Aihearkisto: Kirjallisuus

4 joulukuun, 2023 · 8:38 am

Karoliina Timonen: Laina

Karoliina Timosen Lainan (WSOY 2023) biofiktiomaisuudessa on jännä kierre. Romaani kertoo Kalle Päätalon romaaneiden Lainasta, Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Eli fiktiota fiktiohahmosta, joka tosin pohjautuu Päätalon kirjoissa todelliseen henkilöön. Myös Timonen on käyttänyt apunaan tietoja tosielämän ex-vaimosta. 

Olen lukenut Päätalolta aikoja sitten vain fiktiivisimmän kirjasarjan kirjailijan tuotannon alkupuolelta, joten en voi lähteä peilailemaan Päätalon Lainaa Timosen Lainaan. Ehkä siihen ei ole muutenkaan tarvetta, sillä nyt näkökulma on Lainassa, naisen kokemuksissa noin kymmenvuotisesta avioliitosta.

•

Romaani kuvaa sodan traumatisoimaa miestä ja nuorena syvästi haavoitettua naista, mörököllimäisen miehen ja eläväisen naisen epätasapainoista suhdetta. Salamarakkaus ja avioliitto muuttuvat työlääksi ja epätasa-arvoiseksi kiistakapulaksi, koska puolisoiden odotukset eivätkä yhteiselämän tarpeet kohtaa todellisuudessa. Lainan odotuksiin vaikuttaa painavasti auvoinen esikuva rakastavista vanhemmistaan:

”Kalle lompsi vaimonsa luo, antoi tämän kietaista ojennetut käsivarret kaulaansa, kahmaisi itse tätä vyötäröltä ja suuteli. »Mutta lopeta tuo isin läyryäminen, kun en sellanen vieläkään ole», hän murahti suudelman päälle.

»Et vielä, mutta kunhan päästään kunnolla elämisen alkuun», Laina sanoi. Hän halusi kutsua Kallea isiksi ja isukiksi, niin kuin äitikin oli aina isää kutsunut. Hän yritti taikoa sillä heille samanlaisen liiton, hän teki kaikkensa, jotta saisi osakseen samanlaisen onnen.”

•

Rakenteessa on jännyyttä, sillä kirjassa edetään vuorokautta, jolloin Lainan ja Kallen avioero alkaa. Siinä kuljetaan Lainan työvuoro linja-auton rahastajana, kokkaus kotona ja Kallen kohtaaminen. Kaiken aikaa Lainan ajatuksissa kulkee myös hänen traumaattinen nuoruuskokemuksensa, lapsuudenperheensä ja Kallen kanssa koetut avioliiton hyvät ja huonot hetket. 

Kerronnan ja Lainan sekamurteen kanssa alkuunsa vähän töksähtelen. Kaikkitietävä kertoja pitää kyllä hyvin hyppysissään ajassa sahaamista. Toisto ikuisesta ja vain yhdestä rakkaudesta tietysti toimii tehokeinona, mutta minuun se ei tehoa, kunnes sitten romaanin loppupuolella en enää siihen kompastele. Tehot nousevat muutenkin hyvin romaanin loppupuolella, jolloin mukaan tulevat menneiden ohella tulevan ennakoinnit.

”Jos Laina sen tietäisi, hän varmaankin hämmästelisi itseään – tai sitten ei, sillä tunteehan hän itsensä, tietää tuntemansa rakkauden, sen jota tuntisi ikuisesti, sillä ihminen rakastuu vain kerran elämässään ja rakkaus kulkee lähellä vihaa, aina rinnalla, niin se ainakin hänen kohdallaan on ja on aina ollut. Niin on ollut aina, kun kyse on ollut hänestä ja Kallesta.”

•

Pidän kovasti romaanin ennakoinneista ja tulevaisuusvälähdyksistä, sillä ne avaavat ihmiselämää kokonaisuutena, vaiheista toiseen etenevänä, kriiseistä selviytymisenä, armollisena, kokemuksista rikkaana. Romaanin tyylissä tavoitetaan kohtalonomaisuus ja tunnevaihtelut. Aivan täysillä en uppoutunut Lainan maailmaan, mutta koin monta osuvaa hetkeä Lainan peloissa, toiveissa ja totuudessa.

•

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023, . Lainasin kirjan kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 joulukuun, 2023 · 10:33 am

Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa

Hallituksen säästösuunnitelmat uhkaavat saavutettavuutta ja kulttuurista tasa-arvoa. Olen esittänyt kantani selkokirjallisuuden puolesta Helsingin Sanomien mielipideosastolla (24.11.2023) ja sitä ennen Facebookissa. Monet muutkin ovat aktiivisesti osallistuneet kannanottoihin. Julkaisen vielä blogissakin perustelukoosteen – varmuuden vuoksi.

1) Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuki   

Kirjastojen pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen täytyy säilyä. Ilman sitä kirjastoissa ei tule olemaan uusia selkokirjoja. Tätä vahvistaa Selkokeskuksen juuri tekemä kysely kirjastoille (Selkokeskus Facebookissa ja Instagramissa; kannanotto Selkokeskuksen internet-sivuilla). Muut kuin kouluikäiset selkokirjojen käyttäjät ovat nimenomaan kirjastojen käyttäjiä. Suomalaista kirjastolaitosta tulee kunnioittaa sen matalan kynnyksen saavutettavasta kansansivistystyöstä. Tästä oli eilen myös Ylen tv- ja radiouutisissa (1.12.2023).

2) Selkokirjallisuuden valtionavustus: pieni summa moninaisille toimijoille 

Valtionavustus on kokonaisuudessaan ollut vaatimaton, esimerkiksi tänä vuonna jaettiin selkokirjojen kirjoittajille, kuvittajille ja kustantajille 110 000 euroa, yhteensä 45 hakijalle. Pitää vielä muistaa, että valtionavustus koskee sekä suomen- että ruotsinkielisiä selkokirjoja, lisäksi muuta saavutettavaa kirjallisuutta kuten koskettelukirjoja.  

Valtionavustuksen euromäärä suhteessa siihen, miten monelle toimijalle sitä jaetaan, on ollut erittäin pieni tarpeeseen nähden. 

3) Lukutaitotyön oleellinen osa: selkokirjat 

Pienellä valtionavustuksella tuetaan selkokielisiä tieto- ja kaunokirjoja (ja muuta saavutettavaa kirjallisuutta). Selkokirjoja todella tarvitaan monessa tilanteessa, koska lukutaito on viime vuosina laskenut – ja laskee. Hallitus on sitoutunut lukutaitotyöhön lapsista aikuisiin, ja siinä selkokirjoilla on suuri merkitys. 

4) Perustelu opetuksen arjesta 

Minulla on opetuksessani muun muassa luokallinen 16-vuotiaita tulevia lähihoitajia. Joukosta vain yksi oli yläkoulun aikana lukenut kirjoja. Peruskoulun opettajat olivat tarjonneet vain paksuja kirjoja, ei selkokirjoja (niiden vähäisen saatavuuden vuoksi), vaikka opiskelijoilla on: 

– keskittymisvaikeuksia 

– lukivaikeuksia 

– moninaisia oppimisvaikeuksia 

– suomen kielen osaamisen tuen tarpeita. 

Näiden nuorten lukutaito on hälyttävän huono. Jos ei tulevaisuudessa heidän kouluvuosiensa aikana ole tarjolla monipuolista, ajankohtaista, helppoa selkoluettavaa, ei heitä saa myöhemmin tarttumaan vaikeisiin oppikirjoihin ja jatkamaan opiskeluaan.  

5) Selkokirjojen määrän lisäämisen suuri tarve 

Selkokirjoja tarvitaan kouluissa lapsista aikuisiin, S2-koulutuksissa, vanhus- ja vammaistyössä ja monessa kuntouttavassa toiminnassa. Selkokirjojen lukijoita ovat myös ihan tavalliset eri-ikäiset ihmiset, jotka eivät kykene lukemaan tai jaksa lukea ns. ”tavallisia” kirjoja. Selkokielen ja -kirjallisuuden käyttäjät tarvitsevat yleiskieltä helpompaa kieltä, selkokieltä. 

Kouluista tulee koko ajan viestiä, että selkokirjoja on liian vähän. Eri-ikäisille suunnattuja tieto- ja kaunokirjoja ilmestyy vuosittain vain 20–30 nimekettä. Jos selkokirjallisuuden valtionavustuksen jo nyt pienestä kokonaissummasta leikataan edes 10 000 euroa, se tarkoittaa monen selkokirjan vähennystä – eli selkokirjoja ei ilmesty tarpeeseen verrattuna riittävästi.  

On muistettava, että Suomessa asuvista noin 14 %:a ei selviä ”tavallisesta” tekstistä.

6) Valtionavustuksen ratkaiseva merkitys selkokirjojen julkaisemiseen 

Lähestulkoon vain valtionavun ansiosta Suomessa julkaistaan selkokirjoja, joista on siis huutava pula. Selkokirjojen taso on myös merkittävästi noussut viime aikoina: osaavien tekijöiden määrä on lisääntynyt. 

Moni apurahan hakija on kuitenkin viime vuosina jäänyt ilman apurahaa, eikä selkokirjaa silloin yleensä julkaista. Koska selkokirjat ovat pienilevikkistä kirjallisuutta, eivät tekijät eivätkä kustantajat niistä juuri saa myyntituloja.  

Suuret kustantajat ovat ani harvoin julkaisseet selkokirjoja. Muutama pienkustantamo vastaa Suomen selkokirjakustantamisesta. Selkokeskuksen viime päivien kyselyn mukaan selkokirjojen kustantaminen ilman tukea kustantajille tarkoittaa merkittävää selkokirjojen julkaisemisen vähenemistä. 

Yksittäiset säätiöhankkeet ovat satunnaisia eivätkä paikkaa kokonaistilannetta. Esimerkiksi Selkopolku  on kertaluonteinen rahoitushanke ja kohdistuu vain yläkouluun. 

7) Lukutaitoa tukeva selkokirjallisuus – laajat vaikutukset 

Lukutaito on selviytymistaito, elämässä etenemisen perusedellytys. Jos sitä ei tueta, kun ihmisillä on tuen tarpeita (selkokielen tarve), seuraukset maksavat moninkertaisesti verrattuna tämän hetken säästösuunnitelmiin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

26 marraskuun, 2023 · 8:52 am

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Jääkylmä aurinko jäi keväällä siten mieleeni, että kiinnostuin heti lukemaan jatko-osan Verenpunainen meri (Docendo 2023). Lilja Sigurðardóttir kirjoittaa vetävästi henkilöihin keskittyvää jännitystä. Jokin siinä on, että islantilaisesta ympäristöstä minulta heruu dekkareihin lisäpisteitä.

Romaanisarjan päähenkilö Áróra on skotlantilais-islantilainen voimanpesä – vähän äkkiväärä, kookas ja puoleensavetävä. Isänsä kotimaisemiin Reykjavikiin hänet toi ensimmäisessä osassa sisaren katoaminen, ja siskoaan hän yhä etsii. Se vaikuttaa hänen valintoihinsa merkittävästi niin elämänsuunnittelun kuin romanssipoikasenkin suhteen.

Edellisosassa sisaren tapausta poliisissa tutki Daniel, ja nyt mies tarvitsee Áróran taitoja kidnapatun naisen tapauksessa. Äveriään liikemiehen vaimosta pyydetään lunnaita, ja Áróralla on viralliset luvat liikutella isoja summia. Epävirallisempaa on naisen hakkerointikyky, jolla hän selvittelee raharikollisten piilotettuja varoja.

Kidnappauksesta paljastuu koko ajan kummallisia seikkoja, ja Danielin poliisikollega huomaa satunnaisen sänkykumppaninsa sotkeutuneen tapaukseen. Muidenkin kirjan henkilöiden henkilökohtaiset suhdesotkut vaikuttavat tapausten kulkuun. Ehkäpä tuo henkilövetoisuus ja tunne-elämän tepposet ihmisten valinnoissa ja teoissa viehättävät. Reipasotteisen Áróran etenemistä islantilaisympyröissä on sen verran viihdyttävä seurata, että taas odottelen seuraavaa osaa.

  •  

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri. Osa 2 – Áróran tutkimuksia, suomentanut Marjakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

 

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

 

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 marraskuun, 2023 · 5:33 pm

Kirjailijatapaaminen: Katja Kettu

Malminkartanon kirjasto sai tiistaina 21.11.2023 vieraakseen Katja Ketun. Pääsin haastattelemaan häntä uutuusromaanista Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023). Romaani on monikerroksinen, ja siitä on ammennettavaa kysymyksiin. Tunti tuntui todella lyhyeltä.

Käynnistimme keskustelun kissuudesta, niin Katja ketun kahdesta löytökissasta kuin romaania innoittaneista teoksistakin kuten Franz Kafkan novellin nimestä Erään koiran tutkimuksia, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kissahahmosta ja Haruki Murakamin romaanien lukuisista kissoista. 

Romaanissa on kolme erilaista kertojaa: Kirjailija lähiaikojen Eirasta, Eevan päiväkirja 1917-1979 ja kissa. Kertoja-kissa on kiehtonut Kettua jo viitisentoista vuotta, sillä senkaltainen välittäjähahmo saa romaaniin sävytystä ja hauskuutta. Kettu on joskus kuvaillut itseään: murheen humoristiksi. Sanoisin, että uutuusromaani käsittelee vakavia aiheita, mutta myös leikittelee hilpeästi.

Kettu kertoi kissan roolista Eevan päiväkirjojen ja Kirjailijan sanattoman kauden välillä: se selventää ja sitoo romaanin keskushenkilöiden kerrontaosia. Omaa hupiaan lisää kissan Henkiopas-tehtävä. Välillä kissa on silkka kissa vaistoineen, välillä myyttinen ja mystinen tutkija.

•

Kävi ilmi, että Katja Ketun kissa loikkasi joksikin aikaa omille teilleen Ketun isoäidin saaritalossa itärajan läheisyydessä – kissaan ei kuitenkaan saatu puhelinyhteyttä kuten romaanin kissaan. Selvisi myös, että kyseinen talo muistuttaa romaanin Eevan ja hänen miehensä Mahten taloa ja asuinseutua. Kettu kertoi myös tarinoita isoäidin isän seikkailuista 1910-30-luvulla, jotka muistuttivat Mahten taipaleita romaanissa. Kettu kuuli lapsena ja nuorena isoisovanhempiensa suhteesta, joka inspiroi häntä romaanin pariskunnan lämpimän liiton kuvaukseen. Suvusta löytyy merkillisiä tarinoita ja sattumia, mutta Kettu muistutti, että niitä on kaikilla ihmisillä.

Erään kissan tutkimuksissa on yhtymäkohtia kirjailijan sukuun, tuttuihin paikkoihin ja omiin viime vuosien kokemuksiin keskenmenoista, kiusaamisesta ja sanojen katoamisesta. Kirjan lähtökohta on, mitä jää jäljelle, jos Kirjailijalla ei ole sanoja. Merkitys löytyy kirjan mittaan, samoin sanat, ja niin täyttyy myös kirjan alun motto, suomalainen sananlasku: ”Kellä sanat, sillä valta.”

•

Keskustelimme kirjoihin lyödyistä määrittelyistä. Ketun romaani on historiallinen romaani, suku- ja perheromaani, yhteiskunnallinen romaani, spefi-romaani (maaginen realismi), omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio ja avainromaani. Yhtä kaikki: se on romaani, kaunokirjallisuutta. Eniten runsasta yleisöä ja minua kiinnosti Ketun omaleimainen kieli ja kerronta, runsas ja rönsyävä, silti fokusoitu. Kettu kertoi keränneensä kaiken ikänsä sanoja – ja kiviä. Yksi kuulijoista kertoi kivien symboloivan viisautta, sillä kivethän ovat ikivanhoja. Selitys taisi miellyttää meitä kaikkia kuten myös se, että kirjailijaa kiehtoo sanojen kieputtelu.

Lopuksi siteerasin romaanista: ”Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyrinää.” Katja Kettu kertoi, että romaanin kirjoittaminen oli hänelle ilo, ja kun teksti pääsi vauhtiin, sitä syntyi virtaavasti. Ja kyllä se hyrisikin – ja hyrisee.

•

Kirjailijahaastattelu Malminkartanon kirjastossa 21.11.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 marraskuun, 2023 · 7:16 am

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia

Kahden hienon esseeteoksen jälkeen Silvia Hosseini ottaa haltuunsa kirjallisuushistorian. Hän tarttuu harvoin kokonaisuutena käsiteltyyn teemaan, erotiikkaan, seksiin ja pornografiaan kaunokirjallisuudessa antiikista 2000-luvulle. Kirjallisuuden kiihottava historia (Gummerus 2023) todistaa kirjoittajan sanat kirjan alkusivuilla: ”Erotiikka ja pornografia ovat aina olleet länsimaisen kulttuurin elimellisiä osia, sanan kummassakin merkityksessä.”

Hosseinin taitava sanankäyttö ilmenee edellisessä, lyhyessä sitaatista, ja nokkelasta tekstistä saan nauttia pitkin kirjaa. Keskivertohistoriikkia reippaammin kirjoittaja näkyy tekstissä tinkimättä sisällön faktapohjasta. Minun makuuni sopii, että kirjoittaja kommentoi ja tuo havaintoihinsa komiikkaa. Saattaa olla, että aihe sallii sellaista enemmän kuin kenties joku muu. Toisaalta se, että seksikuvausten käsittelyyn tuodaan mukaan huumoria, keventää mukavasti.

Tässä todistavana makupalana sitaatti Ovidiuksen käsittelystä:

”Samansuuntaisesti sanaillaan Erotiikan historiassa. Sen mukaan Ovidiuksen lukija ei tunne todistavansa ’järisyttävää tunne-elämystä, joka kourii runoilijaa hänen sielunsa syvyyksiä myöten’.

Ei tosiaan, Ovidiuksen tekstissä kouritaan ihan muita paikkoja kuin sielua.”

•

Hosseinin taustatyö vaikuttaa tunnolliselta, miksei työläältäkin. Lähdeluettelo on vaikuttava. Käsitelty ajanjakso on pitkä ja aihepiiri kirjava. Hetero- ja homoseksi sekä kaikki siltä väliltä mahtuvat kirjaan. Lisäksi Hosseinin on kaivellut kaikkiin aikakausiin naisten kirjoittamaan kirjallisuutta, mikä ei ole ollut ennen nykypäiviä valtavirtaa. Näkökulmia tulee lisäksi arabikirjallisuudesta, joskin niiden seksiaiheet tyrehtyvät, mitä lähemmäksi tullaa näitä aikoja.

Vaikka jo esipuhe vahvistaa, että seksikuvauksia on ollut aina, silti välillä hätkähdyttävät roisit sitaatit. Kirjaa varten on suomennettu ennen suomentamattomia otoksia siitä, mille mikään inhimillinen ei ole vierasta – ihmisen seksifantasioista. Hosseini korostaakin sitä, että kyse on fiktiosta: kirjallisuuden seksikuvauksia ei ole tarkoitettu tosissaan otettaviksi vaan mielikuvituksen tuotteiksi, joista jokainen voi nauttia tavallaan – lukien.

•

Kirja jakautuu lukuihin tyylikausien mukaan, ja joka kaudelle mahtuu naiskirjailijoita, minkä jo totesinkin. Erotiikka on suorien seksikuvausten ohella mukana siksi, että aktien lisäksi saadaan mausteeksi vihjailevaa virittäytymistä. Onhan ollut aikoja, jolloin ajan häveliäisyyspaineet saivat naiskirjailijat vain viittaamaan sänkykamarin suuntaan.

Kotimainen kirjallisuus ei Hosseinin kirjassa juhli. Kansanrunous, Juhani Aho ja Minna Canth mainitaan, ja muutaman tekstikappaleen saa Eeva Kilven Tamara. Muuten kirja lähinnä paneutuu muuhun länsimaiseen kirjallisuuteen. Minkälainen opus mahtaisi syntyä kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyen?

•

Kaipaisin kirjaan hakemistoa mainituista kirjailijoista. Muuten ei kaipaukselle jää tilaa. Kirjallisuuden kiihottava historia antaa sitä, mitä otsikko lupaa, ja kaupanpäälliseksi sain rennon, reipashenkisen käsittelyotteen. Nautin (mutten paljasta, tarkoitanko sanan kaikissa merkityksissä). Lisäksi kirjassa on aistilliset, taidehistorialliset kansikuvat.

•

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia, Gummerus 2023, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 marraskuun, 2023 · 7:02 am

Finlandia-romaaniehdokkaani 2023

Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta. 

Biofiktiot

Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida Turpeisen Elolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.

Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.

Autofiktiot ja omaelämäkerralliset

Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.

Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.

Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.

Kenties silkkaa fiktiota

Tommi Melenderin Aurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!

Juhani Branderin Amerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.

Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina Niskasen Muamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoa lähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.

Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.

Trendejä

Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.

Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , ,

3 marraskuun, 2023 · 6:56 am

Sara Al Husaini: Huono tyttö & Maria Peura: Esikoinen

Lokakuun kirjakokemuksiini kuuluivat lähes peräkkäin kaksi kirjaa perheessä koetusta väkivallasta. Kirjat kertovat eri kulttuureista mutta kummassakin väkivalta seuraa sukupolvesta toiseen, ja kummassakin minäkertojilla on vaikea äitisuhde. Kummassakaan ei peitellä omakohtaisuutta, mutta romaanimuotoon ne on aseteltu. Luonnollisesti eroja on runsaasti, sillä Sara Al Husaini kertoo irakilaisesta pakkoavioliitosta, ja Maria Peuran kirjan vain yksi aihe on väkivalta perheessä. 

Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husainin romaanissa Huono tyttö (Like/Otava 2023) minäkertoja kuvaa aikaa sahaten lapsuutta ja nuoruutta vuoteen 2016, jolloin hänet  23-vuotiaana pakkonaitetaan irakilaiselle serkulle. Kirjan Saaralle se on raiskaus ja viimeinen pisara patriarkaalisesta tyttöjen ja naisten tahdonvastaisesta toiminnasta.

Romaanissa on heleitä hetkiä sisarten kanssa, Irakissa lapsena ja Itä-Suomessa. Varjo lankeaa kasvatusilmapiiristä, jossa isien ja poikien ylivalta otetaan annettuna niin, että sitä myötäilevät äidit ja tyttäret.

”Nyökkäilin tietenkin ja sanoin sen mikä minut oli opetettu toistamaan, kuin ennalta tallennettu ääniviesti toistin suustani toisten sanoja ja päätöksiä, jotka koskivat minun kehoani. Se on minun valintani ja teen sen rakkaudesta Allahiin. Pukeudun huiviin vain poikien ja miesten edessä, koska rakastan Allahia. Haluan olla tikkari, jossa on kääre, koska muuten pojat riehaantuisivat, ehkä jopa nuolisivat tikkaria luvalla tai luvatta.” 

Ongelmia syntyy, kun minäkertoja etääntyy uskosta ja kyseenalaistaa feministinä miesvallan. Tukahduttava häpeäkulttuuri koskee vain tyttöjä ja naisia, heidän seksuaalisuuttaan. Siihen liittyvä (vähintään) henkinen väkivalta kulminoituu avioliittoon, jota minäkertoja vastusti. 

Räikeää epätasa-arvoa kirja kuvaa siekailematta. On paikallaan, että epäkohdista kerrotaan kulttuurin sisältä. Silloin riipivä ristiriita rakkaan perheen ja väärinkäytösten kesken näyttäytyy väkevästi. Huono tyttö on kirjoitettu luistavasti ja kiihkeästi, ja se välittää irtioton vaikeuden ja väistämättömyyden.

•

Sara Al Husaini: Huono tyttö, Like/Otava 2023, 6 tuntia 37 minuuttia, äänikirjan lukija Fanni Noroila. Kuuntelin BookBeatissa.

Maria Peura: Esikoinen

Esikoinen (Otava 2023) on väkevä kuvaus sukupolvien ketjusta, ja ketjuttumiseen sisältyy hyvää ja pahaa. Romaanin nimi juontaa juurensa kertojan esikoispojan kanssa kokemiin kasvukipuihin. Poika löytää hämärät päihdepiirit varhain, ja pelastaakseen poikansa kertoja tukeutuu huostaanottoon.

”Lapseni, olit ensimmäiseni, harjoituskappaleeni, sanon hänelle, kun käymme keskusteluja, kertaamme yhdessä, missä kohtaa meni pieleen, miksi niin mahtoi olla, mitä minä olen tehnyt hänen kanssaan väärin ja mitä oikein.”

Lastensuojelusta kertoja kuvaa onnistuneita ja vähemmän onnistuneita kohtaamisia kuten myös muiden suhtautumisesta levottomaan esikoiseen. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä poika motivoituu kotiin paluuseen ja opiskeluun.

Onhan kirjan kertojaäidin hätä riipaisevasti kuvattu. Sen ohella hän käy läpi suhdetta esikoisen isään ja vanhempiinsa, ja niin kirjaan tallentuu elämänkaaren kipukohtia. Kertoja on ajautunut väkivaltaisiin suhteisiin, esimerkiksi raskausaikana esikoisen isä potkii kertojaa raskausvatsaan. Kuten Sara Al Husainin kirjassa, isä on kasvatettu luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus kohdella muita mielensä mukaan.

Minuun vaikuttaa suuresti kirjan kerrontatapa, eli kertojan mielen mukaan vaihtuvat aikatasot hänen lapsuudestaan nykyhetkeen. Nykyhetkessä kertoja käy auttamassa huonokuntoisia vanhempiaan ja samalla aktivoituvat lapsuudenkokemukset epätasapainoisessa ja väkivaltaisessa perheessä. Mukana on vihaa rikotuksi tulemisesta mutta myös riipaisevaa tiliä menneestä samalla, kun kertoja on haurastuvien vanhempien apuna.

”Vanhuudenheikkouttaan he ovat tulleet lapsikseni. Samalla, kun autan heitä, autan itseäni. Mitä enemmän autan, sitä paremmin muistan ja hahmotan oman lapsuuteni. Palaan varhaiseen yhteyteemme, tulen osaksi kokonaisuutta.”

Romaani kohoaa edetessään itseterapioinnista kaunokirjallisuudeksi, joka vakuuttaa kerrontataidosta, virkevahvuudesta ja sanankäytöstä. Niin kättä lyövät aiheet, sisältö, kieli ja muoto.

•

Maria Peura: Esikoinen, Otava 2023, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

28 lokakuun, 2023 · 9:35 am

Kirjamessukokemuksia 2023 Helsingistä


Tänä vuonna kirjamessuiluuni vaikutti puolikuntoisuus, ja siksi se typistyikin kahteen päivään. Kirjavipinäni rajoittui vain torstaihin ja perjantaihin. Senkin perusteella voin sanoa, että väkimäärä oli suuri ja kirjailijahaastattelutarjonta vaikuttava.


Oma virallinen osuuteeni oli torstaina Selkokeskuksen osastolla, jossa olin kyseltävänä selkokirjoistani. Ilahduin, että kojun eteen kerääntyi kiinnostuneita ihmisiä. Vielä on silti matkaa siihen, että selkokirjat ja -kirjailijat olisivat esillä esiintymislavoilla ja kustantajien tilaisuuksissa niin kuin muutkin kirjat ja kirjailijat.


•

Ilahduttavia kohtaamisia kertyi siellä ja täällä: tuli tuttuja vastaan ja jäin suustani kiinni niin, että joitain kirjailijahaastatteluita jäi väliin. Tapasin myös tuttuja kirjabloggaajia ja kirjailijoita, lyhyesti mutta oleellisesti. Siispä: kyllä ihmisistä on elämässä kysymys – hyvien kirjojen lisäksi.


Avaimen tilaisuudessa kuuntelin kolmea kirjailijaa. Tomi Kontio kertoi erämaavaelluksistaan poikansa kanssa, Leena Lukkari keskusteli kirjansa Ritan kanssa pakolaisnaisen kokemuksista ja Meritta Koivisto iloitsi jännärinsä kirjaversiosta.


Kävin kuuntelemassa useita kirjailijahaastatteluja. Sain lisävalaistusta kirjoihin, joita olen jo lukenut (Vesa Haapala, Aino Vähäpesola, Vappu Kannas, Anna Kortelainen, Satu Leisko, Jari Järvelä, Tiina Laitala Kälvemark, Joonatan Tola, Antti Tuomainen jne.). Lisäksi varovaisesti spoilauksia vältellen kuuntelin lukemattomista (mm. Antti Hurskainen, Outi Hytönen, Anu Vähäaho, Hanna Waselius jne.)



•

Muuten ei erityistä teemaa minulle noussut näistä messuista. Kiinnittipä huomiota ylipäätään kiinnostus kirjaan ja kirjailijapuheeseen. Ihan perinteinen tapa eli se, että kirjailijalta kysellään uusimmasta teoksesta näyttää toimivan. Niin se toimii somessakin. Voisi toimivan myös telkkarissa… vink vink.

Huolettamaan jää paperikirjan suosion lasku (tilastojen mukaan) ja alvin korotusuhka. Yksityisesti murehdutti, etten pääse lauantaina kuulemaan ruotsalaissuosikkiani Alex Schulmania. Siinä sentään messujen verkkotarjonta pelastaa.

Kiitos kirjamessuista ja messulipusta, Helsingin kirjamessut!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Avainsanat: , ,

24 lokakuun, 2023 · 6:25 am

Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa

Sata auringon kiertoa (WSOY 2023) miellyttää sellaisena lukuromaanina, joka päästää henkilöittensä lähelle. Kirjassa keskitytään elämänkulkua kääntäviin asioihin. Maritta Lintunen saa henkilöt tuntumaan tosilta.

Romaani kertoo Sotakoffien perheestä, jonka vanhin polvi asettui evakkoina maalaiskylään Ylä-Karjalaan. Seuraava polvi vei lapsensa Leenan ja Sepon Göteborgiin 1970-luvun puolivälissä. Romaanissa Leena ja Seppo muistelevat ja kertovat elämästään 2012, ja sen käynnistää Leenan tyttären Monikan journalismihanke.

Monika jää kirjassa etäiseksi, hänellä onkin katalysaattorirooli, jonka välityksellä saadaan näkemys toisen polven siirtolaisuuteen ja siihen, ettei vanhempien vaikeuksia määritä raha ja asema, vaan jokaisella säädyllä on jotain hiertävää. 

Keskeiseksi romaanissa nousevat sisarusten elämänvalinnat ja muistot.

”Aika säilöytyy meihin. Salaperäiset muistilaput aukeilevat meissä tahtomattamme; klik, klik, klik… pienten salpojen kirpoamisia, hengityksen kiihtymistä, lohdutonta surua, ilon säihkyviä singahduksia – ja sitten me liu’umme takaisin tähän hetkeen emmekä ymmärrä, mihin mennyt aika meissä pakeni, miksi se päätti yllättää meidät juuri nyt, ja juuri tuollaisella muistolla.”

Muistia kirvoittavat muun muassa lukujen otsikot, joita on poimittu Hassisien koneelta.

•

Leena lähti innokkaasti teinihöyryissään Ruotsiin, jätti entisen ihastuksen Eeron ja sopeutui uuteen elämään, löysi suomalaisen poikaystävän Jannen ja halusi elää railakkaasti. Romaanissa paljastuu vähitellen räyhäkkyyden kääntöpuoli, vaietut ja peitellyt asiat. Romaanin nyky-Leena on väsähtänyt, dementoituneesta äidistä huolehtiva keski-ikäinen yksineläjä.

Seppo teki toisen ratkaisun: hän jäi täysi-ikäistyttyään Ylä-Karjalaan. Sepon elämä näyttäytyy hänelle muuten varovaisena ajatumisena, ja siitä syystä hänen avioliittonsa kriisiytyy ja on uusien ratkaisuiden aika.

•

Romaanissa on monia teemoja, esimerkiksi siirtolaisuus, äitisuhde, parisuhteiden vallankäyttö. Kulttuurin ja kielen merkitys nousee esille etenkin Sepon osuuksissa. Sepon näkemystä vahvistaa hänen lyhyt tuttavuutensa kirjailija Matti Pulkkiseen. Sepon äidinkielenopettajavaimo Kirsti vieroksuu junttimurretta, mutta Sepolle oman kieli on sydämen asia. 

”Ymmärtäisikö Kirsti, jos paljastaisin, että täkäläisten sanasto oli saanut hedelmöityksensä hiljaisten jokivarsien mutkavaahdoissa? Että siihen uuttui tummuus soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista. Ja että sen pehmeys oli peräisin pihlajankukkien seassa piileskelevien pikkulintujen sirkkeestä ja helteisen pihakallion hohkasta. Kirsti joutuisi käyttämään kymmenen paperilta rutisevaa lausetta siihen, minkä loukkuvaaralainen ilmaisi yhdellä aikojen vuolemalla murresanalla.”

•

Pulkkis-vaikutus Seppoon on kirjan yksi huippukohdista, sillä siitä kehittyy romaanin yhteiskunnallinen näkemys maaseutu-kaupunki-suhtautumisesta 1970-luvulla ja 2010-luvulla. Romaanissa on myös psykologisesti perusteltua henkilökuvausta, joskaan en ihan tavoittanut romaanin Eeroon liittyvää dilemmaa. Moni asia jäi kirjassa kesken, ja sen mielestäni kuuluu ollakin niin, ettei aiheita pureskella valmiiksi.

Pidin kirjasta, sillä se on rehtiä, hyvällä tavalla tavallista kerrontaa. Siinä näkemys ihmisestä, juurista, kulttuurista ja kielestä välittyy elävästi. Muutosta kirja kuvaa vivahteikkaasti, ja joukossa on paljon oivallisesti verbalisoituja havaintoja ja tunnelmia. Juttulopuksi sopii romaanin Matti Pulkkisen tokaisu:

– Lukeminen on lukijalle kuin verenvaihtoa, mies julistaa, laskeutuu alas lauteilta ja holauttaa kauhallisen jääkylmää kaivovettä niskaansa.

•

Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa, WSOY 2023, 325 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 lokakuun, 2023 · 2:38 pm

Eeva Kilpi: Tamara & lokakuun lukupiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme valitsi lokakuun kirjaksi Eeva Kilven Tamaran (WSOY 1972). Kukaan meistä ei ollut juurikaan lukenut Kilven proosaa. Minä bongasin kesällä Kilven novellikokoelmasta Kesä ja keski-ikäinen nainen Tamara-romaania edeltävän novellin. Se viritti romaanin lukemiseen, ja olihan meillä mielikuva, että romaani aikanaan kohautti seksikuvauksillaan.

Romaanin minäkertoja, jaloistaan invalidisoitunut ja impotentti tarkkailija elää ystävänsä Tamaran miessuhteiden ja seksiaktien vatvomisesta. Tamara, kertojan eli psykolingvistiikan tutkijan entinen opiskelija ja nykyiseltä työltään terapeutti, mainitsee, että minäkertojamies on sukupuoleton yliseksualisti. Romaani kuvaa ystävysten suhteen käänneaikaa – jokin on muuttumassa. Kertojan mukaan Tamaran elämässä:

”Viimeisin vaihe olen ollut minä, joka edustan hänelle jatkuvuutta, sitä jonka luo voi aina palata työn ja sukupuolielämän ääreltä, joka pysyy ulottuvilla, ei juokse pois, ei hylkää.”

•

Romaanin henkilöistä voi tarkastella riippuvuuksia ja hylkäämisen pelon seurauksia. Siinä näkyy ja tuntuu aikansa vasemmistoälyköiden kritiikki, luonnonsuojeluvirittyminen ja seksuaalinen vapautuminen. Jälkimmäinen välittyy Tamaran seksiseikkailuiden kuvailuna, mutta niin, että ne pääosin kielellistetään jälkikäteen eli Tamaran kertomina minäkertojalle. Minäkertoja toimii kuullun tirkistelijänä, mutta joskus myös Tamaran tyydyttäjänä, jolloin tilanteesta tallentuu miehen kuvaus siitä hetkestä ja Tamarasta.

Kertoja on rakastunut Tamaraan, mutta Tamarasta ei niin vain ota selvää. Kertojamiehen ja Tamaran yhteisellä mökkilomalla Tamara hullaantuu epäluotettavaan Kustaa Mauriin, ja se muuttaa parin dynamiikkaa.

•

Olimme lukupiirissämme (Johanna, Taru ja minä) sitä mieltä, että kirja kestää aikaa, vaikkakin karsinnan varaakin tekstissä on. Minusta romaani pelaa kielellistämisellä ja psykologisoinnilla. Huumoria olin aistivinani myös, esimerkiksi Tamaran rakastetun dobermanniharrastus tuntuu absurdilta. Välillä rasittavuuteen saakka äityvä vatvonta aiheuttaa tunteen, että kyse on kirjallisesta kokeesta, leikittelystä. Kirjan loppulausekin viittaa siihen.

Ja kun romaanitaide tarkoittaa verbaalisointia, Kilpi ottaa siitä kaiken irti suhteessa kertojan ammattiin, esimerkiksi:

”Minä koin tuon jokaiselle tiedemiehelle lohduttoman joskin mielenkiintoisen hetken, jolloin hänen oma tieteenhaaransa pettää hänet jättämällä hänet ymmälle kuin pilviin karkaava leija; sanojen linnut kaikkosivat ulottuviltani ja kielipsykologian kallio jolle olin koko elämänkatsomukseni perustanut (”kaikki on niin kuin se parhaiten ilmaistaan” ja niin edelleen) tärähteli allani järkyttäen sieluani vaarallista resonanssia muistuttavalla ilmiöllä.”

•

Johanna muistaa, miten kirjasta puhuttiin kohuten, kun hän oli lapsi. Siksi oli kiinnostava lukea se tässä ajassa. Tarulle romaani oli erilainen kuin hän odotti. Taru toi esille, että kirjasta huomasi, että kirjoittaja oli nainen, sillä naisen halu näyttäytyi ihan toisella tavalla kuin aikalaismiesten, esimerkiksi Hannu Salaman tuotannossa.

Entäs ne seksikuvaukset? Yksi Tamaran valloituksista lähettää kirjeen, jossa hän toivoo vinkkejä eroottisesta kirjallisuudesta, ja jossain määrin Tamara myötäilee niitä:

”Romaanin ja novellin tulee kuvata noita ihania esileikkejä ja kaikkea siihen liittyvää, samoin yhdyntää. Rakkauden tulee olla henkinen ja ruumiillinen kokonaisuus kirjallisessa kuvauksessa. Pelkistä asentokirjoista en välitä. Muistan että sinä et pidä sanoista vittu, pillu, kulli, kyrpä ja nussia. Minä pidän. Koen ne kauniina ja hellyttävinä, mutta niin koen myös häpyhuulet, häpyrako, häpykieli ja siitin -sanat. Muistan, että ne sinusta tuntuivat lääketieteellisiltä tai haukkumasanoilta, mutta sinulla ei olekaan samaa taustaa kuin minulla, mutta ei siitä sen enempää.”

Totesimme, että kuvaustapa oli suorasukaista. Meitä puhutti Tamaran ja kertojan outo suhde ja se, että Tamara valitsi seksileikkeihinsä omalaatuisia jämämiehiä. Silti oli selvää, että nainen tiesi, mitä halusi – ja kuitenkin nainen oli samalla tirkistelyn kohde ja miesten vietävissä.

Ehkä aikalaisten pöyristys johtui Tamaran aktiivisuudesta ja häpeämättömyydestä: nautinto kuuluu hänelle, sitoutua ei tarvitse. Romaanissa ei kyseenalaisteta Tamaran moraalia, eikä kertoja paheksu naisen suhteita. Ei meille tullut vastaavaa teosta vanhasta kotimaisesta kirjallisuudesta mieleen. Olimme tästä samaa mieltä: Tamara oli kiinnostava tuttavuus, joka kannatti lukea; nyt tiedämme Tamaran.

•

Keskustelimme myös Kjell Westön romaanista Molly & Henry. Taru kuunteli kirjan ja päätteli, että kirja sopii luettavaksi ja haluaa vielä lukea sen. Kirjassa kuvattu kulttuuripiirien maailma viehätti häntä. Johanna nautti romaanin runsaudesta. Vaikka kirjan aikakautta on kuvattu ennen jo paljon, romaanin vivahteikkuus valloitti. Etenkin romaanin keinot viedä henkilöiden pään sisälle ihastuttivat Johannaa. Vaivihkainen sodan vaikutus ihmisiin välittyi taitavasti meidän kaikkien mielestä. Omat mietteeni olenkin jo julkaissut blogijutussani.

•

Eeva Kilpi: Tamara, WSOY 1972 /  eKirja 2018, 218 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 lokakuun, 2023 · 6:15 am

Salaperäisiä tarinoita – selkonovelleja

Suomalainen kansanperinne on aina antanut aineksia kirjallisuuteen, ehkäpä viime vuosina vielä enemmän kuin aikoihin. Kiehtova uskomusperinne selvästi herättää mielikuvituksen. Kansanperinteen haltiat, tontut, pirut ja haamut pistäytyvät nyt selkonovelleissa Salaperäisiä tarinoita. Kokoelman on toimittanut Satu Leisko, ja siinä on kahdeksalta kirjailijalta yhteensä 14 novellia.

Satu Leisko on kirjoittanut kokoelmaan kiehtovan merenneitotarinan ja raapaleita. Raapale on novellimuoto, jossa on 100 sanaa. Leiskon raapaleiden lyhyys tehostaa novellien salaperäisyyttä, ja loppuun jää lukijalle valtaa keksiä lisää. Lopun jättää kutkuttavasti auki myös Anne Leinosen novelli ”Koska sinä olet minun”. Novellin kaveruksien uimareissulla tapahtuu kummia, mikä auttaa toista pojista rohkaistumaan.

Jasu Rinneojalta on kolme mukavaa arkea ja yllättävää yhdistävää novellia, Riikka Tuohimetsältä murhatarina ja Mirjam Häkkiseltä ekologinen kannanotto haltiahenkisesti. J. S. Meresmaan ”Navettakissa”-novellissa kissan sijaan ilmestyy yllätyseläin. Näissä novelleissa nykyisyys ja tulevaisuuskin toimivat yliluonnollisen rinnalla.

Kaksi novellia sijoittuu menneeseen aikaan, ja se välittyy hyvin niiden tunnelmasta. Silja Vuorikurun novelli ”Ennustus” tapahtuu maatalossa, jossa vierailija kuulee mieleen jäävän ennustuksen. Sanna-Leena Knuuttilan novelli on viehättävästi perinteitä kunnioittava tonttutarina.

•

Novellien aiheet vaihtelevat virkistävästi, ja novellien henkilöissä on otettu huomioon moninaisuus niin iän, sukupuolen kuin seksuaalisen suuntautumisenkin suhteen. Selkokielen kannaltakin on vaihtelua. Toiset novelleista ovat kieleltään helpompia kuin toiset. Kokoelmassa se on kätevää, koska se antaa lukijoille kielen tason suhteen valinnanvaraa ja toisaalta osoittaa, että helpollakin kielellä viritetään tarinaan jännite ja yllätys. Joissain novelleissa on vaikeahkoja sanamuotoja, ja rivityksessä on pientä heiluntaa selkoihanteista.

Kirjan kannen ja kuvituksen on tehnyt Nora Niemispelto. Kuvituksen aiheina on novellien henkilöt tekoälyhenkisesti, voimakkain värein ja tehokkain silmin. Kuvat sopivat kirjan tunnelmaan. Uskon Salaperäisten tarinoiden kokonaisuudessaan käyvän sekä nuorten että aikuistenkin selkolukijoiden makuun. 

•

Satu Leisko (toim.): Salaperäisiä tarinoita. Novelleja. Avain 2023, 103 sivua. Sain kirjan novellin kirjoittajalta.

•

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , , , , , , ,

15 lokakuun, 2023 · 7:18 am

Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika

Marja-Leena Tiainen on kirjoittanut jo paljon 

nuorille ja aikuisille lukijoille.

Hän on kirjoittanut myös selkokirjoja.

Gangsterin poika (Avain 2023) on uusin selkokirja.

Gangsterin poika kertoo Jessestä,

joka muuttaa Helsingistä Vaskikylään,

pieneen kaupunkiin kauas pääkaupungista.

Jessen äiti on asunut siellä lapsena ja nuorena,

ja nyt hän sai sieltä työpaikan.

*

Aluksi kaikki sujui hyvin,

ja Jesse sai koulussa kavereita.

Hän ihastui kivaan tyttöön, Sofiaan.

Sitten kaikki saivat selville,

että Jessen isä tappoi koulukaveri Jaken isän.

Jesse ja Jake olivat silloin pieniä lapsia,

mutta Jesseä aletaan vihata isän teon takia.

*

Kirja kertoo raskaista asioista,

joita nuoret joutuvat kohtaamaan.

Jessen tunteet ja ajatukset tulevat hyvin esille:

Millaista on rakastaa isää,

joka on tehnyt pahoja tekoja?

Miksi poika leimataan isän vuoksi?

*

Vaikeat asiat käsitellään kirjassa suoraan.

Gangsterin poika antaa silti toivoa,

koska siinä kauniisti uskotaan muutokseen.

Romaanin aikuiset tukevat nuoria,

ja siitä on mukava lukea.

Kirja puhuu lisäksi anteeksiannon 

ja vihan käsittelyn puolesta.

*

Marja-Leena Tiaisen selkokieli on sujuvaa,

ja kirjan juoni etenee nopeasti.

Tiainen kuvaa taitavasti arkisia asioita.

Tämän kirjan paras puoli on kuitenkin aihe,

josta ei paljon ole kirjoja nuorille.

Se saa ajattelemaan tekoja 

ja niiden seurauksia itselle ja muille.

•

Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika, Avain 2023, 146 sivu. Lainasin kirjastosta.

•

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut seuraavista tämän vuoden selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: , , , ,

14 lokakuun, 2023 · 6:28 am

Anna Vasala: Opi neulomaan 2

Anna Vasala on kirjoittanut jo yhden kirjan Opi neulomaan, jossa hän opastaa neulomaan. Nyt on vuorossa jatko-osa, Opi neulomaan 2 (Pieni Karhu 2023). Selkokielellä siis ilmestyy monenlaisia tieto- ja taitokirjoja. Esimerkiksi sienestämisestä, ateismista, vegaaniudesta, muistisairaan maailmasta ja toisesta maailmasodasta on lähiaikoina ilmestynyt selkotietokirjoja.

Vasalan neulontakirjojen ensimmäisessä osassa tuli tutuksi neulomisen perusasioita. Nyt toisessa osassa on jo vaativaa neulomista kuten koho-, kirjo- ja pitsineuleohjeita. Jo ensimmäiseen osaan  kaipasin villasukkien havainnollista ja helppoa ohjetta. Tunnustan, etten ole koskaan kutonut villasukkia, vaikka välillä harrastan neulontaa. Nyt on kaikki mahdollisuudet kokeilla sukan kutomista! Uutuuskirjassa on siitä tarkat ohjeet sekä aikuisten että lasten kokoon ja erityylisiin sukkiin.

Kirjan tekstien rinnalla on havainnollisia kuvia. Ylipäätään tällaisessa kirjassa kuvien merkitys on suuri. Joihinkin kohtiin huomasin kaipaavani lisää kuvia. Kirjassa neulomisesta sanotaan, että ruokahalu kasvaa syödessä. Huomaan lukijana niin käyvän sekä neulomisen että muunkin suhteen: kirjan ohessa voisi olla havainnollisia selkovideoita esimerkiksi silmukoiden luomisesta tai sukan kantapään eri vaiheista. Tiedän kyllä, että niiden tekeminen ja yhdistäminen kirjaan on vaikeaa.

Käsityökirja selkokielisenä ei ole helppo, koska neulomiseen liittyy erityissanastoa. Lopussa on sanaselityksiä, mikä helpottaa, ja kyllä ohjeissa on selkeys otettu hyvin huomioon.

•

Anna Vasala: Opi neulomaan 2. Neulomisen taitoja selkokielellä. Pieni Karhu, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

•

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

13 lokakuun, 2023 · 6:41 am

Tapani Bagge: Kirves-Reetta

Tapani Baggen romaani Kirves-Reetta (Avain 2023) jatkaa kirjailijasta ja hänen ystävästään Koskelasta kertovaa selkoromaanisarjaa. Sarjan aloitti kirja Alligaattori. Tyyliltään sarjan kirjat sopivat veijariromaaneiksi, ja monesti päähenkilöt matkaavat pitkin hämäläistä tieverkostoa, eli tien päällä -romaaneiksikin ne sopivat. Juoniin kuuluu joutuminen epäonnekkaasta kommelluksesta toiseen, lisäksi Koskelan touhut sisältävät huumoria.

Kirves-Reetta alkaa Koskelan uudesta ideasta: hän hankkii lehmävasikan ja haluaa perustaa luomutilan, koska tavoitteena on saada luomusta tykkäävä vaimo takaisin. Totuttuun tapaan kirjan kertojakirjailija joutuu seikkailuun mukaan. Juonessa tilanteet vaihtuvat nopeasti. Tunnelmat vaihtuvat, ja mukaan saadaan jännitystä ja jopa kauhua. Kahden touhuavan miehen vastapainona on tässä kirjassa mainio mummo Raili Rääpiälä. Kirves-Reetan arvoituksen jätän kirjan lukijoiden ratkaistavaksi.

Tapani Bagge on kokenut kertoja, ja hänen valttinsa on kerrassaan sujuvan tekstin tuottaminen. Hän saa hienosti kirjaansa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyrisevää huumoria ja napakkaa dialogia. Kotimaisessa kirjallisuudessa ei todellakaan ole liikaa hupaisia veijaritarinoita, siksi Baggen Koskela-sarja on paikallaan. Koskela-kirjat ovat nuorten aikuisten ja aikuiseen makuun, ehkäpä myös ihan äijäkirjallisuutta.

Mutta ovatko ne selkokirjallisuutta? Sitä mietin pohjamutia myöten, kun luen Kirves-Reettaa. Kirjan kieli ei ole kaikkiaan perusselkokieltä vaan monesti selkokielen ääripäätä selkeän yleiskielen ja yleiskielen suunnassa, ja välillä ihan itse yleiskieltä. Sanasto on värikästä, eikä verbimuotojen vivahteikkaita muotoja kaihdeta, ja rakenteet vaihtelevat helposta vaikeaan. Bagge taiteilee selkon ja muun välissä: selkokielelle vaikeiden ainesten lomassa on kyllä lyhyttä ja ytimekästä, sitten kieli riehaantuu taas revittelemään.

”- No niin,

Koskela sanoi,

nosti moottorisahan pulkkaan

ja otti verkonuittolaitteen käsistäni.

Hän jatkoi:

-Tää suksi torpedoineen sujautetaan

ylösalaisin jään alle..

… näin.

Sitten lasketaan eka verkko avantoon

ja kiinnitetään se tähän koukkuun.

Vedetään tästä punaisesta narusta

torpedo käyntiin…”

Mielestäni Kirves-Reettaa voi myös ajatella mainiona säekirjana, jossa käytetään selkokielen rivitys- ja kappalejakoperiaatteita. Se edistää liukasta lukemista. Tällaisellekin kirjallisuudelle on paikkansa: vauhdikas pienoisromaani veijareista välistä helpolla kielellä, välistä rempseän yleiskielen suunnassa.

•

Tapani Bagge: Kirves-Reetta, Avain 2023, 127 sivua. Lainasin kirjastosta

•

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 lokakuun, 2023 · 6:35 am

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa

Silja Vuorikurun kirjassa Käärme kainalossa ja muita tarinoita (Laatusana 2023) on 13 novellia uskomustarinoista. Vuorikuru on niistä muokannut omalaisiaan ja kirjoittanut ne selkokielellä. Kokonaisuus jatkaa onnistuneesti urbaanien legendojen elämää.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä on kahdeksan pelottavaa ja jännittävää tarinaa. Tarinoiden ympäristö on kotoisen tuttu, mutta todellisuuden kääntää erikoiseksi jokin kauhea käänne. Esimerkiksi novellissa ”Lastenvahti ja pellepatsas” tavallinen ilta lapsenvahtina saa kerrassaan pelottavan käänteen ja herättää lukijan mielikuvituksen täydentämään tarinaa.

Kirjan toisessa osassa viidessä uskomattomassa ja hauskassa tarinassa tunnelma kevenee alkuosaan verrattuna. Se on hyvä ratkaisu kirjan kokonaisuudessa. Esimerkiksi ”Setämies bussissa” novellissa paha saa palkkansa niin, että luottamus yhteiskuntajärjestykseen ja erilaisuuteen säilyy. Novellissa ”Vaikea laskutehtävä” käänne osoittaa, että osaaminen voi yllättää.

Silja Vuorikuru kirjoittaa sujuvaa selkokieltä. Novellit etenevät joustavasti ja elävästi. Selkokieli ei vie tarinatehoa, vaan harkittu lyhyt muoto tehostaa tarinoiden tunnelmaa, ja Ina Majaniemi kuvitus virkistää ilmettä. Kirja on suunniteltu nuorille ja sopii koulukäyttöön peruskoulussa.

*

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita, Laatusana Oy 2023, 87 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

*

Nuorille sopivia selkonovellikokoelmia on ilmestynyt viime vuosina melko paljon. Ne ovat käteviä opetuksessa, mutta muutenkin lyhytproosa sopii makupaloina luettavaksi vaikkapa tarina silloin tällöin.

Esimerkkejä selkonovellikokoelmista

•

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , , ,