19 maaliskuun, 2015 · 1:25 pm

Jenna Kostet: Lautturi

MINNA CANTHIN PÄIVÄNÄ UUTTA NUORISOKIRJALLISUUTTA

Suomalainen nuorten ja nuorten aikuisten spekulatiivinen fiktio on kovassa nousussa. Ymmärrän sen lumon: spefin käsittelemät perimmäiset kysymykset ovat samoja kuin realistisen kirjallisuuden, mutta kummakuorrutus leikittää ja tehostaa aiheenkäsittelyä sekä puhaltaa lukukokemukseen tähtipölyä, parhaimmillaan tarjoaa eturivin paikkalipun yllätykselliseen mielikuvanäytökseen.

Jenna Kostetin Lautturi (Robustos 2014) kuvaa kahden maailman nuorten kohtaamista. Tuonelan virralta pulpahtaa tähän maailmaan Kai, kalpea sielujen lautturi. Ira on kaupunkilainen kaunotarälykkö, jonka kaverit ovat erilaisuutta sortavia kulmakunnan kunkkuja. Nuoret kohtaavat lukion toisen lukuvuoden kuluessa.

Romaanin parasta antia ovat tuonpuoleisesta tulleen katse tähän maailmaan ja kalevalaisen Tuonelan rinnakkaisympäristö. Tuonen virran kuvaus on jätetty viitteelliseksi, mutta siitä välittyy seesteinen rauha ja kauneus. Ihastuttavia yksityiskohtia sielujen kotimaassa ovat ainainen hiljainen kevät, hiirenkorvat koivupuissa ja kehrääjälinnun laulu.

Lautturin alla Gallen-Kallelan "Lumpeihin hukkunut" Kantelettaren juhlapainoksesta.

Lautturin alla Gallen-Kallelan ”Lumpeihin hukkunut” Kantelettaren juhlapainoksesta.

Kain tyyppiseen ideaalihahmoon ei ole helppo saada lihaa luiden päälle, mutta Manalan nuoresta miehestä, vanhasta sielusta, huokuu salaperäinen viisaus ja tyyneys. Paikoitellen Kain tekemät havainnot ja ristiriitaiset tunnelmat monipuolistavat hahmoa, ja väkisinkin tyyppiin tykästyy. Spefissä näyttäytyvät tosiolevan kummallisuudet: Kain silmin tämä maailma on outo ja toinen.

Ehkä minä en osaa enää nähdä niin kuin kotona virralla, missä sielut ovat edessämme avoimina ja paljaina. Täällä on paljon valheita ja sellaisia totuuksia, joita ei kerrota. Täällä ei olla sellaisia kuin ollaan sisältä, vaan sitä, mitä halutaan näyttää ulos.

Kerronta hyödyntää kahta maailmaa. Välillä minäkertojana on Kai, välillä Ira. Kertojien kieli eroaa toisistaan, samoin katsantotapa kovin ilmeisesti, kertojien taustoista johtuen. Kieli kaappaa toisinaan omaperäisiä kuvia, ja etenkin Kain ilmaisu viehättää, esimerkiksi kirjoitettujen sanamuurahaisten vilinä.

Iran kerrontavuoroissa paljastuu kolkko perhetilanne, joita kaikkien ihailema 17-vuotias ei muille paljasta. Kaihin verrattuna Iran osuus on tavanomainen tarina kotiongelmista, kaverisuhteista, kiusaamismekanismeista ja kukkopoikien nokittelusta. Siinä on jotain kulunutta. Nuorten päähenkilöiden kohtaamisessa on puolestaan viehättävää virettä, hippusia hohtoa heijastavasta taikatomusta.

Lautturi on tämänpuolisen maailman nuoren kasvutarina, sysäys kasvaa omaksi itsekseen, ottaa tulevaisuus omiin käsiin sekä riuhtaista itsensä ja läheisensä vahingollisesta elämästä. Tunnelmallinen romaani sopii hyvin suuntaansa etsiville, etenkin (runo)tytöille.

Jenna Kostet (oik.) sai 26.2.2015 Blogistania kuopus 2014 -palkinnon, jonka ojensi Kirsin bookclub -blogin Kirsi (kesk.), haastattelijana toimi Kirjasfääri-blogin Taika (vas.).

Jenna Kostet (oik.) sai 26.2.2015 Blogistania kuopus 2014 -palkinnon, jonka ojensi Kirsin bookclub -blogin Kirsi (kesk.), haastattelijana toimi Kirjasfääri-blogin Taika (vas.).

Jenna Kostet
Lautturi
Robustos 2014
199 sivua
nuortenromaani
Lainasin kirjan lähikirjastosta.
Monissa blogeissa on Lautturi-kokemuksia, mm. Morren maailma, Kujerruksia ja Lampun varjossa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2015 · 8:30 pm

Patrick Modiano: Nuoruus

Nobel-palkinnon innoittamana tartuin ensimmäiseen modiaanooni. Sattumanvarainen valintani oli kohtuullisen kapoinen romaani Nuoruus (WSOY 1986). Pöyhin ennakkotietoja Patrick Modianon tuotannosta, ja niiden perusteella osasin odottaa häilyviä tuokiokuvia. Enteilin joelhaahtelamaista otetta. Aprikoin, alkaako minua vaivata, ettei McEwania, Atwoodia tai Murakamia palkittu naftaliinista nostetun ranskalaisen sijaan. Ehei, en ryhdy spekuloimaan yhden luetun teoksen perusteella palkintoraadin arvostelukykyä.

 Romaani alkaa Odilen 35-vuotissyntymäpäivästä. Sitä juhlistetaan Louisin, kahden lapsen ja ystäväperheen voimin. Viitteellinen lähtötilanne on kimmoke palata pääparin menneisyyteen parikymppisinä.Nuoruus

Juoni ei ole oleellinen. Nuoret tapaavat ja haahuilevat. Touhuilua määrittävät sattumanvaraisuus ja tilanteesta toiseen liukuminen. Teemana voisi olla nuoruuden joutilas, tavoitteeton, ajautuva päämäärättömyys. Sen – hämärän välikön ennen johonkin suuntaan kääntymistä – romaani kaappaa talteen.

Minua mietityttävät eniten Odilen kolkot kokemukset nuorena naisena kabareepiireissä ja Pariisin yönkiiltävillä kaduilla. Nuoruuden herkullisin piirre on tarinassa pomppiva väki. Kummalliset tyypit marssivat suoraan tilanteisiin ja häipyvät. Kenestäkään en oikein pääse perille, enkä uskalla heidän merkityksestään lausua mitään. Kieli on toteavaa, ja välillä kerronta hätkähdyttää äkkisiirtymällä tai hetkestä irtoavalla ajatuksella.

Oleellista on ilmapiiri. Siinä on outo sekoitus tunnelmointia ja tunteettomuutta. Mitkä lienevät välinpitämättömyyden ja viileän tyylikkyyden erot? Se ei minulle selviä, mutta kerronnan visuaalisuus vaikuttaa. Vääjäämättömästi näen silmissäni hieman kulahtanein värisävyin filmatun ranskalaisleffan, jossa eksentriset hahmot lipuvat Seinen rantamilla niitä näitä jutustellen tai vaeltaen naama peruslukemilla kovin chic.

Romaani sekä ärsytti että viehätti. Tuskastuin useaan otteeseen, sillä lipsuin tarinan tarttumapinnalla. Silti impressionistinen ailahtelevuus myös miellytti. Pääsin hetkeksi tirkistelemään tuntemattomien henkilöiden kohtaamisia, yhden parin yhteiselämän alkuvaiheita ja hetkeä 15 vuotta myöhemmin. Eletty elämä läikkyi, vaikka pinta oli tyyni. Ja loppuvirke on hieno. (Minun on pakko siteerata se. Sijoitan lainauksen ihan loppuun, joten pysähdy tähän, jos haluat säästää sen oman Nuoruutesi huipennukseksi.)

– – –
Patric Modiano
Nuoruus
Une Jeunesse
Suomentanut Jorma Kapari
WSOY 1986
164 sivua
Lainasin kirjastosta.

Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin, mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2015 · 7:30 am

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

TALVISODAN IHMEEN TAKANA

Talvisodan päättymisestä tulee 13.3. kuluneeksi 75 vuotta. Samana päivänä ilmestyy JP Koskisen uusin romaani Kuinka sydän pysäytetään, jonka alaotsikko olisi voinut olla Romaani talvisodasta, mutta se onkin Romaani sodasta ja rakkaudesta (WSOY 2015).Kuinka sydän pysäytetään

Kuinka sydän sitten pysäytetään? Esimerkiksi se näyttää käyvän nujertavan, spartalaisen ja poissaolevan isän sekä tukahduttavan syyllistävän äidin avulla. Saavuttamaton, laskelmoiva rakastettukin voi olla siihen osallinen. Symbolisuutta olen siis otsikosta lukevinani, eikä romaanin talvisotakaan ole vain tämä kuuluisa muutaman kuukauden teurastustaistelu: se on päähenkilön pitkäkestoinen, kylmä kamppailu hyisistä kasvuvuosista maaliskuuhun 1940.

Sota oli kuin mustalla taivaalla loistava punertava kuu. Kun sirppi alkoi hitaasti kasvaa, se saattoi ajoittain näyttää pienemmältä tai suuremmalta päivistä riippuen. Mutta kaikesta huolimatta se kasvoi vääjäämättä saavuttaakseen täyden kelmeän loisteensa.

Juho Stendahl on kultavitjaisen upseerin poika, joka ehtii lapsena nähdä Pietarin hovikoreuden ennen perheen pakoa Helsinkiin. Isä riisuu tsaarin armeijan rensselit, kääntää takkia ja katoaa, ja katkeroitunut äiti jää lasten kanssa kurjistuneisiin oloihin. Juhosta kasvaa todellista minäänsä kätkevä viipperä. Hänessä on vaaraa, viekkautta ja vakiintumattomuutta.

Juho on rikkinäisyydessään kiehtova hahmo, mutta joiltain osin hänessä on niin paljon aineksia, että paikoitellen koen tyypin pakenevan ulottuviltani. Toisaalta se on osa päähenkilön persoonaa, saippuapalamaisuutta, jolle on löydettävissä psykologiset perustelut.

Romaani on ennen kaikkea Juhon kehitystarina, ja samalla se on väkevästi historiallinen romaani, sillä ilman Venjän vallankumousta, kansalaissodan tapahtumia ja toisen maailmansodan kytemisvuosia ei Juho olisi kuvatunlainen Juho. Maailmatapahtumat vaikuttavat oleellisesti yksilöihin, Juhon tapauksessa normisotijaa enemmän, sillä hän on Mannerheimin tiedustelija, joka osallistuu sotaa edeltäviin tunnusteluihin Moskovassa, Berliinissä ja Tukholmassa. Lukijana pääsen aitiopaikalle diplomatia- ja tiedonvaihtokähmintöihin. Tämä puoli romaanista on jännittävästi toteutettu. Ilmapiirin epävakaus ja kaikenmoinen välistävedon kireys tuntuvat tukevasti. Kaikkiaan päähenkilö ja juoni kulkevat siten, että romaani vetää ahmimaan.

Olen hämmentynyt romaanin naiskuvauksen yksiulotteisuudesta. Uhriäiti on kovin kapoisesti kuvattu, ja siskot jäävät etäisiksi. Jenkkitoimittajatar on lähinnä näky Juhon eduntavoittelupetollisuuteen. Ja sitten on Laura, varsinainen femme fatale. Lauran ja Juhon suhteen lähtökohtana on lapsuudessa vannottu verivala. No, kyllä Lauran kiipijyydessä on terästä, mutta tällainen film noir -kohtalotar ei valitettavasti yllätä eikä kehity katseenvangitsijaksi. Yhden johtoajatuksen hänen suustaan nappaan:

– Älä ole lapsellinen. Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä. Näinä aikoina ihmishenki menettää arvonsa. Kukaan ei sure enää yhtä miestä, kun kyse on tuhansista tai miljoonista.

Jos ovat naiset aika lailla kaavapaperin ääriviivoista leikattu ja sotajermuissakin tuttuutta, itse sotakertojana Koskinen jysäyttää. Jo punavankiaikojen kuvaus näyttää ankaria hetkiä, mutta kun romaanissa päästään rintamalle, olen siellä minäkin. Sodan mielettömyys, odottaminen, kyttäily, tappotyö ja sen tulokset ovat vakuuttavasti survaistu. Sotijat tekevät, mitä tehdä täytyy, mutta kauheaa se on. Sodan groteskius korostuu pakkasessa ja miljoona-armeijan uhreja säästelemättömissä hyökkäyksissä. Näen sodasta lumen ja veren värittämiä taisteluita, mutta näen myös sen, että sota on päähenkilölle yksityinen isänmurhan mahdollisuus.

 Kuinka sydän pysäytetään on kerkeästi etenevää proosaa, jota virkistävät aikasiirtymät. Pidän erityisen paljon siitä, miten historialliset poikkeustilanteet elävät henkilöissä, joista osa on oikeasti elänyt, osa vain tässä fiktiossa. Minäkerronta kieputtaa minut päähenkilön pauloihin, vaikken voi hänestä varauksettomasti pitää, ja juuri se pitää minut hyvällä tavalla valppaana. Turhan usein Juho vaipuu uneen ja hätkähtää siitä, tai törmään johonkin muuhun kuluneeseen konstiin. Koska sain luettavaksi romaanin ennakkokappaleen, en voi olla varma, mitä muutoksia lopulliseen versioon on tullut, joten en juutu yksityiskohtiin. Sanonpa vain, että Koskisen romaani on kulkeva lukuromaani kotimaisista kohtalonvuosista yhden henkilön kylmänä talvisotana.

– – –
JP Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään. Romaani talvisodasta
WSOY 2015
romaani
Sain ennakkolukukappaleen kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 maaliskuun, 2015 · 7:30 am

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

RAKKAUDESTA JA TEATTERISTA

On vaikea vastustaa kirjaa, jossa jo alussa todetaan: ”Luken ensimmäinen ajatus oli, että siedettävän elämän vähimmäisvaatimus on se, että ihminen voi halutessaan nähdä maalauksia, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia.” Eikä ole muutenkaan syytä pullikoida vastaan lukiessa Sadien Jonesin romaania Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015).

Ehkä rakkaus tosiaan on totta, mutta rakastamisen tapa, sävy, kesto ja ilmaiseminen vaihtelevat. Jokainen voi rakastaa eri hetkissä eri tavoin samoja ja vaihtuvia kohteita. Tästä Jones romaani kertoo kerrassaan valloittavasti. Romaanissa on monia mausteita, ei vain makeaa: suolaa on ripoteltu, hapanta myös, ja hyppysellinen lihaisaa umamia verevöittää tekstin keskivertoromanssia unohtumattomammaksi.

Ahmittavaksi rakennettu romaani.

Ahmittavaksi rakennettu romaani.

Romaanin päähenkilö on Luke, pikkukaupungin levoton mutta lahjakas kasvatti, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Nina on pari vuotta nuorempi näyttelijättäreksi päätyvä neitokainen. Sekalaisissa teatteritöissä hommailevat myös Luken ystävät Leigh ja Paul. Muut kolme liittyvät Lukeen erivahvuisin ystävyyden ja rakkauden sitein.

Teatterimaailman liepeillä kuljetaan 1970-luvun alkuvuosina, sitä ennen viivähdetään vähän 1960-luvun puolella. Ajan brittihenki tuntuu, ja tunnelmaa vahvistetaan ajantasaisella soittolistalla. Sodasta ei ole pitkä aika, ja sen eläneiden sukupolven vauriot vaikuttavat yhä. Perhesuhteissa on kaikilla melkoisia möykkyjä, Lukella ehkä eniten sulamatonta materiaa. Kenelläkään ei ole hellää tai herkkää mallia saada tai jakaa rakkautta.

Romaani siis tarjoaa erilaisia rakkausvariaatioita: on ystävyyttä, turvallisuushakuisuutta, turvattomuutta, haparointia, hyväksymättömyyttä, hullaantumista, huikentelua, huijausta. Yksi on ”järki ja tunteet” -mukaelma Leighin tapaan:

Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista. Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon. Romanttinen rakkaus tuntui hänestä huvipuiston halpamaiselta huijaukselta: siltä, kun joutuu raahatuksi horjuvan sirkuspyörän selkään ja sitten putoaa naama edellä kermakakkuun kyynisen maailmankaikkeuden nauraessa taustalla.

Romaani on ilman muuta rakkausromaani, mutta se ei ole vain sitä. Vetoavinta siinä on henkilökuvaus. Jones tavoittaa poikkeuksellisen hyvin nuorten henkilöiden muuttuvia tunnelmia: päättämättömyyttä, arkuutta, äkkinäisiä puuskia, itsensä yllättämisiä ja tilanteista selviämistä, selviämättömyyttäkin. Henkilöissä on arvaamattomuutta ja kulmikkuutta, siitä pidän erityisesti. Jokainen neljästä houkuttaisi minut kyökkipsykologisiin tutkielmiin, siten hienosti ripotellusti Jones kuvaa taustoja, toimintaa ja tuumailuja. Jääköön tutustuminen kuitenkin kullekin lukijalle. Sen vielä totean, että Luke on romaanin magneetti, jonka vetovoimaan imeytyvät romaanin tytöt, ja taitaa teho ulottua romaanin lukijoihinkin. Tunnustan.

Ja hän ajatteli Lukea: tämän fiksuutta, tämän erilaisia puolia, joita oli niin paljon ettei niistä yhdenkään kanssa voinut tuntea oloaan turvalliseksi.

Jonesin tapa kertoa onnistuu kaappaamaan mukaan tarinaan. Etenkin alkupuoli innostaa, sillä Lukea ja Ninaa kuljetellaan vuorotellen. Olen otteessa odottamassa, milloin tiet risteytyvät ja mitä sitten tapahtuu. Paljon tapahtuu ja onneksi myös odottamatonta. Pientä vetkuttelua on havaittavissa keskivaiheella mutta perustellusti. Kirjailija osaa kertoa ja asetella sanansa siten, että elävät mielikuvat heräävät. Siksi Ehkä rakkaus oli totta on nautinnollinen romaani rakastamisen sävyvaihteluista.
_ _ _
Sadien Jones
Ehkä rakkaus oli totta
Fallout
Suomentanut Marianna Kurtto
romaani
Otava 2015
419 s.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Kirja-arvioinnit ovat tänään julkaisuvapaita. Minun kanssani samalla kellonlyömällä postaa Arja blogista Kulttuuri kukoistaa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 maaliskuun, 2015 · 8:48 am

Liisa Rinne: Odotus

ADOPTIOAATELMIA

Kansainvälisenä naistenpäivänä sopii pohtia naiseutta. Lisäkierrettä aiheeseen voi hakea äitiyden ja identiteetin mutkista: äitiyttä kaipaava ei saa äitiyttä synnyttämällä, synttänyt ei saa kokea äitiyttä, ja synnyttävä on oman alkuperänsä salaisuuksien merkitsemä. Lähdetään siis setvimään tätä.

Liisa Rinteen esikoisromaanissa Odotus (Atena 2015) raskaana oleva yli kolmikymppinen Emilia odottaa tapaavansa ensimmäistä kertaa biologisen äitinsä. Emilia saa vahingossa 13-vuotiaana selville olevansa adoptoitu. Romaanissa käydään läpi Emilian, adoptiovanhempien ja biologisen äidin tunnetilanteita vuosien varrelta.

Päänäkökulma on Emilian. Kaikki merkit, joista hän lukee joukkoon kuulumattomuuttaan, tallentuvat hyvin tekstiin. Emilia tarvitsee selviytyäkseen itsepäisyyttä, mielikuvitusräyhähengen, valokuvauksen ja monensorttisia torjuntareaktioita. Kaikessa kiemurtelee adoptoituneen tuska siitä, että hän joutuu elämään kuin sokeana: hän ei voi johtaa piirteitään tai taipumuksiaan mistään tuntemastaan. Oma raskaus voimistaa juurettomuudentunnetta.

Olen olemassa erehdyksestä. Olen nyrjähtänyt siitä luonnollisesta kulusta, jota elämän tulisi noudattaa. Seurustelu, avioliitto, lapsi – niinhän sen olisi pitänyt mennä? Ehkä mukana on ollut rakkauttakin, mutta se rakkaus on ollut niin heikkoa ettei se ole kyennyt pitämään minua hengissä vaan on tarvittu toisenlaista, kiivasta ja vaativaa, joka paikkaan tunkeutuvaa rakkautta, jotta minä selviytyisin. Mutta mikä osa on lopulta minua tuon erehdyksen ja rakkauden väliin jäävässä tilassa, tyhjiössä missä henki ei meinaa kulkea?

odotus

Biologisen äidin osuus on romaanin tavallinen tarina. Adoptiovanhempien näkökulma on mielenkiintoisin, sillä rakkauden ailahdukset, vieraus ja kiintymys ovat vaihtuvia tunteita täynnä. Lassen ja Ailan, miehen ja naisen, muuttuminen elon myötä on viittauksenomaisesti mutta viehättävästi viritetty. Sukupuoliroolit ovat toisaalta tiukasti uomissaan, ja toisaalta Aila rikkoo ajan henkeä jumittamalla kotirouvana ja Lasse poikkeuksellisella harrastuksellaan – millä – se jääköön lukijalle yllätykseksi. Minulle tuttu 1960-70-lukujen taitteen kasvatusmentaliteetti tavoitetaan myös mainiosti.

Kirjassa on melankolisen hämyisä tunnelma. Tarina on kerrottu polveillen mutta tiiviisti, ja siinä on kielen vaihtelusykettä, osuvia tuokioajatelmia ja sahaavaa juonenkuljetusta. Odotus on kelpo kokonaisuus. Ja sitten seuraa ”mutta”. Koskettavat asiat eivät tulleet liki. Näin ne, ne kulkivat aika läheltä, en silti tuntenut niitä. Sinisen linnan kirjaston mielestäkään romaani ei tarjoa aiheesta uutta, silti tunnelma, kieli ja kerronta viehättävät.

Odotus on romaanille osuva nimi, mutta se voisi olla myös monikossa. Se on vallitseva tila monessa merkityksessä, ja monenlaisia odotuksia kirjan henkilöillä on elämälle ja kanssaihmisille. Vaan miten odotuksille usein käy?

– – –
Liisa Rinne
Odotus
Atena 2015
181 sivua
Sain kirjan bloggaajaystävältä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 maaliskuun, 2015 · 8:07 pm

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

PUHUMATTOMAN KOULUKUVA

Pärttyli Rinteen esikoisromaani Viimeinen sana (Noxboox 2014) kertoo tuntemisen, sanomisen ja vuorovaikutuksen vaikeuksista. Siihen on kuvattu tavoittamattomuuden tila, josta ei voi seurata kuin katastrofi.

Oli kaksi esitystä: se, jonka hän esitti itselleen, ja se, jonka hän esitti toisille. Ensimmäinen koostui näkymättömistä tapahtumista hänen mielensä hiljaisuudessa, jälkimmäinen eli heidän kasvojensa yhteydessä. Hän mutristi kasvoilleen pohdiskelevan ilmeen ja käänsi sivua, vaikka oli kadottanut tekstin merkityksen. Kolehmainen avasi laatikon pienellä avaimella ja otti esiin pistoolin.

Päähenkilö Franz on lukiolaisnuori, joka päässään kehittelee mullistavaa vapauden filosofiaa, luonnollisesti Nietzsche esikuvanaan. Franz luonnehtii itseään eristäytyneeksi, ei yksinäiseksi. On hänellä yksi kaveri, Kolehmainen. Tyypilliseen tapaan joukosta poikkeavat nuoret miehet ovat vähintään normiporukan syrjimiä.

Kolehmainen puhuu ja touhuaa pistoolinsa kanssa. Taitaa olla niin, että pelottavimpia eivät ole nämä höpöttelijät, vaan vaikenevat franzit, joiden hautomista ajatuksista ei pääse perille. Kuinka paljon heitä on lukion ja ammattikoulujen käytävillä, naureskeltuja vetäytyjiä, eristettyjä puhumattomia? Näin on Viimeisessä sanassa. Näin on ollut muutaman kerran lähihistoriamme kouluammunnoissa.

Rinne kehittelee kylmäävästi Franzin henkilökuvaa. Koska yhteys ulkomaailmaan on epäonnistumisien ketjua, nuori mies jumittuu luomaansa yli-ihmiskehikkoon. Tämä kulminoituu vaikuttavasti kohdassa, jossa Franz vetäytyy filosofiaväittelykilpailusta uskotellen ylivoimaisuuttaan. Rinne kuvaa tylyn tehokkaasti ihmistyyppiä, joka pystyy kääntämään kaiken omaan päähänpinttymämalliinsa. Lukiessa minut valtaa epätoivo: ovatko nämä puhumattomat poikapommit tunnistettavissa ja onko fanaatikon suhteen mitään tehtävissä? Uskonkiihkossaan – on se sitten yli-ihmisyyttä, jihadismia tai mitä tahansa vaihtoehdotonta – ihminen ei kykene vuorovaikutukseen vaan lukittautuu ainoaan oikeaan totuuteensa ympäristöstään piittaamatta.

Oli tapahtunut mittaamattomasti enemmän kuin Franz oli salaisimmissa unelmissaankaan osannut aavistaa. Virpin käsissä oli nyt määrätä hänen siviilielämänsä suunta tästä hetkestä kuukausiksi, vuosiksi, tai kenties koko elämäksi eteenpäin.

Rakkaus voisi olla ratkaisu. Virpi avaa Franzille rakkauden oven mutta sulkee sen, vaikka raastavan raolleen se jää Franzin mielikuvamaailmassa. Karkeaa, kapeaa ja kipeää on nykynuorten rakkaus, jos se matkitaan nettipornosta, ja niin käy, jollei ole muunlaisia malleja tai taitoja kommunikoida. Erityisen karmivalla tavalla kirja kuvaa perhesuhteita, niiden outoja mekanismeja, joissa vanhemmat ovat kadottaneet yhteyden lapseensa ja jossa lapsi hallitsee kauhun tasapainoa.viimeinen sana

Rinne ei selittele. En tiedä, mitä perheessä on tapahtunut, näen vain tämänhetkisen tuhotilan. En tiedä Franzin kouluhistoriaa, näen vain muutaman oppitunnin, kohtaamattomuuden ja Franzin äänettömän filosofeeraamisen. En tiedä Franzin ystävyys- tai ihastusyrityksistä, näen vain kouluyhteisön, Kolehmaisen ja Virpin sekä hakusessa olevat sosiaaliset taidot.

Romaanin alku vetää vahvasti. Se pohjustaa ja antaa odottaa peruuttamatonta. Loppupuolella on epätasaisia kerrontavaiheita, mutta ymmärrän kerrontalinjat päähenkilön järkkymiskehitykseksi. Franzin filosofointi antaa odottaa itseään, eikä se vakuuta – niin on kai tarkoituskin, koska Franzin heikko kohta on se, mitä hän luulee vahvuudekseen. Loppu on koettava, viimeiset sanat kuultava. Viimeinen sana on levottomuutta herättävä koulu-, koti- ja henkilökuva.

– – –
Pärttyli Rinne
Viimeinen sana
Noxboox 2014
213 sivua
romaani nuorille ja aikuisille
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

28 helmikuun, 2015 · 8:00 am

Kalevala 180 vuotta ja Pohjan akka

Hyvää Kalevalan päivää! Juhlakalu on jo 180-vuotias. Pääfiestaa Finlandia-talossa juontavat Duudsonit, ja ohjelmassa on räppiä. Kansallisen korkeakulttuuristatuksen saanut Kalevala on aikojen saatossa pysynyt sellaisenaan, mutta yhteiskunta sen ympärillä on muuttunut ja kulttuuri moniäänistynyt.

Kalevala on ollut sytykkeenä eri aikojen taiteen tekijöille Gallen-Kallelasta Kotiteollisuuteen. Viimeisimpiä mieleeni tulevia kansanrunomytologialähtöisiä teoksia on Jenna Kostetin Lautturi, nuorten aikuisten spefi-romaani, joka sai vuoden 2014 Blogistania kuopus -palkinnon. Alkuvuodesta on ilmestynyt Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Louhesta on kyse myös muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa: alkuvuoden automatkat vietin Seija Vilénin Pohjan akka -romaanin äänikirjaversion kanssa (Avain 2012).
pohjan akka
Vilénin romaanissa on onnistuneesti varioitu Kalevalan juonta ja henkilöhahmoja Louhen näkökulmasta. Muinaista mytologiamaailmaa tarkastellaan pitkälti naisvinkkelistä, joten Louhesta, Kyllikistä ja Tytistä tongitaan uusia puolia. Päähenkilö Louhi on näistä täyteläisimmin tavoitettu. Äijät jäävät statisteiksi omiin mehuihinsa muhimaan – aika vietävissä moni ukko näyttää olevan.

Yllätyn siitä, miten mutkattomasti Kalevala-kieli istuu kokonaisuuteen. Ehkä äänikirjamuoto sopii siihen – en voi nyt arvoida, miten se luettuna limittyy kokonaisuuteen. Romaani on silti pääosin selkeää suorasanaista proosaa, vain välillä kalevalaispoljentoinen kerronta vie menneeseen aikatasoon.

Milloin aloin vastata kysymyksiin ajatuksillani?

Rinnakkaistodellisuus Kalevala-aikoina vai dementiamaailma? Romaanin kerrontatasoina vuorottelevat muistisairaan rouva Pohjan tämänpäiväinen hoitolaitostodellisuus ja kyseisen rouvan harhailevat mielenmatkat Kalevalan kankahille. Hoitolaitoksessa poukkoilevat myös rouvan vävy ja yksi kirjailijanplanttu. Välillä piipahdetaan näiden miesten ajatuksissa ja elämänpulmissa. Tämä hieman hajottaa kokonaisuutta ja pitkittää tarinaa turhaan, hitusen ehkä fokuskin hukkuu (ainakin äänikirjan kuuntelijalta). Hoitolaitosarjen kuvaus on mielestäni osuvaa: se iskee hoitajien ja hoidettavien toteen.

On kulttuurinen elonmerkki, että muinainen mytologiamme saa yhä vain uustulkintoja. Pohjan akka ei minua villinnyt, mutta sopi se kansalliseepoksen juhlavuoden käynnistykseen – se tarjosi arjen toimintaa helpottavaa ajanvietettä, sopivasti myös ajatusaskartelua. Eläköön Kalevala muodossa jos toisessa!

Voit vaikka testata, ketä hahmoa muistutat (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305931821323). Täällä puhuu Väinämöinen.

Lukulamppu on puolestaan koonnut Kalevala-aiheisia kirjoja.

— –
Seija Vilén
Pohjan akka
Avain 2012
äänikirja, noin 6 tuntia
Lainasin äänitteen lähikirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

26 helmikuun, 2015 · 8:12 pm

Jari Nissinen: Paha mieli

paha_mieli-600x859Ei riitä Jesselle ”kyllä minä niin mieleni pahoitin” -tyylinen voivottelu. Jessellä on tosi paha mieli: tunnekylmä, kyyninen ja sadistinen. Jari Nissinen ei Paha mieli -romaanissa (Like 2015) valaise pahuuden ydintä, siihen vajotaan.

Jesse on minäkertoja. Hän on ammatiltaan näyttelijä ja puuhailee menestyneesti erilaisissa tuotannoissa. Aika pian lukijalle käy selväksi, että kertoja näyttelee itseään tai jotain, hän on ylä- ja ulkopuolelta tarkkaileva ja laskelmoiva oman itsensä epäjumala. Välillä teksti paljastaa, miten hajalla minä on: ”Minä tunnen, että Jesse ei ole tyytyväinen.” Jesse-nimi voi vihjata jumaliseen esikuvaan, mutta tämä Jesse on varsinainen pimeyden ruhtinas. Syyt moiseen eivät selviä, vain seuraukset.

Romaani alkaa tutustumisella päähenkilöön: hän esittää hyiseen tapaan rakastunutta, hengailua tuttavapiirissä ja uran rakentamista. Vähitellen päädytään käänteeseen, jossa Jessen oikea karva on paljastua. Sen perään romaanin loppu on trilleripiirteitä tihkuvaa hulluutta.

Eihän tunteisiin voi oikeasti luottaa, sillä niillä ei ole mitään tekemistä tosiolevaisen kanssa. Siksi tunteet ovatkin niin tavattoman mielenkiintoisia, kuten taide, koska ne ovat alitajunnan virtaavuutta, öljymäisen liukasta ja lipsuvaa, kuten totuus tai kiihottunut nainen.

Elämä on niin varsin tylsää. Siksi minä voisin tehdä tästä nuorikosta pitkäaikaisemman projektin, jota työstäisin muiden hommieni ohessa, hitaasti ja huolella kypsyttäen. Erityinen lisämauste tulisi siitä, että olemme samalla alalla, vaikkakaan emme samalla tasolla. Ja onhan se aivan syötävän suloinen.

Päähenkilö on kertakaikkinen ennätysihnokki. Ei se haittaa, jollen hukkasi sanomisen ydintä. Tarinan karsinta olisi voinut kirkastaa kokonaisuutta, sillä joukossa on polveilevia tilannekuvauksia, eri kulmista Jessen kamaluutta kartoittavia – muuta tasoa ei tyypissä ole.

Nissinen on kertakaikkisen reipas tekstivyöryttäjä. Kielikuvilla ja ilmaisuryöpsäytyksillä ilottelu sekä kuvausketjutus ovat verbaalitaiturin tekosia. Romaanin kielestä nautiskelen useaan otteeseen. Myös ihmisten toiminnan tarkkanäköisessä dokumentoinnissa on teriä, joiden kärkinä ovat kertojan emotionaalinen etäisyys ja tyhjyys.

Mutta minun roolini dialogia ei ole kiveen kirjoitettu. Jauhan tekstin suuhun sopivaksi sepeliksi, huudan vastatuuleen, kusen myötätuuleen, kivet suussa, ihan demostheneena. Rouskutan repliikit sileäksi, syljen sarjaa kankaalle.

Paha mieli on myös taiteilijaromaani. Jos Antti Holman Järjestäjä avaa teatteriesityksen harjoitusvaiheita ja kulissientakaisia kähinöitä, Jari Nissisen esikoisromaani roimii tv- ja elokuvatuotantojen löysiä prosesseja. Kilpailu, narsistinen kaunaisuus ja pelaaminen jyräävät taiteen teon palon. Siitä voi syntyä karmaiseva kokonaistaideteos romaanin Jessen tapaan – ja hämmentävää proosaa.

– – –
Jari Nissinen
Paha mieli
Like 2015
318 sivua (e-kirjan PDF-versio)
romaani
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

21 helmikuun, 2015 · 4:13 pm

Petri Tamminen: Meriromaani

MIEHEN MERISELITYKSET

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) kertoo kapteeni Vilhem Huurnan elosta pikkupojasta vanhaksi merenkyntäjäksi. Takakansiteksti tarjoilee kirjaa tragikomediana ja vertauskuvana lähes kaikelle.

Romaanin yksi taso on puhtaasti päähenkilön elämänkerta. Siitä poimitaan taitekohdat eri paateilla ja niiden välissä kiinteän maan kamaralla. Henkilökuvaus on romaanin kantava voima. Romaanissa tavoitetaan taitavasti päähenkilön epävarmuus ja kontaktikyvyttömyys. Huurna on apea, psykosomaattisiin sairauksiin taipuvainen vaimea ponnistelija. Ajautuva mies kohtaa joka tyvenen perään myrskyjä ja menetyksiä, ja kapteenin naissuhteet ovat samaa matalikkosarjaa kuin muu merenkulku. Liikuttavia ovat Huurnan pienet piristymiset, hetkelliset ilonhypyt ja melkein rakkauden ailahdukset, joita luonnollisesti seuraavat aina epäonniset aallonpohjat.

Vesi, meri ja merenkäynti sopivat mainiosti allegoriaksi elämänkulun aaltoilulle, ja romaani onnistuu yhdistämään luontevasti kasvukertomuksen ja elämäntutkiskelun. Huurnan kokemuksista koostuu kiinnityskettinki, joka ankkuroituu ihmiselon hyväksymiseen sellaisena kuin se eteen sattuu.

Ikään kuin kohtalo olisi taputtanut häntä poskelle ja sanonut, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan, ja että niin kuin tämä hipaisu oli sattumaa olivat sattumaa myös ne lyönnit.

Päähenkilö Huurnan kohtaamiset muiden henkilöiden kanssa ovat kuin repeäviä aukkoja päähenkilön sumussa. Tamminen kuvaa hienosti yhdessä vaikenemista tai asian vierestä puhumista. Näin tapahtuu usein Askaisten isäntämiesten alastalonsalityyppisissä neuvonpidoissa ja etenkin Gladin isännän kanssa. Hiukan ihmetyttää laivanvarustajien vankka luotto epäonniseen kapteeniinsa, mutta se on erityisen lohdullinen ja elämänuskoa kannatteleva romaanin piirre. Tyyppi, joka uppoaa kerta toisensa perään ja potee ulkopuolisuutta ja häpeää, on kuitenkin osa yhteisöä, jonka tuki kannattelee.Meriromaani

Lempeän melankolinen tunnelma miellyttää minua kuten myös tiivis kerrontatapa. Teksti etenee kiinteästi ja varmasti. Siinä on rytmin vaihtelua, selkeää sanailua ja aiheestaan laajentuvia havaintoja. Vaikka päähenkilö on totinen tapaus, ei kerronta ole tosikkomaista. Alaotsikon runsaus on rehevässä suhteessa nimeen ja muotoon: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Tammisen edellinen kirja Rikosromaani oli kaikkea muuta kuin romaani rikosten selvittämisestä, mutta Meriromaanissa on ripaus meriromaaniakin ja sen lisäksi elämänaateromaania. Ihastelen tiukkaa otsikointilinjaa – jo alkutuotannon Muistelmat on tinkimätön – ja jään odottelemaan esimerkiksi Sotaromaania, Matkaromaania tai Taiteilijaromaania. Tai vaikkapa Rakkausromaania.

Meriromaanissa on erikoinen lillumisen tunne. Tilanteet yhdistetään kyllä nimettyihin paikkoihin, ja ajasta kertoo se, että puupurjeveneet liitävät viimeisiä vuosikymmeniä äänettömästi maailman merillä, sillä teräsrunkoiset höyryvoimavetoiset alukset ovat valtaamassa aallot. Mitään muuta ei kytketä ajan ilmiöihin, yhteiskuntaan tai maailmantilaan. Ajasta, aatteista tai paikasta riippumatta on niin Huurnalla kuin kenellä tahansa oma eksistenssinsä ja sen kanssa selviämisensä.

Menneisyys ja tulevaisuus vaikuttivat aivan hahmottomilta, hän oli jäänyt niiden väliin, tunnustelemaan katua kenkiensä alla. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi, että hän sai kaikesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yhden kerrallaan.

– – –
Petri Tamminen
Meriromaani.Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava 2015
141 sivua
(pienois)romaani
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 helmikuun, 2015 · 7:06 pm

Anna Todd: After

MIKSI LUIN?

Hyviä uutisia: kustantamotyöstä haaveileva kirjatoukkatyttönen on päähenkilö. Kirja-ala on mediaseksisästä! Lapsellinen ja kokematon neiti vasta 18-vuotiaana saa kaikin mokomin odottaa haaveellisen epärealistisesti romanssilta, uralta ja elämältä ihmeitä – vaikkapa papin aamenen jälkeen hääyötä tai sitä toista, onnistuneen viettelyn jälkeen papin aamenta.

Muuta – hmm – mukavaa en sitten keksikään Anna Toddin sepusteesta After (suom. Maija Kauhanen, Otavan Seven-pokkari 2014). Kuuleman mukaan poikabändifanifiktiosta poikineesta romaanista on kehkeytymässä kirjasarja ja elokuva. Yhtäläisyyksiä Fifty Shades -sarjaan ei peitellä, vain varsinainen SM-osasto puuttuu. Tämä ”kuuma kirjailmiö” on versiointi teemasta ”Näin neitsyt vietellään”. Kaava pitää: kehot kohtalonomaisesti kihelmöiden sopivat toisilleen, neitsyt on kesyttää raikulipojan, mutta vastuksia on riittämiin.

Neito on omasta kauneudestaan itsetiedoton söpöliini ja viettelijä kokenut, raisu ja tietysti sielultaan särkynyt könsikäs. Epäilyttävintä on, että taas tämäkin lihan iloihin johdatteleva romaanikomistus on passiivisaggressivinen stalkkeri ja dominoiva ärhentelijä, ja tämä omistushaluisuus nähdään romanttisuuden ja sitoutumisen kulminaationa. Juonta pitkitetään rasittavin kiistelykohtauksin, joilla liekitetään yhä pidemmälle meneviä petipuuhia. Hiukan ihmetyttää clintonilainen seksikäsitys, eli reipas sormeilu ja suusekseily on jonkinlaista viatonta tutustumista, ei sitä itseään.After

Täällä marisee menneiden aikojen kirjallisuudenopiskelija, jolla ei omina viattomuusvuosinaan ollut Tessan kaltaisia samastumiskohteita tai Hardinin tapaisia fiktioihastuksia. (Olivat vain nämä darcyt ja heathcliffit niin kuin romaanin Tessallakin.) Okei, minä muiden tavoin alan aprikoida, että Afterin ja Fifty Shadesin kaltaiset teelmät saattavat vaikuttaa siihen, miten todelle vieraita odotuksia tai malleja tällaiset hupsutukset lataavat nuorille. Kauniit, kiinteät ja rohkeat rynnivät onnensa pehmopornokukkuloille, joille pitää kivuta aina rohkeammin ja korkeammalle, kun taas näppyläiset ja kaikelta muulta kuin mintulta tuoksuvat löysälihaiset tytöt ja pojat pysykööt kirjakasojensa piilossa.

Henkilöt ovat paperinukkemaisen ohuita. Juoni on (lähes) ennalta arvattava. Romaanin laskelmoidusti huitaistu maailma on litteä. Palaan alun kysymykseen: miksi luin tämän kirjan? Luin kirjan loppuun toivoen, että se jollain lailla yllättäisi. Luin kirjan tietääkseni, millainen teksti markkinoilla myy. Luin kirjan saadakseni kosketusta nuoriin vetoavasta kirjamaailmasta. Luin kirjan tietäen, etten ole sen kohderyhmää, mutta testailin mukavuusalueiden ja kipupisteiden rajoja. Taisin todeta, että Afterista puuttuu SM-osuus, ja lisään, että irtosi siitä masokismia, minulle lukijana. Mutta se ei estä muita nauttimasta kirjasta sellaisenaan.

– – –
Anna Todd
After
suom. Maija Kauhanen
Otava, Seven-pokkari 2014 (ilm. tammikuussa 2015)
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 helmikuun, 2015 · 11:49 am

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Tunnen tarinat kaksituhattaviisisataa vuotta sitten eläneistä miehistä, mutten koskaan saa tietää miten sinun käy.

Irrotan ilokseni tuon virkkeen romaanin asiayhteydestä, mutta se kuvaa hyvin Kamila Shamsien romaania Jumala joka kivessä (suom. Raimo Salminen, Gummerus 2015). Tai paras on sanoa, että se kuvaa lukukokemustani, jossa nautin historian eläväksi saattamisesta, lisäksi saan tietää henkilöistä paljon ja silti jää avoimia kysymyksiä.

Kerronta etenee eri näkökulmien sekä aika- ja tekstikerroksien avulla. Koska romaanin yhtenä säikeenä on arkeologisen aarteen etsintä Peshawarissa, siihen liittyy historiallisia tarinoita Herodotoksesta lähtien. Tapahtuma-aikoina ovat vuosista 1914, 1916 ja 1930 rajatut kuukaudet ja päivät, lisäksi joukossa on joitain kirjeitä. Yksi tarinalinja on arkeologiasta kiinnostuneen Vivian Rose Spencerin tietyt elämänvaiheet, toisena osuutena ovat brittiarmeijassa taistelleen pataanimiehen Qayyum Gulin ja hänen pikkuveljensä Najibin kokemukset. Romaanissa liikutaan taitavasti eri mantereilla, poliittisissa todellisuuksissa ja kulttuureissa.

Lontoolainen Vivian osallistuu kaivauksiin Turkissa ennen ensimmäistä maailmasotaa ja naiiviuttaan sotkeutuu sotavakoiluun peruuttamattomin seurauksin. Sotaponnisteluihin hän osallistuu sairaanhoitajana, ja siitä hän riuhtaisee itsensä irti Peshawariin, antiikin lähteissä nimettyyn Kaspatyrokseen, haaveenaan merkittävä muinaislöytö. Siellä risteytyvät pataaniveljesten ja Vivianin tiet. Loppuhuipentumana ovat tapahtumat 23.4.1930 kapinnallisten ja brittisotilaiden selkkauksessa Tarinankertojien kadulla.Jumala joka kivessä

Romaani on runsas. Ensinnäkin siinä voi seurata Vivianin kehitystä itselliseksi naiseksi, johon vaikuttavat ajan aatteet ja sodan vaikutus eurooppalaisten naisten liikkumatilaan. Kun Vivian matkustaa Intiaan ja Peshawariin, koulutusta saaneen länsinaisen rajat tulevat vastaan brittiyhteisössä ja suhteessa paikallisten naisten asemaan ja arvoihin.

Pataaneihin kuuluvat veljekset avaavat näkymän alkuperäiskulttuurin katsantotapoihin, ja heidän kauttaan katsotaan rumaa kuvaa kulttuuri-imperialismista ja länsimaisen arroganssin seurauksista. Kirjassa sivutaan kiinnostavasti jihadismin syntymekanismeja. Kirja tekee käsitettäväksi sen, miten idän ja lännen ymmärryskuilu yhä levenee. Romaani ei osoittele, se antaa esimerkkejä historiasta – eikä tilanne ole sitten romaanissa kuvatun vuoden 1930 jälkeen helpottunut.

Arkeologiateema tuo näytille sen, miten vuosituhansien aikana on yhden jos toisenkin hahmon, hallitsijan ja jumalan kuvia kiveen hakattu. Nykyään Pakistanina tunnetuilla alueilla talebanit rellestävät muistomerkkejä tuhoten, vaan monet muut sitä ennen ovat niitä luoneet ja vuoristojen solissa kulkeneet:

Kaikkein hienointa Peshawarissa on hänelle historian läheisyys. – -. Toisinaan aikakaudet punoutuvat toisiinsa, ja tuolla viuhuukin Baburin keihäs, lentää ohi sarvikuonosta ja haavoittaa Neakhosta, joka suistuu gandharalaisen kuvanveistäjän jalkoihin; tämä koristelee paraikaa stupaa, jonka jalustassa Atlas pitelee korkeaa Buddha-hahmoa, jonka Marco Polo piirtää puunlehdelle, jonka Skylaks on anastanut hänen kädestään ja jonka nimetön sankaritar on haudannut syvälle maahan varjellakseen sitä ryösteleviltä valkoisilta hunneilta.

Jumala joka kivessä vastaa pitkälti kirjanautinto-odotuksiini, sillä tarinassa on imua ja kuvaus vakuuttaa. Täydestä lumouksesta jää hitusen puuttumaan: henkilöt ovat kovin kiinnostavia mutta jotain määrittelemätöntä etäisyyttä tai pintakiiltoa heihin jää. Aiheen käsittelyssä on älyä ja kerroksellisuutta, ja siksi pelkään, että ahmin tekstin liian nopeasti tapahtumia ja henkilöitä selvittäen ja paljon muuta ohittaen.

Arvostan romaanin kulttuurikuvausta ja eri katsantojen rinnankuljetusta. Pidän siitä, miten rakkausaihelma ailahtaa vain taustakangastuksena. Loppuosan dramaattiset tapahtumat sommitellaan huikeasti vuorotteleviksi sattumapaloiksi, ja ne tiivistävät kuin loppukaneettina länsi- ja itäihmisten mentaliteettipiirteitä. En ole lukenut Shamsien aiempaa tuotantoa, mutta hieman tulee Elif Shafak mieleeni, ja minun mittarissani se tarkoittaa pelkkää plussaa.

—
Kamila Shamsie
Jumala joka kivessä
A God in Every Stone
suom. Raimo Salminen
Gummerus 2015
383 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, esimerkiksi Kirjasähkökäyrä ja Kirjavinkit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 helmikuun, 2015 · 10:31 am

Quentin Bates: Kylmät käänteet

Islanti on uppoamassa pankkikriisin suohon. Pienen maan silmäätekevät ja firmojen valtiaat vehkeilevät, taitavat touhuta epäeettisesti ja kyseenalaisin keinoin. Pikkukaupungin satamasta löytynyt ruumis saattaa liittyä johonkin muuhun kuin humalaisen harha-askeleeseen sateesta liukkaalla laiturilla.Kylmät käänteet

Englantilaistaustainen Quentin Bates asuu Islannissa ja sijoittaa esikoisdekkarinsa Kylmät käänteet sinne. Maata ja kulttuuria tuntemattomalle temppu vaikuttaa uskottavalta. Vaikeat nimet ja karun ympäristön luonnehdinnat tukevat autenttista tunnelmaa. Pikantti yksityiskohta on kirjaan upotettu juorublogi, Skandalblogger, joka kuittailee yhteiskuntakriittisesti sekä hämmentää reykjavikilaiskermaa happamaksi, paljastaa paheita ja solvaa.

Anteeksi vain? Eikö tämä ole Islanti, ei mikään surkea banaanitasavalta, jota hoidetaan presidentin henkilökohtaisena pankkitilinä? Vai onko? Meidänhän piti olla hyvinvoinnin ja onnellisuuden huipulla. Niin että mikä on mennyt vikaan? Miksi hallitus pyörittelee näitä esityksiä salassa ja ryhtyy ylen kainoksi kun joku niistä kysyy?

Päähenkilönä huseeraa vankka naispoliisi Gunnhildur Gísladóttir, leski-ihminen ja yksinhuoltaja. Gunna on tomera tyyppi, potentiaalia on vaikka mihin, mutta omat murheet ja vätykset esimiehet ovat hommia jarruttaneet. Nyt Gunna johtaa tutkimuksia siten, että se vakuuttaa monia. Minuakin, osin.

Päähenkilö on kiinnostava, ja yhteiskunnallista murrosaikaa kytketään rikostapaukseen ihan näppärästi. Dekkarissa on turhan paljon henkilöitä, monia vain piipahtamassa ja kokonaisuuteen irrallisesti liittyen. Näiden poikkeamien ja hienoisen juoniviivyttelyn karsiminen olisi kannattanut. Luin kuitenkin kirjan nopsasti, joten siinä on tarpeeksi virettä: ratkaisuista haluaa päästä selville.

Esikoisen perusteella en Batesia ihan kärkikastiin kiikuta, sillä islantilaisista dekkaristeista suomennetaan häneen verrattuna omaäänisempiä tekijöitä. Kelpo keskikastia kirja on, viihdyttävää jännityskirjallisuutta.

_ _ _
Quentin Bates
Kylmät käänteet
Suomentanut Raimo Salokangas
Blue Moon 2014
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 helmikuun, 2015 · 3:40 pm

André Brinkin muistoksi: haaste

Oikeastaan muistot olivatkin paljon elävämmät kuin maailma ympärilläni. Kaikki ihmiset, kaikki ulkoinen oli verhoutunut käsittämättömyyteen ja hiljaisuuden huminaan.

André Brink kuoli 6.2.2015. Kirjailijanurasta jäävät elämään teokset ja lukijoille niiden tuottamat muistot.

Alun sitaatti on André Brinkin romaanista Katson pimeään. Romaani ilmestyi Etelä-Afrikassa 1973 ja julistettiin siellä pannaan. Seppo Loponen suomensi teoksen 1976, ja sen jälkeen Loponen on kääntänyt 13 muuta Brinkin kirjaa. Brinkin teokset tekivät etenkin 1980-luvun lukijoille tutuksi vieraan maailmakolkan. Muistan, miten Valkoinen kuiva kausi (suom. 1981) vaikutti minuun väkevästi lukioikäisenä. Epäoikeudenmukaisuus herätti maailmanparannushengen, ja arvostin rohkeaa kirjailijaa vääryyksien paljastajana.

Kirjallisuudella on merkitystä yksittäisille lukijoille mutta myös laajemmin: Brinkin apartheidia vastustava tuotanto oli yhtenä tekijänä murtamassa eteläafrikkalaista rotusortopolitiikkaa. Vaikkei tasa-arvoisuus ole ideaalisti toteutunut, sai Brink nähdä virallisen linjan muutoksen ja ystävänsä Nelson Mandelan valtion johdossa.Brink

André Brink olisi täyttänyt 29.5.2015 tasan 80-vuotta. Kirjailijan tuotantoa muistaen kotimaiset kirjabloggaajat julkaisevat tuona syntymäpäivänä Brink-aiheisia tekstejä. Haasteeseen on ilmoittautunut jo toistakymmentä blogia:

Kirjainten virrassa (todennäköisesti Tuokio tuulessa)
Kirjakaapin kummitus (Valkoinen, kuiva kausi)
Kirjava kammari (ehkä Katson pimeään)
KirjaValas (kirjaa ei vielä valittu)
Kristan kirjat (Katson pimeään)
Kuutar lukee (ehkä Kun vielä muistan)
Lumiomena (todennäköisesti Tuokio tuulessa)
Oksan hyllyltä (kirjaa ei vielä valittu)
P.S. Rakastan kirjoja (Hiljaisuuden tuolla puolen)
Reader, why did I marry him? (luultavasti Ruttomuuri)
Satun luetut (Myrskyn hiljaisuus)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja (ehkä Ruttomuuri)

Lukuaikaa on vielä kolmisen kuukautta, joten mukaan ehtii. Lukuhaaste koskee bloggaajien lisäksi muita lukijoita: tervetuloa palaamaan vanhoihin lukukokemuksiin, hankkimaan uusia ja osallistumaan ajatusten vaihtamiseen. Kokeillaan, miten Brinkin teokset toimivat tässä ajassa.

LISÄYS 29.5.2015: katsopa koontipostauksestani, millaisia juttuja Brinkistä (tai muusta) lopulta kertyi!

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

11 helmikuun, 2015 · 2:55 pm

Antti Holma: Järjestäjä

Olen viettänyt joitain riemastuttavia hetkiä Antti Holman Järjestäjän (Otava 2014) seurassa. Teatterialan tunteva kirjailija luukuttaa Thalian tekijöiden kustannuksella riehakkaasti ja kärjekkäästi. Oman osansa metelistä saavat myös kirjaston naisvaltainen yhteisö. Kaveri osaa kirjoittaa, se on nyt todistettu, mutta ihan loppuun asti ei tarina kanna.Järjestäjä

Holma on sisäpiiriläinen, näyttämön ja telkkarin estradilla erilaisissa rooleissa esiintynyt. Koska en ole teatterifriikki, en osaa arvioida, miten tunnistettavia kuvatut teatterilaiset ovat, mutta pistävää tekstiä heistä irtoaa. Taiteilu näyttää olevan narsististen roolinvetäjien ilkeämielistä kisailua.

Päähenkilö ja -kertoja on Tarmo, joka tuskastuu kirjastotyöyhteisöönsä ja saa uuden työpaikan Suomalaisen teatterin järjestäjänä. Tarmo on hermokimppu, jonka aikeet ovat usein toista kuin toiminta, ja toiminta voi lipsahtaa tuhoavan puolelle.

Tarmon tapa kuvata itseään, toimintaansa ja havaintojaan on herkullista luettavaa, sillä hän on viiltävän tarkkanäköinen ja -vaistoinen. Holma osaa vyöryttää tilanteisiin sekä tapahtumat että kertojan tunteet, ja sävytyksessä on ilkikurisuutta. Pohjimmiltaan Tarmo on epävarma ja epätoivoinen, mutta on hänessä myös manipuloijaa. Lisäksi hän on yksinäinen, irrallinen ja kovin kompleksinen.

Rukoilin, että olisin iloinen. Mutta samaan aikaan lähellä ruokatorveani, jossain sydämen ja keuhkojen välissä, paisui ja pullistui tuttu harmaa pallo, tylsyyden tyhjä kelluke. Se oli kuin nikotiinin vieroitusoire tai oikein hyvän elokuvan loppu, määrittämätöntä kaipausta johonkin toisaalle, toiseen ruumiiseen, toisenlaiseen elämään. Se oli halua osallistua voitonjuhliin ikkunan toisella puolen, himoa jättää kaikki ja lähteä seikkailuun, yhteistä naurua, johon ei itse ollut osallinen.

Ihmissuhteista on kyse. Ne suistavat Tarmon pimeisiin tekoihin. Herran identiteetti on häälyvä, ja seksuaalisuuden kanssa sinuttomana säntäily satuttaa. Omalaatuinen suhde lestadiolaistaustaiseen kirjastotyökaveriin on kiinnostava sivujuonne. Pikkaisen enemmän pureutumista siihen jäin kaipaamaan, vaikkakin tämän muotopuolen pariskunnan hetkissä on kieroa kipeyttä ja vastakuvaa Tarmon pakkomielteiselle Daniel-ihastukselle.

Tarmon minäkerronnan väliin on sujautettu tähti-Danielin muistiinkirjauksia. Ne eivät ole minusta tarpeellisia. Ja kuten alussa totesin, romaanin tarina alkaa hajota loppua kohti. No, niin käy Tarmollekin, mutta silti minusta teksti hätäillään päätökseen, kun keskivaiheilla on puolestaan turhaa viivyttelyä. Kiinnostuneena odotan Holman tuotannolle jatkoa. Tämän mukavan vastaanoton saaneen esikoisromaanin perään on tiettävästi ilmestymässä kokoelma Kauheimmat runot.

_ _ _
Antti Holma
Järjestäjä
Otava 2014
380 sivua
esikoisromaani
Lainasin kirjan ystävältä.
Kirjasta lisää mm. blogeissa Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa ja
Kirsin kirjanurkka.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 helmikuun, 2015 · 12:19 pm

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

URHEILUNOVELLEJA JA VÄHÄN MUUTAKIN

Pitänee hieman pohjustaa: lukuharrastuksen lomassa urheilin varhaisvuosinani. Juoksin, hypin pituutta ja korkeutta, viskoin kuulaa ja joskus isän aktiiviurheiluaikojen kehästäkin. Voitin kerran kotipaikkakunnan ikäkausimestaruuden kolmiottelussa (60 m, kuula ja pituus), ja vuosien varrella olin mitalisijoilla eri yleisurheilulajeissa, hiihdosta nyt puhumattakaan. Televisiosta piti kaikki arvokisat katsoa. Urheilu siis kiinnostaa. Urheilukirjallisuutta pidän äärimmäisen kovana ja vaikeana lajina, siksi jännitän melkein yhtä paljoin kuin ennen omia urheilukoitoksia, miten kestää kunto Jussi Seppäsen esikoiskirjassa, novellikokoelmassa Kymmenottelu (WSOY 2015).

Novellikokoelma on koostettu kymmenottelun lajijärjestyksessä. Muutamassa lajissa käytetään kaikki kuusi yritystä hyväksi, eli otsikon alla on kuusi teemaa sivuavaa juttua. Joukossa on novelleja, jotka suoraan liittyvät nimettyyn ottelulajiin, joissain novelleissa siihen vain viitataan, ja joissain kertomuspätkissä ei urheilu erityisemmin erotu. Valtaosin urheilukytkentä luonnistuu, mutta muutamissa kohdissa sen rooli on hitusen väkinäinen. Luonnollisesti urheilu eri lajeineen on myös metafora kaikenlaiselle elämänkulun kompastelulle ja kilvoittelulle.

Hivenen toettuaan hölmö juoksija suhtautuu vastoinkäymiseen niin kuin muihinkin haasteisiin elämässään. Hän pyrkii alisuorittamaan. Vauhti hiipuu, kun hän selittää itsensä ulos alkuperäisistä tavoitteistaan. Hetkessä hän on unohtaa aikaisemman uhonsa ja kanssakilpailijansa. Äkkiä hänelle on päivänselvää, että ihminen on tekemisistään vastuussa ainoastaan itselleen. Vapaan yksilön ainoa velvollisuus on pyrkiä itsenäiseen ja leppoisaan suoritukseen päivän kunnon mukaan.

Pidän Kymmenottelua lievästi epätasaisena, mutta monen novellin parissa viihdyin, riemastuin tai nautin oivalluksista. Tiivis muoto tarjoaa taitavalle kertojalle mahdollisuuden tallentaa hetkiä, joissa jotain inhimillisesti oleellista tapahtuu. Näin sattuu Seppäsen jutussa. Pidän erityisesti siitä, että novelleissa sävyt ja tunnelmat vaihtelevat. Monesti pilkahtaa viisto huumori, ja siihen valmistautuu jo luettuaan pituushyppääjä Tommi Evilältä lainatun moton: ”Sanoja ilman tekoja. Kuka tahansa pystyy siihen.”Kymmenottelu

Henkilögalleria on laaja, novelleissa siis kuvataan eri-ikäisiä ja eri puolilta Suomea kotoisin olevia henkilöitä. Jotkut novelleista ovat aika pistäviä tuikkauksia ihmiselosta ja suhteesta muihin. Vaikka ironiaa viljellään, on taustalla hyväksyntää: tällaista on, voi olla. ”Seven nation army” on napakka kuvaus uusioperheen poikien perheytymisestä, ”Rakas tyttäreni” ilostuttaa minua kärjistyksin, ”Tavoite” tavoittaa luopumisen olotilan, ja ”Kauko” alaviitelisineen on hieno mielikuvaharjoittelu irtonaiseksi ja vapaaksi sieluksi – etenkin Sudenmorsian-loppuviite on naula päähän.

Osa Kymmenottelun jutuista ankkuroituu arkeen, osa on lähellä outoa. Kiinnostavinta kokoelmassa on se, miten kerronta ja rakenne vaihtelevat. On hetkiä, jolloin ajattelen, että esikoiskirjailijan pitänee osoittaa osaamistaan. Antaa osoittaa: esimerkiksi Boltia kuvaava kamera on kuin kertoja ja päähenkilö; yhdessä novellissa esiintyvä ratakierros, 400 metriä, on yksi henkilöistä; festarikokemus ladellaan monen sivun yhdellä virkkeellä. Ja yksi satutyylinen tarinakin on joukossa. Seppäsellä on hyvä virkevire, ja juttuihin putkahtaa kutkuttavia kuvia, joista muutamaan päätän lukukokemukseni.

Siinä sitten kiersin itseäni kuin häkkiä. Etsin tunnetta, kiersin ja etsin. Sitten löysin, huomasin vihan rautalankamyttynä alaselässäni, sain otteen ja kerin auki.

Logot ovat lomittain peräti kuudessa eri kerroksessa. Matalinkin mainos on useita metrejä jalankulkijoiden arjen yläpuolella.

Kaikilla vanhoilla ihmisillä on kuollut äiti. Vanha ihminen ei ole orpo, vanhojen ihmisten äidit ovat ryppyjä kasvoilla.

_ _ _
Jussi Seppänen
Kymmenottelu
WSOY 2015
123 sivua, e-kirja
novelleja
Sain e-kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: