Naistenlehdistä olen vuosien varrella seuraillut, miten Leonardo DiCaprion nuoret tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan. Niin on myös Liv Strömquist, jonka sarjakuva-albumi käynnistyy pohtimaan rakkautta tai rakkaudettomuutta esimerkkinään DiCaprion toimintatapa. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) ottaa kantaa ja pamfletoi feministisesti.
Voi kirjaa sanoa sarjakuvaromaaniksi, mutta lähinnä se on esseetä sarjakuvakeinoin, koska siinä tekijä esittää ajatuksiaan ja havainnollistaa niitä referoiden ja kommentoiden lähteitä. Sarjakuvataiteilija kertoo tarinoita kulttuuri- ja taidehistoriasta, ammentaa filosofeilta ja kansanatarinoista sekä nykyurbaanista populaarikulttuurista. Kokonaisuus on ajatuksista ja henkilöistä runsas, lennokas ja oivaltava.
Sarjakuvissa on runsaasti tekstiä erilaisin ja erikokoisin kirjaintyypein. Kuvitustyyli on tyylitelty, vapaalla kädellä piirrettyjä hahmoja ympäristöissään. Pääosin kirja on mustavalkoinen muutamin väritehostekuvin. Joitain valokuvia on joukossa, esimerkiksi taideteoksista, joita kirjassa kommentoidaan. Lisäksi tekijä lainaa silloin tällöin ikonisia sarjakuvahahmoja, esimerkiksi smurffeja ja Asterix-tyyppejä.
Ja sisältö! Mitä rakkaus oikein on, mikä saa rakastamaan tai olla rakastamatta? Strömquist tarkastelee yhteiskunnan ja ympäristön rakenteita ja avaa esimerkkejä eri ajoilta. Kirjan nimi tulee naisrunoilijalta, joka umpirakastui 74-vuotiaana saamatta vastarakkautta. Monissa kirjan jutuissa tuleekin esille, että rakkaus on rakkautta sellaisenaan sitä suorittamatta, vaikka joillekin se on tuote, kapitalistinen hyödyke.
Nautin kirjan tarinoista, joissa eri aikakausien naiset pääsevät esille. Ja vaikka Strömquistilla on selvästi paljon asiaa, ei otsa ole rypyssä. Lopussa on silkkaa itseironiaa. Kiinnostava on kuulla tekijää kevään Helsinki Litissä.
•
Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2021, 171 sivua. Lainasin kirjastosta.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Éduard Louiseammentaa perheestään, nyt on äidin vuoro: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022). Kirja liikuttaa minua, sillä se on pojan vilpitön lahja, symbolinen linna naiselle, joka muuttui keski-ikäisenä onnettomasta, alistetusta maalaiskotiorjasta Pariisin kuningattareksi.
Kirjan alussa Louise kertaa, mitä kaunokirjallisuus ei saa olla: se ei saa selittää todellisuutta eikä toistaa itseään, ei muistuttaa tunteenpurkausta eikä manifestoida poliittisesti – ja tekee päinvastoin:
”Koska nyt minä sen tiedän: se mitä on kirjallisuudeksi kutsuttu, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.”
Niin on tehnyt myös ranskalainen Annie Ernaux. Tunnistan jotakin samaa omasta perhetaustastani.
•
Kirjan tekstin tiiviys kiteyttää asioita, kuvaus on kursailematonta, eikä sivuja synnytetä turhaan. Tarina on suuri, vaikka verkkokirjan sivuja on vain rapiat 80.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset kahlaa äidin elämänvaiheet ja eläytyy niihin sekä kietoo kertojan, päähenkilön pojan, oleelliseksi osaksi. Iso osa sitä on luokkatietoisuus ja häpeä, ja Louise näkee yhteiskunnan varallisuus- ja sivistyserot rajusti sellaisina, että hän käyttää sanaa luokkaväkivalta.
•
Minulle yksi kirjan vaikuttavimmista ajatuksista on, miten kertoja kokee estäneensä äitiään olemaan äitinsä. Se, että tuli mahdolliseksi muuttaa äiti-poika-suhteen tulevaisuutta, muutti myös menneisyyttä. Valoisaa, rakentavaa, toiveikasta!
Mietin, miksi Éduard Louisen perhekirjat kiinnostavat. Sen lisäksi, että ne on suoraan ja terävästi kirjoitettuja, ne eivät peittele tavoitteitaan. Ehkä perimmäinen syy on, että alistamisen ja väkivallan jälkeen ne vapauttavat selviytymiseen.
•
Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset, suomentanut Ville-Veikko Niemelä, Tammi 2022, 84 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotaimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Jamaica Kincaid saapuu Helsinki Litiin, joten Katoava paratiisi (Kirjapaja 1986) alkoi kiinnostaa. Alunperin romaanin nimi on Annie John eli kertojapäähenkilön nimi. Annie asuu ainoana lapsena vanhempiensa silmäteränä karibialaisessa pikkukaupungissa. Vaimoaan reilusti vanhemmalla perheen isällä on tosin useampiakin lapsia muista suhteista, mutta niistä ei puhuta. Sen sijaan kertoja puhuu lukijalle lapsuudestaan 17-vuotiaaksi.
”Katkeraa on vain se, että he ovat samanlaisia kuin ennen, minä yksin olen muuttunut, ja entinen minäni ja entiset tunteeni ovat nyt yhtä aitoja jäljennöksiä alkuperäisestä kuin isäni tekohampaat.”
Muutos marmorikuulia ja kirjoja kätkevästä tytöstä murrosikäisen usvaan ja vanhemmistaan eroon toivovaksi myöhäisteiksi tuntuu tuoreelta, vaikka tapahtumat sijoittuvat yli 60 vuoden taa. Oman säväyksensä lisää karibialaisympäristön taikauskon ja seurakuntaelämän sekasotku.
•
Kertoja vie lapsen ajatteluun siekailematta. Annie on fiksu, tarkkaileva lapsi, joka oppii varhain peittelemään ja kieroilemaan. Hän saa monesti kerrontaan herttaisen ja viattoman pinnan, vaikka kertojan toimissa on velmuilua, tietoista huijaamista ja manipulointia.
Järisyttävintä on äiti-tytärsuhteen kehitys sitä mukaa, kun Annie kasvaa. Sen kuvaus on jopa julmaa, selittelemätöntä. Juopa lapsen ja vanhemman välillä levenee kuiluksi, kun symbioosi alkaa purkautua. Tunteiden selkamelskassa painottuu kaiken valtaava pettymys ja aitojen tunteiden peittely.
”Miksi ihmeessä en nähnyt äitini lävitse, kun hän vuosien varrella vakuutti rakkauttaan ja sitä että tuskin voisi elää ilman minua, ja samalla kuitenkin jatkuvasti ehdotteli ja järjesteli eroamme, mukaan lukien kohta tapahtuvaa, josta nyt minä hänen aavistamattaan tekisin lopullisen. Sillä nyt minulle oli teeskentelyn taito, ja rinnat (pienet) ja ihokarvoja oikeissa kohdin ja terävät silmät ja vannon ettei minua tulla enää vetämään nenästä.”
•
Kirjan kuvaustapa ja miljöö tuovat kasvutarinaan pikantit mausteet, ja lyhyt, rajattu kertomus on jäntevän kompakti. Erityisen hieno on viimeinen luku ”Kävely rantalaiturilla”, jossa matkalla Englantiin vievälle laivalle Annie katsoo tuttuja paikkoja jäähyväissilmin, ja yhtäkkiä lukija saa silmilleen viime hetkillä ihan uusia lapsuusmuistoja, eläviä, haikeansuloisia ja kitkeränhappamia.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Fríđa Ísbergin romaani Merkintä (WSOY 2023) vie lähitulevaisuuteen, jossa islantilaista yhteiskuntaa rakennetaan turvalliseksi psykologisin testein. Maa valmistautuu äänestykseen, joiden tulos naulaa myötätuntotestin elämässä etenemisen edellytykseksi. Jo nyt romaanin maailmassa:
”Miten tilanne oli kauhistuttava. Aivan kauhistuttava. Niin kauhistuttava, että nyttemmin kerrotaan uutisissa päivittäin, miten merkintä on pelastanut tavallisia ihmisisä särkyneiden ihmisten parista ja miten särkyneet ihmiset ovat joko muuttaneet maasta tai menneet terapiaan ja parantaneet itsensä. Óli kokee saman helpotuksen: taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta.”
Ei Merkintää ihan kollektiiviromaaniksi voi kutsua, mutta siinä seurataan kymmenkuntaa eri asemassa olevaa henkilöä, Óli on yksi heistä ja testaamisen puolella. Minua kiinnostavat eniten romaanin lapset ja nuoret eli se, miten moinen testaaminen leimaa ja musertaa tulevaisuuden. Hyväksytty testitulos takaa sen, että on hyväksytty, merkitty. Merkitsemättömät jäävät ulkopuolelle niin yhteiskunnan eduista kuin mahdollisuuksistakin.
•
Selvin esimerkki tulee romaanin Tristanista, jota on lääkitty lapsuuden testituloksen perusteella. Tämä islanti(suomi)-engelskaa puhuva jälkiteini kapinoi, koska systeemi on ajanut hänet ahtaalle. Kohteena on systeemin edustaja Óli. Kolmas keskeisistä henkilöistä on etiikkaa tutkiva opettaja Talvi. Talvi – nuoruudessaan törttöillyt kuten moni muukin – ajattelee testailusta:
”Ja tämä itsetuntemus sai hänet kannattamaan eetikkojen arvostelua: vaikka myötätuntokyky saattoi mainiosti antaa osviittaa siitä, saattaisiko joku mahdollisesti tehdä toisille pahaa vai ei, mutta oli kaikkea muuta kuin täydellinen mittapuu.”
Ísbergin kirjassa some-tekniikka ja hälytysjärjestelmät ovat astetta edellä tätä aikaamme mutta tarpeeksi lähellä, jotta elinympäristö solahtaa uskottavaksi. Romaanihenkilöiden persoonapiirteet hahmottuvat välähdyksenomaisesti; tehokkaimmin minuun vaikuttavat Talvi ja Tristan. Onnistunutta on se, miten henkilöiden lähisuhteet kietoutuvat yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja testitulospaineisiin.
•
Pidän mielenkiintoisena psykopuheen ja terapiakeskeisyyden nostamista yhteiskunnalliseksi muutostekijäksi näin, että korostuukin diskriminointi. Toki ihmiskunta on osoittanut, että asia kuin asia saadaan kiistakapulaksi ja erottelevaksi tekijäksi, tässä kirjassa se on hyytävästi empatiakyky. Satiirista on se, että testeissä pärjänneiltä ei juuri empatiaa heru empatiatestissä hylätyille.
Eettinen käsittely kääntyy kärjistäväksi, loppua kohti minun makuuni turhan osoittelevaksi, hitusen vesitetyksikin. Ajateltavaa romaani kyllä antaa tulevaisuuden näkymistä. Toisaalta tässäkin kirjassa henkilöitä syviten kirpaisevat suhteet lähimpiin – on maailma millainen tahansa.
•
Fríđa Ísberg: Merkintä, suomentanut Tapio Koivukari, WSOY 2023, 171 sivua eKirjana; äänikirjan lukija Sanna Majuri, 7 tuntia 46 minuuttia. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.
P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.
Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimysmusiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.
Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.
Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti.
Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.
Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”
Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)
•
Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.
Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.
Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.
Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).
”Katariinoista kirjoittaessani mietin kuitenkin usein sitä, onnistunko tuomaan heistä esille mitään sellaista, mitä heistä ei olisi jo aikaisemmin kerrottu. Päätän luottaa omaan näkökulmaani ja siihen, että pystyn 2000-luvulla elävän naisen katseella tarkastelemaan heitä erilaisessa valossa kuin aiemmat kirjoittajat.”
Jenna Kostetin näkökulma toimii mainiosti. Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) kuuluu tietokirjallisuuteen, jossa kirjoittaja liittyy oleellisesti aineistoonsa ja sen käsittelyyn. Kostet on pitkään työskennellyt Turun linnassa ja se on hänelle tuttu paikka myös lapsuudesta isän työn vuoksi. Siksi luontevasti kirjaan siirtyvät kirjoittajan kokemukset, tuntemukset ja koko kirjoitusprosessi – ajankuvineen ja covideineen päivineen.
Kirjassa seurataan linnan historian dramaattisia vaiheita kuuden naisen avulla. Renessanssin muutamat kukoistushetket välittyvät Katariina Stenbockin, Katariina Hannuntyttären ja Katariina Jagellonican linnavuosista. Keskimmäinen oli jalkavaimo, muut kuningattaria 1500-luvulla. Kuningatar oli hetken myös Katariina Maununtytär, mutta hänelle Turun linna oli vankila. Viides nainen, Kristiina Katariina Stenbock, johdattelee 1600-luvun Turkuun, ja kuudes, Carin Bryggman, hyppää 1900-luvun loppupuoliskon Turun linnan entisöintiin.
•
Katariinoista irtoaa kirjaan Ruotsi-Suomen historiaa ja elinoloja, ja naisen asemaa Kostet pohtii myös. Kirjan luonteeseen kuuluu spekulointi, sillä kaikkeen kiinnostavaan eivät tietolähteet anna vastauksia. Kostet tuumii monesti muun muassa Katariinojen suhdetta puolisoihin ja lapsiin, kiintymystä linnaan tai ajatuksia elämästä. Ymmärrän sen hyvin, joskin jonkin verran kuvittelupähkäilyä karsisin, niin myös asioiden toistoa.
Kirjoittajan oman elämän kytkentä Katariina-tutkimuksiin ja siitä kirjoittamiseen tuo ilmaa historiankirjoitukseen. Tuttavallisen jutusteleva tyyli osoittautuu mukavaksi. Kirjoittajan kiinnostuksen aitous ja kirjan tekotunnelmien vaihtelu työn imusta epävarmuuteen välittyvät elävästi. Lukija on eturivissä seuraamassa, irrottautuuko kirjailija kirjoitusprosessin aikana linnastaan.
•
Kuuden Katariinan jäljillä pistää miettimään myös omaa kokemusta paikasta, paikan merkitystä. Näin Kostet:
”Paikka määrittelee meidät samalla kun me määrittelemme paikan. Jos kokemus paikasta on henkilökohtainen, onko minun linnani silloin mielikuvituksen tuotetta? Käytävät, tuoksut, askelten äänet? Kun kävelen linnassa, ajattelen: ovatko nämä lattiat, seinät ja tuoksut todella totta vai olenko keksinyt kaiken itse?”
Tähän kirjaan minut innosti oma suhteeni paikkaan, Turun linnaan. Olin siellä puolisen vuotta museovartijana juhlanäyttelyssä Kirja 500, vuosi oli 1988. Muistan laastin, kalkin, kiven ja vanhojen kirjojen tuoksut, lähestyvien askeleiden kopinan kaiut, aavemaisen hiljaiset hetket turisteista autioissa linnakäytävissä, kiviseinien kylmän hohkaamisen – ja ennen kaikkea sen huiman historian tunteen: mitä linnan paksut seinät ovat vuosisatoina nähneet? Nämä kaikki Katariinat ja lukuisat nimettömiksi jääneet ajan saatossa vaeltajat? Siksi on kirjallisuus, tämäkin kirja.
Paluu 35 vuoden jälkeen esilinnan puistoon; Kirja 500 -näyttelyssä vuonna 1988 museonvartijan tuli pukeutua 1700-luvun piian asuun, huhtikuussa 2023 asu oli vapaa.
•
Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä, Aula & Co 2023, 307 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Enni Mustonen aloittaa uuden historiallisten romaanien sarjan romaanilla Kasvattitytär (Otava 2023). Kirjalle on löytynyt päähenkilö Mäntsälän historiasta, Hedvig Eleonora Lilliehöök af Fårdala, kirjassa Hedda Noora. Taatulla historiaelävöittäjän taidollaan Mustonen saa lihaa luiden päälle 1700-luvun loppupuoliskolla kasvaneen nuoren kartanoneidon hahmoon.
Romaanin sisään päästäkseen täytyy tarkasti tutkia monipäisen suvun ja haaroittuvien sukulaissuhteiden verkkoa ja risteilyä viiden kartanon välillä. No, ainahan voi palata kirjan alun henkilöluetteloon, ja karttakin kartanoiden etäisyyksistä löytyy.
•
Hedda Noorasta ovat jo monta vuotta huolehtineet lapsettomat, hyväsydämiset kasvatti-isä ja -äiti, sillä tytön Ruotsissa asuvat aatelisvanhemmat ovat köyhtyneet. Hedda Nooraan pääsen tutustumaan tilanteessa, jossa hän 17-vuotiaana haikailee kasvattiäitinsä Hedvigin Otto-veljen perään. Tämä salskea meriupseeri on napannut neidon sydämen jo pari vuotta aikaisemmin, mutta sitovia lupauksia ei ole vielä annettu.
Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun yhteen sukukartanoista tarvitaan täpäkkää taloudenpitoa. Siihen välkky ja taitava Hedda Noora sopii oivallisesti, vaikka hän on nuori ja kokematon. Hän selviää sairaiden vanhusten, juonikkaiden piikojen ja tiukkojen maalaisihmisten kanssa. Hyvin sujuu myös Hedvig-kasvatusäidin sisarusten suhteen: tyttö hoitaa kartanon työasioita Adolfin myötävaikutuksella, tapaa taas Oton ja välillä kaveeraa veljesten siskojen kanssa. Mutta sydänsuruilta ja vaikeilta valinnoilta hän ei välty.
•
Naimaikäisten aatelisten kesken syntyy tunne- ja järkiliittoja. Mustonen sytyttää kipinöitä joidenkin välille, toisille pariutuminen näyttäytyy varteenotettavan turvattuna elämäntapana. Nämä puolet romaanissa ovat kiinnostavia, koska niiden oivaltaminen kuvataan päähenkilökertojan varttumisoivalluksina.
Unelmien ja elämäntotuuksien ristiriita askarruttaa nuorta neitoa. Hän ymmärtää myös erot odotuksissa eri sukupuolille ja säädyille, esimerkiksi pikkupiikojen ja hänen oman elämänsä mahdollisuudet. Kenties jysäyttävin valaistus lankeaa aviovuoteen vällyjen väliin: lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden yleisyys askarrutta – joten tohtiiko Hedda Noora altistua moiselle?
Kasvattitytär on romanttista historiallista viihdettä, jossa vaihdetaan joitain kuumia suudelmia ja odotetaan intohimon hetkiä, mutta maanläheisyys haalistaa vaaleanpunaiset hattarahaaveet. Hedda Nooraa ei kiehdo juoruilu, söpöstely, tanssiaisten supatukset, ei edes Kustaa III, jonka hän näkee vilahdukselta Turussa. Sokerina ja suolana ripotellaan päähenkilön persoonaan tunteiden ristiriitoja ja ajan kasvatukseen sopivasti asioita, mitä neidon sopii ja ei sovi tehdä tai sanoa.
•
Hedda Noora jatkaa viihdetraditiota, jossa minäkertojapäähenkilön pystyvyys ja pärjäävyys ovat ennalta-arvattavia, monet juonenkäänteetkin, mutta silti päähenkilöstä tulee läheinen ja seurattava. Hedda Nooran tomerat toimet vetoavat; hän ei esimerkiksi epäröi kumauttaa lantalapiolla naisrauhaa rikkovaa sukulaista.
Nautin ajankuvasta ja vakuuttavista arjen toimien kuvauksista. Mustonen hallitsee historialliset yksityiskohdat ja vivahteet, ja ne sulavat sujuvaksi kerronnaksi. Herkullisia hetkiä löydän esimerkiksi aatelisnaisten puvustuksesta: hääasujen valmistus ja pukeminen ovat täyttä työtä, riisumisesta puhumattakaan.
Tiivistän: Kasvattitytär tarjosi minulle mukavan nykytodellisuuspaon.
•
Enni Mustonen: Kasvattitytär. Rouvankartanon tarinoita 1, Otava 2023, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.
Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.
Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.
•
Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.
Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.
Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.
Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.
Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä
Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.
”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”
Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.”
Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin.
•
Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa
Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.
”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”
Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään.
Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.
”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”
•
Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.
Itämerensuomalainen myytistö on inspiroinut Miila Westiniä luomaan sarjakuvaromaanin, jossa osin Kalevalastakin tutut myyttihahmot toimivat yhteistyössä nuoren tytön kanssa. Mytologia ja sen muuntautuminen nykykirjallisuuteen kiehtoo minua, on se innostanut itseänikin kirjallisissa puuhissani. Siksi Westinin Loputun talvi (SKS 2023) osui lukemistooni.
Sarjakuvan tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen dystooppisin ilmastomuutossävyin, sillä kevät ei ole alkanut vielä kesäkuussakaan. Tarinan päähenkilö, nuori tyttö Eevi on isänsä kanssa kyläilemässä maaseudulla isoäidin luona, sillä isoisä on juuri kuollut. Ankaran talvisen sään vuoksi sähköt ovat poikki. Ennen lähtöä kaupunkiin Eevi saa isoäidiltä perintökorun, ja sitten hän vie metsän reunaan linnuille lyhteen.
Noin käynnistyy varsinainen tarina, jossa siirrytään fantasiaan eli myyttimaailmaan. Eevi tapaa muun muassa haltioita, maahisen, Tapion, Louhen ja sielunlinnun. Juonenkuljetus sujuu soljuvasti ja seikkailuhenkisesti, sillä Eevi ja joukko haltijoita maahisvahvistuksineen etenevät pulmasta toiseen pelastaakseen kevään haltian Sämpsän.
*
Koska kyse on sarjakuvasta rakentuu tarinankerronta väkevästi visuaalisuuteen. Tyylistä tulee joltisenkin mieleen japanilainen perinne, esimerkiksi haltiahahmojen henkienkätkemämäisyys. Moinen ei haittaa, sillä hahmojen muodoissa on elävyyttä. Kuvakoot ja -kulmat vaihtelevat virkistävästi. Monet aukeamat ilahduttavat kauniina. Pidän kovasti värimaailmasta, etenkin luontokuvat ja Tuonelan maailma sykähdyttävät.
Sarjakuva sopii hyvin luettavaksi jännitystä kestävän lapsen kanssa vietettäviin lukutuokioihin. Kirjan avulla voi käsitellä monia aiheita kuten uskomuksia, luontoa ja kuolemaa. Sopii se tällaiselle aikaihmisellekin, sillä mytologia taipuu kekseliäästi sarjakuvaksi. Kirjan lopusta voi myös lukea tehokkaan tiivistyksen kirjaan liittyvistä myyteistä.
•
Miila Westin: Loputon talvi. Myyttiset 1. SKS 2023, 114 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Huomasin uutuuskirjojen joukossa nimen, joka herätti heti kiinnostukseni, Maailman kauhea vihreys (Tammi 2023). En tiennyt kirjan nimen kiehtovuuden lisäksi siitä yhtään mitään. Kuuntelin Benjamin Labatutin romaania automatkoilla, ällistelin kuulemaani ja otin selvää, mistä on kyse. Selitys löytyy kirjailijan sanoin lopun kiitososuudesta: kirja perustuu tositapahtumiin, ja ensimmäisessä osassa fiktiota on vain yksi kappale. Sen jälkeen kuvittelun osuus lisääntyy, mutta ”koettaen silti pysyä uskollisena tieteellisille käsitteille, joihin niissä paneudutaan”.
Ja kyllä: kirjassa tosiaan paneudutaan kemisteihin, matemaatikoihin ja fyysikoihin sekä tieteenalojen teorioihin ja laskelmiin. Romaanissa esitellään tieteilijöiden reittejä mullistaviin kaavoihin ja selitysmalleihin. Vaan ei siinä kaikki, sillä kunkin elämää ja persoonaa kuvaillaan, myös suhteita toisiin tieteentekijöihin.
•
Nyt ei todellakaan liikuta tietojeni vahvuusalueilla. Yleissivistykseni riittää Einsteinin, Bohrin ja Scrödengerin nimien tunnistamiseen, mutten minä juuri muuta fysiikasta tiedä kuin suhteellisuusteorian nimeltä. Kirjassa on liuta muita tiedemiehiä (juu, vain miehiä, yksittäisiä naisia vain sivumennen puolisoina tai inspiroijina). Esimerkiksi mieleeni jää tuberkuloottinen Schrödinger, alisuorittaja, joka hullaantuessan näkee näkyjä keuhkoparantolassa. Vasta järjen ylittävä kokemus avaa ajattelulle uutta.
Osin tipun teorioiden kuvailussa kärryiltä, eikä tämä kirja ollut varmaankaan parhaimmillaan äänikirjana, mutta pari seikkaa pitää mielenkiintoni yllä kirjaa kuunnellesanikin (lisäksi luin ihan perinteistä kirjaa sen kuuntelun jälkeen). Poikkeusyksilöistä kerrotaan dynaamisesti. Kummallisuudet korostuvat, mutta ne ovat linjassa muuhun sisältöön. Fysiikka, metafysiikka, filosofia ja metaforisuus kulkevat rintarinnan. Kiehtovinta on, etteivät tieteelliset todistelut vastaa kaikkeen, sillä on paljon asioita, joita ei voi todistaa tai selittää kielellä, merkein tai numeroin. Enkä juuri mieti, mikä on faktaa, mikä fiktiota – otan kaiken kirjallisena totuutena.
•
Fysiikka ei mittaa todellisuutta vaan sitä, minkälainen suhde on ihmisellä ja maailmalla. Tämän säilytän kirjakokemukseni kiteytykseksi. Maailman kauhea vihreys –kirjassa on myös monia esimerkkejä, miten samasta asiasta on hyödyksi ja tuhoksi – siksi kirjan nimen vihreyden kauheus. Ja sitten on aina sattumalle varaa. Hämmentävä kirja faktapohjaista kaunoa!
”Mieti vaikka kvanttimekaniikkaa, lajimme kruununjalokiveä, täsmällisintä, kauneinta ja vaikuttavinta fysiikan teoriaa, jonka olemme koskaan keksineet. Siihen perustuvat älypuhelinten ylivalta ja internet, ja se tarjoaa lupauksen laskutehosta, joka vetää vertoja jumalaiselle älylle. Se on muovannut maailmamme täysin uusiksi. Osaamme käyttää sitä ja se toimii kuin jonkin oudon ihmeen kautta, ja silti maapallolla ei ole ainuttakaan sielua, ei elävää eikä kuollutta, joka ymmärtäisi sitä todella.”
•
Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suomentanut Antero Tiittula, Tammi 2023. Kuuntelin BookBeatista, lukija Tuukka Haapaniemi, 5 tuntia ja 54 minuuttia. Lainasin kirjan myös kirjastosta ja silmäilin kuuntelun jälkeen.
Lukuromaani, psykologinen romaani, perheromaani – noin niin kuin pintaraapaisuksi muutama määritys Lydia Sandgrenin romaanista Läpileikkaus (WSOY 2022). Ja jos kirjan nimeen takertuu, voi nyökkäillä: kirjassa leikellään muutaman henkilön elämäntapahtumia tarkasti ja elämyksellisesti. Eikä tätä tarvitse piilotella: tämä romaani valloitti ja vei mennessään.
Sandgrenin esikoisromaani toi mieleeni Ian McEwanin tavan kuvata henkilöitään elämän virratessa omaa uomaansa. (Ja onhan viimeisimmässä McEwanin romaanissa Opetukset äiti, joka jättää miehensä ja lapsensa kuten käy myös Sandgrenin romaanissa.) Myös amerikkalaiset Jonathan Franzen ja Donna Tartt tulevat mieleen tavasta kuvata elämää ja henkilöitä. Jumalat juhlivat öisin mainitaankin romaanissa, mutta se ei sinänsä merkitse mitään, sillä kirja on täynnään mainintoja kirjailijoista ja filosofeista, oikeista ja keksityistä. Näistä viittauksista oikaisen tähdentämään, että omanlaisensa, omaperäisen romaanin Sandgren on kirjoittanut.
”Tarina oli täynnä rinnakkaisia ja yhteen punoutuneita syysuhteita, kuten tarinat aina olivat.”
•
Martin Berg on romaanin pääosassa, ja hänen elämäänsä seurataan viitisenkymmentä vuotta syntymästä 1962 parhaan ystävän Gustav Beckerin maalausten retrospektiiviin vuonna 2012. Martin ja Gustav elävät erottamatonta ystävyyttä lukiosta Martinin ruuhkavuosiin, eikä senkään jälkeen yhteys ei ole kadonnut. Sitä ei päättänyt edes Martinin rakastuminen Ceciliaan, ei, sen sijaan Ceciliasta tuli Gustavin taulujen malli. Eikä se loppunut Cecilian katoamiseen; yhteys jatkui löyhästi, myös kummitytön Rakelin kanssa.
Martinin näkökulman lisäksi tapahtumia seurataan Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kannalta. Rakel on 24-vuotias psykologian opiskelija, joka hallitsee saksan kielen ja joka välillä kustantajaisänsä tuputtamana tekee lausuntoja julkaisuiksi sopivista käännöskirjoista. Nyt Rakel säpsähtää saksalaisesta romaanista, jossa on oudosti tuttu päähenkilö. Sen tosielämäyhteyksiä Rakel alkaa selvittää ja vetää mukaan myös pikkuveljensä Eliksen.
Romaanissa on lukuisia henkilöitä taide- ja kustannuspiireistä sekä päähenkilöiden perhekunnista, ja luonnollisesti niistä irtoaa runsaasti aiheita paksuun romaaniin. Joitakin aihepiirejä sivutaan, joihinkin pysähdytään. Romaani on häpeämättömän elitistinen taide- ja lukeneisuuskeskusteluineen, tinkimättömän sivistysmyönteinen – ja samalla helposti lähestyttävä. Yllättävästi kirjassa ei tehdä suurta numeroa siitä, että Martin ponnistaa filosofian ja kirjallisuuden teoriamaailmaan työläiskodista, kun Gustavin ja Cecilian taustalla vaikuttavat peritty omaisuus ja akateeminen tausta.
•
”Ihmisen muisti on petollinen, siitä kaikki psykologian kuppikunnat olivat hämmästyttävän yksimielisiä. Yksilön elämäntarina oli rämeikkö, joka muodostui vaillinaisista muistikuvista, muiden kertomuksista ja tiedostamattomista yllykkeistä suunnata huomio milloin tuonne, milloin tänne. Kokemuksia ja välikohtauksia unohtui ja uusia keksittiin, ne sulautuivat yhteen ja vääristyivät. Cecilia oli varjo joka tuli ja meni muistikuvissa, erottui aika ajoin tarkasti ja lipui sitten taas ulottumattomiin.”
Dramaattinen perheenäidin kotinsa jättäminen kiertyy romaanin pääjännitteeksi romaanin kerronnassa, jossa vaihtelevat yksinhuoltaja-Martinin ja tyttären Rakelin näkökulma ja eri aikatasot. Niiden myötä lukija kokoilee palasia Martinin, Cecilian, Gordonin kehityksestä ja suhteista sekä Rakelin silmin elämästä näiden kolmen vaikutuspiirissä.
Näkökulma- ja aikavaihtelu vetävät mukaan selvittämään, millainen kukin on, mitä heille on tapahtunut ja miksi. Ihastun romaaniin, joka antaa tilaa aukoille ja johtopäätöksille. Kaikessa täyteläisyydessään kirja jättää nälkäiseksi.
•
Eikä siinä kaikki. Niin tyhjänpäiväiset smalltalkit kuin Göteborgin päivien ja öiden kuvailut, Välimeren välke tai Pariisin kadut välittyvät siten, että näen ja koen ne. Välillä kuvailut hellivät lukijamieltä ja tiivistävät elämäntotuuksia.
”Tulevaisuudenkuvitelma pelastaa siltä lyijynraskaalta tosiasialta, että ihmisen elämä maan päällä oli tämä, tämä mikä tapahtuu nyt.”
Henkilöt tulevat tutuksi siten kuin ihmiset tulevat: saan paljon selville enkä silti saa selville perimmäistä. Myötäelän erheissä, sellaisiahan elämään mahtuu. Esimerkiksi Martin on rasittava tyhjine kaunokirjallisuuspyrkimyksineen, silti hän saa monesti myötätuntoni.
Ja mitä luen ystävyydestä ja rakkaudesta? Sellaista, mikä ohittaa yksioikoisuudet, vaikka taiteilijasta tulee kuuluisa ja vaikka kadonnut muusa on katseenvangitsevan kaunis. Tarina toimii.
•
Lydia Sandgren: Läpileikkaus, suomentanut Sanna Manninen, WSOY 2022, 618 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta myös kuuntelin kaksi tuntia automatkalla, lukijana Martti Ranin, äänikirjan kokonaiskesto 32 tuntia 14 minuuttia.
Pirkko Soininen on kirjoittanut biofiktioita naistaiteilijoista Ellen Thesleffistä jaWivi Lönnistä. Esimerkiksi Ellen-romaanissa Soininen oivaltavasti rajasi kuvauksen yhteen paikkaan ja valitsi päiväkirjamuodon. Nyt kirjailija on kirjoittanut kerronnallisesti rohkeimman taiteilijaromaaninsa. Kohteena on runoilija Maila Pylkkönen (1931–1986).
”On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.”
Kipulintu (WSOY 2023) koostuu välähdyksistä, ja pitkälti ne heijastelevat päähenkilön mielenliikkeitä ja kerrottavaksi poimittuja tapauksia. Kronologia rikkoutuu, mutta Pylkkösen elämänvaiheita selviää sieltä täältä. Merkittävä osuus sijoittuu Nikkilän mielisairaalaan ja siellä Pylkkösen ja runoilija L. Onervan kohtaamisiin.
Näkökulma jakautuu kahtaalle: osin minäkerrontaan, osin lintuperspektiiviin etäännytettyyn hän-muotoon – kunnes ne yhdistyvät. Käy siis ilmi, että kertoja (tai ”puhuja”) on yhtä kaikki Maila. Hän-muotoinen Maila katselee kovia kokeneena nuorempaa Mailaa, jolla vasta on edessä se, mitä hän-Maila on kokenut.
”Maila heijastuu kaleidoskoopin peileistä aina erilaisena ja jokainen näkymä lumoaa minut hetkeksi, kuvittelen muistavani, kunnes käännän jälleen putkea ja katson erilaista näkymää.”
Kaleidoskooppisuus sopii hyvin koko kirjan lähestymistavaksi. Mailan eläytyvyys ja elävyys läikkyvät. Romaanissa on hieno kohta (sähkökirjan kohdassa 71-72 %), jossa kertoja vyöryttää, mitä kaikkea hän on tähtisumusta naavaan, lastulevyhyllystä rinnasta suihkuavaan maitoon.
Runojen synnystä romaani myös tarjoaa näkymiä, niissäkin kyse on omaehtoisesta heittäytymisestä. Piti oikein tarkistaa naiskirjallisuushistoriasta Sain roolin johon en mahdu perustiedot Pylkkösen runoudesta, jota kuvaillaan puhe-, rooli- ja proosarunoudeksi. Hän on ollut myös poikkeuksellisesti huumorin viljelijä.
Jään miettimään, mitä saan irti Soinisen romaanista sellaisenaan ja miten eri lailla lukisin Soinisen romaania, jos Pylkkäsen runot olisivat minulle tuttuja. Mutta onhan romaanin pärjättävä myös omillaan.
”Kun on pakko kirjoittaa kaikki uudestaan eläväksi, elää uudestaan kaikki menetykset.”
Kipulintu tavoittaa kohteensa, eritoten kivuliaat tunnot mielenterveyden heilunnasta, alkoholismista ja läheisten menetyksistä. Romaanin kieli ailahtelee vaikutelmina, se on myös osin puheenomaista, runohenkistä ja välillä runosäkeistä. Siinä on aforistisuutta ja silti elämänmakuisuutta. Suoraan Pylkköseltä siteeratut säkeet erottuvat, sillä niissä on aina viittaus, mistä runoilijan kirjasta ne ovat peräisin.
Kipulintu on tiivis, päähenkilöönsä uponnut romaani. Lukukokemukseni vaihteli: en päässyt sisäpiiriin, mutta toisaalta eläytyvä kerronta sai uskomaan, että romaani kunnioittaa sanojen mahtia ja runoilijaa. Sanoilla voi myös herättää henkiin, ja niin Pirkko Soininen tekee Maila Pylkköselle.
”Sanat lahjoitetaan heille, joilta ne ovat kadonneet, ja he tulevat jälleen lapsiksi, hengitykseksi, askeliksi, joiden kaiku kantaa vuosikymmenten päähän. Sanat, joilla on kokoaan suurempi paino.”
Romaanin kansiliepeessä taitava kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kehuu: ”Hadley on tämän päivän parhaita romaanikirjailijoita.” Tottahan toki tuon siivittämänä on luettava Tessa Hadleyn romaani Vapaa rakkaus (Gummerus 2023).
Romaani vie lähiöön lähellä Lontoota vuonna 1967. Keskiluokkainen perhe saa vieraakseen vanhojen perhetuttujen parikymppisen pojan Nickin. Perheen äiti Phyllis hurmaantuu ja jättää pian perheensä eli aviomiehensä, asiallisen Rogerin, kömpelön teinitytön Coletten ja äidin lemmikin, 9-vuotiaan Hughin.
”Colette mietti, miten hänen isänsä älykkyys oli niin kovin paljon väkevämpää kuin hänen äitinsä ja miten siitä huolimatta juuri äidin liukkaan sokkeloinen mieli – joka oli epälooginen ja toimi itsesuggestion ja salaisista tarkoitusperistä juontuvien aavistusten ohjaamana – oli hänelle suljettu ja siksi hänen kannaltaan vaarallisempi.”
•
Perheen hajoamisen alku saattaa vaikuttaa juonipaljastukselta, mutta kyse on lähtökohdasta, josta Hadley alkaa käsitellä tilannetta eri henkilöiden kannalta. Eniten zoomi osuu Phyllikseen, välillä myös Coletteen. Joskus se suuntautuu Rogeriin, jolloin paljastuu salaisuus, joka jossain toisessa kirjassa vaihtaisi vaihteen saippuaoopperaan vaan ei nyt. Kirja kuvaa perheen muutostilaa ja sen vaikutuksia kunkin kehitykseen. Ja vaikka Hugh jää kerronnassa vähälle, pienen pojan äidin menetyksen mittasuhteet saadaan välitetyksi.
Päällisin puolin tarina ei ole ainutlaatuinen: perhe hajoaa. Rakenteellisestikaan ei kirjassa temppuilla, vaan asiat etenevät kronologisesti. Kuvauksessa on kiehtovaa kevyen ja raskaan vaihtelu. Osittain tunnelma on huvittunut – ikään kuin lintuperspektiivi avittaisi katselemaan hitusen ilkikurisesti valintoja, seurauksia, henkilöiden reaktioita ja elämän etenemistä yllätyksellisesti ja erillään toisistaan. Arvottamista tai tuomarointia ei tekstistä erota.
•
Phyllis siis irrottautuu kotirouva-lähiöelämästä seksuaalisesti vapaaseen boheemielämään. Se kertoo omannäköisen elämän valinnasta ja sen ymmärtämisestä, että perinteiset arvot ovat ahtaat ja niitä rikotaan avoimesti Phyllisisn tapaan tai kulissien takana kuten monet muut kirjan aviopuolisot. Yksioikoisesti ei aihetta käsitellä, esimerkiksi Phyllisille vapauden elinehdot ovat erilaiset kuin parikymppiselle nuorelle miehelle tai teinitytölle, joka aikuistuu kenties liian aikaisin.
Romaanissa on yhteiskunnallinen taso, sillä konservatiivisuutta vasten asettuu aikansa kulttuuriväen vasemmistolainen ajattelutapa, myös keskieurooppalainen hullu vuosi 1968 lähestyy. Ajankuva, miljöökuvaus, henkilöiden mielenliikkeet ja suhdekuviot välittyvät tarkasti. Luistavasti kirja etenee ja antaa ajateltavaa perheenjäsenten suhteista ja viestinnästä, mutta jokin etäisyys kirjan ja minun väliin jää. Se ei estä lukunautintoa.
Dekkareiden naispoliisit usein kuvataan massasta erottuvina: neuvokkaita, omatoimisia ja työorientoituneita. Petja Lähde aloittaa kirjassa Yksi neljästä (Gummerus 2023) sarjan, jonka päähenkilö Terhi Nuora tutkii murhia Helsingissä, murehtii yksinhuoltajana peräkammarinpoikaansa ja salaa menneisyyden miestrauman. Satu Rämö puolestaan jatkaa Islantiin sijoittuvaa Hildur-sarjaa kirjassa, jonka nimessä on naisen lapsuuden tragedia, kadonneiden siskojen nimet, Rósa ja Björk (WSOY 2023).
Kummankin kirjan naispäähenkilöissä jylläävät menneisyyden traumat, ja ne tavalla tai toisella vaikuttavat työhön ja privaattiin – ainakin ne vaikuttavat kirjojen juoniin ja henkilökuvaukseen. Yhteistä näiden kahden kirjan naisissa on myös se, että he ystävystyvät miespuolisen työparinsa kanssa, miettivät sinkkuuttaan ja välttelevät uralla etenemistä johtotehtäviin. Ja onhan kumpikin kirja hyvää jännitysviihdettä, joka panostaa henkilökuvaukseen.
Petja Lähde: Yksi neljästä
Yksi neljästä on sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa päähenkilö Terhi Nuoran persoona kehittyy kiinnostavasti. Työroolissa Terhi pätee kylmäpäisenä ja asioihin tarttuvana, mutta kotona hän väistelee vaikeita asioita. Kotona kytee eripura aikuistuvan pojan ja äidin kesken, sillä Terhi ei suostu kertomaan Tanellille mitään pojan isästä. Tanelillakin on omat salaisuutensa.
Taidan olla kuitenkin kiinnostuneempi Terhin privaatista ja sähköisestä suhteesta työpariin kuin kirjan rikosjuonesta. Jännärijuoni käynnistyy tukehtuneesta uhrista, etenee pelottavan muovimaisen menestyjän Timo Kallion nuoruuden aikoihin, hänen ja lukiokavereiden salaisuuteen. Kallio kuvataan kylmäävästi.
Juonessa riittää käänteitä, ehkä liikaakin, mutta näppärästi ja sujuvasti kaikki etenee, vaikkeivät loppuratkaisun eri käänteet tunnu uskottavilta. Silti kirja on pätevää dekkariviihdettä, jonka jatkoa odotan.
Hildur-päähenkilö toisaalta haluaa selvittää siskojensa katoamista, toisaalta välttelee lapsuutensa perheasioita. Romaanissa Rósa & Björk perhetragedian syyt ja vaiheet saavat selvennyksiä, ja tässäkin romaanissa tämä päähenkilön privaattipuoli kiinnostaa minua eniten. Myös pienen poliisiaseman muiden henkilöiden perhepulmat putkahtelevat sujuvasti osaksi juonikuviota.
Romaanin kerronnassa sahaavat eri näkökulmat ja tapahtuma-ajat. Yhtäältä tapahtumia seurataan Hildurin äidin kannalta ennen ja jälkeen lasten katoamista alkaen vuodesta 1986. Toisaalla jotain on tapahtunut ja tapahtuu taas Reykjavikin lentokentän siivoojalle. Kirjan nykyaikataso etenee vuodessa 2020. Silloin Länsivuonoilla ammutaan mies ja toisaalla tapahtuu onnettomuus, joka onkin jotain muuta. Kirjan nykyaikaan alkaa vaikuttaa myös korona, eikä unohdeta miljöötä: laavakenttiä, hyytävänä jylläävää merta ja kuumia lähteitä.
Hyvin eri osaset pysyvät kasassa ja henkilöt tuntuvat kehittyviltä, siis kiinnostavilta. Joitain toistoja ja selittelyjä olisin karsinut, mutta vetävä kokonaisuus kirjasta kehittyy. Loppu palkitsee, sillä Hildur saa elämänsä ydinkysymykseen vastauksen ja rikosjuoni puolestaan keikauttaa loppuyllärin – ja tarpeeksi jää keskeisten henkilöiden asioita auki seuraavaan kirjaan.
Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennosMalman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneetkallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.
Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.
•
Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.
Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.
”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”
•
Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.
Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.
Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.
•
Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 