Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Jossittelusta syntyy hienoja romaaneja. Otetaanpa ensiksi tämä uusin, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Tammi 2020). Romaani alkaa 1900-luvun alusta, yhdestä juutalaistaposta, kun perheenisä lynkataan. Sittemmin romaani on pikemmin naissukupolvien ketju yli sata vuotta. Tai voisi olla.

”Kuka päättää sen, millä ajatuksilla aika täytetään?”

Episodityyppisesti romaani ronkkii Euroopan historian kipukohtia. Tarina alkaa Saksan ja Puolan rajalta, siirtyy Wienin ja Moskovan kautta Itä-Berliiniin ja palaa lopussa Wieniin. Järisyttävästi välittyvät esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan vaikutus elämään sekä neuvostoliittolainen vainoharhainen ja sattumanvarainen aatepuhdistus.

En ole tähän mennessä puuttunut henkilöihin tai henkilökuvaukseen. Henkilöt kuvautuvat eläviksi, vaikka jokainen heistä on olematon ja samalla mahdollinen. Romaani pelaa sattumalla. Romaanin alussa tyttövauva kuolee, mutta silti romaani kiertyy sen ympärille, ettei niin olisi tapahtunutkaan vaan miten elämä voisi jatkua.

”Maailma oli täynnä erilaisia syitä, miksi hänen elämänsä olisi voinut päättyä, mutta samaan aikaan oli myös kokonainen maailmallinen syitä, miksi hän voisi ja miksi hänen pitäisi vielä olla elossa.”

Ja nyt pääsen toiseen jossitteluromaaniin, joka väkisin peilautuu Erpenbeckin romaaniin, eli Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Se on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että minun on aluksi vaikea päästä Päivien lopun imuun. Vertaan vanhaa kokemustani tähän uuteen, ja taidan jopa mustasukkaisesti vaalia Elämä elämältä -romaanin suosikkiasemaa. Vähitellen annan periksi, sillä Erpenbeckin ote on erilainen kuin Atkinsonin. Huojentavaa – kumpikin romaani saa elää mielessäni vaikuttavana proosana, vaikka ideassa on samaa.

wp-1587491155585.jpg

”Sillä jos on riittävän kylmä, sellainenkin mikä oli aikoinaan lihaa ja verta, kuulostaa aivan puulta.”

Päivien lopun tyyli on karuhko, tehokas konstailemattomuudessaan, ja siksi mahdollisuuksilla voi konstailla. Sävy on synkkä, tehokkaasti vaikuttava. Virityn poliittisesti, sillä mahdolliset ihmiskohtalot ovat tyystin alisteisia ajan tapahtumille, joihin heillä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta ajat vaikuttavat. Myös juutalaisuuteen liittyvät kysymykset tuodaan kirjassa taitavasti esille. Kristityn Euroopan ja ateistisen Neuvostoliiton ulkoiset ja sisäiset paineet sekä uhat juutalaisille kylmäävät, ja romaani näyttää monisyisesti aineettoman perinnön vaikutuksia, vaikka siitä yrittäisi luopua.

Aivan aseettomaksi minut riisuu romaanin loppuosa, jossa kaiken muun mahdollisen maailman kylkeen liimautuu muistisairaus. Siihen sisäänrakentuu mahdollisen maailmojen möyrintä muistamattoman mielessä. Erpenbeckin kuvaus 90 vuotta täyttävän naisen mielenmaisemasta ja omaisen osasta muistisairaudessa on vain yksinkertaisesti kananlihalle nostattava.

” – hän tietää hetkellisesti, kirkkaasti ja selkeästi lyhyen tovin, miltä tuntuisi, mikäli kaukainen ja läheinen, sisäinen ja ulkoinen, kuollut ja elävä olisivat samanaikaisesti läsnä, mikään ei olisi toista ylempänä, ja se hetki, kun kaikki olisi yhtäaikaista, kestäisi ikuisesti.”

– –

Jenny Erpenbeck
Päivien loppu
suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammi 2020
183 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita juttuja mm. Kirja vieköön!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

One response to “Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

  1. Kiinnostavaa! Odotan kovasti, että pääsen lukemaan tämän.

Vastaa käyttäjälle Tuulevin lukublogi Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s