Olen kuukauden lehteillyt valokuvataidekirjaa Men with No Mountains (Khaos Publishing 2025). Ella Kiviniemi ja Elias Lahtinen ovat valokuvanneet Pohjanmaalla Härmässä, koonneet kuvista näyttelyn ja siitä kirjan. Teoksen nimi on kirjallinen, sillä sen alkuperä juontaa Jane Austenin romaanista Ylpeys ja enakkoluulo kohdasta, jossa monimutkaiset ihmissuhteet kyllästyttävät ja jossa maisema muistuttaa ihmisen pienuudesta, myös ihmisen paikasta maailmassa.
Kirjan lopussa on valokuvaajien dialogi, jossa he keskustelevat juuristaan Härmään ja härmäläisyyden mielikuvista, komiudesta ja omapäisyydestä. Valokuvakirja on katsaus ja tutkielma lakeudesta ja sen ihmisistä. Ella Kiviniemi kirjoittaa:
”Lakeuksilla näkee kauas ja tulee nähdyksi helposti: se on näyttämö, jolle härmäläinen asettuu esille. Kaikki on nähtävillä: pellot, pihat, talot ja ihmiset, etenkin muukalaiset valokuvaajat. Tyhjyys ympärillä kysyy: kuka sinä olet ja mitä tuot tähän kuvaan? Lakeus pakottaa suojautumaan tai kasvamaan.”
Kuvaajakaksikon vuoropuhelua olisin lukenut enemmänkin, sillä se toi lisätasoja kirjan kuviin. On myös hieno oivallus, että teksti on kirjan lopussa: kuvat puhuvat ensin omaa kieltään, vasta sen jälkeen seuraa kuvaajien sanojen aika. Tekstit ovat myös englanniksi.
Valokuvissa on henkilökuvia, tilannekuvia ihmisistä työssä ja vapaaa-ajalla sekä maisemia. Kuvissa eletään vuodenkiertoa, siis hetken tallennuksia löytyy eri vuodenajoilta, arjesta ja juhlasta. Kuvat on otettu vuosina 2018 – 2024.
Kirja on yhteisteos, sillä kuvissa ei ole kuvaajan nimeä. Kokonaisuus siis korostuu. Elämänmenohenki välittyy hyvin, ja arvostus huokuu kuvista: kuvatut henkilöt näyttäytyvät hetkellisinä itseinään. Rytmitys henkilö- ja maisemakuvien välillä tuo ilmaa ja lakeuden avaruutta kokonaisuuteen.
Valokuvat galleriaympäristössä vaikuttavat isokokoisina – jo suuri koko antaa kuville tietyn vau-efektin. Kirjassa kuvat kutistuvat kompakteiksi, lähes kotialbumikokoisiksi. Valokuvataidetta tämä kirja on: kompositiot, valot, värit ja kokonaisuus koossa niin, että kuviin upottuu tarinoita. Jälkikasvunikin kirjaa tutki ja totesi: ”Hieno.” Niin on.
•
Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Men with No Mountains, Khaos Publishing 2025. Lainasin kirjastosta.
Varpu on täällä taas! Tapaan Tuuli Salmisen romaanin Varpun nimi- ja päähenkilön uutuudessa Enimmäkseen käyttökelpoinen (Gummerus 2025). Tuttu porukka on koossa: Varpu, tyttäret Emma ja Oona sekä sisko Irina miehineen. Ex-puoliso perheineen kipuilee kuin piikki lihassa, eikä Emman anopistakaan voi toisin todeta. Myös onnenkantamoisena kohdatun miesystävän kanssa alkaa kontakti hiertää.
Näkökulma on ja pysyy keski-iän ylittäneessä Varpussa, joka on edelleen enimmäkseen käyttökelpoinen:
”Minulla on tapana tarkistaa säännöllisesti näyteikkunoista, olenko olemassa. En ole tarkistanut olemassaoloani aikoihin ja seisahdun Töölön kirjaston viereen katselemaan omaa heijastustani isosta ikkunasta. Lattana harmaa piponi ja siniharmaa laatikkomainen takkini saavat minut näyttämään juuri siltä mikä olenkin, viisikymmentäseitsemänvuotiaalta arkimummulta, enkä minä muuta haluakaan olla.”
Varpu-kirjat edustavat Suomessa harvinaista lajia, hyrisevää huumoria. Tällainen kepeänkiva kirjallisuus kertoo perhesuhteista kirpeästi ja tyylitellen niin, että henkilöiden epätäydellisyys ja luonteiden kulmikkuun saavat törmäillä tuntuvasti. Silti lämpöä hehkuu, rajatusti mutta myötäeläen etenkin päähenkilöön – romaanin lopussa sitä läikkyy laajemmaltikin. Kiinnostavaksi ja ilakoimaan houkuttavaksi kirjan tekee ilmeikäs kerronta.
Varpun tylyhkö pintapuoli on yksi huumorin lähteistä. Itseään hän luonnehtii ”sakasanvarpuksi” silloin, kun liian organisoitu puoli alkaa hänestä puskea pintaan. Varpun menneisyys yläkoulun saksanopettajana ja jämptinä omakotitaloemäntänä selittäävät hänen taustaansa. Nyt hän viihtyy yksiössään Töölössä, totuttelee mummuksi ja yllätyksekseen aloittelee opiston saksankurssin opettajana.
Ehkä liian pitkälle menee Varpun kylmäkiskoisuus, jota hän kohdistaa auliiseen Ossianiin, tuoreeseen miessuhteeseen. Lukija kyllä ymmärtää ilmeisen väärinymmärryksen, Varpu ei. Lukija ymmärtää myös Varpun torjuntamekanismit defenssinä. Aika kireälle venyy lisäksi Varpun ja Emman anopin suhde, ja viholliskuvan muodostava kilpailijaisoäiti liikkuu liiallisen karikatyyrin rajoilla, mutta kyllä asetelmasta hupia irtoaa.
Ai, juoni? Varpun ja Irinan äidin varhaisen kuoleman arvoitus ja Ruusa-tädin elämän salaisuudet alkavat aueta, mikä hermostuttaa siskoksia. Sen ohella isovanhemmuus ja uskallus päästää uusia ihmisiä lähelle kuuluvat kirjan keskeisaiheiksi. Näiden parissa sain viihdyttävän lukukokemuksen.
Emmi Itäranta saa Lumenlaulajan (Teos 2025) ainekset kansanperinteestä ja kuvaa lumoavasti, miten Pohjolan kansan Lauha muuttuu Louheksi. Lisäosia romaaniin löytyy Elias Lönnrotin elämästä ja työstä, joka teki Louhesta tunnetun. Louhi puhuttelee romaanissa popularisoijaansa Eliasta:
”Olet vihdoin kuullut minut. Kuljin kanssasi ihmisiän. Sanat virtasivat välillämme, vaikka et sitä tiennyt, ja ne juurtuivat minuun. Nyt ne ovat osa minua. Nyt ne ovat minun.”
”Ehkä kaikki ei tapahtunut kuten kerroin. Ehkä mikään ei tapahtunut kuten kerroin. Et kai tosissani kuvitellut, että luovuttaisin sinulle vallan itseeni?”
Ja näistä aineksista syntyy runsasaineksinen fantasiaromaani, josta voi ammentaa moneen suuntaan. Minua kiehtovat etenkin kertojan ja kerronnan valta, kokonaisuudessa teemat valta ja vallankäyttö sekä romaaniraamina kansanperinteestä tutut tarinat nyt toteutettuna matriarkaattikierteellä.
•
Romaanin juonesta löytyvät Kalevalan Pohjola-käänteet kosijoista, häistä ja sammosta sekä sen ryöstöstä. Selviää Pohjan Akan harvahampaisuuden ja kosijoiden kyykyttämisen syyt, moni muu tarinatuttuseikka, ja sammostakin saamme uuden tulkinnan. Taitavasti ne kutoutuvat romaaniin – ei mitään merkkejä Kalevala-kuluneisuudesta.
Lumenlaulajaa voi lukea myös päähekilökertojan kasvutarinana, sillä se upottaa lukijansa Lauha-Louhen elämäntarinaan. Äidin, siskojen ja tätien voimapiirissä kasvanut Lauha joutuu ensin pois kasvuympäristöstään ja löytää voimansa vallata Pohjola takaisin suvulleen. Samalla hän palauttaa uskon Synnyttäjättäreen, oman kansan uskomusperinteeseen. Päähenkilön elämänkulkuun vaikuttavat myös rakkaudet naiseen ja mieheen sekä äitiys sen lisäksi, että hän on lenkki Pohjolan suvun naisvallassa.
Muutos Louheksi välittyy väkevästi, mutta jo sitä ennen Lauhan ja sukunsa voima vetää täysillä puoleensa. Pohjolan naisilla on naisolemuksensa lisäksi eläinhahmo. Tilanteet, joissa henkilöt siirtyvät eläinolemukseensa ja sen näkökulmaan on kuvattu aistivoimaisesti. Lauhan eläinpuoli on maakotka: höyhenten, nokan, kynsien ja lentämisen tuntu verbalisoituvat kirjassa upeasti.
”Olin valmis. Linnun loitsuhahmo nytkähti rinnassani. Ihoa kihelmöi ja kirveli, kun sulat työntyivät esiin, peittivät käsivarteni ja reiteni ja kehoni. Tunsin kasvojeni pitenevän ja kapenevan, nenä ja suu sulivat yhteen pitkäksi, teräväksi nokaksi. Ehdin hädin tuskin heittää yltäni hameen ja nutun ja saappaat, ennen kuin niiden ihmismuoto olis vanginnut kasvavat siipeni sisälleen.”
•
Itäranta onnistuu viemään romaaniin niin, että antaudun sen laulujen, loitsujen ja taikojen maailmaan ihmeellisen ehdoitta. Mytologia tulee todeksi ja yliluonnollinen tavalliseksi – ja hups, nauliinnun romaanimaailmaan. Ihailen, miten kertoja kutoo kerrontaverkkoonsa ja pitää langat käsissään.
”Lauluni haki, kunnes tunsin sen hauraita kärhöjä vasten muodon, jota etsin. Kiedoin ääneni hallan synnyn ympärille ja tunsin, miten loitsu alkoi tihkua minuun, kapea jäinen puro suonissani.”
Olisi mielenkiintoista tietää, miten romaanin kokee lukija, jolle kansanperinteemme ei ole tuttu. Minä sen sijaan saan ihasteluväristyksiä, miten sitä taivutellaan tähän romaaniin. Esimerkiksi metsänpeitto toimii naisten turvakotina; Lemminkäisen äidin tausta avautuu kuin myös poikansa kokoonkursimisen seuraukset; Kullervon tappaman Ilmarisen vaimon tarinasta kumpuaa kiinnostavaa tulkittavaa. Pohjolan suvaitsevainen ilmapiiri rakkauden kaikille ilmentymille voi vaikuttaa utopialta mutta sisältää eri tavoin itäviä siemeniä ja loksahtaa kokonaisuuteen.
•
Ehkä eniten vaikutuksen minuun tekee se, miten sävykkäästi romaani käsittelee valtaa. Se näyttäytyy aina erilaiselta riippuen näkökulmasta, ja tätä riitasointuisuutta romaani kunnioittaa. Vaikka kokonaisuus näyttää kertojaltaan, saavat soraäänet kostosta sekä ”oikeasta” uskosta ja elämäntavasta sekä mahdollisuuksista kuulua ja näkyä. Ikuisteemat rakkaus ja kuolema elävät kerronnassa moninaisina, kumpikin rajoja ylittävänä ja erilaisia tunnesävyjä sisältävinä.
Yhdeksän lukon lukurakenne aukeaa oivaltavasti. En ole korukielen ystävä, mutta nyt nostan käteni pystyyn tässäkin suhteessa: kieli, kuvaus ja ilmaisutapa valloittavat. Itäranta kirjoittaa kaunista, aistillista kieltä, sellaista, joka auttaa näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Rytmissä ja sanajärjestyksessä kuultaa perinteen poljento, ilmaisuista tunnistan tuttua ja tälle teokselle tyystin omaa. Romaanikokonaisuus on kerrassaan hieno lukukokemus.
•
Emmi Itäranta: Lumenlaulaja, Teos 2025, 410 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Roope Lipastin romaanin Kuuma linja (Otava 2025) voi luokitella kehitysromaaniksi, joka vie 1980-luvun turkulaistyyppiseen kasvupaikkaan. Tiivistän heti aluksi: Lipastin romaani sopii kaikille, jotka kaipaavat ketterästi kerrottua fiktiota, jossa arkiset elämänilmiöt lepattavat kutkuttavasti ja koskettavasti.
Romaanin kertoja Petja tarkastelee elämänpiiriään synnytyslaitokselta lukiolaiseksi. Petjan perhettä voi kutsua keskiluokkaiseksi, koska isä toimii lääkärinä, mutta käytännössä penniä venyttäen perhekunta solahtaa alueelle, jossa kerrostalojen työläiskodit elelevät omakotialueen kyljessä.
Romaanin sydän sykkii Petjan mukana, ja sitä tahdistaa merkittävästi pojan suhde äitiinsä. Petjan äiti haurastuu Parkinsonin taudin etenemisen myötä, ja se on yksi romaanin etenemiseen vaikuttava tekijä samoin kuin äiti romaanin tunnelmamittarina. Tarkkanäköinen ja asioihin tarttuva äiti istuttaa poikaansa hyveitä, miten ihmisistä ja maailmasta välitetään. Lisäksi se kytkee romaanin aikaan, kylmän sodan ja ydinpommivarjon maailmaan.
•
Poika-äiti-suhteen pinta ja syvyys sekoittuvat romaanissa sopivasti, samoin aikuisen ja kertojalapsen ymmärrykset. Eikä haittaa, miten perheen isä ja pikkuveli jäävät romaanissa katveeseen.
Mutta kotoa ympäristöön, jossa maan alla kuuma linja Washingtonista Moskovaan polttaa mielikuvitusta! Viestintälinjan merkkitolpat maastossa ja salainen bunkkeri kuuluvat paikallisten lasten ja teinien toimintaympäristöön. Petjan arkea jakaa etenkin naapurin samanikäinen Ruut, jonka perhetapahtumat vaikuttavat romaaniin; siinä on sijansa merkillisellä sedällä ja traagisella siskolla, raivouskovaisesta isästä puhumattakaan.
”Ajattelin Ruutia kymmenen metrin päässä aidan toisella puolella ja tunsin, että olin keskellä jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt ja johon en ollut pyrkinyt ja joka ei päättyisi hyvin. Sitä jotain kutsuttiin elämäksi, ja se oli vaikeaselkoista.”
•
Juonitasolla romaani etenee Petjan, Ruutin ja muun kaveripiirin leikeistä, jotka muuttuvat iän myötä. Petja on niissä välillä osallinen, välillä tarkkailija ja usein myös se, jonka tulisi puuttua tilanteisiin. Taitavasti Lipasti tuo kaveriporukkaan lasten erilaiset taustat ja niiden vaikutuksen. Hyvin välittyvät myös erilaiset kasvuvaiheet, identiteetin ja ajattelutavan sekä kiinnostusten kohteiden muutokset
”Yöllä sänkyni muuttui lehtiroskikseksi, jossa makasin sanomalehtien ja Jallujen keskellä rinnassani reikä, josta elämäni valui ulos.”
Enpä paljastele enempää, sillä romaani on juoni- ja henkilövetoinen: kunkin lukijan tulee lukea enempiä etukäteen tietämättä. Lipasti kutoo arjesta vivahteikasta proosaa.
”Taisin ajatella, että elämä koostuu elävistä tuokiokuvista, joissa ei tapahdu mitään. Tarinan niiden välille joutuu jokainen keksimään ihan itse.”
•
Kuuma linja ei jää vain juonen varaan, vaan tematiikka syventää kerrottua. Vanhemmuus, ystävyys, rakkaus ja kuolema kantavat kirjaa, joka ankkuroituu aikansa ilmiöihin ja niiden ilmapiirivaikutuksiin.
Petjan lapsi- ja nuorisonäkökulmaista minäkerrontaa rikkovat romaanin kuuma linja -asiakirjatyyppiset tekstit. Niillä kirja irrottaa lukijan ehkä myös sellaisiinkin mietteisiin, miten monesta maailmanpolitiikan ja aikuisten toimista on vaikea erottaa faktaa fiktiosta; miten kummallista moni fakta on – oli silloin ja on nyt. Mutta Lipastin fiktiosta, taas: Viihdyin.
•
Roope Lipasti: Kuuma linja, Otava 2025, 204 sivua eKirjana; kuuntelin osin äänikirjaa, jota lukee itse kirjailija (8 tuntia 10 minuuttia).
Välillä mietin nuortenkirjallisuuden määrittelyä. Päähenkilöinä on tyypillisesti nuoria, mutta voihan päähenkilöt olla muutenkin teinejä. Aiheet pyörivät nuorten ongelmissa, mutta mikseipä ne kiinnostaisi tai koskettaisi kaikkia. Kielellinen ja kerronnallinen variaatio venyy nuortenkirjoissa laidasta laitaan kuten kaikessa kirjallisuudessa. Teemat ja sanomat vaihtelevat myös.
No, ero ei ole suuri, mutta jotain täsmäiskumaista nuorille suunnatussa kirjallisuudessa on. Kirjailija Marisha Rasi-Koskinen muotoili yhdessä haastattelussa, että nuortenkirjoista täytyy löytyä toivoa. Kaipaa sitä aikuinen.
•
Johdattelusta itse asiaan! Elokuiseen dekkariputkeeni putkahti Ansu Kivekkään nuortenromaani Murto (Tammi 2025). Siinä kolme koulukotinuorta on hatkareissulla keskellä Suomea. Peruskouluikä ei estä kertojaa varastamasta poliisi-isän bemaria, ja toiminnan keskiöön päätyy ryöstökeikka autiolle järvenrantamökille. Pian se ei ole autio eivätkä nuoret hengaile siellä vain omassa porukassaan.
Kirjan minäkertojanuorukainen selostaa vetävänletkeästi tapahtumat, muistumat ja havaintonsa. Hän luonnehtii reissukumppaninsa Racun ja Luken elävästi, joten rosoisista rötöstelyhenkilöistä syntyy kiinnostava kolmikko. Kaikkia taustoittaa haavoittunut lapsuus ja nuoruus: kolmikko on johtanut lastensuojelun huomaan, myös kertoja, jolla on ns. kunnollinen koti. Kertojan poliisi-isä kyykyttää perhettä, nössöstä äidistä ei ole vastusta, ja vaari on johdatellut pojanpoikansa lain tuolle puolelle jo varhain.
•
Jännärijuoni tiivistyy romaanissa mainiosti, ja Kivekkään kirja etenee veijariromaanihenkisesti. Nuoret törmäävät niin ruumiiseen, huumekaippoihin kuin eksentrisiin hahmoihin, joilla on rikostaustaa. Joukossa on tapansa parantaneita ja pahentaneita. Tapahtumat liukuvat hyvin ja tuottavat sopivasti yllätyksiä. Nuorisolaisuuteen kumartavat kirjan kuvitus ja sarjakuvaosuudet.
Murto toimi mukavana liitososana elokuisessa jännäriputkessani.. Kaikesta aistii, että kirjailija on hahmojensa ja kerrontansa takana. Juonessa yhdistyvät järeä ja letkeys. Opetus näkyy selvänä mutta perusteltuna, ja nuorille suunnattu toivo kajastaa, ei ehkä kaikille mutta siten, että osviitta kelpo elämään erottuu, ja mikä parasta, se sujuu luontevasti. Mainio.
Kyllä aikuisen kannattaa säännöllisesti kurkistaa nuorisokirjallisuuteen: saa näköaloja teinimeininkiin – vaikka aikuiset sitä tuottavat.
Juha Rautaheimon ja Sari Rainion dekkarisarjan kolmas osa Vainajat vailla armoa (Siltala 2025) jatkaa sarjan omaperäistä tyyliä. Tapahtumat vievät noin 15 vuoden takaiseen Helsinkiin ja elämäntapaan sekä osoittaa, että kun kirjaa lukee nyt, se kertoo jo tavallaan menneestä maailmasta. Lisäksi sarja arvostaa vanhanaikaista charmia, johon liittyvät viittaukset klassikoihin, poliisipiiirissä etenkin komisario Palmuun.
Mortuí non silent -sarjan lukijan tulee orientoitua niin, ettei hän kaipaa nopeita siirtymiä, vilkasta toimintaa tai yllätystykitystä; ei kannata odottaa takaa-ajoja, pyssynpauketta tai verikekkereitä. Keskeistä on kerrassaan polveileva spekulointi sekä paneutuminen vihjeisiin ja keskusteluihin, jotka harvakseltaan muuttuvat kuulusteluiksi.
Kirjailijapari siis loihtii poikkeuksellisen verkkaista jännitykserrontaa, joka perustuu henkilökuvaukseen, kohtaamisiin ja tunnelmien tallennukseen. Siinä hyrisee hiljainen huumori, joka kehrää sanailun monipolvista juttulankaa.
•
Muun sarjan tapaan Vainajat vailla armoa seuraa oikeuslääkäri Viola Kaarion ja rikosylikonstaapeli Ville Karilan yhteistyötä ja ystävyyttä. Ystävyyden kylmä kausi jää nyt taakse ja solidaarisuus sen kuin syvenee, sillä Viola paljastaa menneisyytensä traumoja ja nykyisyytensä pelkoja. Yhä miellyttää se, että Villen privaatti on virkistävän tasa-painoista – ei siis tyypillistä dekkarimiesainesta ero- ja alkoholipulmineen. Ystävyksillä on myös ensimmäisestä sarjaosasta tuttu kekseliäs yhteinen ystävä, äveriäs ikämies Erkki Laine. Lisäksi kirja heruttelee henkilökuvia Villen poliisiporukoista.
Romaanin pääjuoni käynnistyy Tähtitorninmäeltä löytyvästä ruumiista, vie hoivakoti Manderleyhin ja sen eksentriseen väkeen sekä päätyy useamman kropan rikokseen. Romaanin tärkeitä teemoja löytyy perhesuhteista, joissa rakkautta ei riitä kaikille tai sitä pihdataan niin, etteivät positiiviset tunteet välity. Pääteeman rinnalla romaani käsittelee monia aiheita kuten muistisairauden moninaisia ilmenemismuotoja ja vanhustenhoidon tilaa.
Kaikissa kolmessa kirjassa on edennyt sivujuonena naisia naruttavan auervaaran tapaus, ja se etenee tässä osassa täydelliseen kostoon. Eli tärkeä teema on ihmisten rakkaudenkaipuu, joka tekee kaipaajat haavoittuviksi ja alttiiksi huijauksille, oli sitten rikas, koulutettu, älykäs tai millainen vain. Romaani lisäksi hehkuu rakkautta Helsinkiin, sillä sen asuinalueiden yksityskohdat ryydittävät kuvausta.
•
Romaani rakentuu eri näkökulmista, eli kerronnan zoomi vaihtuu rikostutkinnasta sekä Violan ja Villen elämänvaiheista myös sivuhenkilöiden tilanteisiin. Henkilörunsauden vuoksi kirja antaa moninaisen näkymän ihmispolojen elämään, jota värittävät ailahtelevat ajatukset ja tunteet.
Huomasin hieman väsähtäväni runsauteen, kiertely-kaarteluun ja toistoon perustuvaan kerrontaan, vaikka maltti kuvailussa toisaalta on viehättävää. Lukemiseenhan liittyy aina lukijan mielen- ja vireystila, joten jossain toisessa hetkessä olisin todennäköisesti vielä tätä myhäilevämmin viipyillyt kerronnan hitaissa kiemuroissa.
•
Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vainajat vailla armoa, Osa 3 – Mortuí non silent, Siltala 2025, 380 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt:
Lintusielu (Aula &Co. 2025) päättää Tuire Malmstedtin viisiosaisen Metso & Vauramo -sarjan. Edellisen osan traagiset tapahtumat vaikuttavat kirjan henkilöihin, ja sen sekä uuden rikostapauksen vuoksi leijuu melankolinen tunnelma.
Malmstedtin sarjan rikostapaukset usein kytkeytyvät kirjan poliisiyhteisön privaattiin, ja niin käy nytkin. Nyt kohdennus osuu yhden vaikeaan lapsuustaustaan ja toisen etenevään muistisairauteen. Jälkimmäinen hieman yllättää nopsalla etenemisellään.
Ehkä jonkin verran kirjassa näkyy se, että siinä viedään tietyllä tavalla asioita päätökseen sarjan loppuessa. Toisaalta romaanissa on uusia alkuja ja henkilöitä – ehkä ituja uuteen poliisisarjaan
•
Romaanin rikostapaus vaikuttaa sen tutkijoihin, koska tilanteen outous hämmentää: kuin tyhjästä ilmestyy puhumaton, tuntematon lapsi. Lisää sellaista tapahtuu, lisäksi murha. Melko epäuskottava vyyhti vaikenevine lapsineen paljastuu kauheaksi teoksi, sellaiseksi, jossa ihmisiltä on riistetty tulevaisuus ja jotain oleellista: mahdollisuus vuorovaikutukseen.
Kirja sisältää kipeitä, tärkeitä teemoja ihmisen haavoittuvuudesta sekä vapaudenriiston ja väkivallan epäinhimillisistä tuhoista sukupolvesta toiseen. Malmstedt kuljettaa juonta varmoin ottein eteenpäin, ja tyypillistä on, että eri aikatasot vuorottelevat. Tässä osassa kronologisesti etenevän rikostutkinnan katkaisee vanhat päiväkirjaotteet nuoren kokemuksista kotona ja koulukodissa.
Kahden päähenkilön, Matildan ja Elmon, elämät etenevät, ja heidän välityksellään voi seurata selviämistä vaikeista elämäntilanteista. Sen kummemmin juonta paljastamatta ja kauheuksia perkaamatta: päätösosa päätyy toivon tunnelmiin, lämpöön läheisistä.
Elina Backman sijoittaa kirjojaan eri puolelle Suomea, mikä on yksi sarjan kiinnostavia puolia. Helsingin lisäksi on käyty Hartolassa, Lapissa ja Kotkan saaristossa. Nyt on vuorossa lounainen Mathildedahl. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, mutta silti siellä muhii salaisuuksia.
Kuka pimeässä kulkee (Otava 2025) noudattaa rakenteeltaan muiden sarjan osien tapaa, eli podcastaaja Saana Havas paneutuu tahollaan selvittämättömään tapaukseen, ja hänen romanttisen kiinnostuksen kohteensa ja nykyinen kumppaninsa Jan ratkaisee Helsingissä ryhmänsä kanssa murhan tai muthia. Tässä romaanissa onnistuneesti ohitetaan liialliset yhteydet, eli pariskunta ponnistelee eri casen kanssa, ei sattumoisin saman.
Backman kirjoittaa sujuvaa juonijännitystä, jossa mukana kulkee päähenkilöiden elämän ja suhteen kehitys. Tämä osa näyttää jälleen kummankin työorientoituneisuutta mutta myös suhteeseen sitoutumisen tuomia tunnelmia – ja loppuyllätyksen. Hyvin kirjat ovat saaneet tutustumaan päähenkilöihin: lukijana ehkä eniten jännittää ja toivoo, että heidän suhteensa sujuisi hyvin.
Mathildedahlin asukkaat ja ympäristö tulevat vähitellen tutuiksi ja yllätetyiksi, ja se sujuu uskottavasti. Vanhasta katoamistapuksesta alkaa pienellä pöyhimisellä selvitä hämäryyksiä, joista Saana kiinnostuu ja huomaa sen herättävän levottomuutta. Saana selvittää ikävän tavallista tapausta, eli nuori tyttö joutuu uhriksi, kun taas tämän kirjan Helsinki-murhasarja-case on melko mielikuvituksellinen ja asetelmallinen.
Kumpikin rikostapaus – tai tapahtumaketju – saadaan mallikkaasti maaliin. Kirja sopi minulle hyvin lomajännitykseksi, ja eläydyin loppukesän maaseudun pimeneviin, salaperäisiin iltoihin.
•
Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee, osa 5 Saana Havas, Otava 2025, 284 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Vietän elokuista dekkariputkea, jossa on jo ilmestynyt yksi postaus:
Arttu Tuomisen uusi Kide-sarja käynnistyy romaanilla Alec (Otava 2025), ja aiemman sarjan Porin seudulta siirrytään 1990-luvun Lappiin ja sieltä nykyajan Helsinkiin. Nykyajassa selvitetään palkkamurhaajan täsmäiskua, kun taas Lapsissa on ollut aikanaan kunnon taistelusäpinät.
Kiinnostavasti keskeinen henkilö on teinityttö Liina, siis Sallassa lähellä Venäjän rajaa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Harvaan asutuilla kairoilla kavereita ei juuri ole, mutta Liina tutustuu salaperäiseen, vanhempiensa ikäiseen erakkoon Aleciin. Liinalla on myös kehitysvammainen kaveri ja hyvä harrastus, valokuvaus. Jälkimmäinen saa hänet pulaan.
Juoni tiivistyy Liinan perheen ympärille: talousvaikeudet, työpaineet ja uuden vauvan odotus kuormittavat. Perheen huomaamatta ympärillä kihisee kaunaa ja mustasukkaisuutta. Lisäksi Liinan isän Samin poliisiammatti tuo väkivallan vaaran lähelle, sillä alueella käydään huumesotaa. Hieman epäuskottavana pidän mittavaa räiskintäsotaa ruumiskasoineen, mutta fiktiossahan saa revitellä. Alecin salaperäisyys tuo kokonaisuuteen oman säikeensä ja taisteluvalmiuden.
•
Tuomisen teksti tallentaa tehokkaasti pohjoisen Suomen pakkastalvea, lumessa rämpimistä ja maantieteellisiä etäisyyksiä. Jännitteitä henkilöiden välillä kirja kasvattaa myös hyvin. Kerronnassa on jouhevuutta mutta myös kömpelöitä kompastuksia.
Juonivetoinen romaanin sisältää koukkuja. Yksi teema on ihmisen heikkous houkutusten edessä, kunniallisuuden ohuus muiden tunteiden hyökyessä yli. Siitä olisin toivonut astetta psykologisempaa henkilöotetta, mutta eipä se taida olla Tuomisen genren juttu. Kuten jo kirjoitin: Liina on kiinnostava henkilö ennen ja nyt, ja kirjan nykyaikataso lupaa tuleviin osaa lisää yllätyksiä älykkäästä Linasta ja selvittämättömistä kostoretkistä.
Australialainen Liane Moriarty parhaimmillaan osaa keikkua kepeänhauskan ja perimmäisiä kyntävän proosan välimaastossa. Tyypillistä hänen romaanilleen ovat naispäähenkilöt ja ihmissuhdekiemurat, jotka koskevat useita sukupolvia. Henkilöihin pureutuva kerronta koukuttaa seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia. Yllätykset ja särmät viehättävät ja nostavat Moriartyn viihteen keskivertoa monipuolisemmaksi.
Omia suosikkiani ovat olleet Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet, jälkimmäinen myös tv-sarjana Big Little Lies, ja siksi jokainen Moriarty-uutuus nostaa odotuksia. Tämän vuoden tulokas Täällä vain hetken (WSOY 2025) päätyi siten oitis luettavakseni ja tv-sarjauutuus Viimeinen vuosipäivä (Binge 2025, Yle Areena) katseluun.
Täällä vain hetken osoittautuu lähestulkoon kollektiiviromaaniksi, sillä lentokoneellinen ihmisiä päätyy keski-iän ylittäneen Cherryn yllätysennustusten uhreiksi. Valjun näköinen rouvashenkilö nousee penkistään ja etenee matkustaja matkustajalta ilmoittamaan heidän tulevan kuolinikänsä ja -syyn.
Outo sattumus on se, että ennen Moriartyn romaani luin Hanna Weseliuksen romaanin Pronominit, joka sijoittuu lentokoneeseen ja -matkustajiin. Yhtymäkohdat jäävätkin siihen, sillä Moriarty pysyy tässä romaanissa pitkälti viihteen puolella vaikkakin vankalla ihmistuntemuksella, kun Weselius puolestaan testaa kerrontakerroksellisuutta.
•
Täällä vain hetken etenee vuorotteluperiaatteella: lukija pääsee selville melko kronologisin palasin Cherryn eli ”Rouva Kuoleman” koko elämäntarinan, ja sitä katkaisevat katkelmat muutaman matkustajan ja yhden lentoemännän lentomatkan jälkeisestä elämästä. Vaikka kirja on kepeästi kerrottu, on siinä rutkasti psykologista tarkkuutta, joten sutjakasti saan selville ajatuksia ja tunteita kunkin henkilön elämän kupruista, odotuksista ja peloista.
Cherrystä kuroutuu kirjassa kiinnostava, vähän itseironinen kokokuva. Cherryn äiti oli näkijä, jonka kykyihin Cherry suhtautuu enemmän tai vähemmän kriittisesti. Vaihteleva suhtautuminen yliluonnolliseen näkyy myös kirjan lentomatkustajissa.
Kiinnostavasti Moriarty näyttää, miten ohut on ihmisen mielen pinta. Sitä on helppo puhkoa, sillä jokaista kirjan henkilöä ja heidän lähipiiriään alkaa ”Rouva Kuoleman” ennustus jollain tavoin jäytää – uskoo sitten sellaiseen tai ei. Cherryn sanat alkavat elää ihmisten mielessä omaa elämäänsä ja vaikuttaa itseään toteuttavasti. Vielä kun päälle osuu sattumia, itää otollinen maaperä mielen myllätä.
”Rouva kuolemaa” aletaan etsiä samaan aikaan, kun viikot lennon jälkeen vierivät ja ihmisille tapahtuu ennustusten mukaista tai ennustus sysää tietoiseen toimintaan tai hallitsemattomiin pelkoihin. Kauniisti kaikki vie hetken ja elämän arvon äärelle.
Henkilöitä on paljon, vähän vaivaksi asti, mutta kirjo on toisaalta tarpeen, jotta saadaan laaja näkymä ihmispolojen sattuman sanelemille kohtalon oikuille. Kyllä minä sellaisessa sekamelskassa viihdyin, vaikkei kirja loksahda Moriartyn tuotannon kärkeen. Kyllä hän silti vetävän tyylitaidon yhä hallitsee.
Kirjan luettuani törmäsin Yle Areenan uuteen sarjatarjokkaaseen, Liane Moriartyn romaaniin pohjautuvaan draamaan Viimeinen vuosijuhla. Kirjailija itse on osallistunut tuottamiseen, joskin päätuottajana on toiminut Nichole Kidman, yksi Big Little Lias -sarjan tähtinäyttelijöistä.
Nyt ei Kidman ole ottanut roolia, vaan 7 – 8 keskeistä naishahmoa on roolitettu uskottavan tavallisen oloisilla, eri-ikäisillä naisilla. Siten päästään käsittelemään isoja elämänkysymyksiä kuten rakkautta ja kuolemaa, myös naisten kriisin paikkoja: lapsihaaveita, synnytyksen jälkeistä masennusta, pettämistä, petetyksi tulemista, vanhan suolan janoa, kaipuuta rakastua, valheita ja kertomatta jättämisiä.
Teemoja pyöritetään aika höpsön juonen varjolla: Sidenyn lähisaaressa asuu perhekunta, johon liittyy mysteeri: saaresta katosi 1960-luvulla pariskunta, vain vauva löytyi ja jäi saarelaisperheen hoitoon. Tämä ”Vauva Monroe” on nyt yksi päähenkilöistä, noin 60-vuotias, narsismiin taipuvainen ex-näyttelijä, Enigma. Hän ja hänen kasvattajaperheensä pyörittävät saarella melko heikosti myyvää ”Vauva Monroe” -mysteeribisnestä. Muutoksia tilanteeseen tuo testamentti ja uusi saarelainen Sophie, joka alkaa selvittää mysteeriä. Ja selviäähän se, jolloin vanhat salaisuudet paljastuvat.
Aika höttöinen sarjan juoni on, mutta henkilöistä löytyy kulmia ja kerroksia, joten kuusiosainen sarja sopii ajanvietteeksi. Välillä huumori pilkahtaa, sillä ihmispoloisten naurettuvuus näkyy traagisten puolien lisäksi, jonkin verran myös herkullinen makaaberius maustaa tilanteita.
En juurikaan henkilöihin kiintynyt, ja jokunen roolisuoritus tuntui turhan päälleliimatulta, mutta moniroolisuutensa vuoksi sarjassa riittää vaihtelua. Naiset vetävät pystypäin pääosat, miehet saavat nyt tyytyä sivuhenkilöiksi.
•
Liane Morarty: Täällä vain hetken, suomentanut Helene Büzow, WSOY 2025, 381 sivua eKirjana.
Viimeinen vuosipäivä, Binge, Australia 2025. Yle Areena.
Hanna Weseliuksen romaanista Pronominit (WSOY) voisin napata sitaatteja sieltä täältä. Romaanin kieli on täsmällistä ja harkittua ja taustalta kuultaa hiottu ajattelu. Sisällön runsaus voisi aiheuttaa ähkyn, mutta niin ei käy – kiitos oivaltavan rakenteen.
Aloitinpa abstraktisti, ehkä syynä on kunnioitusta herättänyt kaunokirjallinen elämys. Juonipinnan kiteytän niin, että moniäänisessä romaanissa lentokoneen matkustajat ajattelevat omiaan ja juttelevat niitä näitä seuralaisilleen. Stuertti yhdistää matkustajat tilanteisiin ja toisiinsa.
Kollektiivinen kokemus syntyy suljetussa tilassa, kenelläkään ei ole nimeä, on vain lentokoneen paikkanumero (kiitos kirjalle lentokoneen pohjapiirustuksesta!). Jotkut matkustajat tuntevat toisensa, monet eivät. Joidenkin istuimien päällä on pressu – miksi? Ja sitten yllätys: yksi kirjan henkilö saa nimen, Pyry.
•
Lentokoneen matkan määränpäätä eikä syytä matkustaa selvitetä. Annetaanpa romaanitekstin itsensä kertoa:
”Oikein iso metafora, esimerkiksi lentokoneen kokoinen, voi etäännyttää niin kauas varsinaisesta aiheesta, että aivojen tilalle jysähtää kivi. Voi voi voi voi.”
Pronominit ei päästä lukijaa helpolla. Esimerkiksi varsinainen aihe saattaa kenties vaihdella lukijasta toiseen, sillä romaanihenkilöiden ajatuksista löytyy monia aihelmia. Kerronan vihjeet vievät kyllä ilmastokatastrofiin: toistuva motiivi on salaperäinen uusi sienilaji, on myös kummallisia kuolemia ja katoamisia sekä sairautta. Dystooppinen tunnelma lentokoneessa – ilmassa, ei-missään ja samalla koko maailmassa – voimistuu kirjan osasta toiseen.
•
Romaani haastaa, ja se on kerronnaltaan kovin itsetietoinen. Siinä pohditaan tarinointia ja kertojan merkitystä sekä kerrontaa tyyliin ”kertomus on rakennelma eikä maailma”.
”Mitä enemmän ajattelee, sitä mutkikkaammaksi ajatus käy. Mitä jako todellisuuteen ja kertomuksiin, heihin ja meihin tarkoittaa?”
Pronominien käyttöä romaani pyörittelee monimerkityksellisesti niin, että todentuu monin tavoin, kuinka kielellä välitetään merkityksiä.
”Sinä olet samassa mahdollisuuksien avaruudessa kuin minä, sinut voisi vaihtaa minuun, samat asiat voisivat tapahtua meille molemmille.”
Ilmastomuutoksen peruuttamattomuus tapahtuu meille kaikille, ja sitä romaani pakottaa ajattelemaan kuten myös sitä, miten kohtaamme muita ihmisiä – koska samat asiat voivat tapahtua, on sitten minä, sinä, hän, me, te tai he – tai ne.
•
Hanna Weselius: Pronominit, WSOY 2025, 377 sivua. Sain kirjan kaverilta.
John Boynen romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa kouluikäinen Bruno muuttaa 1940-luvun alkupuolella perheensä kanssa Berliinistä Auschwitziin. Brunon isä johtaa keskitysleiriä, joka näkyy Brunon huoneen ikkunasta. Yksinäinen Bruno ystävystyy salaa keskitysleirin aidan toisella puolella elävään samanikäiseen poikaan Shmueliin.
Boynen romaanin jännittynyt ja pahaenteinen tunnelma syntyy kerronnan näkökulmasta. Tilanteet nähdään pienen pojan silmin, joka ei ymmärrä natsi-Saksan aatteellista ja poliittista tilannetta. Häneltä on myös pimitetty keskitysleirin tarkoitus. Kaiken karmeus korostuu, kun sitä tarkastellaan viattoman lapsen silmin.
John Boynen romaani ilmestyi alun perin 2006, suomeksi 2009 (Bazar, suomentanut Laura Beck). Romaani on siitä lähtien kiinnostanut – myös järkyttänyt – lukijoita, ja siitä on tehty myös elokuvaversio (2008). Kirjan ilmestymisestä on kulunut siis lähes 25 vuotta ja se kertoo melkein 80 vuotta sitten tapahtuneesta. Vanhentuneeksi ei sitä voi sanoa.
•
Poika raidallisessa pyjamassa on nyt muokkautunut selkokieliseksi kirjaksi. Se takaa, että romaani on yhä useamman lukijan saavutettavissa.
Selkokieli vaikuttaa kirjaan niin, että kieli on helppoa, mutta tarina ja tunnelma säilyvät ennallaan. Kielimuodon muutos ei vie mitään henkilöiden, juonen eikä sanoman tehosta. Sivumäärältään selkokirja on alkuperäistä lyhyempi, lisäksi tässä selkokirjassa on apuna henkilöluettelo, sanasto ja lyhyt taustatietokoonti.
Boynen romaania ovat lukeneet eri-ikäiset ihmiset, ja sama saa jatkua selkokielisen kirjan voimin. Lisäksi uusi kielimuoto lisää kirjan käyttömahdollisuuksia. Esimerkiksi kouluihin selkokielinen kirja tarjoaa monia mahdollisuuksia, koska lukijat voivat valita lukemistilanteeseen sopivan version.
Selkokirjat tuovat kaunokirjallisuuden lukemisen lumon myös lukijoille, joille lukeminen on eri syystä vaikeaa. Taustalla voivat vaikuttaa muun muassa tottumattomuus lukea kirjaa tai pitkää tekstiä, lukivaikeus tai keskittymisen ja tarkkaavuden ongelmat. Selkokieli tukee myös lukijoita, jotka opiskelevat suomen kieltä (S2-oppijat).
•
Voisi sanoa, että Poika raidallisessa pyjamassa on valitettavan ajankohtainen. Kirjan lukeminen tarjoaa pohdittavaa tämän ajan sodista ja poliittisista jännitteistä. Mietittävää kertyy propagandasta ja sen vaikutuksista, viholliskuvista sekä ihmisten luokittelemisesta ja syrjimisestä rodun, ominaisuuksien tai erilaisuuden perusteella.
Edellisistä syistä on erityisen tärkeää, että tämän romaanin voi lukea nyt myös selkokielellä. Kaunokirjallinen elämys on saatavilla niin, että lukutaidon mahdolliset esteet on poistettu, ainakin ne ovat huomattavasti vähentyneet. Silloin kaunokirjallisuus saa näyttää keinojensa voimaa, tunteen ja ajattelun yhdistymistä.
Faktatekstejä tehokkaammin mielikuvitus vie eläytymään fiktion henkilöihin, tilanteisiin ja aiheisiin. Sellainen vaikuttaa, säväyttää, hätkähdyttää – osuu sieluun ja sydämeen. Sellaista vaikuttumista tarvitsemme näinä aikoina.
Kirjan mukauttaja Tuija Takala. Kuva: Jani Ahti
•
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, suomentanut Laura Beck, selkomukautus Tuija Takala, Bazar 2025, 108 sivua.
Kirjablogit haastavat klassikoiden pariin 21. kerran. Haastetta kokoaa blogi Oksan hyllyltä. Olen ollut haastetta aikanaan pykäämässä ja osallistunut joka kerta.
Välillä sana ”klassikko” tuntuu kavahduttavan. Tausta-ajatus taitaa olla, että lähtökohtaisesti klassikko tarkoittaa pölyttyneen tylsää kirjaa. Ennakkoluulot sikseen! Niin nykykirjallisuudessa kuin vanhassakin kirjallisuudessa on monenlaista, sekä epäkiinnostavaa että elävää. Kannattaa käydä klassikkorajapinnalla (hah), josta voi löytää iloisia yllätyksiä. Omat klassikkohaasteyllätykseni listaan juttuni loppuun: on kannattanut kokeilla vanhan kirjamaailman teoksia.
•
Kysyin modernisti tekoälyltä, mikä on klassikkokirja. Sain vastaukseksi määreet ajattomuus, kulttuurinen merkitys, laadukas kieli ja tyyli sekä toistuva lukeminen ja tulkinta. Selvä. Nämä ominaisuudet toki ovat suhteellisia ja tulkinnanvaraisia. Lainaan vielä tekoälyä (Copilot):
”Klassikkokirja tarkoittaa teosta, joka on kestänyt ajan hammasta ja saanut laajaa arvostusta kulttuurissaan tai maailmalla. Se ei välttämättä ole vanha, mutta sillä on erityinen asema kirjallisuushistoriassa.”
Tuon tarkemmin klassikkoa tuskin pystyy määrittelemään, ja jäähän siihen avaruutta. Julkiset valinnat klassikoiksi vaihtelevat, sillä valitsijoiden näkökulmat ovat erilaisia. Painottuuko joku piirre tai tekijä klassikossa? Onko kyse kaanonkirjasta, jonka joku tietty (mies)joukko on määritellyt, vai mahtuuko mukaan marginaalikirjallisuudenlajin merkkiteos jne.?
•
Minä valitsin tälle kierroksella lanu-klassikkokirjailijan, Astrid Lindgrenin. Peppi teki vaikutuksen lapsena etenkin elokuvina ja tv-sarjana, mutta eniten innostuin Eemeli-kirjoista ja -tv-sarjasta. Ronja ryövärintytär viehätti vielä opiskeluaikoina. Lapsilleni luin aikanaan lindgrenejä ja hyvin upposivat.
Lukupiirini valitsi kesäkirjaksi Astrid Lindgrenin saturomaanin Mio, poikani Mio, ja nappasin ses samalla klassikkohaastekirjakseni. Sitä en ollut aiemmin lukenut. Todettakoon oitis tässä, että kirjapiirimme piti Lindgrenin luomasta satumaailmasta.
Mio ilmestyi Ruotsissa 1954 ja suomeksi 1955, ja se sopii mielestäni klassikoksi. Tyyli pitää kutinsa, kieli on varmaa ja tarinalla on merkitystä saturomaanitradition ylläpitäjänä. Se on sisällöltään ja teemoiltaan ajaton, vaikkakin sadun alku sijoittuu kirjan kirjoitusaikaan 1950-luvun alun pohjoismaiseen kaupunkimaisemaan sekä yhteiskunta- ja perherakenteeseen. Suomennoksessa on ympäristö muutettu Helsinkiin Liisankadun tienoille, mikä yllättäen toimii mainiosti.
•
Mio asuu kolkkojen kasvattivanhempien luona ja leikkii parhaan kaverin Pentin kanssa. Pentin kiva ydinperhe erottuu selvästi Mion kotioloista, joissa poika kokee olevansa alituiseen vääränlainen.
Sattuman oikusta Mio siirtyy fantasiamaailmaan, joka muistuttaa kaikkien kaltoinkohdeltujen lasten paratiisia, mutta silti siellä – kuten paratiiseihin kuuluu – lymyää vaara. Jokainen lukija saa tulkita tahollaan, kuvaako fantasiamaailma tuonpuoleista tai kuvaako vasta romaanin loppu sitä. Vai onko kyse lainkaan sellaisesta symboliikasta, vaan satu on niin kuin sadun tulee olla: toiveajattelua ja fantasiaa?
Fantasiamaailmassa asuu Mion oikea isä, kuningas, joka on odottanut puhdassydämistä poikaansa pelastamaan valtakunnan pahan ritarin uhasta. Juonenkulkuun kuuluu kauniita suvantoja, pelottavia käänteitä sekä hyvyyden ja pahuuden taistelua.
•
Lindgren hallitsee arkkityypit ja kierrättää niitä mainiosti elävästä kuvaten. Mielenkiintoinen sattumus on se, että TolkieninTaru sormusten herrasta on ilmestynyt samana vuonna, ja kumpikin kirja tahollaan toistaa toisistaan riippumatta samaa: vain yksi voi pelastaa maailman, pelastajalla on tehtävää tukeva bestis, ja vaarallisella matkalla on ylitettävä pelottava autiomaa ja päästävä vaaralliselle vuorelle kukistamaan kaiken valtaava paha. Lingdrenin kompakti satu sopii satuikäisille toisin kuin Tolkienin lavean eeppinen fantasia uppoaa nuoriin ja aikuisiin.
Mio, poikani Mio tuntuu viehättävältä, vilpittömältä sadulta. Kenties se on sepitetty lohdutustarinaksi kirjailijalle itselleen tai hänen pojalleen, mutta hyvän tarinan tavoin se ei tarvitse taustatietoja vaan toimii sellaisenaan. Kyllä se vei maailmaansa ja osui satutarpeeseeni. Kelpo satuklassikko siis.
•
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio, suomentanut Kristiina Kivivuori 1955, WSOYn äänikirja 2018, lukija Jarmo Heikkinen, 3 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
•
Klassikkohaastekirjani
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (Klassikkohaaste 21)
Valitsimme kolmihenkisessä kirjapiirissä kesäkirjoiksi ruotsalaista kirjallisuutta. Tapanamme on yhdistää vanhaa ja uutta. Vanhaksi valitsimme ruotsalaisen klassikkokirjailijan teoksen: siitä lisää kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessa 31.7. Uutuuskirjaksi poimimme Susanna Alakosken trilogian päätösosan Tyttärentytär (WSOY 2025).
Pumpulienkelialoitti romaanisarjanHildasta, joka ansaitsi elantonsa vaasalaisessa puuvillatehtaassa. Tytär Greta sarjan toisessa osassa Lontoon tyttökoukkasi Englannin kautta töihin ruotsalaiseen tekstiilitehtaaseen. Kolmannessa osassa Tyttärentytär (WSOY 2025) päähenkilö on tytöstä naiseksi kasvava Kathrine, Gretan kolmesta tyttärestä vanhin.
Kuvassa (vasemmalta) minä, Johanna ja Taru kesäisillä Vinhan kirjajuhlilla.
•
Romaanin yhteiskunnallinen puoli tulee esiin työläisnaisten näkökulmasta, sillä kolmannessa osassa päättyy pohjoismaisen tekstiiliteollisuuden taru. Tuotanto siirtyy silloisiin kolmansiin maihin ja naisten alan tehdastyöt loppuvat. Romaanisarja tarjoaa komean kaaren siitä, ja viimeinen osa osoittelee rakennemuutosta.
Kathrine on kurkkua myöten täynnä suvun naisten tekstiilialaa ja karttaa jopa isoäidin ja äidin käsityöharrastusta, kunnes aikuisena alkaa oma ompelukone surista. Ompelutyöt kulkevat tässä kirjassa motiivin tavoin.
Hyvinvointivaltio mahdollistaa Kathrinelle akateemisen koulutuksen ensimmäisenä suvussaan vaikkakin muutaman mutkan jälkeen. Päällimmäisenä romaanissa on Katherinen kehitys murrosikäisestä keski-ikään.
•
Keskustelimme kirjapiirissämme siitä, että kirjan kerronnan tyyli paljastuu parhain päin painetussa kirjassa. Äänikirjassa ei aivan aukea se, miten taitavasti Alakoski käyttää kolmannen persoonan kerrontaa ja näkökulmia sekä miten dialogit erottuvat vain rivityksen keinoin.
Kirjapiirimme piti tärkeänä, miten romaanissa kuvattiin tyttöjen seksuaalista ahdistelua ja miten vaikeaa tytön on sanoa ”ei”. Alakoski kuvaa kipeästi tytön jähmettymistä tilanteissa, joissa hän oli altis hyväksikäytölle. Myös ystävyyden ailahtelua nuorena kirja kuvaa hyvin.
Päähenkilön liftaus rekan kyydissä Ruotsista Bagdadiin vei kirjasta aimo osan. Johannan mielestä rekkareissu oli matkakertomuksena mielenkiintoinen, mutta Tarulle ja minulle olisi riittänyt vähempikin reissukuvaus. Totesimme kuitenkin, että reissu välittyi autenttisen oloisena ja kertoi hyvin ajastaan – ja päähenkilön aikuiselämän ensimmäisen ”oikean” rakkaussuhteen käynnistymisestä.
Olimme samaa mieltä siitä, että sarjan ensimmäisen osan historiallinen kuvaus ja vaasalaisen isoäidin tarina vetosi meihin eniten. Siksi oli hyvä tässä kolmannessa osassa saada päätös Hildan kohtalolle, miksei myös Gretan elämänmatkalle. Kummatkin jäivät sivuosaan luonnollisesti siksi, että viimeinen osa oli pyhitetty Kathrinelle ja sille, miten hän yritti selvittää asioita, joista oli perheessä vaiettu.
•
Susanna Alakoski: Tyttärentytär, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, äänikirjana 11 tuntia 52 minuuttia, lukija Krista Kosonen, BookBeat.
Vinhan kirjakaupan sisäpihalla Ruovedellä juhlittiin kirjallisuutta jo kolmatta kertaa. Kaksipäiväisen tilaisuuden tunnelma miellyttää rentoudellaan: puutarhasta voi etsiä aurinkoisen tai varjoisan paikan, istahtaa aloilleen ja nauttia kuulemastaan ja näkemästään, myös muonitus ja nesteytys onnistuu.
Kymmenen päivää ennen Vinhan kirjajuhlia julkaisin jutun, jossa esittelin kirjajuhlien ohjelman kirjailijoiden teoksia. Kaikkiaan 12 kirjailijavieraan teoksia olin lukenut: kerrataanpa ne näin linkitse.
•
Ohjelma oli monipuolinen. Perjantailta mieleeni jäivät etenkin Satu Rämön ilmiömäinen taito kertoa elävästi, Riikka Ala-Harjan ja Laura Malmivaaran vapaa keskustelu sekä Juha Itkosen ja Seppo Puttosen keskustelu Itkosen uusimmasta romaanista, jossa keskustelijat hyvässä yhteishengessä muodostivat merkityksiä. Illan huipensivat leppoisa duo Juha Itkonen & Ville Härkönen sekä säteilevä Irina Björklund yhtyeineen, jossa soitti ja lauloi myös hänen multitalentti poikansa Poém Franzen.
Perjantaina änkesin samaan kuvaan Laura Malmivaaran ja Riikka Ala-Harjan kanssa. Myös Kirsin Book Clubin Kirsi ja Minna viihtyivät kirjauhlilla, kuvat Kirsi ja Martti Ranin. Kuvasin Kirsin ja luottohaastattelijan Seppo Puttosen.
Lauantaina viihdyin kuunnellen Helena Petäistön tarinointia: Ranskan presidentistä selvisi monenmoista. Odotetuimpia osuuksia olivat Petri Tammisen ja Markus Nummen haastattelut. Sinua sinua -romaanin kirjailija pudotteli ajatuksia ajteltavaksi niin kirjoittamisesta kuin rakkaudesta; näin Tamminen kirjoittamisesta: ”Kirjoittaminen on kahta: löytämistä ja editoimista. Niiden väliin voi jäädä jumiin.”
Rakkauteen päädyttiin myös Markus Nummen romaanin Käräjät keskustelussa, jossa sykähteli hienosti romaanikokonaisuus. Hienoja lauluversioita kotimaisesta runoudesta Chydeniuksen sävelin esittivät Minja Koski, Mikael Saari ja Matti Hussi. Illan päättänyttä Nössö Novaa emme ehtineet kuulla.
Jälleen änkesin kirjailijakuvaan, nyt Markus Nummen kanssa (kuva Martti Ranin), Petri Tammisen tallensin takavasemmalta. Kohtasin ja kuvasin myös vanhan tutun, Heli Laaksosen, myös Chydenius-laulukuva on omiani.
Piste iin päälle oli, että kaksipäiväiset kirjajuhlat vietimme kolmihenkisen kirjapiirini voimin. Istuin Johannan ja Tarun kanssa parhaimmilla paikoilla: varjostavan tammen ja pensaikon alla aurinkotuoleissa. Nautimme annista, kirjakeskustelimme ja rupattelimme – kaikkiaan rentouduimme maanläheisen kulturellisti. Lisäksi tapasin yleisöstä lapsuusystäväni Tuijan.
En keksi mainiompaa lopetustapahtumaa kesälomalleni.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 