Avainsana-arkisto: Silvia Hosseini

19 joulukuun, 2025 · 1:30 pm

Kirjoitusoppaita: Lumottu pikajuna & Kirjoita vuosi & Aiheiden kirja

Elämme merkillistä aikaa, jolloin kirjojen lukeminen ja ostaminen sekä lukutaito ovat vähenemässä mutta kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja kirjoittaminen kiinnostaa. Säännöllisen tiheästi ilmestyy erilaisia kirjoitusoppaita harrastajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, miksei myös ammattikirjoittajille.

Viime aikoina olen tutustunut kolmeen erilaiseen oppaaseen ja todennut ne antoisiksi. Siispä lyhyet esittelyt niistä. Eivät ehkä vinkkini ehdi pukinkonttiin, sillä näiden kirjojen osto onnistuu kenties kätevimmin verkkokaupasta, mutta kirjoista ei katoa inspiroivuus, vaikka niihin tutustuisi joulusesongin jälkeen.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti

Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet yhdessä useita kirjoittamisoppaita. Lumottu pikajuna (Haamu 2025) on suunnattu viidesluokkalaisista ylöspäin, ja kirjassa on otettu huomioon myös sanataiteen ohjaajat. Kuvitus on sarjakuvataiteilija Brocin käsialaa, hieman mangatyylistä ja mukavasti tekstiä elävöittävää. Taitto on miellyttävä, ja kokonaisuus kaikkineen havainnollinen ja helppokäyttöinen.

Opas keskittyy lyhyisiin tekstiin ja poikkeuksellisesti jopa vähän ottaa huomioon selkokirjallisuuden. Kirja konkretisoi sanamäärin, mitä lyhyet tekstit tarkoittavat, ja kirjalijat myös keksivät oman, maukkaan suomennoksen 500 sanan flash fiction -termille: viuhkale.

Kirjassa teoria esitetään napakasti ja keskitytään harjoituksiin, joita on kolmea vaikeustasoa. Harjoituksia on paljon erilaisista kirjoittamisen näkökulmista, joten valinnanvaraa löytyy eri tilanteisiin. Itse ammatillisesti innostuin ja otan varmasti työssäni käyttöön.

•

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen & kuvitus Broci: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti. haamu 2025, 95 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)

Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat toimittaneet kirjoittamisen kirjan 12 kuukaudelle, siksi nimi Kirjoita vuosi (Arthouse 2025). Jokainen kirjan 12 luvusta on eri kirjailijan kirjoittama, ja jokaisen kirjoittajan kulma on hieman erilainen kirjoitusprosessiin. Joka luku sisältää kirjoittajan pohdintaa, vinkkejä ja konkreettisia kirjoitusharjoituksia. Kirja ottaa myös huomioon eri genret.

Kirja sopii monenlaiselle kirjoittajalle, ammattilaiselle ja aloittelijalle. Toimittajat tiivistävät tarkoituksen: ”Tavoitteemme on ollut laatia matalan kynnyksen opas, joka rohkaisisi lukijaa kokeilemaan, syventämään ja monipuolistamaan kirjoittamisen taitojaan.” Hyvin tuo toteutuu, sillä kirjoitusharjoituksia riittää. Kirjoittamiseen ryhtyminen varmasti helpottuu kirjan avulla.

Kaikista 12 opastajasta ja jutusta tekisi mieli jotain mainita, mutta valikoin nyt vain kourallisen. Siri Kolun näkökulmajuttu konkretisoi hienosti kokeiluja, jotka auttavat näkökulmien valintaa. Anneli Kanto tarjoaa käytännöllisiä vinkkejä taustatyöhön, kun kirjoittaja tarvitsee tekstiinsä aitoa ajankuvaa. Tapani Bagge avaa jännityksen toimivia rakenneratkaisuja, joita sopii varioida. Kiinnostavaa on lukea Monica Fegerholmin kirjoitusprosessia, joka avaa hyvin myös hänen tuotantonsa kirjoittamistapaa. Erityisen ilahtunut olen Silvia Hosseinin luvusta esseestä, sillä lajien välissä likuva melko hähmäinen esseelaji saa Hosseinin kynästä valoa ja virettä.

Mainio kirjakokonaisuus, jonka uskon maistuvan myös ylipäätään kirjallisuudesta kiinnostuneille.

•

Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon, Art House 2025, 312 sivua. Kirjoittajat: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monica Feagerholm ja Silvia Hosseini. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja, tekniikoita luoville kirjoittajille

Jani Saxell lähestyy kirjoittamista aiheiden valinnasta vaan siitä, mistä ja mitä kirjoittaja kirjoittaa. Rakenne on tässä Aiheiden kirjassa (Art House 2025) innostava, sillä kirjan seitsemän lukua keskittyvät tiettyihin teemoihin: ikään liittyvät siirtymät, maagisuus ja kauhufantasiat kasvukertomuksissa, perhekuvaukset, antisankarit (myös tv-sarjoissa), työläiskuvaukset, aikalais- ja sukupolvikuvaukset sekä lopuksi alueellisuus.

Saxellin kirja on tarkoitettu jo edistyneille kirjoittajille, esikoistaan tai toisinkoistaan työstäville. Kirjan käsittelytapa on monipuolinen ja lähestymistapa esseistinen. Saxell käsittelee kunkin luvun teemaan valittuja kirjoja, lisäksi muiden lukijoiden havaintoja niistä, myös kirjabloggaajien. Jokaisen luvun jälkeen tulee lista harjoituksia kirjoittajille.

Tästä lyhyestä esittely typistää kirjan, mutta sellaisen uhallakin tiivistän, että Aiheiden kirja sopii kirjojen analyysista kiinnostuneille: toisen lukijan havainnot voivat ruokkia omia tai innostaa kirjassa mainittujen teosten lukemiseen – tai omaan kirjoittamiseen. Kokonaisuus on sivistynyt. Minä luin sitä kesästä joulukuuhun luvun silloin tällöin mukavasti ruokkien lukunäkökulmiani.

•

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House 2025, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: Anne Leinonen, Anneli Kanto, Henriika Tavi, Jani Saxell, Johanna Venho, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Mervi Heikkilä, Monika Fagerholm, Pauliina Vanhatalo, Päivi Koivisto, Silvia Hosseini, Sinikka Vuola, Siri Kolu, Tapani Bagge

7 toukokuun, 2022 · 8:03 am

Kasvukausia – kertomuksia äitiydestä

Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:

”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”

Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.

•

Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila.

Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!

Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.

•

”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin.

Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.

Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.

Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)

•

Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Avainsanat: Emma Puikkonen, Hanna Weselius, Heini Junkkaala, Ida Pimenoff, Johanna Venho, Juha Itkonen, Juhani Karila, Marjo Niemi, Miina Supinen, Sari Järn, Silvia Hosseini, Sinikka Vuola, Venla Rossi

6 maaliskuun, 2022 · 11:15 am

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: Anneli Kanto, Deborah Levy, Elizabeth Strout, Emma Puikkonen, Lotta Jalava, Pirkko Saisio, Silvia Hosseini, Tove Ditlevsen, Ville Elornta

4 maaliskuun, 2021 · 7:15 am

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Väsähtäneenä työpäivän jälkeen huomaan, että Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Virkistyn, ja tunne vahvistuu sitä mukaan, kun kuuntelen kirjan esseitä kirjailijan lukemana. Välillä on palattava sanottuun tekstin muodossa. Esseistillä on nimittäin sana ja sanottava hallussa.

”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa.”

Kokoelman kantavina teemoina ovat vastakohdat ja kuolema. Muitakin löytyy ja etenkin monimuotoisuutta. Hosseinin esseitä kuvastaa liike ja vapaa virtaus, niitä leimaa kielen tarkkuus sekä ajatuksen linjakkuus ja kirkkaus. Motoksi asettuu: näinkin voi ajatella.

Kokoelmasta kuulen kokeilun ääniä. Identiteettiä käsittelevä essee rakentuu luettelosta, jonka muoto vaikuttaa sisältöön, ainakin sisällön haltuunottoon. Teheranin matkan mietteet puolestaan asettuvat kirjemuotoon. Kirjeissä kirjoittaja on vastaanottajan sekä kirjoituspaikan, ajan ja kulttuurin välissä. Taidan silti villiintyä etenkin lyhytlukuisista esseistä, jossa aihe, tutkimukset, kaunokirjallisuus, taide ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen.

”Esseistille minuus on työkalu, havainnollistamisen väline. Avautumisella ei ole merkitystä sinänsä.”

Päätösessee Aurinkokuningatar pullauttaa kakkakikkareiden kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ulostetabusta Hosseini esittelee runoja sekä yhteiskunnallisia ja ympäristökriisin ulottuvuuksia. Aurinkokuninkaan peräpään sairaus satojen vuosien takaa Ranskan hovista koskettaa kirjoittajaa läheltä, joten mukana kulkee Hosseinin sairauskertomus. Juuri tällaista on taitava esseistiikka: aihe kieputtaa ympärilleen monenlaista, yksityistäkin, ja avaa ajattelua henkilökohtaisesta yleiseen.

Esseissä matkaillaan paljon, ja yksi essee on pyhitetty matkustamisen ongelmatiikalle. Hosseinin voima on avata aiheeseen kuin aiheeseen uusia näkökulmia, se näkyy monessa, mutta minä riemastun raikkaista tulkinnoista: Montalbano-dekkarit saavat kontekstikseen Sisilian ja Euroopan vanhan islamilaiskulttuurin ja Ylpeys ja ennakkoluulo talousvinkkelin. Ja miten hienoja havaintoja irtoaa Racel Cuskin tuotannosta!

”Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan.”

Essee Miesten tarinoita saa nyökyttelemään ja mutisemaan: juuri noin, kylläpä osuu ytimeen, jopas ilmaisu ja sisältö natsaavat. Ja kysehän ei ole siitä, että minun täytyisi olla tavan takaa samaa mieltä kuin esseekirjailija. Minuun jysähtävät myös esseet tai niiden osat, jotka hämmentävät, joita epäilen tai kiistän.

Hosseini ei yleensäkään hymistele vaan kyseenalaistaa. Miesten tarinoita -esseessä hän terävästi iskee kirjallisuuden lukutapoihin, joita rajoittaa lukijan usko tai aate tai: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, eikä se ole maailmanselitysmalli.” Myötäilen Husseinin ajattelutapaa, koska perusteluissa piisaa – vaikka feministinä itseäni pidänkin. Lukutavan feministisyys ja feministiset työkalut ovat eri asia kuin sokeutua tai etsiä kirjoista vain aatteeseen sopivaa tai yhtäläisyyksiä luetun ja lukijan oman elämän välillä. Tai olla lukematta miesten kirjoja tai kirjoja miehistä.

”Tunnistan merkittävän kaunokirjallisuuden siitä, että se nousee reaalimaailmaa kuvaavanakin sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, hellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan.”

Tie, totuus ja kuolema on kiinni reaalimaailmassa, se on täyteläinen, sen sanoilla on ilmeiset merkitykset ja paljon enemmän. Se virkistää, naurattaa, yllättää, koskettaa, sopivasti ärsyttää ja herättää ihailua. Nautittavaa proosaa, pohdituttavaa, tyhjentymätöntä.

•

(Välitosikot ovat sitaatteja esseestä Kuka minä olen?)

•

Silvia Hosseini

Tie, totuus ja kuolema

Gummerus 2021

esseitä

6 tuntia 31 minuuttia äänikirjana, lukijana Silvia Hosseini

137 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat: Silvia Hosseini

10 tammikuun, 2020 · 4:34 pm

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseiden lukeminen kummasti raikastaa ja ravitsee muun lukemisen lomassa. Ensinnäkin esseistiikkaan kuuluu kirjoittajan avoin oma ääni, toisekseen esseiden vapaa liikkuvuus teeman ympärillä parhaimmillaan vie vilkkaaseen ajatustenvaihtoon lukijan ja esseen kesken. Essee on yleensä erinomaisten kirjoittajien laji, joten lukeminen tuottaa riemastusta.

Silvia Hosseinin kokoelman Pölyn ylistys (Gummerus 2019) aloitusluku tekee onnelliseksi. Siinä esittäytyy essee parhaimmillaan: teema kietoutuu kirjoittajan yksityisyyteen sitoen siihen viittauksia ja ajatusyhteyksiä erilaisiin kulttuurituotoksiin. Nautinnollista!

Hosseinin esseissä käsitellään aiheita Leonard Cohenin biisisanoituksista väkivallan erotiikkaan, Dubaista lifestyle-bloggaajiin. Lukekaa ja ihmetelkää linjakkaita siirtymiä populaarikulttuurista ammoin ajatelleihin sivistyneisiin! Nauttikaa Hosseinin reippaasta ajatusasettelusta ja taidokkaasta ilmaisusta!

Suosikkiesseeni käsittelevät sivullisuutta ja kansallisgallerioita. Esseessä ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” Lähdetään Camus’n romaanista päätyen esimerkiksi Tangomarkkinoille. Eksistenssin pohdinta lähentyy välillä kirjallisuusesseetyyliä, välillä elävän elämän tragikoomisia kokemuksia. Hosseinin esseet päättyvät aina täräyttävästi, jotain yhteen vetäen tai uuteen kiepauttaen, tässä esseessä sisuksia hyrisyttävään yhteyskokemukseen.

Nimiessee ”Pölyn ylistys” on kirjan viimeisin. Kuten muutkin esseet, se alkaa sitaatilla. Tämä käynnistyy hienolla runositaatilla Sirpa Kyyröseltä. Esseessä Hosseini pohtii sitaatin viitoittamalla tiellä taideteoksen jättämiä jälkiä, jotka voivat siirtyä ajasta toiseen, ja yksittäisen elämän rajallisuutta. Toisaalta Hossein purkaa taideteosten edessä huokailun merkityksellisyyttä. Osittain olen Hosseinin kanssa eri mieltä, sillä minulle kansallisgallerioissa kruisailu kyllä tuottaa elämysjälkiä enemmän kuin kyllästymistä – mutta saa se muille toimia toisin. Toisaalta sitä on korkeakulttuuri, kaunokirjallisuus ja sivistys Hosseinillekin, kokemusta ”on-the-other-hand”.

”Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllämme kepeästi ilkkuen.”

Pölyn ylistyksellä Hosseini tarkoittaa kirjan saatesanoissa, että hän kirjoittaa huonosta. Jaa, ei siltä tunnu. Viimeisessä esseessä pölyä löytyy kaanontaiteesta, jonka kirjoittaja tomuttaa toisin kokemuksin. Hyvä siitä on lukea.

– –
Silvia Hosseini
Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018 / Gummerus 2019
115 sivua.
Luin BookBeatissa.

Näihin esseisiin minut vihdoin saivat tarttumaan ystäväni Johanna ja Lumiomenan blogijuttu.

4 kommenttia