21 toukokuun, 2023 · 7:00 am

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

En voi ohittaa kirjaa, jonka nimi jo herättää väkeviä mielikuvia, ja jaan oitis kokemuksen, sillä minua lähellä on kuusikko, jonka läpi minun on todellakin säännöllisesti kuljettava. Siksi suurin odotuksin tartun Veera Sylviuksen runokokoelmaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone kustannus 2023). Odotukseni täyttyvät.

Aluksi on heti todettava, että Sylviuksen runokokoelma vastaa makumieltymyksiäni. Kielikuvissa käytetään luontometaforia, runot ovat lyhyitä sisällöstä tinkimättä ja sana-asettelut avautuvat avoimiin tulkintoihin. Minuun iskee muutaman rivin runot, joissa yhdistetään havaintoja, konkreettisia ilmiöitä ja kiteytys, ristiriita tai häiriö. 

•

Kokoelma avataan avaruudellisin asioin, mutta itse runoissa ei liikuta sfääreissä vaan kuusikossa, tuntureilla, lammen rannalla ja muissa paikoissa luonnossa tai luonnon reunamilla. Erityisesti pidän runoissa siitä, että runon puhuja ei erota itseään vaan toimii kokonaisena, yhtenä luontoilmiöiden kanssa, esimerkiksi: ”metsästä löytyy hirven uni / asetun sen syliin lepäämään”.

Runoissa konkretia kohtaa unen, suru toivon, kommunikointikyvyttömyys kyvyn kohdata. Mietin runojen melankoliaa: se ei upota apeuteen vaan johtaa kaipuuseen. Kaipuuseen sisältyy kaikki, mitä ei voi tavoittaa vaan saa vain syrjästä kiinni.

”Runot ja unet hengittävät toisiaan

yön kaleidoskoopissa

totuuden valtakunta

tarttuu päivän helmoihin

metsä kasvaa puoleeni”

•

Runojen kauneus ei ole söpöstelevää vaan ankkuri hyväksyä elämään kuuluva. Aloitan kokoelman hajoittajaeliöiden seurassa, ja kirjan lopussa pysähtelen monesti kuolemassa, vaikkapa näinkin totaalisesti: ”Kuolema tulee elämän levyisenä rintamana”. 

Runokuvastossa nimetään luontokappaleita (myös sielunlintuni kurki ja sen kevättrumpetti) ja kuljetetaan erilaisiin maastoihin: metsä, suo, tunturi, meri ja lampi. Lampi edustaa janan ja suoraviivaisuuden vastakohtaa eli pyöreää, ääretöntä. Metaforisuus viehättää minua, joten kahlaan runojen herättämissä mielikuvissa.

Tunnen, että pääsen hengittämään vapaasti kirjan sanakuusikossa ja muissa maisemissa. Saan sijoittaa omat maisemani Sylviuksen runoihin. Runot kommunikoivat, päästävät läpi tuntemuksia, tunnelmia ja ajatuksia ja säilyttävät sopivasti salaisuuksia.

”Seisoa tuvassa, katsoa yölliselle merelle

istua pöydän äärellä, ajatella itsensä tuuleen

astua yöhon, olla ääniä täynnä”

•

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi, Enostone kustannus 2023, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot

17 toukokuun, 2023 · 3:46 pm

The Last Kingdom: Seven Kings Must Die

The Last Kingdom -sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta, ja niiden päätteeksi on nyt katsottavana saagan alle kaksituntinen elokuva Seven Kings Must Die (Netflix 2023). Tuotantokausien taso on hieman epätasainen, mutta mukaansa tempaava historiasarja se on minulle ollut.

Suosiosyitä olen puinut postauksissani, mutta tiivistän ytimen: juonen juonittelukuviot tehoavat, kun sarjassa rakennetaan kuningaskuntien yhdistymistä Englanniksi viikinkien hyökkäysten lomassa. Lisäksi minuun vetoaa keskeisten henkilöiden kehityskaari, ykköstykkinä pääsankari Uhtred (Alexander Dreymon).

Viimeinen silaus elokuvana on mainio ajatus: ei tarvitse pelätä sarjan pitkittämistä. Luonnollisesti jännitän, miten Uhtredin kohtalo sinetöidään. Ja kyllähän tämä Destiny is all -teemainen taistelija saa tarunhohtoisen päätöksen – tyylikkäästi – en vain kerro millaisen ja miten. Muutkin tutut henkilöt tapaan ja hyvästelen. Ihmettelen kyllä, minne hukattiin sarjan viimeisen tuotantokauden kiinnostavin henkilö, edesmenneen kuninkaan Alfredin leski Aelswith.

•

Tapahtumat käynnistyvät Alfredia seuranneen kuninkaan Edwardin kuolemasta ja öykkäröivän viikinkikuninkaan (vau, Pekka Strang) vehkeilyistä Englanti-suunnitelmien tuhoamiseksi. Taas tarvitaan Uthredia uskollisine taistelutovereineen säilyttämään unelma yhtenäisestä valtakunnasta.

Jälleen teemoina jylläävät valta ja uskonto. Rakkaussuhteilla ei nyt juhlita, lempeen liippaava aines lähinnä kytkeytyy syyllisyyteen, valtaan ja petturuuteen. Elokuvassa on silti hitunen traagista rakkautta, ja se liittyy yhden naisen enneuneen (suomalasinäyttelijä Ilona Chevakova). Enneunesta saa koko elokuva nimensä. Sarjan alkukausien pornostelusta on täysin luovuttu. Painopiste on äijäilytyylisessä uhossa ja verisissä taisteluissa. Sulatan ne lajityyppiin kuuluvina.

Elokuva etenee sujuvasti suvannoista takaiskuihin ja taisteluihin, mutta hätkähdyttävää elokuvallisuutta siinä ei ole, joitain hienoja kuvia kyllä. Näyttelijät täyttävät tyyppinsä, sillä roolit eivät anna mahdollisuuksia erityisen mullistaviin suorituksiin. Siitä huolimatta elokuva puoltaa paikkansa sarjan päättäjänä. 

•

Hienosti elokuvan loppukuvat tarjoavat perspektiiviä 900-luvulta tähän päivään. Historialliset tapahtumat ovat taustana Bernard Cornwellin kirjasarjassa, johon tv-sarja ja elokuva pohjautuvat. Fiktio värittää säilyneet kronikat viihdytykseksi, paikoin ihan vavahduttavaksikin: on voinut olla uhtredeja, sidrickejä, britejä ja knuteja, vaikkeivat kronikat heitä mainitse; valtataisteluiden seurauksena on tuhansia nimettömiä luita maatunut yli tuhannen vuoden aikana. Tarinan aineksia, tarinat elävät.

•

Seven King must die. The Last Kingdom. Netflix 2023.

Katso traileri. 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

15 toukokuun, 2023 · 6:55 pm

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout on kirjoittanut koronakirjan Lucy meren rannalla (Tammi 2023). Edellisistä romaaneista tuttu Lycy Barton kertoo kuukausista viruksen leviämisestä lähtien. Ex-mies William vie Lucyn Maineen merenrantataloon karanteeniin. Niin muuttuu ja mullistuu elämä.

”Miksi me ihmiset olemmekin niin erilaisia? Taidamme syntyä erilaisina. Ja sitten maailma ottaa ja heittelee meitä.”

Stroutin minäkertoja Lucy selostaa levottomuutta herättävistä asioista pelkistetysti. Tapahtumien ja ajatusten kuvailu tallentaa asioita yksinkertaisen oloisesti, jopa naiivisti. Aluksi se ei meinannut tehota minuun, mutta ei aikaakaan, kun olin tyylin lumoissa. Havaintojen, muistojen ja toistettujen asioiden väliin ujuttuu hienoja kiteytyksiä ja hankaavia hiertymiä. 

Lucy meren rannalla -romaanissa kytketään Stroutin eri kirjojen henkilöitä toisiinsa. Pikkukaupungin tyttö, Olive Kitteridge ja Olive, taas -romaanien henkilöitä vilahtelee siellä täällä. Ne herättävät minussa huvittuneita ahaa-elämyksiä.

”Koetan vain sanoa että se hetki tuntui melkein ilmestyksenomaiselta: maassamme vallitsi edelleen syvälle juurtunut levottomuus ja sisällissodan kuiskaukset tuntuivat häilyvän ympärilläni kuin tuuli, jota ei tuntenut mutta tunsi sittenkin.”

Epävarmuus väreilee. Se kuuluu kirjan henkilöiden parisuhteiden luonteeseen ja kestoon, se liittyy elämäntilanteeseen, ammatinharjoittamiseen ja luonnollisesti viruksen varjostamaan elämään. Lucyn ja aikuisten tyttärien välit vaihtelevat ja heijastavat Lucyn ja Williamin aiemman liiton kipukohtia. Kuolema ja luopuminen väijyvät; huoli ja huolehtiminen, aivosumu ja masennus näyttäytyvät, mutta myös välittäminen ja rakkaus. Yksi romaanin teema tuntuu olevan toisten ihmisten ymmärtämisen puute ja sen vastakohta, yritys ymmärtää.

Lucy herää yhteiskunnan kahtiajakoon esimerkiksi Olive Kitteridgen kodinhoitajan Charlenen kautta. Naisen auton Trump-tarra sysää häntä pöyhimään, miksi mukava, yksinäinen nainen kannattaa Trumpia tai miksi Capitol-kukkulalle rynnätään. Varmoja vastauksia ei löydy, vain se on aika totta, ettei ihminen jalostu, jos häntä ei arvosteta. Myös alueelliset eroavaisuudet ja ennakkoluulot näyttäytyvät, ja korona-aika niitä vielä korostaa: newyorkilaisuus ei ole mikään valtti Mainessa.

”Me olemme ihmisten kanssa missä milloinkin ja miten milloinkin, ja annamme sille suuren arvon. Mutta loppujen lopuksi emme ole mitään.”

Yhteiskunnalliset teemat sekoittuvat päähenkilön taustan käsittelyyn: köyhyyteen, väkivaltaan, eriarvoisuuteen, haavoittuvuuteen. Niistä muistuttavat myös Lucyn välit sisaruksiinsa. Taustastaan ei pääse eroon, ei iskostuneesta mitättömyydentunteesta, ei edes kuolleista vanhemmistaan: Lucyn päässä puhuvat oikea edesmennyt kalsea äiti ja keksitty rakastava äiti.

”Ajattelin taas miten äitini – oikea äiti – oli sanonut minulle niin eräänä päivänä. Ja hän osui aivan naulaan kantaan. Jokaisella on tarve tulla huomatuksi.

Minä en tuntenut itseäni tärkeäksi. Olin aina ollut vähäpätöinen. Minulla oli vaikeaa.”

”Tarkoitan että jos on onnekas saattaa törmätä johonkuhun. Mutta ihmiset ponnahtavat aina erilleen, ainakin vähän kauemmaksi.”

Stroutin romaanista ponnahtaa lukuisia aihelmia mieleeni, eli sain jälleen häneltä täyteläisen kirjakokemuksen. Pessimististä eksistenssipohdintaa on paljon, muttei kirja levitä toivottomuutta. Kyse on kaikkineen arvaamattomasta elämästä ja sen montuista, myös niistä nousemisesta.

Minua sykähdyttävät romaanin sävykkyys ja tarkkanäköisyys. Yksinäisyys, ystävyys, suru, rakkaus ja vanhemmuus vaihtelevin tuntemuksin resonoivat. Romaanin lopun äiti-tytär-keskustelut tarjoavat vielä lisäkierteen: onko jotain, mitä Lucy ei kuitenkaan näe tai halua nähdä? Jos edellinen kirja oli Voi William!, voisi tämä kirja olla nimeltään Voi Lucy!

•

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 toukokuun, 2023 · 8:44 am

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

•

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

•

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

•

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Avainsanat:

9 toukokuun, 2023 · 3:55 pm

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?


Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.



Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.

•

Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.

Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.

•

Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.

Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.


•

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

6 toukokuun, 2023 · 6:23 am

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Raikkaasti voimaannuttava. Tämä ajatus pamahti mieleeni, kun olin aivan Minna Rytisalon uutuusromaanin Jenny Hill (WSOY 2023) alussa. Saman voin toistaa romaanin luettuani. Kirjassa kerrotaan keskiluokkaisen viisikymppisen, pitkästä liitosta lähtevän nykynaisen muutosvuosista. Eli aihe on kovin tavallinen – vaan näistä sytyn: käsittelytapa ja kerronta.

”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”

Kerronta kunnioittaa arkea toisteisuutta karsimatta, samalla se kohottaa tavispäiviä. Rytisalon linjakas lause ja varma virke vievät tilanteisiin ja teemoihin, joissa punaisena lankana on Mäen Jennin otteeton elämä ja hivutus muutosvalmiiksi Jenny Hilliksi. Romaani tarttuu pitävällä verbaaliotteella Jenni/Jennyn tavalliseen elämäntaipaleeseen: työläiskoti, sisko, vaihto-oppilasvuosi, yliopisto-opinnot, avioliitto, kaksi lasta vauvasta aikuisuuteen, toimistotyö, pettävä puoliso, ero, yksiöelämä. Teho syntyy ilmaisusta ja kronologian rikkovasta näkökulmavaihtelusta.

Jennyä havainnoidaan toisaalta etäältä mutta kuitenkin niin, että luut natisevat ja solut suhisevat. Hänet nähdään myös satumaisuudesta riisuttujen avatarhahmojen silmin. Hurteinta luettavaa ovat Jennyn terapiakirjeet Ranskan presidentin puolisolle Brigittelle.

”Miksi minun pitäisi olla jumalatar ollakseni onnellinen?”

Jenny Hill on feministinen romaani. Päähenkilön tapa toimia sekä suhtautua itseensä, ympäristöön ja muihin ihmisiin on patriarkaattiin kasvatettua. Viime vuosina paineista naiskuvaa on käsitelty paljon, joten Rytisalon romaanissa on tuttua, mutta ote on oma. 

Päähenkilön rimpuilu omanlaiseen elämään kuvataan monin sävyin, ja hipaisu ironiaa, kytevää kiukkua, lämmintä huumoria ja lempeää ymmärrystä kantavat Jenny-saagaa. Jennyn vastaparina toimii rohkea pikkusisko somebisneksineen. Johanna-siskon jumalatarhömpötys ja Jennyn arkisuus sopivat kontrasteiksi. Siksi minua viehättää Jennyn repäisyjen mittakaava kuten uskallus pukea päälle ryppyinen paita tai:

”Suurimmat kapinat alkavat pienistä teoista ja joskus, niin kuin nyt, se voi tarkoittaa sitä, että huulipunaa ei ole rajattu.”

”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”

Jos on romaanin sisällössä tuttuja naisasia-aineksia, on siinä lisäksi virkeää kuvastopurkua. Katsanto siirtyy vähän väliä Jennyä kommentoivaan satuhahmojoukkoon, avattariin Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. Jennyä havainnoiden he kertovat lisäksi omia tarinoitaan. 

Sadut ovat venyneet suullisesta viihteestä Grimmin veljesten mukaelmiin, sieltä Disney-kiiltokuvisiin naismalleihin – ja nyt niistä pois. Saduissahan sankarittaret saavat onnellisen lopun prinssiensä kanssa, mutta Rytisalon romaanissa romantiikka karsitaan niin avattarien kuin Jennynkin tarinoista.

No, onhan satuja ennenkin uusinnettu, ja nyt nämä fantasialeidit kertovat silottelemattomat tarinansa ahdisteluineen, väärinkäytöksineen ja omaehtoisuuksineen. Feministiteoreettinen apparaatisto on käytössä, kun menneet versiot korjataan, esimerkiksi Punahilkka puhisee:

”Minun tarinastani on tehty hassunhauska ilveily, joka todentaa valheellista positiointia ja sortavia representaatiota.”

”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”

Voisin nostaa Jenny Hillistä kaiken edellisen lisäksi vaikkapa vaihdevuodet, äitiyden, ystävyyden, uupumuksen, luokkaerot, tunnelukot ja kehollisuuden. Tai monenlaista viitteellistä kuten lilavärin houkuttelevuus tai eltaantunut Benny Hill -huumori. Niistä kaikista löydän kiinnostavia kulmia. Jenny Hilliksi kasvaminen tarkoittaa ainakin sitä, että on aika katsoa eteenpäin, tulla nähdyksi ja tuntea. Olla kaunis ja hurja niin kuin on. Ja lukijana kiitän: tämä kaikki on kerrottu kauniisti ja hurjasti.

”Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.”

•

Minna Rytisalo: Jenny Hill, WSOY 2023, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 toukokuun, 2023 · 5:25 am

Karoliina Niskanen: Muamo

Karoliina Niskasen romaanin Muamo (Bazar 2023) aihe äitien ketjusta osuu täysin lähenevään äitienpäivään. Sukupolvien ja juurien merkitys tuntuu juuri nyt tärkeältä, ei niinkään lipevät ylistyslaulut äideistä parhaimmille vaan tämä:

”Aino katsoo Annaa ja sanoo, että huono tai hyvä, ei äideistä pääse eroon. Äidit muuttavat ihomme alle, ja lastaan kantaa mukanaan koko elämänsä.”

Niskasen kirjan hienous avautuu minulle vähitellen ja apposellaan se on jälkisanoissa. Romaani ei ole vain kahden päähenkilön tarina vaan viesti katoavasta kielestä ja kulttuurista: karjalan kielestä, laulu- ja itkuperinteestä, uskomuksista ja tavoista. Vaikka romaani keskittyy 1930-lukuun, sota-aikaan ja sen päättymiseen Karjalan luovutukseen, tarinan jatkumisen kuulee kirjan henkilöiden verenperinnön kohinana.

•

Muoamon päähenkilöitä on kaksi, ja vaikka ruotsalaisen Annan kohtalo koskettaa myös, minut valloittaa Laatokan takaisen Karjalan Aino, joka vahingon sattuessa päätyy miniäksi Suomen puolelle Karjalaa. Kulttuuriero on selvä: Ainon puhe eroaa muista, hänelle huomautellaan: ”Älä pajata.” Runo-, uskomus- ja ortodoksiperinne eroaa myös talon väestä. 

Käytän tässä henkilöstä nimeä Aino, mutta kuvauksen hienous piilee siinä, miten hänen kehityskaarensa kuvataan nimeämällä: tyttö, miniä, äiti, emäntä, evakko, Aino – lopulta ainoa oikea nimi – karjalankielinen, oman muamon antama. Se jääköön joka lukijan löydettäväksi.

•

Evakkoaika johdattaa Ainon tyttärineen Pohjanmaalle, jossa Anna asuu anoppinsa kanssa. Rakkaudettoman Annan taival miniäksi pohjalaistaloon on tarina sinänsä kuten myös hänen kehitysvaiheensa.

Poikkeuksena moniin muihin evakkoutta viistäviin romaaneihin, Niskasen romaani painottaa Ainon osalta ystävyyttä, vaikka vieroksuntaakin evokkoja kohtaan ei väistetä.  Yhteys ruotsinkielisen Annan ja karjalankielisen Ainon välillä on kuvattu aistikkaan kauniisti. Tämä kiteyttäköön sen: ”Sanat putoilevat hiljaisuuteen, muovaavat heidät eläviksi.”

Rakkaus ystävien välillä kantaa mahdottomatkin vaiheet, ja ylipäätään Muamon rakkauskuvaukset kääntyvät epäperinteisiksi. Esimerkiksi vaikutun Ainon rakkaudesta äidin – muamon – muistoon ja kulttuuriperintöön, lisäksi elävästi väreilee rakkaus anoppiin (kyllä!) ja omiin tyttäriin sekä Anna-ystävään – puhumattakaan rakkaudesta kotiseutuun. 

Ainon vastakuva monessa on Anna, jonka äiti on hylännyt ja joka ajelehtii rakkaudettomaan liittoon eikä pitkään aikaan kykene äitiyteen tai äidinrakkauteen. Anopin hyväksyntä (kyllä!) kantaa häntä, ja vaikka anopin pahantahtoisuus karkoittaa Ainon, se ei tuhoa Annan ystävyyssuhdetta Ainoon eikä anoppiinkaan.

•

Lähivuosina ilmestyneissä sota-aikaromaaneissa (esimerkiksi Rosa Liskomin Väylä ja Merja Mäen Ennen lintuja) lehmien ja lasten kohtalot säväyttävät, niin Muoamossakin. Ainon ja Annan lapset sotalapsina on kirjan yksi juonne. Tiiviissä romaanissa riittää aiheita, mutta suurin niistä on rakkaus. Ja tärkeintä sen kuvauksessa mielestäni on, miten kuvaus ohittaa ilmeisen. 

Rakkauteen kuuluvat myös katteettomat lupaukset, torjunta ja torjunnan sietäminen. Myös rakkaudessa lapseen valo ja varjo vaihtelevat:

”Ei rakkauden pidä olla helppoa, rakkauden pitää repiä rikki ja hajoittaa kappaleiksi. Rakkaus on kipua. Rakkaus kasvattaa, muovaa ja mukautuu, jättää ikuisen jäljen ja rumat jäljet. Rakkaus on pahoja muistoja ja hyviä muistoja ja toisinaan se ei tunnu miltään. Toisinaan sitä pohtii, tunnenko mitään tuota ihmistä kohtaan, händä, jonka olen omilla voimillani tähän maailmaan työntänyt.”

Kirjan kieli ja kerronta läpäisevät pinnan, ne juurruttavat sanat maahan ja lihaan. Muamo on hieno henkilövetoinen romaani, joka kurottautuu sadan vuoden kaarena tähän päivään ja laventaa aiheen yksityisestä yleiseksi.

•

Karoliina Niskanen: Muamo, Bazar 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2023 · 7:30 am

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

•

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

•

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

•

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

27 huhtikuun, 2023 · 8:32 am

TTT: Pienen hauen pyydystys

Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.

Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.

•

Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.

Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.

Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.

Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.

•

Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.

•

Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023

Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin

Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo

Työryhmä, ks. TTT:n kotisivut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

26 huhtikuun, 2023 · 6:22 am

Elina Hirvonen: Katri-Helena

Enpä juuri lue elämäkertoja, etenkään musiikkimaailmasta. Bonon kirjan Surrender kyllä taannoin luin, ja nyt jotain muuta ja toisin: kuuntelin Elina Hirvosen kirjoittaman Katri-Helena-elämäkerran (WSOY 2023).

Poikkeuksellisesti kuuntelin koko äänikirjan, koska sen luki kohde, Katri-Helena. Hän aloitti laulajauransa syntymävuotenani 1963. Kotonani oli aina radio auki, joten Katri-Helenan iskelmät ovat tuttuja. Eivät ne ole olleet minulle musiikkityyleistä läheisintä lajia mutta silti elämäni ääniraitaa.

Tämä kirja taitaa toimia etenkin äänikirjaversiona. Katri-Helenan eloisa, luonteva luenta osoittaa, että Elina Hirvonen on todella tavoittanut Katri-Helenan aidon äänen. Myös lukijan laululurituspätkät valloittavat. Hämmästyn: tämä on viehättävää kuuntelua, samalla elämänpeilailua lapsuudesta tähän päivään.

•

Lukujen aluissa luetellaan kunkin ajanjakson maailmantapahtumia ja suomalaisen yhteiskuntakehityksen merkkipaaluja. Ymmärrän: Katri-Helena on osanen kokonaisuutta, maailmanlaajuistakin.

Elämäkerran henkeen henkilökohtaisuus on kirjan voimavara, eikä sitä miinusta edes kerronnan toistot. Kertojan valoisa ääni selostaa kokemukset rakastetusta lapsuudesta kolmen avioliiton, kolmen lapsen, menetysten ja hittibiisien kautta tähän päivään.

Niin ulkonäköpaineet, julkisuuskuva, rakkaussuhteet kuin kalakaveruus asettuvat paikoilleen. Helmenä hehkuu ikirakas sielunkumppani Timo Kalaoja. Elämän välivaihe, Panu Rajala, takertuu kehityskertomukseen kuin loinen – mielestäni aika säästeliäästi ja ymmärtäväisesti kuvattuna. Ilahduttaa huima, ihana hullaannus nuoreen rokkari-Tommiin. Ja vanhemmat, lapset, lastenlapset, ystävät, ura, bändit, työtoverit – lämpö välittyy. Eikä kertoja unohda mainita virheitään eikä katumuksen hetkiään.

En piittaa iltapäivälehtien tai niissä Panu Rajalan ulostuloista tai kertojan hörhöilevästä henkimaailman aspektista, sillä kirjasta kehkeytyy suhteellisuudentajuisen, ikääntyvän tähden kokokuva. Vilpittömyys, positiivisuus ja elämänusko loistavat vaikeuksienkin välistä. Kaikkeen Katri-Helena löytää kivaa.

•

Ihailen tapaa, miten artistin ammattietiikka välittyy. Käsitän 60 vuoden mittaisen ääniuran, uurastuksen, viihdepalvelun. Arvostan, miten puretaan 32 vuoden ikäero nykyrakastettuun. Huimaa, miten kirja riisuu aseet juoruilulta, sillä valta on nyt kertojalla. Hän on avoin siten kuin haluaa.

En osannut etukäteen aavistaa, miten viehätyn tästä kirjakuuntelusta, kun pihatöiden ratoksi pistin luurit korviini. En tiennyt olevani fani, nyt taidan olla.

•

Elina Hirvonen: Katri-Helena. Laulaja, WSOY 2023, äänikirjana 12 tuntia 45 minuuttia, lukija Katri-Helena. Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Avainsanat: ,

23 huhtikuun, 2023 · 7:29 am

Helsinki Lit 2023 – lukemista ennakkoon

Helsinki Lit järjestetään strategisesti oikeaan aikaan kevään lopuksi, tänä vuonna 12. – 13.5. Kaikki kirjamessut on jostain syystä sysätty syksyyn, joten kirjatapahtumanälkäiselle kevään tilaisuus maistuu herkulta. Painotus käännöskirjallisuuteen sopii tällaiselle kotimaisen kirjallisuuden suurkuluttajalle, sillä kyllähän makupalat maailmalta avartavat.

Viime vuodet ovat osoittaneet, että tapahtuma on laadukkaasti järjestetty ja haastattelut (harvoin varsinaisia keskusteluja) kiinnostavia. Ohjelma julkistetaan sopivasti siten, että ennen Litiä ehdin lukea usean kirjailijavieraan teoksen. Tässä lukemistani koonti, ja linkeistä pääsee varsinaisiin postauksiini.

Perjantain kirjailijat 

Liv Stömqvist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Strömqvistin sarjakuvista on useita suomennoksia, mutta tässä vaiheessa olen lukenut vain yhden. Esseistisellä feminismiotteella kerrotut kuva-teksti-kertomukset halkovat halki-poikki-ja-pinoon rakkaus- ja rakastumisoletuksia antiikista Leonardo di Caprioon. Pistelee ja viihdyttää.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Olen lukenut muutaman Louisen kirjan, viimeisimpänä tämän äitikertomuksen. Karuista kotioloista kirjailija on kehittänyt kiehtovaa proosaa, jonka autofiktiivinen kerronta on suoraa ja terävää. Omalla tavallaan Louise kiertää tässä kirjassa ajatuksen, ettei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus, vaan hän muotoilee sen näin: ei ole myöhäistä saada äitisuhdetta.

Fríđa Ísberg: Merkintä

Tässäpä on hiertävä piikki psykologisoinnin lihaan. Romaanissa myötätuntotestien perusteella suojellaan tai diskriminoidaan empatiavajaita – näkökulmasta riippuen. Mahdollinen maailma, sellaisen tämäkin fiktio tehokkaasti luo. (Hmm, tulee väkisin mieleen vaalienjälkeiset empatia ja politiikka -ulostulot vertailumateriaalina tämän romaanin maailmaan.)

Torrey Peters

Tämän kirjailijan jätän Lit-yllätykseksi.

Muokkaus 6.5.2023. Nyt vain kirjailijan keskustelu Litissä tulee olemaan yllätys, sillä sainkin kirjan sopivasti kirjastosta. Detransition, baby avartaa sukupuolen ja naiseuden ymmärtämistä. Se on muuttuvaa, liikkuvaa ja määriteltynäkin elastista. Vanhemmuuskysymys poksauttaa oletukset ja odotukset. Olen kiitollinen, että luin tämän kirjan. Sain totisesti tuuletuksen transteemasta.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Kirpeä kasvukertomus kuljettaa Karibialle. Kaikki ei ole kunnossa tyttären ja äidin suhteessa, kun kasvupyrähdys ja murrosikä etenevät. Tarina katsellaan tytön silmin, tunnelman latatuneisuus tekee kerronnasta kiinnostavaa.

Lauantain kirjailijat

Diamant Salihu

Myös tämän kirjailijan jätän itselleni Lit-yllätykseksi.

Patrik Svensson: Meren kutsu

Luin muutama vuosi sitten Ankeriaan testamentin, johon ihastuin. Nyt odottelen uutta suomennosta, Meren kutsu. Se ilmestyy esimerkiksi BookBeatissa 10.5.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Otsikko on mahdoton, sillä rakkauden vapaus on kovin suhteellista. Romaanissa vanhempien ja lasten rakkaus murenee, kun toinen vanhemmista hullaantuu uudesta rakkaudesta ja perhe hajoaa. Kaikissa rakkauksissa on vaiheensa ja vaikutuksensa, eikä tilannetta ainakaan helpota, että eletään vapautumisen vuosikymmenen loppua vuonna 1967, ennen Euroopan hullua vuotta.

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kirjan neljä muisteloa kertojan kuumetaudin aikana hahmottelee, mitä eletyn elämän merkityksellisyyksistä jää mieleen ja kuinka ne voi kirjallistaa. Henkilökohtaiset yksityiskohdat tallentuvat kuvaamaan kertojan kaarta, jonka voi nähdä suhteessa muihin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Eteläkorealaisen rajakaupungin talven tunnelma huokuu viileää tunnelmaa, vaan sen alla kytee. Majatalon nuori nainen on solmussa elämänsä kanssa ja sitä on kiintoisaa jonkin verran lukijana purkaa – kaikki ei aukea, ja se jää kutkuttavasti hiertämään.

Annie Ernaux: Vuodet – Isästä/Äidistä

On komeaa saada samaan kirjallisuustapahtumaan oppipoika (Louise) ja mestari (Ernaux). Nobel-voittaja purkaa tiukkaan tekstiin henkilökohtaista yhteiskunnallisesti ja saa aikaan eurooppalaisen kehityksen kaaren miltei koko 1900-luvusta. Ei ole epäselvää, että (kirjallinen) elon pohja on tyystin toista köyhän ranskalaismaaseudun tai pikkukaupungin väellä verrattuna pariisilaiseen sivistyneistöön – niin myös matka vaikkapa teiskolaisen metsän reunalta Senaatintorille.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 huhtikuun, 2023 · 5:49 am

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Naistenlehdistä olen vuosien varrella seuraillut, miten Leonardo DiCaprion nuoret tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan. Niin on myös Liv Strömquist, jonka sarjakuva-albumi käynnistyy pohtimaan rakkautta tai rakkaudettomuutta esimerkkinään DiCaprion toimintatapa. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) ottaa kantaa ja pamfletoi feministisesti.

Voi kirjaa sanoa sarjakuvaromaaniksi, mutta lähinnä se on esseetä sarjakuvakeinoin, koska siinä tekijä esittää ajatuksiaan ja havainnollistaa niitä referoiden ja kommentoiden lähteitä. Sarjakuvataiteilija kertoo tarinoita kulttuuri- ja taidehistoriasta, ammentaa filosofeilta ja kansanatarinoista sekä nykyurbaanista populaarikulttuurista. Kokonaisuus on ajatuksista ja henkilöistä runsas, lennokas ja oivaltava.

Sarjakuvissa on runsaasti tekstiä erilaisin ja erikokoisin kirjaintyypein. Kuvitustyyli on tyylitelty, vapaalla kädellä piirrettyjä hahmoja ympäristöissään. Pääosin kirja on mustavalkoinen muutamin väritehostekuvin. Joitain valokuvia on joukossa, esimerkiksi taideteoksista, joita kirjassa kommentoidaan. Lisäksi tekijä lainaa silloin tällöin ikonisia sarjakuvahahmoja, esimerkiksi smurffeja ja Asterix-tyyppejä.

Ja sisältö! Mitä rakkaus oikein on, mikä saa rakastamaan tai olla rakastamatta? Strömquist tarkastelee yhteiskunnan ja ympäristön rakenteita ja avaa esimerkkejä eri ajoilta. Kirjan nimi tulee naisrunoilijalta, joka umpirakastui 74-vuotiaana saamatta vastarakkautta. Monissa kirjan jutuissa tuleekin esille, että rakkaus on rakkautta sellaisenaan sitä suorittamatta, vaikka joillekin se on tuote, kapitalistinen hyödyke.

Nautin kirjan tarinoista, joissa eri aikakausien naiset pääsevät esille. Ja vaikka Strömquistilla on selvästi paljon asiaa, ei otsa ole rypyssä. Lopussa on silkkaa itseironiaa. Kiinnostava on kuulla tekijää kevään Helsinki Litissä.

•

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2021, 171 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

20 huhtikuun, 2023 · 6:43 am

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset 

Éduard Louise ammentaa perheestään, nyt on äidin vuoro: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022). Kirja liikuttaa minua, sillä se on pojan vilpitön lahja, symbolinen linna naiselle, joka muuttui keski-ikäisenä onnettomasta, alistetusta maalaiskotiorjasta Pariisin kuningattareksi.

Kirjan alussa Louise kertaa, mitä kaunokirjallisuus ei saa olla: se ei saa selittää todellisuutta eikä toistaa itseään, ei muistuttaa tunteenpurkausta eikä manifestoida poliittisesti – ja tekee päinvastoin:

”Koska nyt minä sen tiedän: se mitä on kirjallisuudeksi kutsuttu, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.”

Niin on tehnyt myös ranskalainen Annie Ernaux. Tunnistan jotakin samaa omasta perhetaustastani.

•

Kirjan tekstin tiiviys kiteyttää asioita, kuvaus on kursailematonta, eikä sivuja synnytetä turhaan. Tarina on suuri, vaikka verkkokirjan sivuja on vain rapiat 80.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset kahlaa äidin elämänvaiheet ja eläytyy niihin sekä kietoo kertojan, päähenkilön pojan, oleelliseksi osaksi. Iso osa sitä on luokkatietoisuus ja häpeä, ja Louise näkee yhteiskunnan varallisuus- ja sivistyserot rajusti sellaisina, että hän käyttää sanaa luokkaväkivalta.

•

Minulle yksi kirjan vaikuttavimmista ajatuksista on, miten kertoja kokee estäneensä äitiään olemaan äitinsä. Se, että tuli mahdolliseksi muuttaa äiti-poika-suhteen tulevaisuutta, muutti myös menneisyyttä. Valoisaa, rakentavaa, toiveikasta!

Mietin, miksi Éduard Louisen perhekirjat kiinnostavat. Sen lisäksi, että ne on suoraan ja terävästi kirjoitettuja, ne eivät peittele tavoitteitaan. Ehkä perimmäinen syy on, että alistamisen ja väkivallan jälkeen ne vapauttavat selviytymiseen.

•

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset, suomentanut Ville-Veikko Niemelä, Tammi 2022, 84 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotaimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

19 huhtikuun, 2023 · 6:01 am

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Jamaica Kincaid saapuu Helsinki Litiin, joten Katoava paratiisi (Kirjapaja 1986) alkoi kiinnostaa. Alunperin romaanin nimi on Annie John eli kertojapäähenkilön nimi. Annie asuu ainoana lapsena vanhempiensa silmäteränä karibialaisessa pikkukaupungissa. Vaimoaan reilusti vanhemmalla perheen isällä on tosin useampiakin lapsia muista suhteista, mutta niistä ei puhuta. Sen sijaan kertoja puhuu lukijalle lapsuudestaan 17-vuotiaaksi.

”Katkeraa on vain se, että he ovat samanlaisia kuin ennen, minä yksin olen muuttunut, ja entinen minäni ja entiset tunteeni ovat nyt yhtä aitoja jäljennöksiä alkuperäisestä kuin isäni tekohampaat.”

Muutos marmorikuulia ja kirjoja kätkevästä tytöstä murrosikäisen usvaan ja vanhemmistaan eroon toivovaksi myöhäisteiksi tuntuu tuoreelta, vaikka tapahtumat sijoittuvat yli 60 vuoden taa. Oman säväyksensä lisää karibialaisympäristön taikauskon ja seurakuntaelämän sekasotku.

•

Kertoja vie lapsen ajatteluun siekailematta. Annie on fiksu, tarkkaileva lapsi, joka oppii varhain peittelemään ja kieroilemaan. Hän saa monesti kerrontaan herttaisen ja viattoman pinnan, vaikka kertojan toimissa on velmuilua, tietoista huijaamista ja manipulointia.

Järisyttävintä on äiti-tytärsuhteen kehitys sitä mukaa, kun Annie kasvaa. Sen kuvaus on jopa julmaa, selittelemätöntä. Juopa lapsen ja vanhemman välillä levenee kuiluksi, kun symbioosi alkaa purkautua. Tunteiden selkamelskassa painottuu kaiken valtaava pettymys ja aitojen tunteiden peittely.

”Miksi ihmeessä en nähnyt äitini lävitse, kun hän vuosien varrella vakuutti rakkauttaan ja sitä että tuskin voisi elää ilman minua, ja samalla kuitenkin jatkuvasti ehdotteli ja järjesteli eroamme, mukaan lukien kohta tapahtuvaa, josta nyt minä hänen aavistamattaan tekisin lopullisen. Sillä nyt minulle oli teeskentelyn taito, ja rinnat (pienet) ja ihokarvoja oikeissa kohdin ja terävät silmät ja vannon ettei minua tulla enää vetämään nenästä.”

•

Kirjan kuvaustapa ja miljöö tuovat kasvutarinaan pikantit mausteet, ja lyhyt, rajattu kertomus on jäntevän kompakti. Erityisen hieno on viimeinen luku ”Kävely rantalaiturilla”, jossa matkalla Englantiin vievälle laivalle Annie katsoo tuttuja paikkoja jäähyväissilmin, ja yhtäkkiä lukija saa silmilleen viime hetkillä ihan uusia lapsuusmuistoja, eläviä, haikeansuloisia ja kitkeränhappamia.

•

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi, suomentanut Sinikka Buckley, Kirjapaja 1986, 132 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

17 huhtikuun, 2023 · 7:00 am

Fríđa Ísberg: Merkintä

Fríđa Ísbergin romaani Merkintä (WSOY 2023) vie lähitulevaisuuteen, jossa islantilaista yhteiskuntaa rakennetaan turvalliseksi psykologisin testein. Maa valmistautuu äänestykseen, joiden tulos naulaa myötätuntotestin elämässä etenemisen edellytykseksi. Jo nyt romaanin maailmassa:

”Miten tilanne oli kauhistuttava. Aivan kauhistuttava. Niin kauhistuttava, että nyttemmin kerrotaan uutisissa päivittäin, miten merkintä on pelastanut tavallisia ihmisisä särkyneiden ihmisten parista ja miten särkyneet ihmiset ovat joko muuttaneet maasta tai menneet terapiaan ja parantaneet itsensä. Óli kokee saman helpotuksen: taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta.”

Ei Merkintää ihan kollektiiviromaaniksi voi kutsua, mutta siinä seurataan kymmenkuntaa eri asemassa olevaa henkilöä, Óli on yksi heistä ja testaamisen puolella. Minua kiinnostavat eniten romaanin lapset ja nuoret eli se, miten moinen testaaminen leimaa ja musertaa tulevaisuuden. Hyväksytty testitulos takaa sen, että on hyväksytty, merkitty. Merkitsemättömät jäävät ulkopuolelle niin yhteiskunnan eduista kuin mahdollisuuksistakin. 

•

Selvin esimerkki tulee romaanin Tristanista, jota on lääkitty lapsuuden testituloksen perusteella. Tämä islanti(suomi)-engelskaa puhuva jälkiteini kapinoi, koska systeemi on ajanut hänet ahtaalle. Kohteena on systeemin edustaja Óli. Kolmas keskeisistä henkilöistä on etiikkaa tutkiva opettaja Talvi. Talvi – nuoruudessaan törttöillyt kuten moni muukin – ajattelee testailusta:

”Ja tämä itsetuntemus sai hänet kannattamaan eetikkojen arvostelua: vaikka myötätuntokyky saattoi mainiosti antaa osviittaa siitä, saattaisiko joku mahdollisesti tehdä toisille pahaa vai ei, mutta oli kaikkea muuta kuin täydellinen mittapuu.”

Ísbergin kirjassa some-tekniikka ja hälytysjärjestelmät ovat astetta edellä tätä aikaamme mutta tarpeeksi lähellä, jotta elinympäristö solahtaa uskottavaksi. Romaanihenkilöiden persoonapiirteet hahmottuvat välähdyksenomaisesti; tehokkaimmin minuun vaikuttavat Talvi ja Tristan. Onnistunutta on se, miten henkilöiden lähisuhteet kietoutuvat yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja testitulospaineisiin.

•

Pidän mielenkiintoisena psykopuheen ja terapiakeskeisyyden nostamista yhteiskunnalliseksi muutostekijäksi näin, että korostuukin diskriminointi. Toki ihmiskunta on osoittanut, että asia kuin asia saadaan kiistakapulaksi ja erottelevaksi tekijäksi, tässä kirjassa se on hyytävästi empatiakyky. Satiirista on se, että testeissä pärjänneiltä ei juuri empatiaa heru empatiatestissä hylätyille.

Eettinen käsittely kääntyy kärjistäväksi, loppua kohti minun makuuni turhan osoittelevaksi, hitusen vesitetyksikin. Ajateltavaa romaani kyllä antaa tulevaisuuden näkymistä. Toisaalta tässäkin kirjassa henkilöitä syviten kirpaisevat suhteet lähimpiin – on maailma millainen tahansa.

•

Fríđa Ísberg: Merkintä, suomentanut Tapio Koivukari, WSOY 2023, 171 sivua eKirjana; äänikirjan lukija Sanna Majuri, 7 tuntia 46 minuuttia. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: