Tommi Melender: Aurum

Tommi Melender leikittelee kaunokirjallisuuden keinoin romaanissa Aurum (WSOY 2023), ja minä lähden leikkiin mukaan. Tämä kuviteltu sukuromaani on möyhentänyt mieskaanonkirjallisuutta. Melender tiivistää idean kirjan loppusanoissa: ”Se on eräänlainen koe. Laitoin suuren joukon tekstejä tehosekoittimeen ja painoin käynnistysnappia.”

Tuloksena on pitkää proosaa kokkolalaisen suvun suuntauksista kansallismielisyydestä ekoaatteeseen, romaanin alaotsikon viitoittamana: Romaani todellista Suomea muistuttavasta kuvitteellisesta Suomesta. Itsenäisyyden ajan alun poliittiset virtaukset, taidetavoitteet ja sota kuvitellaan Olavi Usvasalmen elämäntarinana. Hänen poikansa Pertti Usvasalmi puolestaan joutuu taisteluihin koulussa ja myöhemmin ekorintamassa.

”Ne päätyi eri paikkoihin kuin mihin kuvitteli menevänsä, ne ajatteli suuria ajatuksia, mutta teki pieniä tekoja, ne odotti elämältään paljon, mutta elämä löi niitä nyrkillä naamaan.”

Romaani jallittaa seuraamaan juonta ja henkilöitä, eli Melenderin konstruktio pelaa pinnalta perinteikkäillä keinoilla. Kokonaisuus viihdyttää vähentämättä välkkyyttä, mikä sisältyy rakenteeseen, teemoihin ja ilmaisun elävyyteen ja ilkikurisuuteen. Henkilöiden herkullisuus ja tapahtumien tarkka ilmaisutapa naurattaa välillä ääneen. Ja tekstistä voi bongailla kirjallisia viittauksia ja tosikirjailijoita peitenimin siinä kuin yhteiskunnallisia virtauksiakin – kaiken seassa satiirisia pistoja.

Tämä on fiktiota moneen taipuvalla kierteellä. Kehyksenä toimii kirjailija Uuku Usvasalmi ja sisuksena hänen romaaninsa Olavista ja Pertistä. Uukun kirja on kustantajan tilaus ja vastaisku Uukun enon tarkoitushakuisen kansallismieliselle sukutarinalle. Uukun romaani osoittautuu menestykseksi, vaikkei se vastaa nykykirjamarkkinoita, koska kerronta pomppii ajasta toiseen ja siten se on äänkirjaksi haastava. Kyllä, se on kirja-alakritiikkiä, jota on monessa muussakin romaanin kirjallisuutta koskevassa kohdassa.

”Pidin pääni. Selitin Iina Linnulle [kustannustoimittaja], että Aurumin kerronnan on ilmennettävä vaarini ja isovaarini yleisimpiä elämänkuvioita. He eivät olleet suoran tien kulkijoita, vaikka kuvittelivat olevansa. He päätyivät useimmiten eri paikkoihin kuin mihin olivat menossa, ja toisinaan he eivät päätyneet mihinkään, vaan haahuilivat itsensä eksyksiin.”

Agendana on siirtyä sankaritarinoista särkymävaarassa sinnittelevien arkisiin aherruksiin, erheisiin ja päähänpistoihin. Samalla puretaan (miehistä) (väki)valtaa, esimerkiksi romaanin voimahahmoja ovat matriarkka Siiri ja sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan liukuva Uuku.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön – ja hyvin kestän, jopa innostun. Kenties tällaisen kokeen voi kuitenkin tehdä vain kerran, että siitä valmistuu kultaa, aurumia. Melenderin kerronnallinen tehosekoitin on nyt tuottanut sulavaa proosaa maukkain sattumin.

Tommi Melender: Aurum, WSOY 2023, 441 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

Raakel Oksa ratkaisee toisen kerran, eli Eppu Nuotion uusimman sarjan kakkososassa Hopeamedaljonki (Gummerus 2023) entisöijäpäähenkilö innostuu kunnostamansa asunnon asukkaasta. Käsiä hikoiluttavaa piinaa ei tässä haeta vaan kevytjännistykseen sopivaa elämänkohtaloselvitystä.

Avausosan tapaan kirjassa kulkee kaksi aikatasoa. Etyk-kesänä 1975 seurataan Turusta kotoisin olevan kolmikon elämää. Yksinäinen Kaarina kaveeraa Sirkan ja Maunon kanssa, mutta pitkä ystävyys muuttuu. Ystävyyttä kirja kuvaa kiinnostavasti, mutta ainutlaatuinen Etyk-aika jää haaleana humisemaan taustalle.

Nykyaikatasolla Raakel pohtii oman kesänsä tapahtumia, perhetilannetta ja seurustelustatusta. Hän uppoutuu remppatehtävään tapansa mukaan innostuen siitä, miksi Kaarina kuoli vailla läheisiä ja mitä salainen vaatehuone Kaarinan asunnossa tarkoittaa.

Pikantti yksityiskohta on se, että Nuotion Ellen Lähde -sarjan päähenkilö ilmestyy kirjaan henkilöksi: Raakel on Ellenin miehen sivusuhteen tytär. Raakelia moinen yhteys askarruttaa, reipashenkinen Ellen ei asiasta vaivaannu. 

Jännäreiden rivistössä Hopeamedaljonki asettuu jonnekin laitapuolelle, cosy-osaston katveeseen. Sutjakasti henkilövetoinen tarina etenee. Kyllä Kaarinan kohtalo elämän lehdellä soittajana pikkaisen koskettaa, ja odotukset kolmanteen osaan nousevat – jospa Raakel ja Ellen pähkäilevät seuraavaa salaisuutta yhdessä.

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki. Raakel Oksa ratkaisee, Gummerus 2023, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Laura Andersson: Sirkusnaisen arvoitus

On mukavaa vaihtelua kohdata kotimainen etsiväpari hyvässä yhteistyössä poliisin kanssa ja vieläpä 1940-luvulla. Sodanjälkeiseen Helsinkiin minut johdattelee Laura Andersson, jonka Lili Loimola ratkaisee -sarjan toinen osa selvittää voimanaisen murhaa. Sirkusnaisen arvoitus (2023) tutustuttaa amerikkalaiseen sirkusseurueeseen ja siellä lymyäviin, tappaviin salaisuuksiin.

Juonessa pitäydytään perinteikkäässä murha-arvoituksessa, jonka johtolankoja Lili Loimola etsiskelee aviomiehensä ja apulaisensa Rikun kera. Nyt huitaisenkin koko rikosjuonen ruodinnan sikseen, sillä kiinnostavinta tällä lukemiskerralla onkin parin elämäntapa. Kyse on kulissiliitosta, johon kuitenkin kireyttä aiheuttavat kummankin romanssit. Lisäksi Lilin ja Rikun ihastukset jollain tavalla liippaavat myös murhatapausta. Oman pikantin lisänsä henkilökemioihin tuo miellyttävä poliisimies Huhta, jonka kiinnostus yksityisetsiviin liikahtaa henkilökohtaisen puolelle.

Särmää jännäriin tuo homoseksuaalien henkilöiden tilanne sodanjälkeisessä Suomessa. Oman todellisen minän piilottelu tehdään kirjassa kipeän tiettäväksi. Taitavasti kirjassa taiteillaan vanhanaikaisen ja tuoreen kesken ja saadaan uskottavaksi vanha maailma ja sen kulissintakaiset seikat. Rikun suuhun sopivat huomiot:

”Hetkittäin Helsinki tuntui olevan kuin kaksi eri kaupunkia. Köyhyyttä ja epätoivoa näki heti kun astui vähänkin syrjään suurimmilta kaduilta. Mutta heti sen jälkeen eteen saattoikin aueta pramea ravintola, tärkeänä töihinsä rientävä siististi pukeutunut nuori mies tai iloisesti kikatteleva lapsilauma, joka ei tuntunut muistavan sodan kauhuja laisinkaan. En ollut varma mitä ajattelin kaikesta siitä. Halusin itse elää uskossa parempaan huomiseen ja nähdä vaivaa sen eteen, että löysin elämääni iloja. Halusin pystyä nauttimaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla oli tarjota. Mutta työni Lilin toverina ei antanut minun myöskään unohtaa kaiken nurjapuolta. Ja uskoin sen olevan pohjimmiltaan hyvä.”

Kirjassa siellä täällä vilahtaa yhteiskunnallisia seikkoja taloudellisesta eriarvoisuudesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja naisen alistetusta asemasta. Loimoloiden lisäksi naapuripariskunta tuo osansa näihin aihelmiin, samoin naistenlehden esikuvajuttuaines.

Kerronnassa painottuu tarmokkaan Lilin minäkerronta, mutta välillä pistäydytään Rikun katsantokannassa, hetken myös Huhdan. Niin henkilöt elävöittyvät eri näkökulmin, ja minullehan sopii, että kirjassa edetään henkilöt edellä. Hivenen taisin väsähtää kirjan pitkittyessä, ja ehkä joskus epäilin juonikuvion uskottavuutta. Kokonaisuutena Sirkusnaisen arvoitus sopii niin Pride-kauteen kuin kirjabloggaajien dekkariviikoillekin.

Laura Andersson: Sirkusnaisen arvoitus. Lili Loimola ratkaisee 2, Otava 2023, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

Kannattaako lukea kirjasarjan osa 6, jos ei ole lukenut aiempia? Pienen harkinnan jälkeen aloitin Luolamiehen mysteerin (Crime Time 2023), vaikkei minulla ole ennakkotietoa viidestä aikaisemmasta Kaarina Riikonen -dekkarista.

Aika nopeasti pääsin kiinni jutun juoneen, mikä todistaa kirjailija Marja Aarnipuron sommittelutaidosta: hän johdattelee keskeisiin henkilöihin ja hitusen taustoihin muttei selittele puhki. Ja mutkattomasti saatellaan kyseisen kirjan rikostapahtumiin ja niiden selvittelyyn.

Luolamiehen mysteeri käynnistyy Vartioharjusta, josta kaksi poikaa löytää pillerikätkön ja kuolleen miehen. Poliisijoukot tutkivat tapausta, etunenässä pomo Anton Koivuinen ja etsivä Jaana Hatakka, muutama muu myös. Tahollaan tapaus rakennusmiehen kohtalosta kiinnostaa mediaa, ja etulyöntiasema on Viikko-lehden jokapaikanhöylällä, Kaarina Riikosella. Hän näyttää säntäilevän siellä, missä tapahtuu, vaikka varsinaisesti rikosuutiset ovat kollegan Pekka Nymanin heiniä. Kaarina sinkoilee tapauksessa kuin flipperissä.

”Taas Kaarina Riikonen, Koivunen puuskahti mielessään. Miten saattoi olla mahdollista, että naisen lonkerot ulottuvat kaikkialle? Ensin hänellä oli yhteys uhrin löytäjiin ja nyt vielä tämäkin.”

Kirjassa vilisee henkilöitä, ja oman osuutensa väkijoukkoon on Kaarinan miehellä Jarilla, jonka DNA-testin paljastamat uussukulaiset kuuluvat henkilögalleriaan, etenkin kadonnut velipuoli. Vaikka kirja on kepoisaa jännitysviihdettä, tarkkana saa olla liukkaasti etenevässä juoniromaanissa henkilörunsauksineen.

Erityisen syvällisesti ei käsitellä henkilöitä eikä rikosasioita, eli ei kannata odottaa psykologista tai yhteiskunnallista jännitettä. Kyse on rehdistä perusjännärikirjallisuudesta: henkilöt toimivat rikollisten löytämiseksi – ja siinä tohinassa sattuu ja tapahtuu. Ei ole harvinaista, että poliisin ja median napit ovat vastakkain tai yhteistyö ruokkii lopputulosta. Tässä kirjassa toimitaan sekä-että.

Mojovasti viisikymppisen Kaarinan silmin katsotaan median toimintaa sisältäpäin: miten käy journalismin, kun se valuu digitaaliseksi ja somen suuntaan? Hupaisa on myös kirjallisuuden oma mikromaailmansa: Kaarinan työpaikalla työskentelee yksinhuoltajaisä Antti Pasanen, jolla on Paavo-poika. Näin kirja iskee silmää Eve Hietamiehen kirjasarjalle.

Pikantin säväyksen antaa Kaarinan ja Antonin tuttavuus, joka näyttää Kaarinan kannalta olevan lämmin. Ehkä jotain on muuttumassa Kaarinan pitkässä liitossa. Joka tapauksessa on hauskasti kuvattu turvallisenoloinen ihastus, samoin Antonin kuuma hullaannus muuhun kuin Kaarinan suuntaan. Eli kirja sisältää tällaistakin. Pidin lukurupeamaani mukavana ajanvietteenä.

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri. Osa 6 – Kaarina Riikonen ratkaisee, Crime Time 2023, 184 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Juhani Ahon Papin rouva selkomukautuksena

Juhani Ahon monet kirjat kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden perustaan. Ahon tyyli kehittyi realismista moderniin siten, että esimerkiksi Papin rouvaa (1893) on pidetty suomalaisen psykologisen romaanitaiteen klassikkona. Siitä syystä se valikoitui kirjaksi, jonka muokkasin selkokielelle. Selkoversio ilmestyi juuri.

Yli sata vuotta vanhoista Ahon teoksista elävimpiä ovat romaanit, joissa kerrotaan tunteista. Papin tytär (1885) kertoo nuoresta Ellistä, joka rakastuu pappi-isänsä vieraaseen, nuoreen ylioppilaaseen Olaviin. Olavi pistäytyy kotipappilassa lyhyesti, mutta Elli jää haikailemaan hänen peräänsä. Äidin ohjeen mukaan Elli avioituu kuitenkin kömpelön papin Mikko Aarnion kanssa.

Tämä selitetään Papin rouvassa ytimekkäästi, joten lukija pääsee heti kiinni Ellin elämäntilanteeseen. Elli ja Aarnio asuvat syrjäisessä pappilassa, jonne Olavi saapuu vieraaksi keskellä kesää. Romaani paneutuu Ellin kuusi vuotta jatkuneeseen kaipuuseen.

”Elli säikähti ajatuksiaan:

Hän oli minun ensimmäinen rakkauteni

ja ensimmäinen suuri pettymykseni.

Ja tänne hän tulee jo tänä iltana!”

*

Elli ja Olavi keikkuvat kielletyn rakkauden kynnyksellä, ja lukija saa jännittää, ylittävätkö he sen ja mitä heille tapahtuu. Papin rouva käy läpi ällistyttävän elävästi Ellin ja Olavin ajatuksia ja tunteita. Kummankin patoutunut rakkauden kaipuu saa aikaan heissä mielensisäistä levottomuutta: he arvailevat, tulkitsevat ja selittävät pään sisässä itseään ja toisiaan. Lukija pääsee seuraamaan, miten lähellä tai kaukana toisiaan heidän oletuksensa ja odotuksensa ovat.

Romaanin hieno henkilökuvaus innostaa lukijaa tulkitsemaan, minkälaisia ihmisiä Elli ja Olavi ovat ja miksi. Ristiriitaisuus tekee heistä mielenkiintoisia. Ehkä he jopa ärsyttävät, mikä vain lisää kiinnostavuutta. Vaikka Mikko Aarnio jää sivuosaan, hänkin on herkullinen hahmo. Henkilöiden lisäksi romaani tarjoaa tulkittavaa muun muassa sukupuolirooleista, moraaliodotuksista ja tunteiden käsittelystä.

*

Ahon proosakielen koukeroisuus tekee alkuperäisestä Papin rouvasta monelle raskasta luettavaa. Kielen muutokset selkeäksi, helpoksi suomeksi palvelevat lukijaa: tarinan tavoittaa kaikkine tunnevaihteluineen. Selkoversio vie romaanin ytimeen, sillä tilanteet, henkilöt ja tunnelmat säilyvät ennallaan.

Olen mukauttanut jo useita kirjoja selkokielelle, mutta Papin rouvassa tein poikkeuksellisen ratkaisun. Vaikka alkuperäinen kirja on lyhentynyt ratkaisevasti ja kieli noudattaa perusselkokieltä pienin haastavan selkokielen maustein, olen säilyttänyt alkuperäisen kirjan lukujaon. Olen tosin otsikoinut luvut. Lukurakenne tukee romaanin teemakuljetusta. Lisäksi se tarjoaa tarkastelukulman lukijoille, jotka kenties lukevat rinnakkain alkuperäistä ja selkoversiota.

*

En epäile yhtään Papin rouvan kiinnostavuutta tässä ajassa ja selkomuodossa. Nuoria ja aikuisia kiinnostavat ihmissuhteet, tulkinnat ystävyydestä ja rakkaudesta, moraalikysymykset sekä rakkaussuhteiden esteet ja ongelmat. Niistä Juhani Aho tarjoaa Papin rouvassa pureskeltavaa.

Kirjan on kustantanut Äidinkielen opettajain liiton kustantamo Laatusana, jonka klassikkosarjassa ovat jo ilmestyneet selkomukautukseni Aleksis Kiven Kullervosta (2021) ja Minna Canthin tuotannosta otanta Kolme novellia (2022). Jokaisen kirjan lopussa on yleiskatsaus kirjailijasta ja hänen tuotannostaan, joten lukija saa kirjailijan ja kirjan asettumaan kirjallisuushistoriaamme. Kirjat voi ostaa kirjamuodossa tai verkkokirjana. Näihin kaikkiin kolmeen kirjaan on myös tehtäväpaketit kustantajan nettisivuilla.

*

Juhani Aho: Papin rouva, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana Oy 2023, 141 sivua.

Linkit Laatusanan kirjasivuille:

Aleksis Kivi: Kullervo

Minna Canth: Kolme novellia

Juhani Aho: Papin rouva

7 kommenttia

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vaeltavat vainajat

Kirjoittajapari Rautaheimo & Rainio jatkaa esikoisen Vainajat eivät vaikene jälkeen ponnekkaasti sarjaansa. Toinen osa Vaeltavat vainajat (Siltala 2023) jatkaa siitä, mihin edellinen päättyy ja vetäisee tehokkaasti uuteen poliisitutkintaan.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila elelee vielä inhottavan auervaaratapauksen jälkitunnelmissa. Niin tekee myös hänen kulmikkaasti käyttäytyvä patologiystävänsä Viola Kaariokin, joka on ystävystynyt edellisen kirjan uhrin vanhan isän kanssa. Tämä äveriäs vanha herra virittelee ansaa huijarimiehelle, ja Violaa vaivaavat yhteydet tapaukseen ja suuri salaisuus. Violan välttelevä ja entistä kummallisemmaksi kehittyvä käytös hiertää ystävyyttä Karilaan.

Tällaiset henkilökohtaiset jännitteet toimivat R&R-romaanien mausteena. Pidän tavasta, miten etenkin Karilan ystävyys- ja perheasioita kuvataan, ja miten henkilöiden mielialat ilmaistaan osana juonenkulkua. Herkullisia havaintoja tehdään myös rikoskonstaapelien Perkola ja Pohjalainen romanssin syttymisestä. Tutkintajoukon istunnoissa, puhuttamisissa ja kuulusteluissa pääsee kukin kirjan poliisi esille ja väläyttämään persoonaansa. Sellainen vetoaa minuun.

Edellisistä havainnoista voi jo tulkita, että jos tuollaiseen henkilöherutteluun on tilaa, romaani on runsas. Ehkäpä sivuista voisi jotain nipistää, mutta selvästi tässä sarjassa ei lasketa sanamäärää vaan sanomisen sävyttämisen laatua. Siispä kerronta satsaa ilmaisuvoimaan ja kuvailevuuteen – runsauteen. Eivätkä kirjallisuussitaatit tunnu enää niin päälle liimatuilta kuin esikoisessa.

Entä tämä uusi murhatapaus? Tattarisuolta löytyy erakkona asuntovaunussa majailleen miehen ruumis. Pikkuhiljaa juonivyyhdistä löytyy lankoja moneen perhetragediaan ja säikeitä vuosikymmeniä kestäneeseen inhimilliseen kärsimykseen.

”- Kaiken tähän mennessä paljastuneen kurjuuden lisäksi vielä yksi pirstaleiksi mennyt rakkaustarina. Ja kaksi yksinäisyyteen itsensä tuominnutta ihmistä.”

Karila huomaa setvivänsä lapsuudesta tuttujen perheiden asioita, mikä vie häntä nostalgisiin ja turhauttaviin tunnelmiin. Kevättalvisen, viileän kaupungin katu- ja korttelikuvaus elävöittää kerrontaa, ja etenkin Kruununhaka ja eläminen siellä ennen ja nyt välittyvät hyvin.

Lopputulemani on se, että kakkososa jatkaa nousujohteisesti Mortui non silent -sarjaa. Päähenkilöiden vetovoima ja inhimillinen ihmiskohtaloymmärrys muodostavat vankan pohjan, jolta kirja ponnistaa. Lukijana minun ei tarvitse ponnistella vaan kulkea luottaen mukana.

Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vaeltavat vainajat. Mortui non silent II, Siltala 2023, 375 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Kaisu Tuokko: Kosto

Tuore dekkariuutuus on Kaisu Tuokon esikoinen, Kosto (Otava 2023). Kelpo käynnistys, mielestäni. Kesäisen Kristiinankaupungin asukkailla on salaisuuksia, joita alkaa paljastua, kun merestä löytyy 17-vuotiaan nuorukaisen ruumis. Tapausta selvittää poliisin puolelta rikostutkija Mats Bergholm, ja paikallislehden toimittaja Eevi Manner pyörii myös tapaukseen liittyvien henkilöiden ympärillä.

Rikosvyyhti avautuu vaihe vaiheelta siten, että yllätyksiä ilmaantuu sopivasti. Moni asia etenee siksi, että Eevin tapa lähestyä kuolintapaukseen liittyviä henkilöitä herättää heissä luottamusta. Eikä Matskaan ole poliisi pahimmasta päästä. Hänen varjossaan tapausta tutkivat yksioikoinen miespoliisi ja pätevä naispoliisi.

”Heillä oli suuria suunnitelmia tulevaisuutta varten, he kaksi maailman pahuutta vastaan.” Eli Mats ja Eevi seurustelivat nuorena, mutta maailma heidät erotti ja vei muihin suhteisiin ja maisemiin. Nyt he kohtaavat taas vanhassa kotikaupungissa, jonka merellinen kesän odotus siirtyy hyvin kirjaan. Lukija saa lisäksi odotella, lämpeneekö parin vanha lempi, vaikka kummalla on puoliso. Kummankin kipupisteet vanhemmuudessa tulevat myös kirjassa esille syventäen henkilökuvausta. Kaikkiaan päähenkilöt hahmottuvat kiinnostavasti, erityisesti korostuu herkkyys.

Dekkarin aiheet ovat (valitettavasti yhä) ajankohtaisia: koulukiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta sekä jengiraakuudet. Etenkin kahta ensimmäistä aihelmaa kirja käsittelee eri henkilöiden kokemina, ja kirja osoittaa kirvelevästi, miten tavallista etenkin tyttöjen häirintä on ja mitä haavoja se jättää.

Kokonaisuus virittyy pahuuden pohdinnasta:

”Me olemme olleet kaikki lapsia, tulleet tähän maailmaan hyvinä. Sitten jotain tapahtuu, ja jotkut meistä päätyvät tekemään toisilleen pahaa. Pahaa toiselle ihmiselle. Miksi?”

Edellinen sitaatti on romaanin salaperäiseltä päiväkirjan kirjoittajalta, jonka osuuksia on kursivoituna siellä täällä. Muuten kerronta vaihtelee Matsin ja Eevin näkökulmien kesken, mutta kerronta ja dialogit sujuvat hyvin. Rakenneratkaisu tuntuu nykydekkareille kovin, kovin tyypilliseltä, niin myös kombo poliisi-toimittaja.

Muutenkin voisi kuvailla Kostoa tyypilliseksi dekkariksi mutta hyvällä tavalla sellaiseksi. Pikkukaupungin tavallisten ihmisten tragediat kirja välittää inhimillisen myötäelon tuntein. Se sopii dekkarimakuuni. Pidän myös kirjan nousujohteisesta kehityskaaresta, ja ihan loppu lisää intoani. Odotan seuraavaa osaa.

Kaisu Tuokko: Kosto, Otava 2023, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeat. 

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Kolme jännityskirjaa keväältä

Tänään käynnistyvät kesän 2023 dekkariviikko ja kirjabloggaajien dekkariviikot, joten postailen parin viikon aikana muutaman dekkarijutun. Tähän ensimmäiseen kokoan pikapalautteet kolmesta kirjasta, jotka olen lukenut tämän kevään aikana.

Fiona Barton: Yksi meistä katoaa

Yksi meistä (Bazar 2023) aloitta Fiona Bartonin uuden sarjan, jossa päähenkilönä toimii Elisa King. Aloitusosassa hän toipuu syövästä sairauslomalla, mutta sotkeutuu katoamistapauksen selvittämiseen. Matkan varrella paljastuu useampiakin rikoksia, jotka liittyvät pienen rantakaupungin ihmisiin.

Barton kuvailee henkilöt elävästi, ja tarinasta löydän jotain tuoretta, mikä johtuu tyylistä kuvata eri henkilöitä kohtaloineen ja eritoten tapaa, miten kirja tutustuttaa päähenkilöön. Sattumat, henkilöiden kytkökset, aiemmat kokemukset ja epätoivoiset tavat ratkoa ongelmia kasautuvat – siitä kehkeytyy kelpo, henkilövetoinen dekkari.

Fiona Barton: Yksi meistä katoaa. Osa 1 – Elise King, suomentanut Riitta Kurki & Tiina Kähkönen, Bazar 2023, 242 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Taisin hieman epäröidä, luenko ensimmäisen osan jälkeen lisää Ragnar Jónassonin Ari Thor -sarjaa. Luin ja totean: Tuhkayö (Tammi 2023) vetää paremmin kuin ensimmäinen osa. Ainakaan erinäiset kömpelyydet eivät niin häirinneet tässä kirjassa, jossa Ari nuolee haavojaan pienellä islantilaispaikkakunnalla, Siglufjörđurissa. Oma elämä on yhä sotkussa, epävarmuus jyllää, poliisikollegat kipuilevat omiaan ja lähistöltä löytyy kalmo.

Paikallisväriä tarjoaa tuliperäinen saari luonnonilmiöineen. Se on näissä islantilaiskirjoissa yksi viehätyksen syy. Sitä tavanomaisempaa on, miten kirja pyörittää henkilöiden privaattia ja murhatapausta. Rikokseen punoutuu jos jonkinlaista salaisuutta ja kauheuksia ihan kansainvälisin, epähumaaneinen kytköksin. Jännitteet pysyvät kasassa loppuun saakka, ja pidän tätäkin poliisiromaania henkilövetoisena.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö, Osa 2 – Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2023, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa

Ella Paijan esikoisjännäri Soita minulle karusellin kelloa (Tammi 2023) sai minut hämmennyksen tilaan. Yksi trendi kirjallisuudessa näyttää olevan, että kertojana voi olla erilaisia luontokappaleita. Paijan kirjassa yksi kertojista on Särkänniemen huvipuisto, joka myös puuttuu tapahtumiin ja aiheuttaa keskeisen jännitysaiheen. Taitaa olla kyse uuskumma-aineksesta.

Huvipuiston kesätyöntekijät toimivat kirjan keskiössä, ja kesän etenemistä katsellaan heidän kannaltaan, pääosassa kourallinen nuoria. Epävarmuus itsestä, muista ja suhteista välittyy, mutta henkilöih­­in ei silti oikein paneuduta, viistetään vain. Ajattelen kirjaa nuortenkirjana, en vain nuorten päähenkilöiden vuoksi, vaan otteen vuoksi. Ei se ole mikään miinus. Minulle kirja ja sen katsantotapa jäivät kuitenkin etäisiksi.

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa, Tammi 2023, 178 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Edith Södergran: Maailma on minun

Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion. 

Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).

Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.

Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.

Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”

Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:

”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään

ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella

väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”

Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.

Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot, Taide

Irja Rane: Naurava neitsyt & Kati Tervo: Tyttö joka olin & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalilukupiirimme valitsi kesän alkuun kaksi kirjaa. Tavoitteenamme on (myös kirjastovarausruuhkan vuoksi) lukea ns. vanhoja kirjoja uutuuksien ohella. Vuonna 1996 Aki Kaurismäki nimesi Finlandia-voittajaksi Irja Ranen historiallisen romaanin Naurava neitsyt (WSOY 1996). Siitä meillä ei ollut mitään muistikuvaa, joten otimme romaanin lukuvuoroon. Uutukaisista meitä kiinnosti Kati Tervon kasvutarina Tyttö joka olin (Otava 2023).

Irja Rane: Naurava neitsyt

Romaani jakautuu kolmen kertojan osuuksiin saksalaisessa ympäristössä. Laajin on romaanin aloittava ”Nahkurilesken kertomus”. Siinä keskiajalle harvinaisen itsellinen ammatinharjoittajanainen Lydia kertoo oikeuspöytäkirjoissa, miten hän pelasti hukkuvan miehen, Johanneksen, ja miten mies vaikutti kertojan elämään sekä aluetta hallitsevan aatelisen kirkkomaalausprojektiin. Oman sävyn kertomukseen tuo, että se on puolustuspuhe. Toisen kertomuksen sepittelee päiväkirjaansa hapan sihteeri Bartolomeus kutakuinkin samoista ajoista mutta tyystin eri näkökulmasta. Kolmannessa kertomuksessa hypätään monta sataa vuotta eteenpäin kirjeisiin, jotka on kirjoittanut natsien vallannousun aikaan rehtori-pastori Klein.

Kertomuksia yhdistää kirkkomaalaus neitsyt Mariasta: kahdessa ensimmäisessä se on syntymässä, viimeisessä se näyttäytyy joltain raunioituneen menneen maailman jäänteeltä hulluksi tulleessa maailmassa Kleinille, joka on menettänyt uskonsa mutta hyväksyy elämän hyvän ja pahan sekä löytää hitusen toivoa.

Kolmihenkinen kirjapiirimme koki alun lähtevän tahmeasti liikkeelle. Taru vielä jatkaa kirjan lukemista Lydian tarinan jälkeen, mutta Johanna ja minä jo hämmästelimme kirjan jälkimakua: vaikka välillä lukeminen oli suorittamista, tunne kirjan tarinoista paranee koko ajan. Taidokas kokonaisuus.

Pidimme kielen rytmistä, vanhan tyylin taituroinnista eri kertojien äänin. Toisaalta hämmennyimme, koska emme tavoita, mistä kirjassa on kyse, vaikka se tarjoaa näkymiä ajasta, uskosta, ihmisestä ja taiteesta. Otamme kirjan annettuna, kirjailijan näkemyksenä ja näkökulmiensa hallitsijana. Tähän sopii lainaus sihteeri Bartolomeukselta: ”Olen kuin olen. En minä eikä maailma setvimisestä parane.” 

Irja Rane: Naurava neitsyt, WSOY 1996, 406 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Jos edellisessä lukukirjassamme neitsyt nauroi, Kati Tervon romaanissa Tyttö joka olin neitsyt pinnisteli neitsyydestään, muttei häntä juuri seurustelusuhteissaan naurattanut. Kyse on kirvelevästä 1970-luvun kasvukertomuksesta. BookBeatissa kirja luokitellaan elämäkerraksi, Helmet-kirjastossa se on omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio.

Tervon kirja rakentuu nuoren tytön päiväkirjatyyppisestä tekstistä, jonka kieli on toteavaa. Karu ilmaisu on suhteessa ilmapiiriin ja tapahtumiin. Silti ilmaisut voivat muuttua symboliksi kuten tuntemukset ensimmäisistä rintaliiveistä: ”Kasvaminen nipisteli ja kolotti, kauhistutti, silti halusin sitä.”

Huomio ei silti ole niinkään sinänsä hallitussa kielessä eikä rakenteessa vaan kasvukipujen syissä ja seurauksissa. Kodin ilmapiiri vetää tytön omille teilleen, eikä koulu tarjoa kohottavia kokemuksia, joten kaveripiirissä tapahtuu tärkein. Ja pojat, miehet! Kertojatyttö siirtyy ikävistä suhteista toisiin, joutuu murjovaan elämäntilanteeseen mutta pääsee irti ja uuteen alkuun.

Kolmihenkinen kirjapiirimme oli kovin samanmielinen: ajankuva välittyy, nuoren maailman tavoitehämäryys ja epävarmuus myös. Emme erityisesti hullaantuneet, mutta jokainen halusi ilman epäilyjä lukea kirjan loppuun. Keskustelimme myös siitä, miten ja millä perustein luomme mielikuvia ihmisistä ja miten ne voivat muuttua – esimerkiksi kirjat voivat niin tehdä.

Kati Tervo: Tyttö, joka olin, Otava 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Pierre Lemaitren tuotannon uusin suomennos Loistavat vuodet (Minerva 2023) aloittaa trilogian, ja ensimmäisen osan jälkeen jää nälkä selvittää jatkoa. Se johtuu kirjailijan tarinoinnin taidoista.

Ensimmäinen kosketukseni Lemaitren tuotantoon oli jysäyttävä romaani Näkemiin taivaassa (jatko-osineen), ja kuinka ollakaan uutukaisessa on oleellinen kytkös siihen. Loistavat vuodet on kuitenkin kirja, josta en voi paljastaa paljoakaan. Polveileva juoni sisältää sellaista, että kukin lukija ansaitsee ahaa-elämykset itse.

Romaanissa yhdistelee genrejä: se on ainakin perhetarina, rikoskertomus, poliittinen trilleri ja historiallinen romaani. Lisäksi kirjaa voi kuvata viihdyttäväksi lukuromaaniksi, koska se on runsas, henkilövetoinen ja moninaisia käänteitä sisältävä. Lemaitren romaanit ja dekkarit (mm. nimisarja) eivät kaihda julmuuksien yksityiskohtien kuvausta, sama pätee nytkin, mutta kirjassa on myös viistoa huumoria ja ilkikurisuutta.

Kerron lukuvinkiksi romaanin kehyksen. Toinen maailmansota on takana, ja Pelletieren perhe elää Beirutissa. Vanhemmat Louise ja Angéle saavat toimeentulonsa saippuatehtaasta, mutta aikuiset tai aikuistuvat lapset hakevat elämälleen suuntaa. Saamaton Jean alias Pullero lähtee etsimään uraa Pariisista vaimonsa Geneviéven kanssa. Pariisissa muka opiskelee veli François, ja sinne karkaa myös nuorin sisaruksista, 18-vuotias Héléne. Étienne matkaa muukalaislegionalaisrakastettunsa perään Saigoniin. Jokainen lapsi luulee salaavansa sumutuksiaan mutta yleensä huonolla menestyksellä. Tosin Jean tekee salassa pahojaan ja paljastuu vain vaimolleen, joka sivumennen sanoen kuvataan ensiluokkaisen sietämättömäksi.

Kiehtova Beirut jää melko pieneen rooliin, mutta elämä sotaisassa Vietnamissa saa paljon tilaa Pariisin ohella. Ympäristö ja tunnelmat välittyvät hienosti. Kaikkiaan Lemaitre osaa kuvata sattumuksia, sattumia, yhteyksiä, salaisuuksia ja tragedioita. Minua hämmästyttää taito kertoa karkein mutta elävin yksityiskohdin henkilöistä: henkilökuvaus ei ole syvää mutta hyvää, hykerryttävää. Lemaitren henkilöt eivät ole mustavalkoisia vaan suttuisia ja hämäriä käytökseltään ja toimiltaan. Siitähän syntyy kutkuttavaa proosajälkeä.

Kirja tarjoaa ajankuvaa, ja siinä välähtää journalismin, talouden ja politiikan kaksinaamaisuutta. Ne välittyvät Pelletieren perheenjäsenten toilailujen tasolta. Toimii.

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1 – Suuri maailma, suomentanut Susanna Tuomi-Giddings, Minerva 2023, 408 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Ilo elää. Selkonovelleja

Hyvää selkokielen päivää 29.5.2023! Tänään haastetaan viestimään rohkeasti selkokielellä – tai selkokielestä. Jaa somessa postaus, jossa kerrot, miten olet käyttänyt selkokieltä (#selkokieli #SelkokielenPäivä #RohkeastiSelkokielellä).

Minä jaan tänään postauksen uudesta selkonovellikirjasta Ilo elää (Opike 2023). Kirjassa on 13 lyhyttä kertomusta, jotka valittiin selkonovellikilpailun yli 100 novellin joukosta. Kilpailuaiheena oli ilo, ja nyt on ilo lukea monipuolinen kokoelma (ks. kustantajan esittely). Kirjan kansi on ihastuttavan raikas.

Joissain novelleissa ilo mainitaan suoraan tai ilonaiheet ovat selvät, toisissa ei. Kari Tapanisen voittajanovellissa ”Kaikki on niin iloisia” Junnulle syy iloita paljastuu samalla kuin lukijalle: Junnu herää koomasta. Mukana on hiljaista huumoria ja onnea onnettomuudessa. 

Eli hankalista asioista voi löytyä eri puolia. Esimerkiksi Hanna Eskelisen novelli ”Ananasmehu” alkaa paniikkikohtauksesta, mutta… Jätän löytämisen ilon lukijalle. Osa novelleista on sellaisia, joissa ilo kurkkii jossain taustalla, mutta siellä se on. Muutama novelli jää mieleeni hauskasti kutkuttamaan. Esimerkiksi Elisa Haverisen ”Ämpärin ääni” ja Sami Lahtisen ”Ystäväni Juha” sisältävät yllättäviä koukkuja. 

Selkeitä onnen aiheita novelleissa ovat esimerkiksi uusi koti, ystävä, työ ja rakastettu. Kokoelman etu on se, että novelleiden henkilöt ovat eri-ikäisiä, eri sukupuolia ja ihan erilaisissa elämäntilanteissa. Selkokielen vaikeustaso vaihtelee sopivasti: osa teksteistä on perusselkokieltä, osassa on jo melko vaativaa selkokieltä. Se tekee kokonaisuudesta vaihtelevan ja monikäyttöisen. 

Ilo elää sopii mukavaksi lukukokemukseksi jokaisen omiin lukuhetkiin mutta myös lukupiireihin ja koulukäyttöön. Uskon monesta novellista irtoavan aiheita keskusteluun: novellit herättävät mielipiteitä ja tulkintoja. Lukuloa!

Ilo elää. Selkonovelleja, Opike 2023, 82 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Novellit, Selkokirja

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023) on kirja, jonka olen jo lukenut muutaman kerran peräjälkeen, ainakin niin, että olen palannut moneen runoon. Ihailen runojen kuvastoa ja kielellis-mielellisiä oivalluksia.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan, vaihteleviin sisältöihin, silti linjakkaaseen kokonaisuuteen. Alkuosa ”Äiti Marfa. Paratiisi.” tuo mehiläiset pörräämään tekstiin. Ja kuka Marfa? Päivätär, mehiläiskuningatar vai keskiajan novgorogilainen hallitsija? Huikea valta Marfalla on suhteessa runon puhujaan myös silloin, kun Marfa mahtuu tikkuaskiin. Ja kantavatko mehiläiset mytologisia merkityksiä, eli mehiläiset kuljettavat parantavia aineksia taivaasta tai tuovat elämän ja kuoleman viestejä makoisan elämäneliksiirin tuoton lisäksi?

Runoissa on arvoituksellisuutta ja pähkäiltävää – sopivasti, kiehtovasti. Miellyn Meriluodon runokieleen, sen suoraan sanojen käyttöön, sillä arvoitukset eivät kätkeydy kielikoristeluun vaan sanasisältöihin. Oleellisia mehiläisten lisäksi ovat sanat, jotka erisnimistyvät kuten Päivä, tai yleisnimenä säilyvä laidun. 

Minua kiehtoo, miten runo usein jatkuu toisessa runossa. Peräkkäiset runot ovat välillä kuin vastauksia tai jakumoja toisilleen. Kuvasto kytkee runoja toisiinsa silloinkin, kun osissa siirrytään kaupunkimiljöön lasitaloista laitumelle tai pastoraaliin tai kaamokseen. Runoissa myytti on tosi ja vastakohdat tai yllätyskäänteet loksahtavat paikoilleen. Vaikkapa näin yhden hienon runon (s. 51) loppusäkeistössä: ”Päivä palaa tuonelta takaisin. / Valo syöksyy edeltä / ja kattila kärähtää pohjaan.” Tai runon lopussa sivulla 17: ”Taivaankappaleiden huolenpito, / rikkaruohojen murhe.”

Runon minä muuttaa muotoaan eri runoissa. Hän on näkijä ja kokija, joskus sulautuja: ”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen. / Istun kädet sylissä, jäsenissä illansuun raukeus./ – -.” Joissain runossa puhuja ilmaisee itsensä suoraan ja ottaa kantaa (katkelma s. 58):

”Taksonomia rauhoittaa minua, museon viileys,

olenhan ihminen,

en ryhävalas, jonka traani on lamppuöljyä,

liha ruokaa, hetlulat korsetinluita.

Olen merelle velkaa,

eikä maksuaikaa ole.”

Elämästä ja kuolemasta on kyse. Runoissa toistuva Päivä kattaa valon ja elämän, elämän säilymisen, ylläpitämisen. Kirjan loppua kohden elämän lopun teemat voimistuvat, ja runoissa näkyvät ilmastokriisi ja luontokato tuhonäkyineen. Silti löydän lopun lisäksi alkuja, myös mytologisen elämän synnyn merkin: ”- – läpäisen ajan hauraat kerrokset, / synnyn surisevaan pesään, / muna josta maailma alkaa. / Olen totta.”

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Runoja, Aviador 2023, 66 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Runot

Éduard Louis: Muutos: metodi

Ranskalainen Éduard Louis keskusteli Helsinki Litissä Pajtim Statovcin kanssa köyhyydestä ja luokasta. Louis ihmetteli yhden suomalaisen toteamusta, ettei meillä ole luokkaeroja ja tähdensi, että joku pienipalkkainen siivoaa hänen hotellihuoneensa ja tekee hampurilaisteriansa. Näin keskustelu vei kohti sitä, mitä Louis kirjoissaan kutsuu luokkaväkivallaksi. Se on saanut kirjailijan kirjoittamaan – mutta:

”Kirjoitan, koska toisinaan kaiketi kadun, toisinaan kadun sitä, että etäännyin menneisyydestä, toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä.”

Helsinki Lit -keskustelun keskiössä oli uutuuskirja Muutos: metodi (Tammi 2023). Autofiktio ei yllätä juonellaan, ja se on kirjailijan tarkoitus. Hän kuvaa kirjoissaan aina perhettään ja menneisyyttään: kukin kirja tuo niihin uuden näkökulman. Nyt kirjailija pureutuu häpeään köyhästä, sivistymättömästä ja väkivaltaisesta perhetaustasta ja riuhtaisusta siitä irti muuttuen muuksi. Siis kostosta.

”Yksi kysymys asettui elämäni ytimeen, se hallitsi ajatteluani, ja mietin sitä yksin ollessani: miten ja millä keinoin saisin revanssin?”

Kirjan kerronta vaihtelee. Pääosin teksti etenee puhutellen isää, mutta välissä on muunkinlaisia tekstilajeja. Louis kuvaa melko kronologisesti lukiovuosiaan ja yliopisto-opiskeluaikojaan, jotka jo sinänsä irtiotto kodista ja vanhemmista, mutta kronologia on vain kehys sille, miten kirjoittaja katsoo taaksepäin tekoja, toimia, syitä ja seurauksia. Hän ruotii itseään, näkee samanaikaisesti sisältä ja ulkoa päin. Säälimätöntä menoa tähtäimenä päihittää muut.

”En tiedä päteekö tämä muihin, mutta kun minun muutosprosessini alkoi, siitä tuli enemmän kuin tietoista pyrkimystä, siitä tuli pakkomielle.”

Muutosprosessiin kuuluu porvariston tavoille oppiminen, ja se onnistuu lukioaikaisen ystävän Elenan ja hänen perheensä avulla. Kiinteä ysävyyssymbioosi on pohja muulle muutokselle, johon kuuluu myös nimen muuttaminen. Elena jää taakse, kun Eddysta Éduardiksi muovautunut nuori mies liukenee Pariisiin ja ökyhomopiireihin. Pyrkyriksikin voisi muodonmuuttajaa ajatella, toisaalta voisi ihmetellä, miten hän soluttautui suihkuseurapiireihin hyväksikäytetyksi tai hyväksikäyttäjäksi – tulkinnat jäävät lukijalle.

Kaikkea kokemaansa kirjan kertoja kantaa kuitenkin mukanaan. Kirjoissaan Louis jakaa sen kanssani ja kirja kirjalta saa seuraamaan vaiheitaan terävänä tarkastelijana. Onko tässä kirjassa opetus? Kirjoittajan kosto ja muutos – tuottavatko ne etsijälleen onnen?

”Pakkasin laukkuni ja lähdin, koska yhtäkkiä en sietänyt unelmaelämääni, kirjailijaelämääni, olin kuvitellut että se oli ihanaa, eikä se ollutkaan, kannoin kaunaa elämälle, koska se oli pettänyt minut ja huijannut minua, koska se oli tarjonnut sitä mitä oli saanut minut toivomaan.”

Éduard Louis: Muutos: metodi, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2023, 145 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Anne Vuori-Kemilän kolmas romaani Maahan viilletty raja (Karisto 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä mutta samalla myös pohjoisten merenrantakaupunkien työläishistoriasta vuodesta 1907 vuoteen 1960. Yhdistelmä toimii ja saa eläytymään ankariin elinoloihin.

Romaanin alussa Reeta jää orvoksi huutolaiseksi, mutta lapsuus jätetään jäytämään ja viedään lukija nopeasti itsellisen nuoren naisen elämään. Reetan lemmenseikkailuista seuraa raskauksia, yhdestä niistä tytär Signe. Reeta antaa tytön kasvatiksi tytön isälle Toivolle ja tämän vaimolle Elmille mutta vaatii avioiduttuaan tytön takaisin. Äidin ja tyttären väliin viiltyy varhaisvuosien eron seurauksena raja, joka vaikuttaa Reetan Signen vartuttua ylittämättömältä. Signe alkaa elää omaa työläiselämäänsä ja karttaa Reetaa.



Reeta ja Signe vuorottelevat romaanissa minäkertojina, ja mukana on myös joitain kirjeitä. Näin pääsen tutustumaan kummankin päähenkilön ajattelu- ja toimintatapaan suhteessa toisiinsa ja muihin henkilöihin. Jääräpäisyys ja jyrkkyys näkyvät ulospäin, ja sisällä vellovat tunteet, joita ei siihen aikaan eikä siinä ympäristössä ääneen avattu. Kumpikin peittelee itseltään ja toisilta lapsuuden säröjä. Siitä sikiää rakastamisen vaikeus. Signe sanoittaa sen:

”Silti ei tämä minussa asetu – sisuksia nakertava huoli ja ajatusten takana kiertyvä pelko. Niin on menneisyys minuun merkkinsä jättänyt.”


Vuori-Kemilä tekee päähenkilöistään eläviä puutteineen ja pyrkimyksineen. Eivät elämä ja teot kerro heistä aina hyvää ja kaunista, mutta juuri siksi henkilöt vetävät puoleensa. Sivuhenkilöt vaikuttavat kokonaisuuteen suuresti, sillä heistä pääsen heijastelemaan päähenkilöiden vaikutuksia. Esimerkiksi kasvattivanhempien pidätelty rakkaus raastaa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden hellät hetket ja kipeät kuprut koskettavat. En löydä kuvaukselle parempaa luonnehdintaa kuin elämänmakuinen.

Kronologiseen romaaniin poimitaan tiettyjä vuosia ja jätetään väliin aukkoja. Se antaa kerrontaan ilmaa. Kielen havainnollisuus miellyttää. Hienosti vaihtelevat pelkistetyt kuvaukset ja sujuva puhekielinen dialogi sekä sävykäs ilmaisu.

”Sillä tavoin surut kulkevat eri suuntiin ja toisin askelin; kiirehtien, hiipien, painavina, painottomina. Silti risteävät joissain kohdissa, silmien vilkaisussa, huokauksessa, hätäisessä sanassa. Osuvat päällekkäin ja samaan kohtaan, pudottavat kiven lammen syliin, kieppuvat kuivuneina lehtinä pihatien poikki ja tulvehtivat ojanreunan yli pirttiin ja kamariin. Palavat puiden latvoissa kasvojen soikioiksi.”

Naiset ovat viime vuosina nousseet sotakirjojen kärkeen, ja samaan joukkoon sopii kotirintaman Signe Kemistä. Kirja näyttää kaksinaismoralistisen ja sukupuolittuneen suhtautumisen saksalaisiin: miehet tekevät hyväksyttyjä afääreja mutta naisten suhteet saksalaisiin tuomitaan. Signe saa stigman ja äpärähäpeän – samalla hän luulee olevansa erilainen kuin aikanaan huoraleiman kokenut äitinsä: ”Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen.” Lukija sen sijaan näkee paljonkin yhtymäkohtia tyttären ja äidin kohtaloissa.

Puuteollisuus ja satamatyö olivat Kemissä ja Haukiputaalla elinehtoja, ja niistä Maahan viilletty raja kertoo sellaista, mitä en ole ennen lukenut. Pienipalkkaisiin lastaustöihin valitaan työntekijät nokkimisjärjestyksen mukaan, työmatka tehdään keikkuvalla paatilla ja laivan ahtaissa työoloissa pinotaan hengen uhalla raskaita lautoja – vakuuttavaa työn ja työläisyyden kuvausta. Ja näyttäytyyhän sekin, miten raskas työ vaatii raskaat huvit. Punaisesta Kemistä haistan työläisnaisten hien ja viinan katkun. Ja naisasia lävistää kerrontaa:

”’Missä ukot on?’ suhahdan Inkerille kysymyksen. ’Älä nyt hulluja puhu. Ei kai ne akkojen hommiin ala tai meikäläisten huonommille tienesteille. Ne on föörmanneja, täkmanneja, tarakantekijöitä tai vinssinkäyttäjiä. Ja tiivinä sellaset jotka ei kelpaa muuhun.’”

Maahan viilletty raja perustuu tosielämään, ja siitä kirjailijan taitavasti ilmaisemat täyteaineet tekevät kaunokirjallisuutta. Toistan vielä, että Anne Vuori-Kemilä saa henkilönsä ja historian elämään. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan. 

”Tuijotamme samaan suuntaan molemmat, ojaa joka puskee uomaansa ryteikköjen ja joutomaiden keskelle. Sellaisen maiseman läpi meidänkin olisi selviydyttävä.”

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja, Karisto 2023, 332 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani