”Ihminen on perusolemukseltaan fiktiivinen olento, ja tämän lähtökohdan hyväksyminen on ensimmäinen askel.”
Nyt pyörittää päätä fiktiivisyys monella tasolla. J. P. Laitinen lataa romaaniinsa Lume (Teos 2019) monia kerronnan ja henkilökuvauksen kerroksia.
Romaanin tajunnanvirtainen minäkertoja, 45-vuotias filosofi Henry Qualia, saa viestin ex-vaimoltaan sairaalasta parinsadan kilometrin päästä. Henry matkustaa sairaalaan. Siinäkö se, yhdenpäivänromaanin matkan kuvaus? Ei sinne päinkään. Romaanin paikat, ajat ja tapahtumat poukkoilevat kertojan päässä rajattomasti mielleyhtymien ketjuna. Käy selville, että äiti sairastaa Alzheimeria ja uskovainen kaksoisisko vastaa hoivasta. Laura-vaimo on häipynyt 10 vuotta sitten, kolme vuotta myöhemmin lähettänyt Henrylle paljastuskirjeen ja nyt kutsun tautivuoteelle. Henry on aikaa sitten lopettanut filosofian luennot yliopistolla. Sittemmin Henry on muilta salaa kavaltanut äidin varat keskittyäkseen maailman mullistavan filosofiateoksen kokoamiseen. Kirjan työnimi on ”Fiktiivisen ihmisen teoria”.
Ja viimeistään tässä vaiheessa lukija oivaltaa päähenkilön nyrjähtäneisyyden: Henry odottaa kirjan pelastavan taloudellisen ahdingon. Siis filosofiateos taloudellisena menestyksenä? Ei ole kertoja realiteettien maailmassa, vaan psyyken heilahtaneisuus tuottaa mielen sepitettä – siis fiktiivinen ihminen sitenkin. Ei kirja silkkaa teoreettistyyppistä pyörittelyä ole identetiteetin spekulatiivisesta ja vakiintumattomasta luonteesta, siihen kätkeytyy myös mustaa huumoria ja tragediaa.
”Ihminen luulee tietävänsä mitä joku on sanonut, sillä hän on arrogantti ja ignorantti. Tarkemmin sanoen ihminen on arrogantti koska hän on ignorantti. Siinä järjestyksessä. Ei ihminen ole arrogantti pahuuttaan, hän on tietämätön. Todellisuudessa on hyvin vaikea erottaa mitä toinen ihminen on sanonut siitä mitä olemme kuulleet hänen sanoneen, puhumattakaan siitä kuinka paljon menee tyystin ohi korvien kun ajattelu harhailee epäolennaisuuksiin. No niin. Täällä on tukalan kuuma. Ulos. Näkemiin. Näkemiin.”
”Minun pitäisi olla kirjoittamassa placebosta ja nobecosta ja niiden merkityksestä fiktiivisessä ihmiskäsityksessä.”
Kaikessa kajahtaneisuudessaan kertojahenkilö kiehtoo. Se, miten asioita hänestä paljastuu, palkitsee lukijan etsintätyön. Monessa asiassa on piilo- ja monimerkityksellisyyttä. Esimerkiksi nimet kuten koko kirjan nimen merkitys, lume: sillä on ilmeinen suhde minäkertojan filosofiseen ajatukseen ihmisen fiktiivisyydestä – tai häneen itseensä.
Siis kertojan oma nimi. Kannattaa googletella. Henryn sukunimi qualia on mielenfilosofian termi ja tarkoittaa subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia vain kokijan omasta näkökulmasta. Henryn mullistava filosofia-ajatus on siis jo olemassa, teoriana sama kuin Henryn sukunimi. Lumetta koko filosofi Henry Qualia – ja romaani silkkaa placeboa!
Kertoja antaa mielleyhtymien virrata, hän lisää mukaan äänityksiään ja kaarisulkuihin havaitsemiaan termejä, lyhenteitä ja sanoja. Kieltämättä tyyli on melko raskas, eivätkä pitkät tekstikappaleet vähennä lukijan ponnisteluja. Mutta ponnistus myös palkitaan: Henryn ajatusten tonava virtaa niin, että muistiinpanoni tulvivat hienoja sitaatteja ihmisen, ajattelun, kielen ja maailman olemuksesta. Ei se mitään, että niissä on kehäpäätelmiä. Niistä välittyvät ihmisen fiktioluonne ja eksistenssin kumiseva yksinäisyys. Esimerkiksi tällaisia:
”Kieli on ainoa keino jakaa kokemuksia, ja siihen se on täysin riittämätön. Ihminen luulee jakavansa kielen välityksellä kokemuksia, mutta todellisuudessa hän ei jaa kokemuksia vaan väärinkäsityksiä; ihminen jakaa väärinkäsityksiä ja vaihtaa niitä toisiin väärinkäsityksiin eikä ymmärrä ettei siitä seuraa konsensusta vaan lisää väärinkäsityksiä; jokainen puhuu omaa privaattia kieltään fraaseilla ja käsitteillä joiden merkitys on subjektiivinen, eikä niitä voi tyhjentävästi selittää toisille, koska selittäminen edellyttää uusia fraaseja ja käsitteitä, joiden merkitys on subjektiivinen.”
”Mutta filosofia ei ole kaikkia varten, eikä Fiktiivisen ihmisen teoria ole kaikkia varten.”
Eikä Laitisen romaani ole kaikkia varten, oletan, sillä sen maailmassa viihtyminen vaatii herkeämätöntä tarkkaavuutta. En ole mitenkään filosofisesti valveutunut, muttei se haitannut romaanin filosofis-psykologisen viritelmän selvittämistä. Mielestäni lukukokemus on vaivan väärti, vaikka ihan loppu ruuhkautuu turhaan, ja on se myös samalla sekä hämärä että osoitteleva.
Lume päästää todellakin kertojansa pään sisään, ja hänen laukomistaan totuuksista kokoan rikkonaisen henkilön, en rakenna ehjää vaan hajoavan. Lume lääkitsee kyllä lukuvaivaa, sillä sen kerronta parantaa moneen otteeseen odotuksia ilmaisun taidosta.
– –
J. P. Laitinen
Lume
Teos 2019
romaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Muualla mm. Kirjat kertovat, Kirjaluotsi ja Tarukirja.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 