Aihearkisto: Romaani

5 helmikuun, 2018 · 5:06 pm

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilaan kirjallisesti Seiliin. Olen siellä ollut reissulla aiemminkin. Nyt liikun Johanna Holmströmin Sielujen saari -romaanin (Otava 2017) mukana. Yli sata vuotta vierähtää, sillä romaanin kalenteriaikaan kuuluu aikaväli 1891 – 1997.

Romaani jakaantuu kolmeen osaan. Se alkaa Kristinan osuudella, jossa kovia kokenut talontytär joutuu yhteisöstään eristykseen, uupuu, tekee peruuttamattomuuksia ja tuomitaan Seiliin. Sinne joutuu myös verevä nuori nainen Elli törttöiltyään rakkauden vuoksi. Niin Ellin vanhemmat kuin lääkäritkin päättävät Ellin puolesta, että se on hänelle parasta. Kolmas jakso nimetään Sigridin, yhden saaren sairaanhoitajan mukaan.

Sigrid niin kuin muutkin henkilöt ovat mukana melkein koko romaanin ajan. Näin kerronta kietoutuu kaikkien keskushenkilöiden kohtaloon. Heidän elämänkaartaan seurataan loppuun tai ratkaiseviin tapahtumiin asti. Kronologisesti edetään niin, että välistä jätetään vuosia pois. Joustava eteneminen sujuu luontevasti.

Sielujen saari.jpg

Pääsen romaanin rytmiikkaan mukaan pikkuhiljaa. En heti intoudu, vaan lämpenen sivu sivulta. Hienoudet avautuvat: eri näkökulmat tukevat toisiaan, selittelemättömyys säväyttää, henkilöiden olosuhteiden ja kehityksen kuvaus puhuttelee. Olosuhteista hyvä esimerkki on seililäisen joulun kuvaus.

Tätä tilaisuutta varten säästetyn epätavallisen suuren ja punaisen omenan tuoksu voi herättää samaa kestämätöntä innostusta kuin neljäkymmentä vuotta sitten hennossa ja kasvavassa tytössä, jolla on punainen villamekko ja valkoinen esiliina ja tukka oli harjattu ja kiiltävä, puoliksi auki ja koristettu päälaella keikkuvalla rusetilla. Silloin kauan sitten ei osannut aavistaakaan, oli vain iloinen ja huoleton ja… no, onnellinen, sitä iski vain hampaat punaiseen omenaan ja jutteli hymyillen siskojen ja veljien kanssa. Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta lujasti rintaansa vasten ja vain itkevät.

Sielujen saari sisältää syvää inhimillisyyttä. Pidän siitä, ettei synkkyyksillä revitellä, vaikka ihmiskohtaloissa kaikki, mikä johtaa Seiliin, on traagista. Ristiriita toisten kohtaloista päättävien (lääkärit, tuomioistuin, perheet) ja asianosaisten suhteen kuvataan alleviivaamatta: ei ole kyse pahuudesta vaan ajan asenteista, taitamattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä. Siksi koskettavia ovat tilanteet, jossa Seiliin suljettujen toiveet ja tosi törmäävät. Minua säväyttävät potilaiden odotukset siitä, että läheiset muistaisivat saarelle unohtuneita sekä naisten toiveet saarelta pois pääsemisestä ja toisten armeliaisuuden varassa rimpuilemisesta. Myös sodan vaikutus saarelaisten elämiseen ja etenkin Sigridiin kuvataan tehoavasti.

Asemointia Holmströmin kirjaan kieltämättä hämmentää viime kevään kirjahumahdukseni Katja Kallion Seili-romaaniin Yön kantaja (Otava 2017). Kallio paneutuu Amanda Aaltoseen, joka mainitaan Holmströmin romaanin alussa, ja kumpikin kirjailija on saanut inspiraationsa Jutta Ahbeck-Rehnin Seili-väitöskirjasta. Siinä missä Yön kantaja vie aistillisesti Amandan nahkoihin, Sielujen saari johdattelee eri naisten näkökulmiin sulavasti ja joustavasti.

Kumpikin romaani lunastaa paikkansa, kummallakin on oma tapansa käsitellä samoja teemoja: erilaisuutta, yhteisöön sopivuutta tai sopimattomuutta sekä sitä, kuka määrittää erilaisuuden, sopivuuden ja itsemääräämisoikeuden rajat. Huomaan kahden romaanin täydentävän toisiaan, ne toimivat parina.

Sielujen saari ulottuu aikaan, jolloin Seili ei tarkoita eittämättömäsi elinkautista tuomiota. Läheisten ponnisteluin jokunen pääsee pois. On myös tilanteita, joissa Seili merkitsee turvapaikkaa. Oleellista on se, että Holmströmin romaanissa on lempeyttä ja ymmärrystä. Lisäksi siinä huojentavasti liikutaan kohti mahdollisuuksia ja toivoa. Romaanin naiset jäävät vaikuttamaan sieluun myös silloin, kun he lähtevät saarelta tai kun minä päätän kirjallisen saarimatkan.

– –

Johanna Holmström
Sielujen saari
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
365 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monista postaajista esimerkkejä: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Usvan kirjat.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 helmikuun, 2018 · 10:00 am

Blogistania – vuoden 2017 kirjat

Jälleen on aika osallistua kirjabloggaajien äänestykseen vuoden 2017 kirjoista. Osallistun tällä kertaa kaikkiin kategorioihin.

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Blogistanian Finlandia

Kirjavuosi tuotti suurta iloa kotimaisesta kirjallisuudesta. Kovan väännön jälkeen nämä asettuivat tähän järjestykseen:

3 pistettä:  Katja Kallio, Yön kantaja
2 pistettä: Rosa Liksom, Everstinna
1 piste: Anneli Kanto, Lahtarit

Blogistanian Globalia

Luin verrattain vähän käännöskirjallisuutta, mutta sen verran, että tohdin äänestää.

3 pistettä: Pierre Lemaitre, Silmukka
2 pistettä: Han Kang, Vegetaristi
1 piste: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen

Blogistanian Kuopus

Tänä vuonna on huokailtu lukutaidon heikkenemistä. Siksi on muistutettava kaikkia siitä, että on lukutaitoon innostavaa, helppoa ja laadukasta kirjallisuutta eli selkokirjallistuutta myös lapsille ja nuorille. Muistakaa! Ja on inspiroivaa kotimaista kuvakirjalaatua – tällä kertaa yhden pisteen edestä.

3 pistettä: Tittamari Marttinen, Maalivahdin salaisuus
2 pistettä: Satu Leisko, Unohtunut poika
1 piste: Mauri Kunnas, Koiramäen Suomen historia

Blogistanian Tieto

Haluan laittaa genret sekaisin niin kuin tekee usein itse kirjallisuus. Tietoa voi tarjota myös rempseästi kuten kahden pisteen kirjani osoittaa. (Tosin kirjan romaaniutta ansiokkaasti todistelee Jukka Petäjä, HS 3.2.2018.)

3 pistettä: Hanna-Reetta Schreck, Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide.
2 pistettä: Juha Hurme, Niemi
1 piste: Ella Kanninen, Ellan kotona Italiassa

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Bloggaajat julkaisevat kirjasuosikkinsa 4.2.2018 klo 10 ja lisäävät ne kunkin kategorian emäntäblogiin: Finlandia (Hurja Hassu Lukija), Globalia (Oksan hyllyltä), Kuopus (Yöpöydän kirjat) ja Tieto (Hannan kirjokansi). Äänestystulokset selviävät 5.2.2018 klo 10.

24 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Selkokirja

3 helmikuun, 2018 · 8:53 am

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Alexander on saanut päähänsä, että hän voisi joskus tulevaisuudessa laatia selvityksen tästä elämänvaiheestaan, ei suhteestaan Annaan, josta on tullut houkutteleva ja salaperäinen itsestäänselvyys, vaan häntä ympäröivästä konkreettisesta todellisuudesta, epävarmuudesta, huolesta, kuolemasta. Se heijastelee etäisesti sitä mitä tapahtuu naapurikaupungissa Pietarissa, joka on osa hänen kohtaloaan.

Valitsen heti kärkeen sitaatin, joka kuvaa keskeistä tarinalinjaa Jörn Donnerin romaanissa Vesi on verta sakeampaa (Otava 2018). Oleellista kirjassa on sekava aika Suomen ja Neuvostoliiton rajalla Pietarin läheisyydessä keväästä 1918 noin vuosi eteenpäin.

Vesi on verta sakeampaaDonner tarttuu aiheeseen, josta en ole aiemmin tämäntapaista käsittelyä lukenut. Venäläistaustaisten asema raja-alueella on uhanalainen: suomalaisille valkoisille voittajille he ovat epäilyttäviä punikkeja ja Neuvostoliiton puolella kansanvihollisia. Aiemmin tiiviit yhteydet Pietarin alueelle katkaistaan ja kaikki ovat epäilyksenalaisia. Liipasinsormi on herkkä puolin ja toisin. Lisäksi romaani tarjoaa karua kuvaa esimerkiksi Pietarin katujen vallankumousväkivallasta, Viipurin valkoisten valloittajien tappotoimista ja mustavalkoisen Suomen terrorista Terijoen ympäristössä.

Varakkaasta pietarilaissuvusta lähtöisin oleva venäjänjuutalainen Alexander loikkaa Suomen puolelle menetettyään vapautensa ja omaisuutensa. Alexanderin terijokilaishuvilaa emännöi Anna, salaperäinen suomalaiskaunotar. Romaanin romanssiosuus vaikuttaa useasti luetulta, vaikka siihen tavoitellaan intohimoa ajankuvaan sopivien vaaran varjojen tehostamana.

Minulla ei ole muuta kuin nainen. Siinä on paljon. Paljon epävarmuutta.

Donnerin romaani ei ole vain rakkausromaani. Se on kerronnaltaan ja rakenteeltaan silppumainen kokonaisuus ihmisistä yhteiskunnallisissa mullistuksissa: jokaisella on taustansa ja arvoituksensa, yksilöt vaikuttavat toisiinsa ja kaikkiin vaikuttavat olosuhteet ja sattuma.

Romaanin kertoo vanhahko herra, joka löytää isänsä jäämistöstä arkistosälää. Lukija naulataan seuraamaan, mitä salaisuuksia sieltä löytyy. Kehyskertomuskertoja sepittää arkistolöytöjen avulla Alexanderin osuuden mutta ottaa tasaisin välein puheenvuoron itse. Lisäksi kertoja nostelee asiakirjasilpun seasta monia vuoden 1918 kohtaloita  – muitakin kuin Alexanderin ja Annan. Se, mikä suhde kehyskertomuksella on rakkaustarinaan, pidetään salassa viime sivuille.

Loppusanoista selviää, että romaanin takana on runsaasti dokumenttilähteitä. Donner koostaa niistä elävämpää kaunokirjallisuutta kuin esimerkiksi Martti Backmanin  Olof ja Harriet -faktio (2016), joka myös kuvaa Viipurin hirmutekoja huhti-toukokuussa 1918. Donnerin romaanin ihmissuhdekuvioissa on asetelmallisen konstruktion tuntua ja kuluneisuutta sekä jonkin verran sanonnan kankeutta, mutta pidän rakennesilpusta ja kerronnan pompinnasta. Kiinnostavaa on raportinomainen kaunokerronta, esimerkiksi dialogia ei merkitä perinteisesti. Alexanderin elämänkulun loppuvaiheiden tiivis ja eleetön selvitys viehättää minua, sillä saan selityksiä mutten selittelyjä.

Tärkeää on, että sisällissodan satavuotisjuhlinnassa näkyy eri näkökulmia. Vesi on verta sakeampaa antaa perspektiiviä Suomen kaakkoisen kolkan kohtuuttomuuksille ja emigranttikysymykseen. Mietin sitä, että helposti ”sota”-sanan taa jää se, että yksilöt alistavat, kiristävät, raiskaavat, ampuvat sekä päättävät toisten elämästä ja kuolemasta. Ja yksilöt kohtaavat, kokevat, kestävät, kärsivät ja kuolevat. Rakastavat. Kaunokirjallisuus näyttää yksilöt. Siksi lukeminen kannattaa aina.

– –

Jörn Donner
Vesi on verta sakeampaa
käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava 2018
romaani
BookBeatin eKirjana 175 sivua.

P.S. Kirjassa on kirjailijoita, siksi liitän sen teiateilijaromaanihaasteeseeni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

1 helmikuun, 2018 · 7:40 pm

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas suomennos herättää minussa sekalaisia tunteita. Selvittelen tässä, mihin suuntaan loistava ystävyys ja muut teemat kääntyvät romaanissa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY 2018).

Kolmannen osan alku nostaa odotukset korkealle. Niin linjakkaasti Ferrante väläyttää tarinan nykyaikaa kytkien sitä siihen, mistä ensimmäinen osa alkaa ja mihin toinen osa päättyy. Ja sitten jatketaan suoraan kakkososan aikatasosta eteenpäin tarkasti eritellen. En tiedä, johtuuko hetkittäinen kirjaan työlästymiseni siitä, että kuuntelin kirjaa äänikirjana vai ihan itse tekstistä, mutta vatvonta käy välillä voimilleni.

Kylläpä riittää aiheita ja kuvaustarkkuutta

Kertoja-Elenan elämä tallentuu tarkasti: esikoiskirjan kohun laimeneminen, kotiäitiys ja epätyydyttävä avioliitto tekevät hänestä katkeran naisen, joka alkaa muistuttaa äitiään. ”Tulla joksikin” on ollut Elenan päämäärä, samoin se, että hän on ponnistellut pois napolilaisesta rähjälähiöstä. Vaan ei Napoli lähde naisesta, vaikka nainen muuttaa Firenzeen. Koko kolmasosa huokuu ankeaa tyytymättömyyttä.

Elenan äitisuhde – huh, huh. Hyytävä mamma sättii ja syyllistää. Karmivia ovat äidin kommentit kaikesta, mitä Elena yrittää. Lannistavaa ilkeyttä on vaikea kestää, vaikka se on täysin linjassa Elenan kotilähiön alistus- ja häväistyskäytäntöihin.

Ohitan onnettoman avioliiton ja Elenan epätoivoiset ihastumispyristelyt. En edes takerru siihen, miten Elenaa vanha suola janottaa ja mihin se johtaa. Kierrän myös sen, mitä hänelle merkitsee kahden tyttären kasvattaminen oman kirjallisen työskentelyn kärsiessä. Ja teen vain pikahuomion: yhteiskuntatilanne välittyy romaanista. Mielenosoitukset sekä vasemmisto- ja vapautumispyrkimykset kulkevat tekstin pohjavirrassa.

Ferrante

Ferrante taiteilee henkilövetoista proosaa. Huomaan, etten löydä yhtäkään sympaattista hahmoa. Ja se on ihan oikein. Mutta yksi on ylitse muiden, pimeää valoa loistava ystävä, käsittämätön Lina.

”Jokainen kertoo elämänsä niin kuin haluaa.”

Noin sanoo Lina puhelimessa Elenalle, joka feikkaa elämänsä ihanuutta. Äänikirjan lukija Erja Manto sanoo replan aika neutraalisti. En tiedä, miten se paperilta luettuna välittyy. Siinä voisi olla myötätuntoa, välittämistä tai kannustusta. Minä kuulen sen selkeän sarkastisesti sanottuna. Ei, siinä on ylimielistä pahantahtoisuutta. Toistan:

Jokainen kertoo elämäänsä niin kuin haluaa.

Ja niinhän Elena kertoo. Minämuotoisena hän tallentaa aikuselämäänsä reflektoiden, tietysti valikoiden, antaen rehellisen vaikutelman. Mutta hän valitsee, mitä ja miten kertoo. Ei hän anna itsestään sokerista kuvaa saati muista. Suolaista maistan, kitkerää kuulen.

Puheella on melkoinen rooli kirjassa. Ja aina kertoja mainitsee, millä kielellä puhe kulkee. Yleiskieli on jotain, johon pitää pyrkiä. Murre paljastaa alkuperän, törkyisen lähiön, alisteiset suhteet, röyhkeyden ja karkeuden. Eloonjäämistaistelun.

Ja sitten on tuo kummallinen symbioottinen Elena-Lina-viha-rakkaus-ystävyys, jossa toisen pitää pärjätä toisen puolesta ja etäisyys-läheisyys-aste keikkuu puolelta toiselle. Se sisältää kilpailua, kateutta, kaunaa, piikkejä, jatkuvaa vääntöä toisen todellisista tarkoitusperistä. En aivan pysy perässä siinä, miten lapsuudenystävyyden ristiriitaistuminen kääntyy negaatioiden klimpiksi.

Samoin käy koko Linan hahmolle. En saa kiinni tästä täysin ylivoimaisesta pahattaresta. Elenan mies koettaa sitä jotenkin määritellä tuhoavaksi, orjuuttavaksi viehätysvoimaksi. Miksi jatkuu kahleenkaltainen roikkuminen repivässä lapsuustunnesuhteessa ja sen kalvamana silloinkin, kun lieka pitenee Napolista Firenzeen?

Entä sitten?

Romaanin loppupuolen tunnelmaa kiteyttää pitkään kestävä kuvaus Napolin sukutapaamisesta, jossa Elenan sisko emännöi kotiväkeään ja pahamaineista Solaren perhekuntaa. Siinä jokainen esittää jotain vaanien toistaan kuin pedot; he tietävät toisistaan asioita, joita salaillaan; he kilpailevat saavutuksillaan ja kyräilevät kaikessa. Välitön vaaran ja arvaamattomuuden tunne leijuu. Linan ja Elenan elämän eriytyminen korostuu, mutta Linan ylivoimaisuus ei horju, vaikka kädestä käteen kiertää Elenan saksannettu romaani. Ristiriitaisia ja poukkoilevia tunnelmia ja tilanteita Ferrante kuvaa tarkkasilmäisen sävykkäästi.

Mutta jotain on nyt liikaa. Liikaa sanoja, selostusta, möyrintää. Minulle ei riitä, että Lina on erityisen erityinen Lina. Ja vaikka Elenan kehityskulusta on kysymys, se välillä pakenee minulta. Loppunousu on kuitenkin selkeä: kolmas osa päättyy dramaattisesti. Siksi odotan neljättä osaa – josko siinä selviää, miksi Elena ei pääse menneestä irti, Linasta irti tai saa itsestään irti sitä, mikä hänelle on tärkeää.

– –

Elena Ferrante
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan 3. osa
äänikirja, lukija Erja Manto
kesto: 16 t 36 min.
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Muissa blogeissa esimerkiksi Kirjojen keskellä, Kirjaluotsi, Leena Lumi, Maailmankirjat, Rakkaudesta kirjoihin,

Juttujani Ferranten kirjoista: tässä.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

31 tammikuun, 2018 · 6:00 am

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Klassikkohaaste osa 6

Tämänkertaiselle kirjabloggaajien klassikkokierrokselle valitsin lastenromaanin, jonka ajankestävyyttä halusin kokeilla. Oiva Paloheimon satu Tirlittan (WSOY 1953) kertoo orpotytöstä, jonka ukkosilma heittää kanavaan. Rajumyrskyn seurauksena koti palaa ja perhe katoaa. Tirlittan lähtee etsimään onnea. Kaiken takana on perustarve: kokemus rakastetuksi tulemisesta.

klassikkohaaste6

Tirlittanin hahmo on sadun ydin. Kuvankaunis resupekka yöpuvussaan kiertää maaseutua kesäkuukaudet sydän särkyneenä. Paloheimo ulottuu hienosti pikkutytön sieluun, joka on menettänyt paljon, kaipaa paljon ja selviää tarkkavaistoisuuden, mielikuvituksen ja kerkeän kielen ansiosta.

Saturomaaninjuoni tarvitsee käänteitä, ja niitä seuraa joka luvussa. Usein ne kilpistyvät pettymyksiin ihmissuhteissa. Mielenkiintoista kuvauksessa on se, että joukossa on paljon ääripäitä sekoittavia tilanteita, eikä itse Tirlittan ole yksiselitteinen hahmo. Hienoja kohtia koen luuvalosta kärsivän rouvan seurassa ja sirkuksessa. Lopun sairaalajaksossa tuodaan tarvittavaa toivoa elämään.

Tirlittan

Päähenkilössä tunnistan naapurimaan remutytön piirteitä. Peppimäistä on orpous, selviytymiskeinot aikuisten maailmassa, uppoutuminen kuvitelmiin ja liioittelevien juttujen kertominen kaikille halukkaille. Tirlittan on kuitenkin kovin melankolinen pohdiskelija verrattuna Peppiin. Paloheimo luonnehtii ytimiin pureutuvasti erityisherkän, rakkaudennälkäisen, voimakkaasti tuntevan lapsen tapaa ajatella ja käyttäytyä. Siinä on aitoutta ja ajattomuutta.

Tirlittan, pieni ihminen ihmisten ihmemaassa, uupui tähän kaikkeen tämän tästä, nukahti ja unohti, heräsi taas ja joutui siinä paikassa onnen ja onnettomuuden ristiaallokon heiteltäväksi. Sellainen hän oli, ja sellaista hänelle aina tapahtui. Aina hänelle tapahtui jotakin tavatonta ja uskomatonta. Tapahtui yhtenään hyvää ja huonoa, mutta aina se oli tahatonta ja uskomatonta. Niinkuin nytkin.

Aikaa ei sen sijaan kestä tukeutuminen Taivaan Isään. Epäilen maailmamme maallistuneen niin, että harras lapsenusko voi tuntua vieraalta, vaikka se onkin perusteltua pienen, yksinäisen ja perheettömän tytön tilanteessa. Isää kaipaavalle tytölle Taivaan Isälle juttelu antaa voimaa. Karkea vastakkainasettelu turvallisen maaseudun ja kalsean kaupungin välillä ei istu tähän päivään, eikä neekerimuija-vertaus pääsisi nykysatuihin. Ulkonäköön perustuvat yleistykset tuntuvat tunkkaisilta. Sanastossa on paljon vanhahtavaa okariino-soittimesta lähtien, mutta se rikastaa kieltä.

Pidän sadun lukujen alkujen rytmikkäistä, nelirivisistä, sisältöä selittävistä loruista, kuten Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois potkittiin, / Tirlittan rähisi. Tytön sielunmaiseman ilmaisuista nautin myös. Mietin paljon sitä, miten nykylapsi ottaa tarinan vastaan. Tirlittanin ikää ei paljasteta, se on jotain 7–13 välillä, ja senikäiselle lukijalle tai kuuntelijalle satu käynee, parhaiten aikuisen seurassa. Minä kuuntelin kirjan Inkeri Walleniuksen sävykkäästi lukemana. Kirjan herkkäviivaisessa kuvituksessa  Tirlittan näyttää varhaisteiniltä.

Kokonaisuutena satu on kasvukertomus siitä, miten vaikeissa tilanteissa lapsenomaisuus kantaa ja vähitellen karisee. Symbolismia luen myös: rajumyrsky kuvaa perhekriisiä, jossa isä lähtee, perhe hajoaa ja lapsi etsii keinoja selvitä hylkäämisestä. Selviytymistarina Tirlittan jatkakoon elämäänsä, ja samalla siitä voi siivilöidä 1950-luvun arvomaailmaa.

– –

Oiva Paloheimo
Tirlittan. Orpotyttö ihmisten ihmemaassa
WSOY 1953
saturomaani
kuvittanut Rolf Sandqvist
äänikirjana 3 h 16 min , 63 sivua   – BookBeat
äänikirjan lukija Inkeri Wallenius
Otoksia Ylen tv-elokuvasta, Yle Areena https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/06/02/tirlittan

Huomasin, että muutama bloggaaja on tarttunut Tirlittaniin: Luettua elämää, Tarinautti ja Kirjasähkökäyrä.

– –

Klassikkohaasteen osan 6 postauksia pääsee lukemaan Kirjapöllön huhuiluista.

Klassikkosarjani:

Mihai Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot
John Galsworthy: Omenapuu

Klassikkohaasteet

21 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat:

26 tammikuun, 2018 · 2:21 pm

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang Kangin, Harry Salmenniemen, Sara Stridsbergin, Patti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-Järvinen: Tulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally Salminen: Katrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko Soininen: Ellen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

23 tammikuun, 2018 · 6:03 am

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Uskon, että minulta jää japanilaisissa kirjoissa jotain tajuamatta, kulttuurisesti aukeamatta. Sallittakoon nyt yleistykset. Koen japanilaiskirjoissa outoutta: henkilöt etäisyyttä pitäviä, kulttuuriset viittaukset vieraita ja ilmaisun selkeys verhoaa salattua – ainakin jotain tuollaista. Murakamin kirjoissa on yleensä ilmeisiä spefi-merkillisyyksiä, mutta muissa japanilaisissa romaaneissa ymmällään oloni korostuu. (Kuuleman mukaan japanilaiset eivät pidä Murakamin kirjoja aidon japanilaisina.)

Johdattelukappaleeni liittyy Hiromi Kawakamin romaaniin Sensein salkku (S&S 2018). Huomaan romaanin alkupuolella hapuilevani. En tiedä, mistä on kysymys, kun nelikymppinen kertojanainen hengailee baareissa vanhan opettajan kanssa. Mutta sitten terhennyn: epäsuhtainen pari lähtee sieniretkelle baarinpitäjän ja tämän serkun kanssa. Tunnelma, hidastetuin liikkein etenevä toiminta ja henkilöiden arvoituksellisuus houkuttelevat minut todenteolla matkaan mukaan. Mitä tästä tulee?

Sensein salkku.jpeg

Kertoja-Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa kolmisenkymmentä vuotta, mikä vaikuttaa ääneen lausumattomalta esteeltä. Silti satunnainen kapakkakaveruus alkaa kertojalle merkitä enemmän kuin pelkkää saken ryystämistä yhdessä. Sensein salkku on epätavanomainen rakkausromaani. Se on romaani siitä, miten rakkautta vältellään. Ja se on kirja, jossa aaltoileva lähentyminen ja loitontuminen pitävät tarinaa ja sanottavaa liikkeessä.

Uneen vajotessani lokkien kirkuna kantautui vaimeana korviini. Ette saa nukkua, yritin sanoa, mutta en enää onnistunut. Minua vedettiin syvälle uneen siinä Sensein kainalossa levätessäni. Luovuin toivosta. Minua vedettiin omaan uneeni, kauas Sensein unesta. Muutama lokki kirkui aamun valossa.

Juuri tämäntapaisia tekstihelmiä romaanissa on. Pienin keinoin välittyy tilanne ja kertojan tunnetila. Tuossakin sitaatissa pinnan alla on se, miten kertoja kokee heti lähennyttään etääntymisen pelkoa. Kertojan kehittymistä sellaiseksi kuin hän on kuvaa pelkistetyimmin hänen itselleen toistama voimamantra: ”Toivominen ehdottomasti kielletty, toivominen ehdottomasti kielletty.”

Kiinnyn kirjaan hivuttaen. Annan sille luvan edetä omatahtisesti, välillä yksityiskohtia kirjaten, välillä harppoen kuukausia fokusoiden varovaiseen suhteen kehittymiseen. Teen epäsuhtaisen parin kanssa pistäytymisen kirsikankukkajuhlassa, teen pieniä matkoja, napostelen tofua, siemailen sakea, notkun baaritiskillä, ratkon haikuja – ja tunnustelen tunnelmia.

Teksti on hienovireistä olematta koristeellista, mikä miellyttää minua. Usein teen tulkintoja rivien väleistä, ja ymmärrän kuvattuja asioita siten, että ne ovat sanojaan suurempia. Sellaisia ovat mielestäni Sensein tarinat entisestä vaimostaan, esimerkiksi huikean unenomainen taikatempputilanne. Ja sellainen on kirjan konkreettinen Sensein salkku. Salkku avataan kirjan lopussa. Se sisältö on viedä jalat altani: yksinkertaista ja yhtä moniulotteista kuin koko elämä.

Japanilaisissa kirjoissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten niissä usein kuvataan vieraantumista. Myös perheenjäsenet ovat toisilleen etäisiä. Niin tässäkin romaanissa. Siihenkin liittyviä sävyjä kertoja avaa kummallisella tavalla yhtäaikaisesti peitellen ja suoraan, samalla voimakkaan kuvallisesti. Uusi vuosi perheen kanssa saa kertojan tällaisiin mietteisiin:

Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin jos olisi tilannut useita pituudeltaan sopivia vaatteita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia. Sen tapainen tunne vaivasi minua.

Kun olen lukenut romaanin viimeisen rivin, käännän tyhjän sivun. Niin luulen. Ei. Sivuille on piirretty valkoinen lehti, seuraavalle musta lehti. Romaani ei räjäytä tajuntaani, vaan tarina, kertoja ja Sensei jäävät kummalla tavalla mieleeni kieppumaan – niin kuin pitkäkestoinen hidastuskuva syksyllä puusta putoavista lehdistä. Ja kuva palaa usein ja pitkään mieleeni lukemisen jälkeen. Kaunista, haikeaa, pakotonta.

– –

Hiromi Kawakami
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porrasmaa
S&S 2018
romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Myös Älä ota sitä niin vakavasti on lukenut kiehtovan Sensein salkun.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 tammikuun, 2018 · 6:16 am

Fiona Barton: Leski

Taas on toimittaja ryhtynyt jännäritöihin. Fiona Barton näki työurallaan oikeussalidraamoja, ja häntä jäivät hiertämään tilanteet, joissa syytetyt näkyivät mediassa puoliso vierellään. Barton pähkäili, mitä sitten tapahtuu, kun pariskunta sulkee kotioven ja on kaksin. Siitä syntyi Leski (Bazar 2018).

On virkistävää lukea trilleri tavanomaisesta poikkeavasta asetelmasta. Kirjan keskiössä on leski, jonka miestä syytettiin pienen tytön katoamisesta. Mies, nimeltään Glenn, kuoli bussin alle, kun rikos oli vielä selvittämättä. Kirjassa asiantilaa setvitään lähinnä Jean-lesken, naistoimittajan ja poliisimiehen osuuksin. Niin viivähdetään välillä lesken menneisyydessä, avioliiton tilassa ja myös muiden henkilöiden menneessä ja nykyisyydessä.

Leski

Pidän luotaantyöntävinä lapsiin kohdistuvien väkivalta-, lapsiporno- ja pedofiiliaiheisiin keskittyviä jännäreitä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, että työnnän tässä kirjassa tuon tematiikan taka-alalle ja keskityn rikoksesta syytetyn miehen ja hänen vaimonsa dynamiikkaan. Mitä puoliso suostuu näkemään tai olemaan näkemättä? Kyllä trillerin ydin on siinä, onko mies syyllinen, mutta kiinnostavampaa on, miten epäillyn vaimo siihen ja kaikkeen muuhun suhtautuu. Trilleriä on myös se, millainen on Jeanin ja Glennin avioliitto.

Glenn olisi saanut kohtauksen. Jopa ennen niitä poliisijuttuja hän halusi pitää asiat yksityisinä. Me olemme asuneet tässä talossa vuosikausia, koko avioliittomme ajan, mutta – niin kuin naapurit vähintäänkin mielellään kertoivat toimittajille – olemme aina pysyneet etäisinä. Eivätkö naapurit aina sano niin, kun naapurista löytyy ruumiita tai pahoinpideltyjä lapsia? Mutta meidän tapauksessamme se oli totta.

Leski näyttää median mahtia ja jahtia. Mediatalojen tulee tavoitella lööppinäkyvyyttä kaikin keinoin, ja kilpailu on kovaa. Kirja pistää miettimään sitä, mitä tapahtuu ihmisille lööppikohujen takana. Tuomioistuimessa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta mediassa retostellaan estoitta. Mediakuluttajat kääntyvät kohuhenkilöä vastaan, ja seurannaisvaikutukset ulottuvat perheeseen, ystäviin, työhön – sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Entä jos kaiken härdellin keskellä syytetty on syytön? Tai jos hän on syyllinen, miten käy läheisille?

Herald on löytänyt meidät. Löytänyt meidät ja valokuvannut meidät: ”Sieppaaja lekottelee vaimonsa kanssa auringossa eksklusiivisessa piilopaikassaan Dordognessa” sillä aikaa kun Dawn Elliot ”jatkaa epätoivoisesti lapsensa etsintää”. Seuraavana päivänä Tom lukee otsikot meille puhelimessa. ”Tom, mehän olemme täällä vain siksi, että meitä jahdataan”, minä sanon. ”Ja Glenn on tuomioistuimessa julistettu syyttömäksi.”
”Niin on, Jean, mutta lehdet ovat perustaneet oman tuomioistuimen. Mutta ennen pitkää ne siirtyvät seuraavaan aiheeseen – ne ovat kuin lapsia, niiden huomio kääntyy helposti muualle.”

Toimittajat ja poliisit ovat vakiokalustoa jännäreissä. Yleensä heidän välinsä ovat jännitteisiä, vaikka onhan noita muitakin toverillisia toimittaja-poliisi-suhteita niin kuin tässä kirjassa. Leskessä siis hienotunteisesti kaveerataan. Ammattilaisina toimittajaa ja poliisia kuvataan, ja ihan uskottavasti; hiukan pakonomaisesti raotetaan pikkaisen privaattipuoltakin.

Lopputulema on, että Leski on kelpo viihdejännäri. En sitä poikkeuksellisen erikoisena, syvällisenä tai omaperäisenä pidä, mutta tarinassa on toimivia ideoita. Jonkin verran olisin juonta tiivistänyt. Joitain juttuja arvasin aika alkuvaiheessa, mutta pitihän Leski otteessaan.

– –

Fiona Barton
Leski
suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2018
trilleri
376 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Kirja ilmestyy 16.1.2018.
Moni bloggaaja on jo Lesken lukenut, esimerkiksi Hemulin kirjahylly, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi  ja Rakkaudesta kirjoihin,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 tammikuun, 2018 · 10:57 am

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Haurun romaanilla on kaunis nimi: Jääkansi (Like 2017). Ja kauniisti kirjassa kuvataan, miten hyytävät hileet peittävät Lapin perukoiden pienen poukaman:

Pakkanen on kukittanut järven pinnan. Se loistaa kuin veden alla olisi hienoja kynttilän liekkiä.

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan, mutta harvassa ovat kirjan perinteiset kauneusnäyt, sillä silmä suuntaa siinä lähinnä kauheuksiin. Sen sijaan kielenhallintaa voi sanoa kauniisti taitavaksi. Kirjan kieli on höylätty lyhyiksi lauselankuiksi niin, että rosoinen pinta säilyy. Kirjan luettuani kämmeniäni tarinan tikut pistelevät.

Kirja vieköön! -illassa joulukuussa Hanna Hauru kertoi hitaasta kirjoitusprosessista, joka on hänelle ominaista. Oleellista on hiominen ja poistot. Jääkanteen on jäänyt jäljelle kirjailijan kuulemista menneisyyden mielisairaalatarinoista noin 100 sivua.

Jääkansi

Jääkansi kertoo kurjimmista kurjimman perheen tarinan sotien jälkeen. Kertoja, lapsesta teiniksi varttuva tyttö, silpoo sivuiksi toinen toistaan tyrmäävän tuokion lapsuudesta ja nuoruudesta. Köyhyys, karkeus, mielten järkkyminen ja kotimökkirähjän rakkaudettomuus kiertyvät hellittämättömäksi hirttosilmukaksi. Voin tiivistää ytimen näin:

Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti.

Siellä mökissä ja pienoisromaanin muissa ympäristöissä möyriessä mietin, onko hyvä lukea tällaista silloin, kun itse on ahdistuksen alamaissa (kirjassa todellakin ovat asiat huonoimmin, huonommaksi ei pysty edes kuvittelemaan) vai hyvässä vireessä (jolloin voisi kuvitella liikenevän myötätuntoa kovia kokeneille ja lukija jaksaa erottaa kauheuksista nyansseja). Mietin, mihin tarina pyrkii, miksi se on kerrottava.

Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Jos vanhemmat ovat nälkää nähneitä huutolaisia ja sotaleskeksi jäävä äiti taustansa takia kyvytön huolenpitoon ja vuorovaikutukseen, elämässä ei ole edes tirkistysaukkoa näköaloille. On vain hulluutta, uhkaa, pelkoja, väkivaltaa, alkoholismia, ristiriitaa seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden kesken, julmuutta, välinpitämättömyyttä, häpeää ja hyljeksintää.

Miten minä toimin, etteivät mökkiini varastoituneet huudot määritä elämääni? Mitä voin tehdä, etteivät lähimmäiseni menneisyyden mökkimelu vie häneltä elämisen edellytyksiä? Vaikeita kysymyksiä. Vaikea romaani. Kauheusöverit vetänyt tarina pakattuna hienosti kirjoitettuun peitteeseen hämmentää, ja tunnen, että hieman pakotetusti etsin siitä tarkoituksia, noita avoimia kysymyksiä. Jos riittäisi vain tämä tarina? Jään pohtimaan sitä ja kysymyksiäni.

– –

Hanna Hauru
Jääkansi
Like 2017
Pienoisromaani, Finlandia-palkintoehdokas 2017
116 sivua.
Lainasin bloggaajaystävältä.

Otanta monista muista postauksista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa ja Mitä luimme kerran.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 tammikuun, 2018 · 7:24 pm

Kierrätysproosaa Röngältä ja Järvelältä

Viime vuosi oli oikea uusioproosan riemuvuosi. Kotimaiset klassikot jatkuvat tai muokkautuvat kokoelmassa Jatkuu!, sadut muuttivat muotoaan kokoelmassa Sadan vuoden unet, ja Toinen tuntematon taittoi Linnan klassikon Tuntematon sotilas naisnäkökulmaan. Esikuva-apajilta ammensivat myös Matti Rönkä ja Jari Järvelä.

kierrätysproosa 2017.jpg

Yyteet

Matti Röngän Yyteet (Gummerus 2017) ponnistaa Tuntemattomasta sotilaasta. Nyt liikutaan nykyajan datailuyritysmaailmassa. Henkilöt ovat tunnistettavia, vaikka nimiä ja sukupuolia on leikkisästi muuteltu. Kertojana toimii sovitteleva Koskela.

Lopputulosta pidän näppäränä. Monet hahmot toimivat mainiosti kierrätettyinä, kuten Koskela, Lammio ja Lehto, myös Rokkaan ja Suen Tassuun siirtyy kunnolla uusvipinää. Vanhala ja Rahikainen hieman nolostuttavat minua, niin yhden piirteen ”tuntemattomina” he pysyvät.

Röngän romaanissa on parodiaa tai satiiria, mutta kokonaisuus keikahtaa minusta pastissin puolella. Toisaalta illuusioton yritysmaailmakuvaus vaikuttaa kyllä uskottavalta. Lopputulos lipsuu lempeäksi: hyvät voittavat, vaikka velvoittavat perinteet edellyttävät reissun olevan paska.

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän jännäri Se ken tulee viimeiseksi (Tammi 2017) kierrättää Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (poliittisesti korrekti kirjan uusionimi), ja takakannessa mainitaan myös James Dickeyn Syvä joki. Kymmenen suomalaisluuseria houkutellaan rahapalkinnon toivossa vaeltamaan korsikalainen hengenvaarallinen vuoristoreitti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Esikuvat tuntien lukija tietää jo alusta asti, mikä kohtalo henkilöitä kohtaa. Sitä tietysti sopii arvailla, miten ja milloin kullekin. Ehkä siksi, että henkilöistä joutuu pian luopumaan, keneenkään en kiinnity, heistä en saa edes sen vertaa kiinnityskohtia kuin pisimmälle päässyt vaeltaja saa kiinni vaellusreitin jyrkänteiden kielekkeistä.

Ymmärrän toki, että romaani tutkii sitä, mitä kukin on valmis tekemään äärioloissa tai oman henkensä pitimiksi. Järvelän romaanin julmuus ei ole yllätys, sen verran ovat aiemmat hienot kirjat – esimerkiksi Metro-trilogia ja Romeo ja Julia – minua opettaneet. Suoraviivaisuus uutuudessa silti yllättää: henkilöt jatkavat vaellustaan hätkähtämättä matkakumppaneiden kuolemaa. Siinä mielessä kirjan kuvaus näköalattomasta selviytymisvimmasta viiltää.

Kalmojen vaivaton karttuminen tekee minusta kuitenkin epäuskoisen koko romaanin lähtökohdan ja juonen suhteen. Jotain oleellista en nyt tavoita, ehkä luen kirjan turhan tosikkomaisessa mielentilassa. Järvelän vetävä virke ei petä, mutta muuten en tempautunut kirjan kielekkeille.

– –

Matti Rönkä
Yyteet
Gummerus 2017
romaani
251 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jari Järvelä
Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

8 tammikuun, 2018 · 8:01 am

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kuulin Stanislauksen raskaan hengityksen soiton lomasta, ne kuuluivat yhteen, yksinäinen melodia ja hengitys, niiden pohjalla soi jokin yksinkertainen sointukulku, jonka päällä kaikki muu kulki, kunnes melodia hiljeni, sointukulku hiljeni, vain hengitys jatkui.

Näin päättyy Viktor Stanislauksen kolmastoista sinfonia hampurilaisella konserttilavalla 1980-luvulla. Ei se ole laaja orkesteriteos eli sinfonia vaan säveltäjän pianokonsertti. Ei kaikki muukaan ole sitä, miltä kuulostaa, näyttää tai sanotaan Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018).

Stanslauksen konsertista ja muustakin kertoo Max Halma, perhostutkija pohjoissuomalaisin sukujuurin. Romaanissa on lehtijuttuja, arkistoasioita, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja valokuvia – siis muutakin materiaalia kuin Maxin silmin nähtyä todellisuutta. Moniaineksisuus tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Rakenne miellyttää minua: kompakti kokonaisuus jakautuu kolmeentoista osaan Stanslauksen sifoniaosien tapaan.

Viktor Stanslauksen

Max joutuu selvittelemään äitinsä jäämistöä. Siitä käynnistyy tarina, johon kuuluvat sota-ajat, Maxin alkuperän arvoitus ja äidin salaisuudet sekä Maxin intohimo perhosiin.

Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Musiikki on kuin elämä, välillä vaikeaa ymmärtää, sillä myös selviksi luullut systeemit saattavat sotkeutua. Maxin sysää selvityssyövereihin äidin talosta löytynyt perhonen, jota hän ei tunnista. Muikea loppuratkaisu perhospulmaan huvittaa minua, vaikka muuten romaani on vakava. Myös muita arvoituksia ratkeaa. Niihin liittyy mukavasti yllätysmomentteja, sillä paljon on romaanissa myös tuttua. Nykykirjallisuudessa on monesti käsitelty Lapin sotaa, eikä miespäähenkilön kehitys puhumattoman perheen ja oman rikkonaisen elämän paineissa ole uutta. Ja perhosasiat tunelmineen tuovat mieleen Joen Haahtelan ja sota-ajan arvoitukset Minna Rytisalon Lempin.

Kokonaisuutena romaani on viehättävä. Teksti soljuu sujuvasti, ja selvittämättömät asiat  pitävät minua sopivasti hereillä. Arvostan sitä, ettei tarinaa ole pitkitetty vaan tiiviisti saadaan yhden miehen elämä alkuperineen haaviin – ja lukija voi sen mielihyvin tunnistaa ja liittää lukukokoelmiinsa.

– –

Anna-Liisa Ahokumpu
Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus (2017) 2018
esikoisromaani
175 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

P.S. Säveltäjäaiheen vuoksi listaan kirjan taiteilijaromaanihaasteeseen.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

6 tammikuun, 2018 · 8:44 am

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

En ole aivan varma, olenko aiemmin lukenut kirjaa, joka on alun perin kirjoitettu katalaaniksi. Maria Àngels Angladan (1930 – 1999) romaani Auschwitzin viulu (Bazar 2018) on sellainen. Kirjaa kuvaillaan katalonialaiseksi klassikoksi, vaikka se on ilmestynyt vasta 1991.

Katalonia on viime aikoina ollut esillä itsenäisyyspyrkimyksien vuoksi. Senkin vuoksi Angladan kirja houkuttaa – vaikka romaanin nimi vie kauas Espanjasta. Niin vie itse kirjakin. Se tosiaankin kertoo natsien keskitysleiristä, jossa puolanjuutalaisia kohdellaan julman mielivaltaisesti. Kehyskertomuksena on kuuluisan muusikon ihastus yhden viulun erikoisen pehmeään sointiin. Viulun ja sen soittajan kautta kirja siirtyy viitisen vuosikymmentä taaksepäin viulun syntytarinaan.

Auschwtzin viulu

Välillä minusta tuntuu siltä, että olen saanut yliannostuksen kaunokirjallisuuden natsijulmuuksista. Miten Angalan romaani modistaa aihepiiriä? Uhrien runteleminen, runtelijoiden karskius ja leiriolojen jännitteet tuntuvat yhtä riipiviltä kuin muissa keskitysleirikuvauksissa, mutta tarinan poikkeavat aiheosaset – kuten soitinrakentaminen osana oman identiteetin säilymistä – antavat romaanille omaleimaisuutta.

Daniel työskenteli ajatuksissaan, tavoitteli samaa tahtia kuin Krakovan-vajassaan silloin kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Kun ihmeen kautta hän oli saanut valmiiksi kauniin, sorjan kaulan, ja kannen, johon hän aikoi huolellisesti liimata bassopalkin. Hän pyrki tekemään sen heti aamulla ehtiäkseen pestä pyykkiä sunnuntai-iltapäivänä, heidän ainoalla viikoittaisella lepotauollaan. Hän tarkisti, että kuusen syyt kulkivat yhtenevästi, ja määritteli bassopalkin paikan kaarevan kannen alapintaan. Hän tiesi hyvin, kuinka palkki sovitettiin ja liimattiin.

Tyyliltään romaani on hiottu tiiviiksi, koreilemattomaksi kerronnaksi, jossa on harkitun ilmaisun varmuutta. Romaani rakentuu lyhyistä luvuista, jotka alkavat maailmankirjallisuusvaliositaatein ja katkelmin Reimund Schnabelin teoksesta Machte ohne Moral – Eine Dokumentation über SS. Karut raporttipohjustukset peilautuvat lukujen kertomaan; tylyt autenttiset kirjaukset muuttuvat romaaniosuuksissa personoiduksi ja kokemuksellisiksi.

Auschwitzin viulu on romaani viulusta ja etenkin viulunrakentajasta, hieman myös kahden ajan viulisteista, mutta ennen muuta se muistuttaa, ettemme unohtaisi olla ihmisiä ja ihmisiksi. Se kertoo myös taiteen merkityksestä kaikissa olosuhteissa.

Luin vasta romaanin jälkeen suomentaja Satu Ekmanin esipuheen, ja suosittelen samaa järjestystä muille: selitykset vasta oman lukukokemuksen jälkeen. Esipuheessa minun huomioni kiinnittää se, että kirjailijan idea romaaniin syntyi Bosnian sodan uutisista, ja myös Francon ajan vainot olivat vaikuttaneet häneen. Sanoma on selvä, ajasta ja kulttuurista riippumaton: ihmisarvon kunnioitus.

Koska Auschwitzin viulu pysyy alusta loppuun koruttomana, sen sisältämät ihmiskohtalot toivonhippusineen vakuuttavat. Suosittelen kuuntelemaan lukemisen aikana Corellin La Follia -sonaattia viululle. Niin minä tein, ja soi se taustalla myös nyt, kun kirjoitan postaustani. Viulun soinnin haikeus kuuluu tähän kirjaan, ja se kuuluu kirjasta.

– –

Maria Àngels Anglada
Auschwitzin viulu
suomennos ja esipuhe Satu Ekman
Bazar 2018
romaani
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Arcangelo Corellin La Follia (tai La Folia) on kuultavissa monenlaisina versiona YouTubessa, esimerkiksi näin: Henryk Szeryng plays Corelli’s ”La Folia”.

Angladan romaani sopii myös taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

2 tammikuun, 2018 · 8:00 am

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Siinä vaiheessa, kun kirjassa taas mainitaan kuuluisa tuotemerkki, pitäisi opus viskata päin seinää. En viskannut. Jatkoin seuraavat parisataa sivua. Miksi ihmeessä luin loppuun Jill Santopolon rakkausromaanin Valo jonka kadotimme (Otava 2018)?

Tähdennän: minusta makuja saa olla monia – minulle sopimaton kirja on toiselle mainio ilon tuoja ja viihdyke. Täten taustoitan: olen kovin kranttu romanttisen viihteen lukija. Rakkausromaanissa pitää mielestäni olla Jane Austenin tervejärkistä tapakulttuuri-ironiaa, Bridget Jonesin sydämellistä hilpeyttä ja Sinä päivänä -romaanin tapaan henkilöihin tutustuttamista ja siten arkisen uskottavaa koskettavuutta. Sensorttisissa kirjoissa päähenkilöille toivon parasta. Niissä romantiikka ei tunnu imelältä, henkilöt sietämättömän yksiulotteisilta eivätkä juonenkuljetusvaiheet väkisin väsätyiltä viivytyksiltä kohti loppurutistusta.

Odotushorisonttiani vasten Valo jonka kadotimme kadotta alkusivuilla valonsa. Eikä minun osaltani pidä paikkaansa takakannen mainos: ”Jos pidit Sinä päivänä -romaanista, rakastut tähän!” Se vain antaa ymmärtää etukäteen liikaa juonenkäänteistä.

Valo jonka kadotimme.jpg

Minusta kertojapäähenkilö Lucy on mariseva, sovinnainen nirppanokka, joka ei hellitä pakkomielteisestä rakkaudesta komistus-Gabeen, vaikka maailmankaikkeus tarjoaa päähenkilökertojattarelle hyvinvointia, koulutusta vastaavan unelmauran ja palvovan kakkosmiehen. Törmään esteisiin, jotka eivät päästä minua eläytymään Lucyn maailmaan.

Vaikka romaanissa kerrotaan monesti vitsailusta, teksti on ilotonta. Toisekseen rakkaudentunteen pateettinen toistaminen ei vetoa minuun; tunne ei välity sanojen takaa. Siihen liittyy kolmanneksi ongelmaksi kokemani asia: kerronta taittuu tavanomaisesti ja henkilökuvauksen osuus jää kapeaksi. Neljäntenä himmentävänä syynä pidän amerikkalaista valkoisen ylemmän luokan arvomaailman jäljentävää kuvausta. Esimerkiksi rakkauslahjojen tunnollinen selostaminen etäännyttää minua, eikä näillä leveysasteilla se hetkauta, että nainen haluaa jatkaa töissä perheen perustamisen jälkeen.

Mitä opin? On joskus luettava tällaista, jotta tietää, millaisiin kirjoihin ei tunne vetoa ja millaisiin hullaantuu tai joita rakastaa.

”Tiedän”, sanoin ja haistoin Shalimar-parfyymin hänen kaulallaan.
”Muista vain”, hän lisäsi, ”että hullaantumisen ja rakkauden välillä on ero.”

– –

Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suomentanut Inka Parpola
Otava 2018
335 sivua.
Sain kustantajan ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 2.1.2018.

P.S. Rakkausromaanin miespuolinen henkilö on valokuvaaja, taiteilija journalismin ohella. Kirja siis olkoon mukana taiteilijaromaanihaasteessa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

1 tammikuun, 2018 · 10:00 am

Kalle Lähde: Loppuluisu

Happotesti (2016) puhalsi reilusti promillerajojen yli, ja Loppuluisussa (Otava 2018) alkometrin asteikko alkaa olla tapissa. Kalle Lähde kulkee valitsemaansa tietä: alkoholistiromaanin jatko-osa näyttää sitä itseään, ryyppyrypemistä viimeiseen tippaan. Loiventavaa tarjotaan kauheuskomiikalla, jota alkoholistin rajattoman riippuvuushimon karkea kuvaus tavoittelee. Minusta toilailu tuntuu vain kauhealta, ei koomiselta. Ja minusta se on kirjan tarkoituskin: ryyppäyksen gloria karsiutuu.

Loppuluisu

Koska olen niin sanotusti Happotestin läpäissyt, huomaan, ettei minulla ole uudesta romaanista juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin Lähteen esikoisromaanista (tässä). Uutuus kyllä sisältää käänteen, ja kaksi asiaa eritteiden marinoimassa alkoholistin alennustilakuvauksessa on muuttunut.
1) Lähtötilanne vaihtuu: rouvalle on tullut raja vastaan. Vai onko? Löytyykö uusi hyysääjä?
2) Loppuluisussa on selvä draaman kaari. Joonatanilla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen on raitistuttava ja kohdattava rehellisesti vauriot, joita hän on aiheuttanut läheisilleen ja itselleen, tai:

En jaksa nousta sohvalta ylös. Silmämunien tilalla on painosta päätellen lyijykuulat. Kuiskaan ”Pitikö minun mennä?” useasti peräkkäin, saadakseni tapahtumien reunasta kiinni. Aika ja tapahtumat tuntuvat kadonneen. Kukaan ei vastaa ja päättelen, ettei minun pitänyt ainakaan mennä mihinkään.
”Vitun kuolema, missä sää luuraat.”

En paljasta, kuinka käy. Lähteen romaanipari on inhorealistisen liukkaasti kirjoitettua valistuskirjallisuutta. Lukijalla voi näin uudenvuodenpäivänä nousta aattona kulautellut skumpat kurkkuun tai sitten lukija turtuneena painelee ympäri vuorokauden auki olevaan markettiin ostamaan lieventävää ilolientä, joka vuonna 2018 on joitain prosentteja väkevämpää kuin aiemmin. Tai sitten hän laittaa Loppuluisun kannet ja korkin kiinni.

– –

Kalle Lähde
Loppuluisu
Otava 2018
romaani
205 sivua.
Sain kirjan kustantajalta; kirja ilmestyy 1.1.2018.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 joulukuun, 2017 · 8:00 am

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi Kontio, Saatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan Brownin, Jojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma