Linda Boström Knausgårdin romaanissa Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017) sivulla 81 paljastetaan juoni: ”Kasvaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.” Kirja päättyy sivulle 96 mutta tarina ei. Se jää myllertämään sisukaluja survoen.
Tyttö on hieman toisellakymmennellä, kun hän lopettaa puhumisen. Perhettä pelossa pitänyt mielisairas isä on kuollut, mikä huojentaa tyttökertojaa – mutta kaikki on muuttunut. Suhde Jumalaan on mutkikas, murrosikäinen veli on vaarallinen ja näyttelijä-äidin onnellisena pitäminen painaa.
Halusin istua hiljaisuudessa, joka ei lopu, nähdä sen kasvavan vahvaksi ja valtaavan kaiken. Sitäkö minä halusin? Kyllä, sitäkin.
Tiivis romaani kertoo sivujaan tiheämmin. Kertojan mukana edetään kuukausia elämää eteenpäin mutta samalla viedään menneeseen ja lapsen mielikuviin. Herkän lapsen näkemys ja kokemus huutaa äänettömyydessä; tekstinä se loistaa tiukkalauseisena ajatusmaailman dokumenttina. Ja tiukkaa tekee lukea näin synkkää kasvukertomusta.
Lapsen logiikassa puhumattomuus on keino näkyä, vaikuttaa, jopa manipuloida sekä samalla hävitä ja kadota. Laila Hirvisaaren Hiljaisuus-romaanissa pienen työtön mykistää sota-aikainen trauma, nykyajan ruotsalaislapsen äänen vie ”valoisa perhe”. Vaikka kummatkin romaanit menevät lapsen mieleen, Hirvisaaren tyyli vaikuttaa vanhahtavalta, Boström Knausgårdin ote vereslihaisen tuoreelta.
Hiljaisuus oli aina ollut mahdollisuutena olemassa. Mustana lattiana, jolle astua.
Äidin mielilausahduksen ”valoisa perhe” on pitkään ollut varsin pimeä. Tervetuloa Amerikkaan on taitavan kirjoittajan perhehelvettikertomus. Vaikka selityksiä annetaan, ei selitellä ja tulkinnan vapaus jää lukijalle. Siksi varma psykologinen ote, ilmava ilmaisu ja tumma tunnelma painaa romaanista pitkään pysyvät muistijäljet.
– –
Linda Boström Knausgård
Tervetuloa Amerikkaan
suomentanut Petri Stenman
Like 2017
pienoisromaani
96 sivua.
Lainasin kirjastosta
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 