Aihearkisto: Kirjallisuus

16 heinäkuun, 2019 · 6:51 am

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemirin romaanin nimi Isän säännöt osuu maaliin. Romaanin isän isällä on sääntöjä, kulttuurin tuomia ja hänelle itsestäänselviä vaikkakin epäselvinä muissa levottomuutta herättäviä. Isä arvailee niitä ja asettaa itselleen omia, mikä rakentaa ja rikkoo identiteettiä. Sanomattomat säännöt kehystävät isyys- ja perheromaania.

20190623_112251.jpg

Romaanin pinta on arkinen. Aikuinen poika on isyyslomalla ja hänen isänsä tulee Tukholmaan puolivuosittaiselle pistäytymiselleen. Pojan arki kuluu perheaskareissa ja kriisiytyy, kun isä aikataulu- ja toimintaepämääräisyyksineen on samalla paikkakunnalla.

”Hän tuntee olevansa valmis soittamaan isälle. Tarttuu puhelimeen. Soittaa isän ruotsalaiseen numeroon. Ei vastausta. Hän lähettää tekstiviestin. Työntää puhelimen pois näkyvistä. Soittaa taas. Kulkee edestakaisin veden äärellä, tarkastelee luetteloa tehtävistään ennen nelivuotiaan viisivuotisjuhlia, katselee ankkoja, eläkeläisiä, äitejä äitiyslomalla mutta ei voi olla ajattelematta isää joka ei vastaa puhelimeen eikä ehkä enää ole elossa. Hän yrittää rauhoittua. Rauhoittuu. Menee kahvilaan, jättää rattaissa nukkuvan poikansa ulkopuolelle. Ei ole huolissaan siitä että sattuisi jotain. Luottaa maailmankaikkeuteen mutta lukitsee varmuuden vuoksi rattaat kiinni terassipöytään. Sellaista kaikki vanhemmat tekevät. Ei ole mitenkään omituista olla vähän tavallistakin varovaisempi, kun pitää huolta yksivuotiaasta.”

Tässä on tämän romaanin taika: kerronnassa. Lyhytlauseiset virkkeet nakuttavat tilanteita, tunnelmia, vaihtuvia sävyjä. Vaihtelevuutta on ilahduttavasti, joten mielenkiinto säilyy. Tyylikeinona on lisäksi nimettömyys. Henkilöt ovat ”poika, joka on isä”, ”naisystävä”, ”yksivuotias”, ”nelivuotias”, ”isoisä, joka on isä”, ”sisko, joka on äiti” jne. He ovat jokaihmisiä, silti yksilöitä kulttuureineen, taustoineen, kokemuksineen ja elämäntilanteineen. Heitä katsotaan etäältä, silloin tällöin surkuhuipaisuus edellä. Silti kerronta ei etäännytä.

Tämä on romaani. Ei tarvitse elää lapsiperheessä eläytyäkseen. Harvoin silti väsymyksen sumentama pikkulapsiarjen päivänkierto välittyy näin tehokkaana tai koti-isyyssuorittaminen tallentuu näin kitkeränpilkahtavasti. Eikä kirja kompastu parisuhteen koetinkiviin, vaan rakentaa niistä todentuntuista karikkoa väsyneiden vanhempien kuvaukseen. Lisäksi romaani tarjoaa lukijalle ”pojasta, joka on isä” ja ”siskosta, joka on äiti” ainesta rakentaa heistä täysiä henkilöitä särmineen. Ja ”isoisä, joka on isä” – hän kiristää kaikkien hermoja muttei ole vain hermojenkiristäjä, ei, sillä tämä on hyvä romaani.

– –

Jonas Hassen Khemiri
Isän säännöt. Romaani
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2019
333 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 heinäkuun, 2019 · 7:05 am

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Kesän kirjanaposteluun sopivat novellit: niitä voi lukea silloin tällöin. Se on ollut lukutapani Jeffrey Eugenideksen kokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava 2019) seurassa.

Oma takapihapuutarhani on oikukas, sillä sieltä häviää istuttamiani kasveja tai ne vaihtavat paikkaa, jotkut näivettyvät ja jotkut rönsyävät. Menköön se metaforaksi ihmisen elämälle, ja sellaisena se sopii Eugenideksen novelleihin – ja kokoelman nimeksi. Ihmisen ajattelutapojen ja toiminnan arvaamattomuus ovat novelleissa keskeistä.

Kirjassa on kymmenen novellia. Ensimmäinen novelli ”Valittajat” viehättää minua, sillä se kuvaa tarkkanäköisesti kahden naisen ystävyyttä ja sitä, miten toisen sairaus vaikuttaa elämän mielekkyyteen. Eugenides taitaa napakan luonnehtimisen:

”Ei Cathya yllätä, että Della tukahduttaa terminologian. Dementia ei ole mukava sana. Se kuulostaa väkivaltaiselta, kajoavalta, niin kuin jokin demoni kauhoisi aivoja päästä, ja sitähän se nimenomaan onkin.”

Pidän Eudenideksen tavasta kuvata henkilöitä. Muutamin huomioin henkilöiden fyysis-psyykkis-sosiaalinen olemus muuttuu eläväksi. Lisäksi kerronta antaa tilaa lukijan hoksata niin, että tulkinnan ilo hykerryttää. Sellainen on esimerkiksi novelli ”Kuka on pahis”, jossa vähitellen paljastuu perhettään vakoilevan miehen luonne ja toiminta.

Joissain novelleissa on amerikkalaisuuspohdintaa, mutta varsinaisesti ne eivät ole yhteiskunnallisia. Kirjassa on novelleja, joiden ensimmäinen versio on ilmestynyt lehdissä, vanhin jo 1989. Vanhentuneina ei niitä voi pitää.

Eugenideksen Middlesex oli muutama vuosi sitten kesäni romaanihuippu. Siihen eivät novellit yllä, mutta mainiota luettavaa ne silti ovat. Lyhyt muoto ei estä novelleja kasvamasta täyteläisiksi kertomuksiksi. Ja kieli rullaa mutkattomasti, siitä kiitos sujuvan suomennoksen.

– –

Jeffrey Eugenides
Oikukkaat puutarhat
suomentanut Arto Schroderus
Otava 2019
novelleja
297 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

8 heinäkuun, 2019 · 5:55 am

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela onnistuu tosipohjaisten tarinoiden romaanimuotoistamisessa. Frau kuvaa tunnettua natsirouvaa ja Punaisten kyynelten talo kamputsealaiskohtaloa. Kiivaat (Karisto 2019) saa inspiraation tamperelaisnuorista, jotka tekivät sotaa vastustavia vastarinta-attentaatteja 1940-luvun alussa.

”Kamalan vaikea sana. Sa-po-töö-ri Salme Kiivas. Se rimmasi huolestuttavan hyvin. Kummalla se edes kirjoitettiin, P:llä vai B:llä. Mieluummin olisin kuitenkin vastustaja.”

Romaanin kertoja Salme Kiivas intoutuu ystävänsä Kertun kanssa mukaan poikavaltaiseen sodanvastaiseen porukkaan. Salmen näkökulmasta näyttäytyy Tampere, joka ei ole romaaneissa ennen tullut tutuksi: jatkosotaa käyvä Suomi vainoaa kansalaissodan hengessä vasemmistoaktivisteja ja Ratinassa on kurjassa kunnossa sotavankeja. Sodanvastustajat räjäyttelevät virtalähteitä ja Supo hengittää niskaan.

Romaanin rakenne herättää kiinnostuksen. Se on lähtökohtaisesti kirjemuotoinen, mutta aikatasot kirjoitusajasta 1955 liukuvat 1940-luvulle kerraten epäkronologisesti Salmen nuoruusmuistoja, poliittista toimintaa, vankila-aikoja ja nykyhetkeä vuonna 1955.

20190704_111137.jpg

Romaanissa on hienoja hetkiä, joissa Salme pohtii muistojen totuudellisuutta. Kirjan keskiössä on nuoruudenrakkaus Toivoon. En ole ihan vakuuttunut romaanin kehyksestä eli Salmen kirjekirjoittamisesta Toivon oletetulle vaimolle. Pienen nikottelun jälkeen hyväksyn sen, ja kirjerustailu saa kirjassa perustellun päätöksen. Salmen on perattava Toivon muisto, jotta kolmekymppisenä avioliitto Arvon kanssa alkaisi kunnolla – jotta elämä on elettävä eteenpäin.

”Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”

Tamperelainen työläiselämä sodan aikana näyttäytyy Kiivaat-romaanissa sota-ajan teininäkökulmasta ja punaisten perinnöstä, jota eivät kansalaissodan vankileirit tai Kalevankankaan joukkohaudat tukehduttaneet. Salme asuu Pispalassa  mummun ja veljen kanssa ja on vangitun kiihkokommunistiäidin tytär. Lisäksi riveiltä tihkuu sivistymishalu – työläistaustaisten tamperelaiskirjailijoiden Viidan ja Linnan henki. Salmen haaveena on kirjailijuus.

”Samalla kun tein taloustöitä, kirjoitin. Paperin ääressä runo meni herkästi lukkoon kuin peläten, että se tulisi kynän väärinymmärtämäksi.”

Perhesuhteet välittyvät yhteiskunnallista taustaa vasten monisävyisesti, samoin ystävyys ja ihastumisen epävarmuustunteet. Huomaan tykästyväni tarinaan ja mutkattomaan kerrontaan, joka kuitenkin sopivan repaleisena jättää aukkoja. Rannela onnistuu välkyttämään kirkasta kerrontavaloa aiheeseen, josta ei ole romaaneja kirjoitettu.

– –

Terhi Rannela
Kiivaat
Karisto 2019
romaani
209 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 heinäkuun, 2019 · 6:00 am

Runosta moneksi: kolme erilaista kokoelmaa

Runous on pienilevikkistä kirjallisuutta, josta kustantamoiden julkaisuiksi päätyy ehkä prosentin verran. Vaikka lavarunous on nosteessa, ei runokirjoja huimasti osteta, ei liiemmin lainata. Ehkä vieläkin elää ajatus runouden vaikeudesta. Runojen ystävät kyllä vakuuttavat, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää, runoista voi nauttia tunnelmia ja havaintoja tavoittaen tai kielen joustavuutta ihastellen. Uskokaa jo!

Koska runoja kustannetaan vähän, runoja ilmestyy paljon omakustanteina ja yhä enemmän myös verkkojulkaisuina. Valitsen juttuni kimaraan kolme erilaista kokoelmaa. Ne osoittavat, että runo saa olla moninaista. Se voi olla kieltä ja ilmaisua villisti vääntävää äänneleikkiä (Stina Saari: Ä nim ling), rehevänraastavaa elämäkertatunnelmaista sikermää (Susu Petal: Taikkarin mäellä) tai lohturunoja (Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema). Ja kaikkea niiden väliltä.

20190702_134800.jpg

Stina Saari: Ä nim ling

”Kielellistelising!”  – siinä yksi rivi Stina Saaren esikoiskokoelmasta Ä nim ling (Teos 2018). Kirja on omistettu – vai onko se jonkinlainen alaotsikko? – Lukemattomille. Ja onhan lukemattomia tapoja kielellistää, Saarella ihan omanlaisensa.

Koen, että tästä runokirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä se on eräänlainen kielellinen ryöppyleikki. Lähimmin ehkä tuntemuksiani kuvaa se, että mieleeni tulee lapsen arvaamattomat tunnevaihtelut keksimisen riemusta ja muksahduksien tuskasta kielen oppimisen alkuvaiheessa, kun eivät äänteet ihan vielä löydä ymmärrettäviä sanoja mutta ääntelijä on kontaktissa muihin. Ääntelyn lisäksi Saaren runoissa on kyllä täysin ymmärrettäviä rivejä, ja niissä on välillä jopa aggressiivista pontta.

Runo voi olla tällainen: ”ÄN, YYN”, tai: ”1. Ammotan.” Tai: ”Naks!” Tai:

”kio etsii
kiöetsiiihanat silmätihanat
se täyttää kaunisjos sut saisijotenkin
– -”

Tai se voi olla tuomioasiakirjan kaltainen epäsanoineen tai työpografisesti sivuille leviävä. Ihan silkan riemun lisäksi riveiltä löydän viitteitä seksuaalisuuden erilaisille ilmanemistavoille, myös väkivaltaisille. On tapahtunut jotain, johon ei opittu kieli riitä.

20190702_135057.jpg

Runomieltymykseni liikkuvat lähinnä lyriikassa, josta nappaan kiihdyttäviä kielikuvia, tunnelmatuttuuksia, ällistyttäviä sanomisen tapoja ja minua puhuttelevia ajatuksia. Saaren runoista monet ilahduttavat raikkaana irrotteluna, mutta minua kokoelma ei kestoravitse vaan hetkihuvittaa  kielirajakokeiluna. Kieli saa rajattomana taipua juuri näin(kin), mutta tunnelmani tiivistän irtositaattiin:

”Hyvänen
aika
ku oli.”

Muuten: eilen selvisi, että Saaren kokoelma voitti tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnon. Palkintoraati pitää nykyrunoutta kielen koe- ja leikkikenttänä, ja ”näillä kentillä Stina Saari kirjoittaa omintakeisen aseistariisuvasti, siekailematta, ja niin, että oudot sanat alkavat tuntua tutuilta. Ja tuttuihin sanoihin, moi, törmää kuin ensimmäistä kertaa.”

Onnittelut!

tanssiva karhu logo 940

Osallistuin kahdella postauksellani (Jyrki Kiiskisen Kun elän tässä ja Henriikka Tavin Toivo tässä) kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu – palkituista runokirjoista.

Stina Saari
Ä nim ling
Teos 2018
Runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Luettua elämää, Kosminen K, Opus Vei ja Reader, why did I marry him?

Susu Petal: Taikkarin mäellä

Asuin opiskeluaikani Turussa, joten Taikkarin mäki on tuttu ja muukin lähiympäristö. Nuoruuteni luuhasin yliopiston laitamilla, mutta Susu Petalin runokirjan Taikkarin mäellä (2018) puhuja saa ihan erilaista elämänoppia toispual jokke:

”- –
avasit tölkin ja koffi sihahti
irrotit renkaan
panit sen sormeeni

 
edessä samppalinna
selän takana taikkari

 
aurinkoa ei missään
vain
haalea taivas ilman paloa
 
istuttiin joen rannassa
vinettokusi haisi puskissa
– – ”

Runoissa seurataan nuoren tytön kokemuksia. Luumunpunaisin huulin testataan erilaisia makuja, ja monesta jää karvasta maku. Petalin runoihin tallentuu raadollisia kokemuksia, joissa tenukeppiukot, tyttörallia kiertävät datsunkuskit, pöllyssä korkealta heittäytyvät poloiset ja elämän ensikertalaiset kohtaavat ja ohittuvat. Päihdehuuruilla hoidetaan kasvukipuja ja rokki soi. Petal siirtää runoihinsa hetkiä nuoruudesta aidosti ja kaihtelematta.

20190702_135400.jpg

Runojen vereslihainen tyttö liikuttaa minua. Luen tunnelmia sikermänä teinitytön kasvuvuosista, joissa itsensä hukkaaminen ja näkyväksi tuleminen kulkevat rinta rinnan. Jossain meikin alla on pienen tytön äidin ja pelastuksen kaipuu, mutta kasvojen säilyttäminen vie jengisekoiluun. Harvinaisen suoraa ja ravistavaa. Koskettavassa runossa ”Ei kukaan” (s. 39) tuo tyttö on paljaana (lainaan koko runon):

”luumua huulet
luomet taivaan sinistä ja valkoista
 

lakkanailontakki sileänä ympärilläni
jaloissa haisaappaat
rööki suussa
kädessä tölkki
 

naapurin akka tuli vastaan
kyttäsi
ei sanonut mitään

 
kukaan ei tunne

 
minua ei ole”

Susu Petal
Taikkarin mäellä
Susu Petal 2018 (verkkokirja, runot ilmestyivät ensimmäisen kerran 2007)
runoja
80 sivua.
Ilmainen ISSUU-kirja verkossa
Kirjaan pääsee Susu Petalin blogista: https://susupetalsanat.wordpress.com/2018/01/16/thn-pdyin/
Muualla netissä Juhani Tikkanen ja blogissa Kirja vieköön!

Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema

Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema on Kirsi-Maria Hiltusen oman kustantamon kirja (Koikkela Kustannus 2018). Runot ja valokuvat hän on omistanut edesmenneille isovanhemmilleen. Runoissa ollaan jo kirjan nimeenkin viitaten elämän alun, lopun ja jatkuvuuden äärellä.

Runoissa puhutellaan kuolleita ja viivytään talvisella kirkkomaalla: ”Talven jääkylmä syli / hellii ruusujasi. / Ei kai sinun ole kylmä.” Runon puhuja sanottaa ikäväänsä ja löytää lohtua uskosta, ja enkeleillä on rooli sanansaattajina. Tunnelmaa lisäävät hautausmaa-aiheiset valokuvat.

20190702_135205.jpg

Itse en ole uskonnollinen, mutta on todennäköisesti lukijoita, joita rukouskirjatyyppinen pieni runokirja saattaa lohduttaa surussa. En näe syytä rajoittaa, mitä runo saa olla. Lukijat päättävät.

Kirsi-Maria Hiltunen
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema
Koikkela Kustannus 2018
valokuvarunokirja
32 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: , ,

3 heinäkuun, 2019 · 6:50 am

Selkotekijä: Pekka Rahkonen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio

Pertti Rajala

Satu Leisko

Marja-Leena Tianen

Jasu Rinneoja.

Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

Pekka Rahkonen, kuka olet?

Olen arkkitehdin koulutuksen saanut kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Olen tehnyt kuvitustyötä 1990-luvulta lähtien ja toiminut päätoimisena kuvittajana vuodesta 2003 eteenpäin. Olen kuvittanut tieto- ja oppikirjoja ja lukuisia lehtiä sekä tehnyt sarjakuvia ja viikoittaisia pilapiirroksia eri lehtiin.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

En muista enää tarkasti ensimmäisen yhteyden syntyä Kehitysvammaliittoon, mutta tein kuvituksen Antin ja Timon puhtauskirjaan, jonka Kehitysvammaliitto julkaisi vuonna 2002. Sen jälkeen olen tehnyt erilaisia selkotekstien kuvitustöitä.

Pekka
Kuva: Pekka Rahkonen

Miten kuvasta tulee selkokuva?

Selkokuvituksessa – samoin kuin selkotekstissä – on tärkeää, että kaikki on selkeää. Selkokuvassa on esillä se asia, henkilö tai tapahtuma, joka halutaan kuvana esittää, eikä siinä ole mukana ylimääräisiä elementtejä. Tärkeää on, että kuvituksen mahdollinen tausta ei sotke pääasiaa eivätkä kuvituksen elementit hämmennä katseen kulkua kuvassa.

Kuvituksessa ei esitetä asioita liian viitteellisesti, eli esimerkiksi huonetilaa tai kalustusta esitettäessä esillä on selkeästi myös lattia tai matto, jonka päällä esimerkkisi tuoli on, eikä tuoli esimerkiksi leiju tyhjän päällä. Tällaisia yksityiskohtia en välttämättä huomaa, joten selkokirjallisuuteen perehtyneen kustannustoimittajan apu on monesti tarpeen.

Miten selkosarjakuva syntyy?

Olen tehnyt kaksi selkomuotoista strippisarjakuvaa Papunettiin: Jaakko ja Jekku 1, ja 2. Strippimuotoiseen sarjakuvaan sopii toki omasta takaa tietynlainen pelkistys ja ruutusisällön yksinkertaisuus, joten kovin paljon en joutunut työtapojani, kuvitusta ja tekstejäni muokkaamaan verrattuna muuhun normaalista sarjakuvatyöskentelyyni. Toki työprosessin aikana sain Papunetin verkkotoimittajalta arvokasta ohjausta vitsien ymmärrettävyyteen sekä puhekuplien tekstisisältöön ja helppolukuisen fontin valitsemiseen.

Selkoteksti tutuksi: Jaakko ja Jekku -sarjakuvat

Pekka Rahkosen Jaakko ja Jekku -sarjakuvista on julkaistu kaksi verkkokirjaa Papunetin Tietoa ja tarinoita -sivuilla (Jaakko ja Jekku, 2016 ja Jaakko ja Jekku 2, 2018). Sarjakuvien tarinoissa seikkailevat nuori mies ja koira. Jokainen sivu sisältää 2 – 4 ruudun tilanteen tai tapahtuman. Kummassakin verkkosarjakuvakirjassa on 10 sivua.

Sarjakuvien tarinoissa Jekku-koira on Jaakon tasavertainen kaveri. Tilanteista välittyy arkinen yhdessäolo ja sen tärkeys kummallekin. Kommelluksissa ja huumorissa on lämmin tunnelma. Jo nimi ”Jekku” antaa odottaa, että koiralla on kepposet mielessä.

Stripit ovat mukavan vaihtelevia. Toisissa kuvat kertovat lähes kaiken, jolloin sanoja ei tarvita, ja toisissa painottuu dialogi. Sarjakuvatyylisesti lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia. Silti huumori voi liittyä sanaleikkiin tai tekstiin perustuviin tulkintaodotuksiin. Esimerkiksi kaverukset ovat lääkärin odotushuoneessa, ja vieressä on kyltti ”Eläinallergia”. Se saa lukijan olettamaan ihan muuta, kuin mitä viimeisestä ruudusta paljastuu.

Monissa stripeissä oleellista on se, mitä kuva kertoo. Tulkinnat syntyvät Jaakon tai Jekun ilmeistä tai asennoista.

Jaakko ja Jekku -sarjakuvan kuvitus osoittaa hyvin, miten selkeä kuva voi olla ilmeikäs. Taustojen pelkistykseen on todella kiinnitetty huomiota, silti ei tule tunnetta, että jotain puuttuisi tai visuaalinen ilme olisi tylsä. Värimaailmaa hallitsevat murretut värit miellyttävät silmää.

Verkkokirjan ominaisuuksiin kuuluu se, että sarjakuviin saa äänituen. Jaakko ja Jekku -sarjakuvakirjojen stripit lukevat Antti Laakkonen ja Pietu Roisko.

Pekka Rahkosen selkokuvituksia

Masi Tulppa: Pääsy kielletty! (teksti Jari Mäkipää, selkomukautus Riikka Tuohimetsä) Ilmestyy syksyllä 2019 (Opike)
Laura-kertomussarja 2017, 2018 (Papunet)
Jaakko ja Jekku -strippisarjakuva 2016, 2018 (Papunet)
selkonovellikirjojen kuvituksia 2006 – 2008 (Papunet)
Pallosankari Unski 2004 (Opike)
Tikas-oppikirjasarjan kuvituksia 2002- (Opike)

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

28 kesäkuun, 2019 · 11:36 am

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Reykjavikin reissuun hankin matkalukemiseksi Kätlin Kaldmaan romaanin Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2018). Annoin hieman periksi matkakirjaperiaatteilleni, sillä kirjailija ei ole islantantilainen. Romaani kuitenkin kertoo perhetarinan Islannista.

20190627_084354.jpg

Tämäntapaisia kirjoja on tapana kuvailla runollisiksi. Niissä on kauniisti punottua kieltä, tapahtuma-aukkoja ja reaalista irtoavaa. Kaldmaan kirjassa käytetään lisäksi odottamattomia typografisia keinoja sekä vaihtuvia näkökulmia ja tyylejä. Kirja kunnioittaa islantilaisperinteitä siten, että romaanin uskottavaan sukupolvitarinaan yhdistyy fantasiaelementtejä. Siinä on sadun muotoon puettuja osia ja irreaaleja tapahtumia.

Olen kuullut kirjasta kehuja mutta vältellyt kirjakokemusten lukemista. Olin siis melko tietämätön etukäteen, vaikka hitusen tihkui lisätietoa kevään Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa virolaiskirjailija Kaldmaa haastatteli islantilaiskirjailija Sjónia. Haastattelija kertoi päätymisestään Islantiin ja sen vaikutuksista kirjan kirjoittamiseen.

20190518_163531.jpg

Ensinnäkin jo Islannissa ei ole perhosia -nimi nostaa odotuksiani. Kielto ja siihen liittyvä ajatus askarruttivat hyvällä tavalla. Mitä siellä sitten on, jollei perhosia; miksi ei ole perhosia; mitä se merkitsee? Lepattava uteliaisuus palkitaan, sillä saan kysymyksiini vastauksia. Ne tulevat epäsuorasti, merkityksiä viistäen. Ihan kokonaan kirja ei kuitenkaan lunasta lupauksia.

Repaleinen sukusaaga esittelee etenkin kannattelevia naishahmoja ja jokusen kummallisen miehen kuten miehen, jonka aurinko ottaa omakseen. Lopputulemani on, että romaani tuntuu tarinalta, jota suvun nykyajan nainen siirtää tyttärelleen. Suurta, pitkäikäistä onnea eivät sukutarinan henkilöt koe, mutta he kokevat paljon. Ehkä tuleva tuo käänteen saada aika, paikka ja elämä haltuun.

Sadunhohtoisuuden vuoksi kenestäkään ei oikein saa otetta, mutta sekin on tyylillä selitettävissä. Aluksi silkat satupätkät tuntuivat virkistäviltä, välillä väsyin niihin. Silti on monia hetkiä, jolloin henkilöiden pakenevuus toisaalta herättää mielenkiinnon, muljauttaa vatsanpohjaa. Lisäksi kirja tarjoaa useita erillisiä lumohetkiä, yksittäisiä kuvauksia, jotka ihastuttavat.

”On paikkoja, joissa menneisyyden pitkät sormet yltävät jopa yli monen sadan kilometrin tyhjyyden ja tarttuvat tulikuumilla pihdeillään avonaiseen verta vuotavaan sydämeen, niin että kaikki sydämeen virtaava veri valuu suoraan maahan, hylkivälle laavapinnalle.”

Tuonkin sitaatin väkevyys viehättää. Se kuvaa myös sitä, miten islantilainen ympäristö vaikuttaa tekstiin ja siinä kuvattuihin maisemiin. Vaikka kirjakokemukseeni liittyy varauksia, sopi se hyvin matkakirjaksi. Se on taustatunelman luoja vasten islantilaisen luonnon ainutlaatuisia näkyjä.

– –

Kätlin Kaldmaa
Islannissa ei ole perhosia
suomentanut Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2018
346 sivua.
Ostin kirjan kustantajan verkkokaupasta.

Tästä kirjasta on paljon blogijuttuja, kirjoittajina muun muassa Kirjaluotsi, Lumiomena ja Tekstiluola.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani

Avainsanat:

26 kesäkuun, 2019 · 10:02 am

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Arnaldur Indriđasonia tituleerataan Islannin luetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on ainakin islantilainen kirjailija, jonka teoksia minä olen lukenut eniten. Huonoimmillaankin hänen kirjansa ovat dekkarityyliä, joka sopii makumieltymyksiini. Kyse on ihmisistä, ihmisistä välittämisestä rikosten takana.

Petsamo (Blue Moon 2018) sijoittuu sota-aikaan, ja sen keskiössä on Petsamosta Islantiin seilannut pakolaiva, jolla pohjoismaissa työskennelleet ja opiskelleet islantilaiset palasivat kotimaahan vuonna 1940. Pääosassa on nainen, jonka sulhanen ei saavu Kööpenhaminasta laivalle. Tämä kirjaosuus paneutuu syyllisyyden taakkaan ja sen jäytäviin seurauksiin.

Kuvan oikeassa alareunassa on Esja-laiva, joka toi Petsamosta islantilaiset kotiin. Reykjavíkin satamassa on infotauluja historiallisista tapahtumista, tämä on niistä yksi.

Petsamon toinen tarinalinja selvittää sotilaspukuisen nuorukaisen kuolemaa. Sota-aikana Englanti miehitti Islannin ja amerikkalaisjoukkojen tukikohdat muuttivat saarelaisten elämää. Islantilaispoliisi Flóvent ratkoo yhdessä miehitysjoukkojen sotapoliisin Thorsonin kanssa murhaa, sitten toista – ja pikkuhiljaa kytkös Petsamo-laivan tapaukseen kietoutuu muuhun juoniainekseen.

20190623_094633.jpg

Pikkuhiljaa on oikea sana kuvaamaan Petsamoa. Juonta rakennellaan hiljakseen, tutkintaan tai muuhun totuuden selvittämiseen tarvitaan katkonaisia, ympäripyöreitä keskusteluja. Eli vilkasta toimintaa kaipaaville meno voi olla tuskastuttavan hidasta. Seuraan paraikaa islantilaisen Loukussa-telkkaridekkarisarjan toista tuotantokautta ja siinä on samanhenkistä hidasta jäyhyyttä, totista peittelyä ja vähäsanaista väistelyä.

Se on myönnettävä, ettei Flóventissa eikä Thorsonissa (esimerkiksi jo kirjassa Varjojen kujat) ole samanmoista vetoavuutta kuin Arnaldur Indriđasonin aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen poliisihenkilöissä. Pureutuminen heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ei vie syntyihin syviin kuten esimerkiksi kuvaukset henkilöhahmoista Marion Briem (esimerkiksi Mestaruusottelu) ja Erlendur Sveinsson (esimerkiksi Reykjavikin yöt).

Arnaldur Indriđasonin dekkareissa on siis aina kyse siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan, eivätkä ne asiat ole irti yhteiskunnassa tapahtuvasta. Yhteisön, ajatustapojen ja ulkoisten vaikutusten merkitys näkyy ja tuntuu. Sota-aikaan sijoittuvissa kirjoissa natsismin nakertava vaikutus on yksi asia, toinen on amerikkalaistuminen, muu tulee perhesuhteista.

Julkaisen juttuni viikolla, jota vietän Islannissa. Kuljen Reykjavikin katuja turistien joukossa ja kuvittelen kortteleiden ja sataman elämän aikoihin, jolloin meitä uteliaita miljööihastelijoita ei juuri ollut. Kiitän kirjailijaa tunnelmista, jotka aikaansaavat katuja kulkiessani ailahduksia tuttuudesta; teen kävellessäni aikaloikkia kirjojen Reykjaviikiin.

Ja muuten: juttu ilmestyy pride-viikolla. Siihenkin Petsamo aiheiltaan sopii.

– –

Arnaldur Indriđason
Petsamo
suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon 2018
dekkari
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muuta Islanti- ja Indriđason-fiilistelyä jutussani kirjasta Islantilainen voittaa aina.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 kesäkuun, 2019 · 5:15 am

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 Islanti eteni jyrän lailla, ja viikinkihenkinen kannustusjoukko uhohuutoineen jäi mieleen. Ja pääsi 300 000 -väkisen kansan jalkapallojoukkue myös MM-kisoihin. Kova saavutus! Pärjäämismielikuvaa vahvistaa Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka alaotsikko kuvaa meininkiä: Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015).

Mitä tiedän Islannista? Pääosin ymmärrykseni perustuu Arnaldur Indriðasonin dekkareihin, ja hieman lisää kokemusta olen hankkinut Loukussa-tv-dekkarisarjasta. Tiedän naispresidentti Vigdiksen ja huiman pankkikriisin. Satu Rämön kirjassa lähes kaikki esiintyvät (ei Loukussa), ehkä liiaksi pankkikriisi, mutta ymmärrän sen syvävaikutuksen kansaan.

Koska tänä aamuna matkustan Islantiin, kartutin pohjatietojani Rämön kirjan avulla. Luin kirjan jo vuoden alussa reissun varattuani, ja postaan lukukokemukseni nyt matkan alkuitäpinöissä.

20190122_055748.jpg

Rämön kirjassa blogipostauksellinen ote kohtaa matka- ja elämäntapaesittelyproosan. Siinä on henkilökohtaista, sillä kirjoittaja asuu Reykjavikissä vaellusopasmiehensä ja lapsensa kera, ja on hän myös paikallisen Suomi-desing-kaupan osakas. Hieman liikaa minun makuuni kirjassa on toistoa, mutta mukavasti juteltua kirjassa on paljon. Kokonaisuus on kiva orientaatio Islantiin.

Nautiskelen islantilaishistorian kertauksista, ja hauskoja juttuja riittää sukurakkaudesta ja siitä, miten melkein kaikki ovat jotenkin sukulaisia. Geenijuhlat ovat hupaisat: Rämö rikastaa pikkusaaren perimää, ja siitäkös miehen ystävät pykäävät juhlat. Mukava on myös lukea ainutlaatuisen luonnon kuvauksia, ja menköön luonnon piikkiin myös se, miten elävästi Rämö todistaa islantilaisten vankkumatonta uskoa itseensä.

Ja vielä Arnaldur Indriðasonista, sielukkaiden dekkareiden kirjoittajasta. Elävästi Rämö kertoo, miten hän sai ongittua haastattelun dekkaristilta, joka ei haastatteluja anna. Ja voin täysin yhtyä kuvailuun:

”Näkökulmien ja tyylin ohella ihailen avoimesti Arlandurin lahjakkuutta. Tarinoissa siirrytään aikakaudelta toiselle kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukija tuntuu astuvan aikakoneeseen ja siirtyvän hetkessä 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Elävät, kuolleet, kadonnet ja löytyneet liukuvat aikatasolta toiselle niin upealla tavalla, että lukiessa tuntuu kuin pienet oravat juoksisivat selkää pitkin.”

– –

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015, pokkariversio 2016
asiaproosaa
279 sivua.
Työkaveri lainasi.
Kirjan kirjoittajan blogi: salamatkustaja.com

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

23 kesäkuun, 2019 · 6:06 am

Jyrki Kiiskinen: Kun elän

Kolari, elämän arpapeli, muistot – niistä on Kun elän -runokokoelma tehty (Tammi 1999). Siltä se ensi silmäyksellä näyttää, ja toisella katsannolla runot ovat moninainen tilinteko sukupolvien jatkuvuudesta, rakkaudesta ja sanojen avaruudesta. Jyrki Kiiskinen sai kirjastaan aikanaan Tanssiva karhu -palkinnon, enkä ihmettele. Hienoa, ajatuksellista rytmirunoa!

tanssiva karhu logo 940

Osallistun postauksellani kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu -palkituista runokirjoista. Haaste on Ylen sivuilla, ja linkit bloggaajien juttuihin löytyvät Tanssiva karhu -sivuilta.

Näen kokoelmassa jopa juonellisuutta: runon puhuja tarkastelee elämäänsä kolarin jälkeen, kun saa elää. Autoilu (elämä) sisältää tuhon mahdollisuuden mutta myös vapauden, vapautumisen:

” – –
Hän ei tarvitse ruumiin voimaa,
riittää kun vääntää avainta,

ikkuna vihreä mielesi mukainen,
mielesi pelkkää kaistaa.”

Kirjan aloittaa osa nimeltä ”Maisema särkyneen tuulilasin takana”. Se sisältää 28 roomalaisin numeroin etenevää runoa, joissa on vaikuttavia kuvia elämisen eri puolista. Väkevä runo rakkaudesta (VIII) säväyttää, niin myös ajatusten kierto maailmasta rakastettuun ja lapseen (X), samoin runo, joka pukee sanoiksi vaikeasti sanoitettavaa kirjoittamisesta, ja samalla luen sitä elämän kiertoa (XI) – näin runo päättyy:

” – –
oksien lomitse
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.”

Kokoelman loppuosan otsikko on ”Uneton”, ja ne runot ovat nimettyjä. Niissä valvotaan kello yhdestä seitsemään, myös äiti, isä ja veli saavat nimikkorunot. Runot ilmaisevat unettoman ajatuskehiä, perhetilanteiden selvittämistä, elämäntotuuksien pohdintoja, menneen elämän puntarointeja ja muistojen tulvaa.

”- –
taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erilaista muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain.”

20190421_094345.jpg

Runoista kirjoittaminen on vaikeaa, sillä runoilija on tekstissään sanonut sanottavansa, valinnut tavat ilmaista. Houkutus siteerata on suuri, sillä niin tulee esille runojen omaäänisyys, sanomisen oikea olemus. Heijastelen höpinöissäni hämärästi vain sitä, mitä Kiiskinen ilmaisee kirkkaasti – niin postaamiseni näen.

Haluan kuitenkin avata lukukokemukseni, ja luokittelen kolme pointtia lopuksi näin:

  1. Kiiskisen runojen teemat osuvat, sillä elämän, muistojen ja kuoleman kysymykset puhuttelevat minua. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kokoelma on ajaton.
  2. Rytmiikka tempaa mukaansa. Parisivuiset runot jakautuvat lähinnä kaksi- ja kolmerivisiksi säkeistöiksi. Monissa runoissa myös sanamäärä säkeissä on hallittu kahteen, kolmeen. Siitä syntyy rytmi, joka rullaa sanottavaa ja hyrisyttää sisältöä eteenpäin, vastustamattomasti.
  3. Sisällön ja muodon kauneus ei ole sanahelinää vaan kirvelevän ja kipeän todentuntuista. Kiiskisen kokoelma Kun elän tuntuu henkilökohtaiselta; tuntuu kuin runon puhuja on todella havahtunut siihen, että kun hän vielä elää, tämä on sanottava.  Minä saan mahdollisuuden jakaa sen ja löytää kosketuspintoja. Sellaista on hieno runous.

”- –
mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.”

– –

Jyrki Kiiskinen
Kun elän
Tammi 1999
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Henriikka Tavi: Toivo (2012)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

21 kesäkuun, 2019 · 5:43 am

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Minä olen se nainen, joka hörähteli kesän alussa P- ja I-junissa työmatka-aikoihin. Vaikka omien lasten murrosikäajoista on onneksi jo vierähtänyt vuosia, saatoin hyvin samastua Roope Lipastin Jälkikasvukauteen (Atena 2019).

20190616_205624.jpg

Lipastin kirja sopii hyvin kuunneltavaksi. Se etenee kronologisesti kuvaten tavallisen, kunnollisen perheen keskimmäisen lapsen pahimman murrosvaiheen. Esikoinen on jo muuttamassa kotoa ja kuopuksen kuohu on kirjan lopussa hykerryttävästi aluillaan.

Kertojaisä koostaa kokemuksiaan ajanjaksona, jolloin hänen pitäisi kirjoittaa murkkukasvatusopasta. Ei yllätä, ettei teoria kohtaa käytäntöä. Muikeasti verbaalivitsejä ja koomisia kohtauksia silti kirjaan solahtaa. Sopivasti on raadollista menoa eli kohtuuttomia konflikteja, nuoren itsepintaista omnipotenssia ja vanhempien virheliikkeitä. Kokoan: mukavan viihdyttävää perheproosaa Lipasti taitaa pakista kokeneena kolumnistina.

Äiti-Pian ja kertojaisän suhde vaikuttaa olevan kunnossa, pääosin pulmia ratkotaan yhdessä, ja mikä tärkeintä, nauretaankin. Hermolepoa he hakevat erillään. Äiti käy jumpassa, isä vetäytyy varastoon muovailemaan savesta eläinvanhempien (!) kuvia, vertailu- ja lohtumateriaalia. Hieman minua jää askarruttamaan naapurin Lotta. Miksi tämä isäkertoja naapurista on kovin kiinnostunut juuri synnyttäneen yksinhuoltajaäidin elämästä?

Perusparisuhde tuo turvallisen pohjan teinirimpuilun käsittelylle: tätä aikuisten avuttomuutta tapahtuu kaikille, ihan tavallisille. Niin tavallisille kuin nyt kirjailija- ja seurakuntatyöntekijävanhemmat ovat. Ja ovathan he vanhempina.

Kirja huvittaa ja herättää myötätuntoa. Välipalaluettavaa, arkisen mukavaa. Tosin toivon Lipastilta tulevaisuudessa hymyn hyytymistä lieventävää kirjaa aikuisten lasten vanhempien huolista. Eivät ne lopu.

– –

Roope Lipasti
Jälkikasvukausi
Atena 2019
romaani
äänikirjana 4 tuntia 39 minuuttia
lukija Markus Niemi.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2019 · 5:29 am

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Onnenkissa-nimi tuo mieleen amuletin tai aasialaisen tassua heiluttava rihkamalelun. Sitten valkenee: se on Edith Södergranin runo! Taustatiedot kertovat, että Aino Vähäpesolan tarkoitus oli kirjoittaa Södergranin runoista, mutta syntyi esseen, autofiktion ja romaanin yhdistelmä, kirja nimeltä Onnenkissa (Kosmos 2019).

Kirjan luvut alkavat aina Södergranin runolla, jonka teemaan tai säeajatuksiin Vähäpesola (tai pikemminkin kirjan kertoja) yhdistää kokemuksiaan, pohdintojaan ja havaintojaan. Seksuaalisuus, sukupuoli ja feminismi asettuvat aihekärkeen: kertoja on katkera patriarkaatille ja sukupuolimallinnuksille.

Vähäpesolan otteessa on suoruutta Henriikka Rönkköseltä ja Sisko Savonlahdelta, lisäksi mausteena Mia Kankimäen ja Minna Maijalan yhdistelmätyyliä, jossa henkilökohtainen kytkeytyy taiteeseen ja kirjallisuuteen. Onnenkissan 24-vuotias kertoja vatvoo maailmaa ja itseään terävästi, kiihkeästi ja kaihtelemattomasti.

”Voisi olla vaivattomampaa, jos en suhtautuisi elämään, josta kirjoitan, kuten kirjallisuudentutkija suhtautuu runoon. Muutaman sekunnin vähättelevän kädenliikkeen taustalla on valtava merkitysverkosto. Sekuntien tapahtuma voi saada taustakseen kokonaisen teorian patriarkaatin vallan ikiaikaisuudesta.”

Kertoja on tosissaan, ärhäkkä ja avoin. Hän yhdistää runoteemoihin kokemuksiaan Poikaystävästä, laastarisuhteesta Leijonaan, tyttösuhteista, joogasta, ulkonäkö- ja pukeutumisjutuista. Ne limittyvät feministiseen lukutapaan ja omista tunnekokemuksista ammentaviin tulkintoihin. Pohdittavaa riittää, ja se saa kertojalle ajatushien pintaan. Siihen patriarkaattikatkeroitunut kertoja hakee viilennystä jooga-asennosta nimeltä kuollut mies.

Iso osa pohdintoja säväyttää minua, mutta joiltain osin etäännyn. On eittämättä asioita, joita viisikymppinen lukija näkee toisin kuin parikymppinen kertoja, jolla on toinen kasvuaika ja todellisuus. Esimerkiksi päivittelen kertojan kuvausta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelun ilmapiiristä. En oikein innostu ulkoisten seikkojen (tukat, asut, tyylit) luettelusta (vaikka luulen ymmärtäväni, miksi niitä on). Ironiaa erotan jossain kohdin.

20190616_195313.jpg

Keskityn ihastelemaan Vähäpesolan runotulkintoja. Oivaltavia pohdintoja on runojen syntyajan ja tämän ajan tulkintojen suhteista, samoin Södergranin henkilön ja runojen erottamisesta. Kertoja korostaa lukemisen kokemuksellisuutta.

”Södergranin runous edustaa varhaista modernismia. Modernistiset runot kuvaavat sisäistä maailmaa välittömän arkirealismin yläpuolella. Nämä maailmat ovat ensisijaisesti yksilöllisiä, joten lukijallekin suodaan vapauksia. Runot luetaan silmät peitettynä. Niissä ei ole välttämättä mitään arkista tai konkreettista, jolloin mieli täydentää niille sitä, jos täydentää. Olisi oikeastaan todella surullista yrittää lukea tällaisia runoja irti omasta maailmastaan tökkien karannutta ja kadonnutta Edith Södergrania. Tässä on se lukemisen ideologia, jonka perusteella voi sanoa tietävänsä, mistä runot kertovat. Minä tunnistan niissä oman sukupuoleni vankilan, seksi- ja parisuhteeni, vaikka niitä ei olisi niihin kirjoitettu.”

Kuuntelin Onnenkissaa äänikirjana, jonka lukijalla on sopivaa kiihkeyttä äänessään. Hieman häiritsee, että joidenkin lukujen loppupuolella lukijan ääni käheytyy. Toisaalta se sopii, huvittaakin: sanottavaa on, sitä ei malta lopettaa. 

Nyt en tarkoita äänikirjan lukijaääntä, kun totean: jokainen lukija lukee ja tulkitsee kokemuksiaan vasten. Niin tekee kirjallisuudenopiskelija Aino Vähäpesola ja hänen kirjansa kertoja, niin teen minä. Kirjan kertojan into tarttuu minuun, pistää peilaamaan vuosikymmenten takaisia.

Näen itseni 1980-luvulla ostamassa ylioppilasrahoillani Södergranin runot, niihin lumoutumassa; näen itseni nuorena kirjallisuudenopiskelijana, kun luennoilla käännetään selkä biografialle ja katsotaan narratiivisuutta kohti, tunnustetaan lähestymistapojen subjektiivisuus mutta haetaan teorioista perustelevuus; näen naistutkimuksen rantautuvan Turun yliopistoon, ja jotkut solahtavat ranskalaisfeministiteoreetikoiden viitekehyksiin. Ja sitten näen itseni luopumassa kirjallisuudentutkimuksesta ja siitä vuosikymmeniä myöhemmin kirjabloggaajana jakamassa minämietteitä lukemastani. Feministi olen aina ollut, en vain välitä, minkä aallon.

20190616_194044.jpg

Edith Södergranin runoista vielä tämä: niiden moderni voima vaikuttaa, ja niin vaikuttaa myös se, että ne resonoivat Vähäpesolan tyyliin muistuttaen runoilijan uhoa. Siitä pitääkin jokin todiste antaa, muutama säe Södergranin runosta Revanssi:

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kapungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.”

Kirjallisuudentutkimukseen viittaava ei usein pääse julkilukuun, joten sen salakuljetus tekstiin viehättää minua. Uhoan nyt minäkin: Vähäpesolasta kuullaan vielä lisää.

– –

Aino Vähäpesola
Onnenkissa
Kosmos 2019
Autofiktio-esseistiikkaa
äänikirjana 5 t 13 min
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Lukuvika.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 kesäkuun, 2019 · 6:06 am

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

”Olen kyllästynyt tähän tarinaan. Kertoisin mieluummin jonkin toisen. Jonkin vaihtoehtoisen. Harmillista, ettei ole rinnakkaista todellisuutta, johon voisi välillä hypätä ja katsoa, miten asiat siellä olisivat menneet, hän esittää.”

Lukijana en ehdi kyllästyä, sillä Eveliina Talvitien esikoisromaanin kerronta pitää minut valppaana. Kovakuorinen (Into 2019) rakentuu erilasille kerronnoille, ja aikatasotkin vaihtelevat. Välillä viivytään Eevan ja Miran lähiölapsuudessa 1970-luvulla, sitten silmäillään heitä nuorina naisina 1990-luvulla ja 2000-alkupuolella.

Alun sitaattiin tempaan heti jatkon:

”Mutta sinullahan oli rinnakkainen todellisuus. Loit sellaisen itsellesi.”

Ja noiden rinnakkaisuuksien tulkinta tuottaa minulle mukavaa askartelua. Kuka puhuttelee ja ketä? Mitä on tapahtunut ja miksi? Rakenteeltaan silputtu kokonaisuus pitää mielenkiinnon yllä, lisäksi romaaniin tuikataan jännärityyliä sen olematta varsinainen jännäri. Kirjan kansi viittaa tiettyyn suuntaan, mutta tuottaa sisältöä ajatellen jopa symbolisia tulkintoja. Etenkin Kovakuorinen on kasvukertomus, psykologinen henkilökuva ja romaani ystävyydestä. Siinä on lisäksi luokkaretkitematiikkaa ja feminismiä.

Kiinnostavinta on äänien vaihtuvuus. Etenkin ystävyksistä toinen hajoaa välillä mielikuviin, jotka siirtyvät paperille irtonaisesti, kielellisesti reippaasti. Tyttöjen lapsuuden ja nuoruuden kuvaus kertoo kaihtelemattomasta tyttöydestä, sellaisesta, jossa tyttöjen yhteispeli löytää omat sääntönsä. Niillä pitäisi pärjätä sitten miesten kanssa. Tai sitten ei.

Heikoin lenkki romaanissa on Mies, kuoriaisten (ja naisten) kerääjä. Miehen näkökulmaan ja Mieheen liittyvät osuudet tuottavat tyypittelyjä, jolloin agenda peittoaa välillä kirjalliset ansiot. En silti epäile, etteikö tällaisia sittisontiastyyppisiä miehiä yhä olisi.

Mutta lapsuus reuhtovien äitien tyttöinä, tyttö-naisten välinen ystävyys, ajankuvan ilmeikkäät iskelmä- ja pop-viittaukset ja feministi-ihanteiden (mm. Woolfin Oma huone) omanlaiseksi saattaminen miellyttävät. Feministinen lukutapa kaikkineen sopii Talvitien kirjaan, ja siinä on ainesta monelaisiin havaintoihin ja selityksiin. Viihdyn noukkien runsaudesta vetäviä juttuja. Kohdat, joissa kerronta irrottelee ja irtautuu reaalista, maustavat mainiosti lukukokemustani.

– –

Eveliina Talvitie
Kovakuorinen
Into 2019
esikoisromaani
227 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Julkaisupäivä 15.6.2019.
Postannut jo: Kirsin kirjanurkka ja Reader, why did I marry him?.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

14 kesäkuun, 2019 · 5:30 am

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

13 kesäkuun, 2019 · 6:00 am

Camilla Grebe: Lemmikki

Luen nykyisin harvakseltaan juonidekkareita. Monet vuodet kahmin niitä, etenkin pohjoismaisia. Kiinnostavimmissa dekkareissa on yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyviä pintaa syvempiä tasoja, parhaimmistoon kuuluvat Karin Alvtegenin, Hennig Mankelin, Karin Fossumin ja Jussi Adler-Olsenin dekkarit. (Kestosuosikkiani, ranskalaista Fred Vargasia, en lue tähän joukkoon vaan henkilövetoiseen vinksahtaneeseen jännäriproosaan.)

Johdatteluun lankean siksi, että Camilla Grebe jatkaa mainiosti juoneltaan vetävää jännityslinjaa, jossa on yhteiskunnallisia intentioita. Lemmikki (Gummerus 2018) kytkeytyy pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Sen johtoajatus on: ”Olisit itse voinut joutua pakenemaan sotaa ja nälkää.” Eetos ei vaikuta päälle liimatulta, vaan se herättelee ymmärrystä ja empatiaa niitä kohtaan, jotka menettävät kaiken ja sitten pelastuttuaan joutuvat pohjoismaisen hyvinvoinnin keskellä uhatuiksi.

20181227_150443.jpg

Lemmikin pääjuoni käynnistyy parin vuosikymmenen takaisesta lapsenmurhasta, joka kytkeytyy tuoreeseen murhaan. Tapahtumat sijoittuvat rappioituvalle maalaispaikkakunnalle, josta on kotoisin yksi tapauksia selvittävistä poliiseista, Malin. Lisäksi kateissa ovat Greben edellisestä romaanista Kun jää pettää alta tutut henkilöt Peter ja Hanne.

Jännitystä lisää vuorottelukerronta, jossa tapahtumia vievät eteenpäin Malin ja tapahtumiin vahingossa sotkeutuva 15-vuotias Jake. Myös Hannen oma ääni kuuluu päiväkirjamerkinnöissä, vähän muutenkin. Erilaisten henkilöiden näkökulmat lisäävät jännitysmomentteja, mutta niiden myötä myös kuvataan kasvukipuja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat  persoonakehitykseen ja vaikeuttavat sitä. Kirja välittää identiteettiongelmia niin nuoren, aikuisen kuin muistinsa menettävän henkilön näkökulmasta.

”Herätessäni tajuan heti, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti. Olen ylittänyt rajan ja astunut tuntemattomalle maaperälle, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mitä olen kuvitellut tietäväni itsestäni ja tulevaisuudestani, on osoittautunut vääräksi – valheeksi, jonka olen punonut kuvitelmista, – – .”

Välillä kerronnassa on kömpelöä rautalangan vääntöä, kankeaa maaseutu-kaupunki-dikotomiaa, hitautta ja liiallista aihekuormaa, mutta juoni odottamattomine loppukäänteineen viihdyttää – jos niin rohkenen karmeuksien lukemisesta sanoa. Ja vielä tämä: vierastan dekkareissa aina sitä, että yksi tutkintaan osallistuvista on kiinteästi rikosvyyhden osallinen. Silti. Huomasin tempautuvani dekkarin vietäväksi.

– –

Camilla Grebe
Lemmikki
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018
dekkari
509 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2019 · 6:00 am

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelleyn jännitysromaani Älä jää pimeään (Gummerus 2019) yllättää iloisesti siten, ettei siinä rynnitä murhaajan jäljillä eikä veri lennä, vaan keskiössä ovat kriisit ja traumat, jotka ovat valitettavan tavallisia: raiskaus ja tulipalo. Vai tapahtuuko tosiaankin raiskaus, onko sittenkin kyseessä murhapoltto? Kuka on persoonaltaan epävakaa vai onko sittenkään? Oleellista on, miten epäilyt, salaisuudet ja syyllisyydet vaikuttavat henkilöihin ja heidän tekoihinsa.

20190422_142905.jpg

Juoneen jujuttaa epäluuloisuutta herättävä tunnelma, jota kerrontaratkaisut lisäävät. Kirjassa kertovat vuorotellen aviopari Laura ja Kit, ja aikajänteen muodostavat nykyhetki ja 15 vuotta aiemmin tapahtunut. Henkilövetoinen dekkari panostaa tunteiden kuvailuun.

Älä jää pimeään -jännärissä viehättää yksi yksityiskohta: Kit on hurahtanut auringonpimennyksiin ja saa Laura-rakkaansa samaan koukkuun. Se toimii symbolina ja myös kerronnallisesti:

”Kit riisui lasini vastaukseksi ja katsoin paljain silmin hiilenmustaa palloa taivaalla. Tiesin katsovani laajaa vetykaasun muodostamaa niemekettä, mutta seistessäni siinä pystyin ajattelemaan vain jumalia ja taikuutta. Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se on niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömältä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.”

Minun makuuni kirjan keskivaiheella on liikaa viivyttelyä. Loppuosan yhteensattumat laskevat intoani, samoin juonenkäänteet, etenkin loppupuolen psykopaattivaihe. Dekkarimakuni tuntevat tietävät, että minua sieppaavat sekopäisyyteen pohjautuvat ratkaisut. Onneksi loppu tarjoaa pikkuylläreitä – lopulta onkin kyse muusta kuin annettiin olettaa. Perusasetelmaan liittyy ihan ymmärrettävää psykologista pohjaa: häpeäsalaisuuksia, jotka piiloteltuina paisuvat.

Menköön. Älä jää pimeään on kokonaisuutena kelpo rikosviihdettä, koska paikoitellen siinä on virkistävän omaperäisiä hetkiä henkilöasetelmien ja auringonpimennysten vuoksi.

– –

Erin Kelly
Älä jää pimeään
suomentanut Päivi Pouttu- Delière
Gummerus 2019
jännitysromaani
486 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: