Vuoteni 2020 on sisältänyt monenlaisia kirjoja ja tv-draamoja. Esittelen nyt joulunaikaan(kin) natsaavat koukuttavat Netflix-draamat ja bonukset päälle. Valintani eivät yllätä, aika paljon niistä on jo muuallakin juttua riittänyt.
Musta kuningatar
Shakkidraama Musta kuningatar (Netflix 2020) on kaikin puolin tyylikäs. 1960-luvun asut, sisustus, värit ja tunnelmat sävyttävät jäntevää juonta. Sarjassa seurataan orvon Bethin varhaiskypsän shakkitaituruuden vaiheita. Oudointa on se, että vaikkei shakista tietäisi tuontaivaallista, eivät pitkähköt turnauskuvaukset kyllästytä. Se tunnelma!
Olellista sarjassa on se, miten siinä väistetään monet ennakko-odotukset. Alkuun pelkäsin, että nyt viedään orpotyttö hyväksikäyttäjien höynäytettäväksi tai että pian varmaan pornostellaan. Ei. Ehkä kaikki ilmeinen nykymyyvyys ohittuu siksi, että sarja perustuu romaaniin, kirjailijana Walter Tevis. Henkilöiden väliset suhteet kuvataan ehkä pidättyvästi mutta sävykkäästi.
Asperger-tyyppinen päähenkilö kiehtoo vähäilmeisenä, tavoitteellisena, älykkäänä subjektina. Päihdeaddiktion alun traagisuus käy järkeen, samoin se, miksi se seuraa Bethiä. Suurisilmäinen Anya Tahlor-Joy saa minut uskomaan Bethin tarinaan – ja shakin vaativaan, maaniseen kiehtovuuteen.
The Crown
Taidan olla lähes fanaattinen The Crown-fani. Neljännen tuotantokauden (Netflix 2020) julkaisupäivä oli kalenteriini ympyröity, ja valmistauduin sohvallani sarjan hengen mukaisesti teekupposen ja prinsessaleivoksen voimin ahmimaan uuden kauden tuoreeltaan. Taas oli syytä luottaa ajankuvan, lavastuksen, puvustuksen ja roolitöiden taitoon.
En ole koskaan erityisemmin ollut Dianan ja Charlesin suhteesta kiinnostunut, ja olinkin huojentunut, että tuotantokaudessa se oli vain yksi juonne. Kummankin henkilön haavoittuvuus, ristiriitaisuus ja epämiellyttävyys välittyivät – ja myös syyt. Pariskunnan häähumu ja -tragedia veivät minut lähinnä nostalgoimaan kielikurssikesääni Eastbournessa kyseisenä hääkesänä. Tv-sarjassa kuvattu aika olikin osa minua, vaikka kuningasperhetodellisuus minusta kaukana.
Sarjan sydän on Elisabeth, jota Olivia Colman näyttelee niin, että uskon häneen hyvässä ja pahassa. Kylmäävin on jakso, jossa kuningatar katsoo tarpeelliseksi tutustua aikuisiin lapsiinsa. Parhaiden osien teho perustuu kuitenkin siihen, miten jokin yhteiskunnallinen teema kulkee kuningasperheen jonkun tai joidenkin jäsenten kuvauksen rinnalla.
Sarja tehoaa minuun siinä, miten se kertoo vallasta, velvollisuuksista, sukupolvista muuttuvien aikojen paineissa. Elisabeth tarvitsee draaman kaareen aina vastavoiman, nyt se on Margaret Thatcher (Gillian Anderson), joka on sarjassa valitettavan tökeröksi kuvattu, sen suhteen en oikein sulattanut käsikirjoituksen yksioikoisuutta vaikkei minulla ollut juurikaan karikatyyristä näyttelemistä vastaan. Mutta aina voi tukeutua Elisabethin mikroilmeisiin, jotka eivät petä odotuksia.
Bonukset
Moniin jouluihini on kuulunut BBC:n Jane Austen -sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, eli kaikkien sinkkujen lemmenetsinnän ja chicklittien esiäiti, joskin se on seuraajiaan terävämpi säätyläis- ja tapatarkkailu. Siitä onkin hyvä hypätä Bridget Jonesiin ja sen vaikutuksiin lukuisiin variaatioyrityksiin. Nyt löysin sympaattisen norjalaisversion: Jouluksi kotiin (kaksi tuotantokautta: Netflix 2019 ja 2020).
Joulun romanttinen draamasarja on norjalaisen raikas. Paljon on ennalta-arvattavia käänteitä ja hahmoja, mutta aina epäilyn noustessa mieleeni, kantani keikahtaa plussan puolelle. Sarjassa kolmekymppinen sairaanhoitaja Johanne (Ida Elise Boch) kokee kovia pariutumispaineita, ja sulhaskandidaatteja riittää vaihtelevalla menestyksellä. Viihdyttävää, kevyttä, jouluhenkistä – eli harmitonta ajankulua. Yhtä vain mietin: miten sairaanhoitajalla on varaa isoon puutaloidylliasuntoon (vaikkakin alivuokralaisineen)? Ehkä norjassa on. Ja jos ei nuoresta ruotsalaisesta Felix Sandmanista ei tule maailmantähteä, syön kopallisen prinsessaleivoksia. (Tosin voin syödä muutenkin.)
•
Jos kaipaa arkisempaa parinetsintädraamaa, kannattaa kääntyä Areenan puoleen. Ruotsalaisessa Rakasta mua -sarjassa on särmää, kun se kuvaa yhden perheen leski-isän ja aikuisten lasten rakkauselämää. Sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut sekä yhtä pääroolia näyttelevä Josephine Bornebusch osuu hermoon monta kertaa siinä, miten eri-ikäisten tunne-elämää sorkitaan. Yle Areenassa on siis vapaasti katsottavissa ensimmäinen tuotantokausi ja jaksan odottaa toista kautta sinne, joskin Viaplayssa se jo on.
•
Ja jos hermo kestää kurkkia pohjoismaisen hyvinvoinnin tuolle puolelle ja jos kiinnostaa dokumentaaristyylinen rikostutkinta, Areenasta löytyy ruotsalainen Tappajan kantapäillä. Se on hidas ja eleetön, myös tunteilematon viemättä pois vastenmielistä totuutta kuvattujen rikosten kauheudesta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 