Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.
Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.
Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.
En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.
Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.
Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.
Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.
MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?
Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.
Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)
veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän
Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.
Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899
Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.
Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.
Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .
Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.
”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.
Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.
Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.
– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 