Metsämaisema
katsoo takaisin, vastaa
kun sitä huutaa.
*
Metsä asettuu
meille. Mieluinen vieras
siementää surun.
Meistä ei jää mitään, vaan
viherrys jää. Lohduttaa.
*
Kesäyön kukat
eivät kuki meille. Ne
valvovat ilman.
Eveliina Talvitie: Kovakuorinen
”Olen kyllästynyt tähän tarinaan. Kertoisin mieluummin jonkin toisen. Jonkin vaihtoehtoisen. Harmillista, ettei ole rinnakkaista todellisuutta, johon voisi välillä hypätä ja katsoa, miten asiat siellä olisivat menneet, hän esittää.”
Lukijana en ehdi kyllästyä, sillä Eveliina Talvitien esikoisromaanin kerronta pitää minut valppaana. Kovakuorinen (Into 2019) rakentuu erilasille kerronnoille, ja aikatasotkin vaihtelevat. Välillä viivytään Eevan ja Miran lähiölapsuudessa 1970-luvulla, sitten silmäillään heitä nuorina naisina 1990-luvulla ja 2000-alkupuolella.
Alun sitaattiin tempaan heti jatkon:
”Mutta sinullahan oli rinnakkainen todellisuus. Loit sellaisen itsellesi.”
Ja noiden rinnakkaisuuksien tulkinta tuottaa minulle mukavaa askartelua. Kuka puhuttelee ja ketä? Mitä on tapahtunut ja miksi? Rakenteeltaan silputtu kokonaisuus pitää mielenkiinnon yllä, lisäksi romaaniin tuikataan jännärityyliä sen olematta varsinainen jännäri. Kirjan kansi viittaa tiettyyn suuntaan, mutta tuottaa sisältöä ajatellen jopa symbolisia tulkintoja. Etenkin Kovakuorinen on kasvukertomus, psykologinen henkilökuva ja romaani ystävyydestä. Siinä on lisäksi luokkaretkitematiikkaa ja feminismiä.
Kiinnostavinta on äänien vaihtuvuus. Etenkin ystävyksistä toinen hajoaa välillä mielikuviin, jotka siirtyvät paperille irtonaisesti, kielellisesti reippaasti. Tyttöjen lapsuuden ja nuoruuden kuvaus kertoo kaihtelemattomasta tyttöydestä, sellaisesta, jossa tyttöjen yhteispeli löytää omat sääntönsä. Niillä pitäisi pärjätä sitten miesten kanssa. Tai sitten ei.
Heikoin lenkki romaanissa on Mies, kuoriaisten (ja naisten) kerääjä. Miehen näkökulmaan ja Mieheen liittyvät osuudet tuottavat tyypittelyjä, jolloin agenda peittoaa välillä kirjalliset ansiot. En silti epäile, etteikö tällaisia sittisontiastyyppisiä miehiä yhä olisi.
Mutta lapsuus reuhtovien äitien tyttöinä, tyttö-naisten välinen ystävyys, ajankuvan ilmeikkäät iskelmä- ja pop-viittaukset ja feministi-ihanteiden (mm. Woolfin Oma huone) omanlaiseksi saattaminen miellyttävät. Feministinen lukutapa kaikkineen sopii Talvitien kirjaan, ja siinä on ainesta monelaisiin havaintoihin ja selityksiin. Viihdyn noukkien runsaudesta vetäviä juttuja. Kohdat, joissa kerronta irrottelee ja irtautuu reaalista, maustavat mainiosti lukukokemustani.
– –
Eveliina Talvitie
Kovakuorinen
Into 2019
esikoisromaani
227 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Julkaisupäivä 15.6.2019.
Postannut jo: Kirsin kirjanurkka ja Reader, why did I marry him?.
Kategoria(t): Kirjallisuus
Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat
Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.
Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.
Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.
Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.
”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”
– –
Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.
Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.
Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus
Camilla Grebe: Lemmikki
Luen nykyisin harvakseltaan juonidekkareita. Monet vuodet kahmin niitä, etenkin pohjoismaisia. Kiinnostavimmissa dekkareissa on yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyviä pintaa syvempiä tasoja, parhaimmistoon kuuluvat Karin Alvtegenin, Hennig Mankelin, Karin Fossumin ja Jussi Adler-Olsenin dekkarit. (Kestosuosikkiani, ranskalaista Fred Vargasia, en lue tähän joukkoon vaan henkilövetoiseen vinksahtaneeseen jännäriproosaan.)
Johdatteluun lankean siksi, että Camilla Grebe jatkaa mainiosti juoneltaan vetävää jännityslinjaa, jossa on yhteiskunnallisia intentioita. Lemmikki (Gummerus 2018) kytkeytyy pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Sen johtoajatus on: ”Olisit itse voinut joutua pakenemaan sotaa ja nälkää.” Eetos ei vaikuta päälle liimatulta, vaan se herättelee ymmärrystä ja empatiaa niitä kohtaan, jotka menettävät kaiken ja sitten pelastuttuaan joutuvat pohjoismaisen hyvinvoinnin keskellä uhatuiksi.
Lemmikin pääjuoni käynnistyy parin vuosikymmenen takaisesta lapsenmurhasta, joka kytkeytyy tuoreeseen murhaan. Tapahtumat sijoittuvat rappioituvalle maalaispaikkakunnalle, josta on kotoisin yksi tapauksia selvittävistä poliiseista, Malin. Lisäksi kateissa ovat Greben edellisestä romaanista Kun jää pettää alta tutut henkilöt Peter ja Hanne.
Jännitystä lisää vuorottelukerronta, jossa tapahtumia vievät eteenpäin Malin ja tapahtumiin vahingossa sotkeutuva 15-vuotias Jake. Myös Hannen oma ääni kuuluu päiväkirjamerkinnöissä, vähän muutenkin. Erilaisten henkilöiden näkökulmat lisäävät jännitysmomentteja, mutta niiden myötä myös kuvataan kasvukipuja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat persoonakehitykseen ja vaikeuttavat sitä. Kirja välittää identiteettiongelmia niin nuoren, aikuisen kuin muistinsa menettävän henkilön näkökulmasta.
”Herätessäni tajuan heti, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti. Olen ylittänyt rajan ja astunut tuntemattomalle maaperälle, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mitä olen kuvitellut tietäväni itsestäni ja tulevaisuudestani, on osoittautunut vääräksi – valheeksi, jonka olen punonut kuvitelmista, – – .”
Välillä kerronnassa on kömpelöä rautalangan vääntöä, kankeaa maaseutu-kaupunki-dikotomiaa, hitautta ja liiallista aihekuormaa, mutta juoni odottamattomine loppukäänteineen viihdyttää – jos niin rohkenen karmeuksien lukemisesta sanoa. Ja vielä tämä: vierastan dekkareissa aina sitä, että yksi tutkintaan osallistuvista on kiinteästi rikosvyyhden osallinen. Silti. Huomasin tempautuvani dekkarin vietäväksi.
– –
Camilla Grebe
Lemmikki
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018
dekkari
509 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.
Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani
Erin Kelly: Älä jää pimeään
Erin Kelleyn jännitysromaani Älä jää pimeään (Gummerus 2019) yllättää iloisesti siten, ettei siinä rynnitä murhaajan jäljillä eikä veri lennä, vaan keskiössä ovat kriisit ja traumat, jotka ovat valitettavan tavallisia: raiskaus ja tulipalo. Vai tapahtuuko tosiaankin raiskaus, onko sittenkin kyseessä murhapoltto? Kuka on persoonaltaan epävakaa vai onko sittenkään? Oleellista on, miten epäilyt, salaisuudet ja syyllisyydet vaikuttavat henkilöihin ja heidän tekoihinsa.
Juoneen jujuttaa epäluuloisuutta herättävä tunnelma, jota kerrontaratkaisut lisäävät. Kirjassa kertovat vuorotellen aviopari Laura ja Kit, ja aikajänteen muodostavat nykyhetki ja 15 vuotta aiemmin tapahtunut. Henkilövetoinen dekkari panostaa tunteiden kuvailuun.
Älä jää pimeään -jännärissä viehättää yksi yksityiskohta: Kit on hurahtanut auringonpimennyksiin ja saa Laura-rakkaansa samaan koukkuun. Se toimii symbolina ja myös kerronnallisesti:
”Kit riisui lasini vastaukseksi ja katsoin paljain silmin hiilenmustaa palloa taivaalla. Tiesin katsovani laajaa vetykaasun muodostamaa niemekettä, mutta seistessäni siinä pystyin ajattelemaan vain jumalia ja taikuutta. Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se on niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömältä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.”
Minun makuuni kirjan keskivaiheella on liikaa viivyttelyä. Loppuosan yhteensattumat laskevat intoani, samoin juonenkäänteet, etenkin loppupuolen psykopaattivaihe. Dekkarimakuni tuntevat tietävät, että minua sieppaavat sekopäisyyteen pohjautuvat ratkaisut. Onneksi loppu tarjoaa pikkuylläreitä – lopulta onkin kyse muusta kuin annettiin olettaa. Perusasetelmaan liittyy ihan ymmärrettävää psykologista pohjaa: häpeäsalaisuuksia, jotka piiloteltuina paisuvat.
Menköön. Älä jää pimeään on kokonaisuutena kelpo rikosviihdettä, koska paikoitellen siinä on virkistävän omaperäisiä hetkiä henkilöasetelmien ja auringonpimennysten vuoksi.
– –
Erin Kelly
Älä jää pimeään
suomentanut Päivi Pouttu- Delière
Gummerus 2019
jännitysromaani
486 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.
Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus
Samuel Davidkin: Rautakupoli
Sarjakirjojen riesa on se, että niistä saa parhaiten irti uskollisesti ilmestymisjärjestystä seuraten. Uskallan väittää, että näin on myös Samuel Davidkinin kirjoissa. Henkilöt tulevat vähitellen tutuiksi ja päätapahtumissa on kytköksiä osasta toiseen.
Ensimmäinen osa Esikoisen lunastus tutustutti helsinkiläispoliisiin Leo Askoon, jonka sukusalaisuudet vaikuttavat tapahtumiin. Askon työkumppani Daniel Janovsky on tärkeä peilaaja Askolle ja tapahtumiin, jotka kytkeytyvät juutalaistraditioon. Sarjan toisessa osassa Sodomasta pohjoiseen yhteydet kansainväliseen vakoilu- ja asekauppaan lisäävät tapahtumakierroksia, ja kummankin rakkauselämä kietoutuu juoneen.
Kolmas osa Rautakupoli (Johnny Kniga 2019) nivoo kahden ensimmäisen osan irtonaiset juonenpätkät yhteen. Juutalaisuuteen liittyvä arvoesine salaperäisine viesteineen avautuu monimutkaisen selvitystyön avulla. Siinä tarvitaan reissu Lontoon National Galleryyn Rembrandtin maalauksen luo sekä takaa-ajoja ja pyssynpauketta Helsingissä, Lontoossa ja Lapissa, lisäksi Leon juurienpenkomista New Yorkissa.
Ensimmäisestä osasta lähtien Davidkinin vahvuus kertojana on ollut ympäristöjen elävöittäminen. Nytkin Helsinki on vahvoilla, mutta ilokseni myös muut paikat välittyvät verbaalisti. Myös juutalaiseen perinteeseen liittyvät asiat pysyvät pinnalla. Pidän siitä, että niitä osittain avataan ja välillä annetaan olla vain oleellisena taustana. Mielestäni kotimaisen ja kansainvälisen juutalaiskulttuurin kytkeminen kirjaan tekee Davidkinista omaperäisen suomalaisjännityskirjailijan.
Aiemminkin olen nokkinut Davidkinin suhde- ja naiskuvausten heikkouksia. Eivät ne tässäkään osassa juuri monipuolistu. Parisuhteet häälyvät kummallisen epämääräisinä. Miehet ikään kuin hiivistelevät, jotteivat joudu kohtaamaan tai jakamaan mielensisäistä. En saa kiinni Askon enkä Janovskyn tunne-elämästä – ehkä sitä voi toisaalta pitää mielenkiintoisen huokoisena. Ja sitten saan yllättyä: välillä miesten mietteet hyökyvät päälle.
”Oli hän miettinyt paradokseja. Kuten sitä, kuinka ihminen lipuu ikuisuuden pinnalla, tanssii sen halki ja pitää sitä pilkkanaan. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että jokainen etäisyys voidaan jakaa äärettömän moneen pieneen osaan. Silti ihminen voi ottaa vaikkapa metrin pituisen askeleen, pienen ja samalla äärettömän. Hän hyppää äärettömyyden yli, noin vain.”
Jännitysrintamalla huomaan tavallisuuksia kuten omien poliisivoimia vastaan asettumisen ja rintamalinjat USA-Venäjä. Mukavasti niitä tosin nyt hämmentävät Israel ja Pohjois-Korea. Kansainvälistä menoa ja meininkiä siis.
Kesäisen dekkariviikon lukemistoon Rautakupoli sopii mainiosti. Tapahtumia riittää, juutalaisuuteen liittyvät arvoitukset pakottavat pysymään vireänä ja päähenkilöissä alkaa olla tarpeeksi vetovoimaa, joka avittaa seuraamaan, kuinka heille käy.
– –
Samuel Davidkin
Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
trillerisarjan kolmas osa
365 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita mietteitä Rautakupolista, mm. Kirsin Book Club ja Mannilainen.
Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.
Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus
Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi
Fred Vargasin dekkarilla on mainiota käynnistää kesän dekkariviikko. Uusin suomennos on nimeltään Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019), ja hyviä muistoja se lukijalle jättää.
Uskon Vargasin dekkareiden sopivan verkkaisen tyylin ja vinksahtaneen huumorin ystäville. Oleellista on eksentristen henkilöiden persoonallisuus, toiminta ja yhteispeli. Korostan yhteispeliä, sillä Vargas on velho lyöttämään yhteen erilaisuuksia ja siten luomaan hykerryttäviä hetkiä dialogin loksahtaen kohdilleen.
Muistoksi käynnistäsi kertoo tarinan koirankakan joukosta löytyneestä luunpalasesta ja luulöytöön liittyvästä selvitystyöstä. Päähenkilö Louis Kehlweilerillä on elämässään ollut epäonnea rakkaudessa mutta muita mysteereitä hän ratkoo taidolla. Apua hän saa esimerkiksi vanhalta ilotytöltä ja keskiaikatutkijalta. Kaikista henkilöistä piirtyy persoonallisuuksia, joiden vinkeässä seurassa viihdyn.
Vargas ei tottele perusdekkarin sääntöjä, vaan tekee omiaan. Juonella ei ole niin merkitystä, vaikka hyvin sekin punotaan. Tunnelma ja tyypit ratkaisevat sen, että välkky toiminta kiinnostaa. Ei tarvita verkikekkereitä eikä takaa-ajoja.
”Tämä poikkeus olisi syytä muistaa, sillä on aina ihmiskunnan kannalta hyvä asia, kun voi näyttää toteen, etteivät säännöt päde.”
Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Vargasin Kolme evankelista -sarjaa. Kaksi muuta on jo ammoin suomennettu, ja olen ne lukenutkin, joskin ne ovat vaipuneet mieleni unholaan, sillä salarakkaani Adamsberg on vienyt tilan. Adamsberg on Vargaksen tunnetuimman dekkarisarjan kiehtova päähenkilö. Häntä olen saanut seurata yhdeksän osan verran. Ilokseni haahuileva herra mainitaan tässä kirjassa pariin otteeseen.
Oudoksun sitä, että sarjan osia suomennetaan sikinsokinjärjestyksessä. Ei se kyllä tavatonta ole. Niin on käynyt Kolme evankelistaa -sarjan lisäksi Adamsberg-sarjassa ja toisen suositun ranskalaiskirjailijan sarjassa, tarkoitan Pierre Lemaitren Verhooven-sarjaa. Sitä sattuu. Ja onneksi ei satu pahasti. Etenkin Vargaksen dekkareita voi lukea epäjärjestyksessä, sillä viihdyttävä tarinan- ja henkilökuljetus toimii omillaan, joskin henkilöiden kehityskaaren seurantaa tukee kronologinen sarjaeteneminen.
– –
Fred Vargas
Muistoksi käynnistäsi
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019 (ilmestyi Ranskassa 1996)
toinen osa sarjasta Kolme evankelistaa
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.
Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi
Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.
Puista, ei puisevasti
Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.
Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.
Harjun kesä -näyttely
Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.
Painovoiman vaikutus
Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.
Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.
Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.
Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:
”Ne muistuttavat painovoimasta
ja siitä,
että
lopulta
kaikki
menee
aina
alaspäin.”
Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.
Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.
– –
Punkaharjun puulajipuisto, Metla
Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.
Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa
Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton kannattaa lukea ennen Stroutin novellikokoelmaa Kaikki on mahdollista (Tammi 2019). Niin saa suuntaa tyyliin ja tunnelmaan, tilanteisiin, mutta ennen kaikkea se antaa osviittaa henkilöihin.
Stroutin novellit eivät suoraan ole jatkoa romaanille, mutta henkilö Lucy Barton sitoo kirjat toisiinsa. Yhdeksästä novellista monessa Lucy mainitaan, ja yhdessä hän on henkilönä läsnä. Novellissa ”Sisko” riipaisevat sisarusten suhteet, vieraus ja vaikeus lähestyä sekä lapsuuden aiheuttamat parantumattomat vaikutukset. Toisaalta Lucy on ulkopuolisille symboli siitä, että vaikeista olosuhteista voi nousta omilleen ja pärjätä.
Minua novellien kytkökset Bartonin perheeseen miellyttävät, ja on myös uteliaisuutta ruokkivaa saada hieman lisätietoja olosuhteista, joissa Lucy lapsuudessaan eli. Lisäksi se, että näkökulmia Lucyn perheeseen tulee eri puolita, tuntuu toimivalta. Bartoneiden lisäksi novelleja yhdistää Amgrashin pikkukaupunki, johon kaikilla novellihenkilöillä on jokin kytkös.
Kytkentäkeinona toimii myös se, että joka novellin henkilö on vähintään mainittu aiemmin tai hän on vilauksen viivähtänyt aiemmassa novellissa. Siksi kirjaan syntyy myös episodiromaanin tuntu. Se sopii. Se lisää ainakin minun mielenkiintoani novelleihin.
Kieli ja kerronta ihastuttavat selkeydellään. Samalla novellit sisältävät henkilökuvauksen tasoja, jossa pinta ja pinnanalainen tarjoavat lukijalle tulkintamahdollisuuksia. Lisäksi Strout onnistuu saamaan kuvaukseensa tietyn vaaran tunnun. Koska ihmisistä on kyse, kaikki on mahdollista, eikä mahdollisin skenaario ole amerikkalainen unelma. Stroutin henkilöiden unelmien reunat on nakerrettu pettymyksin ja kovin kokemuksin. Ja mennyt vaikuttaa.
”Abelia hämmensi elämässä se miten paljon ihminen unohti, mutta kumminkin eli muistojen kanssa – vähän niin kuin haamuraajojen.”
Pienet yksityiskohdat – teot, kohtaamiset, sanat ja sanomatta jäämiset – vaikuttavat novellin henkilöiden menneeseen ja nykyiseen. Strout ja suomennos välittävät näkemyksellistä novellistiikkaa, jonka kielen hallinnan selkeys hurmaa.
– –
Elizabeth Strout
Kaikki on mahdollista
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2019
novelleja
261 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muutama maistiainen muualta: Kirja vieköön!, Kirsin Book Club ja Lumiomena.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit
Selkotekijä: Jasu Rinneoja
Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty
Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.
Jasu Rinneoja, kuka olet?
Olen raisiolainen 49-vuotias kirjailija. Minulla on kolme aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi. Puolisoni lisäksi meillä asuu pitkäkarvainen kissa.
Miten sinusta tuli selkotekijä?
Kuva: Jukka Liukas
Osallistuin vuonna 2016 Selkokeskuksen Iloa selkokirjasta -hankkeeseen, jolla haluttiin lisätä selkokirjojen määrää ja löytää uusia selkotekijöitä. Lähetin näytetekstin ja niin selkokirjani Kauno ja Sutki syntyi (Reuna 2017). Tänä keväänä ilmestyi Kaunon nuoruusvuodet. Toivon, että saan tehdä siihen jatkoa. Mitä enemmän kirjoitan Kaunon elämästä, sitä enemmän pidän hänestä.
Haluan tuottaa tekstiä, joka ei tunnu puisevalta, vaan on hauskaa. Kun tutustuin selkokirjoittamiseen, mietin, miten selkokirjoille saataisi lisää näkyvyyttä. On tärkeä ymmärtää, että selkokirja madaltaa kynnystä aloittaa kirjojen lukeminen. Lukemiseen harjaantuu, selkokirja on hyvä ensimmäinen steppi.
Miten selkokirja eroaa muusta tuotannostasi?
Olen kirjoittanut dekkareita ja novelleja erilaisiin julkaisuihin. Selkokirjoittaminen kiinnostaa minua siksi, että haluan haastaa itseäni ja kehittyä kirjoittajana. Selkokielisen tekstin tuottaminen on haastavampaa kuin muu kirjoittaminen sillä on osattava sanoa asiat lyhyesti. Tekstin rytmittäminen on tärkeä: lyhyet lauseet, yksi asia yhdessä lauseessa ja lyhyet kappaleet. Lisäksi on huomioitava eri lukijaryhmät.
Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?
En osaa valita, kumpi on parempi. Kauno ja Sutki on huumoritarina, mutta myös rakkaustarina. Kaunon nuoruusvuodet käsittelee elämän iloja ja suruja, ja sitä miten nämä kokemukset muovaavat ihmistä.
Suomen kielen opiskelijalle selkokirjoissani on taustatietoa suomalaisuudesta. Ehkä lukija ymmärtää niiden avulla historiaamme, ja sitä miksi suomalaiset eivät puhu eivätkä pussaa. Ikäihmisille niissä on paljon muistoja 70-luvulta. Kauno-kirjat sopivat loistavasti myös nuorille. Niissä on huumoria ja hassuja juttuja eli kirjaesitelmään sopivia aineksia.
Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?
Suosittelen ylipäätään tutustumaan selkokirjoihin. Jokainen voi valita oman suosikkinsa. Mielestäni selkokirjat sopivat yllättävän monelle. Aivan tavalliset ihmiset voivat lukea selkokirjoja välipaloina. Uusia kohderyhmiä voivatkin olla vaikkapa kiireiset ihmiset, tai ihmiset, jotka sanovat olevansa huonoja lukemaan.
Selkoteksti tutuksi: Kaunon nuoruusvuodet
Jasu Rinneojan ensimmäinen selkokirja kertoo Kaunosta, joka joutuu kiperiin tilanteisiin naisen vuoksi. Kauno ja Sutki (Reuna 2017) tuo selkoproosaan lempeää huumoria aikuiseen makuun nuoria unohtamatta. Rinneojan toinen kirja Kaunon nuoruusvuodet (Reuna 2019) käy läpi Kaunon varhaisvaiheita. Kirjat voi hyvin lukea samassa tai eri järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet.
Kaunon nuoruusvuodet sisältävät sydämellisiä tapauksia Kaunon alkutaipaleelta. Kaunon kotioloista ja luonteesta saa elävän kuvan. Ja kun nyt mainitsin kuvan: kirjan piirrokset elävöittävät tilanteita.
Kaunon nuoruusvuodet on kirja, joka välittää hyväntuulista hyväksymistä. Maaseudun olot tulevat hyvin esille, samoin Kaunon kodin köyhyys – silti elämässä on tunteiden rikkautta. Surut ja ilot kuuluvat asiaan, myös jokaisen ihmisen erilaisuus. Kaunon herkkyys ja hitaus ovat peruspiirteitä, joita kerronta arvostaa.
Ӏiti muisti aina sanoa Kaunolle,
että Kauno oli hänelle tärkeä.
”Sä olet mun aurinko”, äiti sanoi,
kun peitteli pienen Kaunon nukkumaan.”
Rinneojan kirjalle ovat ominaisia koomiset käänteet. Edellisen sitaatin tilanne etenee lämpimästi. Kauno ajattelee konkreettisesti, joten auringon häikäisylle pitää tehdä jotain. Mitä? Se selviää kirjasta.
Selkokieli voidaan jakaa kolmeen tasoon: helppoon, perusselkoon ja vaativaan. Rinneojan selkoromaani heiluu perustason ja vaativan välillä, Kaunon nuoruusvuosissa on sujuvaa selkokielisyyttä sekä osittain vaikeutta sanastossa ja rakenteissa. Löydän kyllä monia kohtia, joissa näppärästi selitetään vaikeita sanoja, esimerkiksi:
”Äiti sanoi, että Heikillä oli kaksimieliset jutut.
Mies tarkoitti jotain ihan muuta kuin sanoi.”
Ei ole yhtä tapaa kirjoittaa selkosuomea. Pääasia on kirjan tuoma ilo lukijalleen. Esimerkiksi Kaunon leppoisa seura hellyttää.
Jasu Rinneojan selkotuotanto
Kaunon nuoruusvuodet. Reuna Kustannus 2019.
Kauno ja Sutki. Reuna Kustannus 2017.
Tietotiivistys
- Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
- Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
- Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
- Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
- Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.
Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä
Sanna Mander: Avain hukassa
Sanna Manderin kirja Avain hukassa (S&S 2017) voitti vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Muutenkin kirjan ympärillä kohuttiin: kirja sai syytökset plagioinnista, mutta tekijänoikeusneuvosto vapautti kirjan niistä.
Aikaa lastenkirjan ilmestymisestä on siis pari vuotta, mikä nykyaikana kirjan elinkaaressa vaikuttaa sellaiselta, että kirja lojuu alelaarissa ja sitä pidetään ”vanhana”. Kun markkinointihumu unohdetaan, huomataan, että parhaat kirjat ovat ajattomia. Lähden tutkimaan, kuuluuko Avain hukassa aikaa uhmaaviin.
Manderin kirjan tekstit ovat runomuotoisia, mikä viehättää minua suuresti. Ne rullaavat rytmikkään loppusointuisesti. Riimityyli kuorruttaa niitä hauskalla patinalla, vaikka runoissa on rutkasti nykyajan asiamausteita somesta trikoisiin.
Kirja koostuu kerrostalohuoneiston asukkaista: pääsääntöisesti yksi runo yhdestä henkilöstä. Runot ovat siis henkilökuvia. Joukossa on apina ja monenmoisia asukkeja. Suosikkini ovat toisilleen pariksi sopivat parittomat Aila ja Kalle, tukkatyylikäs Sonja, karkkeja keräävä Harri, hevi-Jimi ja somekiukkuileva Erkki.
Runot eivät ole lapsille helppoja, mutta runoja lapselle lukeva aikuinen varmasti hykertelee pikkurunojen jäyniä. Kielitajua, sanavarastoa ja oivallustaitoa kirjan runot kehittävät, ja jokainen runo sisältää runsaasti juurta juttelulle, yhdessä ihmettelylle ja uusien asioiden pohdinnalle. Esimerkiksi tarjoan tämä suloisen tunnelmakuvan:
”Eläkepäiviä tällä tavalla
jazzmusiikkia kuuntelemalla
viettävät Ossi ja Ray.
Kun iltapäivä pimenee
ja kannussa hautuu minttutee,
levyltä soi Billie Holiday.
Näin on rakkaat koossa
pitkän päivän ehtoossa.”
Mainitsin tunnelmakuvan – tai laajennan sanan koko kirjaa ajatellen monikkoon: tunnelmakuvat. Kuvakirja ja runot kuuluvat yhteen, ne ruokkivat toisiaan kiehtovin yksityiskohdin, joissa riittää tutkittavaa. Kuvitustyyli miellyttää silottelemattomana. Murrettu värimaailma tuo mieleeni oman lapsuuteni, jossa käsissäni kului muutama samansävyinen runokuvakirja.
Avain hukassa sopii tähän aikaan ja uskon, että se huvittaa ja kiinnostaa vielä vuosien päästä. Mainio jekku juonessa on se, että kirja käynnistää lukijan uteliaisuuden ja pitää sen yllä loppuun asti. Ja näin se alkaa:
”Tähän taloon jonnekin
avaimeni hukkasin!
Se voi olla siellä tai täällä,
kakun alla, kaapin päällä!
Auttaisitko pikkuisen?
Etsisitkö avaimen?”
– –
Sanna Mander
Avain hukassa
S&S 2017
lastenrunoja, kuvakirja.
Ostin kirjan: haasteeni #kirjaostos ja oma koonti.
Muualla: Kirjakko ruispellossa.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot
Oma saalis haasteessa #kirjaostos
Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.
Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.
Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.
Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.
Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.
Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.
Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.
Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.
Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani
Koonti: #kirjaostos
Suomalaiset ostivat vuonna 2018 kolme miljoonaa painettua kirjaa vähemmän kuin viisi vuotta aiemmin. Kirjojen ostajien ja ostosten määrä on selvästi vähentynyt. Äänikirjojen suosio on sen sijaan kasvussa. Toisaalta suomalaiset harrastavat lukemista: se on Suomi lukee -tutkimuksen mukaan suosituin vapaa-ajanviettotapa. Huolta herättävät nuorten lukutaidon heikentyminen ja kirjojen hinta. (HS 8.5.3019)
Huhtikuun lopussa käynnistin #kirjaostos-haasteen, koska kirjoja ilmestyy vain, jos kirjoja ostetaan, eli niiden tekijät saavat tuloja. Silloin ostettavaa tai kirjastosta lainattavaa on jatkossakin. Näin kirjojen ostaminen pitää yllä suomalaisten suosituinta harrastusta. Ja jos oma kirjahylly on jo täynnä, kirjaostoksen voi kierrättää tutuille tai tuntemattomille.
Haaste on aina vapaaehtoinen, ja jokainen arvioi ostamismahdollisuudet tilanteensa mukaan. Haasteena #kirjaostos ei myöskään aseta vastakkain mitään tai syyllistä ketään.
Mutta kirjojen ostamisesta! Siinä roposia siirtyy kirjallisuuden jatkuvuudelle. Valinnan varaa on! Joten nyt on aika kysyä: mitä kirjoja sinä ostit kevään aikana?
Tähän postaukseen kokoan kirjabloggaajien ostosjuttuja ja lukijoiden ostoskommentteja.
Kiitos kirjallisuuden puolesta. Lukemisiin!
Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja
Tiina Lehikoinen: Terra Nova
Runokirjassa kuljen aina uudessa maassa, sanojen asettelun omanlaisilla poluilla. Nyt voin ihan kirjaimellisesti sinne matkata, sillä Tiina Lehikoisen uutuuskokoelman nimi on Terra Nova (Poesia 2019). Kirjan loppuun tekijä vielä luettelee ”terra novan” useita merkityksiä uudesta maasta jenkkisarjaan, lautapeliin ja unelmaan sivilisaatiosta patriarkaatin jälkeen.
Luen kirjaa palaten. Minulle kokoelma avautuu hitaasti. Päädyn tallaamaan yhä uudelleen kirjan yhtä osaa: ”Päivän jalka”. Se alkaa: ”kaivattu Nova, maa-jota-ei-ole, ja kuitenkin / kuumeinen aavistus – -.” Siinä sykkii ajan jatkumo, ja runon rytmi kuulostaa pulssilta, se kohisee verenkierron tahtiin. Voisin lukea sitä taas ja taas, sillä Lehikoisen kiehtovat kielikuvat liikkuvat tehoavasti ajassa. Luen noin kymmensivuisen osan yhdeksi kokonaisuudeksi ja poimin näytteeksi muutaman irtosäkeen:
”että aika juuri nyt
vailla toiston mahdollisuutta””virtaa eilisiä ja huomisia, virttyneitä kirjaimia
joita on mahdoton pyyhkiä””pulssi kuin kyyhkynen”
”sykliaika jossa jokainen
sykäys on syli”
Runon aika on samalla käsin kosketeltavaa, ruumiillista, ja silti se on katoavaa ja ainaista. Se on ja valuu, siinä on toivo, että se jatkuu ja samalla pysäyttää tieto, että se kultakin katkeaa eikä tulevaa voi tietää. Tuo puhuttelee minua, ja siksi on ”mahdotonta paeta tästä leppymättömästä liikkeestä”. Runoon (tai runoelmaan) on otettu sitaatteja, esimerkiksi Södergranilta, mutta kieppuva runokerrontakierre on tyystin Lehikoista. Otan vielä yhden sitaatin, joka luonnehtii parhaiten ajatustani Lehikoisen runosta:
”on mahdotonta astua ulos tästä ajasta,
hyrräävästä helmiäiskiposta jonka fragmentteja
tippuu tänäänkin paperille”
Hieno runoelmakokemus, ”Päivän jalka”! Mutta sitten Terra Novasta kimpoaa vielä puolia, joita pohdiskelen ja joiden pohdinnassa en pääse puusta pitkään. Pitääkö runon lukijalla olla tietoa taustoista? Kirja lopussa on luettelo lainoista, mainitsin jo Södergranin, muita ovat muun muassa Rilke, Hélène Cixos jne. Tietysti kiitos siitä, että lainalähteet paljastuvat ja runoja voi lukea myös niitä vasten. Silti tunnen, että tarvitsen niin paljon karttoja tulkintamatkallani, että eksyn reiteillä Terra Novaan. Olenko nappula lautapelissä vai osallinen postpatriarkaattiunelmaa?
Runoissa eksyminen ei haittaa. Kokoelman alun K[olumbus] on oiva symboli sille. Voi luulla pääsevänsä perille, mutta voikin päätyä eri paikkaan kuin on luullut. (Ja siitä tulee mieleen, miten Kolumbuksen löytöretki toimi vertauskuvana myös Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa.)
Joissain runoissa typografiset keinot korostavat sakeutta, sillä rivit latoutuvat osin toistensa päälle, joillain runoilla on otsikko, joistain runoista erotan silmänpilkettä. Pitkin kirjaa poimin valaisevan hienoja säkeitä, sitten eksyn pimeään, taas näen säevaloja matkan etenemiseksi. Mutta usein palaan jälkiäni myöten taaksepäin, ja löydän aina itseni kokoelman osasta ”Päivän jalka”.
Uusia karttoja Terra Novaan saan Päähenkilöltä (Tuomas ja Omppu).
– –
Tiina Lehikoinen
Terra Nova
Poesia 2019
Runoja
111 sivua.
Ostin kirjan.
Ostin kirjan osana haastettani #kirjaostos: haaste ja koonti (ilmestyy 30.5.)
Kategoria(t): Kirjallisuus
Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen
”Sen on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarun lailla tuttu.”
Noin tiivistyy Orhan Pamukin romaanin kirjan resepti. Punatukkainen nainen (Tammi 2019) noudattaa sitä tarkasti.
Kylläpä nautin Pamukin tavasta luoda tunnelmia ja tilanteita. Kielellä pystyy kaivamaan kaivoa ja rakentamaan kaupunkia. Sillä pystyy myös hahmottelemaan kertojan, joka kuvailee elämänsä vaiheet paneutuen muutamaan viikkoon 16-vuotiaana, harppomaan aikuisikänsä pysähtyen tapahtumiin, jolloin hän palaa nuoruuden käänteen tekevään tapahtumapaikkaan. Ja kyllä taituri onnistuu mylläämään monta asiaa uuteen asentoon viimeisillä sivuilla.
Olen haluton kertomaan juonesta muuta kuin sen, että päähenkilön Cemin elämä etenee vaatimattomista, isättömistä olosuhteista ulkoiseen menestykseen. Sillä on merkitystä, mutta merkityksellisempää on hänen kiinnostuksensa vanhoihin traagisiin kertomuksiin lännestä (Kuningas Oidipus) ja idästä (Kuninkaiden kirja). Ne liittyvät isiin ja poikiin, jotka eivät tunne toisiaan. Kertojan lähes pakkomielteiseen kiinnostuksella on henkilökohtaiset syyt.
”Vaikka tarinat pohjimmiltaan kertovat syyllisyydestä, niiden lukeminen vuosien mittaan aina vain uudestaan puhdisti minut syyllisyydentunteesta.”
Romaanin alussa törmäilen joihinkin kömpelyyksiin. Tuskailen myös, miten joitain asioita jankutetaan, toisaalta oudon pintapuolisesti ohitetaan (vaimo, lapsettomuus, firmamenestys). Välillä jurppivat juonen mytologia-aineksen itseään toteuttavat ennustukset.
”Ja mitä enemmän lukee taruja ja uskoo niihin, sitä enemmän ne käyvät toteen. Niitä kutsutaan taruiksi nimenomaan siksi että niistä tulee totta.”
Jestas! Romaanin viimeisessä osassa heikot hetket saavat selityksensä: jopa teit herra Pamuk minulle tepposet! Haukon henkeäni, vaikutun. Vanhat tarinat saavat myös poliittisen allegorian sävyjä, mutta romaani sisältää myös suoria havaintoja muuttuvasta Istanbulista 1980-luvulta lähelle näitä päiviä. Lopulta mikään ei tunnu päälle liimatulta.
Kuka kertoo, kenen tarinaa ja miksi? Sitä voi miettiä, ja sitä, mihin uskoa. Ainakin tarinoihin, joissa on sakeanaan intentioita ja vertauskuvia. Ne voivat kertoa tarinoinnin mahdista käsitellä totuutta; ne voivat kertoa syyllisyydestä, osattomuudesta ja rakkaudesta. Ne kertovat kohtaloista.
Tämä vielä: huojennun, koska pelkoni eivät käy toteen. Ei, tämä ei ole nuoren miehen seksuaalisen heräämisen hehkutusta, sellaista, että punatukkainen nainen on vain katseen kohde. Ei, Punatukkainen nainen ei ole edes rakkausromaani, ei tavallisessa romanttisessa mielessä, mutta päätän pohdintani kuvaan, jossa punatukkainen nainen on astunut minäkertojan näyttämölle muuttaakseen suunnan siksi, joksi sen pitää tässä tarinassa muuttua.
”Ylätasankomme, jonne olimme kaivamassa kaivoa, koko maailma, kaukana siintävät valjunväriset talot, värisevät poppelit, mutkitteleva rautatie, ne kaikki olivat kauniita, ja jossain sieluni syvyyksissä tunsin, että tämä ihana tunne oli vastikään ovella näkemäni kauniin Punatukkaisen naisen ansiota.”
– –
Orhan Pamuk
Punatukkainen nainen
suomentanut Tuula Kojo
Tammi 2019
romaani
322 sivua.
Ostin kirjan. Vielä ehdit osallistua haasteeseeni #kirjaostos.
Muita Punatukkaisen naisen lukeneita, muun muassa Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 