Aihearkisto: haaste

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Kesällä 1985 joensuulaisella asuntoalueella piilee salaisuuksia, joilla on kansainvälisen sotateknologian kannalta mullistava merkitys. Uskoisinko? Välillä se on kovalla koetuksella, mutta Tuomas Liuksen trilleri Sudenkorennon kesä (Like 2021) vetää silti ahmaisemaan uskomattoman tarinan – onhan kirjasomen dekkariviikko.

Tiivistettynä juonen juuri on se, että 13-vuotias Jesse törttöilee osoittaakseen isoille pojille rohkeutensa. Sen seurauksena Jesse yksinhuoltajaäiteineen tutustuu uusiin naapureihin. Pimennetyssä pientalossa elelevä Jukka ihastuttaa pienperhettä rentona koviksena, ja vanhaan rukoushuoneeseen muuttanut Nikolai tekee vaikutuksen taiteellisena filosofina. Alun virittely vie ehkä liikaakin aikaa, vaikka heti lukijalle selviää, etteivät Jukka ja Nikolai ole vain sitä, miltä vaikuttavat. 

Väkisin mieleeni tulee vertailuja kotimaiseen trillerikunkkuun eli Ilkka Remekseen. Myös Liuksen kirjassa vakoillaan, peitellään totuutta, saatetaan viattomia sivullisia vaaraan ja ollaan tekemisissä suurvaltojen intressien sekä yksilöiden eturistiriitojen kanssa. Vaikka juoniaineksissa saattaa Lius vetää överit, kuvauskeinot voittavat, sillä henkilökuvaus ja yritys henkilöiden syventämiseen saavat minut puolelleen. Lisäksi Remeksen lamaannuttavaa tosikkomaisuutta onnistutaan pitkälti välttelemään, vain monipolviset teknologiaselostukset hipovat kipurajaa. Liuksen kerronnassa sävyt vaihtelevat, pilkettä välkkyy silmäkulmasta ja dialogi soljuu. Mutta onhan kirjassa myös aika annos äijäilyä ja pikkupoikamaista fantasiaa.

Hetkittäin trillerissä on nuorisokirjallisuuden piirteitä, ja se vaikutelma syntyy lapsuuden ja murrosiän taitteessa tempoilevasta päähenkilöstä. Jesse vaikuttaa ikäistään fiksummalta, silti heräilevä seksuaalisuus ja aikuisten elämän avautuminen saavat hänet hämmennykseen. Sen kuvaus vakuuttaa minua. Pojan kesä tiivistyy ihastukseen, seikkailuun, pelkoihin ja paljastuksiin. Ja kyllä: hetkiin supersankarina. Sitä ennen Jesse kunnostautuu uuden sarjakuvahahmon piirtäjänä:

”Jukka avasi rullan. A3-koon paperiarkilla oli yksityiskohtainen, tummasävyinen kuva taisteluasennossa poseeraavasta hahmosta.

  • Sen nimi on Strekoza. Tai ehkä se on Kapitán Strekoza. En oo vielä ihan varma.
  • Kapteeni Sudenkorento? Jukka siristi silmiään kullankeltaisessa valossa.
  • Niin… Jesse sanoi yllättyneenä. – En tiennyt, että sie puhut venäjää.
  • Ton verran, Jukka hymyili ja näytti peukalon ja etusormen väliin jäävää pientä rakoa. – Mutta mun mielestä pelkkä Strekoza on parempi.
  • Se voi olla, Jesse nyökkäsi.”

Isättömyys perustelee sitä, miten Jesse kiintyy kahteen erilaiseen mieheen naapuritaloissa, vaikken käsitä (vaikka se on tavallaan perusteltu), miksi Nikolai lipsauttaa ja esittelee fataaleja sotasalaisuuksia keskenkasvuiselle. Toisaalta pidän siitä, miten Lius yhdistää teinin ihailemat supersankarisarjakuvat ja toimintaelokuvat juoneen niin, että Jesse saa elää niitä hetken totena – vaikka se ylittääkin rutkasti uskottavuusodotukseni ja (tahattomasti) naurattaa. 

Aika lähelle teksti päästää lapsensa elättämiseen keskittyneen yksinhuoltajaäidin yksinäisyyteen. Sen sijaan vaikuttavat liiallisen yksioikoisilta öykkäröivät, törkeät kulmakunnan ”isot pojat”, joiden hampaisiin Jesse ja jopa Kaarina-äiti joutuvat. Sivuissa on karsintavaraa, ja lopussa yllätyksiä sinkoilee kuin varastoon jääneitä. Kirjan loppujaksoon kertyy liikaa kalmoja.

Tavallisten ihmisten arki sekoittuu kirjassa epätodellisiin toimintatilanteisiin, ja viihdynkin kirjan arkielementeissä. Kesä 1985 vie vuosikymmenten taa, ja aika elävöittyy musiikilla, sillä moneen lukuun osoitetaan sopiva ääniraita. Niitä kuunnellen ja samalla lukien pääsen kesäviihdetunnelmiin.

Tuomas Lius

Sudenkorennon kesä

Like 2021

trilleri

506 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.

 

Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.

Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.

Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.

*

Sujata Massey
Murha Bombayssa (2019), 324 sivua
Satapurin jalokivi (2020), 290 sivua
kääntänyt Maija Heikinheimo
Gummerus
dekkarit.
Luin eKirjoina BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Joka vuosi katoaa ihmisiä, monet niistä ovat nuoria miehiä. Se on yksi juonen polku Elina Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat (Otava 2021). 

Esikoiskirjassa Kun kuningas kuolee sain tutustua hengähdystaukoa pitävään toimittajaan Saana Havakseen sekä kahteen poliisiin Jan Leinoon ja Heidiin. Saanan ja Janin romanssin tuoreus tulee hyvin esille, samoin Heidin privaatti lesbosinkkuna. Oikeastaan kiinnostavimmaksi osoittautuu, miten kirjassa kuvataan orastavaa suhdetta. Heidi roikkuu epävarmuudessa, lisäksi sekä Saana että Jan kamppailevat, uskaltavatko he päästää uuden ihmisen lähelleen. Siihen liittyvä varovaisuus, toiveet ja pelot kuvataan elävästi ja jopa koskettavasti.

Backman taitaa siis henkilökuvauksen. Minä pidän kerrontaratkaisusta, jossa palastellaan tapahtumat eri näkökulmiin. Tässä kirjassa on useita henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumat etenevät. Huomaan tällä kertaa keinossa yhden kompastuskohdan, joka saa arvaamaan heti alussa tarinan pahiksen.

Dekkarissa juoni on tärkeä ja keinot, joilla luodaan jännitystä ja keritään murhatutkintaa auki. Pääjuonesta sen verran, että Lammassaaresta löytyy nuoren miehen ruumis, joka on aseteltu varsin tietoisesti. Pian toinen nuori mies katoaa, ja se kytkeytyy katoamiseen, josta on jo vuosia. Tapausta selvittävät Jan ja Heidi kollegoineen, ja Saana sekaantuu tapaukseen podcastaamalla katoamisesta, mitä Heidi ihmettelee:

– Sä oot jotenkin hullu muija, Heidi sanoo. – Että vapaaehtoisesti lähdet penkomaan näitä juttuja, joita me tutkitaan työksemme. Miksi ihmeessä sä teet sitä?

Vetävän viihdyttävästi Kun jäljet katoavat on kerrottu. Jotkut osat eivät jännärijuonen kuljetuksessa osu kohdilleen. Tuntuu, että ratkaisu tupsahtaa kevyesti, vaikka taustalla vaikuttavat väkevät tunteet. Sen sijaan viehättävät alkusyksyisen Lammassaaren ja lähialueiden kuvaus sekä jo mainitsemani henkilöiden tilannekatsaus. Ja sopiihan kirja mainiosti kirjasomen dekkariviikkoon.

Elina Backman

Kun jäljet katoavat

Otava 2021

dekkari

428 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

A. M. Ollikainen: Kontti

Aki ja Milla Ollikainen löivät hynttyyt yhteen kirjallisesti ja kirjoittivat kimppaan dekkarin Kontti (Otava 2021). Aviopari on luonut lajiin sujuvasti solahtavan jännärin, jossa lajikaavaa noudatetaan ja ujutetaan mukaan jotain omaa, jotta lukija pysyy kiinnostuneena. Herra on kirjoittanut aiemmin muun muassa kerrassaan hienon romaanin Nälkävuosi, jossa jännitystä riitti riipivässä tavallisen ihmisen eloonjäämistaistelussa, ja rouva jo useamman Lappiin sijoittuvan dekkarin.

Kontissa on paljon tuttua, joten skandinaavinen dekkariperinne elää. Etenkin tulee mieleen ruotsalaiset ja tanskalaiset poliisiromaanit, joissa päähenkilöpoliiseilla on jokin jäytävä menneisyyden taakka, jonka raskautta kirja osittain setvii. Toisaalta sihdataan rikostapauksessa vauraaseen perheeseen, ja asemansa turvin tai rahan mahdin turmelemina on otettu erivapauksia, jolla on seurauksia seuraaviin polviin. Nämä ovat Kontin ilmeistä ainesta.

Tykästyn kyllä rouheaan isoon naiseen Paula Pihlajaan tutkinnan johdossa ja hänen höpöttävään työpariinsa. Ihan mielelläni lukisin sarjasta toisenkin kirjan, jossa heitä syvennettäisiin, kun nyt aika pintaraapaisuna on alkuun päästy. Sen sijaan vähän väsähtäneenä pidän tapaa, jolla yrittäjä-hyväntekeväisyys-perheen salaisuuksia ja käytöstä kuvataan. Ihan ok minusta silti on se, että liikutaan Namibiaan asti valkoisen, rikkaan porukan kuonaa kääntelemään.

Kontin alku tehoaa ja kauhistuttaa. Murhatapa on sellainen, jota en ole aiemmin kirjoissa kohdannut. Se saa inhottavan tunteen valtaamaan koko kehoon, ja niin sen täytyy olla. Sillä onhan tätä kerta toisensa jälkeen syytä pohtia: miksi inhimillisesti katsoen kauheimmasta on tullut käyttöviihdettä; miksi rikollinen elämän riistäminen tarvitaan täyttämään oman arjen jännittävyysvajetta? Jatkan sen pohtimista näin kirjabloggaajien dekkariviikon käynnistyttyä.

A. M. Ollikainen

Kontti

Otava 2021

dekkari

196 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä & haaste #joenpelto100

Luin Eeva Joenpellon romaanin Neito kulkee vetten päällä (WSOY 1955 / 2021) lukiossa, sillä valveutunut äidinkielenopettaja teetti tutkielman, jota varten luin silloin toistakymmentä Joenpellon teosta. Tarkkoja muistijälkiä ei minulla nyt valitsemastani romaanista enää ole, vain jokin ailahdus vaikeista asioista ja tunnelmasta. Melko ennakkoluulottomasti ryhdyin uusintalukuun.

Mitähän sain silloin nuorena kirjasta irti? Valitettavasti tutkielmani on hävinnyt, en pääse tarkistamaan. Näin kypsän keski-ikäisenä korostuvat lukukokemuksessani eri-ikäisten naisten kuvaus ja eritoten äitiyden käsittely.

Miljöönä on uusimaalainen pieni tehdaspaikka maaseudun rajalla. Sen reunassa kohoaa Puntin nahkuritalo, siellä raataa 36-vuotias Helmi. Helmin asema on määrittelemätön, sillä hän on synnyttänyt kaksi nyt teini-ikäistä poikaa talon poikavainaalle vailla avioliiton siunausta. Puolimaailman piirteet lisääntyvät, kun selviävät Helmin äidin Alman vaiheet. Hän on synnyttänyt isättömiä lapsia tehtaalaisten asuntolaan Riemulinnaan, pahamaineisen tivolin liepeille. Alman lapsista vain Helmi ja hanttapuli-Reino jäivät henkiin.

Romaanissa eletään 1900-luvun alkupuolta, ja yhteiskuntarakenne heijastuu kaikkeen. Valtakunnan tapahtumat, myös kansalaissota, humisevat taustalla, mutta henkilöissä arvot elävät. Puntin vanha emäntä matriarkka-asemassaan kuintenkin murtaa jotain, toisaalta ei: asematon au-äiti-Helmi saa armon palkattomana työvoimana.

Hätkähdyttävintä romaanissa on kuvaus äitiydestä. Alman kovuus ja tunnetaidottomuus siirtyvät seuraavaan polveen. Helmissä koskettaa se, mitä hän lapsuudessaan ja nuoruudessaan on joutunut kokemaan ja miten rakkaudennälkä on jäänyt kovertamaan. Helmi on neito vetten päällä, hahmo, joka naisistuessaan leijuu toteutumattomissa unelmissaan, jottei hukkuisi todellisuuteen.

Kuolema hengittää lukijaa niskaan tarinan eri käänteissä. Synkeyttä riittää niin Riemulinnassa kuin Puntin perheessä. Fokuksessa pysyvät elämänkulun säälimättömyys ja ne, jotka jäävät elämään, Helmin ajatuksin: ”Vain hetki hyvää oloa, ja sitten – tyhjä kuori.” Kuolema kohdistuu kirjan miehiin, ja muutenkin kirja tarjoaa näkymiä miesten ja naisten eriäviin elämäntapoihin ja sukurasitteisiin.

Joenpellon kerronnan valttina pidän sentimentaalisuuden puutetta, sillä karuuden teräväpiirtokuva välittää asiat sellaisenaan, etäännytettyinä mutta psykologisesti osuvina. Eri aikatasojen risteily tarjoaa moderniutta ja kuvailutapaa maustaa perinnetietoisuus. Kummasti luonto- ja ihmiskuvausten kuvakieli johtaa ajatukset Sillanpäähän, mutta vertailukohta vain häilähtää, sillä ihan riittävästi Joenpelto yhdistää omanlaisesti selkeää ilmaisutapaa vetäviin kieli- ja vertauskuviin.

”Tarvitaan niin vähän että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Aika pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen ynnä kuitenkin aina erilainen. Niin kuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten kaarien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.”

Eeva Joenpellon satavuotispäivä on 17.6.2021. Siksi käynnissä on lukuhaaste #joenpelto100, johon kirjasome osallistuu haluamallaan tavalla. Koontipostaus ilmestyy blogissani juhlapäivänä. Tulee olemaan mielenkiintoista tutkia, minkälaisia kokemuksia nykylukijoilla on ollut Joenpellon runsaan tuotannon parissa.

Eeva Joenpelto

Neito kulkee vetten päällä

WSOY 1955 / eKirjana 2021

romaani

245 sivua BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Romaani

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Tasa-arvon päivänä 2021: #minullaoncanthia

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä ilmestyy haastepostauksia, haastajana Yöpöydän kirjat (tässä). Amman lukuhetki ja Kulttuuri kukoistaa -blogit julkaisivat lisäksi jutut (tässä ja tässä), joissa muistutetaan Canthin kulttuuriperinnöstä:

Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä. #kirjasome #minullaoncanthia

Minulla on ollut kanttia

Olen mukauttanut selkokielelle kaksi Canthia, joten kanttia on tarvittu tarttua klassikkotuotantoon. Mukauttaminen tarkoittaa sitä, että alkuteksti muokkautuu sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta helpoksi suomeksi. Tunnelman, sävyn, ytimen ja sanoman täytyy säilyä, mutta teksti taipuu nykylukijalle ymmärrettäväksi. Silloin helpottuvat vanha sanasto ja virkerakenne, ja sisällöstä karsiutuvat sivupolut, mutta pääjuoni pysyy.

Kumpikin mukautus ilmestyi Canthin juhlavuotena 2019. Hanna oli itseoikeutettu mukautusvalinta, sillä kasvukertomus on säilyttänyt voimansa. Canth kuvaa Hannaansa elävästi suhteessa kasvatukseen ja perhetilanteeseen. Nuoren naisen tahdon nujertava isänvalta vie Hannan traagiseen yksinäisyyteen. Sukupuolten epätasa-arvo, seksuaalimoraali ja tyttöjen koulutus saavat osakseen kritiikkiä yksilötarinan rinnalla. Hannan selkoversion on julkaissut Avain äänikirjana.

Agneksen julkaisin vapaasti netissä luettavaksi, sillä niukista selkokirjallisuuden valtiontuista ei liiennyt roposia kustantajalle eikä minulle toiseen teokseen, koska Hanna sai jo tukea. Selkokeskus myönsi käsikirjoitukselle selkotunnuksen, joten se oli siten mallikkaana selkona julkaistavissa. Kauppias-Canth ehkä ihmettelisi: että siis ihan ilmaiseksi teit ja julkaisit!

Agneksen kahden naisen tarinassa riittää purtavaa tänäkin päivänä. Kotihiiren ja maailmannaisen kohtaaminen kästtelee naisen asemaa avioliitossa ja vapaissa suhteissa, eikä Canth moralisoi asetelmaa yksioikoisesti. Olen saanut kiinnostavia lukijapalautteita niin suomenkielisiltä kuin maahanmuuttajataustailtakin naislukijoilta tunteista, joita novellin naiset ovat heissä herättäneet. Yli sata vuotta pienoisromaanin (tai novellin) ilmestymisestä ovat lukijoita hämmästyttäneet, sillä tarinassa on yhä tunnistettavaa ja samastuttavaa.

Canthin kantilta 

Kyllä mukauttaminen rohkeutta vaatii ja uskoa, että kunnioitan valinnoillani kirjailijan teosten henkeä. Minun on uskottava kielivaistooni valitessani ilmaisutavan, joka ei muuta oleellista mutta helpottaa lukemista. Myös pitää luottaa siihen, että työni johdosta klassikko jatkaa elämäänsä ja saavuttaa uusia lukijoita. Sillä sen Canth ansaitsee.

Onko pöyhkeätä väittää, että Canth hyväksyisi tekstiensä peukaloinnin? Minna Canth seurasi tarkkaan ajan ilmiöitä ja kehityskulkuja sekä tuki moninaisia tasa-arvoajatuksia, joten uskon saavani jonkinlaisen myönteisen nyökkäyksen selkotavoitteilleni.

Canthin viitoittamalla tasa-arvoisuustiellä olen taivutellut kieltä helpotettuun muotoon, sillä kaikilla on oikeus lukea. Canth ajoi koulutusta köyhille ja tytöille. Ne mahdollisuudet nyky-Suomessa ovat, mutta lukutaito ei ole silti itsestäänselvyys. Eikä lukuhalu. Siksi pidän tärkeänä tarjota lukemista, joka voi tuoda valikoimaan lisää, rinnakkaisia tai vaihtoehtoja. (Minun ja muiden selkotuotannosta löydät juttuja blogini kategoriasta selkokirja.)

Ja muuten olen tukenut Kanttila-hanketta. Siispä #minullaoncanthia. Entä sinulla?

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Tuijata 10 vuotta – osallistu kirja-arvontaan!

Blogini täyttää tänään 10 vuotta. Harrastus on jatkunut vuosikymmenen, sillä koen omakseni yhdistää kirjat ja muut kulttuurikokemukset kirjoittamiseen. Yhä vain. Tuntuu, että viime vuoden aikana kirjallisuuskokemukset ja niistä postaaminen ovat jopa valaisseet etävuoden eristyneisyyshämärää.

Bloggaaminen alkoi sattumalta täydennyskoulutuksen sivutuotteena. Jonkinlainen onnenkantamoinen, kai, koska raskaat perheasiat ovat kuormittaneet näiden vuosien aikana, eikä palkkatyökään ole päästänyt helpolla. Kirjat ja kirjoittaminen ovat tarjonneet vastapainoa. Olen luvannut itselleni, että bloggaaminen jatkuu niin kauan, kun en koe sitä suorittamiseksi.

Kymmenessä vuodessa olen julkaissut 1565 blogijuttua ja kirjoittanut kymmenkunta kirjaa sekä lukenut kutakuinkin 1500 kirjaa.

Miksi julkaista juttuja, voisinhan kirjoittaa lukupäiväkirjaa vain omiin tarpeisiin? Blogi-muoto sopii minulle. Täällähän pääsen näppärästi tallentamaan, kertaamaankin omia kulttuurikokemuksiani ja muut halutessaan selailemaan tuumailuja.

Minulla ei ole laumoittain seuraajia eikä etenkään kommentoijia, mutta aina ilahduttaa suuresti ja vähän ihmetyttääkin, kun huomaan blogitilastoista, että juttujani luetaan. Bloggaaminen on tuonut mukanaan myös yhteyksiä muihin bloggaajiin ja kirjasomettajiin, ja se on ollut suuri ilo. Toivottavasti ajat muuttuvat ja tapaamiset taas mahdollistuvat.

Silläkin uhalla, ettei kukaan halua osallistua, järjestän kirja-arpajaiset. Juttuuni kommentoijien kesken arvon juhlan kunniaksi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021) ja Vivian Gornickin muistelmaklassikon Toisissamme kiinni (Gummerus 2021). Arvonta päättyy 20.3.

Suuri kiitos, että luet juttujani!

73 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista

Naistenviikko 2021: haaste

Hyvää naistenpäivää 2021! On aika julistaa seitsemännen kerran naistenviikkohaaste. Jää siis hyvin aikaa suunnitella luettavaa ja postattavaa naistenpäivästä naistenviikkoon.

Vapaa haaste

Haasteviikon aikana 18.–24.7.2021 luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2021. Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipävät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:

Naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019 löytyvät vuoden 2020 koontijutun lopusta: tässä.

38 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12

Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.

”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”

Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:

”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”

Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.

Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan. 

Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.

”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”

Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.

Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.

”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”

Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat. 

Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.

Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.

Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.

Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.

Aino Kallas

Lähtevien laivojen kaupunki

SKS 1995 / alunperin 1913

johdannon teksti: Lea Rojola

novelleja

98 sivua.

Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.

Aikaisemmat haastepostaukseni:

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

16 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Eeva Joenpelto 100 -haaste

Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.

Kirjasomettaja: toimi näin

  1. Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
  2. Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
  3. Lisää Joenpelto-juttusi linkki koontipostaukseen 17.6.2021 klo 10 mennessä. Julkaisen koontipostauksen blogissani aamutuimaan 17.6.2021.
  4. Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.

Joenpelto-vinkkejä

Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:

Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
Kaakerholman kaupunki, 1950
Veljen varjo, 1951
Johannes vain, 1952
Kivi palaa, 1953
Neito kulkee vetten päällä, 1955
Missä lintuset laulaa, 1957
Ralli, 1959
Syyskesä, 1960
Kipinöivät vuodet, 1961
Naisten kesken, 1962
Viisaat istuvat varjossa, 1964
Ritari metsien pimennosta, 1966
Halusit tai et, 1969
Vesissä toinen silmä, 1971
Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
Elämän rouva, rouva Glad, 1982
Rikas ja kunniallinen, 1984
Jottei varjos haalistu, 1986
Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
Avoin, hellä ja katumaton, 1991
Tuomari Müller, hieno mies, 1994
Uskomattomia uhrauksia, 2000

Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.

Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.

Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.

Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.

Haaste käynnistyy kirjailijan kuolinpäivänä 28.1.

Antoisia Joenpelto-lukuhaastehetkiä!

54 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Maapallo & Helmet-lukuhaaste 2021

Planeettamme selkokielellä

Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa vuoden 2021 postaukset Maapallolla. On iso asia esitellä planeettamme helposti ja selkeästi. Siihen hommaan ovat ryhtyneet Laura Ertimo ja Markus Hotakainen. Ertimo sai Tietopöllö-palkinnon 2020 ansioistaan lasten ja nuorten tietokirjailijana, Hotakainen puolestaan 2009, ja Markus Hotakaisella on jo kokemusta selkotietotekijänä, sillä hänen kirjansa Avaruus ilmestyi muutama vuosi sitten.

Aihe on siis laaja. Kirjassa se on rajattu seitsemään lukuun, joissa kerrotaan planeetoista, Maan muuttumisesta, veden ja ilman merkityksestä sekä ihmisen osuudesta maapallon elämässä. Kirja katsoo myös tulevaisuuteen.

”Ihminen on vastuussa Maasta.

Me olemme muuttaneet Maata jo paljon.

Meidän pitää huolehtia siitä,

etteivät olosuhteet Maassa muutu liikaa.”

Ihan helpommasta päästä ei Maapallo ole selkokirjojen joukossa. Se näkyy sisällössä ja kielessä. Mutta selkokirjoja saa olla erilaisia, ja tämän kuuluu ehdottomasti porukkaan, joka tiivistää oleellista, havainnollistaa ilmiöitä ja herättää kiinnostuksen selvittämään lisää. Rajaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ilmiökuvaukset sellaisia, että pääasiat hahmottuvat hyvin.

Maapallo on erinomainen esimerkki (selko)tietokirjasta, jossa kuvat ja taitto palvelevat lukijaa. Ne konkretisoivat hienosti tekstisisältöjä, ja niin kokonaisuus on nautittavaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste 2021

Helmet julkaisi muutama päivä sitten vuoden 2021 lukuhaasteen 50 vihjettä. Tänä vuonna rinnalla kulkee selkokirjahaaste, tai paremmin ilmaisuna haastekohdat on entistä helpompi täyttää myös selkokirjoin. Selkokeskus on laatinut kirjavinkkejä kuhunkin haastekohtaan (tässä), myös Hanna Männikkölahti on julkaissut oman selkokirjaehdotuslistan (tässä). Laadin joulukuussa koosteen vuoden 2020 selkokirjoista, joista moni loksahtaa mainiosti Helmet-haasteeseen (tässä).

Mihin haastekohtiin sijoittaisin Maapallon

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: kyllä!

12. Kirjassa ollaan metsässä: no, käydään tässä metsässäkin.

23. Kirja, jota luet ulkona (tätä voisi lukea ulkona, kesällä sitten).

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: kyllä!

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: todellakin, tiedän taas enemmän kuin ennen.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: kyllä vain!

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Olen odottanut selkeitä, yleistajuisia ja helppoja tietokirjoja vaikeista aiheista.

36. Kirjassa liikutaan ajassa: Maapallon miljoonien vuosien kehitys näkyy kirjassa hienosti.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (mikä ettei, ihan hyvin voisi!).

Laura Ertimo – Markus Hotakainen

Maapallo. Planeettamme selkokielellä

Opike 2020

ulkoasu ja taitto Birgit Tulla

selkotietokirja

104 sivua.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja, Tietokirja

Kristiina Wallin: Meduusameri

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Minulle on tuttu ennestään Puutarhakirjeitä, joka sisältää runoilijan kirjeenvaihtoa Hannimari Heinon kanssa. Siinä vuodenkierto, kasvun ja kuihtumisen alituinen jatkumo avautuvat tunnelmallisin huomioin. Mutta nyt runoihin, jotka ovat vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Meduusameren runokuvasto perustuu paljolti luontoon: veden eri olomuodot, hiekka, linnut, puut ja puistot. Ja meduusat: ”Meduusat me yritettiin unohtaa, uimakellot ja pyyntilonkerot. / Niiden sietämätön suojattomuus, hermostollisuus.” 

Suojattomuuteen, havaintoherkkyyteen ja elämän haavoittuvuuteen, näihin runoista poimimiini ydintunteisiin liitän runojen yhden tärkeän teeman: toivon. Ymmärrän myös sen pimeän puolen, toivottomuuden, kuten runoissa muutenkin valon ja pimeyden vaihtelun. Mutta siis toivosta: ”Kirjoitan sanoja kuten toivo veistää alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää.” Tai:

”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä

itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes

mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”

Minulla on vaikeuksia tunkeutua kokoelman runojen ajatusmaailmaan. Olen kyllä vaikuttunut runokielestä, joka on runoilijalle ilmeisen omaa, assosatiivista, syvältä pulppuavaa, lähteistä, joista sanottavalle on haettava sanat vaikkeivät ne tunnu riittävän:

”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, sikiämäisillään.”

En voi sille mitään, mutta etsin runoudesta merkityksiä. Niin ei tarvitse olla, mutta olen lyhyen runouden ystävä, ja minuun vetoavat kielen rajattoman muovailuvoiman lisäksi sanottavan sanottaminen. Kokoelman aluksi mietin runojen kertovan muistin kadosta, kuoleman läheisyydestä, saan myös ailahduksia mereen hukkuvista paremman tulevaisuuden tavoittelijoista, kaiken hukkumisesta. Saan kokemuksen runon puhujan yksinäisyydestä ja kurottelusta yhteyteen.

Minuun jysähtää lopulta runokokoelmassa esiintyvä pikkusisko. Pikkusisko mainitaan kokoelman ensimmäisessäkin osassa, mutta kokoelman toinen osa koostuu runoista, jossa kuin lapseksi muistoissa palanneen puhujan mieli johdattelisi takautumiin tapahtumista, jossa pikkusiskossa on kaikkivoipaisuutta. Hänen hahmonsa houkuttaa tuhoamiseen mutta silti pikkusisko: ”Pärske, se sanoi. Se meni siitä läpi. Pisaroi.” Ja: ”Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.” Lopullisesti minua läikäyttää opetus – yksinkertainen, suuhteellistava, samastuttava: ”Yhteenveto: jos haluaa ymmärtää meren geometrian, on kerättävä simpukankuoria.”

Kokoelmassa haparoin sanomiseen ja sen takaiseen, etenkin sen takaiseen. Runoissa viitataan usein muistiinpanoihin. Kokoelma loppuu osastoon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Se vie minut hätätilaan, jota nyt ilmastonmuutos ja Välimeri-tragedioiden aikana elämme. Runossa jää jäljelle luonto ja tietoisuus ”sinne minne kirjoitus ei yllä.” Runon lopussa vapahdus seuraa tilassa ”jota kieli ei määritä”.

Mutta minä en pääse eroon kielestä, sen välittäjävaikutuksista. Meduusameri lyö aaltojaan minua päin ja haukon henkeäni sen vahvoissa mainingeissa. Se vie myös pinnan alle, pimeyteen. Ja näköjään saa minut kirjoittamaan hämärästi. Suorasti: en ymmärrä lukemaani kuin osin, ehkä. Mutta runoilijan runoilmaisusta pidän.

Kristiina Wallin

Meduusameri

Tammi 2020

runoja

84 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Tämä postaus päättää viikon 51 juttusarjani pienlevikkisestä kirjallisuudesta. Wallinin kokoelman on kustantanut iso kustantamo, mikä on ilo, sillä valtakustantamot julkaisevat runoja niukasti. Tiedetään: runot ovat pienlevikkistä ja ei-ostovoimaista kirjallisuutta. Siksi suljen teemaviikkoni tähän. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Runot

F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten vilkuilin kirjahyllyni lukemattomia kirjoja, ja silmiini osui Dostojevskin tiiliskivituotannosta poikkeava teos. Vanhan ruhtinaan rakkaus (Gummerus) on parisataasivuinen romaani, jossa ei filosofeerata uskosta tai toivosta, vaan huvitellaan ihmisen osalla.

Klassikkohaaste11

Haastetta emännöi blogi Kirjan jos toisenkin.

Vanhan ruhtinaan rakkaus hymähdyttää karkeana satiirina. Touhu käynnistyy sillä, että Mordasovin suppeiden seurapiirien kiistanalainen johtohahmo ottaa huusholliinsa avosylin vastaan vanhan ruhtinaan.

”Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkain keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisten sattuessa sen keksijää kohtasi tavaton häpeä.”

En paljasta vaiheita tai lopputulosta, sillä romaanin ydin on tapahtumien kehittely ja kerrontatapa. Henkilöhahmot on ronskisti tyylitelty, esimerkiksi Maria-rouvan juonittelua edesauttava kaunopuheinen manipulaatiotaito sujuu ylivireisesti. Ruhtinaan hahmon groteskius kuvaillaan herkullisesti: huvittaa seniilin seniorin habituksen turhamainen tuunailu, sillä herran kehosta ei löydy montaa ehjää tai aitoa kohtaa. Ja surkuhupaista on hömelön ylimyksen mieltymys reheviin muotoihin. Marian Zaida-tyttäressä sekoittuvat mainiosti selväpäisyys ja tunteellisuus, ja jo vanhapiikaikäisen neidon romanttisuus pistetään liiallisen Shakespearen lukemisen piikkiin.

Romaanin kaikkitietävä kertoja iloittelee yksityiskohdilla. Kertoja on kronikoitsija, joka paljastaa naimakauppakatastrofin yksityiskohdat hykerrellen inhimillisille heikkouksille. Juorujen ja pahantahtoisen kyttäämisen kulttuuria repostellaan; ihmisen taipumus ulkokultaisuuteen, manipulointiin ja pöhköyteen tunnistetaan ja tunnustetaan.

”Heikot ja tyhjänpäiväiset luonteet, jotka ovat tottuneet alistumaan pysyvästi ja jotka vihdoin päättävät olla järkähtämättömiä ja lujia, tulevat pian rajalle, jossa heidän järkähtämättömyytensä ja lujuutensa pettää.”

Dostojevski verbaalitulittaa ylhäisön tapoja ja toimia, etenkin laskelmointia ihmissuhteissa. Kiertely-kaartelu-puhe, huhujen tulipalonkaltainen leviäminen ja naimakauppasuunnitelmat tuovat mieleen Jane Austenin. Esimerkiksi Järki ja tunteet -romaaniin löydän monia herkullisia yhtymäkohtia. Suosittelenkin Kersti Juvan uuden Austen-suomennoksen lukemista Dostojevskin romaanin rinnalla.

wp-1594819358158.jpg

Uskon Dostojevskin olevan omimmillaan vakavissa klassikkojärkäleissään, ja Vanhan ruhtinaan rakkaus on tietynlainen vapauttava sormiharjoittelu. Kevyehkö säätyläisten reposteluromaani sopii silti lukutilanteeseeni, siksi välkky hupailu virkistää ja sallin romaanin kärjistävän tyylittelyn. Mielistyn romaanin onnistuneeseen loppuun, jossa kaiken kohkaamisen jälkeen kertoja siirtyy kolme vuotta eteenpäin ja osoittaa meille lukijoille tunteiden ja pyrkimysten suhteellisuuden: muutaman vuoden vieriessä vanhat toilailut ja sydämen asiat haalistuvat, tuskin muistuvat mieleen. Eteenpäin on elävän mieli – hyvässä ja pahassa.

*

F. M. Dostojevski
Vanhan ruhtinaan rakkaus
suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1983 (neljäs painos), ensimmäinen painos 1939
romaani, venäjänkielinen teos ilmestyi 1859
215 sivua.
Löysin kirjan kirjahyllystäni.

Juttuja tästä kirjasta: Vajaa kirjahylly, Jokken kirjanurkka ja Sivuhenkilö.


Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Tiina Piilola on väitellyt tohtoriksi Kalevalan naisista, ja kirja Kalevalan naiset (S&S 2019) jatkaa siitä populaariin tyyliin. Kirja sopii täydellisesti naistenviikolle (haaste tässä, lista mukaan ilmoittautuneista blogeista: tässä), ei vain siksi, että kirjoittajan nimipäivä osuu viikolle. Onnittelut kaikille Tiinoille ja kalavalaisten naisten hengenheimolaisille, joille Piilolan kirja on omistettu!

naistenviikko 2020

Piilola avaa ensin esipuheessa kirjan lähtökohdan, kalevalaisten naisten tarinat:

”Ne kertovat, mitä on tehtävä silloin, kun maailmasta ei löydy tilaa olla sellainen kuin tuntee olevansa – että on sukellettava Ainon lailla kalana veteen, lehahdettava Louhen tavoin lintuna ilmaan tai uskallauduttava tutusta tuntemattomaan niin kuin Marjatta. Ja seurattava puolukan kutsua.”

Tuossa on jo lueteltu naishahmot, joihin kirjassa syvennytään, lisäksi kirjassa esiintyvät Ilmatar, Pohjan neito ja Lemminkäisen äiti, ja kaikista kirja tarjoaa muhevaa tulkintaa. Kalevalan naiset saa minut taas kerran innostumaan kansanrunoutemme ja Lönnrotin koontikirjan kielellisestä ja tarinallisesta moni-ilmeisyydestä. Piilolan lennokas tyyli sytyttää, ja reipas tapa sanailla vakuuttaa minut: juuri näin rempseästi perinteeseen täytyy tarttua.

wp-1591523842472.jpg

Kirjassa on tutkimuksellisen taustan ohella raikasta subjektiivisuutta. Kirjoittaja poimii aiempia tutkimuksia ja tulkintoja sekä esittelee omiaan. Nautin tällaisesta yhdistelystä ja esseistisestä otteesta. Lisäksi Kalevala-aiheiset kuvataideteokset saavat osansa, ja siitä syystä kaipaan kirjaan kuvaliiteittä.

Piilola kytkee myös nykyilmiöitä tutkimusaiheeseensa. Ja hän haastaa, esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilasta:

”Toivoa sopii, että tämä epäkohta toimii kuin puolukka Marjatalle ja saa nyky-Marjatat havahtumaan, kuulemaan kutsunsa sekä vaatimaan nykymenoon muutosta niin pontevasti, että Väinämöisten on kuultava se ja reagoitava siihen. Nykymeno ei voi enää jatkua.”

Hienoja symbolisia ulottuvuuksia irtoaa jokaisesta naisesta, mutta ehkä kirjottaja on innostunut etenkin Ainosta, Louhesta ja Lemminkäisen äidistä. Eikä Kalevalan miehiä voi ohittaa, noita erehtyväisiä turjakkeita, ukkopahoja kosio- ja kostoretkillään. Esimerkiksi Lemminkäisen äidin huivilipojasta kirjassa on muhevaa tulkintaa. Kiinnostavinta taitaa minulle silti olla se, miten kirjan hahmoista sukeutuu symbliikkaa ihmisyyden kehitysasteista, skaala kulkee reflektointiin kykenemättömistä omien tekojensa tunnustajiin ja muodonmuuttujiin.

Feministinen tarkastelu uppoaa minuun, ja viihdyn letkeästi etenevän tekstin kyydissä. Nyt mieleni minun tekevi lukea Kalevala taas kerran.

– –

 

Tiina Piilola

Kalevalan naiset

S&S 2019

255 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Akka.

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja