Riikka Pulkkisen kirjoihin olen suhtautunut kaksijakoisesti. Esikoisromaani ihastutti varman kerronnan vuoksi, sen jälkeen varmuus on minun makuuni liukunut enemmän osaamisen osoittamisen puolelle. Sitten: Iiris Lempivaaran rentous riemastutti, ja uutuus Lasten planeetta (Otava 2018) yllättää iloisesti vaikeista aiheista huolimatta.
Turun kirjamessuilla kuuntelin Pulkkisen puhetta romaanistaan, ja mieleeni jäi etenkin se, että romaanin taustalla välkkyy kirjailijan ihailema Don deLillon Valkoinen kohina.
– Siinä on hieno kaiken kertomisen teema. Halusin käsitellä sitä, mitä se on rakkaudessa, onko se illuusio. Vai liittyyko se enemmän ystävyyteen, jossa kerromme minuuksistamme? Romanttisen rakkauden paljaus on se, johon meidän on pakko suostua rakkaudessa. Toisaalta, onko psyykosi se, missä ollaan paljaana ja suolletaan kaikki?
”Onko rakastaminen kaiken kertomista, kysyn, vai sittenkin sitä, että riisuutuu kertomisen pakosta?”
Romaani kuvaa eron ensimmäistä vuotta. Frederika kertoo hänen ja Henrikin seurustelusta, avoliitosta, yhteisestä vanhemmuudesta ja eroon johtaneista asioista. Hän kertoo paljon kaikkea. Kaiken? Hän ei säästele itseään ekä muita. Pulkkinen roiskaisee suhteen kaikenkirjavan kokemuksen. Merkittävän sävykkäästi minäkertoja avaa sitä, miten kahden itsellisen ihmisen yhteys katoaa ja miten mahdollisuus, että puoliso voi hyväksyä itsensä ja toisensa kaikkineen, hukkuu oletusten ja odotusten kohinaan.
Rakkautta romaani ruotii raikkaasti. Sitä on myös eronneiden puolisoiden välillä, päättymättömästi: kiistaton rakkaus yhteiseen lapseen. Etenkin rakkaus lapseen ja muut vanhemmuuden tunnot avautuvat apposelleen. Rakkaus polttaa myös ystäviin ja sisariin. Yksi totuus on myös romaanin nimessä. Lasten planeettahan tämä Tellus on, sillä jokainen on jonkun lapsi – vanhemmuus, sukupolvien suhde ja niiden vaikutukset toisiinsa kulkevat myös romaanin tarinassa.
Jo tähän mennessä jutustani selviää, että Pulkkisen romaanissa on julmetusti isoja aiheita. Olen poiminut postaukseeni vain yhden sitaatin, mutta itselleni merkitsin ainakin kolmisenkymmentä osuvaa kohtaa, jotka voisin napata juttuuni. Eli kirjan tekstissä on loistavia, sattuvasti sanottuja kohtia ihmiselon tärkeistä asioista. Ihailen fiksua ulosantia.
Mutta. Välillä eronjälkeisen vuoden dokumentoinnissa on kohtia, joita voisi tiivistää ja karsia, ja välillä vanhaan tapaan tekstitaituroidaan ja jälkiviisaillaan olan takaa. Pulkkinen kertoi kirjamessuhaastattelussa, että ihan kirjan painatuksen viime metreille kustannustoimittaja kannusti jättämään ponisatukohdat pois. Siellä ne ovat, lisäävät symbolista loppuun kaluamisen tunnetta, samalla ne irtoavat juonipinnalta, mikä virkistää.
Pinnistelen osassa tekstiä ja kiellän itseäni harppomasta. Houkutus on suuri, sillä erotarinaa halkovat tehokkaat takautumajaksot Frederikan siskon Julian psykoosista. Se kerrotaan kakkitietävän kertojan keinoin – nähdää vuosien päästä etääntyen. Näissä ”Pelon historia” -osuuksissa tallentuvat sekä siskon säröilevä psyyke että läheisten hätä. Vaikka välillä lääketieteen aivokemiafaktoja luennoidaan, ”Pelon historia” tempoo minut väkevästi mukaansa. Pulkkinen avasi kerrontatapaa haastattelussaan:
– Maniapsykoosissa ihminen näkee toisin kuin normaalisti. Kun kuvaa maniaa, täytyy ehkä keksiä ihan oma kieli, koska puhenopeus lisääntyy ja rakkaus maailmaan voimistuu. Psykoosissa ei ole mitään hauskaa, koska psykoosissa romahdetaan. Silti halusin kirjoittaa hauskan romaanin. Halusin kirjoittaa pulppuilevan romaanin, sen juttelussa on haluamaani kaiken kertomisen teemaa.
Puolet romaanista kuuntelin äänikirjana, ja luulen tavoittaneeni pulppuilevuuden siten, etenkin poukkoilevassa psykoosipuheessa. Ei eKirjana lukeminen kokemusta laimentanut, mutta huomaan juuri tämän kirjan sopivan äänikirjaksi – kaikki eivät nimittäin niin toimi. Ja huomaan saaneeni mielenkiintoisen kirjakokemuksen, sillä se pyörii mielessä, haarautuu yhä vain eri teemoihin.
– –
Riikka Pulkkinen
Lasten planeetta
Otava 2018
romaani
äänikirjana 11 t 20 sek, lukijana Elina Ylisuvanto
231 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Muualla mm. Lumiomena, Helmi Kekkonen ja Baba Lybeck.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämän kirjan luin harppoen ja ponisatukohdat jätin alun jälkeen kokonaan lukematta. Pitkään olin sitä mieltä, että nyt Pulkkinen on menettänyt lopullisesti otteensa.
Loppua kohden tuli fiksua pohdintaa, jonka tunnistin omakseni:nainen ottaa liitossa ”äidin roolin” ja suhde luistelee alamäkeä.
Mielenkiintoista! Mutta sitten kuitenkin kokemuksemme taisivat menna samaan suuntaan. Voi ponit!
Itselleni Raja on ollut se Pulkkisen merkittävin teos, muut ovat jääneet joko haaleiksi tai ristiriitaisiksi lukukokemuksiksi. Kehumaasi chicklit-teos en ole lukenut.
Lasten planeetasta pidin paljon. Olin itsekin suorastaan yllättynyt.Tosin mielestäni ponisatuilut olisi voinut jättää pois. Mutta ehkä nämä kokeilut alkavat jo olla Riikka Pulkkisen tuotemerkki. Jossain kirjassahan hän yritti kuvata liikettä sanoin, runomaisin hyppäyksin. En tykännyt.
Lasten planeetta -nimeä mietin pitkään. Miksi tällainen nimi? Eihän tämä yhtään liity mihinkään, paitsi ehkä niihin poneihin, Mutta sitten, aivan kirjan lopussa, kuvaillaan haastattelua, jossa tulevaisuudentutkija kertoo oman käsityksenä maailman tulevaisuudesta. Sieltä se nimi, Lasten planeetta, tulee. Tai ainakin minä näin ymmärsin. (En kerro tarkemmin, koska en halua spoilata.)
Tiuku, minä myös iloisesti yllätyin monista jaksoista tässä kirjassa. Ja voi ponit!