Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2019

Selkotekijä: Pertti Rajala

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkoi helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.

Sarjan aloitti Johanna Kartio.
Nyt vuorossa on Pertti Rajala.

Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Pertti Rajala, kuka olet?

Olen kohta jo 65-vuotias, lähtökohdaltani kehitysvammaisten erityisopettaja. Tein 30 vuotta työtä yhdessä vammaisten kanssa, ja työurani viimeiset 10 vuotta toimin Satakunnan maakuntajohtajana. Nyt on menossa kolmas elämänvaihe, ja sitä vietän tietokirjailijana.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

RajalaPertti5

Siihen vaikutti työni ja koulutukseni. Opiskelin erityispedagogiikkaa, ja yhden asian silloin opin: kieli on tekijä, joka syrjäyttää yhteisestä elämästä. Jotta siihen voi vaikuttaa, maailman pitää muuttua, ja siksi nousi ajatus kielen muuttamisesta. Tein 1980-luvun alussa graduni kielen yksinkertaistamisesta, ja samaan aikaan sain ideoita Ruotsista, jossa selkokieltä ja selkokirjallisuuttaa kehitettiin. Onnellisia sattumia. Jos lasketaan yhteen kaikki selkojulkaisut, joissa olen ollut mukana, olen tehnyt yksin tai ryhmän jäsenenä 100 printtiselkokirjaa ja 2 verkkokirjaa.

Miksi olet selkotietokirjailija?

Tietokirjoihin innostuminen lähtee kahdesta suunnasta. Jo opettajan työssä huomasin, miten vähän on helposti ymmärrettävää tietomateriaalia lievästi kehitysvammaisille ja vanhuksille. Olen historiafriikki, joten historia-aiheet sopivat minulle. Näin saan yhdistettyä historiakiinnostukseni selkokirjatarpeeseen.

Tietokirjan kirjoittaminen on luova prosessi, ja se sopii minulle. Nautin tiedon keräämisestä ja aineiston muuttamisesta helpoksi kieleksi. En tunne kaunokirjallisuuden kirjoittamista omakseni, mutta mukauttaminen on eri juttu. Koen klassikot läheisiksi, ja olen mukauttanut monia kirjoja Raamatusta Kalevalaan, Aarresaaresta Viidakkopoikaan. Pidän tärkeänä sitä, että selkokielen käyttäjät saavat tietokirjojen lisäksi kokemuksia maailmankirjallisuuden klassikoista.

Mikä kirja on suosikkisi omasta tuotannostasi?

Helmi Haapasen sisällissota (Työväen sivistysliitto 2012), siinä on mukana omakohtaista tunnetta. Kirjassa on paljon todellisia tapahtumia ja tietopohjaa mutta faktan lisäksi fiktiivistä ainesta. Helmi oli tätini, ja nauhoitin nuorena hänen tarinoitaan entisistä ajoista. Ne ovat olleet kirjan pohjana. Historiainnostukseni syntyi hänen tarinoittensa kautta.

Toisaalta voin sanoa, että suosikkini on aina kirja, joka on tekeillä. Siihen uppoutuu, ja se on silloin kaikki kaikessa.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Kehottaisin ihmisiä lukemaan Sisällissota-kirjani, vaikka muistovuosi on ohi. Kaikkien Suomessa asuvien on syytä tietää, että täällä on tapahtunut karmeita asioita, mutta tärkeintä on sodasta selviäminen ja kehittyminen demokraattiseksi tasavallaksi, jossa voidaan hyvin. Ajattelen esimerkiksi maahanmuuttajia, joilla on sotakokemuksia. Suomen nykyinen tilanne antaa uskoa, toivoa ja lohtua. Omista kirjoistani suosittelen myös mukautustani Mika Waltarin romaanista Komisario Palmun erehdys, koska siinä on jännittävä tarina, ajankuvaa vanhasta Helsingistä ja se on suomalainen klassikko.

Muista selkokirjoista kiinnostavina juuri nyt pidän Satu Leiskon fantasiaromaaneita. Ne ovat hieno ja rohkea avaus selkokirjallisuuteen.




Selkokirja tutuksi: Sisällissota

Pertti Rajala on aiemmin kirjoittanut selkokirjat Talvisota ja Jatkosota, joten jatkoksi sopii Sisällissota (Avain 2017). Kirja etenee sodan vaiheiden mukaan niin, että aluksi kerrotaan tausta, sodan käynnistyminen, tärkeät taistelut ja jälkivaiheet. Kirjassa kuvataan myös sodan seuraukset, ja kirja päättyy siihen, miten Suomea on rakennettu valtioksi, jossa ei erotella punaisia ja valkoisia.

20190215_112655.jpg

Sota-aihe ei ole helppo, eikä kirja ole helpointa selkokieltä. Siinä on paljon nimiä, henkilöitä ja vuosilukua, ja vaikka selkokirjan tapaan asioita on karsittu, kirja on silti runsas. Kaikkiaan kirja on erittäin vaikuttava tietopaketti, joka sopii moneen käyttöön ja kenelle tahansa, joka kaipaa selkeää esitystä Suomen sisällissodasta. Myös kiistanlainen sodan nimitys käsitellään:

”Sitä on sanottu vapaussodaksi,
koska valkoiset halusivat karkottaa maasta
venäläisen sotaväen ja vapauttaa maan.

Sotaa on sanottu kapinaksi ja vallankumoukseksi,
koska punaiset nousivat kapinaan hallitsevaa
laillista senaattia vastaan.

Sodan ehkä parhaimmat nimitykset ovat
kansalaissota tai sisällissota,
koska ne kertovat selkeästi,
että sodassa suomalaiset taistelivat keskenään.”

Sisällissota-kirjan alaotsikko on Suomen sisällissodan 1918 arkea selkosuomeksi. On eduksi, että kirjassa on nimenomaan paljon sisältöä siitä, miten sota vaikuttaa tavalliseen elämään, tavallisiin ihmisiin. Se saa eläytymään ankariin olosuhteisiin. Oleellista on kirjan hieno kuvitus, joka tukee tekstiä. Valokuvista välittyy monenlaisia tunnelmia, niin toiveikkaita kuin sodan kauhuakin.



Pertti Rajalan viimeisimmät selkokirjat

Sukelluslaivalla maailman ympäri. Mukautus Jules Vernen romaanista. Avain 2018.
Selkoa Jeesuksesta. Suomen Pipliaseura 2018.
Muistoissamme 50-luku. Tekijöinä Jalonen, Sirkka & Rajala, Pertti & Mäki, Outi & Alastalo, Kirsi. Vanhustyön keskusliitto 2018.
Komisario Palmun erehdys. Selkomukautus Mika Waltarin romaanista. Avain 2017.
Sisällissota. Suomen sisällissodan 1918 arkea selkosuomeksi. Avain 2017.


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski kirjoittaa esikoisromaanissa sitkeistä pohjalaisnaisista. Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin (Otava 2019) takaliepeestä voi jo lukea perusjuonen: 1920-luvun maatilan kotivävy lähtee Amerikkaan ja jättää nuoren Liisa-vaimon selviämään yksin pienine lapsineen.

Sitä voisi luulla, että ihan tarpeeksi olen lukenut kotimaista proosaa, jossa kerrotaan kasvutarina maalaisyhteisössä. En ilmeisesti ole, sillä Nopeasti piirretyt pilvet nappaa mukaansa, ja rivakasti haluan saada selvittää Liisan kohtalon.

”Elämä oli ihoa ohuempaa.”

Henkilö- ja juonivetoinen romaani etenee kronologisesti. Kerronta paljastelee Liisan sisäistä maailmaa nuorena tyttönä, tyttärenä, vaimona, äitinä ja yksinhuoltajana. Ehkä esikoiskirjan piikkiin menee se, että joitain asioita selitetään ja tunnelmoidaan liikaa, mutta monin osin teksti todistaa, että Nivukoski näyttää ja osuu ytimeen. Dialogien murre kuulostaa luontevalta. Karu puhunta välittää mentaliteettia, jossa asiat sanotaan harvakseen ja tunteilematta.

20190303_175638.jpg

Pohjalainen rakkaus on ”hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut paidannappi”. Se on nopeasti ohi, vaikka Liisa on saanut haluamansa miehen. Liisa ja Kalle eivät löydä sanottavaa kasvokkain, ja mannertenvälinen niukka kirjeenvaihto tyrehdyttää loputkin.

Liisan pettymys ja yksinäisyys kuvataan välillä riipaisevasti: ”Niin paljon tyhjyyttä ja ikävää oli pudonnut rivien väleihin.” Etenkin kouraisee se, että Liisa ikävöi pitkään sitä, mitä ei oikeastaan koskaan ollutkaan.

”Aivan niinku olis ainuat avaamet hukkunu kaivohon.”

Onnistuneesti Liisa asetetaan osaksi yhteisöä. Siskon ja serkun elämään peilautuen tarkentuvat päähenkilö ja yleiset elämänehdot 1920-luvun maaseudulla ja kaupungissa. Maalaisyhteisön ”oottako kuullu” -juoruilu ja suoranainen kiusaaminen asetetaan osaksi kasvuympäristöä. Himmeää lisävaloa Liisan kehitykseen antaa aina syyllistävä äiti. Vaatimusten painoa vain hetkittäin helpottaa muisto hyväksyvästä isävainaasta.

Romaanin loppupuolella kihelmöi Liisan rakkaudenkaipuu ja salattu halu, jota ei oikeastaan saisi tuntea – siinä juoni hipoo viihteellisyyttä. Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä taitavasti minut on käännytetty päähenkilön puolelle ja toivomaan hänelle balsamia haavoihin.

”Jos maailma on sun mittas, niin sinet ikinä riitä.”

Nopeasti piirretyt pilvet on vakuuttava sisääntulo Suomi-proosan pohjalaispytinkiin. Siinä on tuiki tuttua nykytyyliä (naiskohtalo tunteikkaasti toteutettuna), vaan ei se vähennä viihtymistäni kirjan kanssa. Nappasin ylle alaotsikoksi sitaatin, jolla Liisa vihdoin sulkee äitinsä suun kohtuuttomista vaatimuksista, ja siitä otan opiksi: tämä esikoisromaani on hyvä sellaisenaan.

– –

Paula Nivukoski
Nopeasti piirretyt pilvet
Otava 2019
romaani
193 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjarikas elämäni ja Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

”Jos aikoi saada maailmaan uusia merkityksiä, jos halusi saada lävitse edes yhden uuden merkityksen niin kuin Greenwichin meridiaania pitkin kiertänyt uuden ajan tutkimusretki oli, se oli tarjottava puhtaana. Sen oli hyvä sisältää voitettavia ristiriitoja, yksi kuolema, yksi ero ja rakastuminen olivat hyviä palasia siinä, mutta ristiriitoineenkin sen tuli olla puhdas, puhdistettu turhasta sälästä ja hopearahan kirkas.”

Noin ei (todennäköisesti) ajattele kirjailija Olli Jalonen, eikä romaanin 14 solmua Greenwichiin kertoja Kari Järvi, vaan kirjan kehikkoon kuuluvan Edmund Halley Memorial Societyn väki mediajulkisuuden suhteen. Romaani seuraa neljän hengen vaellusta nollameridiaanilla, eikä reissu ole puhdas vaan rosoinen ja säläaineksinen – hopeankirkkaasti kerrottuna.

20190302_111911.jpg

Suomalainen Petr lähtee Greenwichistä nuoruudenystäviensä Grahamin ja tämän vaimon Islan seurassa Amazin Race -tyyppiseen kisaan, jossa seurueet kilpailevat 0-meridiaanin seuraamisessa. Kisaajat leimaavat solmuja noin 14 kohteessa Pyreneiltä Fizille, Siperiasta Huippuvuorille. Reissua tehdään mahdollisimman alkuperäisesti Edmund Halleyn aikojen tapaan, pääasiassa kävellen ja purjehtien, joten kulkeminen ei ole kevyimmästä päästä. Romaanin kannalta kilpailu ei ole oleellinen vaan matkanteko ja matkaajien suhteet.

Ajattelen lukiessani usein, että nyt luen kummallisen kiehtovaa kirjaa. Grahamin voimakastahtoisuus ja salaperäisyys samoin kuin reissun erikoislaatuisuus, tietty hämäräperäisyys lisäävät kummastusviboja. Ja Islalla ja Petrillä selvästi porisee jotain mennyttä, mutta uusia asetelmia seurueeseen tuo mukanaan Kari, joka kesken matkaa jää kuin vahingossa porukkaan reissaamaan.



Romaani houkuttelisi käsittelemään tiedettä, ajatusmaailmoiden kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia, tunne-elämän pinnanalaisuutta, poikkeusyksilöitä ja irtiottoja tavallisuudesta. Moniaineksinen romaani tarjoaa monia tulkinnanmahdollisuuksia, ja sitä ruokkii taiturikerronta. Vaikka kronologia näyttää hallitsevan, ei niin olekaan. Kertoja Kari valitsee: romaanin tekstit koostuvat Karin johdatteluista ja yhteenvedoista, matkaajien lokikirja- ja muistiinpanokatkelmista. Hän tuo hillitynhallitusti tekstiin menneitä muistoja ja filosofisia tiivistyksiä. Moniaineksista. Outoutta ja omia merkityksiään kantaa se, että tekstikokonaisuus on suunnattu yhdelle lukijalle, Maarialle. Kuka hän on? Kyllä se selviää.

Tunnelma on julki- ja salaviisas melankolisin sävyin. Siinä on myös odottava, paikoin pahaenteinen tunnelma. Luen kirjasta myös joitain huumorilehahduksia, joskin routaisesta maaperästä ne nousevat. Hienoisen huumorin piikkiin pistän senkin, että Kari kapinoi muumifilosofiaa vastaan.

”Sillä lailla vanhenee ettei enää ole. Ei mitään Maaria. En tiedä onko niin hyvä vai paha. Ei sellaista epävarmaa ole joka tekisi ihmisen levolliseksi. Ei tee, ei rauhoita, vaan sekoittaa sisältä.”

Ja kieli. Maisemat, säävaihtelut ja arkitoimet välittyvät havainnollisesti. Välillä tyyli muistuttaa jopa piinallista tilanneraportointia, jota haluan loikkia eteenpäin – ja joka kerta kun niin erehdyn ajattelemaan: PAM. Pysähdyn tekstikappaleisiin, joiden sana-asettelut, virkerakenteet ja ajatusmaailmat herättävät. Että joku osaa sanoa noin, kiteyttää ja samalla avartaa!

”Yritin selittää itselleni että kaikenlaista on oltava valmiina sisässä josta se pulpahtelee pinnalle niin kuin lähteestä kuplia ja mutaa. Kaikki ovat yhtä niin kuin ihminen on yksi, ja vaikka keskellä muita niin erillinen, eikä siksi kenellekään joudu tekemään ajatuksistaan tiliä. Teko vasta on varastosta valitsemista ja paha sana toiselle huonojen hetkien siirtämistä ulos itsestä, tai siirtämisen yrittämistä koska eivät ne siirry vaan kasvavat ja jähmettyvät siksi muraksi mikä alkaa uloskin näkyä ja piirtää ympärille sitä mikä itsestä muille aurana on.”

14 solmua Greenwichiin ilmestyi 2008 (Otava). Jo tässä kirjassa esiintyvät Halley ja Saint Helenan saari. Vaikka ne ovat kehyksen tai pistäytymispaikan rooleissa, tunnistan kipinän, josta syttyy myöhemmin Taivaanpallon (2018) roihu. Jalosen proosan sävykkyys ja monitahoisuus tuottavat lukukokemuksia, jotka ruokkivat sekä älyä että tunteita, mahdollistavat lukijan keksiä, kokea ja häikäistyä.

– –
Olli Jalonen
14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
Luin BookBeatin eKirjan, 256 sivua.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Oksan hyllyltä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sivuun ensemble: Yhteinen iho

Elämä kaartaa syntymästä kuolemaan, ja sen jälkeen seuraava sukupolvi jatkaa elämää. Tästä kehästä Sivuun ensemble on toteuttanut esityksen Yhteinen iho (Kanneltalo 2019– ja joissain kohdin katsojan iho menee vaikutuksesta kanalihalle.

Aihehan ei ole omaperäinen, mutta toteutuksessa on puolia, joissa ilmaistaan ihmisen elämän vaiheita kekseliäästi, ja tanssipainotteisuus musiikkitaustoineen virittää tunnelmia. Siellä täällä puhe sanottaa tilanteita lyyrishenkisesti.

Tulee tämänkin päivä, jolloin totean: liikekielen puhuttelevuus peittoaa sanat. Kahden hengen lavantäyttö liikkein ja elein viestittävät äidin ja pojan vaiheet synnytyksestä ja syntymästä äidin ikääntymiseen ja kuolemaa sekä jälkeen jääneen tunnelmiin.

Pojan (Oskari Turpeinen) pikakelaustyyliin ilmaistu varhaiskehitys teiniksi ja pojan tuska äidin hapertuessa painuvat mieleeni, koska Turpeisen liikekielen elävyys ja elastisuus vakuuttavat. Äidin (Minna Puolanto) luopumisen tunteet pojan aikuistuessa säväyttävät, samoin vaikeus löytää yhteyttä aikuiseen lapseen. Elämästä irtautumisen hetket liikuttavat.

Esitys välittää tiiviisti kiperiä kasvatuskysymyksiä, ristiriitaisia äiti-lapsi-tunteita, perheenjäsenten erillisyyttä ja viestintävaikeuksia. Lavastukseksi riittävät harsoiset pienhuoneet, oviaukot ja avoin tila. Yksi pyöräilykypärä saa eri elämänvaiheissa symboloida sitä, miten haluamme suojella rakasta. Joskus sille on sanoja, usein ei. Joskus pääsemme lähelle, usein emme. Jälkiä toisiimme jätämme. Aina.

20190228_202651.jpg

Joka katsoja voi tunnistaa esityksestä elämänvaiheitaan. Vielä ehtii jakaa niitä Yhteisen ihon kanssa: katso Kanneltalon esitysajat tästä.

– –

Yhteinen iho
Sivuun ensemble
Kanneltalo, ensi-ilta 27.2.2019
Esiintyjät: minna Puolanto ja Oskari Turpeinen
Käsikirjoitus: Veera Tyhtilä
Koreografia, ohjaus: Ninni Perko
Työryhmästä ja esityksestä lisää tässä.

Kiitos lipusta, Sivuun ensemble & Kanneltalo.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, tanssi, teatteri