Sadie Jonesin romaani Ehkä rakkaus oli totta ihastutti muutama vuosi sitten. Sen jälkeen Jonesin romaanit ovat aina herättäneet odotuksia, mutta samanmoiseen innostukseen ne eivät ole johdattaneet. Odotukseni olivat silti taas korkealla, kun aloitin uutuussuomennosta Käärmeet (Otava 2020).
Käärmeet kertoo nuorehkosta avioparista Beasta ja Danista, jotka sinnittelevät pienellä palkalla asuntolainalyhennyksineen. Muuten on kaikki hyvin: rakkautta riittää, eikä erilaisuus haittaa. Dan on komea mustan äidin ja valkoisen isän jälkeläinen, Bea on puolestaan valkoinen, tavallisen näköinen, homssuinen nainen, joka pitää etäisyyttä rikkaisiin vanhempiinsa. Danille selviää vasta vuosien jälkeen, kuinka rikkaiden: ökyrikkaiden.
Pariskunta laskee roposensa ja päätyy muutaman kuukauden matkailuirtiottoon, jonka on määrä alkaa Ranskasta. Ensimmäinen etappi on hotelli, jota isännöi Bean veli. Osoittautuu, että sekä hotelli että veli ovat rempallaan. Sitten hotelliin saapuvat Bean vanhemmat, tapahtuu traaginen käänne, ja pääpariskunnan täytyy selvitellä periaatteitaan.
Jonesin psykologisesti terävä katse kohdistuu nuoreen pariin: romaani ottaa otteeseensa Bean ja Danin, pienikin liike mielessä ja asennossa tallentuu. Odottamattomasti kompastun siihen, sillä jostain syystä tapahtumien pikkutarkka pyöritys vieraannuttaa minut, enkä kiinnity henkilöihin. Lisäksi Bean ja Danin varovaisen kohtelias suhtautuminen toisiinsa tarttuu minuun.
En taida tavoittaa, miksi tämä tarina piti kertoa. Luulen ymmärtäväni kyllä muutamia teemoja, joita romaanissa kiemurtelee – okei, okei, siis käärmesymboliikka. Enkä nyt paneudu Freudiin, vaikka Bea on ammatiltaan terapeutti. Yksi teema on perheen ja alkuperän heijastuminen ihmisten tulkintoihin, esimerkiksi Danin ”mustuus” johtaa ihmisiä tekemään johtopäätöksiä ihonvärin perusteella. Toinen teema liittyy varallisuuteen. Vaikka Bea on hylännyt perheensä ja sen arvot, hän on kasvanut rikkauteen, hänellä on tavallaan varaa tehdä irtiottonsa (sillä hän voi aina muuttaa mielensä arvoristiriidoista huolimatta), kun taas Danin köyhyydessä ei ole ollut valinnan varaa. Kolmantena teemana pidän anteeksiantoa. Siihen ei kiltti Bea ole pystynyt vaan häntä pinnan alla jäytää viha lapsuudenkokemuksista. Sille verrokkina on veli, joka on päätynyt ymmärrykseen Simone Weilin filosofian johdattelemana: ”Kaikki synnit ovat yrityksiä täyttää tyhjyyttä.”
En päässyt romaanin imuun, vaikka koin monia tiiviitä tunnelmatilanteita. Pariskunnan ja Bean veljen yhteiset päivät olivat sakeanaan tehokkaan epämukavia hetkiä, ja pengonnat hotellin ullakolla värisivät pelkoa siitä, milloin ilmestyy mikäkin raato vastaan. Bean vanhempien epämiellyttävyys kuvastui voimakkaasti, ja kirjan viimeisen osan piinaavuus tehosi. Käärmeet ei antanut minulle kuitenkaan kaikkeaan.
– –
Sadien Jones
Käärmeet
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2020
450 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Myös Omppu on lukenut Jonesin romaanin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 