Miia Toivio: Sukupuutot

Miia Toivion runoissa on vetoavaa suoruutta. Sukupuutot (Teos 2019) tutkii maailman tilaa ja ihmistä sen tilassa.

Runokirjan osien otsikot kiinnostavat, esimerkiksi ”Dystopian aakkoset”, ”Asuntomessualue” ja ”Toisto ja ainutkertaisuus”. Esimerkiksi asuntomessuaiheen tulkitsen kuvaavan illuusioita, mitä esimerkiksi media välittää siitä, mitä yksilön unelmissa tai utopioissa voi olla – tai voi olla vikana: ”Onneksi joka vuosi järjestetään asuntomessut, / niin kaikilla on periaatteessa mahdollisuus.”

Tosiasiassa mahdollisuudet utopiaan ovat rajalliset. Runoissa on lopunajan tunnelmia, petetyksi tulemista, pettymystä. Esimerkiksi osassa ”Dystopian aakkoset” varioidaan perinteistä rukouskaavaa ja hierretään kaiken maailman katalogien aiheuttamia odotuksia elämälle, vaikkapa: ”anna minun osallistua spektaakkeliin / oli se sitten uskontoa tai hyvinvointia / anna minun suoriutua / maaliviivan yli oksentamatta”

Runoissa on paljon vaihtelua. Osa on pitkähköjä proosarunoja, ja lopussa on satutyyliä hyödyntävä kiinnostava runokertomus kuusiaidasta, kissasta ja lapsesta. Osa runoista on lyhyitä, runokieli suoraa sanajärjestystä, mutta tilaa on tulkinnoille. Huomaan mielistyväni lyhyisiin, lempirunoni löytyy sivulta 68 ja alkaa ”On niin paljon, mitä en voi tietää / ja vielä enemmän sitä, mitä en halua ajatella”.

Toivion runot sysäävät ajatuksia, suorastaan tönivät ymmärtämään, missä tilassa minä ja maailma makaamme. Kirja vaatii minulta keskittymistä ja aikaa, runot ovat merkityksistä tiheitä. ”Tällä tavalla ihminen nähtävästi saa alkunsa, / hämmästymällä.”

•

Miia Toivio
Sukupuutot
Teos 2019
runoja
85 sivua.
Lainasin kirjastosta.

P. S.
Vietän viikolla 51 pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa, ja julkaisen juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisuja tai muuten vähälevikkistä. Tämä olkoon jo varaslähtö sille. Runothan eivät valitettavasti ole valtavirtaa.