Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) käy läpi minäkertojan vaihetta, jona isän musta nahkavyö lakkaa olemasta isän vyö ja on vain vyö. Se kestää vuodenkierron, eikä taida jäädä siihen.
”Isäni kykeni näköjään kuolemallaan hajottamaan paljon sellaistakin, jota en ollut tiennyt hänen pitäneen koossa.”
Isän kuolema sysää viisikymppisen Petri-nimisen kirjailijan setvimään isäsuhdetta ja oman elämän rajallisuutta. Hän jumittuu kuolema-ajatuksiin, etenkin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. Millekään muulle ei jää tilaa. Lähellä pysyy silti ymmärtävä Liisa-vaimo, kauempana yksinoloa harjoitteleva äiti ja etäällä aikuistuvat lapset.
”Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy. Hädin tuskin suostuu elämään.”
Tammisen romaanissa aikuisesta miehestä kasvaa poika, joka isättömänä etsii aikuisuuttaan. Siihen liittyy vanhempien näkeminen toisin kuin ennen, joten kertoja käsittää isästään enemmän ja muuta kuin isän eläessä. Myös aikuisuuden ja yksinäisyyden yhtymäkohdista on pohdintaa. Samalla hän möyrii omassa ominaislaadussaan: kiduttavaa itsetarkkailua, epävarmuutta hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyyttä, huolestunutta yritystä esittää tilanteisiin sopivaa miestä.
Romaani kulkee syvissä vesissä, vaikka kertoja hylkääkin hukuttautumishalunsa. Musta vyö kuvaa havainnollisesti, miten aika pysähtyy, tyhjenee, menettää merkityksensä ja kaikki jumittaa. Romaanin kerronnan selkeys vie koreilematta kokemukseen. Tamminen hioo mielenliikkeet, havainnot ja tapahtumat kieleksi, jossa lyhytvirkkeisyys ja melko niukka muoto kertoo määräänsä enemmän ja jossa ulkoinen on sisäistä. Lisäksi yksioikoisuudet kuten ”kuolema tappaa” ovatkin asioita, joiden totuus valkenee.
Konkreettiset tilanteet välittyvät riisuttuina, mutta joukkoon mahtuu aforistisuutta ja kielikuvallisuutta. Joskus takana luuraa kerrottua synkempi sävy, mutta monesti pilkahtaa tilanteen naurettava puoli, mikä irrottaa vapauttavaa naurua. Romaanissa on myös monia lempeitä hetkiä, esimerkiksi vaimon viisaat väliintulot sekä isän ja kertojan ääneen sanotut arvostustunnustukset.
Olen siinä määrin vaikuttunut romaanin kuvaustavasta, että siitä on vaikea irrota. Teksti vie väkisin hapuilemaan omaan sumuuni isän kuoleman jälkeen ja tunnistamaan irrallisen olotilan, jossa vieraantuu kaikesta, satunnaisesti onkin yhteydessä kaikkeen, pohtii jatkuvuutta ja rajallisuutta, yllättää itsensä näkemässä irrationaalisia merkkejä, vaikkei sellaisiin ole uskonut – ja pelkää elämää. (Silloin on voinut auttaa lohtukirja, Meriromaani.)
Musta vyö tuo jotain uutta Tammisen tuotantoon, avointa haurautta, vaikka tyyli on tunnistettavaa. Ja taitaa tallella olla ihmisen epävarma yhteys itseensä ja muihin, mutta on muutakin:
”Jolloin kuin kivi lampeen tipahtaa jostakin tajuntaani se tieto, että kaikki on samaa, minä ja multa ja maailmankaikkeus.”
– –
Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
romaani
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Vanhemman kuolema saa aina aikaan jonkinlaisen uudelleenasettumisen elämään, usein helpotusta.
Minulle isäni kuolema toi ymmärtävämmän suhtautumisen häneen, mikä minun tietysti olisi ollut hyvä omaksua jo aiemmin.
Kiinnostavaa, että Tamminen on kirjoittanut tällaisen kirjan samaan aikaan, kun hänen pojaltaan Antti Röngältä julkaistaan esikoiskirja Jalat Maassa. Aion lukea molemmat.
Marjatta, kiitos kommentista. Kyllä, elämän uudelleen arviointi limittyy kuolemaan. Tällaiset paradoksiltakin tuntuvat asiat ovat väkevästi esillä Tammisen kirjassa. Mainitset ymmärtävän suhtautumisen edesmenneeseen, siitä on kirjassa paljon, ja se on tunnistettavaa.
Olen tietoisesti jättänyt Jalat ilmassa -postauksesta ja tästä kirjajutusta pois Antti Röngän ja Tammisen sukulaisuuden sekä tuumailut autobiografiasta ja kirjojen omakohtaisuudesta. Jalat ilmassa -romaanin omakohtaisuutta tai kirjailijaisän henkilöllisyyttä ei tosin Antti Rönkä itse peittele, mutta Mustan vyön tosipohjaisuudesta en ole lukenut lehtijuttuja.
Kieltämättä tosielämäyhteydet herättävät uteliaisuutta ja houkuttavat lukemaan todesti koettua. Sitä varmasti kummankin kirjoissa on ja sen lisäksi sitä, mikä tekee romaanista romaanin.Tuli siksi sellainen olo, että haluan lukea romaanit romaaneina, romaaneiksi tarjottuina – ja omaehtoisesti sellaisina. Ja kirjoittaa niistä niin.
Ja vielä: suosittelen sekä isän että pojan romaaneita, hienoja lukukokemuksia.
Joo, niinhän nämä onkin paras lukea, jos kerran romaaneja ovat eikä ole mainintaa autofiktiosta.
Aion lukea molemmat. Kiitos lukemaan houkuttavista esittelyistä!
Kiitos kommenteistasi. Kirjallisuus on kyllä kiehtovaa. Kirjalla on aina tekijä omine kokemuksineen, jotka varmasti vaikuttavat tekstiin. Ja sitten on lukija omineen, ja ne vaikuttavat lukukokemukseen. Ja vaikka kuinka arvuuttelisi, mikä on totta, ei voi tietää. On vain teksti ja tulkinnat.
Mitä, joko tämä on ilmestynyt? Näköjään kaupoissakin jo! Kiitos herätyksestä, palaan lukemaan juttusi kirjan jälkeen.
Pekka, jo!
Noin minäkin aina teen: ensin kirja, sen jälkeen oma kirjajuttu, sitten muiden tekstit.
Kirja ostettu ja luettu, upea oli! Myös kirjoituksesi on hieno. Olin onnistunut välttymään tiedolta, että Antti Rönkä on Tammisen poika. Hänen kirjansa meni nyt heti lukulistalle, mihin se oli kyllä ollut ehdolla jo muutenkin.
Pekka, kiitos sinulle. Vaikuttavia lukukokemuksia on siis tiedossa edelleen!
Voi miten tämä oli hieno, meni suoraan sieluun. En osaa sanallistaa niin upeasti kuin sinä. mutta kosketti.
Niin se tekee. Yksityinen tuli taas yleiseksi todistettua. Kiitos Riitta sanallistamissanoistasi!
Paluuviite: Helsingin kirjamessut 2019: etkot | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Helsingin kirjamessut 2019: jatkot | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Finlandia-aineksia 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Joululahjakirjalista 2019 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen | Tuijata. Kulttuuripohdintoja