Anna Järvisen esikoiskirjan nimi päättyy kaksoispisteeseen, Uni viime yönä: (Teos & Förlag 2021). Se on merkki avoimuudesta ja siitä, että jokin jatkuu, sille ei ole selvää päätöstä. Ymmärrän hyvin välimerkkivalinnan suhteessa omaelämäkerrallisen romaanin sisältöön ja muotoon.
”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi.”
Järvisen kerronta virtaa mielleyhtymässä toiseen. Kiintopisteenä on kevät vuonna, jona kertoja on lähellä viisikymppisiään, mutta ajatukset liukuvat lapsuudesta kaikkiin muihin elämänvaiheisiin. Kertojan isä- ja isäpuolisuhteet, sisarussuhteet, isovanhemmat ja muutto lapsena Suomesta Ruotsiin, identiteettikriisit, pelot, rakkaudet, lapsi – aineksia riittää.
”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä.”
Kirjan haaste on tavoittaa kertojan intuitiivisuus. Luulen saaneeni jonkin verran kerrontalankojen päistä kiinni, mutta löyhällä otteella. En aina tiedä, miksi minun pitää olla mukana kertojan muistelumatkalla. Ehkä eniten vierastan pakkomielteistä (oman) kauneuden arviointia. Kaikesta kyllä luen, että estetiikka on kertojalle oleellista, niin myös taiteellisuus, taiteellinen vaikutelma.
Kertoja tunnustaa ymmärtäneensä elämää peremmin, kun hän on lukenut Saarikosken, Knausgårdin ja Tikkasen omaelämäkirjoja sekä katsonut Woody Allenin elokuvia: ”Olemassaolon yksityiskohtien kuvailusta olen saanut elämälle vahvistuksen.” Tämä Järvisen kirjan kohta vahvistaa minulle tekstin tavoitteet. Taidan ymmärtää kertojan tarpeen tarinaansa ja tehdä se juuri näin, hänen totuutensa ja ilmaisutapansa tavoin.
Entä kertojan unet? Kertoja hakee niistä merkityksiä, lisäksi hän hamuilee selityksiä menneen elämän vaikutuksista vaikeuksiinsa ja valintoihinsa, tapaansa elää.
”Nyt puhuu hullu nainen ullakolla. Pidä varasi.”
En koe vaaran tunnetta, mutta ymmärrän viittauksen feministiseen taiteentutkimukseen. Psykologiastakin on kirjassa rutkasti kyse: kerrontaa kuljettaa mielensisäisiin. Kirjassa kumisee taustalla masennus, onnen karkaaminen, liian syvät haavat. Kertoja on yhtä aikaa kaikki ikänsä ja kaikki vaikuttajansa.
Kerronta hyppelee mielen mukaan. Välillä kertoja puhuttelee ”sinää”. Onko se hän itse, ex-rakastettu, lapsi, kuolleet sukulaiset, isävainaa? Kirjan kieli noudattaa mielenmukaista säännöttömyyttä, ei kielenhuoltajien sääntöjä:
”Niin menetin ajan lapsen kanssa, joka oli hetken. Matkustin pois. Oli valittu tiesi ennen ikinä jättäisi paitsi lopulta.”
”Ja samalla kun asia on niin se on eittämättä myös näin.”
Kuuntelin ensin äänikirjaa, jota itse kirjailija luki jutustellen. Silloin korostuivat tekstin intiimiys ja omaehtoinen rytmitys; siinä kuului lukijan tyttömäinen ääni ja siinä kaikki hänen ikänsä ja kokemuksensa – kepeys ja kivut. Siirryin silti kolmanneksen kuunneltuani paperikirjaan, halusin kai käsinkosketeltavan otteen kerronnasta.
Ei ole totuuksia, on vain kertojan kokemus. Sen ajatuksen saan kirjasta. Ja sitä seuraa lukijan kokemus. Kiinnostavaa on kuulla, miten kolmen hengen virtuaalikirjapiirini lukijat Järvisen kirjan kokevat. Uskon Uni viime yönä: -kirjan jakavan mielipiteitä.
Näin ajatukset jakautuvat kolmen hengen kirjapiirissäni:
Taru: Kun pääsin alun jälkeen eteenpäin, kuuntelin sujuvasti. Harmittelin, etten saanut tekstiä kirjana. Olen tykännyt Järvisen musiikista ja kirjassa oli paljon samaa. Ulkonäön pohdinta ärsytti ja miesvartalon erilaisuuden ihmettely, ne vaikuttivat teinitytön mietinnöiltä. Pehmeä hönkäily toi hieman mieleeni erotiikkatyöntekijän puheen, laulava nuotti suomen kielessä varmaan vaikutti mielikuvaan. Moni kyllä tykkää juuri siitä. Tekstinä kirja oli pääsääntöisesti mielenkiintoista kuunneltavaa, pieniä huomioita elämän varrelta.
Johanna: Koko Anna Järvinen on minulle uusi, en seuraa musiikkimaailmaa. Kirjan parasta antia on se, miten Järvinen ei ollut kotona missään ja miten isoäiti oli hänen turvahenkilönsä. Vieraus ja ulkopuolisuus tuli kierros kierroksella lähemmäs kuin kudelmana. Epävarmuus isänsä hylkäämänä tuli hyvin esille. Kirjan tyyli tuo mieleen proosarunon ja siksi hyväksyn kierremäisen rakenteen, miten omaa henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä toistetaan.
Minä jään kirjan kertojan paljaudesta huolimatta aika etäälle, vaikka mielleyhtymätyylin ymmärrän juuri oikeaksi lähestymistavaksi elämänkelaukseen. Järvisen ääni jää mieleen, melodisuus. Piti kirjasta oitis siirtyä YouTubeen kuuntelemaan Järvisen loistava duetto Olavi Uusivirran kanssa: Nuori ja kaunis. Sen sanoista löydän linkkejä kirjaan.
•
Anna Järvinen
Uni viime yönä:
suomentanut Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2021
kannen kuva: Anna Järvinen
133 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Kuuntelin osan äänikirjana, lukijana Anna Järvinen, BookBeat.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Voi, minulta jäi kirjan anti saamatta, koska en pitänyt Anna Järvisen lukutyylistä. Minun pitäisi lukea paperikirjana.
Minulle sopi perinteinen kirjamuoto parhaiten. Mutta uskon myös sisällön jakavan mielipiteitä, toisille sopii mielleyhtymäkerronta, kaikille ei.
Luin tästä toisaalta erittäin ylistävän arvion, mutta itselleni oli hyödyllisempi tämä sinun analyyttinen arviosi. Luulenpa, ettei tämä ehkä sittenkään olisi minun kirjani… Tuntuu jotenkin vaikealta.
Jos innostut sirpalemaisesta kerronnasta, jossa muistikuvat ja nykyisyys vuorottelevat, kirja sopii sinulle. Jos et, se voi tuntua hapuilevalta, vaikka kerrontakeinot ovat psykologisesti perusteltuja.
Minä pidin tästä paljon, siitä avoimuudesta ja unenomaisuudesta, tietystä kärkkäydestä (kakkahädät, ne tulevat joskus pyytämättä) ja rohkeudesta vaatia tilaa omalle tarinalleen ja muistoilleen verrattuna siihen, kuinka suuresti se tila on ollut miesten määrittelemää. Mutta tietyllä tavalla haahuilevaa ja ääriviivatonta, sitäkin.
Suketus, hidnosti määrittelet sinuun iskeneet asiat.
Omaan laimeahkoon kokemukseeni saattoi vaikuttaa se, että olin putkeen lukenut usean pohjoismaisen alakuloautofiktion. Punki paine tarttua reiluun hän-kerrontafiktioon, repiä aukkoja sisäiseen näkyyn.