Pohjoinen tuuli
hyydyttää sulan. Varo
verso. Pakene.
*
Viti valkaisee
kurkien siivet. Kevään
haamut värisevät.
*
Uppoan jälkiin
jäniksen. Lumetta on
lumeton aika.
*
Kuka surmasi
sinivuokon? Aurinko
paljastaa murhan.
*
Päivä paistetta:
sulaa taas. Sulkien
kahina kuuluu,
kesävieraiden huuto
suon laidalta. Tule jo.
Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot
Kiinnostuin syksyllä Rachel Cuskin proosatyylistä lukiessani Ääriviivat. Tämän kevään suomennos Siirtymä (S&S 2019) ei uteliaisuuttani vähennä. Minkälaisin kuulokuvin Cusk nyt tarjoilee älykästä elämäntarkkailua?
Siirtymästä erotan kerrontakaaren. Romaani alkaa minäkertoja-Fayen taustoituksella: kovia aikoja on takana, hän on muuttanut poikineen Lontooseen ja hankkii remontoitavan asunnon. Kertoja saa sähköpostiin tarjouksen astrologisesta kartasta, jossa Fayen planeettojen asennot ovat siirtymässä. Lopussa jotain on siirtynyt, mutta on turha odottaa juonta tai järistystapahtumia.
Vautsi! Romaanissa pohditaan uskomuspohjaisen passiivista elämänajautumista eli kohtalon osuutta ja samalla nakutetaan tarkasti tositilanteita. Yhdistelmä tuottaa kerrontaherkkua, jonka sisus maistuu pitkään niin, että tunnistan makusävyjä vähitellen.
”Kun pitää selittää omaa itseä, sanoin, paljon jää ymmärtämättä ja paljon ymmärretään väärin, moni olettamus jää vaille perustetta ja moni sana vaille olennaista merkitystä.”
Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:
”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”
Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.
Minua riivaa usein tarve löytää merkityksiä ja sanomaa. Cusk ei osoittele niitä minulle, vaan pöyhin niitä tekstin lomasta. Ja teksti! Virkkeet etenevät hengityksen lailla, luonnollisessa rytmissä. Nautittavaa luettavaa, siitä kiitos Cuskin ohella suomentajalle.
”Ei ollut tarpeen miettiä, oliko naiseuteni yhtä kuin kohtalo: paljon oleellisempaa oli oppia tulkitsemaan kohtaloa, erottamaan muotoja ja kuvioita, tutkimaan niissä piilevää totuutta. Sitä oli vaikea tehdä, jos uskoi yhä yksilöllisyyteen saati sellaisiin henkilökohtaisiin käsitteisiin kuin oikeudenmukaisuus, kunnia tai kosto, niin kuin on vaikea puhua ja kuunnella yhtä aikaa. Olin oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi, sanoin.”
– –
Rachel Cusk
Siirtymä
suomentanut Kaisa Kattelus
romaani
S&S 2019
141 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani
Agnes on pienoisromaanimittainen novelli kahdesta erilaisesta naisesta. Se ilmestyi vuonna 1892 Minna Canthin kokoelmassa Novelleja II. Agneksesta olen kirjoittanut aiemmin blogissani (tässä), ja nyt julkaisen Agneksen selkokielisenä verkkokirjana.
Agnes on ajankohtainen ja kiinnostava Canthin 175-juhlavuotena siksi, että se monipuolistaa mielikuvaa Minna Canthin tuotannosta. Canth ei ollut vain vähäosaisten puolestapuhuja vaan myös terävä naisen psyyken kuvaaja. Sen välittäminen selkolukijoille on kulttuurisesti tärkeää.
Agneksen käsittelemiä aiheita ei juuri selkokirjoissa ole ollut: nuorten naisten ystävyyden muuttuminen, mustasukkaisuus, aviokriisi naisen näkökulmasta, modernin ja perinteisen naisroolin rinnakkaisuus ja naisen asema avioliitossa tai sen ulkopuolella. Canth kuvaa poukkoilevia tunteita elävästi. Kaikki tämä kiinnostaa yhä, vaikka Agnes on kirjoitettu yli 125 vuotta sitten.
Tein mukautustyön vuoden 2018 lopulla. Tämän vuoden alussa oli iloinen yllätys, että alku-Agnes on mukana Canthista väitelleen ja hänestä elämäkerran kirjoittaneen Minna Maijalan toimittamassa novellikokoelmassa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019). Sen ansiosta voi nyt lukea tai luettaa rinnan alkuperäistä ja mukautettua Agnesta. Alkuperäinen Agnes löytyy myös verkkoversiona kansalliskirjaston sivuilta.
Agnes-mukautus on pääosin perusselkokieltä, paikoitellen on vaativan selkokielen tason piirteitä kuten eri aikamuotojen ja konditionaalin käyttöä. Kirja sopii nuorille ja aikuisille selkolukijoille sekä lukijoille, jotka hyötyvät yleiskieltä helpommasta tekstistä. Joillekin lukijoille Canthin ajan kirjoitetun kielen rakenne ja sanasto voivat olla haastavia, ja siksi selkomukautus helpottaa Canthin tuotantoon tutustumista.
Canth kirjoittaa näin:
”Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin hieneillä poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin nuo palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkaan kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok´ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei kukaan.”
Selkomukautuksena se muuttuu tällaiseksi:
”Ja toden totta, hän oli kaunis!
Iho oli valkoinen ja posket kuin samettia.
Mustat, kiiltävät hiukset olivat vaalean ihon vastakohta.
Lisäksi jokainen Agneksen liike oli pehmeä.
Kukaan meistä työistä ei ollut kuin Agnes.”
Miksi valitsin sanomisen juuri noin? Siihen vaikuttavat alkuperäisen tekstin koko luvun sisältö ja monenlainen punninta, mitä otan, jätän, välitän.
Selkoistuksessa säilyvät keskeiset henkilöt, juoni, tarina ja tunnelma. Selkotekstin joukossa on autenttisia lauseita ja sanontoja, mutta pääosin sanasto on tälle ajalle tuttua, lauseet lyhyitä ja virkerakenteet helppoja. Pituus lyhentyy reilusti, ja lukemista helpottaa tarinan jaksottelu lyhyiksi luvuiksi. Selkotaiton periaatteet tukevat lukemista: iso fontti, yksi kokonaisajatus yhdellä rivillä, kappaleet lyhyitä ja palsta kapea.
Selko-Agnes-julkaisun loppuun olen kirjoittanut lyhyen selkokielisen kirjailijaelämäkerran Minna Canthista. Siitä saa perustiedot henkilöstä ja tuotannosta.
Julkaisen selko-Agneksen ilmaisena verkkojulkaisuna PDF-muodossa (bit.ly/agnes_selko). Julkaisulla on selkologo, joten sen selkokielisyys on taattu. Agnes suunniteltiin selkokirjaksi, mutta kustantaja ei saanut sille tuotantotukea. En ole saanut enkä saa julkaisusta rahaa.
Se, että jaan selkokirjan ilmaiseksi verkossa, on poikkeuksellista, mutta haluan jo tehdystä mukautustyöstäni olevan iloa ja hyötyä Minna Canthin 175-juhlavuotena. Moista tekoa tuskin tulen toistamaan.
(Ennakkotietona kerron, että olen mukauttanut selkokielelle myös Canthin Hanna-romaanin. Sen kustantaja tuottaa äänikirjaksi syksyn aikana. Siitä lisää sitten julkaisuaikana.)
Toivon selko-Agneksen tavoittavan lukijoita vapaana verkkojulkaisuna. Agneksen avulla voi miettiä naisten valintoja Canthin ajosta tähän päivään – tai vain nauttia klassikkokirjailijan eloisasta tarinasta.
– –
Minna Canth
Agnes
selkomukautus Tuija Takala
65 sivua
julkaisija Tuija Takala 2019
bit.ly/agnes_selko (bit.ly/agnes_selko)
Selkotuotantoani on julkaistu kirjoina: runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), novelleja (Hyvä päivä) ja romaani (Lauralle oikea).
Syntymäpäivälahja 175-vuotiaalle Minna Canthille Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2019.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Selkokirja
Ilmeikästä ite-taidetta kekseliäältä runoilijalta! Se tuli mieleen katsellessa Heli Laaksosen näyttelyä Ilma luppa Erkkolassa – ja teki mielen hyväksi.
Taidenäyttely Ilma luppa liippaa läheltä Laaksosen runoutta. Näyttelytöissä on huvituksen pintaa mutta moneen tahoon tuupaavia ajatuksia. Jotkut naurattavat ääneen, jotkut jättävät haikean pohjavireen ja toiset kouraisevat vakavasti. Töissä on oivalluksia ja ne virittävät oivaltamaan.
Ilma luppa -teokset osoittavat luovien ratkaisujen taitoa, ja lisäksi ne ovat ajan hermolla. Monissa töissä pohjana on kierrätysmateriaali. Esimerkiksi seinähirsi on saanut pintaansa maalauksen, kihvelit on runoiltu ja kuvitettu kasviaihein ja vaaka tuunattu näyttämään kauniita kuvia. Osa töistä on installaatioita, osa maalauksia. Osa verbalisoi otsikoinnissa (mm. ”Ko ei vaa kimalaine sais täst ikän kuulla”) tai lähtökodissa (mm. uutissarja).
Koskettava on ”Huano omatunto”, joka on maalattu ”etelävirolaisesta metsästä löytyneiden kirkon raunioiden akkunaraami”. Siinä materiaalin lähtökohta, lintuhahmojen olemus ja väritys, työn nimi ja ajatusmaailma ovat enemmän kuin osiensa summa. Teoksen ”Viimeinen aamiainen ja yhdeksän haikeaa hahmoa” osien asettelu ja vaihtuvat eläinhahmot puhuttelevat. Tässäkin teoksessa ensin harhaudun fiilistelemään kevyesti, ja sitten huomaan lumikon yläpuolella…
Sanoinko jo, että eläinhahmojen symbolisuus toimii? Sanoinko jo, että Laaksosella pysyy sivellin ja muut tarvittavat kuvataidetyökalut hyvin hyppysissä? Sanoinko jo, että kannattaa lähteä kulttuurimatkalle Tuusulanjärvelle?
– –
Heli Laaksonen
Ilma luppa. Maalauksia margariinirasiaan, puulle ja muulle
Kuvia ja video näyttelystä: tässä.
Erkkola, Rantatie 25, Tuusula (19.5.2019 asti)
Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide
Mitä teen, kun marketissa on joka hyllyn välissä maistiaisia? Pysähdynkö mutustelmaan? Nappaanko makupalatuotteen ostoskoriini vai välttelenkö heräteostoksia? Minulle käy näin:
”Nyt saan ottaa, ojentaa käden
kohti tarpeita, tunnustella
kukkakaalin hattarat, kovat pilvet
jotka natisevat kuin hankaimet kun etenen
paljastuu kurpitsan kylki kuin aamu tai ilta
ja antaa suunnan, niin kuin mikä tahansa
mitä pidämme aurinkona.”
Minä nimittäin shoppailen Sanna Karlströmin runoja kokoelmasta Alepala (Otava 2019). Koriin kertyy ensin säettä sieltä täältä, nautinnollisia ajatuskiteytymiä, sitten kokonaisia runoja, joiden tunnelmista täytyn. Tarvitsen näihin runoihin isot ostoskärryt, ehkä sellaisiin 56-sivuinen kokoelma mahtuu.
Minulle Alepala merkitsee ihmisen ikävöintiä ja tyhjyyden täyttämistä. Olemisen valintatalossa on tarjolla kaikenlaista elämään kuuluvaa, eikä voi välttyä siltä, että kaikella on alku ja loppu. Siis suoraan sanoen: kokoelman myymäläkielikuvat toimivat.
”Kuoppa kulki Alepan käytävillä,
oli vaikea sanoa olinko syvä vai tyhjä.Halusin tunteita.
Toisen pitelemän leivän.”
Kokoelman toisessa osassa muna-symboli vie ajatuksia elämän kiertoon, jälkikasvuun. Hienoja havaintoja luen yhteydestä ja erillisyydestä – ja vääjäämättömästä:
”Olet erite
minusta, mutta eri
oma todellisuutesi
avaamaton säilykemutta sinun on mentävä rikki.”
Haluan kerskakuluttaa näitä runoja, joissa ei kerskuta kulutuksella. Niissä elämä on kestävää vaikkakin särkyvää, myös jatkuvaa: ”Aina joku kuolee mutta ketään ei kokonaan päästetä täältä.” Ihailen myös sitä, miten runot käsittelevät aikaa ja vanhenemista: ”Iho kurtistuu vauvankokoisen ytimesi ympärille.” Ja näin runoissa tiivistetään eletyn elämän arviointi:
” – –
ja oliko tarpeeksi merkityksellisiä hetkiä,
niittyjä sullottuna yhteen maljakkoon.”
Nyt taitaa sitaattioikeuden rajat tulla vastaan, vaikka houkutus on yhä suuri poimia säkeitä ja kokonaisia runoja, jotka tekevät minuun vaikutuksen. (Silloin pitäisi kopioida koko kokoelma.)
Kokoelman kompakti muoto ja ajatusten avaruus kohottavat minua. Olen nyt kuin marketissa jaettu heliumpallo, täynnä nostavaa kaasua. Karlströmin runokieli puhuttelee, koska sillä on sanottavaa olemisesta, elämästä, maailmasta. Puhukoon runot puolestaan, mutta tiivistän kokemukseni kuitenkin vielä yhteen sitaattiin:
”Olin kiitollinen, en löytänyt sanoja
valmiiksi pakatulle”
– –
Sanna Karlström
Alepala
Otava 2019
runoja
56 sivua.
Ostin kirjan.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot
Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkoi helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.
Sarjassa on jo esitelty Johanna Kartio ja Pertti Rajala.
Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.
Olen helsinkiläinen, perheellinen nainen. Olen ammatiltani suomen kielen opettaja.
Opiskelin kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, ja sinä aikana bongasin selkokielisten nuortenkirjojen kirjoituskilpailun. Aiemmin en ollut kirjoittanut omien opetusmateriaalieni lisäksi mitään selkosuomeksi. Kirjoitin kilpailuun ensimmäisen version Unohtuneesta maasta. Sitä ei kilpailussa vielä julkaistu, mutta jo silloin tuntui siltä, että selkotekstin kirjoittaminen on hauskaa.
Kuva: Laura Oja
Minulle on tärkeää, että tarinan maailmassa on jotain ekstraa, jota ei voi tavallisesti kohdata elämässä. Tarinan taikaa voi olla realistisessakin kirjallisuudessa, mutta fantasia-ainekset ovat minulle tarinaan sisään vetäviä tekijöitä.
Spekulatiivisen fiktion ominaisuudet kiehtovat minua. Jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin Unohtunutta maata, ajattelin tarinan vielä jatkuvan. Kirjan aihepiiri houkutteli käsittelemään sitä eri näkökulmista, ja niin kehittyivät trilogian muut osat Unohtunut poika ja Unohtunut kansa.
Kun kerroin kirjoittavani selkokielellä, yllätyin monien reaktioista. Minulta kysyttiin, miten uskallan kirjoittaa tarinani selkokielellä, sitähän on varmasti vaikea kirjoittaa. Minusta on tärkeää tuntea kohderyhmä, jolle kirjoittaa. Kun kirjoitan, kiinnitän huomiota, että tekstit ovat saavutettavia ja ne avautuvat nuorelle, mutta ne eivät rajaa aikuista lukijaa pois.
En osaa sanoa, sillä niillä kaikilla on omia erityismerkityksiään. Suosikki on se, mitä sillä hetkellä teen: siihen ovat ajatukset kääntyneet. Nyt minulla on esimerkiksi suunnitteilla kirja maahanmuuttajanuorten tarinoista.
Luen poikani kanssa Markus Hotakaisen Avaruus-kirjaa, ja se on ehkä jo 150. lukukerta. Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli vaikuttaa kiinnostavalta sota-ajasta kertovalta selkoromaanilta. Lisäksi tykkään Pertti Rajalan tuotannon monipuolisuudesta. Olen mielissäni siitä, miten Tuija Takala on uudistanut selkokielisen kirjallisuuden lyhyttä formaattia eli runoja ja novelleja. Esimerkiksi Kierrän vuoden tuo selkorunouteen raikkaan tuulahduksen, ja Hyvä päivä -kirjan novellien lyhyys sopii moneen käyttöön.
Unohtuneen maan trilogia kertoo kirja kerrallaan yhden varhaisnuoren tarinan. Nuoria yhdistää se, että he käyvät koulua samalla luokalla. Jokaisella kirjan päähenkilöllä on kotiin liittyviä ongelmia, joiden ratkaisuissa auttavat kokemukset Harsomaassa, fantasiaympäristössä. Satu Leisko osaa limittää luontevasti eri ympäristöt sekä reaalimaailman henkilöt ja fantasiaolennot.
Satu Leisko on laatinut kirjojen käsittelyn tueksi oppimateriaalin, joka on avoimesti Opike-kustantamon kotisivuilla. Joka kirjasta on tulostettavissa PDF-materiaali, jossa on kysymyksiä kirjoista. Opettaja voi valita kirjoitettavia ja suullisia tehtäviä sekä ryhmätyökokonaisuuksia. Mukana on myös oikeita vastauksia.
Tehtävien tavoitteina on luetun ymmärtäminen, monipuoliset tuottamisen taidot ja kirjallisuusanalyysien harjoittelu yksin ja ryhmissä. Leisko ottaa hyvin huomioon sen, että tehtävät sopivat erilaisille oppijoille ja niitä voi tehdä eri tavoin. Esimerkiksi posterin voi laatia perinteisesti tai digitaalisesti Padlet-sovelluksella, ja kirjatietouttaan voi ilmaista kirjallisesti tai suullisesti tai testata opetusmateriaalin Kahoot-pelillä.
Tehtävät ositetaan kysymyksiin kirjan perustiedoista, henkilöistä, paikoista, juonesta ja teemasta. Tehtävänannot ovat lyhyitä ja ytimekkäitä selkoperiaatteita soveltaen. Esimerkiksi Unohtuneen kansan fantasiahamoista kysytään seuraavasti ja autetaan löytämään vastauksia kertoen sivut, joilta tietoja voi etsiä:
Millaisia ollumit ovat?
Miltä he näyttävät?
Miltä he kuulostavat?
Leiskon oppimateriaali tukee hienosti opetusta. Nyt eivät opettajat ainakaan ideoiden puutteesta johtuen voi ohittaa trilogian kirjoja. Tehtävät soveltuvat myös sanataideohjaukseen, ja hieman rukaten ne käyvät myös muiden kuin nuorten ryhmätoimintaan.
Avaimet. 2016. Papunetin verkkotarina 2016.
Talvi tiaisten luona. Papunetin verkkotarina 2018.
Tulin Suomeen. Avain 2018.
Unohtunut maa. Opike 2014.
Unohtunut poika. Opike 2017.
Unohtunut kansa. Opike 2018.
Unohtuneen maan trilogian oppimateriaalit. Opike 2019.
Tietotiivistys
- Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
- Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
- Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
- Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
- Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.
Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.
Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä
Lähden tästä: mykkä viulistiveli katoaa ja löytyy puhuva koira. Ja vapaasti kirjan sanomisia mukaillen lisään, että perheenjäsenillä ei ole kaikki kotona, vaikka kaikki ovat kotona eli kolme aikuista lasta, äiti, äidinäiti, äidin uusmies ja uusmiehen teinitytär. Olen vinkeän äärellä, kun luen Veera Salmen romaania Perhoset veljeni ympärillä (Otava 2019).
Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja se periaatteessa etenee vuoden verran kronologisesti siitä, kun Johannes katoaa Reykjavikissa, mutta monesti poiketaan menneessä. Välillä kertojat vaihtuvat, hieman tekstilajitkin, mutta pääosin kertojana toimii isoveli-Joonas. Joonas on hukassa elämänsä ja aikuisuutensa kanssa, joten mieltä kaiken muun ohella vaivaa lapsuus, lapsuudenystävä ja fanitus Tim Burtonin Saksikäsi Edwardiin. Edellisiin kytkeytyy Janoscin Panama-lastenkirja, jälkimmäiseen Burtoniksi nimetty koira. Eikä tässä kaikki, sillä joka perheenjäsenellä on jotain diagnosoitavaa, esimerkiksi masennus, mutismi, Alzheimer, ADD ja autismi.
”Vaikka meillä oli suuri hätä, me liikuimme kaikki jollain omalla tavallamme eteenpäin.”
Paljon – liikaa? Monta lopetusyritystäkin? No, on yllin kyllin ainesta, osa ei löydä paikkaansa, ja se kirjaa lukiessani vaivaa. Vähä vähältä mieleni keventyy, eikä romaanin kaikenkarvainen juttukuorma enää niin painakaan. Se johtuu siitä, että nuorten aikuisten hukassaolon kuvaus on sopivan huoletonta ja psykologinen lähestymistapa vaivatonta. Lisäksi raskauden vastapainona nyrjähtänyt tunnelma tuo mukanaan komiikkaa. Minua miellyttävät rivien välien lämpö ja ymmärrys, jotka mahtuvat kasvu- ja perheromaanin maailmaan.
”Tässä mahdottomassa maailmassa on sittenkin hetkittäin mahdollista elää.”
Joitain tapahtumakäänteitä kakistelen, ja yksi Joonia-siskon lapsuudenkokemus karmaisee. Virkistyn, kun eteeni tupsahtaa outouksia ja letkautuksia. Yksi on se, jossa muistellaan kesyyntyneiden kauriiden kaupunginvalloitusta. Toinen on se, kun tyydytään siihen, ettei Johnny Depp nuorene eikä Tim Burton saa enää aikaiseksi mestariteoksia.
Kun nyt tuumailen kokonaisuutta, totean: tykkään. Kielellisesti ketterää kirjassa on mukavasti. Nappaan loppuun hivelevän katkelman, jossa toivo pilkistää ja aikuisuus mahdollistuu.
”Uudet ajat olisivat jotain mistä me emme vielä tienneet. Saattoi olla, että ne ajat, jotka olivat tulossa, eivät olisi niin onnellisia kuin ne jotka olivat takana, mutta saattoi olla päinvastoinkin.”
– –
Veera Salmi
Perhoset veljeni ympärillä
Otava 2019
romaani
256 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani
Eeva Kilven tuotanto on laaja. Kun hakee siitä mielikuvia, tupsahtaa ajatuksia naisen oikeudesta omaan nautintoonsa ja evakkoudesta. Koska Kilven runsaassa tuotannossaan on paljon kaikkea (runoja, novelleja ja romaaneja), riittää myös aiheita, muistakin kuin ensimmäisiä mieleentupsahduksista. Luonnon ja eläinten suojelu on yksi niitä.
Viime vuonna Kilpi täytti 90 vuotta ja juhlahaastattelussa (Suomen kuvalehti) hän kuvaa runoilijuuttaan: ”En ikinä edes ajatellut, että kirjoittaisin runoja, mutta niitä alkoi tulla ja kokoelmistani on pidetty. Niitä siteerataan yhä jatkuvasti. Se on ollut minulle yllätys, koska pohjimmiltaan runoni ovat aika yksinkertaisia.”
Luin Kilven kokoelman Kiitos eilisestä (WSOY 1996), ja edelliseen sitaattiin viitaten lainaan yhden runon:
Minä pesin tänään ikkunat!
Minä pesin tänään ikkunat!!
Minä pesin tänään ikkunat!!!
Riemastuttavaa, miten kolmesti toistuvaan simppeliin lauseeseen saa sisältöä. Ensinnäkin ikkunanpesua vieroksuvana voin yhtyä suunnattomaan iloon, jos joskus moisesta urakasta selviän. Se on todellista itsensä voittamista. Toisekseen tekee mieli tulkita tuo myös symbolisesti: joskus onnistuu ylipäätään ponnistelussa tai onnistuu pyyhkimään sumentavaa töhkää itsensä ja maailman välistä – silloin näkee hetken kirkkaammin.
Kiitos eilisestä sisältää pääosin tilintekorunoja runon puhujan äidin kuoleman jälkeen. Suru ja kaipaus yllättävät, muuttavat muotoaan, ja niiden seurauksena ajatukset äidistä muuttavat muotoaan. Osa runoista on runsaita, osa kiteyttää:
Ӏiti oli kuin antiikkituoli lapsuudenkodista:
vanha, hauras, nariseva, korvaamaton.”
Kokoelmassa on monenlaisia aiheita. Runon puhuja tuntee itsensä vanhaksi, hän tarvitsee rakkaan, joka jaksaa nostaa tavaroita. Tarvitsee hän muutakin: ”Meidän suhteemme on älyllinen, eroottinen ja elimellinen.” Runoissa on läsnä menetys, ei vain johtuen äidin kuolemasta, myös suhteessa rakastettuihin. Yhdessä runossa hienosti kuvataan mennyttä suhdetta: ”Myös me olemme tänne maapallolle / unohtunutta valoa.”
Ikääntyminen tuntuu siltä, että on ainoa uusia asia runojen puhujan elämässä. Voimattomuus, muistin hauraus – monia ikääntymisajatuksia löytyy kokoelman runoista. Kokoelman ”Sarja vanhainkodista” tuntuu kovin ajankohtaiselta suhteessa viime viikkojen vanhusteenhoitopolemiikkiin. Runoissa myös kuoleman ajatukset toistuvat.
”Voi olla, että kuolema on luonnollista,
mutta vanhuus tuntuu poikkeukselta.”
Kilven suorasanaisissa runoissa on arjen havaintoja kakanvärisestä takista, saunomisesta ja tv:n katselusta. Runoissa vilistää tilanteita ja tunteita, niissä heittäydytään ja seurataan sivusta. Jotenkin niistä välittyy tunne tolkusta. Tarkka havainnointikatse ei väistele monitulkintaisuutta eikä aforistisuutta. Viimeksi mainittuun haluan lopettaa. Kilven runo tiivistää rakkauden olemuksen:
”Tästä on kysymys:
asettua alttiiksi mahdollisuudelle
että tulee hylätyksi
ennen kuin itse ehtii hylätä.
Sitä on rakkaus.
– -”
– –
Eeva Kilpi
Kiitos eilisestä
WSOY 1996
runoja.
126 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot
Matkan varrella olen välillä väsähtänyt sisäsiistin ja kultivoituneen Guido Brunettin seurassa, vaikka venetsialaisympäristö ja sen ongelmat kiinnostavatkin. Viisikko-sarjaa muistuttava ateriointikuvailu ja verkkainen juonipurku toisaalta huvittaa. Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Donna Leonin sarjan dekkarit, vaikken kaikista viimevuotisista kirjoista olekaan postannut.
Maalliset jäänteet (Otava 2019) on sarjaosa, jonka kanssa virkistyn. Ennallaan on Brunettin työpaikan hierarkia ja suhteet, esimerkiksi gesturan sihteeri loistaa korvaamattomana tietolähteenä. Rakkaus perheeseen ei horju, mutta jotain erilaista värinää tai suvantoa on nyt luvassa. Brunetti näet lomailee yksin, joskin olosuhteet selittävät ratkaisun. Brunetti lukee antiikin tekstejä ja muuta sivistävää. Ja pohdiskelee.
”Brunetti oli lukenut vastikään kirjan, jossa sanottiin, että kanahaukka kykenee erottamaan perhosen siipisuonet: mistä sen tietää, mitä kaikkea me pystymme näkemään? Tai tuntemaan? Mahdollisuuksia on rajattomasti, jokainen meistä on erillinen valintojen ja kykyjen universumi.”
Kirjan alkupuoli paljastaa taas hyväosaisten etuiluaseman; loppuosa korostaa sitä ja korruptiota. Mutta välissä luen elävää, kaunokirjallista kuvausta helteisestä lagunasta, soutamisesta ja mehiläisten hoidosta. Alkaa jopa vaikuttaa siltä, että rikos, jota Brunetti alkaa ratkaista, on mehiläisten kuolema.
Ei, kyllä ihmiseen liittyvä katoamistapaus vaatii selvityksen. Tapaus ei ole kuitenkaan tavanomainen, ei myöskään ratkaisu. Minut virittää hyviin kirjakokemustaajuuksiin se, miten kirjassa kuvataan ihmisten läheisiä suhteita, joissa on silti vierautta, ja lisäksi kiehtoo syyllisyysteeman kuvaus. Ajankohtaisuutta lisää vanhustenhoidon problematiikan sekä ilmastonmuutoksen ja ympäristörikosten käsittely. Eli ahmin uusimman Brunetti-dekkarin.
– –
Donna Leon
Maalliset jäänteet
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2019
eKirjana 208 sivua.
Luin BookBeatin kautta.
Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani
Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä ilahdutti ilmestyessään sanomisen taidolla. Ilmaisuterä ei ole tylstynyt toisessa romaanissa Valuvika (Atena 2019).
Esikoinen oli kehityskertomus, niin tämä uutuuskin, ja myös tässä ollaan kovin automerkkitietoisia, se pikanttina yksityiskohtana mainittakoon. Valuvian minäkertoja – nuorehko nainen – elää taitekohtaa ammatillisessa mielessä ja parisuhteessa. Teemaksi loksahtaa tietoisuus oman lenkin osasta sukupolvien ketjussa, myös vanhemmuuden vaikeus on tärkeä teema. Teemat eivät pukeudu juhla-asuun vaan arkisesti, inhimillisen vajavaisesti:
”Käännän pääni taivaalle. Yritän tavoittaa sitä tunnetta, joka tulee kun katsoo tähtitaivasta oikein huolella. Että minä olen helvetin pieni, ja se on hyvä. Etten minä voi millekään juuri mitään.
Sitä tunnetta ei tule. Tunnen vain ilman, joka kulkee pehmeästi keuhkoihin ja keuhkoista ulos, niin kuin silittäisi minua toppatakin alta.”
Juonen pelkistän: minäkertoja-Maria karkaa Espoosta Pohjois-Karjalaan vanhan äidinisän luo. Maalaisoriginelli Arttu-vaari valtaa tapahtumat, joiden kyljessä hiertävät Marian avioliitto ja äitisuhde. Vähitellen minäkertoja ymmärtää elävänsä muunkin kuin itsensä vuoksi, vaikka suikkaakin suudelmia peilikuvalleen. Lisäksi Marian kuvastimesta alkavat erottua Arttu-vaarin piirteet.
Pidän Pohjalaisen taidosta luoda koomisia tilanteita ja sanottaa ne terävästi. Tyttärentyttären ja vaarin yhteiselossa törmäävät sanat, ajat ja tavat. Hörähtelen, joskin välillä tuntuu siltä, että ehkä liikaakin vaari ja tyttärentytär kilpailevat siitä, kumpi sanoo sattuvammin. Nautin kohdista, jossa ajatus karkaa omille arvaamattomuusteilleen.
”Minä tarvitsisin ehkä jotain apua. Silloin muistan korpin siiven. Siitä kuului vähän samanlainen ääni kuin tuulilasinpyyhkijästä.
Korpin siipi pyyhki maailmojen välistä ikkunaa. Siitä se ääni syntyi.”
Mainiosti rivien välissä saavat tilaa henkilöiden suhteet ja poissaolevat. Etenkin naapurin edesmenneen Martin hahmo merkitsee, ja takautumat menneeseen hehkuvat Anna-mummon lämpöä ja isovanhempien liittoa, jossa erilaisuus hyväksytään marinoista huolimatta. Minäkertojan itsensäetsintäreissu saa näin pohjaa, jolta ponnista. Tavallaan tavallinen tarina, mutta merkillisen viehättävää luettavaa. Se on vielä todettava, ettei laimea kirjankansi ilmaise kaikkea värikkäästä sisällöstä.
– –
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
romaani
176 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani
Vuoden 2018 parhaat kirjat kirjabloggaajien äänestyksen perusteella jaettiin 13.3.2019 Oodissa. Oli suuri ilo haastatella Olli Jalosta ja Maria Turschaninoffia. Jakotilaisuudesta on Kirjakultti-kanavan videotallenne, jonka voit katsoa tästä linkistä.
Kuopus-sarjan voittaja Maria Turtschaninoff, Globalia-voittajaromaanin Nimeni on Lucy Barton kääntäjä Kristiina Rikman ja Finlandia-voittaja Olli Jalonen. Palkintotilaisuuteen eivät päässeet Tieto-voittaja Mia Kankimäki ja toinen Kuopus-voittajista eli Magdalena Hai.
Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus
En arvannut etukäteen, että minut täyttää ilolla kirja, josta kepeästi mutta tunneskaalan eri osia hivellen luen elokuvapakinoita. Katja Kallion Valkokangastuksia-kirjan (Otava 2019) elokuvista olen nähnyt osan, osaa en – eikä sillä ole oikeastaan merkitystä. Tietysti saan yhteistä jaettavaa tutuista leffoista, mutta Kallion jutut minulle uusista elokuvista hohtelevat houkuttelevina.
”X asettaa itsensä uljaasti alttiiksi arvostelulle, kuin ihminen jolla on paljon ajatuksia ja intohimoja ja kykyä kertoa valloittavasti, ja joka ei aio istua tuppisuuna vain koska ei ole hionut ajatuksistaan aukotonta järjestelmää.”
Mikä tai kuka on X? Hyvä on, X-merkin lisäsin ihan itse ja tarkoitan sillä kirjan kertojaa, Katja Kalliota, valloittavaa kertojakykyä. Lainaan hävyttömästi Kallion omaa tekstiä luonnehtimaan kokemustani Valkokangastuksista, kun en itse löydä oivia sanoja. (Sitaatin X:llä korvaan kirjan tekstissä tarkoitetun elokuvan Jupiterin kuu.)
Ja se, että mielestäni kertoja on kirjassa alttiina ja ettei Kallion kirja ole aukoton järjestelmä, tarkoittaa silkkaa hyvää lukukokemukselle. Jutut itsessään ovat hiottuja ajattelun ja kielen muotovalioita. Monet kirjan jutut alkavat itseironisella tai herkullisella havainnolla kertojan omasta elämästä, sitten se kytkeytyy ensin löyhästi jutun elokuvaan tai elokuvahenkilöön, ja loppu sidotaan alkuhavaintoon kutkuttavasti niin, että saan lukijana täyttää koloja ja lymypaikkoja.
Naurahtelen ääneen siellä sun täällä. Huvitus ei ole kirjan ainoa nautinto, sillä Kallio osaa myös viiltää ja koskettaa. Kun tekstit pureutuvat elokuviin tai tv-draamoihin tai niiden henkilöihin ja näyttelijöihin, Kallio luonnehtii terävin huomioin niitä niin, että ne valottuvat ihan uudesti tai nyökkäilen ja mutisen: ”Just noin, noin se on! Juuri tuollainen on Russel Grown, Ralph Fiennes, Juliette Binoche ja Mia Wasikowska.” Kun vuorossa ovat esimerkiksi elokuvat Menneisyys ja Boyhood, en tarvitse sanoja, nyökkäilen vain.
Valkokangastuksissa on yksi huono puoli. Katsottavien sarjojen ja elokuvien lista sen kuin kasvaa.
– –
Katja Kallio
Valkokangastuksia
Otava 2019
elokuvakirjoituksia, osa on julkaistu Imagessa 2010 – 2018
66 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.
Muita lukijoita mm. Lumiomena ja Oksan hyllyltä.
Kategoria(t): Elokuvat, Esseet, Kirjallisuus, lyhytproosa
Melankolinen sumu saartaa minut. Näen sen keskellä vain lähelle, en silti lainkaan kaikkea, mutta se riittää minulle ja rauhoittaa. Tiedän sumun kätkevän levottomuutta sisältäviä asioita. Siedän sen; saan hetken levätä näin, tämä sopii mielentilaani juuri nyt. Mistä on kysymys? Joel Haahtelan pienoisromaanista Adèlen kysymys (Otava 2019).
”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelin sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”
Haahtelan uutuuskirja alkaa noin. Monesta hänen kirjastaan tutut symbolit tähdet ja lumi sekä ututunnelma esiintyvät ensi kappaleessa. En yleensä syty runollisesta proosasta, kauniista kielikaartelusta, mutta Haahtelan ilmaisutapa puskee läpi suojauksieni. Luen Adèlen kysymystä kuin hartauskirjaa: viipyilen, tunnustelen, etsin merkityksiä ja lepään sanomisen rytmissä.
Mainitsin hartauskirjan – enkä sattumalta. Kirjan henki ei ole uskonnollinen, mutta aistin siitä haparointia hengellisyyteen, joka toisi elämään lohtua, selvyyttä ja merkitystä. Kirjan keski-ikäinen mieskertoja viettää muutaman viikon Pyreneiden rinteillä luostarissa. Hän tutkii tarinaa Adèlesta, joka 900 vuotta aiemmin selvisi jyrkännepudotuksesta, teki sen jälkeen ihmeitä ja julistettiin pyhimykseksi. Käy vähitellen ilmi, että kertoja itse on ihmeiden tarpeessa perhehuolien ja menneisyytensä vuoksi.
”Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme ihmeen mahdollisuuden.”
Pienoisromaanin mitta on tälle kirjalle juuri oikea. Sen juoni ei kaipaa yhtään lisää eivätkä sen henkilöt lisää selityksiä. Jottei kirjasta saa liian eteeristä käsitystä, tähdennän, että surumielisen etsinnän ohella yhtä tärkeää on arkipäivän toisteisuus sekä eletyn elämän järjelliset syyt ja seuraukset. Esimerkiksi Adèle-pyhimyksen mysteerin syynä voi olla ankean tavallinen tarina, naisen kaltoinkohtelu. Sen ymmärtämiseen kirjassa tarvitaan nainen, joka tuo minäkertojan toiviomatkaan täydentäviä sävyjä.
Soljuvasti sujuvat kerronnan siirtymät nykyisyydestä menneeseen, samoin välittyy maltti, jolla minäkertoja viivyttää elämäntilanteensa välitilaa. Hienoja kielitiloja koen pimeyden ja valon kuvauksissa. Ne liittyvät konkreettisesti joulukuiseen säähän ja luostarielämän rytmiin; samalla ne ovat mielentilametaforia. Hämäryydessään ei kertoja voi kuitenkaan torjua tätä: ”Mutta maailmassa on valoa.”
Adèlen kysymys sisältää useita inhimillisen elämän teemoja ihmeiden odotuksesta vieraantumiseen ja toivon mahdollisuuksiin. Erillisyys, yksinäisyys ja varovainen pyrkimys toisten ihmisten yhteyteen koskettavat minua. Haahtelan pienoisromaani vahvistaa ajatusta elämän elämisestä sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen sattumat ihmisille tarjoavat. Se saa myös miettimään kirjallisuuden osaa elämässäni – meidän elämässämme. Romaanissa esiintyy kirjailija, joka elää luomisvoiman ehtymisen vaihetta. Jään miettimään hänen sanojaan:
”Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä.”
Siitäkin huolimatta: kiitos tästä kirjaelämästä, kirjaelämyksestä.
– –
Joel Haahtela
Adèlen kysymys
Otava 2019
pienoisromaani
118 sivua.
(BookBeatin eKirjana 73 sivua)
Sain kirjan kustantajalta.
Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani
Kun ajattelen kotimaisen kirjallisuuden naisia, Minna Canth on yksi yönaisistani – naisista, jotka inspiroivat, ihastuttavat ja ihmetyttävät aikaansaannoksillaan. Seitsemän lapsen yksihuoltaja, kauppias, mesenaatti, kirjallisen salongin emäntä ja monenlaisten yhdistysten perustajajäsen käänsi aikalaistekstejä, kirjoitti sanomalehtiin, loi ensimmäisiä suomenkielisiä näytelmiä ja proosatekstejä. Häkellyttävää.
Ihailtavinta on se, että Canth on inhimillisen ailahteleva ja ristiriitainen. Kirjeissään hän avoimesti purkaa mieltään masennusjaksoja peittelemättä, epävarmuudet ja mielenmuuttamiset näkyvät myös, samoin välittyvät riemukkaat jaksot, jolloin terävyyttä, puhtia ja itsetuntoa riittää.
Canthin tuotanto kaunokirjallisine teoksineen, kirjeineen ja kiistakirjoituksineen on niin runsas, että sieltä saa irroteltua jos jonkinmoista mottoa. Esimerkiksi toisinaan Canth uhosi, ettei välitä muiden mielipiteistä – ja toisaalta välillä lukkiutui kotiin mielensä pahoittaneena. Kuuluisa on esimerkiksi ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta nukkuvaa elämää”, vaikka tylsiä ja matalapaineisia päiviä kirjeiden perusteella Canthillakin oli. Tai se ajatus, jossa hän kuvaa elämää muuttuvaiseksi ja puuttuvaiseksi. Lausahdus toistuu melankolisessa hengessä niin kirjeissä kuin Hanna-romaanissa ja novellissa ”Kauppias Roller”.
Juhlavuosi osoittaa, että Minna Canth puhuttelee. Niin monta erilaista teosta on viime ja tänä vuonna ilmestynyt (ja vielä ilmestyy) häneen liittyen – ja ne kiinnostavat. Voit esimerkiksi klikata blogissani asiasanaa Minna Canth, ja pääset juttuihini mestarin tuotannosta ja näytelmäversioista sekä Canthista kirjoittaneiden tietokirjoista ja lastenkirjoista.
Hetken harkinnan jälkeen julkaisen vaatimattoman henkilökohtaisen 175-merkkipäiväonnittelun. Tanka-runo juhlistakoon sitä, miten kunnioitan Canthin hillitöntä tarmoa yhdistyneenä haurauteen. Se tekee hänestä ylivertaisen esikuvan.
Kaikkea muuta
ynnä puolikuollutta.
Nukuksissakin.
Kaikkiaan muuttuvaista.
On kanttia sanoa.
Minna Canthin juhlavuoden postaukset kerää Yöpöydän kirjat. Haasteessa (13. – 19.3.2019) julkaisin
Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista
Minna Maijalan toimittamaa Minna Canthin novelleista koostuvaa kirjaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019) kannattaa lukea rinnakkain Maijalan esseekirjan Punaiset kengät (Otava 2019) kanssa. Esseiden teemojen mukaan voi poimia novelleja, jotka käyvät vuoropuhelua nykyajan, Canthin ajan ja Maijalan näkökulmien kesken. Lisäksi niiden väliin mahtuu hyvin kunkin lukijan omia mieleenjuolahduksia.
Jätän sinulle keksimisen ja yhdistelyn ilon. Poimin vain muutaman ajatuksen, jonka saan Canthin novelleista. Tosin Maijalan novellivalinnat kannustavat niihin: ”Canth muistuttaa teoksissaan, että kukaan meistä ei ole haavoittumaton ja kärsimyksen yläpuolella.”
Canthin proosassa toistuu mielenterveyden hauraus. Ihmisen kuvia -kirjan monessa novellissa henkilöiden tunne-elämä horjuu odotusten ja epäilyksien myllerryksessä, ja mukana on novellihenkilöitä, jotka yhteisö on luokitellut hulluiksi.
Minuun etenkin vaikuttaa novellin ”Epäluulo” nuori vaimo ja äiti Elli, joka pelkää pahinta ja aiheuttaa pitelemättömällä mielikuvituksellaan oman tuhonsa. Novelli ”Kauppias Roller” on säälimätön kuvaus siitä, mitä elämänuskon menettäminen teettää.
”Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden, voimattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.”
Kauppias tekee oman ratkaisunsa maailmassa, josta hän erotta vain vihan, sukuvietin ja kuolemankauhun. Niin tässä kuin muissakin Canthin proosateksteissä ihminen on helposti tunnekuohun vietävissä, eivätkä silloin paina vaakakupissa sääty, kasvatus, puoliso ja lapset. Ja on vielä tuo tuotannossa toistuva muuttuvaisuus, puuttuvaisuus -lausahdus. Maailma on kesken, mikään ei ole varmaa, mieli voi muuttua hetkessä. Se iskee koukkuiskun palleaan.
Yksi Canth-suosikeistani on romaani Hanna (jossa edellisen sitaatin sanakääntein kärsitään muuttuvaisuutta, puuttuvaisuutta), ja jo siinä on tyttöjen välistä ystävyyttä, joka kiihkeys vivahtaa erotiikkaan ja mustasukkaisuus omistushaluun, vaikka viaton kokemattomuus onkin ydintä. Hannaa selkeämmin ne tunteet läikkyvät novellissa ”Ystävykset”, ja myös pyörryttävät tanssiaiskuvaukset muistuttavat toisistaan. Tunneheittäytymisellä ja haavoittuvaisuudella on viehkeytensä mutta myös vaaransa.
Tyttöiän ystävyyden muutosta jännitteiseksi elämäntapaeroksi tarkastelee novelli ”Agnes”. Koska se on Canthin henkilökuvaushuippuihin kuuluva teos ja satasivuisena pikemmin pienoisromaani, olen sille omistanut oman juttunsa (tässä). Suosittelen Agnesta kaikille, jotka haluavat pyyhkiä Canth-mielikuvistaan pölyt.
Yhden johtoajatuksen vielä poimin novellista ”Missä onni?” Siinä minäkertoja seuraa tuttavaa, joka luulee naimakaupan varakkaan miehen kanssa ratkaisevan kaiken. Toimettomuus tuokin tyhjyyden. Novellissa on toki opetus, myös suhteellisuudentajuinen korostus, ettei ole yhtä oikotietä onneen, vaan vain jokaisen oma reitti:
”Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.”
Kuoleva Lapsi (1887)
Epäluulo (1891)
Lääkäri (1891-92)
Ystävykset (1891)
Agnes (1892)
Kauppias Roller (1887)
Missä onni? (1895)
Hullu suutari (ajoittamaton)
Eräänä sunnuntaina (1888)
Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.
– –
Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019
299 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 