Lukurauhan päivänä 8.2. ei pitäisi pykälien mukaan häiritä kenekään lukemista. Tiedä häntä, rikonko nyt pahasti kirjallisuuteen keskittymistä, mutta haluan juhlia päivää lukemisen lisäksi kirjoittamalla lukemastani. Tarjoan tänään näkymän Jussi Valtosen kahteen romaaniin.
Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät on runsasaineksinen perhe-, kehitys- ja aateromaani. Sen perään on jännittävä jatkaa Valtos-lukumatkaa kirjailijan aiemmilla teoksilla ja huomata, että viimeisimmän romaanin polkuja löytyy aiemmalta kirjataipaleelta.
Siipien kantamat (Bon-pokkari 2015, ensipainos Tammi 2007) on kehitysromaani viisikymppisestä äidinkielenopettajasta. Juhani Koskela on kirjanoppinut, kyynisyyteen kallellaan oleva lukion lehtori, joka taistelee ihastumistunteita vastaan. Marianne-oppilas kuitenkin tekee itseään taitavasti tykö, ja sielujen sympatia on ilmeinen.
Pääosin Juhani on minäkertoja, joitain poikkeamia on Mariannen näkökulmaan. Kertojapäähenkilö on älykäs, yksinäinen ja alakuloinen. Nimikin on enne, ainakin siinä on viittaus Linnan romaanisukuun. Viittauksia kirjallisuuteen viljellään muutenkin siten, että kirjasivistymätöntä hirvittää.
Koko romaanin tunnelma on alavireinen päähenkilönsä hengessä, vaikka Juhani on terävän älykköhuumorin taitaja. Romaani ilmentää hyvin sitä, millaista on tarpoa tylsää arkea hengenheimolaista vailla, kun keski-ikä ja koetut kolhut kalvavat. Lahjakas ja varhaiskypsä Marianne on kuin Juhanin viimeisen toivon ruumiillistuma, vaan ikä ja asema ovat esteenä, myös todellisuus ja toiveet.
Tuntuu että vasta nyt tajuan ihmetellä kuvanveistäjän kykyä rakastua patsaaseensa, ensimmäistä kertaa kysyä, miten se on mahdollista, miten se tapahtuu. Mistä Marianne on tullut? Mielikuvituksestani, kokonaan? Pettymyksestä Hannan kanssa, vanhoista, toteutumattomista toiveista? Miettiessäni asiaa pitempään en enää tiedä, kuinka varmasti Marianne ei ole fiktiivinen henkilö, tai miltä osin ja missä mielessä.
Äidinkielenopettaja-oppilas-suhteen kuvaus tuo mieleeni Riikka Pulkkisen Raja-romaanin, vaan Valtosen ensin ilmestyneessä versiossa epäsuhtaparin osapuolet nähdään aika tasaveroisina toisin kuin Pulkkisen romaanissa. Valtosen romaanin hahmoissa ja suhteen kehittymisessä on joitain uskottavuusongelmia, mutta lopulta vakuutun psykologisesta tarkkanäköisyydestä, ja romaanin loppuosa koskettaa.
Hiukan kuvaus junnaa, silti vire on koko ajan sellainen, että haluan selvittää juonen kulun. Siipien kantamat viistää siellä täällä uusimman romaanin lähestymistapaa ja kerrontarytmiä, myös samaa henkeä on terävissä kärjistyksissä. Tässäkin romaanissa terveydenhoito ja sen ammattilaiset saavat kylmää kyytiä. Uutuusromaanissa yliopistotouhut nähdään naurettavassa valossa, tässä romaanissa lukiovirkamiehiä ja -hankkeita pilkataan, ansaitusti ja erittäin uskottavasti.
Vesiseinä (Like 2006) on rakenteeltaan episodinen: samoja henkilöitä kuljetetaan novellityyppisissä luvuissa. Keskeishenkilönä on Antti, jonka kehitystä seurataan lapsesta aikuisuuteen. Minua viehättää etenkin se, että teksti jättää aika- ja tapahtuma-aukkoja, ja Antin elämänkulusta perhe-, ystävyys- ja naissuhteineen näytetään vain sykäyksiä ja taitteita.
Nuoren miehen kehityksessä on tuttuja haahuilupiirteitä, ja joitain ailahduksia siinä on Finlandia-romaanin Samuelista. Vesiseinän mieleen jäävä hahmo minusta on Antin sisko, josta lyhyesti mutta tarkoin piirroin muodostuu persoona, vaikka kyllä Anttikin on ailahtelevana ja särmäisenä kiinnostava. Tämäkin kirja pohjaa minäkerrontaan ja on perussävyltään alakuloinen kuten Valtosen muut teokset, ja silti tilanteista ja henkilöistä tihkuu myös pikkuisen komiikkaa.
Valtosen kolmen teoksen perusteella linjaisin, että hänen kirjailijaäänensä soi selkeänä, vaikka joka kirjassa on eri fraseerauksia. Ennen romaania He eivät tiedä mitä tekevät sointi paikoittain hakee kirkkautta, mutta sävelessä se pysyy, joten vastaanottaja voi jännittämättä nauttia. Ja oma soraääneni yhteenvedossani on tietysti se, että esikoisromaani Tasapainoilua on vielä lukematta.
Valtonen kirjoittaa henkilövetoista tekstiä, joka ei kokeile kerronnalla, kerroksilla tai kielikukkasilla. Hän ei ole rakennuudistajakertoja, mutta siitä huolimatta inhimillisen ja psykologisen otteen varmuus miellyttää minua. Vaikeudet ihmissuhteissa ovat vääjäämättömiä, ja yleensä niistä selviää, silti vaikeusvaikutukset jäävät kytemään. Valintoja on tehtävä, on siedettävä epävarmuutta ja kaihertavia tunteita. On jotenkin löydettävä oma tie ja sumplittava reittejä toisten kanssa. Niin se menee, ja elämä menettelee. Eikä siitä kuitenkaan selviä hengissä.
_ _ _
Jussi Valtonen
Vesiseinä
Like 2006
213 sivua
Lainasin kirjabloggajaystävältä.
Muissa blogeissa, mm: Järjellä ja tunteella ja Mari A.
Jussi Valtonen
Siipien kantamat
Bon-pokkari 2015, ensimmäinen painos Tammi 2007
221 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, mm. Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja ja Morren maailma.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 