Aihearkisto: Romaani

7 joulukuun, 2023 · 6:25 am

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Joulunajan lukemistoon suosittelen Claire Keeganin pienoisromaania Nämä pienet asiat (Tammi 2023). Romaani antoi ainakin minulle rauhoituksen hetkiä ja kahmaisi humaaniin otteeseensa. Kirjakokemukseni avautuu joulukalenterin seitsemännesta luukusta (joulukalenterilogot: Niina/Yöpöydän kirjat).

Lumihiutaleita hiljalleen sataa irlantilaiseen asumistoon joulun1985 tienoilla, mutta tarina alkaa jo lokakuusta. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää perhekeskeisesti vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja hoitaa työnsä säntillisesti myös kiireaikoina.

Billiin vaikuttaa hänen lapsuutensa: äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana palveluspaikassaan, ja poikkeuksellisesti tilan omistaja rouva Wilson otti äidin ja pojan suojelukseensa sekä piti huolta Billistä äidin kuoleman jälkeenkin. Kirja kuvaa kauniisti ja osoittelematta, miten koettu hyvyys poikii hyvää.

•

Keeganin kuvaus on arkista ja ekonomista. Mitään ei revitellä vaan näytetään ajatuksia, toimia ja keskustelun pätkiä. Eleetön, vaatimaton tasapaino huokuu tekstistä.

”Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi. Ja eikö ollutkin suloista olla juuri siellä missä oli ja saada muistella menneitä, vaikka se mieltä liikuttikin. Sen sijaan että olisi aina ajatellut vain tulevia, samanlaisina toistuvia päiviä ja vaikeuksia, joita ei ehkä koskaan tulisikaan.”

•

Romaani on kannanotto Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä Magdalena-pesuloista, jotka työllistivät nuoria au-äitejä ja ylläpitivät ensikoteja. Niissä kuoli lapsia eivätkä olot ylipäätään vastanneet tarkoitustaan.

Bill on silminnäkijä yhden kaltoinkohdellun tytön tilanteessa. Hän toteuttaa kristillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin kirjan nunnat – mitä teette yhdelle pienimmistä, jotenkin noin humaanisti kai sanassa sanotaan. Romaani ei saarnaa, vaan sen päähenkilöllä on omatunto ja hän tekee sen mukaan. Ja jakaa joulumieltä myös tänne Pohjolaan.

”Ihmiset osasivat olla hyviä, Furlong ajatteli ajaessaan takaisin kaupunkiin. Piti vain oppia miten tasapainotella antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa kanssa. Mutta heti ajateltuaan niin hän tiesi olevansa itse etuoikeutettu ja mietti, miksei ollut antanut makeisia ja muita saamiaan lahjoja niille joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Joulu sai aina ihmisistä esiin parhaat ja pahimmat puolet.”

•

Claire Keegan: Nämä pienet asiat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 53 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Joulukalenterin itsenäisyyspäivän jutun postasi Kirjakas, ja huomisen luukun avaa ja täyttää Kirjamies.

5 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

6 joulukuun, 2023 · 10:30 am

Katja Raunio: Viime ajat

Tämä romaani sopii tähän aikaan, myös itsenäisyyspäivään: Viime ajat (Teos 2023). Katja Raunion romaanissa kesäisten viikkojen mittaan näyttäytyy hätkähdyttävä kuva meistä. Ei siinä sinänsä uutta ole verrattuna siihen, mitä uutisistakin ja tutkimuksista voi lukea, mutta kaunokirjallisuuden keinot ovatkin toiset kuin asiaproosan. Kaunokirjallisuus nävertää sisuksia.

•

Marraskuussa levisi tutkimustieto, että 9/10 suomalaisnaisista on kokenut seksuaalista häirintää. Katsotaanpa tätä Katja Raunion romaanin kautta.

Romaanin päähenkilön ikätoverit valmistuvat yliopistosta ja perustavat perheitä, mutta tämä nainen on keskeyttänyt opinnot, menettänyt luottotiedot ja asuu velkaisena kimppakämpässä. Hän tekee kausityötä historiallisen museon kassana. 

Romaani kuvaa museon arkitilanteita ja juhlia sekä naisen kävelymatkoja kaduilta kotiin ja näkymiä koti-ikkunasta. Lähes joka kohtaaminen täyttää seksuaalisen ahdistelun määritelmät. Liioitteluako? Ei, osoitus: jostain syystä lähes joka mies ottaa oikeutuksen huomautella, härnätä, vikitellä, runkata ja lähestyä.

Yksi satunnainen yökohtaaminen on läpäistä päähenkilön kiinnostuksen – kaikki hurmaava nuori mies. Vaan ei siitä seuraa bridgetjones-tyyppistä unelmaa, jossa mies hyväksyy naisen juuri sellaisena kuin nainen on. Ei – jos nainen avautuu sellaisen kuin hän on, salaperäisyys ja kiinnostavuus katoavat. Eikä miehen vapautta saa uhmata.

•

Raunion romaanissa kenelläkään ei ole nimeä. Henkilöt nimetään ammatin tai aseman mukaan. Päähenkilöllä ei sellaista ole. Tästä punkaa yhteiskunnallista näkemystä: miten me määrittelemme ihmisiä? Okei, aseman mukaan. Mitä jos on asematon? Se ei tee näkymättömäksi vaan alttiiksi huomauttelulle, tytöttelylle, setäselittämiselle ja häirinnälle siinä kuin muutkin – ja vieläkin enemmän.

Naisten keskinäinen solidaarisuus on sekin unelmaa. Kun päähenkilö saa siirron museon assariksi, pahat puheet vilisevät päähenkilönkin korviin. Eli oletus reittä pitkin noususta kohdistuu nuoriin naisiin, päähenkilöön.

•

En tavallisesti innostu sinä-muotoisesta kerronnasta, mutta juuri tähän romaaniin ja eritoten sen sisältöön se sopii erinomaisesti. Päähenkilön sinuttelu sivaltaa lukijaa ja pakottaa ottamaan osaa ja oman siivun siitä: tämä koskee sinua, tämä koskee myös minua, meitä kaikkia.

Kerronta on muutenkin tarkkaa ja ilmeikästä, terävää ja osuvaa. Kokonaisuus on kompakti, paisuttelematon. Siksi se on tehokas. Loppupuolella sen tinkimättömyys repeää satusuuntaan viemättä mitään pois siitä, että sanottava kumpuaa tosielämästä.

Eikä romaanin tosielämä näytä hyvältä: tasa-arvon mallimaan naiset ovat jatkuvalla soitolla kohteina vähintään suunsoittoon, ja asemaltaan heikommat itsensä korkeammiksi kokevien kuittailuille. Miksi me hyväksymme sen emmekä puutu puheisiin? Miten me poikamme kasvatamme? Ja tytöt? Eli hyvää itsenäisyyspäivää vain.

•

Katja Raunio: Viime ajat, Teos 2023, äänikirjana 3 tuntia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

22 marraskuun, 2023 · 5:33 pm

Kirjailijatapaaminen: Katja Kettu

Malminkartanon kirjasto sai tiistaina 21.11.2023 vieraakseen Katja Ketun. Pääsin haastattelemaan häntä uutuusromaanista Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023). Romaani on monikerroksinen, ja siitä on ammennettavaa kysymyksiin. Tunti tuntui todella lyhyeltä.

Käynnistimme keskustelun kissuudesta, niin Katja ketun kahdesta löytökissasta kuin romaania innoittaneista teoksistakin kuten Franz Kafkan novellin nimestä Erään koiran tutkimuksia, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kissahahmosta ja Haruki Murakamin romaanien lukuisista kissoista. 

Romaanissa on kolme erilaista kertojaa: Kirjailija lähiaikojen Eirasta, Eevan päiväkirja 1917-1979 ja kissa. Kertoja-kissa on kiehtonut Kettua jo viitisentoista vuotta, sillä senkaltainen välittäjähahmo saa romaaniin sävytystä ja hauskuutta. Kettu on joskus kuvaillut itseään: murheen humoristiksi. Sanoisin, että uutuusromaani käsittelee vakavia aiheita, mutta myös leikittelee hilpeästi.

Kettu kertoi kissan roolista Eevan päiväkirjojen ja Kirjailijan sanattoman kauden välillä: se selventää ja sitoo romaanin keskushenkilöiden kerrontaosia. Omaa hupiaan lisää kissan Henkiopas-tehtävä. Välillä kissa on silkka kissa vaistoineen, välillä myyttinen ja mystinen tutkija.

•

Kävi ilmi, että Katja Ketun kissa loikkasi joksikin aikaa omille teilleen Ketun isoäidin saaritalossa itärajan läheisyydessä – kissaan ei kuitenkaan saatu puhelinyhteyttä kuten romaanin kissaan. Selvisi myös, että kyseinen talo muistuttaa romaanin Eevan ja hänen miehensä Mahten taloa ja asuinseutua. Kettu kertoi myös tarinoita isoäidin isän seikkailuista 1910-30-luvulla, jotka muistuttivat Mahten taipaleita romaanissa. Kettu kuuli lapsena ja nuorena isoisovanhempiensa suhteesta, joka inspiroi häntä romaanin pariskunnan lämpimän liiton kuvaukseen. Suvusta löytyy merkillisiä tarinoita ja sattumia, mutta Kettu muistutti, että niitä on kaikilla ihmisillä.

Erään kissan tutkimuksissa on yhtymäkohtia kirjailijan sukuun, tuttuihin paikkoihin ja omiin viime vuosien kokemuksiin keskenmenoista, kiusaamisesta ja sanojen katoamisesta. Kirjan lähtökohta on, mitä jää jäljelle, jos Kirjailijalla ei ole sanoja. Merkitys löytyy kirjan mittaan, samoin sanat, ja niin täyttyy myös kirjan alun motto, suomalainen sananlasku: ”Kellä sanat, sillä valta.”

•

Keskustelimme kirjoihin lyödyistä määrittelyistä. Ketun romaani on historiallinen romaani, suku- ja perheromaani, yhteiskunnallinen romaani, spefi-romaani (maaginen realismi), omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio ja avainromaani. Yhtä kaikki: se on romaani, kaunokirjallisuutta. Eniten runsasta yleisöä ja minua kiinnosti Ketun omaleimainen kieli ja kerronta, runsas ja rönsyävä, silti fokusoitu. Kettu kertoi keränneensä kaiken ikänsä sanoja – ja kiviä. Yksi kuulijoista kertoi kivien symboloivan viisautta, sillä kivethän ovat ikivanhoja. Selitys taisi miellyttää meitä kaikkia kuten myös se, että kirjailijaa kiehtoo sanojen kieputtelu.

Lopuksi siteerasin romaanista: ”Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyrinää.” Katja Kettu kertoi, että romaanin kirjoittaminen oli hänelle ilo, ja kun teksti pääsi vauhtiin, sitä syntyi virtaavasti. Ja kyllä se hyrisikin – ja hyrisee.

•

Kirjailijahaastattelu Malminkartanon kirjastossa 21.11.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

17 marraskuun, 2023 · 7:26 am

Antti Hurskainen: Suntio

Antti Hurskaisen Suntio (Siltala 2023) on tarkan lauseen romaani. Pohdinnat uskosta, toivosta ja vastuusta nakuttavat sävykkäästi – suorasti ja kierosti tilanteisiin sopivasti.

”Kieli häiritsee, kun siihen kiinnittää huomiota. Kieli on kehitetty viestin välittymisen estämiseksi.”

Ehkä Hurskainen asettelee ansoja ja paikoitellen estelee viestiään, mutta se toimii tarinan puolella. Romaanin kertoo pienen seurakunnan suntio Turtola. Hän selostaa töitään ja arkeaan yksinhuoltajana pienen Monikan huolehtivana isänä. Iso osa romaania liittyy kohtaamisiin seurakunnan leipäpapin Sirénin kanssa:

”Olen uskon ammattilainen. Pätevimpinä päivinäni korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä.”

Sirénin pragmaattisuus hiertää Turtolaa, jolle riittää, että Jumala on. Miehet keskustelevat muun muassa uskosta ja toivosta. Seurakunnan naiskappalainen Leppä häiritsee innovatiivisuudellaan alkoholisoituvan Sirénin rauhaa ja kismittää Turtolaa, joka roimii nykykirkon mielistelevää markkinahenkisyyttä. Lisäksi tapahtumiin liittyy kirkkomaan hautakivien kaataja. 

•

Turtolan ja Sirénin herkulliset keskustelut koskevat esimerkiksi Bergmanin elokuvia, ja he keskustelevat myös filosofiasta. Kitkaa Turtolassa herättää muun muassa Sirénin elämän velttous. Turtola toimii vastuullisena vanhempana, mutta se päätyy tragediaan.

Romaanin tragikoomiset puolet kallistelevat puolelta toiselle. Komiikkaa kauhon Sirén-kohtaamisien lisäksi Turtolan illusiottomista kulttuuri- ja kirjallisuushuomioista. Tragiikka kasvaa loppua kohti. Romaani loppuu eristetyn Turtolan lukuisiin kirjeisiin. Kirjeissä hän kiteyttää kantansa toteavan kitkerästi, ja lukijalle paljastuu Turtolasta ja tapahtumista uusia puolia.

•

Hurskainen (nimi kenties on enne) mainitsi Finlandia-palkintoehdokkuushaastattelussa, että hän on halkaissut itsensä kahtia, osa hänessä on Turtolaa, osa Siréniä. Kaunokirjallisesti halkaisu onnistuu erinomaisesti. Romaani pohtii ihmisen osaa niin, että ulkoisesti virsikirjalta näyttävältä teoksesta lukija saa ammentaa runsaasti sekä ajatuksellisesti että kielellisesti.

•

Antti Hurskainen: Suntio, Siltala 2023, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

13 marraskuun, 2023 · 8:30 pm

Erotarinat ja muuta: Varpu & Valon ja pimeän sonaatit

Syksyn aikana luin Tuuli Salmisen ja Tiina Laitila Kälvemarkin uutuusromaanit. Salmisen Varpu (Gummerus 2023) ja Laitila Kälvemarkin Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023) ovat tyylillisesti hyvin erilaiset mutta yhtymäkohtia löydän asetelmista.

Kummassakin romaanissa kertoja paljastaa romuttuneen avioliiton, vähitellen syitä ja seurauksia. Varpun nimihenkilö saa selville aviomiehen petturuuden, niin käy myös Valon ja pimeän sonaatit -kertojalle Saaralle. Romaanit kerivät vähitellen auki, miten naisten mieli murentui kriisissä ja minkälaisiin tekoihin pettymys ja muutos heitä on heittänyt. Kumpikin on lähtenyt pois ympäristöstä, jossa elämä on epäonnistunut.

•

Kummankin romaanin naisten ammatillinen identiteetti järkkyy. Varpun saksan kielen lehtorin ura ei tosin ole ollut järin menestyksellinen mutta vakaan elämän oleellinen osa. Saaran journalistiurassa on ollut näkyvyyttä ja loistoa, joskin hän on omilla valinnoillaan sössinyt sen.

Romaaneiden naisten kuvaukseen kuuluu myös äitiys: Saaralla on kaksi aikuista tytärtä ja välillä ontuva yhteydenpito heihin. Saaran itsenäistyvä tytär on suivaantunut äidilleen, ja yhteydenpidossa on ongelmia.

Panen merkille, että kummankin romaanin selviytymistarinoissa on synkät puolensa mutta edetessään toivoa. Rohkaisevasti nousu omilleen etenee ystävyyden voimin, eikä niissä tukeuduta romansseihin.

•

Entä romaanien eroavaisuudet? Ovathan ne merkityksellisiä. Tuuli Salmisen romaania Varpua hyrisyttää vino huumori. Varpun totisuus ei tuota tosikkomaista tekstiä, vaan päähenkilön kipupisteet kutittelevat nauruhermoja, ei ääneen naurattaen vaan elävistä tilannekuvauksista hymähtäen. 

Tavanomaisesta erotarinasta ei sittenkään ihan ole kyse, vaan keski-ikäisen voimaantumistarinasta, jossa koko naispuolinen suku on osallinen, tätivainaita myöten. Tavanomaista kenties on ex-mies-pahis, mutta taitaa paha saada palkkansa uusperheessään. Loppua kohti kirjassa on Varpun osalta aikuista satumaisuutta, onnenkantamoisia, mutta kyllähän ne hänelle suo. Romaani on sujuva, ihmisläheinen virkistäjä.

•

Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa vain yksi puoli on Saaran tarinaa. Saarassa leimallista on se, että hänen ei niin miellyttävät puolensa ja toimensa paljastuvat vähitellen. Saara on paennut muutostilanteen vuoksi Pariisista pikkupaikkakunnalle äidin ja tädin helmoihin. Nämä vanhenevat kotinaiset piristävät muuten kovin vakavaa kuvausta.

Oleellinen osa romaanista kietoutuu ns. Käärmepojan tapauksen ympärille. Kylälle on saapunut samoihin aikoihin Mikael, jonka Saara tunsi lapsena. Mikaelin lapsuustragedian vaiheet kuvataan romaanissa pikkuhiljaa: hänet kaapattiin muutamiksi kuukausiksi 13-vuotiaana. Siihen liittyvät julmuudet välittyvät kirjassa kipeästi. Kaappauksen jälkeen puhumaton Mikael kirjoittaa ja lopulta vähän myös puhuu Saaralle tarinansa. Saaran dilemma on, käyttääkö hän omaan journalistiseen urapaluuseensa Mikaelin kärsimyskertomusta.

Valon ja pimeän sonaatit –romaanin rakenteessa ajat ja tekstilajit vaihtelevat – kerronta on taitavaa. Täysin ei minulle osaset loksahtele paikoilleen, ja aihelmia tuntuu olevan jopa liikaa ihmissuhdeproblematiikasta, mielenterveysongelmista, salaisuuksista, karuista kohtaloista, julmuuksista, kohujournalismista musiikin voimaan. Silti hotkaisin kirjan yhdellä istumalla.

•

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit, WSOY 2023, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tuuli Salminen: Varpu, Gummerus 2023, 181 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

6 marraskuun, 2023 · 7:02 am

Finlandia-romaaniehdokkaani 2023

Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta. 

Biofiktiot

Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida Turpeisen Elolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.

Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.

Autofiktiot ja omaelämäkerralliset

Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.

Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.

Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.

Kenties silkkaa fiktiota

Tommi Melenderin Aurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!

Juhani Branderin Amerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.

Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina Niskasen Muamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoa lähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.

Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.

Trendejä

Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.

Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , ,

3 marraskuun, 2023 · 6:56 am

Sara Al Husaini: Huono tyttö & Maria Peura: Esikoinen

Lokakuun kirjakokemuksiini kuuluivat lähes peräkkäin kaksi kirjaa perheessä koetusta väkivallasta. Kirjat kertovat eri kulttuureista mutta kummassakin väkivalta seuraa sukupolvesta toiseen, ja kummassakin minäkertojilla on vaikea äitisuhde. Kummassakaan ei peitellä omakohtaisuutta, mutta romaanimuotoon ne on aseteltu. Luonnollisesti eroja on runsaasti, sillä Sara Al Husaini kertoo irakilaisesta pakkoavioliitosta, ja Maria Peuran kirjan vain yksi aihe on väkivalta perheessä. 

Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husainin romaanissa Huono tyttö (Like/Otava 2023) minäkertoja kuvaa aikaa sahaten lapsuutta ja nuoruutta vuoteen 2016, jolloin hänet  23-vuotiaana pakkonaitetaan irakilaiselle serkulle. Kirjan Saaralle se on raiskaus ja viimeinen pisara patriarkaalisesta tyttöjen ja naisten tahdonvastaisesta toiminnasta.

Romaanissa on heleitä hetkiä sisarten kanssa, Irakissa lapsena ja Itä-Suomessa. Varjo lankeaa kasvatusilmapiiristä, jossa isien ja poikien ylivalta otetaan annettuna niin, että sitä myötäilevät äidit ja tyttäret.

”Nyökkäilin tietenkin ja sanoin sen mikä minut oli opetettu toistamaan, kuin ennalta tallennettu ääniviesti toistin suustani toisten sanoja ja päätöksiä, jotka koskivat minun kehoani. Se on minun valintani ja teen sen rakkaudesta Allahiin. Pukeudun huiviin vain poikien ja miesten edessä, koska rakastan Allahia. Haluan olla tikkari, jossa on kääre, koska muuten pojat riehaantuisivat, ehkä jopa nuolisivat tikkaria luvalla tai luvatta.” 

Ongelmia syntyy, kun minäkertoja etääntyy uskosta ja kyseenalaistaa feministinä miesvallan. Tukahduttava häpeäkulttuuri koskee vain tyttöjä ja naisia, heidän seksuaalisuuttaan. Siihen liittyvä (vähintään) henkinen väkivalta kulminoituu avioliittoon, jota minäkertoja vastusti. 

Räikeää epätasa-arvoa kirja kuvaa siekailematta. On paikallaan, että epäkohdista kerrotaan kulttuurin sisältä. Silloin riipivä ristiriita rakkaan perheen ja väärinkäytösten kesken näyttäytyy väkevästi. Huono tyttö on kirjoitettu luistavasti ja kiihkeästi, ja se välittää irtioton vaikeuden ja väistämättömyyden.

•

Sara Al Husaini: Huono tyttö, Like/Otava 2023, 6 tuntia 37 minuuttia, äänikirjan lukija Fanni Noroila. Kuuntelin BookBeatissa.

Maria Peura: Esikoinen

Esikoinen (Otava 2023) on väkevä kuvaus sukupolvien ketjusta, ja ketjuttumiseen sisältyy hyvää ja pahaa. Romaanin nimi juontaa juurensa kertojan esikoispojan kanssa kokemiin kasvukipuihin. Poika löytää hämärät päihdepiirit varhain, ja pelastaakseen poikansa kertoja tukeutuu huostaanottoon.

”Lapseni, olit ensimmäiseni, harjoituskappaleeni, sanon hänelle, kun käymme keskusteluja, kertaamme yhdessä, missä kohtaa meni pieleen, miksi niin mahtoi olla, mitä minä olen tehnyt hänen kanssaan väärin ja mitä oikein.”

Lastensuojelusta kertoja kuvaa onnistuneita ja vähemmän onnistuneita kohtaamisia kuten myös muiden suhtautumisesta levottomaan esikoiseen. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä poika motivoituu kotiin paluuseen ja opiskeluun.

Onhan kirjan kertojaäidin hätä riipaisevasti kuvattu. Sen ohella hän käy läpi suhdetta esikoisen isään ja vanhempiinsa, ja niin kirjaan tallentuu elämänkaaren kipukohtia. Kertoja on ajautunut väkivaltaisiin suhteisiin, esimerkiksi raskausaikana esikoisen isä potkii kertojaa raskausvatsaan. Kuten Sara Al Husainin kirjassa, isä on kasvatettu luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus kohdella muita mielensä mukaan.

Minuun vaikuttaa suuresti kirjan kerrontatapa, eli kertojan mielen mukaan vaihtuvat aikatasot hänen lapsuudestaan nykyhetkeen. Nykyhetkessä kertoja käy auttamassa huonokuntoisia vanhempiaan ja samalla aktivoituvat lapsuudenkokemukset epätasapainoisessa ja väkivaltaisessa perheessä. Mukana on vihaa rikotuksi tulemisesta mutta myös riipaisevaa tiliä menneestä samalla, kun kertoja on haurastuvien vanhempien apuna.

”Vanhuudenheikkouttaan he ovat tulleet lapsikseni. Samalla, kun autan heitä, autan itseäni. Mitä enemmän autan, sitä paremmin muistan ja hahmotan oman lapsuuteni. Palaan varhaiseen yhteyteemme, tulen osaksi kokonaisuutta.”

Romaani kohoaa edetessään itseterapioinnista kaunokirjallisuudeksi, joka vakuuttaa kerrontataidosta, virkevahvuudesta ja sanankäytöstä. Niin kättä lyövät aiheet, sisältö, kieli ja muoto.

•

Maria Peura: Esikoinen, Otava 2023, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

30 lokakuun, 2023 · 8:14 am

Anna Kortelainen: Kulkija

Anna Kortelainen kirjoittaa romaanissa Kulkija (Tammi 2023) saksanjuutalaisen kulttuuriesseistin Walter B:n pohjoisesta kesämatkasta vuonna 1930. Suosittuun biofiktiolajiin tämä kirja loksahtaa, sillä romaanin päähenkilö vasemmistoälykkö Walter Benjamin tunnetaan tuotannostaan. No, minulle miekkonen on vieras, nyt tuttu kirjan muutaman viikon seurasta, siis fiktiosta.

Matkaromaaninakin tätä voisi pitää, sillä Walter B. reissaa Saksasta Norjaan, siellä Hurtigruten-linjalla pohjoisrannikkoa kunnes jää maihin ja patikoi Suomen puolelle, sieltä moninaisin kulkupelein Helsinkiin, josta laiva vie Sopotiin. Matka toimii kehyksenä päähenkilön välivaiheesta: hän on eronnut vaimostaan ja pojastaan ja haikailee entisen rakastettunsa, marxilaisen teatteriohjaajan Asjan perään.

”Asjaan verrattuna Walter B. tiesi olevansa tuuliajolla, filosofi vailla oppituolia, kriitikko vailla kustantajaa, journalisti vailla lehteä, juutalainen vailla uskontoa.”

Matkan aikana kulkee mukana kirjailijan käsikirjoitus, joka ei etene mihinkään. Päähenkilön välitila täyttyy ohimenevistä maisemista ja henkilöistä, oma tyhjyys kumisee, mutta tulee päätösten aika, alkanee itsellinen, perheetön elämä.

•

Ei kyse ole vain päähenkilön määmatkasta tai tilinteosta menneeseen. Vuosi 1930 on merkityksellinen sekä Saksan ja Suomen yhteiskuntakehitykselle. Tiedämme, miten fasismi eteni, tiedämme juutalaisvainot ja Suomi-Saksa-aseveljeyden. Kirjan aikaan kaikki se kyti, ja se kytee kirjassa. Mielenkiintoisin onkin romaanin Lappi-osuus, josta ei ole mitään merkintöjä tosielämän Benjaminin papereissa – romaanissa on, vaikka kokemus tyhjenee jo Helsingissä: ”Matkan irrationaalinen osuus, vapaa pudotus, oli nyt ohi.”

Kortelainen yhyttää Walter B:n pohjoisen alkuperäiskansan kanssa, sitten suomalaisen sivistyneistön seuraan. Samuli Paulaharjun kansatieteilijäryhmä etunenässä rouva Paulaharju saa edustaa romaanissa kaikkea sitä, mitä nykytiedolla kavahdamme: saamelaisten kallojen mittailua, kaikenlaista rotuoppia, kulttuurista omimista, kansanperintöaineiston ryöväämistä, Lapuan liikettä ja kotikutoista fasisimia.

”Jokin kuullussa pelotti suhteettoman paljon siihen nähden, että tämä ei ollut hänen kotimaansa eivätkä nämä olleet hänen maanmiehiään. Hän palaisi täältä hyvässä järjestyksessä Saksaan, jossa hän ei joutunut kuuntelemaan tällaista, ei ainakaan oppineiden matkaseurueissa. Siitä, mistä Berliinin kapakoissa tai pikkukaupunkien kasarmeissa mahdollisesti puhuttiin, hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Berliinissä jopa porvaristo oli sentään toista maata kuin nämä äänitorvet. Kotimatka oli alkanut tuntua pakomatkalta.”

•

Ehei, ei se sitten ihan noin mennyt: ei Walter B. sittemmin voinut välttyä fasismin hyökyaallosta eikä vainosta. Mutta valitsin edellisen kirjakatkelman sen osuvuuden vuoksi. Se kuvastaa päähenkilön omahyväistä arroganssia. Romaanin alkupuoli jopa rasittaa, sillä minäkertojan ylenkatse tuntuu tympeältä. Älykkö madaltuu tavallisen talliaisen tasolle pikkusieluiseksi, omahyväiseksi marisijaksi sitä itse ymmärtämättä. Suomi-osuudessa kertoja on lähinnä ällistelijä, mutta ulkopuolisuuden ja ylemmyyden yhdistelmä kuitenkin paistaa läpi. Se korventaa, joskin vähän huvittaa. Ajankuva sen sijaan hyytää.

Täytyy myöntää, että silloin tällöin lukiessani mietin, miksi tämä kaikki, miksi Walter B. Kuitenkin tapa, miten Kortelainen kirjoittaa päähenkilön näkökulmasta huomioita, alkoi minua kirjan edetessä kiehtoa. Pisteliäisyys ja ristiriitaisuus toimivat kerronnan eduksi. Kirjaan sisäänrakennetut ajan ja ajattomat aiheet alkoivat toimia etenkin kirjan loppupuolella. Voi kun oppisimme jotain historiasta!

•

Anna Kortelainen: Kulkija, Tammi 2023, 231 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

24 lokakuun, 2023 · 6:25 am

Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa

Sata auringon kiertoa (WSOY 2023) miellyttää sellaisena lukuromaanina, joka päästää henkilöittensä lähelle. Kirjassa keskitytään elämänkulkua kääntäviin asioihin. Maritta Lintunen saa henkilöt tuntumaan tosilta.

Romaani kertoo Sotakoffien perheestä, jonka vanhin polvi asettui evakkoina maalaiskylään Ylä-Karjalaan. Seuraava polvi vei lapsensa Leenan ja Sepon Göteborgiin 1970-luvun puolivälissä. Romaanissa Leena ja Seppo muistelevat ja kertovat elämästään 2012, ja sen käynnistää Leenan tyttären Monikan journalismihanke.

Monika jää kirjassa etäiseksi, hänellä onkin katalysaattorirooli, jonka välityksellä saadaan näkemys toisen polven siirtolaisuuteen ja siihen, ettei vanhempien vaikeuksia määritä raha ja asema, vaan jokaisella säädyllä on jotain hiertävää. 

Keskeiseksi romaanissa nousevat sisarusten elämänvalinnat ja muistot.

”Aika säilöytyy meihin. Salaperäiset muistilaput aukeilevat meissä tahtomattamme; klik, klik, klik… pienten salpojen kirpoamisia, hengityksen kiihtymistä, lohdutonta surua, ilon säihkyviä singahduksia – ja sitten me liu’umme takaisin tähän hetkeen emmekä ymmärrä, mihin mennyt aika meissä pakeni, miksi se päätti yllättää meidät juuri nyt, ja juuri tuollaisella muistolla.”

Muistia kirvoittavat muun muassa lukujen otsikot, joita on poimittu Hassisien koneelta.

•

Leena lähti innokkaasti teinihöyryissään Ruotsiin, jätti entisen ihastuksen Eeron ja sopeutui uuteen elämään, löysi suomalaisen poikaystävän Jannen ja halusi elää railakkaasti. Romaanissa paljastuu vähitellen räyhäkkyyden kääntöpuoli, vaietut ja peitellyt asiat. Romaanin nyky-Leena on väsähtänyt, dementoituneesta äidistä huolehtiva keski-ikäinen yksineläjä.

Seppo teki toisen ratkaisun: hän jäi täysi-ikäistyttyään Ylä-Karjalaan. Sepon elämä näyttäytyy hänelle muuten varovaisena ajatumisena, ja siitä syystä hänen avioliittonsa kriisiytyy ja on uusien ratkaisuiden aika.

•

Romaanissa on monia teemoja, esimerkiksi siirtolaisuus, äitisuhde, parisuhteiden vallankäyttö. Kulttuurin ja kielen merkitys nousee esille etenkin Sepon osuuksissa. Sepon näkemystä vahvistaa hänen lyhyt tuttavuutensa kirjailija Matti Pulkkiseen. Sepon äidinkielenopettajavaimo Kirsti vieroksuu junttimurretta, mutta Sepolle oman kieli on sydämen asia. 

”Ymmärtäisikö Kirsti, jos paljastaisin, että täkäläisten sanasto oli saanut hedelmöityksensä hiljaisten jokivarsien mutkavaahdoissa? Että siihen uuttui tummuus soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista. Ja että sen pehmeys oli peräisin pihlajankukkien seassa piileskelevien pikkulintujen sirkkeestä ja helteisen pihakallion hohkasta. Kirsti joutuisi käyttämään kymmenen paperilta rutisevaa lausetta siihen, minkä loukkuvaaralainen ilmaisi yhdellä aikojen vuolemalla murresanalla.”

•

Pulkkis-vaikutus Seppoon on kirjan yksi huippukohdista, sillä siitä kehittyy romaanin yhteiskunnallinen näkemys maaseutu-kaupunki-suhtautumisesta 1970-luvulla ja 2010-luvulla. Romaanissa on myös psykologisesti perusteltua henkilökuvausta, joskaan en ihan tavoittanut romaanin Eeroon liittyvää dilemmaa. Moni asia jäi kirjassa kesken, ja sen mielestäni kuuluu ollakin niin, ettei aiheita pureskella valmiiksi.

Pidin kirjasta, sillä se on rehtiä, hyvällä tavalla tavallista kerrontaa. Siinä näkemys ihmisestä, juurista, kulttuurista ja kielestä välittyy elävästi. Muutosta kirja kuvaa vivahteikkaasti, ja joukossa on paljon oivallisesti verbalisoituja havaintoja ja tunnelmia. Juttulopuksi sopii romaanin Matti Pulkkisen tokaisu:

– Lukeminen on lukijalle kuin verenvaihtoa, mies julistaa, laskeutuu alas lauteilta ja holauttaa kauhallisen jääkylmää kaivovettä niskaansa.

•

Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa, WSOY 2023, 325 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 lokakuun, 2023 · 7:24 am

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire

Aino Vähäpesolan esikoiskirjassa Onnenkissa päähenkilö tutki Edith Södergrania. Toisinkoisessa Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) romaanin päähenkilö toimii kirjallisella alalla, freelancer-kustannustoimittajana. Romaanissa kuvautuu nuoren aikuisen pääkaupunkilaiselämää kutakuinkin vuoden verran.

Romaanin lähestymistapaan ja tunnelmaan pääsy ottaa minulta jonkin verran aikaa, mutta sitten koen kokonaisuuden viehättäväksi. Jos alkuun haahuilin pohdinnoissani, mitä kirjassa haluttiin välittää, lepattelin loppupuolen ilmavasti mukana. Romaanin hän-kerrontatyyli mielenkiintoisesti pitää sekä etäällä että vie henkilöiden päänsisäisiin. Lisäksi romaani antaa tilaa tapahtumattomuudelle, hiljaisuudelle ja keskeneräisyydelle.

Romaanista luen kolmea linjaa: yksi on Viivin työ, Johanneksen urkukirjan toimittaminen, mikä vie hänet ihka uuteen maailmaan, urkuihin ja urkumusiikkiin. Toinen on ystävyys perheelliseen Juuliin, ja kolmanneksi avautuu Viivin sinkkuuden muuttuminen perhetoiveisiin. Näitä kaikkea ympäröi Viivin taustan vaikutus psyykeen: äidin kuolema Viivin lapsuudesta, kokemus äidittömyydestä ja elosta vailla äitimuistoja. Tunnelmassa värisevät eksistentiaalinen erillisyys, yksinäisyys ja kurotus muiden joukkoon.

•

Tunnelma on paisuttelematon, välillä jopa pidättyväinen. Romaanin kieli on tarkkaa, ja kerrontaa runsastuttavat arkisten toimien yksityiskohtaiset kuvaukset. Tyypillisiä ovat sekä tunnelmien tiivistykset sekä lukujen loppujen runolliset ja metaforistuvat kiteytykset. Ne monesti ihastuttavat minua.

”Sitten Juuli sanoi menevänsä nukkumaan mutta seisoi yhä paikoillaan. Viivi tunsi sisällään impulssin, jonka toteuttamiseen hänellä ei ollut kykyä. Hän tunsi kuin haamukipua muinaisen ihmisen tavoista, oli aistivinaan lämpöä henkitorvessaan kuin jokin menetetty pyrkisi ääneen. Ennen sanoja oli ollut laulua. Aikojen saatossa surkastunutta häntää Viivi ei kaivannut, mutta tilanne synnytti kurkussa sävelen kaipuun.”

Joissain kohdin saattaa tyyli äityä koristelun puolelle osoittaen kuitenkin, että sana on hallussa.

”Kiinteä voiman tunne liikkui pitkin hänen vartaloaan kuin käärme. Hänen sisällään oli rauhallista: etanat, jotka jättivät ahdistuksen limavanan, olivat kuivahtaneet. Värikkäiden pelkojen nuput huojuivat hiljaa ummessa hämärän näkymän reunalla.”

Kaikesta tästä voi kuitenkin päätellä, että romaani tavoittaa päähenkilön elämäntunteen, elämäntilanteen ja tunnelmat. Suurenmoinen epävire -nimikin vie päätelmiin, että tavanomainen on kokijalleen ainutlaatuista ja jokaisella on syynsä ja ilmenemismuotonsa elämän epävireelle – toivoakin on.

•

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire, Kosmos 2023, 139 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

19 lokakuun, 2023 · 2:38 pm

Eeva Kilpi: Tamara & lokakuun lukupiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme valitsi lokakuun kirjaksi Eeva Kilven Tamaran (WSOY 1972). Kukaan meistä ei ollut juurikaan lukenut Kilven proosaa. Minä bongasin kesällä Kilven novellikokoelmasta Kesä ja keski-ikäinen nainen Tamara-romaania edeltävän novellin. Se viritti romaanin lukemiseen, ja olihan meillä mielikuva, että romaani aikanaan kohautti seksikuvauksillaan.

Romaanin minäkertoja, jaloistaan invalidisoitunut ja impotentti tarkkailija elää ystävänsä Tamaran miessuhteiden ja seksiaktien vatvomisesta. Tamara, kertojan eli psykolingvistiikan tutkijan entinen opiskelija ja nykyiseltä työltään terapeutti, mainitsee, että minäkertojamies on sukupuoleton yliseksualisti. Romaani kuvaa ystävysten suhteen käänneaikaa – jokin on muuttumassa. Kertojan mukaan Tamaran elämässä:

”Viimeisin vaihe olen ollut minä, joka edustan hänelle jatkuvuutta, sitä jonka luo voi aina palata työn ja sukupuolielämän ääreltä, joka pysyy ulottuvilla, ei juokse pois, ei hylkää.”

•

Romaanin henkilöistä voi tarkastella riippuvuuksia ja hylkäämisen pelon seurauksia. Siinä näkyy ja tuntuu aikansa vasemmistoälyköiden kritiikki, luonnonsuojeluvirittyminen ja seksuaalinen vapautuminen. Jälkimmäinen välittyy Tamaran seksiseikkailuiden kuvailuna, mutta niin, että ne pääosin kielellistetään jälkikäteen eli Tamaran kertomina minäkertojalle. Minäkertoja toimii kuullun tirkistelijänä, mutta joskus myös Tamaran tyydyttäjänä, jolloin tilanteesta tallentuu miehen kuvaus siitä hetkestä ja Tamarasta.

Kertoja on rakastunut Tamaraan, mutta Tamarasta ei niin vain ota selvää. Kertojamiehen ja Tamaran yhteisellä mökkilomalla Tamara hullaantuu epäluotettavaan Kustaa Mauriin, ja se muuttaa parin dynamiikkaa.

•

Olimme lukupiirissämme (Johanna, Taru ja minä) sitä mieltä, että kirja kestää aikaa, vaikkakin karsinnan varaakin tekstissä on. Minusta romaani pelaa kielellistämisellä ja psykologisoinnilla. Huumoria olin aistivinani myös, esimerkiksi Tamaran rakastetun dobermanniharrastus tuntuu absurdilta. Välillä rasittavuuteen saakka äityvä vatvonta aiheuttaa tunteen, että kyse on kirjallisesta kokeesta, leikittelystä. Kirjan loppulausekin viittaa siihen.

Ja kun romaanitaide tarkoittaa verbaalisointia, Kilpi ottaa siitä kaiken irti suhteessa kertojan ammattiin, esimerkiksi:

”Minä koin tuon jokaiselle tiedemiehelle lohduttoman joskin mielenkiintoisen hetken, jolloin hänen oma tieteenhaaransa pettää hänet jättämällä hänet ymmälle kuin pilviin karkaava leija; sanojen linnut kaikkosivat ulottuviltani ja kielipsykologian kallio jolle olin koko elämänkatsomukseni perustanut (”kaikki on niin kuin se parhaiten ilmaistaan” ja niin edelleen) tärähteli allani järkyttäen sieluani vaarallista resonanssia muistuttavalla ilmiöllä.”

•

Johanna muistaa, miten kirjasta puhuttiin kohuten, kun hän oli lapsi. Siksi oli kiinnostava lukea se tässä ajassa. Tarulle romaani oli erilainen kuin hän odotti. Taru toi esille, että kirjasta huomasi, että kirjoittaja oli nainen, sillä naisen halu näyttäytyi ihan toisella tavalla kuin aikalaismiesten, esimerkiksi Hannu Salaman tuotannossa.

Entäs ne seksikuvaukset? Yksi Tamaran valloituksista lähettää kirjeen, jossa hän toivoo vinkkejä eroottisesta kirjallisuudesta, ja jossain määrin Tamara myötäilee niitä:

”Romaanin ja novellin tulee kuvata noita ihania esileikkejä ja kaikkea siihen liittyvää, samoin yhdyntää. Rakkauden tulee olla henkinen ja ruumiillinen kokonaisuus kirjallisessa kuvauksessa. Pelkistä asentokirjoista en välitä. Muistan että sinä et pidä sanoista vittu, pillu, kulli, kyrpä ja nussia. Minä pidän. Koen ne kauniina ja hellyttävinä, mutta niin koen myös häpyhuulet, häpyrako, häpykieli ja siitin -sanat. Muistan, että ne sinusta tuntuivat lääketieteellisiltä tai haukkumasanoilta, mutta sinulla ei olekaan samaa taustaa kuin minulla, mutta ei siitä sen enempää.”

Totesimme, että kuvaustapa oli suorasukaista. Meitä puhutti Tamaran ja kertojan outo suhde ja se, että Tamara valitsi seksileikkeihinsä omalaatuisia jämämiehiä. Silti oli selvää, että nainen tiesi, mitä halusi – ja kuitenkin nainen oli samalla tirkistelyn kohde ja miesten vietävissä.

Ehkä aikalaisten pöyristys johtui Tamaran aktiivisuudesta ja häpeämättömyydestä: nautinto kuuluu hänelle, sitoutua ei tarvitse. Romaanissa ei kyseenalaisteta Tamaran moraalia, eikä kertoja paheksu naisen suhteita. Ei meille tullut vastaavaa teosta vanhasta kotimaisesta kirjallisuudesta mieleen. Olimme tästä samaa mieltä: Tamara oli kiinnostava tuttavuus, joka kannatti lukea; nyt tiedämme Tamaran.

•

Keskustelimme myös Kjell Westön romaanista Molly & Henry. Taru kuunteli kirjan ja päätteli, että kirja sopii luettavaksi ja haluaa vielä lukea sen. Kirjassa kuvattu kulttuuripiirien maailma viehätti häntä. Johanna nautti romaanin runsaudesta. Vaikka kirjan aikakautta on kuvattu ennen jo paljon, romaanin vivahteikkuus valloitti. Etenkin romaanin keinot viedä henkilöiden pään sisälle ihastuttivat Johannaa. Vaivihkainen sodan vaikutus ihmisiin välittyi taitavasti meidän kaikkien mielestä. Omat mietteeni olenkin jo julkaissut blogijutussani.

•

Eeva Kilpi: Tamara, WSOY 1972 /  eKirja 2018, 218 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 lokakuun, 2023 · 5:13 pm

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Branderin kirja muistuttaa siitä, mistä romaanikirjallisuudessa perimmiltään on kyse: kielellä rakennetusta mahdollisesta maailmasta niin, että se kertoo jotain pysäyttävää ihmisyydestä. Amerikka (WSOY 2023) jalostaa onnistuneesti kotimaista köyhän kansan realismiproosaa.

Amerikka hahmottelee saarielämän vuodenkiertoa ja elämänmenoa 1950-luvun alkupuolella. Romaani kertoo kouluikäisestä Kaarlosta, joka asuu sodanjälkeisessä saaristopitäjässä huonokuntoisen mummonsa luona. Pojalle kerrotaan, että äiti asuu Amerikassa. Äidin nuoruudenpäiväkirjasta on mukana joitain lukuja.

Romaani kuvailee kotimökin likaisia, puutteellisia oloja ja yhteiskunnallista syrjäytymistä: sosiaaliturvan poissaolo kutakuinkin kirkuu rivien välistä. Lasta kiusataan äidittömyydestä ja siitä, että isä oli saksalaissotilas. Lisäksi pojan köyhyys ja osattomuus antaa aihetta syrjintään koulussa ja kyläyhteisössä. Naapuruston Sakari on sentään pojalle jonkinlainen aikuisturva ja koulukaveri Leena ystävänkaltainen.

•

Romaanin kieli kantaa murheellista tarinaa yksinäisestä pojasta, jolla olisi kaikki edellytykset elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet estävät sen. Kerronnan kauneus piilee havainnollisuudessa ja tunnelmassa. Tilanteiden, maisemien ja eri aistein niiden kokeminen muuttuu eläväksi kokemukseksi.

”Kaarlo sulki silmänsä.

Hän tunsi saaren pulssin, hän oli sen valtimokohdassa. Se hengitti suurilla keuhkoillaan, siinä virtasi eripituisia suonia, kaikki siitä nouseva ja kasvava oli yhteydessä toisiinsa.”

Henkilökuvaus on sekin taitavasti toteutettu. Isoäidin rouhea persoona ja puheenparsi raikastavat. Sattumalta luin ennen Amerikkaa Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia, jossa vaikuttaa myös Kaarlon isoäidin ikäinen nainen toiselta puolelta Suomea räväköin puheen. Nämä kummatkin mummot ovat kiinni vanhassa kansanperinteessä uskomuksineen ja väkevine sanoineen – viimeinen sukupolvi, jolla oli elävä suhde vanhaan tietoon. Näin Kaarlo lämmittää saunaa mummon opein lepytellen saunahaltiaa:

»Mummon puolesta hyviä löylyjä toivon. Mummo käski terveisiä lähettää ja pahoitella vanhalle tutulle, ettei itse jaksa sytytellä enää. Ottaa lonkasta ja selkäruodosta. Kyykkiminen ruikkia myöten lähes mahdotonta. Näin käski Teidän Korkeudellenne sanoa. On muistanut kyllä Teidän liekit aikaisemmilta vuosilta ja niitä kovin kehunut. Ettei missään vastaavaa lämpöä, edes Helvetissä. Siksi toivon, että jos saataisiin niistä hyvistä liekeistä tänään edes puolet. Kiitos, ja näemme mitä pikimmin.»

Kaarloon mielikuvituksen ja kielen voima on siirtynyt isoäidiltä, joten Kaarlon elämässä todellisia ovat kuvitellut olennot ja voimat. Romaanin loppuosan venematka vie nälkäisen pojan huomiot ja havainnot toiselle tasolle, hämärtyvän todellisuuden kokemuksiin. Kuvauksen vaikuttavuus ja Kaarlon kohtalo tulevat uniin, niin syvältä riipaisevia ne ovat.

•

Juhani Brander: Amerikka, WSOY 2023, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 lokakuun, 2023 · 6:41 am

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

”Hah. Miten typerä ajatus. Että Kissa voisi minun asiaani kertoa. Olisi ihanaa vain lähteä täältä.

Minä olen hauras, Kissa ei. Sillä on eläimen vaistot, kynnet ja hampaan petous, ja sitä riivaa elämänvietti, ei sitä tuoni houkuta. Ei se näe autiutta ympärillään eikä uuvu elon leikkiin. Se osaa jahdattaa kärsimystä, leikitellä sillä ja lopulta iskeä kiinni sykkivään kaulasuoneen, imeä verta ja juopua siitä, ja lopulta istua nätisti etutassut tanassa ja nuoleskella turkkiaan piittaamatta vähääkään siitä, mikä murha juuri tuli tehtyä.

Minulle ei ole helppoa olla olemassa. Kissalle on.”

Kirjailija on jätetty, petetty, keskenmenosta järkkynyt ja kadottanut sanat. Kotiin ilmestyy Kissa, todellisuudessa tuonilmaisten Toimiston lähettämä. Tai todellisuudessa ja todellisuudessa, tämän romaanin todellisuudessa. Ja ihan todesta sen otan Katja Ketun romaanissa Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023).

•

Kissa kertoo tavallaan, niin myös Kirjailija, ja lisäksi Kirjailijan isoisoäiti Eeva kertoo elämästään vuodesta 1917 alkaen. Osuudet vaihtelevat ja virkistävät kokonaisuuden. Eevan myötä romaaniin tulee Venäjän rajan läheisellä, pohjoisella suomalaissyrjäseudulla koettu historia, ensin kansalaissota, sitten Lapuan liike, toinen maailmansota ja sen jälkitraumat. Lisäksi Eeva sitoo Kirjailijan paikkaan, kotisaareen, ja perhehistoriaan vaikka kuoli juuri Kirjailijan synnyttyä.

Eevan päiväkirjan kirjoittamistapa valloittaa verevyydellään. Lisäksi pistämättömästi Eevan osuuksista välittyy elämänmeno ja etenkin hyväksyvä, lämmin ja verevä rakkaus Mahteen, lempeään haaveilijaan.

”Maailma oli kuten Mahte sen näki, perimmiltään pyhä ja hyvä, Saari turvaisa ja tuvan hirsiseinät tilkitty sammalella ja naavalla, ja samalla niissä tikittävien toukkien tiet olivat kuin rakkauden suonia ja punoksia joita pitkin kuiskin salaisia sanoja, niitä joita vain nainen löytää − eikä kovinkaan tietäjä, ei edes Antero Vipusen vatsasta.”

Eevan elämä saaressa vieroksuvan anopin ja sittemmin raivovauhkon vävyn naapurina välittyvät nekin, mutta komeasti henkilöityvät historian tapahtumat yksityiseen yksityiskohtaisesti, elävästi.

•

Eevan ja Mahten yhteiselo erilaisina mutta rinnakkain loistaa kirkasvalolamppuna, kun Kirjailijaa oma elämänvaihe pimentää. Onkin Ketulta oivallus suhteuttaa kunkin ajan elävien probleemat. Ehkeipä Kirjailijan miesystävän samppanjanjuonti lentokoneen ensimmäisessä luokassa ja Kirjailijan paikka turistiluokassa olekaan vastoinkäymisistä pahimpia vaikkakin nöyryyttävää. Tosin kovia Kirjailija kokee kirjailijuudessa, rakkaudessa ja lapsettomuudessa. Siksi Kissa toimitetaan tutkimaan Kirjailijaa. Kaksikko päätyy Eevan saaritaloon, ja Kissa saattaa Eevan tarinan osaksi tutkimuksia:

”Iltahämärissä saalistan hiiriä ja nautin, sillä allergia estää kipuamasta puihin lintuja vaanimaan. Täytyy myöntää, että Kirjailijaa tutkin vähäisesti, enemmän minua kiinnostavat Eevan ja Mahten olot vuosisata sitten. Enkä nyt puolustele itseäni enkä kadu mitään, pikemminkin minua säälittää. Kirjailija ei aisti sitä kaikkea elämää, joka hänen ympärillään kuhisee, ei tämän hetken ihmeitä eikä toisilmaisia. Maassa paljaan jalan alla rämpivät sokeankalvaat myyrät jäävät huomaamatta, linnut pesäkoloissaan tai oksilla laulamassa, riemurinnoin hehkumassa ja hukkaamassa iäisyyttä.”

•

Erään kissan tutkimuksia imaisee mukaansa valttina vaihteleva rakenne, konstailemattomaksi koristeltu kohkaava kieli, kiinnostavat henkilöt, historian havina ja tunnelma. Realismia puhkovat Kissa, Eevan perimän loitsutieto ja saaressa liikkuva hornan hevonen kuuluvat ehjästi romaanin maailmaan. Kissan rooli on havainnoida, huvittaa ja historioida – ja pelastaa Kirjailija kirjailijaksi. Kirjailija luovuttaa:

”Lopulta annan periksi. Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.”

•

Kissa kirjassa tivaa, kirjoittaako Kirjailija kostoromaania ex-rakastetusta, ei kirjoita, elämänmenossa on muuta tähdellistä. HS tituleerasi teosta avainromaaniksi (aha, autofiktiosta palataan vanhaan termiin), mutta ohitan sen, koska kirjan muu aines vie mukanaan. (Tosin hymähdän Porvarin poika -viittauksille liittyen Ketun epäonniseen elämäkertakirjoitusprojektiin.)

Olkoon tosiaineksia, mutta fiktiokerronta tässä voittaa. Erään kissan tutkimuksia on romaani kirjan kirjoittamisesta, hauraudesta ja voimasta sekä elämänkirjosta. Raskaista kokemuksista syntyy vakavapohjainen mutta leikkisä ja koskettava kokonaisuus. Ja sellaista, jonka Kissa kuulee:

”Edelliskesänä kasattu metallinpaljastin jää nurkkaan, eikä maisema edelleenkään avaudu Kirjailijalle. Ei tämä näe.

Niistä Kirjailija ei tiedä mitään. Sen sijaan tämä puhuu tulevasta romaanistaan.

− Jotakin kaunista siinä pitäsi olla. Ja lohtua.

Mutta jokin pieni muutos on tapahtunut.

Jo se, miten tämä kulkee pitkin saarta, palaa takaisin, jää kuuntelemaan ja siristää silmiään kuin jotain sumussa vilahtelisi.”

•

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia, Otava 2023, 227 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 syyskuun, 2023 · 8:50 am

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Jostain syystä minun tekee mieli haarukoida romaanista lajityypillisiä piirteitä. Jonkinlaista veijaritarinaa löydän, rikosjuontakin, historiaa ja paljon on sepitettä sepitteessä, satiiria, vieläpä mustan huumorin muodonmuutoskertomuskin. Mistä on kyse Jari Järvelän romaanissa Rakastan Eva Braunia (Tammi 2023)?

Kotkalainen wannabe-kirjailija Johanna on julkaissut pari omakustannetta, mutta hänen elämänsä tarina on tähän asti ollut epäonnistumisien ketju, myös itsemurhat ovat menneet mönkään. Vanhan saksan kielimuodon taitajana Johanna päätyy lapsuudenystävänsä Lisen ja tämän Martin-miehen natsiroinakaupan tekstiväärentäjäksi – eikä minkä hyvänsä tekstin vaan Eva Braunin päiväkirjan sepittäjäksi.

”Enkä suoraan sanoen paljoa pitänyt siitä elämästäni jota olin elänyt ennen Lisen ja Martinin tapaamista ja heittäytymistäni Eva Brauniksi. Se oli muistuttanut liikaa isoäitini elämää. Hän oli elänyt kunnolla vain öisin, unissaan, seikkaillessaan parempana versiona itsestään. Viime aikoina minun ei ollut ainakaan tarvinnut vaipua tokkuraiseen uneen ollakseni joku toinen.” 

•

Romaanin yksi jujuista on Johannan keksimä Eva Braunin feikkipersoona, siis muka hänen päiväkirjamerkintänsä ja ennen kaikkea hölmö rakkaus Suteen (Hitler), jonka privaatti asetetaan Evan kertomana naurunalaiseksi. Evan muusta natsitouhusta irrallaan oleva mikrokosmos hupsun tavistytön haaveineen olympiavoitosta ja elokuvatähteydestä on sekin vähintään tragikoominen. Historiankirjojen Eva Braun jäi salaperäiseksi taustatekijäksi ja alaviitteeksi, josta ei paljon tiedetä. Romaanissa on mukana autenttiset Braunin päiväkirjat, noin 20 sivua – ja sitten ne Johannan väsäämät lisäykset.

Mietin kovasti tätä Sutta, miljoonien massasurmaajaa ja kirjahahmon surkuhupaisuutta. Ei minun tee mieli nauraa ja siten pienentää julmuria, vaikkei Järvelä mihinkään natsivähättelyyn minua ohjaakaan. Olenko tosikko, onko Hitler minulle kavahduttava tabu tässä maailmanajassa, jossa flirttaillaan uusnatsismilla ja kuitataan se ”vitsi, vitsi” -takaisinvedoin? Tosi taitaa olla tarua oudompaa, kun elämme poliittista todellisuutta, jossa hallituksen täytyy julistaa lausumia natsivastaisuudesta. Järvelän kirja antaa vähintään välillisesti päivänpolttavaa pohdittavaa.

•

Romaanissa ovat nämä todet ja keksityt päiväkirjat, ja lisäksi on Johannan nykyelämä. Huijausosuudessa on veijarimaisuuden lisäksi häijyyttä. Eniten jään miettimään manipuloinnin ja hyödyn merkitystä ihmissuhteissa. Ihminen on aina ollut valmis täyskäännöksiin, muuttumaan muuksi, jopa alistumaan, jotta elämän epäonnistumisien sarja saisi uudenlaisen jatko-osan. Sellaisesta Järvelä tuottaa pohjimmiltaan synkkää sanottavaa.

Järvelän edellinen taustahenkilön nostoromaani Aino A. toi esille Alvarin taa piilotetun Aino Aallon ja sai meriitit keränneen miehen näyttämään tyhjältä pöyhkeilijältä. Vähintään samanhenkinen on Rakastan Eva Braunia, edeltävää romaania rouheampi ja kärjistävämpi – jo kirjan kansikuvanaisen överi ilme sitä ilmentää. Välillä historialuennoinnilta vaikuttava teksti sulaa mielikuvitukseen, välillä hätkähdyttää oivalluksin, esimerkiksi kuuntelin ja katselin Boomtown Ratsin I Never Loved Eva Braun -videota uusin korvin ja silmin. 

Aikamoinen kierre on kirjassa käynnissä, mutta taitaa se kieputtaa lopulta siihen, mitä ihminen on valmis tekemään kokeakseen merkitystä, hyväksyntää ja ripauksen rakkautta. Nousu tai tuho, kumpikin on mahdollista.

•

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia, Tammi 2023, 189 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

26 syyskuun, 2023 · 6:19 am

Anneli Kanto: Punaorvot

Anneli Kanto on kirjoittanut kansalaissodasta järisyttävät romaanit Veriruusut ja Lahtarit. Itsenäisyyden ajan alun poliittisen kahtiajaon seurauksista perheille kertoo nyt romaani Punaorvot (Lind & Co. 2023). Alun perin Anneli Kanto on kirjoittanut Lauri Maijalan kanssa näytelmän punaorvoista. Romaani perustuu siihen.

Punaorvot seuraa Johanssonin köyhän kalliolaisperheen elämää 1918 – 1920. Isä-Arvo menehtyy Tammisaaren punavankileirillä, sodan ja vankeuden kokenut teini-ikäinen Aarre katkeroituu ja oman lapsuutensa traumatisoima äiti-Helmi vaipuu toimettomaan epätoivoon. Koska perhe saa köyhäinapua, äiti pakotetaan luovuttamaan varhaisteini Lahja ja pieni Ilona kasvateiksi Pohjanmaalle. Ajan ajatusmaailmaan kuului, että puna-aatteen saastuttamat sisarukset erotettiin toisistaan ja kaikenlainen yhteydenpito oman perheen kanssa kiellettiin, jotteivat vahingolliset vaikutteet leviäisi.

Romaanissa kerrotaan sekä Aarren toimeentulokamppailusta ja poliittisista paineista Helsingissä että tyttöjen oloista Pohjanmaalla. Ilonan onni oli päätyä kahden naimattoman naisen hemmoteltavaksi, vaikkei sekään aina auvoa ollut, mutta Lahja kohtaa lähes kaikki kauhut, joita voi kuvitella hyljeksitylle ja kaltoinkohdellulle tytölle maatalossa.

•

Romaanin voima piilee lapsikuvauksissa, jotka valottavat lapsen ajatusmaailmaa ja tuovat vakuuttavasti lapsipsykologisen otteen tekstiin. Sitä vasten näyttäytyy aikuisten ymmärtämättömyys. Kärjistyneesti se ilmenee porvarisnaisten käyttäytymisessä ja maalaistalon väen pahantahtoisessa väkivallassa. Säväyttävästi tulee lisäksi esille kielen merkitys: stadilaislapset eivät ymmärrä pohjalaista murretta, mikä lisää heidän ahdinkoaan uudessa, jäyhässä ja usein vihamielisessä ympäristössä.

Johanssonin perheen kuvauksen ohella romaanissa toimii välillä minäkertojana keski-ikäinen leskirouva Ester, joka kirkasotsaisten sivistysaatteiden siivittämänä käynnistää kaupunkilaislasten siirtämisen maalaisperheisiin: ”Aion hankkia koteja kodittomille, hoivaa ja lämpöä sitä vaille jääneille.” Esterin hyvät aikeet törmäävät realiteetteihin, joita hänen on vaikea aatteensa palossa tajuta. Ehkäpä universumi kosti hänelle sinisilmäisyyden, koska Esterin avioiduttua Suomen ensimmäisen presidentin Ståhlbergin kanssa uusperheen vihamieliset lapset eristivät hänet perheonnesta.

•

Punaorvot-romaanin taustalla vaikuttaa vankka historiallinen faktatieto. Se elävöittyy henkilöissä, ja siksi lasten kohtuuton kohtelu kansalaissodan jälkeisessä Suomessa iskee tunteisiin. Romaani välittää kansanosien railon syvyyden ja raaistuneen ilmapiirin. Ihan samoin ei Punaorvot järisytä kaunokirjallisesti kuin muut Kannon historialliset romaanit, mutta se on vankka realistinen romaani – arvokas vähäosaisten elämän ja vaietun historian kuvaus.

Ajattelen romaanin päättyvän taidokkaasti. Se jää sellaiseen kohtaan, että lukijan mielikuvitus käynnistyy pohtimaan etenkin Johanssonin perheenjäsenten tulevia vaiheita. Tieto historiasta saa pelon kouraisemaan perheenjäsenten puolesta.

•

Anneli Kanto: Punaorvot, Lind & Co. 2023, 276 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: