14 huhtikuun, 2023 · 3:12 pm

Kapsäkki: Rottien pyhimys

Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimys musiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.

Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.

Kuva: Sakari Röyskö, Kapsäkin nettisivut

•

Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti. 

Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.

Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”

Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)

•

Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.

Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.

Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.

Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).

•

Kapsäkki, Rottien pyhimys, ensi-ilta 14.4.2013. Sain bloggaajalipun.

Rooleissa:

Pelliina – Aurora Manninen

mestari Martinus – Jasper Leppänen

Andreas Pictor – Kai Bäckström 

Petrus Herckepaeus – Petri Bäckström

Märta Bengtsdotter Ulv – Eeva Semerdjiev

Muusikot:

Nokkahuilut ja säkkipillit – Janek Öller

Jouhikot ja gamba – Ilkka Heinonen

Koskettimet – Miika Vintturi

Työryhmä: 

Libretto – Anneli Kanto 

Sävellys – Jukka Nykänen 

Ohjaus ja taiteellinen konsepti – Reetta Ristimäki 

Lavastesuunnittelu – Elle Mikkola

Pukusuunnittelu – Marja Uusitalo 

Valosuunnittelu – Mirkka Saari 

Projisointisuunnittelu – Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto) 

Äänisuunnittelu – Max Marshall 

Maskeerauksen suunnittelu – Ari Haapaniemi 

Tarpeiston suunnittelu ja toteutus – Anis Kronidova

Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Yhteistyökumppani – Aalto-yliopiston MAGICS-hanke 

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

10 huhtikuun, 2023 · 7:09 am

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä

”Katariinoista kirjoittaessani mietin kuitenkin usein sitä, onnistunko tuomaan heistä esille mitään sellaista, mitä heistä ei olisi jo aikaisemmin kerrottu. Päätän luottaa omaan näkökulmaani ja siihen, että pystyn 2000-luvulla elävän naisen katseella tarkastelemaan heitä erilaisessa valossa kuin aiemmat kirjoittajat.”

Jenna Kostetin näkökulma toimii mainiosti. Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) kuuluu tietokirjallisuuteen, jossa kirjoittaja liittyy oleellisesti aineistoonsa ja sen käsittelyyn. Kostet on pitkään työskennellyt Turun linnassa ja se on hänelle tuttu paikka myös lapsuudesta isän työn vuoksi. Siksi luontevasti kirjaan siirtyvät kirjoittajan kokemukset, tuntemukset ja koko kirjoitusprosessi – ajankuvineen ja covideineen päivineen.

Kirjassa seurataan linnan historian dramaattisia vaiheita kuuden naisen avulla.  Renessanssin muutamat kukoistushetket välittyvät Katariina Stenbockin, Katariina Hannuntyttären ja Katariina Jagellonican linnavuosista. Keskimmäinen oli jalkavaimo, muut kuningattaria 1500-luvulla. Kuningatar oli hetken myös Katariina Maununtytär, mutta hänelle Turun linna oli vankila. Viides nainen, Kristiina Katariina Stenbock, johdattelee 1600-luvun Turkuun, ja kuudes, Carin Bryggman, hyppää 1900-luvun loppupuoliskon Turun linnan entisöintiin.

•

Katariinoista irtoaa kirjaan Ruotsi-Suomen historiaa ja elinoloja, ja naisen asemaa Kostet pohtii myös. Kirjan luonteeseen kuuluu spekulointi, sillä kaikkeen kiinnostavaan eivät tietolähteet anna vastauksia. Kostet tuumii monesti muun muassa Katariinojen suhdetta puolisoihin ja lapsiin, kiintymystä linnaan tai ajatuksia elämästä. Ymmärrän sen hyvin, joskin jonkin verran kuvittelupähkäilyä karsisin, niin myös asioiden toistoa.

Kirjoittajan oman elämän kytkentä Katariina-tutkimuksiin ja siitä kirjoittamiseen tuo ilmaa historiankirjoitukseen. Tuttavallisen jutusteleva tyyli osoittautuu mukavaksi. Kirjoittajan kiinnostuksen aitous ja kirjan tekotunnelmien vaihtelu työn imusta epävarmuuteen välittyvät elävästi. Lukija on eturivissä seuraamassa, irrottautuuko kirjailija kirjoitusprosessin aikana linnastaan.

•

Kuuden Katariinan jäljillä pistää miettimään myös omaa kokemusta paikasta, paikan merkitystä. Näin Kostet:

”Paikka määrittelee meidät samalla kun me määrittelemme paikan. Jos kokemus paikasta on henkilökohtainen, onko minun linnani silloin mielikuvituksen tuotetta? Käytävät, tuoksut, askelten äänet? Kun kävelen linnassa, ajattelen: ovatko nämä lattiat, seinät ja tuoksut todella totta vai olenko keksinyt kaiken itse?”

Tähän kirjaan minut innosti oma suhteeni paikkaan, Turun linnaan. Olin siellä puolisen vuotta museovartijana juhlanäyttelyssä Kirja 500, vuosi oli 1988. Muistan laastin, kalkin, kiven ja vanhojen kirjojen tuoksut, lähestyvien askeleiden kopinan kaiut, aavemaisen hiljaiset hetket turisteista autioissa linnakäytävissä, kiviseinien kylmän hohkaamisen – ja ennen kaikkea sen huiman historian tunteen: mitä linnan paksut seinät ovat vuosisatoina nähneet? Nämä kaikki Katariinat ja lukuisat nimettömiksi jääneet ajan saatossa vaeltajat? Siksi on kirjallisuus, tämäkin kirja.

Paluu 35 vuoden jälkeen esilinnan puistoon; Kirja 500 -näyttelyssä vuonna 1988 museonvartijan tuli pukeutua 1700-luvun piian asuun, huhtikuussa 2023 asu oli vapaa.

•

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä, Aula & Co 2023, 307 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat:

8 huhtikuun, 2023 · 6:12 am

Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen aloittaa uuden historiallisten romaanien sarjan romaanilla Kasvattitytär (Otava 2023). Kirjalle on löytynyt päähenkilö Mäntsälän historiasta, Hedvig Eleonora Lilliehöök af Fårdala, kirjassa Hedda Noora. Taatulla historiaelävöittäjän taidollaan Mustonen saa lihaa luiden päälle 1700-luvun loppupuoliskolla kasvaneen nuoren kartanoneidon hahmoon.

Romaanin sisään päästäkseen täytyy tarkasti tutkia monipäisen suvun ja haaroittuvien sukulaissuhteiden verkkoa ja risteilyä viiden kartanon välillä. No, ainahan voi palata kirjan alun henkilöluetteloon, ja karttakin kartanoiden etäisyyksistä löytyy.

•

Hedda Noorasta ovat jo monta vuotta huolehtineet lapsettomat, hyväsydämiset kasvatti-isä ja -äiti, sillä tytön Ruotsissa asuvat aatelisvanhemmat ovat köyhtyneet. Hedda Nooraan pääsen tutustumaan tilanteessa, jossa hän 17-vuotiaana haikailee kasvattiäitinsä Hedvigin Otto-veljen perään. Tämä salskea meriupseeri on napannut neidon sydämen jo pari vuotta aikaisemmin, mutta sitovia lupauksia ei ole vielä annettu.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun yhteen sukukartanoista tarvitaan täpäkkää taloudenpitoa. Siihen välkky ja taitava Hedda Noora sopii oivallisesti, vaikka hän on nuori ja kokematon. Hän selviää sairaiden vanhusten, juonikkaiden piikojen ja tiukkojen maalaisihmisten kanssa. Hyvin sujuu myös Hedvig-kasvatusäidin sisarusten suhteen: tyttö hoitaa kartanon työasioita Adolfin myötävaikutuksella, tapaa taas Oton ja välillä kaveeraa veljesten siskojen kanssa. Mutta sydänsuruilta ja vaikeilta valinnoilta hän ei välty.

•

Naimaikäisten aatelisten kesken syntyy tunne- ja järkiliittoja. Mustonen sytyttää kipinöitä joidenkin välille, toisille pariutuminen näyttäytyy varteenotettavan turvattuna elämäntapana. Nämä puolet romaanissa ovat kiinnostavia, koska niiden oivaltaminen kuvataan päähenkilökertojan varttumisoivalluksina. 

Unelmien ja elämäntotuuksien ristiriita askarruttaa nuorta neitoa. Hän ymmärtää myös erot odotuksissa eri sukupuolille ja säädyille, esimerkiksi pikkupiikojen ja hänen oman elämänsä mahdollisuudet. Kenties jysäyttävin valaistus lankeaa aviovuoteen vällyjen väliin: lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden yleisyys askarrutta – joten tohtiiko Hedda Noora altistua moiselle?

Kasvattitytär on romanttista historiallista viihdettä, jossa vaihdetaan joitain kuumia suudelmia ja odotetaan intohimon hetkiä, mutta maanläheisyys haalistaa vaaleanpunaiset hattarahaaveet. Hedda Nooraa ei kiehdo juoruilu, söpöstely, tanssiaisten supatukset, ei edes Kustaa III, jonka hän näkee vilahdukselta Turussa. Sokerina ja suolana ripotellaan päähenkilön persoonaan tunteiden ristiriitoja ja ajan kasvatukseen sopivasti asioita, mitä neidon sopii ja ei sovi tehdä tai sanoa.

•

Hedda Noora jatkaa viihdetraditiota, jossa minäkertojapäähenkilön pystyvyys ja pärjäävyys ovat ennalta-arvattavia, monet juonenkäänteetkin, mutta silti päähenkilöstä tulee läheinen ja seurattava. Hedda Nooran tomerat toimet vetoavat; hän ei esimerkiksi epäröi kumauttaa lantalapiolla naisrauhaa rikkovaa sukulaista.

Nautin ajankuvasta ja vakuuttavista arjen toimien kuvauksista. Mustonen hallitsee historialliset yksityiskohdat ja vivahteet, ja ne sulavat sujuvaksi kerronnaksi. Herkullisia hetkiä löydän esimerkiksi aatelisnaisten puvustuksesta: hääasujen valmistus ja pukeminen ovat täyttä työtä, riisumisesta puhumattakaan. 

Tiivistän: Kasvattitytär tarjosi minulle mukavan nykytodellisuuspaon.

•

Enni Mustonen: Kasvattitytär. Rouvankartanon tarinoita 1, Otava 2023, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

7 huhtikuun, 2023 · 5:38 am

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä & Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.

Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.

Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.

•

Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.

Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.

Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.

Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.

”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”

Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.” 

Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin. 

•

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.

”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”

Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään. 

Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.

”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”

•

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

4 huhtikuun, 2023 · 5:46 am

Miila Westin: Loputon talvi

Itämerensuomalainen myytistö on inspiroinut Miila Westiniä luomaan sarjakuvaromaanin, jossa osin Kalevalastakin tutut myyttihahmot toimivat yhteistyössä nuoren tytön kanssa. Mytologia ja sen muuntautuminen nykykirjallisuuteen kiehtoo minua, on se innostanut itseänikin kirjallisissa puuhissani. Siksi Westinin Loputun talvi (SKS 2023) osui lukemistooni.

Sarjakuvan tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen dystooppisin ilmastomuutossävyin, sillä kevät ei ole alkanut vielä kesäkuussakaan. Tarinan päähenkilö, nuori tyttö Eevi on isänsä kanssa kyläilemässä maaseudulla isoäidin luona, sillä isoisä on juuri kuollut. Ankaran talvisen sään vuoksi sähköt ovat poikki. Ennen lähtöä kaupunkiin Eevi saa isoäidiltä perintökorun, ja sitten hän vie metsän reunaan linnuille lyhteen.

Noin käynnistyy varsinainen tarina, jossa siirrytään fantasiaan eli myyttimaailmaan. Eevi tapaa muun muassa haltioita, maahisen, Tapion, Louhen ja sielunlinnun. Juonenkuljetus sujuu soljuvasti ja seikkailuhenkisesti, sillä Eevi ja joukko haltijoita maahisvahvistuksineen etenevät pulmasta toiseen pelastaakseen kevään haltian Sämpsän.

*

Koska kyse on sarjakuvasta rakentuu tarinankerronta väkevästi visuaalisuuteen. Tyylistä tulee joltisenkin mieleen japanilainen perinne, esimerkiksi haltiahahmojen henkienkätkemämäisyys. Moinen ei haittaa, sillä hahmojen muodoissa on elävyyttä. Kuvakoot ja -kulmat vaihtelevat virkistävästi. Monet aukeamat ilahduttavat kauniina. Pidän kovasti värimaailmasta, etenkin luontokuvat ja Tuonelan maailma sykähdyttävät.

Sarjakuva sopii hyvin luettavaksi jännitystä kestävän lapsen kanssa vietettäviin lukutuokioihin. Kirjan avulla voi käsitellä monia aiheita kuten uskomuksia, luontoa ja kuolemaa. Sopii se tällaiselle aikaihmisellekin, sillä mytologia taipuu kekseliäästi sarjakuvaksi. Kirjan lopusta voi myös lukea tehokkaan tiivistyksen kirjaan liittyvistä myyteistä.

•

Miila Westin: Loputon talvi. Myyttiset 1. SKS 2023, 114 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): sarjakuva

Avainsanat:

1 huhtikuun, 2023 · 6:28 am

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Huomasin uutuuskirjojen joukossa nimen, joka herätti heti kiinnostukseni, Maailman kauhea vihreys (Tammi 2023). En tiennyt kirjan nimen kiehtovuuden lisäksi siitä yhtään mitään. Kuuntelin Benjamin Labatutin romaania automatkoilla, ällistelin kuulemaani ja otin selvää, mistä on kyse. Selitys löytyy kirjailijan sanoin lopun kiitososuudesta: kirja perustuu tositapahtumiin, ja ensimmäisessä osassa fiktiota on vain yksi kappale. Sen jälkeen kuvittelun osuus lisääntyy, mutta ”koettaen silti pysyä uskollisena tieteellisille käsitteille, joihin niissä paneudutaan”.

Ja kyllä: kirjassa tosiaan paneudutaan kemisteihin, matemaatikoihin ja fyysikoihin sekä tieteenalojen teorioihin ja laskelmiin. Romaanissa esitellään tieteilijöiden reittejä mullistaviin kaavoihin ja selitysmalleihin. Vaan ei siinä kaikki, sillä kunkin elämää ja persoonaa kuvaillaan, myös suhteita toisiin tieteentekijöihin.

•

Nyt ei todellakaan liikuta tietojeni vahvuusalueilla. Yleissivistykseni riittää Einsteinin, Bohrin ja Scrödengerin nimien tunnistamiseen, mutten minä juuri muuta fysiikasta tiedä kuin suhteellisuusteorian nimeltä. Kirjassa on liuta muita tiedemiehiä (juu, vain miehiä, yksittäisiä naisia vain sivumennen puolisoina tai inspiroijina). Esimerkiksi mieleeni jää tuberkuloottinen Schrödinger, alisuorittaja, joka hullaantuessan näkee näkyjä keuhkoparantolassa. Vasta järjen ylittävä kokemus avaa ajattelulle uutta.

Osin tipun teorioiden kuvailussa kärryiltä, eikä tämä kirja ollut varmaankaan parhaimmillaan äänikirjana, mutta pari seikkaa pitää mielenkiintoni yllä kirjaa kuunnellesanikin (lisäksi luin ihan perinteistä kirjaa sen kuuntelun jälkeen). Poikkeusyksilöistä kerrotaan dynaamisesti. Kummallisuudet korostuvat, mutta ne ovat linjassa muuhun sisältöön. Fysiikka, metafysiikka, filosofia ja metaforisuus kulkevat rintarinnan. Kiehtovinta on, etteivät tieteelliset todistelut vastaa kaikkeen, sillä on paljon asioita, joita ei voi todistaa tai selittää kielellä, merkein tai numeroin. Enkä juuri mieti, mikä on faktaa, mikä fiktiota – otan kaiken kirjallisena totuutena.

•

Fysiikka ei mittaa todellisuutta vaan sitä, minkälainen suhde on ihmisellä ja maailmalla. Tämän säilytän kirjakokemukseni kiteytykseksi. Maailman kauhea vihreys –kirjassa on myös monia esimerkkejä, miten samasta asiasta on hyödyksi ja tuhoksi – siksi kirjan nimen vihreyden kauheus. Ja sitten on aina sattumalle varaa. Hämmentävä kirja faktapohjaista kaunoa!

”Mieti vaikka kvanttimekaniikkaa, lajimme kruununjalokiveä, täsmällisintä, kauneinta ja vaikuttavinta fysiikan teoriaa, jonka olemme koskaan keksineet. Siihen perustuvat älypuhelinten ylivalta ja internet, ja se tarjoaa lupauksen laskutehosta, joka vetää vertoja jumalaiselle älylle. Se on muovannut maailmamme täysin uusiksi. Osaamme käyttää sitä ja se toimii kuin jonkin oudon ihmeen kautta, ja silti maapallolla ei ole ainuttakaan sielua, ei elävää eikä kuollutta, joka ymmärtäisi sitä todella.”

•

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suomentanut Antero Tiittula, Tammi 2023. Kuuntelin BookBeatista, lukija Tuukka Haapaniemi, 5 tuntia ja 54 minuuttia. Lainasin kirjan myös kirjastosta ja silmäilin kuuntelun jälkeen.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

29 maaliskuun, 2023 · 6:30 am

Lydia Sandgren: Läpileikkaus

Lukuromaani, psykologinen romaani, perheromaani – noin niin kuin pintaraapaisuksi muutama määritys Lydia Sandgrenin romaanista Läpileikkaus (WSOY 2022). Ja jos kirjan nimeen takertuu, voi nyökkäillä: kirjassa leikellään muutaman henkilön elämäntapahtumia tarkasti ja elämyksellisesti. Eikä tätä tarvitse piilotella: tämä romaani valloitti ja vei mennessään.

Sandgrenin esikoisromaani toi mieleeni Ian McEwanin tavan kuvata henkilöitään elämän virratessa omaa uomaansa. (Ja onhan viimeisimmässä McEwanin romaanissa Opetukset äiti, joka jättää miehensä ja lapsensa kuten käy myös Sandgrenin romaanissa.) Myös amerikkalaiset Jonathan Franzen ja Donna Tartt tulevat mieleen tavasta kuvata elämää ja henkilöitä. Jumalat juhlivat öisin mainitaankin romaanissa, mutta se ei sinänsä merkitse mitään, sillä kirja on täynnään mainintoja kirjailijoista ja filosofeista, oikeista ja keksityistä. Näistä viittauksista oikaisen tähdentämään, että omanlaisensa, omaperäisen romaanin Sandgren on kirjoittanut.

”Tarina oli täynnä rinnakkaisia ja yhteen punoutuneita syysuhteita, kuten tarinat aina olivat.”

•

Martin Berg on romaanin pääosassa, ja hänen elämäänsä seurataan viitisenkymmentä vuotta syntymästä 1962 parhaan ystävän Gustav Beckerin maalausten retrospektiiviin vuonna 2012. Martin ja Gustav elävät erottamatonta ystävyyttä lukiosta Martinin ruuhkavuosiin, eikä senkään jälkeen yhteys ei ole kadonnut. Sitä ei päättänyt edes Martinin rakastuminen Ceciliaan, ei, sen sijaan Ceciliasta tuli Gustavin taulujen malli. Eikä se loppunut Cecilian katoamiseen; yhteys jatkui löyhästi, myös kummitytön Rakelin kanssa.

Martinin näkökulman lisäksi tapahtumia seurataan Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kannalta. Rakel on 24-vuotias psykologian opiskelija, joka hallitsee saksan kielen ja joka välillä kustantajaisänsä tuputtamana tekee lausuntoja julkaisuiksi sopivista käännöskirjoista. Nyt Rakel säpsähtää saksalaisesta romaanista, jossa on oudosti tuttu päähenkilö. Sen tosielämäyhteyksiä Rakel alkaa selvittää ja vetää mukaan myös pikkuveljensä Eliksen.

Romaanissa on lukuisia henkilöitä taide- ja kustannuspiireistä sekä päähenkilöiden perhekunnista, ja luonnollisesti niistä irtoaa runsaasti aiheita paksuun romaaniin. Joitakin aihepiirejä sivutaan, joihinkin pysähdytään. Romaani on häpeämättömän elitistinen taide- ja lukeneisuuskeskusteluineen, tinkimättömän sivistysmyönteinen – ja samalla helposti lähestyttävä. Yllättävästi kirjassa ei tehdä suurta numeroa siitä, että Martin ponnistaa filosofian ja kirjallisuuden teoriamaailmaan työläiskodista, kun Gustavin ja Cecilian taustalla vaikuttavat peritty omaisuus ja akateeminen tausta.

•

”Ihmisen muisti on petollinen, siitä kaikki psykologian kuppikunnat olivat hämmästyttävän yksimielisiä. Yksilön elämäntarina oli rämeikkö, joka muodostui vaillinaisista muistikuvista, muiden kertomuksista ja tiedostamattomista yllykkeistä suunnata huomio milloin tuonne, milloin tänne. Kokemuksia ja välikohtauksia unohtui ja uusia keksittiin, ne sulautuivat yhteen ja vääristyivät. Cecilia oli varjo joka tuli ja meni muistikuvissa, erottui aika ajoin tarkasti ja lipui sitten taas ulottumattomiin.”

Dramaattinen perheenäidin kotinsa jättäminen kiertyy romaanin pääjännitteeksi romaanin kerronnassa, jossa vaihtelevat yksinhuoltaja-Martinin ja tyttären Rakelin näkökulma ja eri aikatasot. Niiden myötä lukija kokoilee palasia Martinin, Cecilian, Gordonin kehityksestä ja suhteista sekä Rakelin silmin elämästä näiden kolmen vaikutuspiirissä. 

Näkökulma- ja aikavaihtelu vetävät mukaan selvittämään, millainen kukin on, mitä heille on tapahtunut ja miksi. Ihastun romaaniin, joka antaa tilaa aukoille ja johtopäätöksille. Kaikessa täyteläisyydessään kirja jättää nälkäiseksi.

•

Eikä siinä kaikki. Niin tyhjänpäiväiset smalltalkit kuin Göteborgin päivien ja öiden kuvailut, Välimeren välke tai Pariisin kadut välittyvät siten, että näen ja koen ne. Välillä kuvailut hellivät lukijamieltä ja tiivistävät elämäntotuuksia.

”Tulevaisuudenkuvitelma pelastaa siltä lyijynraskaalta tosiasialta, että ihmisen elämä maan päällä oli tämä, tämä mikä tapahtuu nyt.”

Henkilöt tulevat tutuksi siten kuin ihmiset tulevat: saan paljon selville enkä silti saa selville perimmäistä. Myötäelän erheissä, sellaisiahan elämään mahtuu. Esimerkiksi Martin on rasittava tyhjine kaunokirjallisuuspyrkimyksineen, silti hän saa monesti myötätuntoni.

Ja mitä luen ystävyydestä ja rakkaudesta? Sellaista, mikä ohittaa yksioikoisuudet, vaikka taiteilijasta tulee kuuluisa ja vaikka kadonnut muusa on katseenvangitsevan kaunis. Tarina toimii.

•

Lydia Sandgren: Läpileikkaus, suomentanut Sanna Manninen, WSOY 2022, 618 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta myös kuuntelin kaksi tuntia automatkalla, lukijana Martti Ranin, äänikirjan kokonaiskesto 32 tuntia 14 minuuttia. 

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2023 · 8:01 am

Pirkko Soininen: Kipulintu

Pirkko Soininen on kirjoittanut biofiktioita naistaiteilijoista Ellen Thesleffistä ja Wivi Lönnistä. Esimerkiksi Ellen-romaanissa Soininen oivaltavasti rajasi kuvauksen yhteen paikkaan ja valitsi päiväkirjamuodon. Nyt kirjailija on kirjoittanut kerronnallisesti rohkeimman taiteilijaromaaninsa. Kohteena on runoilija Maila Pylkkönen (1931–1986).

”On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.”

Kipulintu (WSOY 2023) koostuu välähdyksistä, ja pitkälti ne heijastelevat päähenkilön mielenliikkeitä ja kerrottavaksi poimittuja tapauksia. Kronologia rikkoutuu, mutta Pylkkösen elämänvaiheita selviää sieltä täältä. Merkittävä osuus sijoittuu Nikkilän mielisairaalaan ja siellä Pylkkösen ja runoilija L. Onervan kohtaamisiin.

Näkökulma jakautuu kahtaalle: osin minäkerrontaan, osin lintuperspektiiviin etäännytettyyn hän-muotoon – kunnes ne yhdistyvät. Käy siis ilmi, että kertoja (tai ”puhuja”) on yhtä kaikki Maila. Hän-muotoinen Maila katselee kovia kokeneena nuorempaa Mailaa, jolla vasta on edessä se, mitä hän-Maila on kokenut.

”Maila heijastuu kaleidoskoopin peileistä aina erilaisena ja jokainen näkymä lumoaa minut hetkeksi, kuvittelen muistavani, kunnes käännän jälleen putkea ja katson erilaista näkymää.”

Kaleidoskooppisuus sopii hyvin koko kirjan lähestymistavaksi. Mailan eläytyvyys ja elävyys läikkyvät. Romaanissa on hieno kohta (sähkökirjan kohdassa 71-72 %), jossa kertoja vyöryttää, mitä kaikkea hän on tähtisumusta naavaan, lastulevyhyllystä rinnasta suihkuavaan maitoon.

Runojen synnystä romaani myös tarjoaa näkymiä, niissäkin kyse on omaehtoisesta heittäytymisestä. Piti oikein tarkistaa naiskirjallisuushistoriasta Sain roolin johon en mahdu perustiedot Pylkkösen runoudesta, jota kuvaillaan puhe-, rooli- ja proosarunoudeksi. Hän on ollut myös poikkeuksellisesti huumorin viljelijä.

Jään miettimään, mitä saan irti Soinisen romaanista sellaisenaan ja miten eri lailla lukisin Soinisen romaania, jos Pylkkäsen runot olisivat minulle tuttuja. Mutta onhan romaanin pärjättävä myös omillaan.

”Kun on pakko kirjoittaa kaikki uudestaan eläväksi, elää uudestaan kaikki menetykset.”

Kipulintu tavoittaa kohteensa, eritoten kivuliaat tunnot mielenterveyden heilunnasta, alkoholismista ja läheisten menetyksistä. Romaanin kieli ailahtelee vaikutelmina, se on myös osin puheenomaista, runohenkistä ja välillä runosäkeistä. Siinä on aforistisuutta ja silti elämänmakuisuutta. Suoraan Pylkköseltä siteeratut säkeet erottuvat, sillä niissä on aina viittaus, mistä runoilijan kirjasta ne ovat peräisin.

Kipulintu on tiivis, päähenkilöönsä uponnut romaani. Lukukokemukseni vaihteli: en päässyt sisäpiiriin, mutta toisaalta eläytyvä kerronta sai uskomaan, että romaani kunnioittaa sanojen mahtia ja runoilijaa. Sanoilla voi myös herättää henkiin, ja niin Pirkko Soininen tekee Maila Pylkköselle.

”Sanat lahjoitetaan heille, joilta ne ovat kadonneet, ja he tulevat jälleen lapsiksi, hengitykseksi, askeliksi, joiden kaiku kantaa vuosikymmenten päähän. Sanat, joilla on kokoaan suurempi paino.”

•

Pirkko Soininen: Kipulintu, WSOY 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

24 maaliskuun, 2023 · 6:41 am

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Romaanin kansiliepeessä taitava kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kehuu: ”Hadley on tämän päivän parhaita romaanikirjailijoita.” Tottahan toki tuon siivittämänä on luettava Tessa Hadleyn romaani Vapaa rakkaus (Gummerus 2023).

Romaani vie lähiöön lähellä Lontoota vuonna 1967. Keskiluokkainen perhe saa vieraakseen vanhojen perhetuttujen parikymppisen pojan Nickin. Perheen äiti Phyllis hurmaantuu ja jättää pian perheensä eli aviomiehensä, asiallisen Rogerin, kömpelön teinitytön Coletten ja äidin lemmikin, 9-vuotiaan Hughin.

”Colette mietti, miten hänen isänsä älykkyys oli niin kovin paljon väkevämpää kuin hänen äitinsä ja miten siitä huolimatta juuri äidin liukkaan sokkeloinen mieli – joka oli epälooginen ja toimi itsesuggestion ja salaisista tarkoitusperistä juontuvien aavistusten ohjaamana – oli hänelle suljettu ja siksi hänen kannaltaan vaarallisempi.”

•

Perheen hajoamisen alku saattaa vaikuttaa juonipaljastukselta, mutta kyse on lähtökohdasta, josta Hadley alkaa käsitellä tilannetta eri henkilöiden kannalta. Eniten zoomi osuu Phyllikseen, välillä myös Coletteen. Joskus se suuntautuu Rogeriin, jolloin paljastuu salaisuus, joka jossain toisessa kirjassa vaihtaisi vaihteen saippuaoopperaan vaan ei nyt. Kirja kuvaa perheen muutostilaa ja sen vaikutuksia kunkin kehitykseen. Ja vaikka Hugh jää kerronnassa vähälle, pienen pojan äidin menetyksen mittasuhteet saadaan välitetyksi.

Päällisin puolin tarina ei ole ainutlaatuinen: perhe hajoaa. Rakenteellisestikaan ei kirjassa temppuilla, vaan asiat etenevät kronologisesti. Kuvauksessa on kiehtovaa kevyen ja raskaan vaihtelu. Osittain tunnelma on huvittunut – ikään kuin lintuperspektiivi avittaisi katselemaan hitusen ilkikurisesti valintoja, seurauksia, henkilöiden reaktioita ja elämän etenemistä yllätyksellisesti ja erillään toisistaan. Arvottamista tai tuomarointia ei tekstistä erota.

•

Phyllis siis irrottautuu kotirouva-lähiöelämästä seksuaalisesti vapaaseen boheemielämään. Se kertoo omannäköisen elämän valinnasta ja sen ymmärtämisestä, että perinteiset arvot ovat ahtaat ja niitä rikotaan avoimesti Phyllisisn tapaan tai kulissien takana kuten monet muut kirjan aviopuolisot. Yksioikoisesti ei aihetta käsitellä, esimerkiksi Phyllisille vapauden elinehdot ovat erilaiset kuin parikymppiselle nuorelle miehelle tai teinitytölle, joka aikuistuu kenties liian aikaisin.

Romaanissa on yhteiskunnallinen taso, sillä konservatiivisuutta vasten asettuu aikansa kulttuuriväen vasemmistolainen ajattelutapa, myös keskieurooppalainen hullu vuosi 1968 lähestyy. Ajankuva, miljöökuvaus, henkilöiden mielenliikkeet ja suhdekuviot välittyvät tarkasti. Luistavasti kirja etenee ja antaa ajateltavaa perheenjäsenten suhteista ja viestinnästä, mutta jokin etäisyys kirjan ja minun väliin jää. Se ei estä lukunautintoa.

•

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus, suomentanut Marianna Kurtto, Gummerus 2023, 240 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

21 maaliskuun, 2023 · 6:38 am

Petja Lähteen ja Satu Rämön dekkariuutuudet: Yksi neljästä ja Rósa & Björk

Dekkareiden naispoliisit usein kuvataan massasta erottuvina: neuvokkaita, omatoimisia ja työorientoituneita. Petja Lähde aloittaa kirjassa Yksi neljästä (Gummerus 2023) sarjan, jonka päähenkilö Terhi Nuora tutkii murhia Helsingissä, murehtii yksinhuoltajana peräkammarinpoikaansa ja salaa menneisyyden miestrauman. Satu Rämö puolestaan jatkaa Islantiin sijoittuvaa Hildur-sarjaa kirjassa, jonka nimessä on naisen lapsuuden tragedia, kadonneiden siskojen nimet, Rósa ja Björk (WSOY 2023). 

Kummankin kirjan naispäähenkilöissä jylläävät menneisyyden traumat, ja ne tavalla tai toisella vaikuttavat työhön ja privaattiin – ainakin ne vaikuttavat kirjojen juoniin ja henkilökuvaukseen.  Yhteistä näiden kahden kirjan naisissa on myös se, että he ystävystyvät miespuolisen työparinsa kanssa, miettivät sinkkuuttaan ja välttelevät uralla etenemistä johtotehtäviin. Ja onhan kumpikin kirja hyvää jännitysviihdettä, joka panostaa henkilökuvaukseen.

Petja Lähde: Yksi neljästä

Yksi neljästä on sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa päähenkilö Terhi Nuoran persoona kehittyy kiinnostavasti. Työroolissa Terhi pätee kylmäpäisenä ja asioihin tarttuvana, mutta kotona hän väistelee vaikeita asioita. Kotona kytee eripura aikuistuvan pojan ja äidin kesken, sillä Terhi ei suostu kertomaan Tanellille mitään pojan isästä. Tanelillakin on omat salaisuutensa.

Taidan olla kuitenkin kiinnostuneempi Terhin privaatista ja sähköisestä suhteesta työpariin kuin kirjan rikosjuonesta. Jännärijuoni käynnistyy tukehtuneesta uhrista, etenee pelottavan muovimaisen menestyjän Timo Kallion nuoruuden aikoihin, hänen ja lukiokavereiden salaisuuteen. Kallio kuvataan kylmäävästi.

Juonessa riittää käänteitä, ehkä liikaakin, mutta näppärästi ja sujuvasti kaikki etenee, vaikkeivät loppuratkaisun eri käänteet tunnu uskottavilta. Silti kirja on pätevää dekkariviihdettä, jonka jatkoa odotan.

•

Petja Lähde: yksi neljästä, Gummerus 2023, 303 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Satu Rämö: Rósa & Björk

Hildur-päähenkilö toisaalta haluaa selvittää siskojensa katoamista, toisaalta välttelee lapsuutensa perheasioita. Romaanissa Rósa & Björk perhetragedian syyt ja vaiheet saavat selvennyksiä, ja tässäkin romaanissa tämä päähenkilön privaattipuoli kiinnostaa minua eniten. Myös pienen poliisiaseman muiden henkilöiden perhepulmat putkahtelevat sujuvasti osaksi juonikuviota.

Romaanin kerronnassa sahaavat eri näkökulmat ja tapahtuma-ajat. Yhtäältä tapahtumia seurataan Hildurin äidin kannalta ennen ja jälkeen lasten katoamista alkaen vuodesta 1986. Toisaalla jotain on tapahtunut ja tapahtuu taas Reykjavikin lentokentän siivoojalle. Kirjan nykyaikataso etenee vuodessa 2020. Silloin Länsivuonoilla ammutaan mies ja toisaalla tapahtuu onnettomuus, joka onkin jotain muuta. Kirjan nykyaikaan alkaa vaikuttaa myös korona, eikä unohdeta miljöötä: laavakenttiä, hyytävänä jylläävää merta ja kuumia lähteitä.

Hyvin eri osaset pysyvät kasassa ja henkilöt tuntuvat kehittyviltä, siis kiinnostavilta. Joitain toistoja ja selittelyjä olisin karsinut, mutta vetävä kokonaisuus kirjasta kehittyy. Loppu palkitsee, sillä Hildur saa elämänsä ydinkysymykseen vastauksen ja rikosjuoni puolestaan keikauttaa loppuyllärin – ja tarpeeksi jää keskeisten henkilöiden asioita auki seuraavaan kirjaan.

•

Satu Rämö: Rósa & Björk, WSOY 2023, 225 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

18 maaliskuun, 2023 · 8:30 am

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennos Malman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneet kallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.

Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.

•

Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.

Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.

”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”

•

Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.

Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.

Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.

•

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2023 · 7:12 am

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.

Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana. 

Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.

Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.

Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.

Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.

Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?

Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.

Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.

”Oletko aina asunut Sochossa?”

”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”

”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”

”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.

Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.

Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?

•

Elisa Shua Dusapin: Socho talvella, suomentanut Antti Partanen, Siltala 2023, 56 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2023 · 11:14 am

Blogiastania 2022 – kirjasomen ja omat valinnat

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajat ja -grammaajat ym. ovat äänestäneet vuoden 2022 suosikkilukemistoaan. Tänään on julkaistu tulokset, kiitos kategorioiden vastuulliset:
Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta


Tuloksista


Tulokset julkistettiin 13.3.2023 klo 10 kunkin kategorian vastuublogissa:

Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Omat ääneni

Tänä vuonna äänestin vain kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden kategorioissa. Perspektiiviä saa menneeseen kirjavuoteen hyvin juuri näin: äänestys on vasta maaliskuussa. Pölyä on hitusen laskeutunut edellisvuoden lukukokemuksiin, ja valinnat voivat olla erilaisia verrattuna siihen, mitä valitsisin vaikkapa heti vuodenvaihteessa.

Kotimaista kärkikolmikkoa 2022 ei ollut helppo valita, mutta näin ne asettelin äänestyspäivänä 10.3.2023:
Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus
Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom)
Joel Haahtela: Jaakobin portaat.

Omat ehdokkaani olivat myös enemmistön suosikkeja (ks. äänestystulokset). Blogistani-äänestyksen kärki on: 1) Iida Rauma: Hävitys, 2) Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 3) Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Käännöskirjallisuussuosikkini järjestin näin:
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivell)
Ian McEwan: Opetukset (suomentanut Juhani Lindholm)
Elizabeth Strout: Voi William (suomentanut Kristiina Rikman).

Ja tässäkin kategroriassa olin voittajan osalta enemmistöä (ks. äänestystulokset), sillä ykkönen on Evariston Tyttö, nainen, toinen. Kakkonen on Emily St. John Mandelin Asema 11 ja kolmas Casey McQuiston Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Tämä kirjavuosi

Kulunut vuosi on hyvässä vauhdissa. Kohottavia kirjakokemuksia on jo kertynyt. Kotimaisista Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut ja Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa ovat jääneet mieleen möyrimään. Esikoisromaaneista Emilia Suvialan Jaettu on jättänyt hyvän jälkimaun. Käännöskirjoista innostavia ovat olleet Celeste Ngn Kadonneet sydämemme ja Lydia Sandgrenin Läpileikkaus, joista jälkimmäinen on viime vuoden käännössatoa. Ja onhan niitä ollut useita muitakin; blogini Luetut 2023 sen paljastaa.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat:

12 maaliskuun, 2023 · 7:55 am

Neljä jännäriä Euroopan eri kolkissa

Kimppaan kaksi kotimaista (suomalais-berliiniläinen ja suomalais-espanjalainen), yhden skotlantilais-islantilaisen ja yhden amerikkalais-venetsialaisen jännärin samaan juttuun. Kirjoja yhdistää murha – yllätys, yllätys – mutta myös se, että niissä ei seikkailla päähenkilöiden tai kirjailijan kotimaissa. Kolme kirjoista sivuaa myös laitonta maahantuloa tai maassa oloa. Kaikista on jännitystä kaipaaville viihdehetkeen (vaikka onhan se karmaisevaa, että tappotarinoista on kehkeytynyt valtaviihdettä). Tässä lyhyet kirjaesittelyt tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole (Siltala 2022)

Heidi Airaksinen ammentaa 1920-luvun queer-kulttuurista. Maa jota ei ole kertoo helsinkiläisystävysten Freddyn ja Harrietin Berliinin-matkasta. Harrietin tarkoitus on päästä berliiniläisklinikalle sukupuolenkorjaukseen, mutta hän joutuukin murhaepäillyksi. Freddy tutustuu reippaaseen ruotsalaisnaiseen, jonka kanssa hän setvii tapausta.

Romaanin tunnelmaan vaikuttaa natsistuva Saksa. Kirja antaa näkymän vapaamieliseen suurkaupunkiin, jossa alkaa uhata juutalaisviha ja seksuaalivähimmistöjen vaino. Henkilökuvauksessa koskettaa sukupuoli-identiteettiä koskevat pohdinnat. Hetkittäin henkilöt saavat toivon ja onnen hetkiä kaiken uhan ja piilottelun ohella.

•

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Laventelimurhat 2. Siltala 2022, 314 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa (Like 2023)

Joka kalliolle rakentaa sopii trillerilajiin. Päähenkilö Muska Meriläinen lomailee yksin Aurinkorannikolla, mutta päätyy selvittämään nuoren suomalaisnaisen katoamista. Hän tutustuu paikalliseen Pilariin, joka auttaa alamaailmayhteyksissä. Naiset epäilevät, että kyse on pahimman lajin ihmiskaupasta ja pornobisnekseksestä.

Kirjan lievetekstissä vilahtaa esikuva Lisbeth Salander, ja kyllähän Muska toimii hänen laillaan kovaotteisena omankäden oikeuden mustana enkelinä. Kaihtelemattomasti kertyy uhreja niin pahisten kuin. Muska-tyylisten kovishyvisten toimin. Juoni etenee vauhdilla, ja se vähän verottaa henkilökuvausta. Ympärisön kirja ottaa hyvin haltuun ja loppuun jää oikeudenmukaisuuden koukku.

•

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. Kuolemansynnit-sarjan toinen kirja, Like 2023, 304 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Donna Leon: Hetken huumaa (Otava 2023)

On ilmestynyt kutakuinkin 30 amerikkalaistaustaisen Donna Leonin Guido Brunetti-tutkimuksia, eikä loppua näy. Päädyn aina lukemaan uusimman venetsialaisseikkailun, sillä jokin tässä takuuvarmuudessa yhä minua viehättää, vaikka aikamoinen setämies päähenkilöstä on kehkeytynyt. Onneksi Leon antaa Brunettin perheen nuorison hieman tuulettaa muuten seesteistä elämänmenoa. Ja joka kirjassa Brunetti nautiskelee antiikin ajan kirjallisuutta, josta kimpoaa allegorioita nykyaikaan – tällä kertaa Tacitusta.

Hetken huumaa -kirjan rikosjuoni etenee verkkaisesti ja muuttuu matkan varrella loukkaantuneiden jenkkityttöjen heitteillejätöstä vielä vakavampaan henkilöihin kohdistuvaan piittaamattomaan rikollisuuteen. Leonin valtti on humaanisuus: Brunetti ei ole kyynistynyt pitkän uran varrella vaan kykenee sävykkäisiin kohtaamisiin. Kirjan huippukohta on venetsialaisuuden ja napolilaisen murteen törmäystilanne, mikä pistää Brunetin itsetutkiskelun syövereihin.

•

Donna Leon: Hetken huumaa. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä, Otava 2023, 196 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Docendo 2023)

Islanti alkaa olla tätä nykyä melkein pohjoismainen dekkarisuurvalta. Uusi tekijä jännärilajissa on Lilja Sigurðardóttir, jonka Jääkylmä aurinko tutustuttaa kovapintaiseen, talouspimityksiä tutkivaan Áróraan. Nainen asuu Skotlannissa, mutta hän on isänsä puolelta islantilainen. Reykjavíkiin hänet tuo siskon etsintä: Ísafoldiin ei saada yhteyttä. 

On syytä epäillä perheväkivaltaa, mutta näppärästi kirjaan punotaan Ísafoldin kerrostalon muiden asukkaiden epäillyttäviä toimia, joten lukija ei voi olla alkuun varma, kuka ja mitä on tehnyt. Áróra sotkeutuu sattumalta myös paikallisiin talousrikoksiin, ja suhdemutkiakin on luvassa. Ja kyllähän taas kiehtova islantilaisuus tuo kirjaan omaa viehätystään. Päähenkilöstä kehkeytyy kiinnostavan rosoinen, ja haarautuva juonenkuljetus pysyy hyvin hyppysissä.

•

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko. Áróran tutkimuksia 1, suomentanut Maijakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , , , ,

8 maaliskuun, 2023 · 6:00 am

Naistenviikko 2023: haaste

Hyvää naistenpäivää 2023! Tästä käynnistyy yhdeksäs naistenviikkohaaste.

Vapaa haaste

Sinulla on nyt aikaa suunnitella, mitä kirjoja ja postauksia jemmaat heinäkuulle. Haasteviikon aikana 18.–24.7.2023 ansiostasi kirjasome täyttyy viikon teemasta. Aihe ja tyyli ovat vapaat:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Jos postaat blogissa tai julkaiset muussa kirjasomessa, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2023. 

Jos vain luet: someta lukemastasi, nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipäivät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 löytyvät vuoden 2022 koontijutun lopusta. 

50 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko

Avainsanat: ,