Aslak Noren romaani Meren hautausmaa (Gummerus 2023) on kerännyt arvioinneissa kehuja. Romaanin alkupuolella niitä vähän ihmettelin, sillä en päässyt imuun, mutta puolen välin jälkeen lähdin kirjan kyytiin. Loppua kohti juonivetoinen romaani jäntevöityi.
Toistan: Meren hautausmaa on juonivetoinen romaani, jossa ei henkilökuvaus syvene, ja ehkä se minua aluksi jarrutti. Kun luovuin odotuksistani, annoin salaisuus- ja jännityskerrosten taitavan asettelun vedota. Äveriästä Falkin sukua nykyajassa johtaa patriarkaatin käskyvallalla Olav, joka ei ole sitten vuoden 1970 ollut väleissä äitinsä Veran kanssa. Olavin kolmesta lapsesta Alexandra/Sasha on isänsä suosikki, poika Sverre sensijaan ei saa arvostusta ja kuopus Andrea saa vapaasti säheltää.
Vera tekee itsemurhan ja hänen jäljiltään kaiken mullistava testamentti on hukassa. Samoin on kadonnut Veran romaanikäsikirjoitus ”Meren hautausmaa”, jonka tiedetään sisältävän suuria salaisuuksia Falkin suvusta vuodelta 1940, jolloin mereen upposi laiva täynnä natsisotilaita ja norjalaisia, mukanaan Veran aviomies. Testamenttia jahtaa sekä Sasha että Falkin toisen sukuhaaran edustaja Hans. Hansin mukana romaani vie Lähi-Idän ja kurdien sotiin ja kieputtaa mukaan arvoituksellisen sotasankarin Johnny Bergin.
•
Romaanissa on paljon henkilöitä ja siirtymiä tilanteista toiseen. Sasha on keskushenkilö ja yksi salaisuuksien pöyhijöistä. Tässä yksi hänen pohdinnoistaan yhden arvoituksen ratkaisun lähentyessä:
”Pienen pieni alpakkakotelo valtavassa meressä. Mutta niin oli kaiken muunkin laita: tapaamiemme ihmisten, elämämme elämän – niin, senkin tosiasian laita, että olimme ylipäätään olemassa, että hän oli Sasha Falck maailman nykyaikaisimpiin kuuluvasta maasta ja sen rikkaimpiin kuuluvasta suvusta eikä maaorjan vaimo tsaarinajan Venäjältä tai babylonialainen prostituoitu, saati metsästäjä-keräilijänainen, joka vaelsi metsissä 10 000 vuotta sitten. Koko olemassaolo oli käsittämätöntä, kun sitä alkoi ajatella, loputtoman paljon sattumanvaraisempaa kuin seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha alpakkakotelo pimeässä kätkössään 300 metrin syvyydessä veden alla.”
•
Siinäpä sepustin juonen alkutekijöitä. Lukumatkan varrella mukaan ympätään sotatilanteita, petoksia, salajuonia, vastarintaliikettä, natsiyhteyksiä, rakastumisia, valtataistelua ja takinkääntöjä. Rikkana rokassa lukijalle paljastetaan vähitellen Veran romaanikäsikirjoitus ja siten avataan salaisuuksia. Lopussa on vielä yllätys (jonka arvasin jo alussa).
Lopputuloksena on sujuva, viihdyttävä seikkailu- ja sukuromaani. Kirja saa minun tajuamaan Norjan erilaisen historian verrattuna Suomeen. Miehitetty Norja poikii kirjallisuuteen natsimenneisyyden tulkintoja, joita Suomessa harrastetaan melko vähän. Lisäksi Norjan NATO-vuodet ja osallisuus erilaisiin maailman kriiseihin jo vuosia tuottavat sellaista, jota Suomessa on kenties odotettavissa. Ja onhan norjalaiset raharikkaat varustamo- ja öljyvaroineen luksusluokkaa verrattuna meikäläisiin (kenties vaatimattomiin) miljonäärehin.
No, tämän jälkeen ei kuin odottamaan romaanisarjan kakkososaa – ehkä.
•
Aslak Nore: Meren hautausmaa. Osa 1 – Falkin suku, suomentanut Aki Räsänen, Gummerus, 340 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.
Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä
Veera Vaahtera(Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.
Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.
Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.
Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.
Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.
Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.
Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään.
Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.
Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.
The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.
The Buccaneers
Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.
The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.
Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.
The Buccaneers. Apple-tv+.
P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.
Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.
Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki
Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.
Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee
Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.
Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.
Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu
Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.
Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.
Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija
En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.
Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään.
Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.
Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia
Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.
Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.
Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.
Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Magdalena Hai: Sarvijumala
Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala(Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.
Selkokielisiä novelleja nuorille
Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:
Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2022)
Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.
Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.
Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.
Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.
Markku Pääskysen romaanissa Niin kaunis on maa (Tammi 2023) selvitetään katoamisarvoitusta, mutta on siinä myös muuta arvoituksellisuutta. Kuten ihan peruskysymys: mistä se haluaa kertoa?
Romaani alkaa siitä, että minäkertoja-Onnin ja hänen vaimonsa Aliinan luona illanistujaisissa käyneet Maria ja Tuomas ovat kadonneet. He lähtivät taksilla ystäväpariskuntansa luota mutteivät ole saapuneet kotiin. Marian ja Tuomaksen läheiset eivät huolestu, koska pariskunta on aiemminkin ollut ilmoittamatta poissa, vaikka heillä on kouluikäinen lapsi.
Kertoja ja Aliina jatkavat tavallaan rutiineitaan, mutta jokin elämänpalanen on liikahtanut paikaltaan. Aviopari keskustelee tilanteesta, ja kertoja muistelee ystävyyden käynnistymistä ja vaiheita. Ystävyyssuhteesta paljastuu hiertäviä asioita: varallisuus- ja elämäntapaerot. Tuomaksesta alkaa paljastua myös patologisen pahoja puolia.
”Me muut keskustelimme vilkkaasti, Tuomas ei puhunut mitään. Hän istui vain kädet niskan takana ja tuijotti kaukaisuuteen kasvoillaan veltto ja ylimielinen virne. Hän tuijotti meidän lävitsemme, pöydän, tyhjien pullojen, lasien ja ruoantähteiden lävitse. Mitä Tuomas näki? En tiedä. Mitä ihminen näkee kun kaikki näkyy läpi? Luultavasti itsensä, mutta ulkoapäin. Maailma rakentuu siten.”
•
Edellinen sitaatti sopii esimerkiksi Pääskysen tyylistä. Tarkka, selkeä virkerytmi vie tarinaa ja takaumia eteenpäin. Sitten kappaleiden loppuun livahtaa lauseita, jotka välittävät elämän- ja ihmisnäkemystä.
En oikein saa otetta romaanin nimen merkitysmahdollisuuksiin, Niin kaunis on maa. Se viittaa samannimiseen lauluun, mutta sen käytön ironia-satiiri-puolet ja toisaalta vakavuus kauniin maan tai ystävän menettämisestä leijuvat vain ajatushumuna päässäni.
Oivallan kyllä Pääskysen kertoman metaforisuuden. Mukana on paljon symboleja, ei vähiten kirjan lopun (Platonin) luolat, monet matkat, ja keskeinen eksymisen tematiikka.
”Aliina sanoi että jotkut paikat ovat sellaisia: ihminen eksyy ja saapuu lähtöpaikkaansa takaisin mutta tuo paikka on muuttunut sillä aikaa kun hän on ollut poissa, vaikka hän olisi ollut poissa vain hetken. Maria oli samaa mieltä, he alkoivat keskustella lempiaiheestaan, harhautumisesta, eksymisestä ja löytämisestä – -.”
•
Niin tai näin, romaani on hyvin rakennettu ja varmaa proosailmaisua. Se pitää imussaan, vaikka jättääkin hiertävän epävarmuuden jälkeensä. Minulle se kertoi vaiheesta, joka on tullut päätökseen, peleistä, jonka pelaaminen vie pohjaa pois luottamukselta. Ja onhan kaikilla luolansa ja piilotettavat asiansa.
”Pimeys oli peittänyt maan syvyydet, nyt lumi kätki ne.”
•
Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa, Tammi 2023, äänikirja 4 tuntia 44 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.
Joulunajan lukemistoon suosittelen Claire Keeganin pienoisromaania Nämä pienet asiat (Tammi 2023). Romaani antoi ainakin minulle rauhoituksen hetkiä ja kahmaisi humaaniin otteeseensa. Kirjakokemukseni avautuu joulukalenterin seitsemännesta luukusta (joulukalenterilogot: Niina/Yöpöydän kirjat).
Lumihiutaleita hiljalleen sataa irlantilaiseen asumistoon joulun1985 tienoilla, mutta tarina alkaa jo lokakuusta. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää perhekeskeisesti vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja hoitaa työnsä säntillisesti myös kiireaikoina.
Billiin vaikuttaa hänen lapsuutensa: äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana palveluspaikassaan, ja poikkeuksellisesti tilan omistaja rouva Wilson otti äidin ja pojan suojelukseensa sekä piti huolta Billistä äidin kuoleman jälkeenkin. Kirja kuvaa kauniisti ja osoittelematta, miten koettu hyvyys poikii hyvää.
•
Keeganin kuvaus on arkista ja ekonomista. Mitään ei revitellä vaan näytetään ajatuksia, toimia ja keskustelun pätkiä. Eleetön, vaatimaton tasapaino huokuu tekstistä.
”Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi. Ja eikö ollutkin suloista olla juuri siellä missä oli ja saada muistella menneitä, vaikka se mieltä liikuttikin. Sen sijaan että olisi aina ajatellut vain tulevia, samanlaisina toistuvia päiviä ja vaikeuksia, joita ei ehkä koskaan tulisikaan.”
•
Romaani on kannanotto Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä Magdalena-pesuloista, jotka työllistivät nuoria au-äitejä ja ylläpitivät ensikoteja. Niissä kuoli lapsia eivätkä olot ylipäätään vastanneet tarkoitustaan.
Bill on silminnäkijä yhden kaltoinkohdellun tytön tilanteessa. Hän toteuttaa kristillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin kirjan nunnat – mitä teette yhdelle pienimmistä, jotenkin noin humaanisti kai sanassa sanotaan. Romaani ei saarnaa, vaan sen päähenkilöllä on omatunto ja hän tekee sen mukaan. Ja jakaa joulumieltä myös tänne Pohjolaan.
”Ihmiset osasivat olla hyviä, Furlong ajatteli ajaessaan takaisin kaupunkiin. Piti vain oppia miten tasapainotella antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa kanssa. Mutta heti ajateltuaan niin hän tiesi olevansa itse etuoikeutettu ja mietti, miksei ollut antanut makeisia ja muita saamiaan lahjoja niille joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Joulu sai aina ihmisistä esiin parhaat ja pahimmat puolet.”
•
Claire Keegan: Nämä pienet asiat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 53 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Joulukalenterin itsenäisyyspäivän jutun postasi Kirjakas, ja huomisen luukun avaa ja täyttää Kirjamies.
Tämä romaani sopii tähän aikaan, myös itsenäisyyspäivään: Viime ajat (Teos 2023). Katja Raunion romaanissa kesäisten viikkojen mittaan näyttäytyy hätkähdyttävä kuva meistä. Ei siinä sinänsä uutta ole verrattuna siihen, mitä uutisistakin ja tutkimuksista voi lukea, mutta kaunokirjallisuuden keinot ovatkin toiset kuin asiaproosan. Kaunokirjallisuus nävertää sisuksia.
•
Marraskuussa levisi tutkimustieto, että 9/10 suomalaisnaisista on kokenut seksuaalista häirintää. Katsotaanpa tätä Katja Raunion romaanin kautta.
Romaanin päähenkilön ikätoverit valmistuvat yliopistosta ja perustavat perheitä, mutta tämä nainen on keskeyttänyt opinnot, menettänyt luottotiedot ja asuu velkaisena kimppakämpässä. Hän tekee kausityötä historiallisen museon kassana.
Romaani kuvaa museon arkitilanteita ja juhlia sekä naisen kävelymatkoja kaduilta kotiin ja näkymiä koti-ikkunasta. Lähes joka kohtaaminen täyttää seksuaalisen ahdistelun määritelmät. Liioitteluako? Ei, osoitus: jostain syystä lähes joka mies ottaa oikeutuksen huomautella, härnätä, vikitellä, runkata ja lähestyä.
Yksi satunnainen yökohtaaminen on läpäistä päähenkilön kiinnostuksen – kaikki hurmaava nuori mies. Vaan ei siitä seuraa bridgetjones-tyyppistä unelmaa, jossa mies hyväksyy naisen juuri sellaisena kuin nainen on. Ei – jos nainen avautuu sellaisen kuin hän on, salaperäisyys ja kiinnostavuus katoavat. Eikä miehen vapautta saa uhmata.
•
Raunion romaanissa kenelläkään ei ole nimeä. Henkilöt nimetään ammatin tai aseman mukaan. Päähenkilöllä ei sellaista ole. Tästä punkaa yhteiskunnallista näkemystä: miten me määrittelemme ihmisiä? Okei, aseman mukaan. Mitä jos on asematon? Se ei tee näkymättömäksi vaan alttiiksi huomauttelulle, tytöttelylle, setäselittämiselle ja häirinnälle siinä kuin muutkin – ja vieläkin enemmän.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on sekin unelmaa. Kun päähenkilö saa siirron museon assariksi, pahat puheet vilisevät päähenkilönkin korviin. Eli oletus reittä pitkin noususta kohdistuu nuoriin naisiin, päähenkilöön.
•
En tavallisesti innostu sinä-muotoisesta kerronnasta, mutta juuri tähän romaaniin ja eritoten sen sisältöön se sopii erinomaisesti. Päähenkilön sinuttelu sivaltaa lukijaa ja pakottaa ottamaan osaa ja oman siivun siitä: tämä koskee sinua, tämä koskee myös minua, meitä kaikkia.
Kerronta on muutenkin tarkkaa ja ilmeikästä, terävää ja osuvaa. Kokonaisuus on kompakti, paisuttelematon. Siksi se on tehokas. Loppupuolella sen tinkimättömyys repeää satusuuntaan viemättä mitään pois siitä, että sanottava kumpuaa tosielämästä.
Eikä romaanin tosielämä näytä hyvältä: tasa-arvon mallimaan naiset ovat jatkuvalla soitolla kohteina vähintään suunsoittoon, ja asemaltaan heikommat itsensä korkeammiksi kokevien kuittailuille. Miksi me hyväksymme sen emmekä puutu puheisiin? Miten me poikamme kasvatamme? Ja tytöt? Eli hyvää itsenäisyyspäivää vain.
•
Katja Raunio: Viime ajat, Teos 2023, äänikirjana 3 tuntia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.
Malminkartanon kirjasto sai tiistaina 21.11.2023 vieraakseen Katja Ketun. Pääsin haastattelemaan häntä uutuusromaanista Erään kissan tutkimuksia(Otava 2023). Romaani on monikerroksinen, ja siitä on ammennettavaa kysymyksiin. Tunti tuntui todella lyhyeltä.
Käynnistimme keskustelun kissuudesta, niin Katja ketun kahdesta löytökissasta kuin romaania innoittaneista teoksistakin kuten Franz Kafkan novellin nimestä Erään koiran tutkimuksia, BulgakovinSaatana saapuu Moskovaan kissahahmosta ja Haruki Murakamin romaanien lukuisista kissoista.
Romaanissa on kolme erilaista kertojaa: Kirjailija lähiaikojen Eirasta, Eevan päiväkirja 1917-1979 ja kissa. Kertoja-kissa on kiehtonut Kettua jo viitisentoista vuotta, sillä senkaltainen välittäjähahmo saa romaaniin sävytystä ja hauskuutta. Kettu on joskus kuvaillut itseään: murheen humoristiksi. Sanoisin, että uutuusromaani käsittelee vakavia aiheita, mutta myös leikittelee hilpeästi.
Kettu kertoi kissan roolista Eevan päiväkirjojen ja Kirjailijan sanattoman kauden välillä: se selventää ja sitoo romaanin keskushenkilöiden kerrontaosia. Omaa hupiaan lisää kissan Henkiopas-tehtävä. Välillä kissa on silkka kissa vaistoineen, välillä myyttinen ja mystinen tutkija.
•
Kävi ilmi, että Katja Ketun kissa loikkasi joksikin aikaa omille teilleen Ketun isoäidin saaritalossa itärajan läheisyydessä – kissaan ei kuitenkaan saatu puhelinyhteyttä kuten romaanin kissaan. Selvisi myös, että kyseinen talo muistuttaa romaanin Eevan ja hänen miehensä Mahten taloa ja asuinseutua. Kettu kertoi myös tarinoita isoäidin isän seikkailuista 1910-30-luvulla, jotka muistuttivat Mahten taipaleita romaanissa. Kettu kuuli lapsena ja nuorena isoisovanhempiensa suhteesta, joka inspiroi häntä romaanin pariskunnan lämpimän liiton kuvaukseen. Suvusta löytyy merkillisiä tarinoita ja sattumia, mutta Kettu muistutti, että niitä on kaikilla ihmisillä.
Erään kissan tutkimuksissa on yhtymäkohtia kirjailijan sukuun, tuttuihin paikkoihin ja omiin viime vuosien kokemuksiin keskenmenoista, kiusaamisesta ja sanojen katoamisesta. Kirjan lähtökohta on, mitä jää jäljelle, jos Kirjailijalla ei ole sanoja. Merkitys löytyy kirjan mittaan, samoin sanat, ja niin täyttyy myös kirjan alun motto, suomalainen sananlasku: ”Kellä sanat, sillä valta.”
•
Keskustelimme kirjoihin lyödyistä määrittelyistä. Ketun romaani on historiallinen romaani, suku- ja perheromaani, yhteiskunnallinen romaani, spefi-romaani (maaginen realismi), omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio ja avainromaani. Yhtä kaikki: se on romaani, kaunokirjallisuutta. Eniten runsasta yleisöä ja minua kiinnosti Ketun omaleimainen kieli ja kerronta, runsas ja rönsyävä, silti fokusoitu. Kettu kertoi keränneensä kaiken ikänsä sanoja – ja kiviä. Yksi kuulijoista kertoi kivien symboloivan viisautta, sillä kivethän ovat ikivanhoja. Selitys taisi miellyttää meitä kaikkia kuten myös se, että kirjailijaa kiehtoo sanojen kieputtelu.
Lopuksi siteerasin romaanista: ”Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyrinää.” Katja Kettu kertoi, että romaanin kirjoittaminen oli hänelle ilo, ja kun teksti pääsi vauhtiin, sitä syntyi virtaavasti. Ja kyllä se hyrisikin – ja hyrisee.
Antti Hurskaisen Suntio (Siltala 2023) on tarkan lauseen romaani. Pohdinnat uskosta, toivosta ja vastuusta nakuttavat sävykkäästi – suorasti ja kierosti tilanteisiin sopivasti.
”Kieli häiritsee, kun siihen kiinnittää huomiota. Kieli on kehitetty viestin välittymisen estämiseksi.”
Ehkä Hurskainen asettelee ansoja ja paikoitellen estelee viestiään, mutta se toimii tarinan puolella. Romaanin kertoo pienen seurakunnan suntio Turtola. Hän selostaa töitään ja arkeaan yksinhuoltajana pienen Monikan huolehtivana isänä. Iso osa romaania liittyy kohtaamisiin seurakunnan leipäpapin Sirénin kanssa:
”Olen uskon ammattilainen. Pätevimpinä päivinäni korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä.”
Sirénin pragmaattisuus hiertää Turtolaa, jolle riittää, että Jumala on. Miehet keskustelevat muun muassa uskosta ja toivosta. Seurakunnan naiskappalainen Leppä häiritsee innovatiivisuudellaan alkoholisoituvan Sirénin rauhaa ja kismittää Turtolaa, joka roimii nykykirkon mielistelevää markkinahenkisyyttä. Lisäksi tapahtumiin liittyy kirkkomaan hautakivien kaataja.
•
Turtolan ja Sirénin herkulliset keskustelut koskevat esimerkiksi Bergmanin elokuvia, ja he keskustelevat myös filosofiasta. Kitkaa Turtolassa herättää muun muassa Sirénin elämän velttous. Turtola toimii vastuullisena vanhempana, mutta se päätyy tragediaan.
Romaanin tragikoomiset puolet kallistelevat puolelta toiselle. Komiikkaa kauhon Sirén-kohtaamisien lisäksi Turtolan illusiottomista kulttuuri- ja kirjallisuushuomioista. Tragiikka kasvaa loppua kohti. Romaani loppuu eristetyn Turtolan lukuisiin kirjeisiin. Kirjeissä hän kiteyttää kantansa toteavan kitkerästi, ja lukijalle paljastuu Turtolasta ja tapahtumista uusia puolia.
•
Hurskainen (nimi kenties on enne) mainitsi Finlandia-palkintoehdokkuushaastattelussa, että hän on halkaissut itsensä kahtia, osa hänessä on Turtolaa, osa Siréniä. Kaunokirjallisesti halkaisu onnistuu erinomaisesti. Romaani pohtii ihmisen osaa niin, että ulkoisesti virsikirjalta näyttävältä teoksesta lukija saa ammentaa runsaasti sekä ajatuksellisesti että kielellisesti.
•
Antti Hurskainen: Suntio, Siltala 2023, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Syksyn aikana luin Tuuli Salmisen ja Tiina Laitila Kälvemarkin uutuusromaanit. Salmisen Varpu (Gummerus 2023) ja Laitila Kälvemarkin Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023) ovat tyylillisesti hyvin erilaiset mutta yhtymäkohtia löydän asetelmista.
Kummassakin romaanissa kertoja paljastaa romuttuneen avioliiton, vähitellen syitä ja seurauksia. Varpun nimihenkilö saa selville aviomiehen petturuuden, niin käy myös Valon ja pimeän sonaatit -kertojalle Saaralle. Romaanit kerivät vähitellen auki, miten naisten mieli murentui kriisissä ja minkälaisiin tekoihin pettymys ja muutos heitä on heittänyt. Kumpikin on lähtenyt pois ympäristöstä, jossa elämä on epäonnistunut.
•
Kummankin romaanin naisten ammatillinen identiteetti järkkyy. Varpun saksan kielen lehtorin ura ei tosin ole ollut järin menestyksellinen mutta vakaan elämän oleellinen osa. Saaran journalistiurassa on ollut näkyvyyttä ja loistoa, joskin hän on omilla valinnoillaan sössinyt sen.
Romaaneiden naisten kuvaukseen kuuluu myös äitiys: Saaralla on kaksi aikuista tytärtä ja välillä ontuva yhteydenpito heihin. Saaran itsenäistyvä tytär on suivaantunut äidilleen, ja yhteydenpidossa on ongelmia.
Panen merkille, että kummankin romaanin selviytymistarinoissa on synkät puolensa mutta edetessään toivoa. Rohkaisevasti nousu omilleen etenee ystävyyden voimin, eikä niissä tukeuduta romansseihin.
•
Entä romaanien eroavaisuudet? Ovathan ne merkityksellisiä. Tuuli Salmisen romaania Varpua hyrisyttää vino huumori. Varpun totisuus ei tuota tosikkomaista tekstiä, vaan päähenkilön kipupisteet kutittelevat nauruhermoja, ei ääneen naurattaen vaan elävistä tilannekuvauksista hymähtäen.
Tavanomaisesta erotarinasta ei sittenkään ihan ole kyse, vaan keski-ikäisen voimaantumistarinasta, jossa koko naispuolinen suku on osallinen, tätivainaita myöten. Tavanomaista kenties on ex-mies-pahis, mutta taitaa paha saada palkkansa uusperheessään. Loppua kohti kirjassa on Varpun osalta aikuista satumaisuutta, onnenkantamoisia, mutta kyllähän ne hänelle suo. Romaani on sujuva, ihmisläheinen virkistäjä.
•
Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa vain yksi puoli on Saaran tarinaa. Saarassa leimallista on se, että hänen ei niin miellyttävät puolensa ja toimensa paljastuvat vähitellen. Saara on paennut muutostilanteen vuoksi Pariisista pikkupaikkakunnalle äidin ja tädin helmoihin. Nämä vanhenevat kotinaiset piristävät muuten kovin vakavaa kuvausta.
Oleellinen osa romaanista kietoutuu ns. Käärmepojan tapauksen ympärille. Kylälle on saapunut samoihin aikoihin Mikael, jonka Saara tunsi lapsena. Mikaelin lapsuustragedian vaiheet kuvataan romaanissa pikkuhiljaa: hänet kaapattiin muutamiksi kuukausiksi 13-vuotiaana. Siihen liittyvät julmuudet välittyvät kirjassa kipeästi. Kaappauksen jälkeen puhumaton Mikael kirjoittaa ja lopulta vähän myös puhuu Saaralle tarinansa. Saaran dilemma on, käyttääkö hän omaan journalistiseen urapaluuseensa Mikaelin kärsimyskertomusta.
Valon ja pimeän sonaatit –romaanin rakenteessa ajat ja tekstilajit vaihtelevat – kerronta on taitavaa. Täysin ei minulle osaset loksahtele paikoilleen, ja aihelmia tuntuu olevan jopa liikaa ihmissuhdeproblematiikasta, mielenterveysongelmista, salaisuuksista, karuista kohtaloista, julmuuksista, kohujournalismista musiikin voimaan. Silti hotkaisin kirjan yhdellä istumalla.
•
Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit, WSOY 2023, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.
Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta.
Biofiktiot
Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida TurpeisenElolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.
Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu KannaksenKimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.
Autofiktiot ja omaelämäkerralliset
Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.
Niko HallikaisenSuuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.
Sirpa Kähkösen36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.
Katja KetunErään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.
Kenties silkkaa fiktiota
Tommi MelenderinAurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!
Juhani BranderinAmerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.
Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina NiskasenMuamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoalähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.
Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.
Trendejä
Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.
Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli JalosenTaivaanpalloa.
Lokakuun kirjakokemuksiini kuuluivat lähes peräkkäin kaksi kirjaa perheessä koetusta väkivallasta. Kirjat kertovat eri kulttuureista mutta kummassakin väkivalta seuraa sukupolvesta toiseen, ja kummassakin minäkertojilla on vaikea äitisuhde. Kummassakaan ei peitellä omakohtaisuutta, mutta romaanimuotoon ne on aseteltu. Luonnollisesti eroja on runsaasti, sillä Sara Al Husaini kertoo irakilaisesta pakkoavioliitosta, ja Maria Peuran kirjan vain yksi aihe on väkivalta perheessä.
Sara Al Husaini: Huono tyttö
Sara Al Husainin romaanissa Huono tyttö (Like/Otava 2023) minäkertoja kuvaa aikaa sahaten lapsuutta ja nuoruutta vuoteen 2016, jolloin hänet 23-vuotiaana pakkonaitetaan irakilaiselle serkulle. Kirjan Saaralle se on raiskaus ja viimeinen pisara patriarkaalisesta tyttöjen ja naisten tahdonvastaisesta toiminnasta.
Romaanissa on heleitä hetkiä sisarten kanssa, Irakissa lapsena ja Itä-Suomessa. Varjo lankeaa kasvatusilmapiiristä, jossa isien ja poikien ylivalta otetaan annettuna niin, että sitä myötäilevät äidit ja tyttäret.
”Nyökkäilin tietenkin ja sanoin sen mikä minut oli opetettu toistamaan, kuin ennalta tallennettu ääniviesti toistin suustani toisten sanoja ja päätöksiä, jotka koskivat minun kehoani. Se on minun valintani ja teen sen rakkaudesta Allahiin. Pukeudun huiviin vain poikien ja miesten edessä, koska rakastan Allahia. Haluan olla tikkari, jossa on kääre, koska muuten pojat riehaantuisivat, ehkä jopa nuolisivat tikkaria luvalla tai luvatta.”
Ongelmia syntyy, kun minäkertoja etääntyy uskosta ja kyseenalaistaa feministinä miesvallan. Tukahduttava häpeäkulttuuri koskee vain tyttöjä ja naisia, heidän seksuaalisuuttaan. Siihen liittyvä (vähintään) henkinen väkivalta kulminoituu avioliittoon, jota minäkertoja vastusti.
Räikeää epätasa-arvoa kirja kuvaa siekailematta. On paikallaan, että epäkohdista kerrotaan kulttuurin sisältä. Silloin riipivä ristiriita rakkaan perheen ja väärinkäytösten kesken näyttäytyy väkevästi. Huono tyttö on kirjoitettu luistavasti ja kiihkeästi, ja se välittää irtioton vaikeuden ja väistämättömyyden.
•
Sara Al Husaini: Huono tyttö, Like/Otava 2023, 6 tuntia 37 minuuttia, äänikirjan lukija Fanni Noroila. Kuuntelin BookBeatissa.
Maria Peura: Esikoinen
Esikoinen (Otava 2023) on väkevä kuvaus sukupolvien ketjusta, ja ketjuttumiseen sisältyy hyvää ja pahaa. Romaanin nimi juontaa juurensa kertojan esikoispojan kanssa kokemiin kasvukipuihin. Poika löytää hämärät päihdepiirit varhain, ja pelastaakseen poikansa kertoja tukeutuu huostaanottoon.
”Lapseni, olit ensimmäiseni, harjoituskappaleeni, sanon hänelle, kun käymme keskusteluja, kertaamme yhdessä, missä kohtaa meni pieleen, miksi niin mahtoi olla, mitä minä olen tehnyt hänen kanssaan väärin ja mitä oikein.”
Lastensuojelusta kertoja kuvaa onnistuneita ja vähemmän onnistuneita kohtaamisia kuten myös muiden suhtautumisesta levottomaan esikoiseen. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä poika motivoituu kotiin paluuseen ja opiskeluun.
Onhan kirjan kertojaäidin hätä riipaisevasti kuvattu. Sen ohella hän käy läpi suhdetta esikoisen isään ja vanhempiinsa, ja niin kirjaan tallentuu elämänkaaren kipukohtia. Kertoja on ajautunut väkivaltaisiin suhteisiin, esimerkiksi raskausaikana esikoisen isä potkii kertojaa raskausvatsaan. Kuten Sara Al Husainin kirjassa, isä on kasvatettu luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus kohdella muita mielensä mukaan.
Minuun vaikuttaa suuresti kirjan kerrontatapa, eli kertojan mielen mukaan vaihtuvat aikatasot hänen lapsuudestaan nykyhetkeen. Nykyhetkessä kertoja käy auttamassa huonokuntoisia vanhempiaan ja samalla aktivoituvat lapsuudenkokemukset epätasapainoisessa ja väkivaltaisessa perheessä. Mukana on vihaa rikotuksi tulemisesta mutta myös riipaisevaa tiliä menneestä samalla, kun kertoja on haurastuvien vanhempien apuna.
”Vanhuudenheikkouttaan he ovat tulleet lapsikseni. Samalla, kun autan heitä, autan itseäni. Mitä enemmän autan, sitä paremmin muistan ja hahmotan oman lapsuuteni. Palaan varhaiseen yhteyteemme, tulen osaksi kokonaisuutta.”
Romaani kohoaa edetessään itseterapioinnista kaunokirjallisuudeksi, joka vakuuttaa kerrontataidosta, virkevahvuudesta ja sanankäytöstä. Niin kättä lyövät aiheet, sisältö, kieli ja muoto.
•
Maria Peura: Esikoinen, Otava 2023, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa
Anna Kortelainen kirjoittaa romaanissa Kulkija (Tammi 2023) saksanjuutalaisen kulttuuriesseistin Walter B:n pohjoisesta kesämatkasta vuonna 1930. Suosittuun biofiktiolajiin tämä kirja loksahtaa, sillä romaanin päähenkilö vasemmistoälykkö Walter Benjamin tunnetaan tuotannostaan. No, minulle miekkonen on vieras, nyt tuttu kirjan muutaman viikon seurasta, siis fiktiosta.
Matkaromaaninakin tätä voisi pitää, sillä Walter B. reissaa Saksasta Norjaan, siellä Hurtigruten-linjalla pohjoisrannikkoa kunnes jää maihin ja patikoi Suomen puolelle, sieltä moninaisin kulkupelein Helsinkiin, josta laiva vie Sopotiin. Matka toimii kehyksenä päähenkilön välivaiheesta: hän on eronnut vaimostaan ja pojastaan ja haikailee entisen rakastettunsa, marxilaisen teatteriohjaajan Asjan perään.
”Asjaan verrattuna Walter B. tiesi olevansa tuuliajolla, filosofi vailla oppituolia, kriitikko vailla kustantajaa, journalisti vailla lehteä, juutalainen vailla uskontoa.”
Matkan aikana kulkee mukana kirjailijan käsikirjoitus, joka ei etene mihinkään. Päähenkilön välitila täyttyy ohimenevistä maisemista ja henkilöistä, oma tyhjyys kumisee, mutta tulee päätösten aika, alkanee itsellinen, perheetön elämä.
•
Ei kyse ole vain päähenkilön määmatkasta tai tilinteosta menneeseen. Vuosi 1930 on merkityksellinen sekä Saksan ja Suomen yhteiskuntakehitykselle. Tiedämme, miten fasismi eteni, tiedämme juutalaisvainot ja Suomi-Saksa-aseveljeyden. Kirjan aikaan kaikki se kyti, ja se kytee kirjassa. Mielenkiintoisin onkin romaanin Lappi-osuus, josta ei ole mitään merkintöjä tosielämän Benjaminin papereissa – romaanissa on, vaikka kokemus tyhjenee jo Helsingissä: ”Matkan irrationaalinen osuus, vapaa pudotus, oli nyt ohi.”
Kortelainen yhyttää Walter B:n pohjoisen alkuperäiskansan kanssa, sitten suomalaisen sivistyneistön seuraan. Samuli Paulaharjun kansatieteilijäryhmä etunenässä rouva Paulaharju saa edustaa romaanissa kaikkea sitä, mitä nykytiedolla kavahdamme: saamelaisten kallojen mittailua, kaikenlaista rotuoppia, kulttuurista omimista, kansanperintöaineiston ryöväämistä, Lapuan liikettä ja kotikutoista fasisimia.
”Jokin kuullussa pelotti suhteettoman paljon siihen nähden, että tämä ei ollut hänen kotimaansa eivätkä nämä olleet hänen maanmiehiään. Hän palaisi täältä hyvässä järjestyksessä Saksaan, jossa hän ei joutunut kuuntelemaan tällaista, ei ainakaan oppineiden matkaseurueissa. Siitä, mistä Berliinin kapakoissa tai pikkukaupunkien kasarmeissa mahdollisesti puhuttiin, hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Berliinissä jopa porvaristo oli sentään toista maata kuin nämä äänitorvet. Kotimatka oli alkanut tuntua pakomatkalta.”
•
Ehei, ei se sitten ihan noin mennyt: ei Walter B. sittemmin voinut välttyä fasismin hyökyaallosta eikä vainosta. Mutta valitsin edellisen kirjakatkelman sen osuvuuden vuoksi. Se kuvastaa päähenkilön omahyväistä arroganssia. Romaanin alkupuoli jopa rasittaa, sillä minäkertojan ylenkatse tuntuu tympeältä. Älykkö madaltuu tavallisen talliaisen tasolle pikkusieluiseksi, omahyväiseksi marisijaksi sitä itse ymmärtämättä. Suomi-osuudessa kertoja on lähinnä ällistelijä, mutta ulkopuolisuuden ja ylemmyyden yhdistelmä kuitenkin paistaa läpi. Se korventaa, joskin vähän huvittaa. Ajankuva sen sijaan hyytää.
Täytyy myöntää, että silloin tällöin lukiessani mietin, miksi tämä kaikki, miksi Walter B. Kuitenkin tapa, miten Kortelainen kirjoittaa päähenkilön näkökulmasta huomioita, alkoi minua kirjan edetessä kiehtoa. Pisteliäisyys ja ristiriitaisuus toimivat kerronnan eduksi. Kirjaan sisäänrakennetut ajan ja ajattomat aiheet alkoivat toimia etenkin kirjan loppupuolella. Voi kun oppisimme jotain historiasta!
•
Anna Kortelainen: Kulkija, Tammi 2023, 231 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Sata auringon kiertoa (WSOY 2023) miellyttää sellaisena lukuromaanina, joka päästää henkilöittensä lähelle. Kirjassa keskitytään elämänkulkua kääntäviin asioihin. Maritta Lintunen saa henkilöt tuntumaan tosilta.
Romaani kertoo Sotakoffien perheestä, jonka vanhin polvi asettui evakkoina maalaiskylään Ylä-Karjalaan. Seuraava polvi vei lapsensa Leenan ja Sepon Göteborgiin 1970-luvun puolivälissä. Romaanissa Leena ja Seppo muistelevat ja kertovat elämästään 2012, ja sen käynnistää Leenan tyttären Monikan journalismihanke.
Monika jää kirjassa etäiseksi, hänellä onkin katalysaattorirooli, jonka välityksellä saadaan näkemys toisen polven siirtolaisuuteen ja siihen, ettei vanhempien vaikeuksia määritä raha ja asema, vaan jokaisella säädyllä on jotain hiertävää.
Keskeiseksi romaanissa nousevat sisarusten elämänvalinnat ja muistot.
”Aika säilöytyy meihin. Salaperäiset muistilaput aukeilevat meissä tahtomattamme; klik, klik, klik… pienten salpojen kirpoamisia, hengityksen kiihtymistä, lohdutonta surua, ilon säihkyviä singahduksia – ja sitten me liu’umme takaisin tähän hetkeen emmekä ymmärrä, mihin mennyt aika meissä pakeni, miksi se päätti yllättää meidät juuri nyt, ja juuri tuollaisella muistolla.”
Muistia kirvoittavat muun muassa lukujen otsikot, joita on poimittu Hassisien koneelta.
•
Leena lähti innokkaasti teinihöyryissään Ruotsiin, jätti entisen ihastuksen Eeron ja sopeutui uuteen elämään, löysi suomalaisen poikaystävän Jannen ja halusi elää railakkaasti. Romaanissa paljastuu vähitellen räyhäkkyyden kääntöpuoli, vaietut ja peitellyt asiat. Romaanin nyky-Leena on väsähtänyt, dementoituneesta äidistä huolehtiva keski-ikäinen yksineläjä.
Seppo teki toisen ratkaisun: hän jäi täysi-ikäistyttyään Ylä-Karjalaan. Sepon elämä näyttäytyy hänelle muuten varovaisena ajatumisena, ja siitä syystä hänen avioliittonsa kriisiytyy ja on uusien ratkaisuiden aika.
•
Romaanissa on monia teemoja, esimerkiksi siirtolaisuus, äitisuhde, parisuhteiden vallankäyttö. Kulttuurin ja kielen merkitys nousee esille etenkin Sepon osuuksissa. Sepon näkemystä vahvistaa hänen lyhyt tuttavuutensa kirjailija Matti Pulkkiseen. Sepon äidinkielenopettajavaimo Kirsti vieroksuu junttimurretta, mutta Sepolle oman kieli on sydämen asia.
”Ymmärtäisikö Kirsti, jos paljastaisin, että täkäläisten sanasto oli saanut hedelmöityksensä hiljaisten jokivarsien mutkavaahdoissa? Että siihen uuttui tummuus soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista. Ja että sen pehmeys oli peräisin pihlajankukkien seassa piileskelevien pikkulintujen sirkkeestä ja helteisen pihakallion hohkasta. Kirsti joutuisi käyttämään kymmenen paperilta rutisevaa lausetta siihen, minkä loukkuvaaralainen ilmaisi yhdellä aikojen vuolemalla murresanalla.”
•
Pulkkis-vaikutus Seppoon on kirjan yksi huippukohdista, sillä siitä kehittyy romaanin yhteiskunnallinen näkemys maaseutu-kaupunki-suhtautumisesta 1970-luvulla ja 2010-luvulla. Romaanissa on myös psykologisesti perusteltua henkilökuvausta, joskaan en ihan tavoittanut romaanin Eeroon liittyvää dilemmaa. Moni asia jäi kirjassa kesken, ja sen mielestäni kuuluu ollakin niin, ettei aiheita pureskella valmiiksi.
Pidin kirjasta, sillä se on rehtiä, hyvällä tavalla tavallista kerrontaa. Siinä näkemys ihmisestä, juurista, kulttuurista ja kielestä välittyy elävästi. Muutosta kirja kuvaa vivahteikkaasti, ja joukossa on paljon oivallisesti verbalisoituja havaintoja ja tunnelmia. Juttulopuksi sopii romaanin Matti Pulkkisen tokaisu:
– Lukeminen on lukijalle kuin verenvaihtoa, mies julistaa, laskeutuu alas lauteilta ja holauttaa kauhallisen jääkylmää kaivovettä niskaansa.
•
Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa, WSOY 2023, 325 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Aino Vähäpesolan esikoiskirjassa Onnenkissa päähenkilö tutki Edith Södergrania. Toisinkoisessa Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) romaanin päähenkilö toimii kirjallisella alalla, freelancer-kustannustoimittajana. Romaanissa kuvautuu nuoren aikuisen pääkaupunkilaiselämää kutakuinkin vuoden verran.
Romaanin lähestymistapaan ja tunnelmaan pääsy ottaa minulta jonkin verran aikaa, mutta sitten koen kokonaisuuden viehättäväksi. Jos alkuun haahuilin pohdinnoissani, mitä kirjassa haluttiin välittää, lepattelin loppupuolen ilmavasti mukana. Romaanin hän-kerrontatyyli mielenkiintoisesti pitää sekä etäällä että vie henkilöiden päänsisäisiin. Lisäksi romaani antaa tilaa tapahtumattomuudelle, hiljaisuudelle ja keskeneräisyydelle.
Romaanista luen kolmea linjaa: yksi on Viivin työ, Johanneksen urkukirjan toimittaminen, mikä vie hänet ihka uuteen maailmaan, urkuihin ja urkumusiikkiin. Toinen on ystävyys perheelliseen Juuliin, ja kolmanneksi avautuu Viivin sinkkuuden muuttuminen perhetoiveisiin. Näitä kaikkea ympäröi Viivin taustan vaikutus psyykeen: äidin kuolema Viivin lapsuudesta, kokemus äidittömyydestä ja elosta vailla äitimuistoja. Tunnelmassa värisevät eksistentiaalinen erillisyys, yksinäisyys ja kurotus muiden joukkoon.
•
Tunnelma on paisuttelematon, välillä jopa pidättyväinen. Romaanin kieli on tarkkaa, ja kerrontaa runsastuttavat arkisten toimien yksityiskohtaiset kuvaukset. Tyypillisiä ovat sekä tunnelmien tiivistykset sekä lukujen loppujen runolliset ja metaforistuvat kiteytykset. Ne monesti ihastuttavat minua.
”Sitten Juuli sanoi menevänsä nukkumaan mutta seisoi yhä paikoillaan. Viivi tunsi sisällään impulssin, jonka toteuttamiseen hänellä ei ollut kykyä. Hän tunsi kuin haamukipua muinaisen ihmisen tavoista, oli aistivinaan lämpöä henkitorvessaan kuin jokin menetetty pyrkisi ääneen. Ennen sanoja oli ollut laulua. Aikojen saatossa surkastunutta häntää Viivi ei kaivannut, mutta tilanne synnytti kurkussa sävelen kaipuun.”
Joissain kohdin saattaa tyyli äityä koristelun puolelle osoittaen kuitenkin, että sana on hallussa.
”Kiinteä voiman tunne liikkui pitkin hänen vartaloaan kuin käärme. Hänen sisällään oli rauhallista: etanat, jotka jättivät ahdistuksen limavanan, olivat kuivahtaneet. Värikkäiden pelkojen nuput huojuivat hiljaa ummessa hämärän näkymän reunalla.”
Kaikesta tästä voi kuitenkin päätellä, että romaani tavoittaa päähenkilön elämäntunteen, elämäntilanteen ja tunnelmat. Suurenmoinen epävire -nimikin vie päätelmiin, että tavanomainen on kokijalleen ainutlaatuista ja jokaisella on syynsä ja ilmenemismuotonsa elämän epävireelle – toivoakin on.
•
Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire, Kosmos 2023, 139 sivua. Luin BookBeatissa.
Kolmihenkinen kirjapiirimme valitsi lokakuun kirjaksi Eeva KilvenTamaran (WSOY 1972). Kukaan meistä ei ollut juurikaan lukenut Kilven proosaa. Minä bongasin kesällä Kilven novellikokoelmasta Kesä ja keski-ikäinen nainenTamara-romaania edeltävän novellin. Se viritti romaanin lukemiseen, ja olihan meillä mielikuva, että romaani aikanaan kohautti seksikuvauksillaan.
Romaanin minäkertoja, jaloistaan invalidisoitunut ja impotentti tarkkailija elää ystävänsä Tamaran miessuhteiden ja seksiaktien vatvomisesta. Tamara, kertojan eli psykolingvistiikan tutkijan entinen opiskelija ja nykyiseltä työltään terapeutti, mainitsee, että minäkertojamies on sukupuoleton yliseksualisti. Romaani kuvaa ystävysten suhteen käänneaikaa – jokin on muuttumassa. Kertojan mukaan Tamaran elämässä:
”Viimeisin vaihe olen ollut minä, joka edustan hänelle jatkuvuutta, sitä jonka luo voi aina palata työn ja sukupuolielämän ääreltä, joka pysyy ulottuvilla, ei juokse pois, ei hylkää.”
•
Romaanin henkilöistä voi tarkastella riippuvuuksia ja hylkäämisen pelon seurauksia. Siinä näkyy ja tuntuu aikansa vasemmistoälyköiden kritiikki, luonnonsuojeluvirittyminen ja seksuaalinen vapautuminen. Jälkimmäinen välittyy Tamaran seksiseikkailuiden kuvailuna, mutta niin, että ne pääosin kielellistetään jälkikäteen eli Tamaran kertomina minäkertojalle. Minäkertoja toimii kuullun tirkistelijänä, mutta joskus myös Tamaran tyydyttäjänä, jolloin tilanteesta tallentuu miehen kuvaus siitä hetkestä ja Tamarasta.
Kertoja on rakastunut Tamaraan, mutta Tamarasta ei niin vain ota selvää. Kertojamiehen ja Tamaran yhteisellä mökkilomalla Tamara hullaantuu epäluotettavaan Kustaa Mauriin, ja se muuttaa parin dynamiikkaa.
•
Olimme lukupiirissämme (Johanna, Taru ja minä) sitä mieltä, että kirja kestää aikaa, vaikkakin karsinnan varaakin tekstissä on. Minusta romaani pelaa kielellistämisellä ja psykologisoinnilla. Huumoria olin aistivinani myös, esimerkiksi Tamaran rakastetun dobermanniharrastus tuntuu absurdilta. Välillä rasittavuuteen saakka äityvä vatvonta aiheuttaa tunteen, että kyse on kirjallisesta kokeesta, leikittelystä. Kirjan loppulausekin viittaa siihen.
Ja kun romaanitaide tarkoittaa verbaalisointia, Kilpi ottaa siitä kaiken irti suhteessa kertojan ammattiin, esimerkiksi:
”Minä koin tuon jokaiselle tiedemiehelle lohduttoman joskin mielenkiintoisen hetken, jolloin hänen oma tieteenhaaransa pettää hänet jättämällä hänet ymmälle kuin pilviin karkaava leija; sanojen linnut kaikkosivat ulottuviltani ja kielipsykologian kallio jolle olin koko elämänkatsomukseni perustanut (”kaikki on niin kuin se parhaiten ilmaistaan” ja niin edelleen) tärähteli allani järkyttäen sieluani vaarallista resonanssia muistuttavalla ilmiöllä.”
•
Johanna muistaa, miten kirjasta puhuttiin kohuten, kun hän oli lapsi. Siksi oli kiinnostava lukea se tässä ajassa. Tarulle romaani oli erilainen kuin hän odotti. Taru toi esille, että kirjasta huomasi, että kirjoittaja oli nainen, sillä naisen halu näyttäytyi ihan toisella tavalla kuin aikalaismiesten, esimerkiksi Hannu Salaman tuotannossa.
Entäs ne seksikuvaukset? Yksi Tamaran valloituksista lähettää kirjeen, jossa hän toivoo vinkkejä eroottisesta kirjallisuudesta, ja jossain määrin Tamara myötäilee niitä:
”Romaanin ja novellin tulee kuvata noita ihania esileikkejä ja kaikkea siihen liittyvää, samoin yhdyntää. Rakkauden tulee olla henkinen ja ruumiillinen kokonaisuus kirjallisessa kuvauksessa. Pelkistä asentokirjoista en välitä. Muistan että sinä et pidä sanoista vittu, pillu, kulli, kyrpä ja nussia. Minä pidän. Koen ne kauniina ja hellyttävinä, mutta niin koen myös häpyhuulet, häpyrako, häpykieli ja siitin -sanat. Muistan, että ne sinusta tuntuivat lääketieteellisiltä tai haukkumasanoilta, mutta sinulla ei olekaan samaa taustaa kuin minulla, mutta ei siitä sen enempää.”
Totesimme, että kuvaustapa oli suorasukaista. Meitä puhutti Tamaran ja kertojan outo suhde ja se, että Tamara valitsi seksileikkeihinsä omalaatuisia jämämiehiä. Silti oli selvää, että nainen tiesi, mitä halusi – ja kuitenkin nainen oli samalla tirkistelyn kohde ja miesten vietävissä.
Ehkä aikalaisten pöyristys johtui Tamaran aktiivisuudesta ja häpeämättömyydestä: nautinto kuuluu hänelle, sitoutua ei tarvitse. Romaanissa ei kyseenalaisteta Tamaran moraalia, eikä kertoja paheksu naisen suhteita. Ei meille tullut vastaavaa teosta vanhasta kotimaisesta kirjallisuudesta mieleen. Olimme tästä samaa mieltä: Tamara oli kiinnostava tuttavuus, joka kannatti lukea; nyt tiedämme Tamaran.
•
Keskustelimme myös Kjell Westön romaanista Molly & Henry. Taru kuunteli kirjan ja päätteli, että kirja sopii luettavaksi ja haluaa vielä lukea sen. Kirjassa kuvattu kulttuuripiirien maailma viehätti häntä. Johanna nautti romaanin runsaudesta. Vaikka kirjan aikakautta on kuvattu ennen jo paljon, romaanin vivahteikkuus valloitti. Etenkin romaanin keinot viedä henkilöiden pään sisälle ihastuttivat Johannaa. Vaivihkainen sodan vaikutus ihmisiin välittyi taitavasti meidän kaikkien mielestä. Omat mietteeni olenkin jo julkaissut blogijutussani.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 