Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa & dokumentti lukemisesta

Kävelykirjapiirin dokumentointi

Minulla on kaksihenkinen kävelykirjapiiri ystäväni Johannan kanssa. Kävelevä kirjakeskustelu käynnistyi korona-aikaan, ja sen jälkeen lukukokemusten käsittely on jatkunut välillä istuskellen ja välillä ulkoillen. Tänään kirjallisuuskävelymme taltioitiin.

Petri Kärkkäinen tekee dokumenttia lukemisesta, ja Jani Frisk toimii kuvaajana. Dokumenttiin tulee lukupiiriläisiä, kirjastovierailuja ja erilaisia lukutilanteita, myös selkokirjoihin liittyviä. Valmis dokumentti on odotettavissa ensi vuoden puolella.

Petri oli yhteydessä minuun ja kiinnostui kirjakävelyistämme. Sovimme kuvauspaikaksi pohjoishaagalaisen kävelytien. Johannan kanssa olimme jo aiemmin päättäneet, että keskustelemme Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Jani Frisk kuvasi, kun Johanna ja minä vaeltelimme metsikössä ja jaoimme ajatuksiamme romaanista ja muistakin kirjallisuusaiheista. Tilanne eteni luontevasti, vaikka virtailevaa jutusteluamme äänitettiin. Kaikkiaan kokemus oli miellyttävä.

Alakuvassa vasemmalta: Johanna Kartio, Petri Kärkkäinen ja Jani Frisk.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Pidimme siis hauskaa, vaikka kirjan nimi väittää toisin: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (Gummerus 2024). Norjalainen Nina Lykke virkistää lukijoita purevalla tyylillään. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet perhesuhteita, etenkin keski-ikäisen naisen näkökulmasta. Tällä kertaa vuoron saa uhanalainen ihmismuoto, keski-ikäinen valkoinen heteromies.

Entinen menestyskirjailija Knut ei saa aikaiseksi uutta kirjaa, joka palauttaisi hänen kirjallisen kunniansa. Sen sijaan nuorehkojen naisten nousu kaunokirjalliselle tähtitaivaalle tuottaa hänelle kyseenalaista mainetta. Eräskin ”totuuskirjailija” antaa tästä kirjailijamiehestä ällöttävän vaikutelman: tahmatassuinen lääppijä. Me too -leiman lätkäisy lyö miestä, joka muistaa tilanteet toisin. Tässä dialogissa aloittaa naiskirjailija, jolle Knut vastaa:

”- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteni.

– Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyisitte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. Te pitäydytte todellisuudessa niin pitkään kuin teille sopii, ja sen jälkeen te lisäilette ja poistelette jotta tekstistä tulee luettavaa, sillä kuten tiedetään, todellisuus ei ole luettavaa, koska se on täynnä epäolennaisia tapahtumia ja epätodennäköisiä yhteensattumia ja merkityksettömiä yksityiskohtia.”

Ketä me uskoimme? Tätä katkeraa, masentunutta muistelijamiestä vai välähdyksiä hänen kohtaamiensa henkilöiden kommenteista ja autofiktioboomilaisen naisen kirjan kuvailuja? Siinäpä herkullinen pulma, jota Johannan kanssa pohdimme. Olimme kovin yksimielisiä siitä, että kirja viihdytti, hauskutti ja antoi monipuolista mietittävää.

Romaanin tapahtumat huipentuvat Lillehammerin kirjallisuustapahtumaan. Satiiriksi äityvä, Lykken terävä kuvaustapa pääsee oikeuksiinsa, kun kirjallisten piirien pintakohtelias nokkimisjärjestys näkyy vähintään rivien välissä. Lukupiirikaksikkoamme alkoi kiinnostaa, miten norjalaiset kirjallisuuspiirit ovat ottaneet Lykken kirjan vastaan ja onko hänen oman kirjansa hahmoissa kaikuja ”totuuskirjallisuudesta” eli yhtymäkohtia aitoihin kirja-alan tapahtumiin ja tapauksiin.

Meitä puhututti autofiktio ja se, miten aika ja trendit muuttavat suhtautumista ja vaikuttavat suhtautumistapoihin. Lykken kirja tarjoaa maukkaita mietteitä nykykirjallisuuden virtauksista ja mediaa kiinnostavista kirjailmiöistä. Lisäksi voi pohtia myös keski-ikäisen miehen kriisiä: talous, ura ja perhe ovat mennyttä – muutenkin miehinen elintila on alkanut käydä ahtaaksi. Liukkaasta tekstistä löytää aihelmia yksinäisyydestä ystävyyteen, isyydestä irrallisuuteen. Lykken kirjalliseen tyyliin tykästyimme taas, sillä teksti ei töki, vaikka kirjailija tökkii henkilöitään, teemoja ja aiheita – myös kirjallisuuden tulevaisuusnäkymiä, jotka huomaa jo nyt:

”Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.

Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.

Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.

Kaikki kirjat ilmaiseksi!”

*

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa, suomentanut Sanna Manninen, Gummerus 2024, 190 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Taiteilijaromaani

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun

Benjamin Stevensonin romaania Jokainen perheestäni on tappanut jonkun (Aula & Co. 2024) kuvaillaan takakannessa erilaiseksi, kummalliseksi ja hauskaksi murhamysteeriksi. Pitää paikkansa.

Stevenson toimii koomikkona, joten hän hallitsee sutkautukset, rytmin ja nopeat siirtymät koomisiin kuvauksiin ja huomioihin. Yksi tyylikeinoista on lukijan puhuttelu, mikä pyrkii rikkomaan fiktiota. No, se ei minuun tehoa. 

Minut pitää mutkikkaan juonen käänteissä mukana se, miten ”eikä yksikään selvinnyt” -klassikkotyyli varioituu. Gunninghamin perhekunta kokoontuu Australian korkeimpaan paikkaan, lumimyrskyiseen hiihtokeskukseen. Tuiskun eristäminä porukka on keskellä tilannetta, jossa löytyy tuntematon ruumis. Ja sen perään alkaa läheneminen muita murhia, rötöksiä ja salaisuuksia.

Vitsi on jo siinä, että rikoksistaan tunnetun suvun vesa ja romaanin minäkertoja on nimeltään Ernest. Isä on ollut tunnettu kriminaali ja veli-Michael vapautuu juuri vankilasta. Jälkimmäistä tapausta perhe on tullut juhlistamaan yhdessä, vaikka Ernestin kertomana näyttäytyy etenkin perheenjäsenten eriytyminen toisistaan. Ernest itse on leimattu luopioksi, jonka vuoksi Michael joutui vankilaan. Äiti syrjii Ernestiä, suosii Michaelia ja kaipaa lapsena kuollutta Jeremyä.

Romaanissa pyörii sukua, hotelliväkeä ja erikoinen etsivänplanttu. Henkilöt on tyypitelty komiikan ehdoilla, ja jokaisella on salaisuutensa (ja perheenjäsenellä kuolemantuottamuksensa). Romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, Ernest niitä kommentoi ja vie lukijan Agatha Christieltä tuttuun loppuhuipennukseen, jossa hän yhteen kootulle perheelle paljastaa asiat. Tyylitietoista.

Ruumiita tulee minun makuuni liikaa, ja mutkikkuuttakin piisaa. Tiivistämisen varaa olisi. Koko touhu on tavallaan parodia, sillä Ernest on menestymätön kirjoittamisoppaiden kirjoittaja. Liukkaasti kirjoitettu (ja käännetty) romaani on silkkaa viihdettä, jota ryydittää totuuden siemen perheen tärkeydestä. Kesäloman hellepäivien riippukeinuhupiin uskon Stevensonin tuiskuisen kirjan sopivan oikein hyvin.

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun. Romaani, suomentanut Kaisa Haatanen, Aula & Co. 2024, 432 s. Sain kirjan kustantajalta.

Tähän päätän satoisan dekkariviikon, jota on ylläpitänyt Kirsin kirjanurkka. Dekkariseura on ollut yhteistyökumappani:

Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Muut juttuni dekkariviikolla 2024

Kaisu Tuokko: Yksin

Donna Leon: Hyvän nimissä

Shari Lapena: Valheiden verkko

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Ragnar Jónasson: Repeämä

Guillame Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Neljä jännäriä: Aarnipuron, Millerin, Jónassonin ja Musson uutuudet

Tiivistän neljän tämän kevään dekkarin esittelyt dekkariviikkojuttuun (viikkoa vie eteenpäin Kirsin kirjanurkka). Viihteelliset jännärit toimivat todellisuuspakona. Minun luettavakseni ne osuivat maalis-huhtikuun sairauslomalla: lepuutin leikattua jalkaa ja kävin kirjojen muissa maailmoissa.

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla

Tutustuin Kaarina Riikoseen Marja Aarnipuron sarjan kuudennessa osassa. Seitsemäs sarjan kirja Kuolema catwalkilla (CrimeTime 2024) vie helsinkiläiskerman kuohuihin. Raharikkaiden hyväntekeväisyysnäytöksessä tapahtuu kaksi myrkytystä, josta toinen johtaa kuolemaan. Kuollut on ex-balettitanssija, joka vaikuttaa nykyisin taidegalleristina. Tilaisuudessa on juorutoimittaja Riikonen kuvaajineen, joten hän on heti tapahtumien ytimessä.

Sarjan tyyliin Kaarina Riikonen pöyhii kilpaa poliisin kanssa kuolemantapauksen taustoja ja etsii syyllistä. Apuna on kollega lehtitalosta. Riikosen ihailema luottopoliisi on pelistä pois: kirja palauttaa mieliin korona-ajan alun ja siihen liittyvät pelot, sillä taudista ei tiedetty paljoakaan. Minullekin jää huoli, miten Kaarinan salainen ihastus selviää covid-tartunnasta. Muuten kirja on sujuvaa viihdekerrontaa.

Marja Aarnipuro: Kuolema catwalkilla. Kaarina Riikonen ratkaisee 7. Crime Time 2024, sivua. Luin BookBeatissa.

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Minulle tulee mieleen Millerin dekkarin miljööstä Neiti Marplen kotikylä ja Midsomerin murhien pikkukaupungit. Eli brittiläinen cottagegardeneiden kukoistus, ihmisten pintakohteliaisuus, tuttavuudet, juorut ja rauhaiselo hönkivät taustalla. Taustalla on muutakin: menneisyyden möröt ja ajankohtaiset murhat.

Kyseessä on välipalaviihdytys, jossa viihdyin lukemisen ajan. Sen jälkeen kirja ei ole viipynyt mielessäni, mutta tämä ei ole moite. Kokonaisuus on moitteettoman lajityypillinen cosy.

Päähenkilö Freyan avioliitto ja itsetunto on kuralla. Hän saapuu tätinsä luo. Paikka on tuttu nuoruudesta, jolloin hän eli tädin hoteissa ja antiikkiasiantuntija Arthurin huomassa. Freyan välirikko Arthuriin varjostaa nykytilannetta, jossa mies on murhattu. Eksentrinen täti ja Freya joutuvat osallisiksi murhan setvintään – ja vaaraan. Sujuvasti juonen kuljetus etenee.

C.H L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas, Osa 1, suomentanut Antti Autio, Otava 2024, 249 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Repeämä

En ollut varma ensimmäisen Ari Thor -sarjan kirjan luettuani, luenko lisää. Mutta jo kolmas osa on luettuna, enkä sitä sen turhempana pidä kuin muutenkaan dekkareiden lukemista. Välipala, ei hassumpi.

Toistan surutta itseäni: Islanti kiehtoo, vaikka kerronta töksähtelee lievästi mutta on jotenkin sujuvampaa osa osalta. Ari itse vaikuttaa yhä melko jähmeältä persoonalta, koska hänelle tärkeä suhde on käännekohdassa – taas.

Tässäkin sarjassa seurataan rinnan poliisin ja toimittajan touhuja ja kummankin löydökset vievät juonta eteenpäin. Repeämää värittää murhien lisäksi luonnonolot ja koronankaltainen tuntematon tappava tauti. Henkilövetoisuus selittää kiinnostukseni: pää- ja sivuhenkilöitä menneisyys seuraa nykyisyyteen.

Ragnar Jónasson: Repeämä, Osa 3: Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2024, 186 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä

Kimalteleva Välimeri, sen sylissä kiehtova Beaumontin saari, idyllinen kolkka, jossa vielä sinnittelee omaehtoinen kirjakauppa. Sinne on viihdyttävä matkata Gillaume Musson dekkarissa Kirjailijoiden salattu elämä (Siltala 2024).

Nuori kertojamies saa pestin pitää huolta kirjakaupasta. Samalla hän saa mahdollisuuden tutustua saarelle erakoituneeseen entiseen menestyskirjailijaan Nathan Fawlesiin, joka murjottaa luksustalossaan. Sitten saarelta löytyy ruumis, ja sitä ryhtyy selvittämään toimittaja Mathilde Monney. Hän myös tutustuu mahtikirjailijaan.

Kirjallisuus – no, ei ihan keskiössä se ole, mutta tarinankulussa mukana. Kyllä trillerijuoni pääosan ottaa. Osin se vetää hyvin, mutta sanoisinko tässäkin: lajityypillisesti. En innostunut uutukaisesta niin kuin ensimmäisestä sarjan osasta Tyttö ja yö, sillä uutuussuomennos alkoi tuntua kovin laskelmoidulta. En päässyt henkilöiden ytimiin.

Gillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä, osa 2: Kirjailijatrilogia, suom. Anna Nurminen, Siltala 2024, 158 sivua. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Tytti Parras: Jojo & kesäkuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirini tapasi poikkeuksellisesti ravintolapöydän ääressä. Yleensä kokoonnumme etäyhteydessä, mutta nyt Taru vietti kesälomapäiviä Helsingissä, joten saimme aikaan lähitapaamisen. Georgialaisten herkkupatojen ääressä juttelimme Anna-Riikka Carlsonin kirjasta Rakas Eeva Kilpi, Saara Turusen romaanista Hyeenan päivät ja jo klassikkoikäisestä Tytti Parraksen Jojosta.

Olen jo blogannut kahdesta ensin mainitusta kirjasta. Tiivistän juttelumme.

Rakas Eeva Kilpi ihastutti mutta pienesti myös pohditutti: ehkä Kilpi-osuutta olisi voinut olla enemmän. Johanna kaipasi hitusen särmää. Taru ja minä pidimme siitä, että positiivisuus näin somenegaatioaikoina kukoisti. Kiittelimme kuin yhdestä suusta Kilven suurta merkitystä ja aikaansa edellä toimimista luonnon puolesta.

Hyeenan päivistä tuumasimme, että kirjan aihe saattaa vaikuttaa siihen, miten kovaa kirja iskee. Turusen kirja palautti Johannan mieleen omat lapsenhankinta-ajat, ja hän ahmi kirjan. Tarua ei aihepiiri kiinnostunut, eikä sinänsä sujuva romaani jättänyt pysyvää jälkeä. Minä nautin siitä, että huumoria oli mukana. Turusen tyyliä kehuimme: hän valitsee asiat tarkkaan ja ilmaisee ne nasevasti. Meitä huvitti, että sotkeudumme Turusen teksteissä aina siihen, että meistä ne kertovat suoraan kirjailijasta itsestään.

Tytti Parraksen Jojo (1968) oli meille kaikille uusi tuttavuus, vaikka kotimaista kirjallisuutta olemme kaikki opiskelleet. Tiesimme kirjan ilmestymisaikaisesta kohusta, ja se teki meidät uteliaaksi.

Romaani alkaa tymäkästi. Nuoren kertojanaisen Tinjan etuhampaan puuttuminen herättää kiinnostuksen, ja syitä hammasaukkoon jemmataan kirjassa kutkuttavasti. Sittemmin romaani etenee tamperelaisen opiskelijakommuunin esittelyyn, kämppäkaverin rakastajan kännäilyyn ja hänen pikkupoikansa hyysäämiseen, Tinjan serkkurakastetun muisteluun ja isoveljen apuun.

Minäkertoja asettuu lähinnä sivustaseuraajaksi ja ajautuu tilanteisiin.  Kertojan haahuilu peittää hänen todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Aikanaan romaanin aborttikohta ja vapaiden suhteiden kuvaus saivat lukijat pöyristymään. Meihin aborttikuvauksen tarkkuus ja tietty kliinisyys tehosivat. Muutenkin kertyi meiltä Jojosta melkoisen samansuuntaisia kommentteja: väsyimme ryyppyhöpinäkuvauksiin, mutta Parraksen kertojataidoista pidimme muuten.

Etenkin se säväytti, että kertoja malttoi antaa lukijan valita tulkintansa. Johanna korosti sitä, ettei voinut tietää, oliko kuvauksessa kritiikkiä äijäilystä vai ei. Pidimme myös siitä, että kertojan, veljen ja serkkurakastetun konflikti ja menneisyys selvisivät vähitellen.

Lopputulema oli kuitenkin se, että kirja ei jää piirimme ikimuistoisten lukukokemusten joukkoon. Ehkä raportointityyli verotti. Mielensisäisyyttä tai kerrontairrottelua olisi voinut olla enemmän – kuten tällaista:

”Maa jousti jalan alla, kumisi kuin puusilta: tuntui siltä että maan alla olisi ollut toinen metsä, piti vain nostaa turpeet ja siellä olivat sitten puunlatvat ja mustikat ja varis nukkumassa männyn oksilla.”

Tytti Parras: Jojo, Saga Egmont iPod-edition, alun perin 1968, 256 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Dekkarikimppajuttu: Valheiden verkko & Hyvän nimissä

Shari Laharia on minulle uusi jännärikirjailijanimi, kun taas Donna Leonia olen lukenut kutakuinkin 30 kirjan verran. Yhdistän kirjailijoiden uutuussuomennokset samaan juttuun, sillä löydän niitä yhdistävän tekijän: lapsen, joka vaatii huomiota. Kummassakin se on keskiössä, vaikkakin toisessa kirjassa lapsuudesta on aikaa. Luin kirjat jo helmikuussa, mutta juttujulkaisu sopii Kirsin kirjanurkan vetämään dekkariviikkoon.

Shari Lapena: Valheiden verkko

Kanadalaiskirjailija Shari Lapenan jännäri Valheiden verkko (Otava 2024) koukutti minut yllättävän tehokkaasti. Taitavasti kasvatettu kumuloituminen tilanne tilanteelta eteni vääjäämättömästi ja psykologisesti terävänäköisesti.

Nukkumalähiön tohtori-isä pettää vaimoaan ja läimäyttää kotiin tultuaan nepsy-lastaan. Tästä alkaa vyörytä valheiden ja peiteltyjen asioiden virta. Poliisi tulee kuvioon mukaan, kun läimäytetty lapsi katoaa.

Ihmiset kriisissä voisi olla kirjan alaotsikko, ja hyvin Lapena näyttää lukijalle eri kriisivaiheita ja -reaktioita. Kerronnassa vaihtelee kahden perheen näkökulmat ja poliisien toiminta, mikä tällä kertaa tukee hyvin tarinan etenemistä. Persoonien särmät ja pinnanalaisuudet näytetään lukijalle siten, että lukija on edelleä tapahtumia ja muita henkilöitä. Sehän on maukasta. Samoin on illuusioton käsitys ihmisistä, rakkaudesta ja ymmärryksestä läheisten suhteen.

Tästähän syntyi pientä lukujumia laukaiseva viihdehetki.

Shari Lapena: Valheiden verkko, suomentanut Paula Takio, Otava 2024, 211 sivua eKirjana. Luin Book Beatissa.

Donna Leon: Hyvän nimissä

Keksin Donna Leonin dekkareille oman nimen: mindfulness-dekkarit. Tyyli on yli 30 kirjasta tuttu, päähenkilöt ovat muuttumattomia, mutta ennen kaikkea rusinan mutustelun sijaan voi vain antaa ajatusten levätä verkkaisessa tarinankuljetuksessa ja lukuisiin yksityiskohtiin pysähtymisessä. Muun maallisen voi unohtaa, kun kuuntelee päivällisen ruokalajeja, henkilöiden asukokonaisuuksia tai muita yksityiskohtia ja pysähtelevää juonta. Voi olla muissa maailmoissa.

Minun muissa maailmoissa olo Venetsiassa vierähti Hyvän nimissä (Otava 2024). Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on ollut mukana aina, nytkin korruptio on läsnä ja tärkeänä aiheena koronan vaikutukset Venetsiaan. Kyynisyys on kasvanut, mutta Brunetti hakee tekojen takaa inhimillisiä tekijöitä ja vaikutuksia. 

Tässä romaanissa on jotain, mikä kiinnosti minua tavallista enemmän. Hyväuskoisuus ja sen nimissä keinottelu (muukin keinottelu) korostuvat. Ja kaiken takana on lapsuus, kuten ihan alussa vihjaisin. Ammattietiikan vastaisesti (taas) Brunetti purkaa kyseisen casen yksityiskohtia kirjallisuudentutkijavaimolleen – syystä: Brunetti kokee, että heidän työnsä henkilöiden mielenliikkeiden, motiivien ja tekojen selvittämisessä on samanlaista.

Eritoten kiinnitän huomiota keskusteluihin, jotka ovat kuin pingisotteluita: lyöntimailan asento voi viedä pallon suuntaan jos toiseen. Brunettin tietoiset keskustelutavan ja sävyjen valinnat kuvataan mehukkaasti nonverbaalista kiinnostuneille. Lisäksi on väliä kielimuodolla, siis venetsialaisella murteella tai asiatyylisellä italialla. Ja aiai, aina ei voi onnistua, sen saa Brunetti tutaa.

Donna Leon: Hyvän nimissä. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024, 215 sivua & 9 tuntia 14 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Kaisu Tuokko: Yksin

Käynnistän kesäkuisen dekkariviikon Kaisu Tuokon toisinkoisella. Se sopii mainiosti aloitukseksi, sillä Tuokon esikoisdekkari viime vuonna nostatti toiveita tasokkaan sarjan kehkeytymiselle. Sarjamuoto on jännityskirjallisuudessa kovin tavallinen. Siksikin tämä kirja sopii dekkariviikkopostauksieni aloitukseksi. Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka.

Yksin (Otava 2024) siirtyy vuoden eteenpäin esikoisesta Kosto. Tutut henkilöt päivitetään lukijalle nopeasti, ja uskon myös Kostoa lukemattomien pääsevän hyvin tarinaan kiinni. Tuokko tekee varmaa työtä henkilövetoisen dekkarin eteen, mikä sopii minulle.

Toimittaja Eevi Mannerin mieli myrskyää lapsettomuushoitojen hormoniaalloissa, joissa puoliso Mirek pyrkii luovimaan. Eevi kuitenkin empii: pysyykö liitto kasassa? Eevin ajatukset hajaantuvat turhan usein ensirakkauden Mats Bergholmin suuntaan. Uusi murha Kristiinankaupungin tuulimyllymäellä tuo entiset rakastavaiset taas yhteen.

Tuttuun tapaan romaani seuraa vuorotellen Eevin ja Matsin elämää työssä ja kotona, ja välillä he kohtaavat. Kohtaamiset vievät rikosselvitystä eteenpäin, samoin heidän suhteensa jännitteisyyttä. Lukijalle tilanne on herkullinen, sillä ex-rakastavaisten vire virittää myös lukijaa arvailemaan, kuinka heidän keskenään käy. Uskon tilanteen jatkuvan vastakin.

Yksin kantaa monta teemaa. Nimensä mukaan yhtenä on yksinäisyys, ja siitä on kirjassa monenlaista aihelmaa. Päähenkilötkin ovat ajatuksineen yksin. Pääteema on vanhustenhoito. Yksi linja siinä näyttää olevan yksityisten hoitokotien riistohinnoittelu ja epäselvyyden vanhustenhoidon laadusta.

Hieman Eevin onnenkantamoisilta näyttävät tiedonmuruset tuntuvat liian hyviltä sattumilta. Vähän samaa henkeä on toisen teeman – perheväkivallan – kytkeytymisellä juoneen. Vielä kolmaskin lomittuu: huumerikokset. Lisäksi tärkeä teema liittyy perhesuteisiin. Matsin ja pikkuveljensä vaikea lapsuus ja sen seuraukset näyttäytyvät nekin romaanissa. Aika paljon yhteen kirjaan. Liikaako? Pistän aprikointini pikkukaupungin piikkiin, eli Eevi kotikaupungissaan ja työssään törmää laajaan ihmismäärään ja siten moniin murheisiin.

Kaisu Tuokko kirjoittaa pohjoismaiseen dekkariperinteeseen loksahtavaa jännitystä. Siinä on kotoisuutta vaan ei ihan puhdasta cosya. Myös toimittaja-poliisi-yhteistyö sopii lajiin. Ehkä esikoinen oli toisinkoista jäntevämpi, mutta se ei haittaa. Luin uutuuden mielihyvin kesän alun dekkariviihdytyksenä. Odotan, mitä lopun käänne merkitsee Eevin, Mirekin ja Matsin elämänkäänteisiin ja minkälainen rikos saa seuraavaksi ratkaisunsa.

Kaisu Tuokko: Yksin, Otava 2024, 303 sivua. Sain kirjan kustantajalta kirjailijan tervehdyksin. Kiitos!

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Ryhmäteatteri: Don Quijote Suomenlinnassa

Tänä kesänä Suomenlinnassa vaeltaa Cervantesin Don Quijote aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa uljaan ratsun (rämä polkupyörä) ja aasin (jopo) selässä. Don Quijoten hyvinvoinnista huolehtii aseenkantajan lisäksi parturi (teatterikoulun lopputyön tekijä), kirkkoherra (roolistaan katkera) ja majatalon emäntä (tekohampaat). Lisäksi useammankin hidalgon rakkauden kohteeksi osuu hemaiseva lammaspaimen (tekohampaat). Länsimaisen romaanikirjallisuudenhistorian klassikko uustulkitaan Suomenlinnan muurien sisällä vapaasti ja vapautuneesti. Mutta mitä tarkoittaa tragikoomillinen transformaatio, jota esityksessä ilmenee?

En paljasta tragikoomillisesta transformaatiosta sen kummempaa kuin sen, että sen varjolla näytelmä saa eri aika- ja todellisuustasoja, myös komiikkakonsteja. Esityksen alussa siihen käytettiin makuni mukaan turhan paljon aikaa, mutta jatkossa transformointi ei niinkään haitannut vauhtia. Transformaatioon kuuluu myös näytelmän ylimääräinen henkilö, joka lopussa paljastuu ihmisyyden yhdeksi tukahdetuksi puoleksi. Saa arvata! En kerro. Koe itse.

Cervantesin romaanissa itsessään on jo tragikomiikkaa toden ja mielikuvituksen eroista. (Tiedän perusasiat romaania lukematta.) Koko kertomus (1605, 1615) pohjautuu parodiaan: päähenkilö, köyhä maalaisaatelismies Alonso Quijano on lukenut liikaa ritariromaaneita eikä hän enää erota fiktiota faktasta. Niinpä surullisen hahmon ritariksi, Don Quijoteksi, muuttunut ja mielenterveytensä menettänyt Alonso Quijano lähtee omalaatuisiin seikkailuihin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Ja aseenkantaja Sancho seuraa.

Esityksen ensemble vuorottelee uustekstiä ja cervantesia. Näyttelijät esiintyivät itsenään – ja hups – Don Quijoten henkilöhahmoina. (Tai kenties majatalon emäntähahmo oli muunnos romaanin emännöitsijästä tms.) Tämä lienee nykyteatterin postbrechtiläistä vieraannutusleikkiä, ja osin lähdin leikkiin mukaan. 

Pidin eniten esityksen Cervantes-maailmasta, vuolaista puheenvuoroista ja niiden sutjakkaasta ja ilmeikkäästä vuodatuksesta. Don Quijoten (Robin Sandström) ja Sancho Panzan (Santtu Karvonen) dynamiikka ja suhteen kehitys eteni linjakkaasti. Jos jotain saisi toivoa, huuto-osuuksia voisi vähentää.

Koko näyttelijäjoukko (pääparin lisäksi Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel) vaihtoi rooleja tiuhaan ja pysyi valitussa tyylilajissa. Esityksessä on mukana prototyyppikesäteatterin peruselementit: hauskutus, pikkutuhmat eleet, ristiinpukeutuminen, tyylittely, kärjistys, ilmehtiminen. Ihan kaikesta en innostunut. Innostuin etenkin kohtauksista, joissa oli sävyjä. Eritoten ihastuin huimiin hidastuksiin: syntyi taidokkaita näyttämökuvia. Lavastus, äänitehosteet, puvustus ja maskeeraus ansaitsevat erikoiskehut.

Entä sisältö: hupsu henkilö hyvän puolesta pahaa vastaan? Kirjallisuuden lukemisen hurahduksen vaarat? Jotain sellaista seasta pilkistää, että kyllä saa tuulimyllyjä kuvitella jättiläisiksi sekä uskoa hyvään ja rakkauteen, lisäksi ystävyys suojelee. Entä henkilö, joka menee tolaltaan kirjallisuudesta? Kenties mielikuvituselämä saa ainakin välillä voittaa toden. Ja tähän sopiikin loppukaneetti esityksestä ja sen tyylivalinnoista: nykyajan uutistodellisuudesta Ryhmäteatteri tarjoaa parituntisen todellisuuspaon. Moni tarvitsee sellaista.

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio. Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnassa 8.6.2024.

Ohjaus: Juha Kukkonen

Näyttelijät: Robin Svanström, Santtu Karvonen, Petja Lähde, Pihla Penttilä, Miila Virtanen, Joona Gyllenbögel

Työryhmästä ja esityksestä lisää Ryhmäteatterin nettisivuilla.

Sain lipun ensi-iltaan, kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaat 2024

Lohjan kaupunki on elvyttänyt WSOY:n kirjasäätiön kanssa Eeva Joenpelto -palkinnon uusin ehdoin. Palkinto (10 000 euroa) jaetaan joka toinen vuosi, ja kriteerit ovat seuraavat:

”Uudistettu kirjallisuuspalkinto myönnetään Suomessa kotimaisilla kielillä julkaistulle teokselle, jonka ihmiskuvaus on psykologisesti tarkkanäköistä, elävää ja syväluotaavaa ja jossa tarkastellaan ansiokkaalla ja kielellisesti vaikuttavalla tavalla identiteetin, juurien ja paikallisuuden kosketuspintoja.”

Esiraati valitsi seitsemäm ehdokasta ja toinen raati päättää voittajan, joka julkaistaan lauantaina (8.6.). Ennen ehdokasjulistusta olin jo lukenut yhtä teosta lukuun ottamatta ehdokaskirjat. Nyt olen lukenut kaikki, ja voin todeta, että romaanit vastaavat erinomaisesti valintakriteereitä. Sodanaikaiset kokemukset vaikuttavat monessa kirjassa, ne ovat henkilövetoisia ja niissä on myös kaikuja työläisproosasta sekä vahvasta paikallisuustunteesta. Esittelen lyhyesti ehdokaskirjat, ja olen iloinen, ettei minun tarvitse valita palkinnon saajaa.

Juhani Brander: Amerikka

Amerikkaa (WSOY 2023) voi pitää kunnianosoituksena perinteiselle suomalaisproosalle, joka on köyhälistön puolella ja kuvaa pitäjän pienempien elinoloja. Romaanin päähenkilö on pieni poika, joka elää saaristossa isoäitinsä kanssa. Romaani tavoittaa hyvin pojan ajatusmaailman ja kuvaa samalla sosiaalista hierarkiaa, jossa poika isoäiteineen asettuu häntäpäähän. Traaginen tarina.

Mooses Mentula: Toiviokoski

Toiviokoski (WSOY 2023) kertoo sodanjälkeisen Suomen ensi vuosista miehen ja hänen nuoren perheensä näkökulmasta. Vilhoa kalvavat sotamuistot, ja kätensä menettänyt mies yrittää kestää elämäänsä höökipillereiden voimin. Elsa-vaimo ymmärtää, mutta silläkin on hintansa. Mentulan romaani kuvaa myös maalaismiehen sosiaalista nousua ja mitä se merkitsee työläisyhteisössä. Elämänmakuista kerrontaa niin, että kerrontahetkien aikatasot vaihtelevat.

Karoliina Niskanen: Muamo

Tuoreeltaan Muamo (Bazar 2023) tuntui väkevältä lukukokemukselta. Se avasi minulle uutta sota-aikaisesta elämästä, sillä karjalankielisten kohtaloista ei paljon ole kerrottu. Romaanissa on paljon aineksia: eri kieliryhmät, evakkous, sotalapset, ystävyys, rakkaus, perhesuhteet jne. Romaanin henkilöt elävät.

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Ollikaisen romaanin Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) yllä leijuu hieman unenomaista utua, mutta teksti on samalla väkevää. Kiinnostavasti Ollikainen kuvaa tuberkuloosisairaalan potilaiden yhteisöä, kun toisaalla tapahtuu kummia hurmoksellisessa uskonyhteisössä. Kerrontalankoja viedään loppua kohti yhteen, ja intensiivinen romaani päättyy kohauttavasti.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Suomenvenäläisten elämästä ei paljon ole romaaneja, joten jo se herättää kiinnostuksen. Varjele varjoani -romaanin (Atena 2022) rakenne innostaa kaunokirjallisesti, sillä romaanissa kuvataan yhden inkeriläistaustaisen perheen vaiheita Pietarista Turkuun. Episodisesti edetään vuosikymmeniä tähän päivään, jolloin täytyy varoa junassa puhumasta venäjää. Tarkkanäköistä ja avaraa proosaa.

Maria Turtschaninoff: Arvejord/Suomaa

Suomaa (Tammi 2022) teki minuun suuren vaikutuksen. Nautin kansanuskon elementeistä, kun Turtschaninoff kuljettaa vuosisatoja pohjalaisperheen elämää. Myyttiaines vähenee sitä mukaa, kun tullaan lähelle tätä päivää, mutta ihmiskohtalot ja eri tyyliset episodit säväyttävät viimeiseen proosarunolukuun saakka. Hieno!

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Maahan viilletty raja (Karisto 2023) vie Kemiin ennen ja jälkeen sodan. Se näyttää naisten raskaat työt ja huvit, jotka jättävät jälkiä moneen polveen. Vuori-Kemilän ilmeikäs kerronta pureutuu henkilöiden mieleen ja kieleen. Romaanissa hienosti välittyy se, miten ihmisen tunteet, tahto ja toiminta voivat olla epävireessä – ja se on oleellista ihmisyyttä.

Lopuksi

Arvoisa raati julistaa lauantaina palkinnon saajan Lohjalla, mutta en pääse tilaisuutta seuraamaan. Sen sijaan muistelen hienoa tilaisuutta muutama kevät sitten, kun kirjabloggaajat kutsuttiin tutustumaan Eeva Joenpellon kotiin. Mahtimuijalla oli vaikuttava kirjailijakoti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Kirjallisuuden vaikutukset kesääni ja kesän blogitauot

Odottelen jo juhannusviikolla alkavaa lomaani. Sitä ennen pääsen – ja olen jo päässyt – viettämään viikonvaihteita maaseutukodissani. Kesä vierähtää kaupungin ja maaseudun välillä kulkemisen, pienen kirjoitussuunnitelman edistämisen, lukemisen ja pihapuuhailun kesken. Ja metsän.

Kirjallisuus ja pihapuuhani

Luin ennen toukokuisen Helsinki Litin kirjailijahaastattelua Maja Lunden romaanin Mehiläisten historia. Se ja Lunden jutut Lit-keskustelussa vahvistivat ratkaisujani maalaiskotini pihapiirissä: omalla toiminnalla voi edistää hyönteisten säilymistä.

Olen jo muutaman vuoden pitänyt perimääni pihaa luonnontilassa. (Aluksi se johtui siitä, että ruohonleikkuri meni rikki, ja sitä ennenkin ruohonleikkuu jäi vähälle, sillä jyrkän rinnepihan leikkuu otti voimille.) Voikukat ovat nyt vallanneet alaa, siellä täällä ponnistelee luonnonkukkia: poimulehdet keräävät vesihelmiä ja sininen nurmitädyke tuikkii vihreyden seasta. Vanhempieni vaalimat kukkamaatkin saavat rehottaa villinä.

Samaa luonnonmukaista ideologiaa on levittänyt Eeva Kilpi. Keväällä luin Anna-Riika Carlsonin Rakas Eeva Kilpi -teoksen, jossa muun muassa luonnonmukaisuuden ja puiden elämän suojelu sykähdyttivät. Ponnistelen sille tielle. 

Trimmerillä pyrin poistamaan pihassani vieraslajeja. Muuten luontoihmisenä tarkka isäni haksahti nelisenkymmentä vuotta sitten tuomaan pihaan myrkkyputken ja lupiinin. Tuskastuneena trimmeröin niitä saunan takana ja koetan säästää peltokortteet, metsäkurjenpolvet ja ahomansikat. 

Perustin saunan taakse myös pikkuruisen kasvimaan. Uusia perunoita odotellessa!

Richard Powersin Puut kunnioittaa Eeva Kilven tapaan puiden elinoikeutta. Koen piinaavaa ristiriitaa: pitääkö minun pienesti harventaa talonviereistä metsää saunapuita saadakseni ja ylläpitääkseni talon nimeä, Haavikkoa? Haavat ovat muutamana viime vuosikymmeninä jääneet tontilla alakynteen muiden puulajien kanssa.

Kesän lukutuokiot

Rakensimme mieheni kanssa vanhan vaahteran alle pikkupation ja asetin sinne vanhan puutarhatuolin lukutuliksi. Lisäksi käytimme noin 60 vuotta vanhan jakkaran rungon pöydänjalaksi ja pöytälevyksi puulaatan, jota myydään puutarhaelementiksi. Maljakollinen lupiineja kruunaa kaiken. 

Siinä on tilaa yhdelle hengelle nauttia kesälukemisesta ilta-auringossa. Muun ajan päivästä pistäydyn lueskelemaan pihakeinuun, samaan jossa olen maalaiseloni kaikki vuoden kiikkunut lukemassa – keinunpäälliset ovat sentään vaihtuneet entisten haperruttua.

Aion siis lueskella kesällä ilokseni ja hengenravinnokseni. Erityistä lukusuunnitelmaa ei minulle ole, etenen tunnelman mukaan.

Kesäni bloggaustauko

Rauhoitan kesäni vapaalle mielen vaeltelulle. Bloggaamisesta nautin yhä, mutta viime kesän tapaan pidän julkaisutaaukoa. Tänä kesänä julkaisen juttuja vain näin:

  • kesäkuun alun dekkariviikolla
  • Eeva Joenpelto -palkinnon tiimoilta
  • kesäteatterikokemus Suomenlinnassa
  • lukupiirijuttu 12.6.
  • juhannusjuttu
  • runon ja suven päivän runojuttu 6.7.
  • heinäkuinen naistenviikko 18. – 24.7.
  • klassikkohaaste 31.7.

Muista naistenviikkohaaste: pyöritän sitä kymmenettä kertaa!

Elokuussa taas julkaisen kenties jutun, pari viikossa.

Toivottelen kaikille lukuisaa, leppoisaa suviaikaa

näin kesäkuun alkaessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Välähdyksiä: Helsinki Lit 2024

Kirjailija Philip Teirin käynnistämä käännöskirjallisuuden tapahtuma Helsinki Lit vietti 24.-25.5.2024 kymmenvuotisjuhlaa. Teir kiitti yleisöä tunnelmasta, josta maine kiirii vierailleiden kirjailijoiden matkassa. Se helpottaa järjestäjiä rakentamaan vuosi vuodelta vaikuttavampaa ohjelmaa.

Tunnelma! Se syntyy siitä, että pimennetyn salin katsojien silmät kiinnittyvät valaistulle lavalle, jossa suomalainen kirjailija tai toimittaja haastattelee vierailevaa kirjailijaa. Hiljaisuus, keskittyneisyys, välittömät reaktiot keskusteleuun ja raikuvat aplodit keskustelun lopuksi. Painotan: keskittyminen vain kahteen keskustelijaan, etenkin vierailevan kirjailijan teosten nostamiin aiheisiin.

Olen kirjoittanut ennakkojutun lukemistani Lit-kirjoista. Tarkista myös Lit-ohjelma ja siitä kirjailijat. 

Nyt muutama haukkaus ravitsevasta tapahtumasta.

Ensimmäisenä Lit-päivänä haastattelut eivät pääosin keskittyneet kirjailijavieraiden teoksiin vaan aihepiireihin tai kirjailijoiden kotimaiden asioihin. Esimerkiksi Marko Hautala ja argentiinalaisen Mariana Enriquezin keskustelu pohjautui Enriquezin edustamaan genreen ja kirjailijan eteläamerikkailaiseen tyyliin muokkaamaan goottikauhuun. Perjantain ohjelman naurattaja oli paikallisten vitsikilpailuiden voittaja, ukrainalainen Andrei Kurkov. Hänen teoksistaan ei selvää tullut vaan sen sijaan viihdytti  miehen (kuulijoille) hauska reitti venäjänkieliseksi ukrainalaiskirjailijaksi.

Olen Elizabeth Stroutin proosan fani, joten Sirpa Kähkösen ja Stroutin keskustelu sopi perjantain loppuhuipennukseksi. Kähkönen keskittyi Lucy Barton -kirjojen tematiikkaan, ja sitä Strout valotti ajatuksineen. Kirjailija selvästi toi esille, että lukija tekee omat tulkintansa. Hän kiteytti päähenkilön (joka puhuu kirjailijan päässä): Lucy on Lucy. Ihailuni jatkuu ja odotan innolla seuraavaa kirjaa, jossa Lucy ja Olive Kitteridge kohtaavat.

Lauantaina haastatteluiden painopiste oli selvästi itse kirjallisuudessa. Haastattelut rakentuivat kirjailijavieraiden kirjailijuuteen, kirjoittamiseen ja teoksiin. Nautin! Siksi vain fiilistelen ja nostan osin triviaalit mieleenpainumat:

  • Kevin Chen jakoi riemastuksensa siitä, että aamun Hesarissa oli hänen kuvansa. Eloisa heppu!
  • Maja Lunde vakuutti minut entisestään siitä, etten leikkaa maalaiskotini ruohikkoa: eläköön hyönteiset ja kirjallisuuden elämää muuttava voima.
  • Camila Sosa Villadan herkkyys valui yleisöön – ja espanjaa tulkannut Teija simultaanisti välitti kirjailijan virtailevan mielen.
  • Eleanor Catton maadutti romaaninsa uusseelantilaiseen ajankuvaan.
  • Nathan Hill hallitsi sulavan, amerikkalaistyylisen viihdytyskerronnan.
  • Adiana Shibili paneutui arabian lingvistiseen tasoon kerrassaan vaikuttavassa romaanissaan Sivuseikka. Lukekaa Sivuseikka!

Kohti ensi vuoden Litiä. Toivon ohjelmaan ennen kaikkea irlantilaista Claire Keegania, eteläafrikkalais-englantilaista Deborah Levya ja ruotsalaista Karin Smirnoffia – ja kuten menneinä vuosina ihastuttavia yllätysnimiä, jotka tuntuvat ainutlaatuisilta löydöiltä. En epäile, etteikö tuleva kattaus ihastuta. Hieno tapahtuma jatkukoon!

Kuvakoosteessani (tarkkuuden korvatkoon tunnelma) vain muutama väläys; Elizabeth Strout, Nicholas Lunabba & Aleksis Salusjärvi, Kevin Chen, Camila Sosa Villada sekä Adiana Shibili & Sivuseikan suomentanut Sampsa Peltonen:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Kohti Helsinki Litiä 2024

Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.

Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto

Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.

Nathan Hill: Wellness

Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.

Adania Shibli: Sivuseikka

Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti. 

Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa. 

Johanna Frid: Haraldin äiti

Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä. 

Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.

(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.

Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.

Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen

Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.

Keskeneräistä

Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa. 

Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.

Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Minna Canthin Hanna selkokirjana ja muista kevään kirjoistani

Ehkä jotakuta hämmentää viimeisimmät blogijuttuni: perä perään kirjoittamiani kirjoja. On sattumaa, että ne ilmestyvät samoihin aikoihin. Maria Jotunin Huojuvan talon mukautuksen aloitin elokuussa ja käytin syksyn lomani ja vapaapäiväni siihen. Oppikirjatyö Selkoviestintä asiakastyössä käynnistyi yli vuosi sitten, joten erinäisin loma-ajoin se on ehtinyt kehkeytyä. 

Huhtikuun alussa ilmestynyt selkomukautus Magdalena Hain nuortenromaanista Sarvijumala tosin eteni pika-aikataululla johtuen Selkopolku-hankkeen aikatauluista. Vietin viime vuoden lopun vapaat ja joululoman intensiivisesti Sarvijumalan maailmoissa.

Olen ihmettelijöille kertonut, että ihmisillä on erilaisia harrastuksia, joihin vapaa-aikaa satsataan. Joku viettää vapaansa kuntosalilla tai baareissa, toiset matkailevat lomilla. Minä harrastan kirjoittamista – sivutyöksikin sitä voi kutsua. (Ja jos joku olettaa marginaalikirjallisuuden olevan rahasampo, hän erehtyy.)

Nämä tämän vuoden kirjat ovat kyllä syntyneet epätavallisen lyhyessä ajassa. Kun olen kirjoittanut omia, alun perin selkokielisiä runo- ja novellikokoelmia sekä romaaneja, kirjojen syntyprosessi etenee hitaasti. Alkuideasta yleensä kuluu vuosia lopputulokseen ja julkaisuun. Yleensä lisäksi käsikirjoitukseni on lähes valmis vuosi tai puoli vuotta ennen kirjan julkaisua.

Uusimmalla julkaistulla selkomukautuksella on myös vuosien matka kirjaksi. Nyt painosta on putkahtanut Minna Canthin kertomus Hanna (Oppian 2024). Olen mukauttanut Hannan jo vuosia aiemmin äänikirjaksi (CD, Avain 2019). Äänikirjana ei sitä enää saa.

Kustantamo Oppian otti Hanna-selkomukautuksen kirjaohjelmaansa, mikä ilahduttaa minua suuresti. Muokkasin äänikirjakäsikirjoituksen kirjaksi, eli uudistin selkomukautuksen kirjaformaattiin sopivaksi, ja nyt Hannasta pääsee nauttimaan selkokertomusta lukien. Näin tärkeä klassikkokirja jatkaa selkoelämäänsä ja toivottavasti tavoittaa nuoret ja aikuiset lukijansa.

Minulle Canthin Hanna on tärkeä teos: se on suosikkini Canthin tuotannosta. Nuoren tytön kasvukertomus koskettaa joka kerta, kun luen sen (tai mukautan). Hanna kertoo, miten alkoholistiperheessä kasvaminen vaikuttaa herkkään, ujoon ja naiiviin porvaristyttöön. Elämän realiteetit tuntuvat hänestä karkeilta, mutta romanttinen rakkaus houkuttaa silti. Pettymykset ja omien uratoiveiden kaatuminen muuttavat Hannan perusteellisesti.

Canth tavoittaa päähenkilön mielenmaiseman koskettavasti. Enkä ole lukenut yhtä kouraisevaa nuoren henkilön masennuksen etenemisen kuvausta kuin Canthin Hannassa. Selkoversio ei vähennä kertomuksen tehoa.

Minna Canth: Hanna, selkomukautus Tuija Takala, Oppian 2024, 147 sivua.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Selkoviestintä asiakastyössä – oppikirja kohtaamisiin

Kaikessa työssä, jossa kohdataan muita ihmisiä, tulisi viestinnän olla vastaanottajalähtöistä ja kielitietoista. Samalla olisi tarpeen muistaa, että noin 14 %:a tarvitsee selkoviestintää ja vielä suurempi määrä ihmisistä hyötyy, kun viestitään selkokielellä.

Mutta mitä selkokieli- ja viestintä ovat käytännössä? Olen tehnyt oppikirjan, jossa esittelen selkeällä yleiskielellä selkopuheen, -vuorovaikutuksen, -kirjoittamisen ja -kuvan pääperiaatteita ja niiden käyttöä. Lisäksi kirjassa on perusasioita kielitietoisuudesta ja saavutettavuudesta. Oppikirjan tietolaatikot olen laatinut niin, että kieli lähenee selkokieltä.

Selkokielestä on hienoja perusteoksia, ja esimerkiksi Selkokeskuksen ja Papunetin nettisivut tarjoavat tarpeellista tietoa. Varsinaista oppikirjaa ei selkoperiaatteista ole tietääkseni aiemmin ilmestynyt. Nyt on.

Kimmoke kirjaan tuli kustantajalta, Editalta. Sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon perusteet uudistuvat 1.8.2024, ja tutkintoon tulee uusi valinnainen tutkinnon osa Selkoviestintä asiakastyössä (15 osp). Oppikirjan tein vastaamaan tutkinnon osan ammattitaitovaatimuksia, ja siksi kirjassa on myös sote-alan laeista ja toimintaperiaatteista, ja myös monet esimerkit ja kirjan tehtävät ovat sote-alalle sopivia. Silti kirjaa on vaivatonta soveltaa muillekin aloille.

Oppikirja Selkoviestintä asiakastyössä sopii mainiosti myös täydennyskoulutukseen ja kaikille, joita kiinnostaa selkoviestintä ja kielitietoisuus sekä se, miten verkkoviestinnässä otetaan huomioon vastaanottajien viestinnän rajoitteet. Oppikirjan luonne on olla mahdollisimman selkeä ja myös selailtava. Siksi kirjassa on helppoja luetteloita kertaamiseen. Koska nykyisin tieto uudistuu nopeasti, on kirjassa lisätietoja siten, että nettilinkit tietolähteisiin on helppo löytää. Perustietolähteisiin on QR-koodit, jotta lukija voi helposti saada nettilähteet kännykällä näkyviin.

Mielestäni kirjan taitto on raikas ja aiheeseen sopivasti ilmava. Vuosia erilaisia selkotöitä tehneenä tunnen aiheen omakseni ja siksi olen oppikirjassa käyttänyt kokemustani ja näkemystäni. Toivottavasti Selkoviestintä asiakastyössä palvelee kaikkia helppona perustietopakettina sekä toimii oppikirjajana ja selkotiedon täydentäjänä.

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, Edita 2024, 127 sivua.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, selkotekijä, Tietokirja

Maria Jotunin Huojuva talo selkokielellä

Maria Jotunin romaani Huojuva talo ilmestyi vuonna 1963 parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Romaanikilpailuun Jotuni osallistui käsikirjoituksella jo 1930-luvulla, mutta hän esti julkaisun, koska käsikirjoitus ei voittanut.

Miksi Huojuva talo sopii selkokirjaksi vuonna 2024? Valitettavasti väkivalta ei ole maailmasta ja perheistä vähentynyt: viime vuonna uutisoitiin, että Suomessa joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Aihe on vaikea mutta ajankohtainen ja tärkeä. Selkokirja tarjoaa mahdollisuuden kuvailla ja käsitellä ihmisiä ja yhteiskuntaa koskevaa vahingoittavaa ilmiötä. Se käynnistää keskustelua: mitä ja millaisia ovat valta, väkivalta ja rakkaus perheessä?

Jotuni kuvaa tarkasti, miten päähenkilön Lean lapsuudenkoti vaikuttaa häneen ja käsityksiin rakkaudesta. Se perustelee Lean myöhempiä ratkaisuja kestää nöyryytystä, vaikka aviomies Eero tekee pahaa Lealle ja lapsille. Jotuni osaa vakuuttavasti kuvata, minkälainen kierre väkivallasta ja vallankäytöstä voi tulla perheessä. Se kertoo myös väkivallan käyttäjän keinoista hallita pelolla.

Jotunin romaani valikoitui mukautettavaksi viime elokuussa, kun Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa opettajat äänestivät Huojuvan talon teoksen suosikikseen – vaihtoehtoina oli muutama kotimainen klassikko. Huojuvaa taloa voi nyt käyttää kouluissa selkoversiona tunne- ja tekstitaitojen käsittelyssä sekä kirjallisuustehtävissä. Olen tehnyt kirjasta myös selkokielisen tehtäväpaketin koulukäyttöön.

Selkoromaani Huojuva talo on tarkoitettu kaikille nuorille ja aikuisille kaunokirjalliseksi kokemukseksi, ei vain koulukäyttöön. Romaanin teemat perheestä, kasvatuksesta, väkivallasta ja rakkaudesta koskettavat jokaista.

”Lea ei saanut unta.

Hän puristi sormet nyrkkiin ja ajatteli,

että hänen täytyisi tyytyä vähään.

Hän ei saanut masentua.

Hänen täytyi selviytyä tästä.”

Alun perin Jotunin romaani on noin 600 sivua pitkä. Olen karsinut polveilevia keskusteluja ja Lean miehen Eeron toistuvia yksinpuheluja sekä tiivistänyt ydintapahtumat. Jotunin novelleissa on yleensä tiukkaa ja niukkaa kieltä, mutta Huojuvassa talossa kieli vaihtelee. Olen pyrkinyt selkoistuksessa myötäilemään Jotuniin lyhytsanaista perustyyliä ja etenkin säilyttämään romaanin tunnelman. Tunnelmassa on pettymystä, alistumisen murhetta – ja hippunen toivoa.

Lea ajatteli näitä vuosia Eeron kanssa.

Hänen täytyisi sanoa Eerolle,

että he voisivat aloittaa alusta

ja olla avoimia ja rehellisiä.

Nyt oli kiire korjata virheet.

Täytyi puhua suoraan eikä pelätä.”

Selkokirjan tapaan rivit ja kappaleet ovat lyhyitä, mikä tukee lukutekniikkaa.  Lukemisen helpottamisen vuoksi olen jakanut selkokirjan myös lyhyisiin lukuihin ja nimennyt luvut. Jonkin verran olen vähentänyt henkilöitä, mutta kokonaisuudelle tärkeät sivuhenkilöt ovat mukana. Selkokirjan henkilöluetteloon on helppo palata ja tarkistaa sivuhenkilöt.

Kirjan lopussa on lyhyt esittely Maria Jotunista ja hänen tuotannostaan. Niistä lukija saa taustatietoja.

Toivottavasti Jotunin romaanin vakava aihe kiinnostaa ja herättää ajatuksia – myös selkokirjana.

Maria Jotuni: Huojuva talo, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2024, 162 sivua (17 euroa).

Laatusanan selkomukautusten klassikkosarjassa on ilmestynyt seuraavat kirjat (mukautus Tuija Takala):

Lisätietoja selkokirjoista ja niiden selkokielisistä tehtäväpaketeista Laatusanan sivuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Pihla Hintikka: Äidin oma

Äitienpäivään osuva kirjakokemus sopii päivän teemaan, mutta suosittelen lukemaan kirjaa muulloinkin. Pihla Hintikan uutuutta Äidin oma (Otava 2024) voi kutsua lukuromaaniksi: se on henkilökeskeinen juoniromaani, jossa kolmen kertojan erilliset osuudet vähitellen loksahtavat paikoilleen. 

Minun pitää kirjoittaa Hintikan romaanista kieli keskellä suuta, sillä kirjan koukku on nimenomaan tarinalinjojen kuljetus kohti loppuratkaisuja ja arvoitusten selviämistä. Vaikka juonilankoja vedetään yhteen ja jotkut yhteensattumista vaikuttavat ällistyttäviltä, luotan tekstiin ja yhden kertojan päätelmiin:

Epätietoisuus jäyti sisuksia, mutta senkin kanssa olisi opittava elämään. Aina ei löytynyt selkeitä syyseuraussuhteita. Ei ollut vastauksia, johtopäätöksiä ja lopputulemia, totuus oli häilyväinen. Kaikki hetket haihtuivat. Silti ja siksi oli ripustauduttava niihin. Oli uskallettava elää joka päivä.

Romaanissa kertoo kolme naista. Eva on pariisilaistunut psykiatri, jolla on kaksi lasta suositun tv-toimittajan Danielin kanssa. He elävät hulppean hyvätuloista porvariselämää. Toinen kertoja Nadia on perheen moldovalainen lastenhoitaja, jonka Pariisiin saapumisella on muitakin syitä kuin saada kotihoitotöitä. Kolmas kertoja on kätilö, joka muistelee anonyymiin adoptioon päätyvää synnytystä 22 vuotta aikaisemmin.

Hintikka luo kaikista henkilöistä eläviä. Heidän elämäntilanteensa ja niiden taustatekijät valottuvat psykologisesti harkitusti. Jos välillä mietin, miksi yksi synnytys on jäänyt kätilön mieleen pysyvästi, löydän sille selityksen. Ja Evan lapsuusperheen hörhöily saattaa välillä tuntua ylimääräiseltä maailmanloppu-uskoineen, mutta se osoittautuukin symboliseksi käännekohdaksi Evan kriisiaikoina.

Pidän loppuratkaisusta. Se antaa vastauksia kirjan henkilöille ja lukijalle, mutta samalla se avaa tarinan jatkumisen.

Sananen vain aiheista ja teemoista. Niitä romaanissa on runsaasti: rakkaus, kuolema, ihmiskauppa, rasismi, sosiaalinen eriarvoisuus, mielenterveys ja identiteetti. Valitsen äitiyteen liittyvät: keskenmeno, abortti, adoptio ja variaatiot äitiydestä.

Romaanissa nousee ambivalentti äitiys. Vastuu, syyllisyys ja väsymys kamppailevat lapsirakkauden kanssa, ja sen vuoksi romaani käsittelee naisten erilaisia ratkaisuja. Mukana on etä-äitiyteen, aborttiin, kohdunpoistoon ja anonyymiin adoptioon päätyminen sekä se, miten ne vaikuttavat äitiin, lapseen ja koko perheeseen.

Äitiyden (ja muunkin) ratkaisut riippuvat yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta mutta myös naisen jaksamisesta. Tässä selvästi on hahmotettava ranskalaisen yhteiskunnan rakentumista ja arvomaailmaa. Sen ehkä parhaiten kiteyttää kaksi asiaa: varakkaiden lapsia hoitavat alistetut maahanmuuttajahoitajat, ja menestyneiden ranskalaisnaisten työn laatua miehet voivat arvioida kyseenalaistaen naisen arvostelukykyä esimerkiksi niin, että raskaus vaikuttaa siihen.

Äidin oma runsaine aineksineen pysyy raameissaan: se näyttää elämää ja ihmisiä niin kuin kaunokirjallisuuden luonne onkin. Toivon, että Hintikan romaani käännetään ranskaksi, sillä kirjalla on sanottavaa Ranskasta. Välillä hätkähdin, kun koin kirjan olevan käännös suomeksi – pidin siis romaanin ranskalaisuutta uskottavana, eikä syyttä, sillä kirjailija on pitkään asunut Ranskassa. On kirjalla sanottavaa myös kansallisuudesta ja ympäristöstä huolimatta: naisilla tulisi olla oikeus päättää omasta elämästään niin äitiyden kuin muunkin suhteen.

Pihla Hintikka: Äidin oma, Otava 2024. Kuuntelin BookBeatissa äänikirjana: 12 tuntia 3 minuuttia, lukijana Sanna Majuri.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani