Aihearkisto: Elämäkerta

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen

Juha Hurme on oivallisesti valinnut elämä ja teokset -aiheeksi Anni Polvan, yli 100 kirjaa kirjoittaneen ja kolme miljoonaa kirjaa myyneen kirjailijan. Kirjan nimi Suomen nuijituin nainen (Teos 2025) kuvaa kriitikoiden kantaa viihde- ja lanu-kirjailijaan. Kirjailija Polva itse on tiivistänyt osansa kirjailijana: ”Ainakin minun kohdallani kaikki ihmiset on kivoja. Jos nyt jätetään nuo lehtikriitikot pois, mutta kaikki muut on olleet niin kauhean kivoja.

Vaikuttaa siltä, että Hurme on ahminut koko Polvan tuotannon. Nostan hattua. Toisaalta hämmästelen, että kirja koostuu pitkälti lyhyistä teosreferaateista ja pitkähköistä sitaateista. Toisaalta taas pidän sitä kunnianosoituksena, sillä näin Polvan tuotanto saa kokonaiskatsauksen. Lukijana saan hämmästellä etenkin romanttisen viihteen kaavan variointitaitoa, jota Polvalla riitti.

Polvan tuotannosta Tiina-sarjan ensimmäinen kirja on myös selkomukautuksena (Pieni Karhu 2022).

Polvan lasten- ja nuortenkirjallisuus saa tasa-arvoisen kohtelun. Kirjan väärti on todellakin tämä puoli Polvan tuotantoa, sillä Tiina-sarja veti lukemisen pariin monta vuosikertaa lapsia. Itsekin olen Tiina-väkeä. Minut sai kyllä eritoten kiinnostumaan kuvaukset Polvan Kaisa-sarjasta, jota en tunne, sillä mainion ärhäkältä nimihahmo vaikuttaa.

Hurmeen kirjan alkupuoli on kiinnostava, sillä Anni Heinosen lapsuus- ja nuoruusvaiheet Hurme kuvailee elävästi. Vähävaraisen perheen ahtaat asuinolot ja kesät Lammin mökillä elävöittyvät hienosti.

Erikoisen niukaksi elämäkerrallinen aines muuttuu, kun Anni avioituu Polvianderinsa kanssa. Sotavuosissa vielä on elinolotarkkuutta, mutta sen jälkeen ei elämänmenosta juuri muuta irtoa kuin se, miten työteliäs kotirouva Anni oli viisine lapsineen ja kotihommineen. Viimeiset vuosikymmenet jäävät erityisen niukoiksi. Hurme kuittaa:

”Vahvan ja lahjakkaan naisen kutistumista vapaaehtoisesti kotirouvan suppeaan rooliin Polva käsitteli toisaalla: hän työsti teemasta noin 35 variaatiota arvoituksellisissa viihderomaaneissaan.”

Toisaalta Anni Polva on kirjoittanut muistelmateoksia, joten elämästä uteliaat voivat siirtyä lukemaan alkulähteitä. Niitä Hurme nostaa kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi, lapsuuskuvauksia jopa etnografisesti arvokkaiksi.

Anni Polvasta tulee myös komeasti yhden aikakauden ikoni Kalle Päätalon rinnalle: kirjakauden, jolloin kirjoja myytiin ja luettiin: ” – – syntyi reilun sadan vuoden jakso osapuilleen välille 1880–2000, jolloin ihmiset lukivat kirjoja ja kansalaisyhteiskunta rakentui kirjallisen sivistyksen varaan.

Suosittelen kyllä Hurmeen tekstiä, sillä sen liukkaus ja veikeä sanailu viihdyttävät, välillä naurahtelen sanavalintoja. Hurme siis kirjoittaa hauskasti mutta ei naureskele kohteensa kustannuksella. Taustalla on arvostus sanatyöläistä, tuotteliasta tekijää kohtaan. Silkkihanskoja ei Hurmeella ole, mutta ote on toinen kuin menneiden vuosikymmenten asenteellisilla kirjallisuudentutkijoilla ja -kriitikoilla. Kirjan lopun tiivistysluku Polvan tuotantopiirteistä on mainio. 

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset. Teos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet

Kristat ja muut Kristiinan johdannaiset: hyvää nimipäivää naistenviikon päätteeksi! Merkkipäiväänne olen valinnut Krista Launosen kirjan Kuvankauniit ja kuolleet (Deadline Kustannus 2025). Se saattaa juhlaan ja arkeen langettaa varjon johtuen siitä, että jos olet nuori, kaunis ja viattoman oloinen valkoinen tyttö tai nainen, olet potentiaalinen ideaaliuhri.

Launonen esittelee ja pohtii kirjassaan, miten media ja taide käsittelee henkirikosten naisuhreja.  Tilastollisesti miehet joutuvat useimmiten uhriksi, mutta mediassa on perinteisesti tilaa saaneet naisuhrit, jotka ovat nuoria ja kauniita, taustaltaan puhtoisia ja valkoisia. Launonen on valinnut tietokirjaansa muutaman esimerkin pääosin selvittämättömistä tapauksista, joista suomalaisille tutuin on 1950-luvulla suohaudasta löydetty Kyllikki. Launonen haluaa myös murtaa sitä, että vain valkoinen, viaton neito kiinnostaa yleisöä ja poliisia, ja siksi mukana tarkastelussa on musta prostituoitu ja transnainen.

Ideaaliuhrien tarkastelun Launonen aloittaa Seineen hukkuneesta pariisilaisesta Annesta, jonka kipsattua kuolinnaamiokuvaa myytiin 1880-luvulla. Sellainen löytyy jopa Akseli Gallen Kallelan kotimuseosta. Annen avulla kirjassa tuodaan esille etenkin 1800-luvun taide, jossa hekumoitiin raukeilla naiskuvilla. Ideaaliuhriin liittyy runsaasti seksualisoitua sukupuolittumista. 

Arjessa naisten fyysistä kyvyttömyyttä, sairaalloista olemusta ja haurautta ihailtiin. Avuttomassa asemassa oleva nainen tarvitsi pelastajan, miehen. Lopulta ihailu meni äärimmäisyyksiin ja kuolleesta naisesta muotoutui paras ja kaunein nainen. Kuolema nähtiin uhrauksena. Kuollut alaston nainen on mahdollisimman avuton ja passiivinen, joten hänestä fantasioitiin ja häntä himottiin. Kuollut nainen ei pystynyt uhkaamaan miehen asemaa.”

Anne-tutkimukset tekevät kuitenkin kirjailijalle tepposet, ja se on hienosti hyödynnetty kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa: Annella kirja alkaa ja loppuu niin, että Anne-yllätykset saadaan kurottua kasaan. Pikantti yksityiskohta on, että salaperäisen Annen kasvokuva on ollut esikuva ensiapukurssien Anne-nukelle.

Launonen yhdistää tietokirjassa esseemäisesti faktoja, tutkimukseensa kuuluvien vaiheiden dokumentointia matkoineen, arkistoineen ja museoineen sekä omakohtaista. Kirjailijan parantumaton sairaus varjostaa häntä, ja lisäksi kirjan löytöretki ideaaliuhreihin sisältää kirjailijan nuoruusmuistoja, jolloin hän olisi voinut olla ideaaliuhri, etenkin Lontoon opiskeluvuodet korostuvat. Avoin henkilökohtaisuus tuo kirjaan jutustelevaa tunnelmaa. Jotkut kirjailijan tulkinnat tuntuvat liian lennokkailta, mutta hänellä on kaikki vapaus sellaisia esittää.

Launonen sivuaa kirjassaan viihdeteollisuutta, joka hyödyntää ideaaliuhreja ja selvittämättömiä rikoksia:

”Ideaaliuhrien suosioon liittyy se, että rikokset ja katoamiset ovat usein mysteerejä. Podcasteissa, kirjoissa, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa pohditaan, minne nuori nainen katosi tai kuka hänet tappoi. Mysteerit ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Selvittämätön rikos rassaa mieltä. Syntyy tarve ratkaista mysteeri ja tietää, mitä tapahtui, kuka tekijä oli ja mikä oli hänen motiivinsa. Kun murha on yhä ratkaisematta, se motivoi kaivamaan esiin uusia johtolankoja, penkomaan vanhoja arkistoja ja spekuloimaan. Onhan mahdollista vielä ratkaista mysteeri.”

Itse en ole kiinnostunut tippaakaan true crimestä, jonka menestystä hieman ihmettelen, mutta toisaalta minulla ei ole sellaiseen varaa: luen melko paljon dekkareita sekä katson tv:n rikossarjoja. Kyllähän niissä(kin) on melko yliedustettuna nuori nainen, usein valkoihoinen ja myös monesti seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Siksikin Launosen kirja toimii pysäyttävänä sivutuotteena rikosviihteen kuluttajille: pistää miettimään todellisuuden ja fiktion suhdetta, rajoja ja taustoja.

Välillä minua puistattaa rikosten viihteellistäminen, ja pidän dekkaritaukoja. Ymmärrän, miten tosielämän väkivaltarikokset ovat äärimmäisen kaukana ajanvietteestä – nehän tuhoavat uhrin lisäksi laajalti lähipiirin elämän. Silti tapan aikaani rikosviihteen seurassa, haen arkeen etäännytettyä fiktiojännitystä (ks. naistenviikkopostaukseni 19.7.) Launosen kirja saa pohtimaan sitä.

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet. Näin luotiin täydellinen uhri, Deadline Kustannus oy 2025. Osin luin (154 sivua), osin kuuntelin (7 tuntia 18 minuuttia, lukija Henna-Maija Alitalo) BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani

”Minulla on nyt kaksi ääntä. Toinen on julkinen ja ilmenee minusta irrallisena kirjoituksena. Toinen on yksityinen ja syntyy kehossani.”

Pauliina Vanhatalon neljäs omaelämäkerrallinen kirja Diiva sohvallani (S&S 2025) kertoo rinnakkain kirjailijan kirjoittajaäänestä ja klassisen laulun harjoittelun uudelleen aloittamisesta. Vaan ei siinä kaikki, sillä lauluharrastuksen käynnistymistä kohottaa kertojan yllätysvieras. Ei enempää eikä vähempää: äänenkäytön ja aarioiden harjoittelun seuraajaksi saapuu Maria Callas, kenties maineikkain sopraano ikinä. 

Maria Callaksen kuljetus muun mukana ihastuttaa. Se tuo omaelämäkerran ja autofiktion rajapintaan rutkasti lisää kerronnallisesti, temaattisesti ja sisällöllisesti. Kirjan mittaan Vanhatalo käy läpi muun muassa Callas-elämäkertojen tietoja ja keskittyy etenkin ensimmäiseen aviomieheen, äitiin ja siskoon sekä heidän myötä siihen, miten elämäkertatiedot värittyvät eri näkökulmin ja kertojien intentioin.

”Mitä voimme tietää? Miten vähän jää varmoja todisteita edes elämästä, josta on kirjoitettu niin paljon kuin Mariasta. Miten huonosti ihmiset muistavat ja miten helposti tarina taipuu. Elämä sen taustalla pysyy sumeana ja häilyvänä, ja ihmisten olemukset ja tarkoitusperät avoimina, vaikka haluaisimme kuinka antaa heille tarinan vaatimat dynaamiset ja selkeät roolit.”

Sama koskee kaikkea kerrottua. Mitä intentioita tai näkökulmia Vanhatalolla on? Hän esimerkiksi käsittelee pienen paikkakunnan kulttuuripolitiikkaa, sillä hän ja miehensä ryhtyvät hankkeeseen pelastaa ränsistynyt elokuvaesityssali. Siihen liittyvät asiat limittyvät kirjan tosielämävirtaan, ja siihen sisältyy myös pohdintaa pitkän liiton kausivaihtelusta, miten kukin voi siinä toteuttaa itseään.

Merkittävä osuus kirjassa kuuluu lahjakkuuden mietinnälle. Eri elämänvaiheissa sen siunaus ja taakka vaihtelevat. Siihen sisältyvät kirjan kertojan kirjailijuuden tavoitteet ja haasteet mutta myös vanhemmuus.

Tärkeänä pidän sitä, miten Vanhatalo kuvaa kirjailijantyön saamaa palautetta – tai etenkin sitä, miten vuosien kirjallinen työ ei saa huomiota tai palautetta. Siihen sekoittuu heittäytyminen noin 20 vuoden jälkeen laulun vietäväksi – tai pikemminkin siihen, voiko ”vanhana” kyetä heittäytymään lauluun, antaa kehon antautua resonoimaan äänen ehdoilla. Pelot ja tappiontunnot ovat sellaisia, että diivan täytyy päästää sotkemaan kotisohva kynsilakalla, tuhahduksilla ja provosoinneilla:

Kavahdan sitä missä olen niin kuin hän: ulkopuolinen, kroonisesti levoton, epävarma, tyytymätön ja toisten hyväksynnän varassa.”

Pidän kirjan kerronnasta, sen elävyydestä ja vapautuneisuudesta viedä fantasian (Marian) rajattomuuden avulla miettimään rajallisia, perimmäisiä. Tasapaino säilyy – tai pikemmin tasapainoa ei tarvita. Hienosti kytkeytyy aineeton mielikuvitusolento kertojan voimakkaan konkreettisiin, kehollisiin kokemuksiin, joita Vanhatalo kirjassa välittää. Taide ja kulttuuri saa kirjassa moninaisen puheenvuoron siinä kuin kirjan kertoja tilan ja rohkeuden käyttää potentiaaliaan.

Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani. Osa 4 – Pauliina Vanhatalon elämäkerrat, S&S 2025, 132 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Donna Leon: Muistoja matkan varrelta & viinilukupiiri Hyvän nimissä

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin vireää Donna Leonia ja sain inspiraation lukea hänen elämästään, Muistoja elämän varrelta (Otava 2024). Mittavan dekkarituotannon kirjoittaneella 82-vuotiaalla maailmanmatkaajalla on mitä muistella.

Amerikkalaissyntyinen Donna Leon kertoilee kirjassaan lapsuudenperheestään ja opettajavuosistaan esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Kirjassa selittyy sekin, mikä Italiassa on häneen vedonnut ja vienyt hänet Venetsiaan noin 40 vuodeksi. Tätä nykyä hän elää Sveitsissä turistimassoja paossa ja seuraa puutarhanhoidon lomassa villikissan kiehtovaa elämää. Vuosittain putkahtaa Brunetti-dekkareita. Ei Leon eikä Brunetti ole aikeissa jäädä eläkkeelle.

Donna Leonin anekdoottimaiset muistelmapätkät viihdyttävät. Ne on kirjoitettu nokkelasti ja humoristisesti. Nopealukuinen kirja antaa kirjoittajastaan terävän kuvan: hänellä on vaistovarainen ote elämän absurdiuteen, kiehtoviin kohtaamisiin ja sähäkkään sanomiseen. 

Uskon muistelmien vetoavan muihinkin kuin Donna Leonin Brunetti-dekkarisarjan lukijoihin. Nopeatempoisen Muistoja matkan varrelta –kirjan tyyli on tyystin toinen kuin viivyttelevän romaanisarjan. Osa Leonin dekkareiden lukijoista työlästyy tapahtumattomuuteen – siitä ei ole vaaraa muistelmissa.

Sain kutsun uudenlaiseen lukupiirikonseptikokeiluun. Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin ja Veneton alueen viinien maahantuojan Astra Winesin Johanna Lohiveden kokosivat illanviettoon eri teemoin postaavia tai dekkari-ihmisiä. Tilaisuudessa saimme maisteluun Astra Winesin viinejä ja kuulimme viinien taustoja, lisäksi pöytä notkui italialaisista herkuista.

Tilaisuuteen yhdistyi keskustelu Donna Leonin uusimmasta dekkarisuomennoksesta Hyvän nimissä (Otava 2024). Kirsi Ranin kertoi tapaamisestaan Donna Leonin kanssa kirjamessujen aikaan ja alusti muutenkin kirjakeskustelua. Kymmenkunta lukupiiriläistä kertoi lukukokemuksestaan ja sai kortin, jossa oli kirjailijan omakätinen tervehdys.

Osalle Hyvän nimissä oli ainutkertainen Brunetti-kirjakokemus. Siksi se jätti ensi lukijoita kylmäksi, sillä jo noin 30-osaisen sarjan häntäpään teokset taitavat edellyttää sisäpiiritietoa Brunettista sekä hänen perheestään ja työyhteisöstään, jotta lukija saisi kokonaisuudesta otteen. Konkarit puolestaan kokevat uuden Brunetti-kirjan vanhan tuttavan tapaamiseksi. Toki joka osassa on kehyksenä ajankohtaiseksi teemaksi sopiva rikos, mutta yhtä tärkeää on, mitä Brunettin privaatissa ja poliisiasemalla tapahtuu – ja mitä syödään. 

Kirja kirvoitti keskustelemaan muun muassa alueellisuudesta ja murteiden merkityksestä Italiassa, Leonin kestoaiheesta, korruptiosta, ja Brunetti tehokkaasta kuulustelutekniikasta – kuuntelusta. Mietimme myös tämän hillityn poliisin mieltymyksiä antiikin kirjallisuuteen. Lisäksi keskustelimme Venetsian elävästä kuvauksesta ja totesimme kanavakaupungin olevan kirjan yksi päähenkilö. 

Kuvissa Johanna Lohivesi, Kirsi Ranin ja Martti Ranin sekä Astra Winesin viiniperhettä.

Kuulimme myös lukunäytteen Donna Leonin muistelmakirjasta: kirje, jonka hän on kirjoittanut Brunettin poliisiasemalle tunkeutuville turisteille. Kirjeen meille luki Martti Ranin, monen äänikirjan luottolukija (ei tosin Leonin tuotannon äänikirjalukija).

Kaikkea tätä siivittivät maukkaat antipastot ja Veneton auringon hellimä viini. Yhdistelmä viini-viinitietous-kirjakeskustelu-herkut-seura osoittautui erittäin onnistuneeksi. Minulle tuli etuoikeutettu olo, että pääsin mukaan. Suosittelen kokeilemaan tuttava-työyhteisö-tapaamisissa ohjelmoitua viininmaistelua ja kirjakeskustelua. Myös se, että osallistuneet eivät pääsääntöisesti tunteneet toisiaan etukäteen, osoittautui erittäin hyväksi konseptiksi: meitä yhdisti kirja ja kokoontuminen – ja mielihyvä pääsystä mukaan.

Donna Leon: Muistoja matkan varrelta, suomentanut Markku Päkkilä & Helka Sivill, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Donna Leon: Hyvän nimissä, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Lifestyle

Helsingin kirjamessut 2024

Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.

Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko Kauppilan Terveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos Lievosen Vain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino Tainan Se laajenee

Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.

Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.

Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim StatovciTommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.

Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.

Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta. 

Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka

Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.

Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu LeiskoMagdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.

Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen

Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena TiainenSilja VuorikuruSatu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.

Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Esseet, Kauhu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, spefi, Tapahtuma

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät

Onnittelut Sallat, Sallit, Sarat, Saarat ja Sarit! Nimipäivänaisista valikoitui naistenviikkopostaukseen Salla Leponiemen kirja Firenzeläiset elämät. Se viehättää historiasta, kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneita. Näin uskallan luvata oman kokemukseni mukaan.

Aloitan sitaatilla kirjan loppupuolelta. Tämä mielestäni kiteyttää Leponiemen kirjan yhtä puolta:

”Firenzen vanhan kaupunginmuurin vierustalla tunsin ja tajusin yhtäkkiä käveleväni vuosisataisten sielujen virrassa. Eri aikakausina eläneet firenzeläiset kulkivat rinnallani tai tulivat minua vastaan. Vain hetki, ja he olivat kadonneet.

Olin tässä, oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa, siinä missä minun pitikin olla. Mutta tunsin olevani osa sitä pitkää virtaa, joka kuljettaa ihmisen perusolemusta sukupolvelta toiselle.”

Laulaja ja taidehistorioitsija Salla Leponiemi onnistuu yhdistämään sujuvasti omaa firenzeläisyyttä monisatavuotiseen kulttuurikaupunkihistoriaan. Viime vuosina henkilökohtaisen ja tiedon yhdistäminen on tullut suosituksi (muun muassa Mia Kankimäen kirjat), ja sehän sopii, kun ainekset natsaavat. Leponiemellä natsaa.

Kirjoittaja nappaa anekdootteja Firenzen historian henkilöistä, hallitsijoista, taiteilijoista ja elämäntavasta ennen ja nyt. Ne viihdyttävät ja välittävät sisäistettyä tietoa. Kirja ei ole knoppikokoelma vaan tarinat kaupungista ja kaupunkilaisista saavat ympärilleen toimivan kontekstin.

Kirjan toinen puoli on kirjoittajan oma tarina firenzeläisyymisestään – siitä kirjan alaotsikko: Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista. Asuntojen ostojen kommervenkit ja italialainen mentaliteetti huvittavat, ehkä hieman vahvistavat stereotypioitakin. Leponiemi kirjoittaa viihdyttävästi ja kääntää varmasti häntä vaivanneet asiat humoristiseen valoon, kun tapahtumat ovat jo ehtineet hieman sulaa. Aitoa tragiikkaakin kirjaan mahtuu koiraystävän kohtalon tiimoilta, mutta sitä ennen lemmikistä suodattuu suurta iloa. Tunteet siis välittyvät kirjassa luontevasti.

Tänä kesänä en matkaile kuin kodin ja vapaa-ajan asumukseni väliä. Siksi kesän alussa lukemani Firenzeläiset elämät palautti mieleeni vuosientakaisen matkani joulukuussa 2018 hienoon taidekaupunkiin, ja kirjan myötä sain taas siellä oleilla mielikuvissani. Kirjojen voima!

Salla Leponiemi: Firenzeläiset elämät. Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista, Gummerus 2024, 216 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Ennakkoon naistenviikkohaasteeseen ilmoittautuneet blogit olen listannut ennakkojuttuuni. Lukekaa monipuolisia somen kirjaesittelyjä muun median niukan kritiikkitarjonnan täydentäjinä!

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Esseet, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Lukuviikon vinkkikolmikko: Auster, Erämaja ja Tervot

Huhtikuisella lukuviikolla 2024 olen yhä liikuntarajoitteinen polvileikkauksen vuoksi. Pysyn pitkälti paikoillani, enkä ole työssäni järjestämässä lukuviikkotapahtumaa vaan järjestän sen itselleni – lukien ja kuunnellen.

Lukuviikon kirjat valikoituivat sattumalta. Huomasin ilokseni, että Paul Austerilta on julkaistu uusi suomennos ja Anja Erämajalta uusi runokokoelma. Jari ja Kati Tervon edellistä Ukko-kirjaa en ole lukenut, mutta uutuus kiehtoi paikallisista syistä. Yllätys oli se, että näistä kolmesta erilaisesta kirjasta löytyi yhteinen teema, elämän haavoittuvuus. Rajallisuus heijastuu teksteihin niin, että havainnot tässä ja nyt korostuvat, ja silloin erottuu ilo siitä, että saa elää, vielä. Kaikissa kirjoissa myös puutarhalla on konkreettinen ja kuvainnollinen merkitys: kasvu, jatkuvuus, elämä.

Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin tiiviissä romaanissa Baumgartner (Tammi 2024) nimihenkilö on seitsemänkymppinen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän suree lähes kymmenen vuotta aiemmin kuollutta Anna-vaimoaan. Romaani kertoo surusta ja elämästä, jota kannattaa elää menetyksistä huolimatta. Ei ole myöhäistä löytää merkityksiä elämälle.

Romaani alkaa herkullisesti: Baumgartnerin puuhat keskeytyvät, ajatukset harhailevat ja kommellukset yllättävät – myös vilpitön hyvyys yllättää. Romaanissa muistot ja muistaminen kulkevat punaisena lankana Baumgartnerin muutaman vuoden kronologisen elämänkulun lisäksi. Amerikanjuutalaisuus sisältyy austerlaisittain kirjaan, samoin suvun siirtolaisuusvaiheet (Austeritkin mainitaan).

Kolmannen persoonan kerronta on sävykästä siten, että päähenkilön elämästä siirtyy sivuille elävä kuva. Lisäksi kirjassa on eri tekstilajeja: päähenkilön ja Annan kirjallisia tekstejä. Kirja ei uudista Austerin tuotantoa, eikä tarvitsekaan: sujuva, henkilövetoinen amerikkalaiskerronta vetää sellaisenaan. Loppulause iskee yllätyksellisesti.

Paul Auster: Baumgartner, suomentanut Arto Schroderus, Tammi 2024, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Tavoistani poiketen luin Anja Erämajan runokokoelmaa Joku menee aina ensin (WSOY 2024) verkkokirjana, ja osin myös kuuntelin runoilijan omaa, rytmikästä luentaa. (Käyn kyllä ostamassa kirjan.) En malttanut odottaa kirjaa, sillä Erämaja kuuluu runoilijasuosikkeihini.

Kehyksenä toimii äidin kuolema. Tärkeä rinnastus kuolemalle on uusiutuva elämä, puutarha, kasvit ja ihmisen toiminta puutarhan hoitajana; ”jatkan siitä mihin äiti jäi”. Poimin tehokkaita runolauseita kuolemasta ja sitä edeltävästä hiipumisestä, jota Erämaja sanottaa tunnistettavan kipeästi (omien vanhempieni kohtalo). Puutarhasta kasvaa metafora ja todellinen kasvualusta Erämajan runokielelle, esimerkiksi tämä: ”vihreä sytytyslanka pakenee mullan alle.”

Kirjassa on aiheiden ja runomuodon vaihtelua: osin on lyhyehköjä, tarkoin rivitettyjä runoja, osin puolensivun proosarunoja. Hakkaava rytmi, joka syntyy muun muassa välimerkityksestä, on Erämajalle luonteenomaista. Runo nykii ja juoksee – kuin elämä. Elämä kantaa runoissa; kuolema on, ilo on ja elämä on: ”Tämä ei ole hajoamispiste, tämä on / kokoamiskenttä.”

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin, WSOY 2024, 79 sivua eKirjana, 1 tunti 6 minuuttia äänikirjana, lukijana kirjailija. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki

Pääsin vihdoin polvivaivoineni auton rattiin ja ajelin Teiskoon – Tampereen taakse – ja takaisin kuunnellen Jari ja Kati Tervon yhteiskirjaa Ukko ja mökki (Otava 2024). Minulla on Teiskossa vapaa-ajan asunto, lapsuudenkotini, ja Tervojen kesämökki on siellä myös, joskin eri puolella paikkakuntaa. Paikallisuus siis eritoten kiinnosti. Koiria kohtaan sen sijaan tunnen kissaihmisenä vierautta.

Koiravieraus karisi minusta nopeasti, sillä Ukon merkitys ei poikkea muista kotieläimistä: perheenjäsen rodusta ja lajista riippumatta. Rakkaus perheen ihmis- ja eläinjäseniin säteilee kirjan kertojien kuvauksesta. Kirja rakentuu Jarin ja Katin vuorottelevista kertojaosuuksista, jotka he itse lukevat äänikirjassa. Kesän alussa he muuttavat mökille ja lopussa palaavat Katajanokalle. Siinä välissä mökkitontilla tarkkaillaan Ukkoa ja vaalitaan koirapojan rutiineita, rakennetaan kesähuonetta, hoidetaan puutarhaa, kokataan, kirjoitetaan, luetaan ja katsellaan elokuvia ja sarjoja sekä Näsijärven maisemaa.

Kirja perustuu päiväkirjamaiseen kerrontaan, jossa arjen pienet puuhat tallennetaan tunnollisesti, välillä myös tuntemuksia tilanteista ja päivän kulusta. Poikkeamat kronologiasta ovat muistumia, jotka kirkastavat: kirjan kesäarjen puuhat eivät todellakaan ole tylsiä tai yhdentekeviä, kun ne pystyy tekemään selkäydinkasvaimen, verenmyrkytyksen ja syövän jälkeen tai aikana. Elämän hauraus, ihmisen haavoittuvuus ja rajallisuus toimivat kerronnan heijastuspintana. Jari Tervon sanoin kirja on rakkaus- ja sairauskertomus. 

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki, Otava 2024, 148 sivua eKirjana, 8 tuntia 12 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa, lukijoina kirjailijat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Runot

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi

”Miksi tätä meidän kirjaamme voisi kutsua? Sanot, etteivät nämä ole kirjeitä vaan kohtaamisia. Ajatuksia, jotka ovat syntyneet kohtaamisissamme ja joita olen kirjannut muistiin. Ehkä näistä tulisi muillekin tärkeitä.”

Eeva Kilpi on merkittävä esikuva kirjailijana, lisäksi kirjojen, kirjoitusten ja elämäntapansa vuoksi luonnonsuojelijana, sotien vastustajana ja naisasianaisena. Kenties hänestä vielä ilmestyy perinteinen elämäkerta, mutta sellaisen kaipuuta vaimentaa uutukainen, Anna-Riikka Carlsonin kirjekohtaamisteos Rakas Eeva Kilpi (WSOY 2024). 

En tähän hätään saa mieleeni vastaavanlaista teosta, jossa kirjoittaja kirjetyyliin kertoo tapaamisista kirjan kohteen kanssa, kuvailee niitä yhdistäen omia tunnelmiaan ja havainojaan sekä elämäntapahtumiaan, limittää kohteen elettyä elämää ja nykyhetkeä sekä vahvistaa kohteen merkitystä niin kotimaisessa kirjallisuudessa kuin yhteiskunnallisissa, universaaleissa asioissa. ”Ehkä näistä tulisi muillekin tärkeitä.” Tuli.

Koputan oveen. Toivon, että olet hereillä. Hei Eeva. Anna-Riikka tässä. Otan käsistäsi kiinni. Ne ovat kuin siivet.”

Kirjassa nuorehko kustantaja ja veteraanikirjailija ystävystyvät, jakavat ilon tapaamisista, kirjallisesta ilmaisusta, kirjallisuuden lukemisesta ja kuuntelusta. Carlson kertoo kunnioittavasti, kauniisti ja aidosti Kilven haurastumisesta, jossa sumeuden hetket eivät peitä kirkkautta.

Liikuttavaa on se, miten kulttuurihenkilöiden ja ”tavallisten” lukijoiden palautteet yllättävät ja kohottavat Kilven tunnelmia, kun Carlson sanansaattajana niitä kertoo kirjailijalle niin Kilven tuotannosta kuin luonnonsuojeluteoistakin. Kirja opettaa tuputtamatta, miten hyvät sanat eivät ole koskaan liikaa, niiden toistoa ei kannata karsia.

Ilahdun kirjan kohdista, joissa siteerataan Kilven tekstejä. Carlson lukee niitä Kilvelle, joka riemastuu siitä, miten hyvin hän itse on kirjoittanut.

”Sanot, että tämä runsaus on kuin käkikellon suurenmoinen huuto. Rakastan näitä sanojasi ja sitä, miten uusi rakentuu vanhan päälle. Kirjoitan sinun sanojasi muistiin, kirjoitan sinun sanojesi päälle. Sinä olet kirjailija, ja minä olen muistiin merkitsijä, kirjeiden kirjoittaja, kirjeilijä. Sinä jätät sanat meille. ’Sinä osaat käyttää niitä’, sanot. Yritän.”

Väitän yhä kirjassa olevan ainutlaatuista. Lukijana pääsen osalliseksi ystävyyden hehkuun ja sen lisäksi kirjoittamis- ja kirjaprosessiin. Vaivihkaa olen mukana siinä, miten kirja etenee ja kehittyy. Se jäntevöittää ja rakentaa kirjakokonaisuuden draaman kaarta kahden kirjan päähenkilön elämäntapahtumien rinnalla.

Carlsonin kerronta perustuu Kilpi-tapaamisten kronologiaan, mutta lähes joka tapaaminen liukuu eri aikoihin ja paikkoihin, sekä kertojan että Kilven. Kilven sielunmaisemat korostuvat, paikkoina lapsuuden rajantakaisen Karjalan Hiitola ja aikuisiän kirjoittamiskehto, luonnontilainen Piskola, myös Tapiolan kaupunkikoti sekä Lapin vaellusmaisemat merkitsevät paljon. Nautin Carlsonin taidosta poimia yksityiskohtia ja ilmaista ne elävästi, kaunokirjallisesti. Kirjoittajan henkilökohtainen sulautuu elimellisesti mukaan, kirjetyyliin luontevasti.

”En kirjoittaisi ilman sinua, kirjoitan sinusta, sinulle, ja kirjoitan jotakin omaa, ja sinun rohkaisemana alan ehkä kutsua tätä minun kirjakseni. Sinun sanasi ovat siirtyneet minuun, siten teksti on syntynyt. Sanot: ’Mutta sinä olet tehnyt paljon työtä löytääksesi kaiken.’ ’Toteuta tämä. Sinä toteudut tässä.’ ’Älä epäröi, ole rohkea.’”

Mielessäni kirja tiivistyy sanaan rakkaudellinen. Kirjan tunnelma nostattaa hyvää. Siinä on elämän kaikkien sävyjen ymmärrys, mutta suurin niistä – kyllä, todellakin – on rakkaus. Se on hetkien ainutlaatuisuuden ymmärtämistä, eletyn elämän arvostamista, elämäntyön kunnioitusta, kohtaamisiin pysähtymistä, läsnäoloa. Carlson kertoo kirjassa, että hänelle on aina puhuttu kauniisti. Se heijastuu kirjaan luonnollisesti vailla päälle liimausta.

Vaikuttaako tämä kaikki hymistelyltä? Se ei ole tarkoitus, eikä kirja ole pelkkää Kilven tai kirjoittajan ylistystä, koska kyllä kirjasta välittyy nurjaa puolta suruista, eroista, pettymyksistä, sairauksista ja väsymyksestä. Kaikkea on kummankin kirjan henkilön kannalta. 

Toistat tätä. Että tämä teksti on totta. Ajattelen, että kaikki, mitä tässä tapahtuu on totta. Havainnot ovat havaintoja ja todempia kuin tulkinnat. Se, mitä sinulle kirjoitetaan ja mitä sinä olet kirjoittanut, se on olemassa ja se on niin totta kuin vain sydämestä kirjoitettu voi olla.”

Kirjan yleistunnelma juhlii elämää siten, että se on vastaan sanomatonta. Tunnistan kirjassa vääjäämättömän hyvästijätön enteitä, muistokirjoitusmaista – mutta: juhlat jatkuvat. Kirjan alaotsikko toden totta osuu oikeaan: Nämä juhlat jatkuvat vielä, koska juhlan aiheen on Kilpi kirjallisin ja aatteellisin perintöineen sekä elämä ylipäätään.

Minulle Eeva Kilven kirkas, konstailematon runokieli on ollut esikuva. Rakkauden metsiin ja puihin jaan myös. Anna-Riikka Carlsonia olen ihaillut kirja-alan soihdunkantajana ja loistavana kirjailijahaastattelijana. Ei silti ole itsestään selvää, että yhdistelmä automaattisesti onnistuisi. On ilo ilmaista: Carlsonin kirja sykähdyttää.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024, 456 sivua. Ostin kirjan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti

Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat reitittäjiä tietokirjassaan Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Kirjan alaotsikko selventää kirjan luonteen: Suomalaisia kirjailijanaisia. Vuonna 1989 ilmestyi teos Sain roolin johon en mahdu (Otava), jossa esiteltiin edellisen kerran laajasti suomalaista naiskirjallisuushistoriaa. Oli siis jo aika uudelle koonnille ja lähestymistavalle:


”Olemme tätä kirjaa varten tutkineet 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista sekä kirjallisuushistorioista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Rohkeita, uhmakkaita, nöyriä, herkkiä, viisaita ja täynnä ajatuksia hyvässä ja pahassa olivat kirjailijanaiset, joiden elämään, teoksiin ja kirjoittamiseen sukelsimme.”




Kirjakokonaisuus on populaari esittelyteos, ei siis varsinaista kirjallisuudentutkimusta viiteapparaatistoineen, vaan lähdetiedot sulavat yleiskieliseksi jokalukijan tekstiksi. Kirjoittajien pitkäaikainen yhteistyö näkyy yhteistekstin saumattomuudessa: sujuva, miellyttävä, yleissivistävä lukukokonaisuus.

Sen kummemmin eivät tekijät määrittele kirjailijavalintoja. Ensimmäinen esitelty on naisrunoilija Regina von Birchenbaum 1600-luvulta ja nuorin Helvi Juvonen. Näyttää siltä, että tuorein kirjatuttavuus on juuri 1919 syntynyt Juvonen. Esimerkiksi Edith Södergrania ei ole mukana, ja mitä lähemmäksi 1900-luvulla syntyneitä kirjailijoita kirjassa edetään, painotus onkin suomenkielisissä kirjailijoissa.




Tällainen yleistajuinen kirjallisuushistoria osoittaa, että totuus on tarua ihmeellisempää. Monen naiskirjailijan elämänkäänteet ovat kiehtovia, ja niitä yhdistettynä naisten tuotantoon lukee mielikseen. Kirjan varsinainen oivallus on kytkeä kirjailijoita laajaan kontekstiin: monen naisen yhteydessä on harmaapohjainen laatikko, jossa lukija perehdytetään johonkin ilmiöön. Esimerkiksi Matilda Roslin-Kalliolan yhteydessä on kooste otsikolla ”Nainen kansalliskirjailijana”, Hilja Haahti linkitetään tietoiskuin ”Yhteiskunnallinen äitiys 1800-luvulla” ja Elsa Heporauta kansanopistokulttuuriin, lisäksi moni kirjailija limittyy genrekirjallisuuden avauksiin.


Nykyisin tietokirjallisuus antaa tilaa tekijöilleen. Helttunen ja Saure ottavat joka kirjailijan huomaansa myös henkilökohtaisesti mustapohjaisissa tietolaatikoissa otsikolla ”Lähteillä”. He paljastavat kiinnostuksensa lähtökohdat ja päätietolähteet (varsinaiset, mittavat lähdeluettelot ovat tavalliseen tapaan kirjan lopussa). Lukijalle on informatiivista myös naiskirjailijoiden teosten saatavuus, jonka tekijät paljastavat. Yksi kirjan Kynällä raivattu reitti agendoista onkin, että nykynaiset löytävät kirjailijanaisista yhä edelleen kiinnostavaa luettavaa ja tutustuttavaa.



Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia, SKS 2024, 491 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton

Elämäkerta seitsemänkymppisestä Pirkko Saisiosta pursuaa ja rönsyilee. Eikä ihme, sillä kirjan sisältö osoittaa kohteen aikaansaavuuden. Kirja osoittaa myös, että elämäkerturi Heini Junkkaala kahlasi materiaalin runsaudessa ja sai kustannustoimittajaltaan useasti määräyksiä lopettaa materiaalin hankinta ja viimeistellä kirja. Verkkokirjana melkein 800-sivuinen kirja on tyyliltään harkittu ja aineistoltaan monipuolinen: Pirkko Saisio – Sopimaton (WSOY 2023). 

Elämäkerturi on Saision entinen oppilas, nykyinen työtoveri ja hyvä ystävä. Kirjan alussa Junkkaala esittelee, miten hän valitsi puhuttelumuodon. Junkkaala kirjoittaa sinutellen Saikille. Vaikken ole sinänsä sinä-tyylin ystävä, valinta on tähän kirjaan täysin oikea. Kirjoittaja saa olla läsnä kuin kirjemuodossa ja kommentoida, samalla nostaa värikkäästä Saisio-elämästä sävykkäitä, moninaisia puolia. Eläytyvä kerturi on subjektiivinen, mutta tulee vaikutelma, että hän ei peittele, ei harjoita itsesensuuria.

Päällisin puolin kirja on on ”elämä ja teokset” -traditiota, myös kronologisesti etenevää, mutta se ei estä lomittamasta aikoja, ja elämä ja teokset solmiutuvat nekin yhteen. Jonkin verran on toistoa, monesti perusteltua, jonkin verran turhaa, mutta ei minua töksäyttäneet toistot olisi sivumäärää juuri supistaneet. Ja kerronta on niin luistavaa ja Saision elämä särmikkään kiinnostavaa, että kirja säilytti imunsa alusta loppuun. Tarinointia kohteensa hengessä.

”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta. Se voi olla ammattitautikin. Kirjailijana näet tilanteet ulkopuolelta, ja ulkopuolelta katsottuna traaginenkin näyttäytyy koomisena. Ehkä huumori on sinun tapasi asettaa asiat mittasuhteisiin – tai ottaa niihin etäisyyttä.”

Saisio on ihmisihminen, juoruilija, jutustelija, joten ihmisiä kirja vilisee. Viiden aikuisen kasvattamasta ainokaisesta kehkeytyi rohkea, vahva, omapäinen ja omaehtoinen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, keskustelija, tasa-arvotaistelija, reissaaja ja kirjailija. Ennen kaikkea hän on kirjailija, lapsuuden haaveammatista lukuisten kirjapalkintoehdokkuuksien ja Finlandia-voiton saavuttaja.

En muistanutkaan, että F-ehdokkuuksia on aimo liuta. Pysäyttävää on lukea kaikissa liemissä keitetyn kirjailijan piinaavasta jännityksestä syksyisin F-ehdokas- ja palkintoilmoitusten aikaan. Niin raastavia ovat myös tunnot oman osaamisen ja itsetunnon heilahduksissa. Siis jopa Saisiollakin!

Kirjan loppupuolella nautin osista, joissa käsitellään Saision kirjojen syntyä, pseudonyhmien syitä ja eri aikoina tyylin vaihtumista ja tavoittamista. Viimeisimmän romaanin, runsaan, kiehtovan Passion, taustoista ja työstöstä on melko vähän. Ei se mitään: kannattaa lukea itse kirja, hieno kirja.

Kirja sisältää poliittista historiaa Saision näkökulmasta. Lisäksi tärkeät seksuaalisuuden ja tasa-arvoisuuden asiat niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin kulkevat mukana 1960-luvulta tähän päivään.

Saision perhe- ja rakkaussuhteet käydään läpi. Kaikissa suhteissa on jännitteitä, ehkä vähiten 40 vuotta kestäneessä liitossa Pirjo Honkasalon kanssa, mikä lukijallekin välittyy kauniina kahden erilaisen, erilaisuutensa hyväksyneen sitoutumisena. Lukuiset haastattelut ovat Junkkaalan pohja kartoittaa kohdettaan. Ystävät, tytötoverit ja muut kertovat vapaasti ja antavat Junkkaalan pyynnöstä myös yhden tiivistävän adjektiivin Saisiosta. Tärkeitä ovat tyttären, Elsa Saision kokemukset boheemista perhe-elosta. Hän tiivistää koko kirjaan sopivan Saisio-sanan: paljon.

Minua häkellyttää Saision tahti ja intohimoinen työ- ja elämänote, myös kaihtelemattomuus. Kovasti miellyttää kirjan lähestymistapa ja siinä Junkkaalan tarkkanäköisyys tarinallistamiselle. Sievistelen vähän, sillä ydintä on, että Saision juttuihin ei voi luottaa:

”Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta.

Jo tarina itsessään yksinkertaistaa todellisuutta, vieraannuttaa ja etäännyttää. Kun tapahtunut tarinallistuu, sen autenttisuus ja moniulotteisuus katoaa.”

Kirjoittajan suru muuttuu lukijan iloksi ja pelko etäännyttämisestä eläväisyydeksi. Siis kirja toimii erittäin hyvin.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton, WSOY 2023, 785 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Kaksi musiikkialan elämäkertaa: Joskus liikaa, aina liian vähän ja Vilkkumaa

Kevyttä ja vakavaa, poprokkia ja klassista – minulle sopivat sekä-että ja samoin kirjat rokkiosaston Maija Vilkkumaasta ja klassisen musiikin Helena Juntusesta. Kumpikin kirja on syntynyt kimppatyönä, ja kummassakin yhteistyö vaikuttaa saumattomalta, sillä en voi erottaa, mikä on laulajan ja mikä kirjoittajakumppanin kädenjälkeä. Rakenteeltaan ja tyyliltään kirjat eroavat toisistaan.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Helena Juntusen ja Petri Tammisen kirjan pääotsikko Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023) kuvastaa oopperalaulaja Helena Juntusen kokemusta roolien vaihtelusta ja täyttämisestä elämässä ja näyttämöllä. Komeasti kirja alkaa epäonnistumisen tunteista epäbalanssissa etenevässä produktio-ohjauksessa.

Kirja päästää lukijan kulissien taa. Nyt tuli toi-toi-toivotus tutuksi ja muutakin oopperaelämästä. Parasta on raikas siekailemattomuus, sillä aihevalinnoissa ei kaihdeta laitapuolta, ei myöskään kohottavia kohtia kotoa tai konserttilavoilta. Otsikko lisäksi resonoi siihen, millainen vastaanotto on ollut omaehtoiselle naiselle eri elämänvaiheissa ja toimintaympäristöissä.

Olen jossain esityksessä kuullut Juntusen laulua, jolloin voi kuvitella, että nainen vain avaa suunsa ja helisevä sointi virtaa suusta kuulijan korviin. Sehän on vain totuuden toinen puoli. Tässä laululajien eroista ja laulutekniikasta:

”Iskelmälaulajan ääni on luonnonoikku,

kiinnostava jo itsessään.

Oopperalaulaja rakentaa tekniikalla,

käyttää ontelot ja nippelit ja nappelit

ja imitoi kaikkialta kulttuurihistoriasta,

jotta kokonaisuus toimisi.

Kun laulan kevyttä,

laulan aina lainahöyhenissä.

Lailan, Sarah Vaughanin…

Omaa ääntä minulla ei ole.

En tiedä, miten Helena laulaa.

Olen kyllä kuullut sen joskus,

kahden kesken,

mutta silloin en ole ehtinyt ajatella asiaa.”

Kirjan alaotsikko on Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Osuva tarkennus: kirja koostuu tarinoinnista sen perimmäisin periaattein. Kerronta liukuu hetkestä toiseen arvaamattomasti ja epäkronologisesti, mielleyhtymin, ja sellaisena teksti on siirtynyt kirjaan – rytmikkääksi, tempoltaan vaihtelevaksi, sävyjä skaalaten. Onnistunut ratkaisu on sekin, että kirja on säekirjatyylinen, mikä voimistaa imperssiovaikutelmaa. Kielellisesti varma, silti vaihteleva teksti virkistää lukukokemuksena, mutta se myös ravistelee genreä, sillä rakenne ja muoto rikkovat hienosti oletukset elämäkerrasta.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Otava 2023, 91 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa

”Olemme Miinan kanssa kirjoittaneet toistemme tekstien päälle, poistaneet, lisänneet, puhuneet ja päätyneet uusiin ratkaisuihin. Prosessi on ollut moneen suuntaan haarova mutta nautinnollinen, ja sen ansiosta kaiken ajatellun, puhutun ja kirjoitetun hetteiköstä on paljastunut kirkas tarina.”

Kirja on siinä mielessä perinteinen, että 50-vuotta juuri täyttäneen tähden elämästä kerrotaan valtaosin aikajärjestyksessä. Se on yllätyksetöntä mutta toimivaa. Vilkkumaa ehdottomasti ansaitsee kirjansa, koska se paljastaa osoittelematta, miten merkityksellinen kotimaisessa musamaailmassa hän on ollut naismuusikoiden esikuvana. On oikeastaan hätkähdyttävää käsittää, että naisten pop-musiikin tekeminen lähtee kutakuinkin vasta 1980-luvulta, ja Vilkkumaa kuuluu pioneereihin.

Kirja kelaa yksityiselämää musiikin teon ohella. Avoin ja rehellinen henki välittyy, samoin se, että tarkka ja terävä katsantokanta on myös itseironinen (aikansa lapselle/nuorelle sopiva). Tyylikkäästi retostelut ja repostelut ohittuvat, myös perheen yksityisyys jää sopivasti suojaan. Erityisesti kiinnitän huomiota laajaan ystävä- ja tuttavapiiriin ja siihen, miten rakastavasti, arvostavasti ja positiivisesti muut mainitaan.

Tuo edellinen ei tarkoita säröttömyyttä. Bändipiireissä on kilpailua, kateutta ja kiistoja; heitot satuttavat ja riidat kalvavat. Lisäksi taiteilijuuteen kuuluu aaltoliike laineen harjalta syvänteiden pohjiin – jossain määrin Vilkkumaankin kirjaan sopisi Juntusen kirjan otsikko liiasta ja liian vähästä.

Viehätykseni Maija Vilkkumaan musiikkiin on vaihdellut, mutta onhan se osa viime vuosikymmenten ääniraitaani. Muistan yhden väsyneen sunnuntai-iltapäivän, kun autoinemme jumitimme Mechelininkadun liikennevaloissa ja kuulin autoradiosta ensimmäisen kerran biisin Teini – jotain kipeän yksityistä, silti jaettavaa. Silmiini pullahtivat odottamattomasti kyyneleet. Vaikutuin – on hän vaikuttaja.

Kirjasta välittyy myös Vilkkumaan monipuolisuus: laulaja, sanoittaja, säveltäjä, soittaja, tuottaja, kaunokirjalija, käsikirjoittajia, esiintyjä, juontaja, yrittäjä… Mitäpä hän vielä saakaan aikaan! Kokonaisuus on sujuvansutjakkaa kerrontaa ja samanmoista lukea.

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023, 432 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

P. S. Äidinmaa ON hieno video.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Musiikki

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Sirpa Kähkönen on työstänyt äidin kuoleman jälkeen väkevän teoksen suruista ja murheiden perhehistoriasta: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023) niin, että hän kieputtaa kirjaansa eri kirjallisuuden lajeja. Löydän sieltä elämäkertaa ja sukutarinaa, ja olkoon myös autofiktiota, sillä kertoja kuvaa itseään ja sukuaan kaunokirjallisin keinoin. Jo kirjan alkuasetelma hyödyntää fantasiaa: kertoja juo viinimarjamehua pienessä asunnossaan ja mukaan kutsuttuna on vuosi aiemmin kuollut äiti.

”Tule äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

Kansanrunohahmo Tuonen tytti taitaa olla kutsumatta aina läsnä, ja myöhemmin kertojan kanssa viettää aikaa äidin lisäksi muuta kuollutta sukua. Kirjan loppu liikuttaa minua todella, kun kertoja pienentää itsensä ja äitinsä lapsiksi ja iäti isän rakkautta hamunnut äiti pääsee isänsä syliin eikä kauna kertojan saamasta ukin huomiosta kalva enää välissä.

Siinä taisi tulla yksi sisältöpaljastus – pahoittelen. Toisaalta kirja on mielestäni sellainen, ettei sisällön tietäminen pilaa lukukokemusta. Kyse on kerronnasta ja käsittelytavasta. Kirjassa tuntuu pidäkkeetön kirjoittamisen tahto, jolloin voi käyttää sadunomaisuutta, toistoa, tekstuurivaihtelua, kielen kiemurtelua, aiheista toiseen liu’untaa – ja heittäytymistä suurien surujen pyörteisiin ja mahdollisuuteen pelastautua rannalle hengittämään vapaammin kuin ennen. Keinot ovat tietoiset, romaaninomaiset olematta sitä, ja silti ovat. Sen kieltäminen vahvistaa:

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piiloitetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

Kertoja purkaa ylisukupolvisia raskaita taakkoja, selviytymisstrategioita tragedioista toisiin. On vainoa, väkivaltaa, vihaa, raivoa, pelkoa, karkeita sanoja, ymmärtämättömyyttä. Kertojan äitisuhteen kauheudet juontavat niin äidin nuoruuden junaonnettomuusvammoista kuin myös äidin kotikaltoinkohtelustakin. Kertoja kuitenkin käy kirjassaan myötätuntomatkalle.

Kirja myllertää minua Kuopio-sarjan lukijana, ihailijana. Se asettaa romaaneita johonkin uuteen asentoon, enkä ihan tiedä millaiseen.

Romaanisarjassa kertojan äiti on häivytetty lähes kokonaan pois, nyt hän ilmestyy, pyörremyrskynä. Kertojan isovanhemmat Lassi ja Anna Tuomi ovat sen sijaan kuin hyviä tuttuja romaanisarjasta. Muka jo kaiken heistä tietäneenä 36 uurnaa tuo esiin muita puolia, ei vain niitä, joita Kuopio-sarjassa on muokattu fiktiotarpeisiin. Nyt on tositarve nähdä isovanhemmat kertojan äidin vanhempina ja menneisyyksiensä karkeuttamina, eivätkä silti Anna Heleenan ja Laurin hellyys ja rakkaus kirjailija-tyttärentyttäreen häviä mihinkään.

Elävän elämän ristiriidat ruokkivat sukusaagan kipeän koskevaksi ja todeksi, sillä pelissä on suurin, rakkaus.

36 uurnaa on kauhean kaunis kirja, on siinä kauheutta ja on kauneutta, se on ääritunteista ravintonsa sulattanut. Ehkä ihmettelen kertojan isän lähes täydellistä näkymättömyyttä, mutta tämä on jäähyväiskirja äidille ja siinä samassa isovanhemmille sekä edeltäville polville. Yhä koskettavammaksi ja monisyisemmäksi käy kirjan alaotsikko, Väärässä olemisen historia.

Huomaan, että ottaa aikaa järjestellä mielessä tätä hienoa kirjakokemusta. Mietin myös, voiko tämän jälkeen Kuopio-romaanisarja jatkua. Jotain erikoista nyt nytkähtää Kähkösen tuotantoon.

” – Mene vain, sanoo ääni takanani.

Minä otan potkitun, veritahraisen kapsäkin lattialta. Siinä minun matkatavarat. Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.”

Voiko olla katsomatta taakse, menneeseen? Jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan ja katson, mitä Kähkösen tuotannossa tuleman pitää.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala 2023, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Antti Heikkinen: Eila Roine

Antti Heikkinen on monen mieselämäkerran jatkoksi kirjoittanut vankan tietoteoksen Eila Roine (Otava 2023). Se alkaa Eilan vanhempien vaiheista ja päätyy nykyhetkeen palvelutalossa. Kirja jakautuu osuvasti näytöksiin, joiden alussa on suora ote haastattelijan ja haastateltavan keskustelusta. Niissä – niin kuin koko kirjassa – mutkaton, reilu ja huumorintajuinen Eila Roine pääsee oikeuksiinsa tarkkana ja sanavalmiina teatterilaisena – näyttelijänä henkeen ja vereen.

Roineen teatterisuku ja Eila osana sitä tulee kirjassa tutuksi perin juurin, samoin Eilan roolit ja kehitys näyttelijänä. Aineistona on päähenkilön muistelun lisäksi teatteriarvosteluja, historiikkeja ja haastatteluja. Kirjassa on välillä Eila jäädä sivurooliin, kun Heikkinen esittelee näytelmiä roolituksineen ja samalla kirjoittaa tarkkaa Tampereen työväenteatterin historiaa. Kinnostavaa siinä on se, mitkä asiat milloinkin teatterissa painottuivat ja miten virtaukset vaikuttivat näytelmävalintoihin. Ohjauksen merkitys tulee myös hyvin esille, samoin vahvat vaikuttajat Tampereen teatterielämässä.

Eila Roine ja Tampereen teatterit kuuluivat jossain määrin pariin ensimmäiseen vuosikymmeneeni. Heikkiä ja Kaijaa sekä Rintamäkeläiset katsottiinlapsuudenkodissani telkkarista, ja väillä käytiin teatterissakin. Muistan etenkin koko kylän jännittävän bussiretken Tampereen työväenteatterin Tukkijoella-esitykseen. Rintamäkeläiset olen joitain vuosia sitten katsonut uudelleen Areenasta, ja Helmi Honkosen uteliaisuutta ja kateutta kihisevä hahmo jaksaa minua yhä vain huvittaa ja hurmata. Ilokseni luin Eila Roineen elämäkerrasta, että Helmi on ollut suosikkihahmo esittäjälleenkin.

Roineen näkemyksiä näytelmistä ja rooleista on miellyttävä kuulla, samoin vastanäyttelijöistä ja anekdooteista eri produktioista. Teatterintäyteinen elämä tulee kaikkine vivahteineen havainnollistettua, onhan Eila Roineen ja Vili Auvisen kolmas poika ilmeisesti maailman ainoa lapsi, jonka ristiäiset tapahtui tv-lähetyksessä. On työvaltaisella elämällä varjopuoletkin, koska Auvinen uupui työtaakkansa alla. Eilalta välillä kärsivällisyys loppui miehen viinan kanssa läträämiseen, rakkaus ei. Pariskunnan lapset jatkavat teatterin tekemistä, kaiken kaikkiaan on ollut kyse elämäntavasta.

Myönnän, että hetkittäin yksityiskohtainen teatterihistoriikki oli uuvuttaa. Välillä myös mietin tyyliä, jossa jokaisen henkilön kohdalla mainittiin kuolinvuosi. Luulen kuitenkin ymmärtäneeni tarkoituksen: Eila Roine on tehnyt työtä useimpien sukupolvien kanssa eikä hänen omasta sukupolvestaan ole monia jäljellä; hän on harvinaislaatuisen elävää teatteri- ja tv-historiaa. Koskettavat kohtaamiset katsojien kanssa ovat jatkuneet viime vuosiin, sillä Pikku Kakkosen mummojuontaja on saanut kadulla kulkiessaan halauksia ja jopa antaa mullistavia elämänohjeita. Kaiken tämän sekä kirjan kohteen Antti Heikkinen saa eloisasti esille. Lisäksi Satu Sihvo lukee kirjan miellyttävän luontevasti.

Antti Heikkinen: Eila Roine, Otava 2023, äänikirjana 15 tuntia, 50 minuuttia, lukija Satu Silvo. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Elina Hirvonen: Katri-Helena

Enpä juuri lue elämäkertoja, etenkään musiikkimaailmasta. Bonon kirjan Surrender kyllä taannoin luin, ja nyt jotain muuta ja toisin: kuuntelin Elina Hirvosen kirjoittaman Katri-Helena-elämäkerran (WSOY 2023).

Poikkeuksellisesti kuuntelin koko äänikirjan, koska sen luki kohde, Katri-Helena. Hän aloitti laulajauransa syntymävuotenani 1963. Kotonani oli aina radio auki, joten Katri-Helenan iskelmät ovat tuttuja. Eivät ne ole olleet minulle musiikkityyleistä läheisintä lajia mutta silti elämäni ääniraitaa.

Tämä kirja taitaa toimia etenkin äänikirjaversiona. Katri-Helenan eloisa, luonteva luenta osoittaa, että Elina Hirvonen on todella tavoittanut Katri-Helenan aidon äänen. Myös lukijan laululurituspätkät valloittavat. Hämmästyn: tämä on viehättävää kuuntelua, samalla elämänpeilailua lapsuudesta tähän päivään.

Lukujen aluissa luetellaan kunkin ajanjakson maailmantapahtumia ja suomalaisen yhteiskuntakehityksen merkkipaaluja. Ymmärrän: Katri-Helena on osanen kokonaisuutta, maailmanlaajuistakin.

Elämäkerran henkeen henkilökohtaisuus on kirjan voimavara, eikä sitä miinusta edes kerronnan toistot. Kertojan valoisa ääni selostaa kokemukset rakastetusta lapsuudesta kolmen avioliiton, kolmen lapsen, menetysten ja hittibiisien kautta tähän päivään.

Niin ulkonäköpaineet, julkisuuskuva, rakkaussuhteet kuin kalakaveruus asettuvat paikoilleen. Helmenä hehkuu ikirakas sielunkumppani Timo Kalaoja. Elämän välivaihe, Panu Rajala, takertuu kehityskertomukseen kuin loinen – mielestäni aika säästeliäästi ja ymmärtäväisesti kuvattuna. Ilahduttaa huima, ihana hullaannus nuoreen rokkari-Tommiin. Ja vanhemmat, lapset, lastenlapset, ystävät, ura, bändit, työtoverit – lämpö välittyy. Eikä kertoja unohda mainita virheitään eikä katumuksen hetkiään.

En piittaa iltapäivälehtien tai niissä Panu Rajalan ulostuloista tai kertojan hörhöilevästä henkimaailman aspektista, sillä kirjasta kehkeytyy suhteellisuudentajuisen, ikääntyvän tähden kokokuva. Vilpittömyys, positiivisuus ja elämänusko loistavat vaikeuksienkin välistä. Kaikkeen Katri-Helena löytää kivaa.

Ihailen tapaa, miten artistin ammattietiikka välittyy. Käsitän 60 vuoden mittaisen ääniuran, uurastuksen, viihdepalvelun. Arvostan, miten puretaan 32 vuoden ikäero nykyrakastettuun. Huimaa, miten kirja riisuu aseet juoruilulta, sillä valta on nyt kertojalla. Hän on avoin siten kuin haluaa.

En osannut etukäteen aavistaa, miten viehätyn tästä kirjakuuntelusta, kun pihatöiden ratoksi pistin luurit korviini. En tiennyt olevani fani, nyt taidan olla.

Elina Hirvonen: Katri-Helena. Laulaja, WSOY 2023, äänikirjana 12 tuntia 45 minuuttia, lukija Katri-Helena. Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennos Malman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneet kallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.

Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.

Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.

Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.

”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”

Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.

Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.

Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani