Juha Hurmeen hybriditeos Niemi kartoitti asuinmaamme historiaa ennen kuin se oli Suomi, ja nyt on vuorossa sutkia suoltoa Suomesta: Suomi (Teos 2020). Kirjoittajalla on tapa ilmaista laaja tietovaranto omaperäisesti laususkellen.
Luin Hurmeen kirjan heti Juri Nummelinin uutuuskirjan jälkeen, joten Suomen kirjallisuuden lyhyt historia tarjosi oivan kaikupohjan Hurmeen kulttuurihistoriateokselle. Nummelinin kompakti yleisesitys kertasi hyvin kirjallisuushistorian päälinjat, ja Hurmeen runsaiden yksityiskohtien ilottelu värittää ne. Kumpikin tekee valintoja, mutta Hurme ottaa rutkasti liikkumatilaa kommentoida ja osoitella.
Hurme lähtee liikkeelle kielestä ja luovuudesta, joten kansanrunous kulkee punaisena lankana, kun hän esittelee etenkin kirjallisuuden ja muidenkin taidemuotojen kehityksen, lisäksi yhtenä kulttuurimuotona on urheilu – sitä enemmän, mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan. Myös luonnonsuojelulla on kirjassa tärkeä osa.
•
Yksi Hurmeen pääteemoista on sivistys, joka on esimerkiksi sen ymmärtämistä, miten suhteellista oma kulttuuri on. Se on pitkälti lainaa, ja se on aina luonteeltaan monimuotoinen.
”Taiteella, tieteellä, kulttuurilla, sivistyksellä ja selviämisellä on luja yhteys.
Taide on huoletonta. Tiede on huolellista. Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta. Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys.”
Ja Hurmeen tekstin pohjana on tiede, toteutus silkkaa taidetta. Hurme kirjoittaa, että lisäksi taideteos on ajattelemisväline älyllisin painotuksin. Kyllä, sitä Hurmeen Suomi on.
•
Välillä olen kyllä ymmälläni, miten ihmeessä kirjoittaja on selvittänyt satojen henkilöiden nippelitiedot ja sukulaissuhteet, joita hän auliisti ripottelee tekstiin. Vapaata liikettä aiheessa osoittaa se, miten eri aikojen yhteyksiä limitetään toisiinsa, vaikkapa kansanrunon, Kalevalan ja Eppu Normaalin värssyjä toisiinsa. Valtavan materiaalin ymppääminen kirjaan on välillä haitta. Nimivyörytys voi uuvuttaa, mutta senkin Hurme ottaa huomioon: ”Ei se haittaa, jos menit sekaisin. Kaikki menevät joskus.”
Hirtehistä. Silkkaa hauskuutta on sopivasti pitkin pitkää kirjaa. Hurmeen villi ilmaisutapa puree minuun, ja sallin kaiken liioittelun ja riemun repimisen kirjaan sullottujen ihmisten ällistyttävistä (kulttuuri)teoista. Yritin saunassa kertoa miehelleni kirjan juttua Savonlinnan oopperajuhlista 1914 ja Pohjan neiti -kantaesityksen Väinämöis-roolin erikoisefektien vaiheista. En pystynyt, olin tikahtua löylyissä nauruuni.
Suomea eikä Suomea ole ilman Kalevalaa. Hurmetta sapettaa, miten kansanrunojen autenttisuus tärveltyi Lönnrotin feikkikertomuksessa. Kalevala ja kansanrunous kulkevat kuitenkin kirjan punaisena lankana. Ne näyttävät, miten kulttuurin ainekset elävät ja muuttuvat. Hurme miettii Elias Lönnrotia, joka runonkeruumatkallaan kirjasi yhden runoja yhdistelevän laulajan sanoja: ” – – oivalsiko, että laulajalla oli oikeus säveltää irtomatskusta kiva pötkylä.”
Kiva pötkylä kulttuurihistoriakirjaksi tämä Suomi.
•
Juha Hurme
Suomi
Teos 2020
474 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 