25 lokakuun, 2022 · 5:57 am

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

”Sillä lailla ihminen muuttuu kun siirtyy sijaltaan pois ja yhdestä joukosta toiseen. Kun ympärillä sama ei toistu, kuulee toisella tavalla eikä vain ole ja kulje turtana mukana. Silti kaikki seuraa ja itse on yhä mitä on joskus ollut, vaikka vähempänä koska muuta on enemmän, mutta silti on.”

Olli Jalonen kirjoittaa hienoa tekstiä, jonka virkevarmuus saa luottamaan osaamiseen ja ihmisnäkemykseen. Sen sijaan romaanin Stalker-vuodet (Otava 2022) päähenkilökertojaan ei ole oikein luottamista, etenkin jos on ollut hänen koulukaverinsa tai opiskellut samoihin aikoihin Tampereen yliopistossa. Kertoja nääs värvätään vuonna 1974 salaiseen tutkimukseen, stasityyppiseen vakoiluun.

”Kun ihmisellä on tehtävä hän kulkee sitä tietä.”

Kertoja junailee kohtaamisia kohdehenkilöiden kanssa ja kirjaa tunnollisesti keskusteluja. Hän saa sittemmin töitä Indonesian lähetystöstä ja tekee tehtäviään tietäen palvelemansa tahon ihmisoikeusrikkomukset. Vaikuttaa siltä, että kertoja ajautuu tilanteesta toiseen.

Jalonen johdattelee päähenkilön toimintaan, ajatteluun, arkeen ja ihmissuhteisiin. Sävy vivahtaa harmaaseen, mikä stalkkaajalle sopii. Päähenkilökertoja ei erotu, ei tee mitään räikeää, sulautuu kaikkeen. Hän ei revittele, ei avaudu kenellekään, ei pääse syviin vesiin toimissaan eikä ihmissuhteissaan.

”Jos lopuksi tietää toisesta liian paljon ja melkein kaiken ja silti joutuu olemaan kuin ei tietäisi, on kaikki pakattuna piiloon ja puristaa sisältä.”

Romaani kuvaa Suomea ja maailmaa 1970-luvulta itäblogin murtumiseen ja stalkkauspaljastuksiin. Se on kehys, jossa kertoja aikuistuu, eli ilman henkilötarinaa ei romaani eläisi. Romaani on variaatio sielunsa pirulle myymisestä, ilman kommervenkkejä, ilman savua ja tulta vaan ihan tavallisen hämeenlinnalaisen työläistaustaisen miehen kohtalona. Lopputuloksena on apea, melankolinen kertomus elämänsä sävyt menettäneestä miehestä.

”Minkä leiman on päälleen saanut, siitä ei pääse eroon. Mitä on tehnyt tai ollut tekemättä, sitä mukanaan kantaa.”

Eleetön, vakaa tapa kuvata tapahtumia on leimallista. Kerronta on suoraa ja sisäistynyttä. Haluan toistaa ajatuksen virkevarmuudesta. Varsinaiseksi ahmimiskirjaksi ei Stalkkeri-vuosista minulle ole, sillä verkkaisuus ja kuvaustarkkuus tuovat mukanaan raskautta. Tärkeää aiheessa on paljon, esimerkiksi se, miten nopeasti media unohtaa paljastuneet kansalaisten urkinnat.

Kerran kertoja muistelee romaanissa nuoruustapahtumaa, joka viittaa Jalosen romaaniin Miehiä ja ihmisiä. Siksi sydämeni vähän särkyy, kun ajattelen, että Miehiä ja ihmisiä -romaanin päähenkilö voisi olla Jalosen uutuusromaanin kertoja, siis että Poikakirjan ja Miehiä ja ihmisiä -romaaneiden O:n miehuusvuodet olisivat valuneet yhteen väärään valintaan, tähän stalkkaukseen. Tai olipa hän kuka tahansa, romaani paljastaa urkkijuuden psykologiset ja sosiaaliset seuraukset:

”Kyylän työ on hirvittävää. Vaikka kerää tietoja sisäänsä tyhjenee itse kuoreksi.”

•

Olli Jalonen: Stalker-vuodet, Otava 2022, 509 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

22 lokakuun, 2022 · 8:32 am

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani (Atena 2022) on tärkeä tässä ajassa, tässä maailmassa ja Suomessa nyt. Tarvitsemme kirjoja maahamme muuttaneiden sisältä nähdyistä tarinoista. Niin saamme kokemuksen, miten yhteiskuntamuutokset vaikuttavat ihmisten jokaisiin arjen tilanteisiin sekä suhteisiin yhteisössä ja läheisten kanssa.

Ukrainan sodan vuoksi on paljon kipuilua, miten suhtautua Venäjään ja venäläisiin. Siksikin tämän romaanin lukeminen tässä ajassa tuntuu minusta tärkeältä. Valtavassa Venäjän maassa on yksilöitä, joiden kulttuuri kumpuaa maan taiteesta, kielestä, elämäntavasta, ihmiskuvasta, Stalinin vainojen varjostamista sukutarinoista, Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksista ja nykyvenäläisestä elämänmenosta. Tästä romaanista saa niistä syvennystä – olkoonkin kyse fiktiosta. Mutta siksi on fiktio, sillä se pistää eläytymään ja ihmistymään.

•

Mutta itse romaaniin. Siinä kerrotaan perhetarina Verasta, Georgista ja heidän tyttärestään Ninasta. Tarina alkaa Veran ja Georgin suhteesta 1980-luvun alun Leningradissa. Olosuhteet muuttuvat kotimaassa, joten paremman elämän toivossa perhe muuttaa Veran inkeriläistaustan vuoksi Turkuun 1990-luvulla. Nina-tyttö oppii kielen ja solahtaa uuteen ympäristöön, mutta korkeakoulutetut vanhemmat jäävät pitkään tyhjän päälle. Geologian tohtori Georgi saa lopulta autohommia, Vera sentään kutakuinkin koulutusta vastaavaa museotyötä. Myös Veran vanhemmat muuttavat Suomeen. Kaikkiaan kirjassa edetään tähän päivään ja aikuisen Ninan perhetilanteeseen.

”Hänestä oli tullut ekspatriaatti, palaamaton, isänmaansa hylännyt. Niin kuin Brodsky, Tarkovski, Nabokov. Miten he olivat osanneet elää rajan takana niin, että onnistuivat kiinnittymään sekä säilyttämään itsensä?”

•

Pidän kovasti kirjan kerrontaratkaisusta, jossa on episodihenkeä. Kirja jakautuu osiin, ja joka osassa vuorotellaan kahta melko lähekkäistä aikatasoa. Keskittyminen tiettyihin tiivistettyihin tilanteisiin syventää henkilöitä ja saa heidät eläviksi, persoonallisiksi. Henkilösuhteet liikkuvat, liukuvat etäisistä läheisiin, avoimista salaisiin, odotetuista odottamattomiin. Paljon on läheisten lämpöä, joka jää läikehtimään.

Erityisesti leningradilaisen kommunalkan elämä kiehtoo yhteiselon kirjavana mutta yhteisöllisenä valopilkkuna. Siinä voi tosin olla pieni nostalgialisä. Toisaalta kommunalkan muutokset aikojen saatossa kuvastavat osuvasti venäläisiä yhteiskuntamuutoksia ja niiden vaikutuksia ihmisiin.

Soudakova ei kaihda näyttää räikeyksiä, joita on ihmisten asenteissa esimerkiksi sukupuolia ja rooleja ajatellen. Yksi uudenvuoden juhla Turussa jää etenkin siitä mieleen, samoin Veran äidin kolkko itsetietoisuus.

•

Nykyisin puhutaan paljon ylisukupolvisuudesta ja pohditaan toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajuutta. Riipaisevasti niitä näkökulmia löytyy Soudakovan romaanista – sitä enemmän mitä lähemmäksi se tulee tätä aikaa. Esimerkiksi aikuisen ahdistus voi puhjeta ja sisältää seikkoja, jotka siirtyvät ehkä jopa Siperiaan häädetyiltä inkeriläisiltä monien vuosikymmenien takaa tai jotka syntyvät tulevaisuuden näkymistä. Ja uskaltaako nykyisin puhua julkisesti äidinkieltään, venäjää?

Varjele varjoani -romaanissa on kaunokirjallisia ansioita. Mutta on siinä tämäkin: pistää miettimään psykologisesti, yksilökokemuksena maahanmuuttajuutta. Tekisi terää monelle.

”Onko hän osa tätä kaikkea? Saako hän olla? Yhtäkkiä ajatus on niin kirkas, että hän pelkää sen paljastuvan myös muille. Onko hänelle varattu tässä maailmassa vain leikkirooli?”

•

Anna Soudakova: Varjele varjoani, Atena 2022, 275 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

20 lokakuun, 2022 · 6:21 am

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet & lokakuun lukupiiri

Kjell ja Mårten Westön viestienvaihto rakentuu kirjaksi Vuodet. Veljekset kertovat (Otava 2022). Kirjekirja käy muistelmista, mutta muistojen lisäksi se sisältää ylipäätään elämänpohdintoja. 

Veljeksistä kasvoi kirjailijoita, eri reittejä ja erilaisia. Kjell on edennyt runojen ja novellien perään pitkän proosan palkituksi taitajaksi. Mårten profiloituu pitkälti runoilijaksi ja kääntäjäksi. Kirjasta kehkeytyy kirjallisesti monitahoinen – kirjeitä, kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Mårten veljen sanoin:

”- – ja jollain alitajuisella tasolla ymmärrän että vaikka kirjoittaminen ei auta huoliin, se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi, – -.”

Kirjassa kumpikin käsittelee kasvuvuosiaan ja suhdetta perheenjäseniin. Vanhempien ero on vaikuttanut suuresti, mutta haavoittavimmalta tuntuvat äidin mielenterveysongelmat. Siitä kumpikin kirjoittaa koskettavasti kuten myös äidin viimeisistä vuosista ja hetkistä.

Kolmihenkinen kirjapiirini – eli Johanna, Taru ja minä – viihtyi kirjan seurassa. Muistelmien sujuva teksti viehätti meitä, ja oli kiinnostavaa lukea suomenruotsalaisista taustatekijöistä ja veljesten kokemuksista. Kuuntelimme veljien äänistä yhteistä ja erillistä. Myös likimain samanikäisyys antoi meille ajateltavaa, vaikka kasvuympäristömme olivat erilaisia, sillä 1980-luvun nuoruuden tuttu populaarikultturi yhdistää.

•

Kjell on isoveli, Mårten pikkuveli, välissä on kuusi vuotta ja vuosien varrella vaihdellut veljesyhteys. Kirjan kirjeviestein veljekset tutustuvat toisiinsa toisin kuin ennen, ja siinä sivussa lukija saa aimo annoksen avointa tilitystä. Isoveljen sanoin:

”Tahdon että ymmärrät minusta jotain, jotain minkä olen piilottanut sinulta ja kaikilta muiltakin.” (Kjell Westö)

Kirjoittamistyylit eroavat mielenkiintoisesti. Kjell on kimurantimpi, Mårten suoraviivaisempi. Kjell avautuu ailahteluistaan, erheistään ja epävarmuuksistaan, niin myös Mårten, mutta ehkä hitusen vakaammin. Läheisiään kohtaan he ovat diskreettejä, joten puolisoiden ja lasten yksityisyys säilyy huomaavaisesti. 

•

Kirjassa on paljon nautittavaa tekstiä, sanoisimmeko kaunokirjallisuusvivahteikkaasti. Muistelukset kumpuavat aistimuksista, ja kummallakin niissä tihentyy aika:

”Mitä syvemmälle tähän kirjaan etenen, mitä enemmän tekstejä kirjoitan ja mitä enemmän sinun [Mårten] tekstejäsi luen, sitä paremmin ymmärrän mistä kaikessa oikein on kysymys, minun mielestäni. Niistä tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni samanaikaisia.” (Kjell Westö)

”Ratkaisevista, melkein transensentaalisista hetkistä tai kohtaamisista. Olin itse kokenut niistä useamman kerran – kuuluuhan jo ammattirooliin olla vastaanottavainen sellaisille. Useimmiten ne olivat liittyneet työhön ja yleensä ilmaisseet jonkinlaista vaikeasti selitettävää synkroniaa.” (Mårten Westö)

•

Veljekset kuvailevat myös kirjoittamisen prosessia. Siksi kirjasta on myös vakuuttavien kokemusasiantuntijoiden kirjoittamisoppaaksi. Kummallakin korostuu maltti – kirjoittajille luonteenomaiseen tyylin:

”Kuten kirjoittamisessa, siinä täytyy suorittaa perusteellista tutkimusta, ajatella dramaturgiaa, tehdä huolellista käsityötä. Konventiot on tunnettava ennen kuin voi rikkoa niitä vastaan. Ja sitten tarvitaan sekä kestävyyttä että hyvä keskittymiskyky; kiire harvemmin tuottaa hyvän lopputuloksen, minkä koko joukko pohjaanpalaneita virheitä on opettanut minulle. Ennen muuta olen ymmärtänyt Goethen neuvon tärkeyden: Jos erehtyy ensimmäisestä napinlävestä, menee koko napitus vikaan.” (Mårten Westö)

”Ehkä romaanit vähitellen syntyvät sillä tavoin. Elä. Koe. Tee huomioita. Lue. Ja kuuntele. Kuuntele kun ihmiset kertovat elämästään, ei pitkiä kaaria, ei selityksiä tai puolustuksia vaan hetkiä. Pieniä tai suuria, sydäntäriipaisevia tai hauskoja, hetkiä jotka syöpyvät mieleen. Älä koskaan käytä niitä heti, anna niiden itää sisälläsi. Hitaasti, hitaasti niistä kasvaa ymmärrys.” (Kjell Westö)

•

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. Lainasin kirjastosta.

•

Tervetuloa Kanneltaloon 30.1.2023 klo 15. Haastattelen silloin Kjell ja Mårten Westötä heidän kirjansa tiimoilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

18 lokakuun, 2022 · 6:45 am

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Luokkakokemus on tärkeä Noora Vallinkosken romaanissa Koneen pelko. Tätä on ilmassa! Kari Hotakaisen romaanissa Opetuslapsi (Siltala 2022) höyryää oikein luokkataistelun henki, vaikka keskiössä ovat yksilön kostotoimet. Keskiluokan omahyväisyys saa kyytiä, eikä kärjistyksiä kaihdeta.

Maria on viisivuotiaana sijoitettu hyväosaiseen kulttuurikotiin, jonne hän ei ole koskaan kotiutunut tai sopeutunut. Häntä on jäänyt kalvamaan oven takaa kuullut arviot persoonastaan ja ulkonäöstään. Eikä adoptiovanhemmille ole aikanaan kelvannut Marian kaveri ”Läski”, huono-osaisen perheen laiheliinilapsi. Nyt Maria on aikuinen, yliopisto-opintonsa keskeyttänyt ex-lähihoitaja ja työttömäksi jäänyt autonasentaja. On koston aika, omasta ja Läskin puolesta.

”Tekisi mieli soittaa Läskille ja saada häneltä kannustusta kokonaisuuden hallintaan, mutta toisaalta olen menettänyt uskoni kokonaisuuksien hallintaan. Silti tulee tarve piirtää rajat, joiden sisällä toimimme. Teemme aidan, vaikka näemme kaikkialle ulottuvan erämaan. Rakennamme kokonaisuuden, vaikka joka aamu heräisimme kaaokseen. Näperrämme pikku kätösillämme himmeleitä, koriste-esineitä, kolumneja, maailmanennätyksiä, kokkaamme lohturuokaa, vaikka ikkunan takana riehuu maailmallinen kaaos ja nälänhätä. Me kaikki olemme mukana tässä kaikessa, kyse ei ole vain minusta ja näistä kolmesta ihmisestä.”

Maria kidnappaa Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän. Hänellä on syynsä. Niin on myös poliisin Keräilijällä, joka pääsee neuvotteluyhteyteen kostajan kanssa. Kenen tai minkä opetuslapsi päähenkilö lopulta on? Sitä romaani pistää miettimään.

•

Palaan siihen, mistä aloitin, luokkataistelusta. Kirjan keskiluokkakritiikki sekoittaa satiiria ja kiukkua. Tofua jäystäen ja kunnon ihmisen avustuskeräyksiin ropoja lahjoittaen tämä väki lataa sähköautojaan ja pelastaa maailmaa hyväntekeväisyyskonserteissa ja asiantuntijatuttavapiirissään, mutta ei kestä, jos joku lähellä tarvitsee todellista apua, tukea ja myötäelämistä. Ai mikä väki? Ai minä vai?

Romaanin alun terävyys ja iskevyys vetää mukaansa. Ajattelun nokkeluus ja verbaalimonitasoisuus tekevät vaikutuksen, ja päähenkilö kaikessa nurjamielisyydessään ja äärimmäisyydessään saa romaanin mittaan selityksensä. Homma tosin pitkittyy ja intensiteetti löystyy loppua kohti. Toki yhteiskunnallisen näkökulman kireys pitää jäntevyytensä.

”Asia ei ole niin yksinkertainen, mutta ymmärrän kyllä, en ole hullu sillä tavalla kuin he luulevat, minä tiedän, miten yhteiskunta toimii, minä tiedän, että se perustuu vapaudelle, rajattomalle vapaudelle tehdä lainsäädännön rajoissa ihan mitä huvittaa. Julmuus ja toisten ihmisten pois rajaaminen ei ole rangaistava teko. Minä ymmärrän tämän kaiken, en ole sillä tavalla hullu. Luonnon tuhoaminen on sallittua, mutta ylinopeus ei. Minä ymmärrän, miten tämä toimii, ja siksi en ole kiihdyksissäni.”

•

Kari Hotakainen: Opetuslapsi, Siltala 2022, 271 sivua. Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

16 lokakuun, 2022 · 8:29 am

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

”Meidät oli veistetty tylpistä ja teräväreunaisista sanoista, olimme toivottomuuden paineissa lujittuneita lauseita ja pohjalle varisseita huudahduksia. Sanoilla, joita käytin, oli suora yhteys ruumiiseeni ja lapsuuden ympäristöön, ne merkitsivät pölyisiä asfalttipihoja ja kivistä kasattua kotia – jotain niin haurasta että se oli melkein pyhää. Ja sitten sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi.

  Saan kuulla, että vieläkin puhun niin.”

Jo on Noora Valinnkoskella sana hallussa! Koneen pelko (Atena 2022) on kerronnallisesti ja ilmaisullisesti kerrassaan hieno romaani, lisäksi sanottavaa riittää. Olen laputtanut kirjan sivuja tiheästi, sillä osuvia ja omanlaisesti sanotettuja kohtia tässä romaanissa piisaa.

”Aukossa oli sellainen tunnelma kuin ihmiset yrittäisivät selvitä jostain sokista, hän jatkaa.”

Aukko on toisen luokan kansalaisten lähiö isohkon kaupungin laitamilla. Tehtaita ei enää tarvita, ja tavalliset duunarit alkavat olla tarpeettomia. Nämä Aukot siis täyttyvät – työttömistä, toimettomista, päihteistä ja pikkurikollisista, joiden sormet eivät sovi tietokoneitten näppiksille, näiden nykyelämän elämän tason ja elintason takaavien k o n e i d e n. 

Pahiten muutos iskee miehiin. Vallinkosken romaanin päähenkilö Johanna pyristelee pois Aukosta sekä isän ja veljen vaikutuspiiristä. Eihän se sutjakkaasti suju. Siitä romaani pitkälti kertoo, eli romaania voi lukea nuoren naisen kasvu- ja kehitysromaanina. On se myös perhetarina, lisäksi se on kova yhteiskunnallinen romaani.

”Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskellaan.”

Omaperäisellä tavalla romaani kertoo päähenkilön isän ja Jere-veljen tarinaa, myös perheystävä Olev saa siivun kuten myös itäsaksalaistaustainen kaveri Tatu isänsä sääriluineen. Yksi näkökulma on ihmisen (miehen) tarvitsema arvostus. Jere haki ehkä arvostusta koulunkäynnistä laistamisella, vaan eihän se kanna ”oikeassa” elämässä. Jere on tippunut lupaavasta lätkäjätkästä vetelehtiväksi päihdehemmoksi, josta ei ole isäksi eikä parempien piirien naisten seurustelukumppaniksi.

Isän sukupolvi menettää arvostuksensa, jotkut sanovat sitä yhteiskuntakehitykseksi. Silloin ei nähdä yksilöä ja yksilön itsekunnioituksen merkitystä.

”Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapahtunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.”

”Seksi tapahtuu minussa kuin tuotanto tehtaassa. Ruumiissani käydään kamppailua resursseista.”

Ei romaani ole vain kehityksen hylkäämien miesten. Johannan viiteryhmään kuuluvat Aukon naiset kuten äiti ja Suski. Vain Johanna yrittää irti Aukosta ja aukkolaisista odotuksista, eli hän muuttaa omilleen, jatkaa koulua lukioon ja hakee yliopistoon – ja ottaa koneen haltuunsa.

Hän tekee töitä lapsenvahtina ja kahvilatyöntekijänä, mikä näyttää hänelle muun kaupungin elämää. Ehkä kärjistetyimmäksi juoniaines kulkee, kun Johanna kohtaa lapsenvahtiaikojensa isän toisessa ympäristössä. Inha tapaus mieheksi.

•

Ja voi, miten lattealta tämä tiivistykseni Koneen pelosta vaikuttaa, mutta luepa, miten Vallinkoski kirjassaan kertoo! Vaikka luokkaretkistä alkaa olla paljon romaaneita, Vallinkoski raatelee kirjansa paperipinnat halki näyttääkseen, miten lähiö ei lähde muuttamalla eikä koulutettu luokka osaa peittää asenteitaan.

Romaanin aistivoima ja ajatusmaailma tekevät minuun suuren vaikutuksen. Päähenkilön tapa olla sisällä ja ulkona välittyy tehokkaasti, koska kieli on kirjoittajan taitavissa hyppysissä. Romaanissa on hirveää ja jotain hauskaa, ja siinä hauskassa on aina jotain hirveää, mutta ennen kaikkea romaani tarjoaa ajateltavaa vaan ei tuputtaen.

•

Noora Vallinkoski: Koneen pelko, Atena 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 lokakuun, 2022 · 7:10 am

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu

Ann-Louise Bertellin Botnia-trilogian päätösosa Ikuinen kaipuu (Tammi 2022) liikauttaa mieltä monin tavoin. Sisältö, kerronta ja muoto muodostavat ehjän, koskettavan kokonaisuuden. Tiiviissä romaanissa punoutuvat taidokkaasti monet teemat, esimerkiksi äitiys, sisaruus, ystävyys, sukulaissuhteet, seksuaalisuus, rakkaus ja kuolema.

”Sanat olivat vaarallisinta mitä maailmassa oli.”

Marlenen kasvutarina kahdeksanvuotiaasta 16-vuotiaaksi pitää sisällään tytön tunteet fyysisistä muutoksista ja seksuaalisuudesta, eikä niitä voi erottaa muusta, mitä mielessä tapahtuu. Ympäristön vaikutukset korostuvat: Marlene, isä, äiti ja Sus-pikkusisko palaavat Kanadasta Pohjanmaalle, eikä todellisuus vastaa toiveita. Kanadan rahat ovat kadonneet jonnekin, isä ei saa töitä, äiti kerää sisälleen vihaa ja kyläläiset vieroksuvat paluumuuttajia. Se, että äidiltä on jäänyt Kanadaan vanhin tytär edellisestä liitosta, vyöryttää pahat puheet koko perheen päälle.

Bertell tavoittaa varttuvan lapsen ajattelutavan ja havainnot. Niille on vapaata tilaa mielen sisällä, mutta ääneen ei oikein voi mitään päästä. Puhumattomuuden perinne tukahduttaa Marlenen kasvuympäristön ihmisiä.

”Aina tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan pimeän ja valon välillä.”

Taidokkaasti romaanissa muodostuu panoraama 1950-luvun ahtaasti ajattelevaan pohjalaiseen kyläyhteisöön, joka suojelee elämäntapaansa ja ennakkoluulojaan. Lapset saavat tietoonsa totuuksia vain salaa kuunnellen. Toisaalta heiltä udellaan sisäpiiritietoja ja pamautetaan päin naamaa peiteltyjä asioita.

Etäisyys ja kylmyys monissa romaanin ihmissuhteissa saa aina vastapainonsa. Marlenen ja äidinäidin tutustuminen on oleellisin käänne, sillä parantajana ja ruumiinpesijänä toimiva mummu saa tytön näkemään mahdollisuutensa. Hienosti romaanissa nousevat yhteisön surkeimmat hahmot Marlenen kasvun merkkihenkilöiksi ja vaikenemisperinteen katkaisijaksi: ”Kun kerran olin alkanut puhua, en voinut lopettaa.”

Minua koskettaa etenkin se, miten tytär selvittää mielessään vaikeaa suhdetta äitiinsä ja vähitellen käsittää äitinsä kipukohdan, ikuisen ikävän. Minua liikuttaa romaanin komea loppu, ymmärrys jatkuvuudesta ja yhteenkuuluvaisuudesta ihmisen lähtökohdista riippumatta. Ja mummun opetus säväyttää:

”Että ihmiset ovat sisältä pieniä. Vaikka olisivat ulkoapäin kuinka komeita. Ovat kuin surkeita lapsia, koko elämänsä ajan.”

”Lensin suoraan maailmaan, kuin rastas. Tai kuin kurki.”

Lyhyesti nakuttava virkerytmi luistaa. Sitä ei voi muuksi luonnehtia kuin konstailemattomaksi. Silti balanssi pinnan ja pinnanalaisen kesken toimii upeasti. Mukaan mahtuu luontevaa symboliikka, etenkin linnuilla on tärkeä rooli. Minua sykähdyttää kurkiin liittyvä vertauskuvallisuus: muutosten välttämättömyys, kuoleman ylittävä yhteys valoon.

”Siiveniskuista lähti jylisevä ääni. Kurki lensi kuin valopiste pimeyden halki, se pyyhkäisi yli taivaan palaamatta enää milloinkaan.”

Bertellin tiivis romaani on jälleen kokoaan suurempi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on tuhansia teoksia perheiden salaisuuksista, ahdistavasta kasvuympäristöstä sekä perheenjäsenten kireiden ja riitaisten välien – puhumattakaan vaikenemisen – vaikutuksista. Bertellin tuore, suora ja ilmeikäs kerrontatapa nostaa Ikuinen kaipuu -romaanin aiheenkäsittelyn taitoteosten joukkoon. Ja kokonaisuus, johon tämä romaani kuuluu – Oma maa ja Ikävän jälkeen – napsahtaa sukutarinakirjalistani top 10 -osastoon. Romanitunnelmissa kaiken vihan, vääryyksien, kärsimysten ja kuoleman keskellä ei unohdu toivo, mahdollisuus. Ihmisyyden ymmärtämisessä on Bertellin romaanitaiteen säteilyn salaisuus.

*

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu, suomentanut Vappu Orlov, Tammi 2022, 164 sivua eKirjana; äänikirjana 7 tuntia 10 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 lokakuun, 2022 · 3:44 pm

Antti Tuomainen: Majavateoria

No niin siinä sitten kävi, että Henri Koskinen muutti Kannelmäestä:

”Vedin syvään henkeä, annoin katseeni kulkea tutussa maisemassa. Täsmällisen suorakaiteen muotoisissa taloissa nautittiin energiatehokkaasta lämmityksestä, toiminnallisista pohjaratkaisuista ja hintalaatusuhteeltaan lyömättömistä neliöistä, kuten aina ennenkin. Ja kuten olin tähän saakka tehnyt itsekin.

Oli viimeinen päiväni Kannelmäessä.”

Muuttoon on perustellut syyt, sillä mies kissoineen perheellistyy ja solahtaa (kyllä, todellakin: solahtaa) uusperheen isärooliin Herttoniemen aktiivisessa vanhempainyhteisössä. Tämä tuo ihan uutta vinkeyttä Antti Tuomaisen trilogian päätösosaan Majavateoria (Otava 2022).

Majavateoriaan siirtyy aiemmista osista Jäniskerroin ja Hirvikaava perusta eli seikkailupuistoyrittäjä-Henrin työkriisit. Työkuvioihin tuntuu aina tupsahtavan kalmoja, joihin Henri välillisesti liittyy. Tällä kertaa kilpaileva seikkailupuisto on tuhota Henrin elinkeinon ja lisäksi mies joutuu murhaepäilyjen kohteeksi.

•

”Yhtäällä on se mihin olen – konkreettisesti ja vertauskuvallisesti – kiipeämässä: maailma joka on yhtäkkiä niin tärkeä, että pelkkä ajatuskin sen kadottamisesta koskettaa jostakin niin syvältä etten tunnista sisäelintä tai luuston kohtaa, jossa vihlonta tuntuu. Ja toisaalla on maailman, joka askelma askelmalta kasvattaa uhkaansa juuri ensin mainittua kohtaan. Kun lopulta astun eteiseen ja vedän oven nopeasti kiinni perässäni, tunnen kaikki maailman gangsterit, poliisit, Pariisiin haluavat isät ja pääkaupunkiseudun molemmat seikkailupuistot kintereilläni kuin jättimäisen hirviön, ja sen terät leikkurikynnet tavoittamassa minua ja kaikkea minulle rakasta.”

Henrillä on aiempaa enemmän menetettävää: elanto, työyhteisö ja perhe. Tästä syystä romaani rakentuu päähenkilön ponnisteluihin selvittää murha ja samalla pelastaa oma ja lähipiirin elämä. Samoista syistä yksitotinen vakuutusmatemaatikko harjoittelee entistä motivoituneemmin vuorovaikutustaitoja kotona, isäyhteisössä ja töissä, päätyy jopa ryhmäjaksuhaliin. Näissä tilanteissa lämpöisenä läikehtivä huumori on parhaimmillaan.

Liian hyvän sattuman kautta Henri löytää murhaajan, mutta onneksi on rutkasti tarinointi- ja juonilanganpätkiä, jotka solmiutuvat kekseliäästi. Himpun verran kaavamaista kertyy uhkailu- ja rikostilanteisiin, enkä olisi kaivannut poliisin sisäisiä rötössotkuja osaksi juonta. Sen sijaan kaipaamani pääsiäissaaripatsashahmoinen vanhempi rikostutkija Osmala ilahduttaa minua jälleen vakaalla ja asiantuntevalla lähestymistavallaan niin rikosten selvittämisessä kuin taideasioissakin. Nautin myös muiden sivuhenkilöiden outouksista, esimerkiksi Henrin apumies Esa loistaa erityistaidoillaan.

•

Tuomaisen tarinoinnin tenho perustuu tilannekomiikan varmaan hallintaan mutta ennen kaikkea kielelliseen ketteryyteen, jolla minäkertojan persoona ja maailmankatselutapa välittyvät. Henri Koskisen loogisen ajattelun törmäyskurssi elämän kaoottisuuden kanssa hykerryttää. Nyt trilogian lopuksi vakuutan: Henri Koskinen on ainutlaatuisen herkullinen henkilö. Ja hänellä on meille opetus: ”Missä matematiikka ja rakkaus yhdistyvät, siellä onni.”

Henrin avoliiton ensimmäiset kuukaudet eivät käynnisty kaikin puolin hyvin, mutta harmonia taiteilijapuoliso Laura Helannon ja uustytär Tuulin kanssa kantaa sekä päähenkilöä että lukijaa. Tiukassa tarkastelussa saattaisi Majavateoria kallistua sokerisen puolelle, mutta minua moinen viehättää. Tämän viihdyttävän kirjan hyväntahtoisuus sekä mukavien ihmissuhteiden ja yhteisöiden voima valaisee muun maailman synkkyyksiä. 

” – – maailma vastaa niin kuin perheeni ovat vastanneet: antaa minun löytää, että tietäisin mitä minun on todella etsittävä.”

Toivon perheellistyneelle ja ihmissuhteista herkistyneelle Henrille kaikkea hyvää sinne Herttoniemeen ja seikkailupuistofirmaan.

•

Antti Tuomainen: Majavateoria, Otava 2022, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

5 lokakuun, 2022 · 5:52 am

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut palkittuja nuorten aikuisten romaaneita, mutta nyt on ilmestynyt aikuistenromaani Suomaa (Tammi 2022). Episodimainen sukusaaga alkaa 1600-luvulta ja päättyy tähän aikaan. Kirja kasvattaa kehityskaaren elämäntavasta ja ihmiselämästä, ja sellainen kiinnostaa minua.

•

Romaani alkaa ja loppuu proosarunotyyppiseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan osioon, jossa minäkertoja purkaa tuntoja äidin kuoleman jälkeen. Minäkertojalle (tai jos tulkitsen tekstin runoksi: puhujalle) on jäänyt perinnöksi vanha sukutila Pohjanmaalta, Kokkolan tuntumasta. 

Jo alku puhuttelee minua, koska olen juuri saanut lainhuutopäätöksen äitivainaan pikkuruisen maalaistilan siirtymisestä minulle. Samastun menetyksen tunteisiin ja siihen, miten talosta, pihapiiristä ja sitä reunustamasta metsästä siirtyy samalla jotain edeltävistä sukupolvista. Niistäkin, jotka voi vain kuvitella, koska perimätietoja tai asiakirjoja ei ole.

•

Turtschaninoffin romaanin sukupolviepisodit on jaettu vuosisatojen mukaan. Joka vuosisadalta saan lukea muutaman ihmiskohtalon ja samalla saan kokemuksen ihmisen osasta lähiympäristön ja maailman myllerryksissä. Näkökulma on takamaan ihmisten kokemuksissa ja suhteissa toisiinsa.

Kaikki alkaa tästä: 1600-luvulla Matts Mattsinpoika Nevabacka raivaa korpeen mökin ja pellon.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

•

Romaanin yksi ydinoivalluksista on uskomusperinteen muutos vuosisatojen aikana. Kirjan alkupuolella maagisten suoasukkien mukanaolo on konkreettista ja lihallista, vähitellen tarun- ja näynomaista ja nykyaikaa lähestyttäessä unohduksiin hiipuvaa.

Sama heijastuu romaanin kieleen. Alkupuoli on rytmiltään ja välillä sanajärjestykseltään (suomennos) ehkä jopa välillä kömpelöhköä. Ehkäpä 1600-luvulla on jopa kansansadun henkeä, 1700-luvulla jotain, jossa on ailahdus kronikointia. Ymmärrän kielenkäytön tavoittelevan aina aikaansa. 

Kerronnaltaan romaani on vaihteleva, ja siitä kirjan 1800-luku on oiva esimerkki. Parissa luvussa on yksikön kolmannen persoonan kerrontaproosaa ja niissä näkökulmatekniikkaa. Luvussa ”Leipää ja kiviä” on otsikon substantiivien vuoropuhelu, joka väkevästi välittää nälkävuosien tunnelmat. ”Lintutyttö”-luku puolestaan hyödyntää kirjeromaanimenetelmää. Siinä on tiettyä viatonta tyttökirjahenkeä, sillä kirjeiden kirjoittaja on 17-vuotias. Näin siirtyy romaaniin 1800-luvun nuorille iskostettu kristillisisänmaallinen aate- ja ajatustapa, samoin kirjeiden kirjoittajan tragedia.

Haluan vielä mainita yhden seikan. Eri vuosisatojen sodat imeytyvät romaanin henkilöihin. Esimerkiksi Nevabackan vaitonaisen renkipojan tarina riipaisee minua syvältä. Siihen ei tarvita toisen maailmansodan rintamakuvauksia, vain lukijan sisäinen tieto sodan kauheudesta riittää. Siitä, että viattomien parikymppisten liikekannallepano johtaa (lähes varmaan) kuolemaan – ja kaikki tietävät sen. Niin kuin me nyt taas tiedämme lähialueiltamme.

•

Olen historiallisten ja episodiromaanien ystävä, ja myös maagiset elementit miellyttävät. Elämänkohtalot, jotka liittyvät suoraan samaan sukuun tai viistävät sitä, viehättävät nekin. Niin myös Suomaassa. Nautin siitä, että saan rakennella tarjotuista osasista kokonaiskuvaa. 

Maailmankuvan ja ympäristön muutoksissa ajan saatossa on lisäksi jotain erityisen sykähdyttävää: mikä on lähiluonnon ja ihmisen osa, mikä häviää ja muuttuu, mikä kenties säilyy kiertokulussa ja mitä yksi pieni ihminen siinä merkitsee. Nämä asiat Suomaa saa eläviksi.

•

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

9 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

2 lokakuun, 2022 · 10:06 am

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset

Ensinnäkin Sanna Karlströmin runokokoelma Pehmeät kudokset (Otava 2022) on kaunis kirja. Kannen on tehnyt Päivi Puustinen. Kansi käy taideteoksesta, jota tekee mieli hypistellä ja käännellä suunnasta toiseen. Värit, muodot ja pinnan upotukset houkuttelevat ja herättävät mielikuvituksen. Onko siinä multaa, puita, lehtiä, vettä, aaltoja, lunta, luunpalasia ja vähän verta ja lihaa? Vai kaikkea yhdistävää solukkoa ja pehmeitä, maatuvia kudoksia?’

Toisekseen Karlströmin runot vievät perustavanlaatuisiin aiheisiin: kuolemaan, elämään ja rakkauteen. Sellainen ruokkii ja ravitsee. Runoista on etuoikeus hakea sanoittamista asioille, joita ei itse saa verbalisoitua.

•

Kokoelmassa on neljä osaa. Runon puhuja on niissä lapsuudessaan, muistoissaan ja suhteissaan edeltävään polveen. Vanhemman kuolema tuo ylipäätään kuolevaisuuden liki, sen kun kudokset pehmenevät, maatuvat, mullaantuvat (vai mullistuvat). Silloin ihminen on jonossa seuraavana. Lisäksi luen runoista seuraavan sukupolven merkitystä, ja sukupolvien ketjua. Vaikkapa näin:

”Kun synnyin, havahduin siihen ettei ollutkaan pimeä,

olin syttynyt hetkeksi muiden valaisimien joukkoon.”

•

Aistimukset ja ruumiillisuuden koen tämän kirjan runoissa merkityksellisiksi. Pidän Karlströmin runojen kuvakielestä, jossa on paljon konkretiaa. 

Tekisi mieli siteerata kokonaisia runoja esimerkeiksi, mutta silvon niitä seuraavin tavoin. Kerron siis tynkätulkintani yhdestä runosta ja vakuutan runoilijan ilmaisutaidosta vain runon lopun siteerauksella. Siispä runon alussa on voimakkaat mielikuvat äidin kallosta astiana, kulhona, jonka sisältö sulautuu sammalikkoon samalla, kun kallon omistajan tietoisuuskin sinne on hävinnyt. Puhuja pyrkii selvittämään läheisen kuolemaa ja selviämään.

”Kun kulho on syöty tyhjäksi et näe unia

vaan olet ne,

humiset kuin metsä, metsänä.”

On vain vuosi äitini hautajaisista, ja tämän kirjan runot antavat minulle välineitä sitäkin seikkaa sipaista, surra suremattomia, yrittää ymmärtää elämää, kiertokulkua. Kuolevaisuudesta esimerkkinä lopetus yhdestä kirjan runosta:

”haluan olla kuolematon kuin puutarha, kukaan ei toivo sille sitä.”

•

Pehmeät kudokset avautuu vähitellen, usean lukukerran aikana, ja silti jää salaisuuksia ja avautumattomuuksia vielä seuraavillekin lukukerroille. Nautin siitä, että runot ovat lyhyitä, tiiviitä, latautuneita suoran ja salatun yhdistelmiä. Pidän siitä, miten ajatuksia ja tunteita ei kahlita, pidän loppurunojen lämmöstä ja toivosta lapsen hahmossa. Näistä riittää pitkäksi aikaa, 60 sivusta.

•

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset, Otava 2022, 60 sivua. Ostin kirjan.

•

P.S. Rohkenen tähän loppuun muistaa juuri edesmennyttä kirjabloggaaja-Riittaa, Kirja vieköön!. Hän lanseerasi joku vuosi sitten blogissaan Runosunnuntain, jonka myötä hän halusi tulla runojen kanssa tutuksi ja tutustuttaa niihin myös muita. Oli ilo ja kunnia tutustua Riittaan, kirjojen ja kukkien arvostajaan. Siksi siteeraan hänelle kokonaan yhden runon kokoelmasta Pehmeät kudokset.

Kesä, lyhyt kuin muisti,

tuuli lehtipuissa:

kuin hiljaisia koneita käytettäisiin.

Se mikä on haudattu nousee ylös

jonkinlaisena kasvillisuutena

kuljemme voikukkapolkua, heinikossa

joka leikkaa jalkamme polvia myöten.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

29 syyskuun, 2022 · 6:51 pm

Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja – tavis & helppo

Ei ole ihan tavallista, että kirjailija kirjoittaa samanaikaisesti ilmestyviksi ”tavallisen” ja helppolukuisen version. Tittamari Marttinen on tehnyt niin, joten Sarjarakastujan (Avain 2022) voi lukea yleiskaunokirjallisena että melko helpolla suomella. Myös kannet on suunniteltu huomaavaisesti samanlaisiksi, vain pohjaväri erottaa ne toisistaan.

*

Sarjarakastujan minäkertoja Melina, rovaniemeläinen psykologian opiskelija, tekee töitä suositussa kahvilassa. Hänellä on paras ystävä Ilona ja liuta ihastuksia. Melina käy nettitreffeillä, ihastuu ja etsii sitä oikeaa, mutta eniten hän tutustuu itseensä. Juonen runkona on Ylläksen-reissu, jossa tarkoitus on tarkkailla Ilonan ihastuksen Miron touhuja. Tai niin Melina luulee.

Tittamari Marttinen tuo kotimaiseen chick litiin rento-otteisen viihtymistarinan, jossa sukupuolella tai suuntautumisella ei ole ratkaiseva merkitys vaan ihmisellä ja viehättymisellä toiseen ihmiseen: ”- Yleensä ihastut aina pahoihin poikiin tai villeihin tyttöihin, Ilona tuumasi.” Kirjassa tavallisia ovat myös sukupuolineutraalius ja muunsukupuolisuus, ja siinä myös pohditaan monisuhteisuutta. Silmiinpistävää on se, ettei seksi korostu eikä kirjassa ole yhtään seksikuvausta. Näin seksuaalisuutta pohditaan helppolukuisessa versiossa:

”- Ihminen voi itse määritellä seksuaalisuutensa.

Tai jättää määrittelemättä, sanoin hänelle.

– Välillä en osaa selittää edes itselleni,

millaista vetoa tunnen toisiin ihmisiin, Ilona selitti.”

*

Ajankohtaista kirjasta löytyy mukavasti. Myös tosi-tv-deittailu tulee esille, koska Melinalla on siitä karu kokemus, joskin epäonnistuneiden telkkaritreffien toinen puolisko palaa Melinan tuttavapiiriin. Kirjassa vilisee henkilöitä ja heidän kytköksiään aika runsaasti, joten tarkkana täytyy olla. Sivuhenkilöt sipaistaan nopein vedoin tyypeiksi. Vähän ihmettelen, miksi esimerkiksi ärsyttävän kontrolloiva Hugo vetoaa Melinaan.

Psykologista puolta pilkahtaa siellä täällä perusteena Melinan taipumukseen ihastua nopeasti, näin ”tavisversiossa”:

”Ilona väitti, etten myöntänyt itselleni, että olin riippuvainen ihastumisen tai jopa rakastumisen tunteesta. Kompensoin sillä aiempia ikäviä kokemuksiani seurustelusta. Halusin olla vapaa, että voisin vapaasti ihastua kehen tahansa vastaantulijaan. Viimeksi mainitun kiistin tosin ponnekkaasti. Ilona sanoi lempeästi, että toivoi vain minun olevan onnellinen.”

*

Helppolukuinen versio yhdistää selko- ja säekirjan ominaisuuksia. Alun henkilöluettelo helpottaa juonen seuraamista, ja kapeahko palsta ja lyhyet kappaleet tuovat helppolukuisuutta. Luvut ovat lyhyitä: niitä on 66 ja niillä on otsikot, kun ”taviskirjassa” otsikoimattomia lukuja on 20. Helppolukuisen kirjan tapahtumia on karsittu ja kieli on alkuperäisestä muokattu, esimerkiksi uusia käsitteitä selitetään, muttei kieli tai rakenne ole silkkaa selkoa vaan vaihtelevasti selkoksi ja helpoksi yleiskieleksi sopivaa – siis sujuvaa, viihdyttävää ja päähenkilönsä elämään tutustuttavaa helppolukuista tekstiä.

”- Kevytsuhteessa!

Tuo ei ainakaan paranna tilannetta, Ilona parkaisi.

– Mitä tilannetta? kysyin.

– Sarjarakastujan syndroomaan.

Nyt olet siis edelleen vapaa rakastumaan? Ilona sanoi.

– Sehän tässä juuri on ihanaa! iloitsin.”

*

Tittamari Marttisen helppolukuinen Sarjarakastuja ei ole siis varsinainen selkokirja, mutta harvinainen lajissaan, sillä nuorille aikuisille tai aikuislukijoille ei juuri helppolukuista kirjallisuutta julkaista. Siksi vetäisen tässä lopussa mutkia suoriksi selkokirjallisuuden puolelle. Ja muuten, chick lit -tyyppistä kevyehköä nuortenaikuisten suhde- ja kaveruuskirjallisuutta ei ole suoraan selkokielisenä tainnut ilmestyä kuin oma romaanini Lauralle oikea (Avain 2018).

Tämän vuoden selkokirjatrendi on selvästi selkomukautukset, ja suoraan selkokielelle kirjoitettuja kirjoja on pieni vähemmistö. Jos oikein olen julkaisuluetteloja lukenut, kesällä ja syksyllä on ilmestynyt suoraan selkokielelle kirjoitettuja vain Tapani Baggen Polkupyörävarkaat (Avain), Pauliina Isomäen Munkin tarina (Oppian) ja oma selkoromaanini Sormus (Avain). Mukautuksilla on kysyntää mutta soisin selkokirjallisuuden kehityksen kannalta myös näiden alkuteosten löytävän myös tekijänsä ja lukijansa.

*

Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja. Avain 2022, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja. Helppolukuinen. Avain 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

28 syyskuun, 2022 · 7:27 pm

Älä unohda selkokirjaa -seminaari

Olen syyskuun lopussa julkaissut selkokirjajuttuja, ja samaisen viikon varrella järjestettiin sopivasti 28.9.2022 seminaari nimeltä Älä unohda selkokirjaa. Joten muistutanpa, että sellainen oli.

Selkokeskuksen seminaari järjestettiin Oodissa, ja ohjelma toi esille eri näkökulmia selkokirjallisuuteen. Lähtökohtana oli esimerkiksi se, että selkokirjat on yksi tapa ylläpitää ja edistää lukutaitoa ja kirjojen lukemista. Valitettavasti helpon kielen kirjat usein sysätään syrjään ja unohdetaan, että ne ovat portti lukutaitoon ja kirjakokemuksiin. 

•

Loistava esimerkki selkokirjojen voimaannuttavasta vaikutuksesta oli Momota Hosna Mithin seminaaripuheenvuoro. Hänelle selkokirjat merkitsevät suomen kielen osaamisen vahvistamista ja kulttuurin tutustumista. Lisäksi osallistuminen selkokirjalukupiiriin Pasilan kirjastossa on tarjonnut hänelle keskustelun aiheita ja mielipiteiden vaihtoa. 

Momota edustaa suomi toisena kielenä -oppijoita, mutta seminaarissa ei unohdettu sitä, että selkokirjojen lukijoita on lukemaan tottumattomista tavallisista tallaajista henkilöihin, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Myös suomenruotsalainen selkokirjallisuus muistettiin. Sen kehittämishankkeita esitteli Jolin Slotte. Käynnissä on projekti, jossa 13 suomenruotsalaista kirjailijaa perehtyy selkokielisen kirjallisuuden kirjoittamiseen.

•

Kirjailijat Nora Lehtinen ja Marja-Leena Tiainen keskustelivat Jenni Saarilahden kanssa selkokirjan kirjoittamisesta. Kumpikin kirjailija toi esille sen, että lukijan kirjaelämys on aina kirjoittamisen ytimessä. Vaikka kielen ja kerronnan valinnoissa täytyy ottaa monia rajoittaviakin asioita huomioon, kerronta voi olla silti elävää myös selkokirjoissa.

Elävään kerrontaan kiinnitti huomiota myös Ilo-selkonovellikilpailun raati. Seminaarissa julkistettiin kilpailun voittaja, Kari Tapaninen, jonka novelli kertoo vakavasta aiheesta – pyöräonnettomuus – huolimatta leikkisästi ja varmalla selkokielellä. Olin mukana raadissa valitsemassa voittajaa ja 12 muuta novellia, joista Opike julkaisee novelliantologian. Valinta oli vaikea, sillä 135 kilpailunovellin taso oli kova. Novellit myös osoittivat, että kiinnostus selkokirjoittamiseen on lisääntynyt.

•

Osallistuin seminaarissa keskusteluun, jossa mukana olivat Lukuliikkeen Mari Järvenpää ja Sivupiirin Henriikka Tulivirta. Selkokeskuksen kehittämispäällikkö Henna Kara kyseli meiltä selkokirjojen näkyvyydestä kirjastossa, mediassa ja opetuksessa. Lopputuleman tiivistäisin siten, että soluttautumista ja tietoa tulisi lisätä. 

Kuva: Johanna Kartio

Soluttautuminen tarkoittaa sitä, että selkokirjat olisivat tapahtumissa, näyttelyissä ja median kirjaesittelyissä tasavertaisina muiden rinnalla. Siten mahdolliset ennakkoluulot vähenisivät. Isojen kustantajien kiinnostus kustantaa selkokirjoja viriäisi, jos lukijoiden potentiaali ymmärrettäisiin, ja tätä kaikkea tukisi medianäkyvyys. Kouluissa alkaa jo olla aika tavallista, että selkokirjoja on tarjolla tasavertaisesti muiden rinnalla, mutta medianäkyvyyttä vielä saa odotella. Ehkä Henriikka Tulivirta avaa padot tviiteillään selkokirjoista ja saa muut kirja-aktiivit liikkeelle.

•

Seminaarin loppuhuipennus oli Ari Sainion eläköitymishaastattelu. Sainio on 30 vuotta tehnyt ansiokasta selkotyötä, esimerkiksi kirjoittanut ensimmäiset selkokieliset runokirjat ja ensimmäisen selkodekkarin Kuolema kirkon varjossa. Hän on nähnyt selkokirjallisuuden huiman kehityksen, ja jatkaa sen edistämistä jatkossakin. Elinehto hänen mukaansa on, että selkokirjallisuuden rahallinen tuki säilyy ja kasvaa, sillä ilman Opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksia kustantajille ja apurahoja tekijöille ei selkokirjoja juuri julkaista. Sainio myös toivoi, etteivät selkomukautukset liukuisi liian vaikean kielen puolelle.

Seminaarin puuhanaiset Ella Airaksinen ja Jenni Stolt päättivät seminaarin osuvasti: ilman selkokirjoja moni jäisi ilman kirjakokemuksia, ilman kustantajia ei ilmesty selkokirjoja ja ilman mediaa niistä ei juuri tiedetä. 

Antoisalle seminaarille toivon jatkoa – vaikkapa Ylen tiloissa ja uutisoimana ja päivälehtien juttuaiheena – ja sen seurauksena median selkokirjaesittelyinä ja lukijakokemuksina somessa sekä Ylen tv-kirjallisuusohjelmien (ai minkä?) yhtenä teemana ainakin kerran vuodessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Selkokirja, selkotekijä

27 syyskuun, 2022 · 4:12 pm

Kaksi nykyromaania selkona: Ei kertonut katuvansa & Teemestarin kirja

Tätä nykyä on jo valinnanvaraa kirjoissa, jotka ovat selkomukautuksia aiemmin ilmestyneistä klassikoista tai muuten kiinnostavista kirjoista. Myös nykykirjallisuutta selkoistetaan, eli suosittu kirja on melko pian muokattu selkokirjaksi. Tämä mahdollistaa sen, että lukemisen vaikeaksi kokevien kynnys madaltuu lukea kirja, jonka muut tietävät tai ovat lukeneet.

Hanna Männikkölahti ja Riikka Tuohimetsä mukauttavat uutta kirjallisuutta selkokielelle. Ensin mainittu on mukauttanut muun muassa Eve Hietamiehen kirjoja ja Kimi Räikkösen elämäkerran, jälkimmäinen monta ajankohtaista nuortenkirjaa. Nyt Männikkölahti on mukauttanut Tommi Kinnusen historiallisen romaanin Ei kertonut katuvansa ja Tuohimetsä Emmi Itärannan dystopian Teemestarin kirja, joka on saanut alaotsikokseen saman nimen Veden vartija kuin siitä juuri elokuvateattereihin tullut leffa. Taitaa Kinnusen kirjastakin olla tulossa elokuva, joten hyvään saumaan selkoistukset ovat ilmestyneet.

Kumpikin kirja on tunnelmaltaan melko synkkä, sillä sodan, ”erikoisoperaation” tai miehityksen vaikutukset tuntuvat väkevinä kummassakin, mutta samoin niissä viriää ihmisen selviytymisen keinoja. Vireen tunnistaa onnistuneesti samankaltaiseksi kuin on alkuperäisissäkin romaaneissa. Se on oleellista selkomukatustyössä.

•

Ei kertonut katuvansa etenee hyvin, ja kronologisen kerronnan oheen lomittuu sujuvasti henkilöiden ajatuksia ja muistoja. Viisi naista erilaisine kohtaloineen säväyttää myös selkokielisenä tarinana. Keskushenkilön Irenen mietteet ja ratkaisut ovat yllättäviä ja kaikkea muuta kuin yksioikoisia. Naisten ja miesten erilainen kohtelu sodassa ja sodan jälkeen nousee kirjassa hyvin esille, samoin naisten kokema häväistys ja häpeä. Myös se selittyy, miksi uskomattomasta kävelystä Norjan Lapista Kuusamoon ei ehkä ole faktatietoja:

”Irene tiesi,

että hänen pitäisi olla 

koko loppuelämänsä hiljaa siitä,

mitä hän oli tehnyt sodan aikana.

Irene ei voisi kertoa tästä matkasta kenellekään.”

•

Ei kertonut katuvansa sopii aikuiseen makuun, ja niin tekee myös Teemestarin kirja, vaikka pääkohderyhmä onkin nuoret ja nuoret aikuiset. Alkuteoksen tulevaisuuden maailma ilmastokatastrofin ja vesipulan kurimuksessa siirtyy uskottavasti selkoromaaniin, ja totalitarismin ahdistava tunnelma toimii taustana Norian ja hänen ystävänsä Sanjan vastarintatoiminnalle. Hätkähdyttävästi romaanissa on tämän ajan maailmantilannetta ja meidän tulevaisuudenuhkiamme, ei vähiten Venäjä-Ukraina-länsimaat-tilanteen ja käynnissä olevan sotapropagandan ja historiatulkintojen vuoksi.

”Sitten tarina muuttui.

Nainen kertoi valheista ja historiasta, joka keksittiin.

Hän kertoi kirjoista, jotka tuhottiin.

Kirjat korvattiin sähkökirjoilla,

joita oli helppo muokata.

Tarvittiin vain muutama napin painallus,

ja tapahtumat poistuivat maailman muistista.

Kukaan ei ollut enää vastuussa sodista,

onnettomuuksista ja kadonneista talvista.”

•

Historiallisia romaaneita ei ole vielä montaa selkokielisinä, ei myöskään scifiä tai dystopioita, joten nämä uutuudet ovat kerrassaan tervetulleita. Kaikkein helpointa selkokirjallisuutta ne eivät ole, sillä erikoissanastoa on jonkin verran, ja välillä virkepituus ja -rakenne hipoo rajoja. Rivitys on saattanut taiton vuoksi välillä hieman lipsua ideaaliselkosta. Kirjojen laajuus, lähes 200 sivua, on selkokirjaksi erittäin suuri. Kirjainkoko ja kapea palsta takaavat kuitenkin helppolukuisuuden, ja kummankin kirjan kuvitus virkistää kokonaisuutta, selkeiden mutta ilmeikkäiden kuvien kuvittajina Nora Niemispelto ja Ina Majaniemi.

Kumpikin selkokirja alkaa erinomaisella taustoituksella, joten lukija johdatellaan romaaneiden aikaan ja tilanteeseen. Myös kartat havainnollistavat ja auttavat hahmottamaan kuvattua maailmaa. Uskon monen saavan kummastakin kirjasta voimakkaan tunnekokemuksen ihmisistä sodan ja katastrofin jälkimainingeissa.

•

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Veden vartija. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä. Kuvitus Nora Niemispelto. Avain 2022, 191 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Selkomukautus Hanna Männikkölahti. Kuvitus Ina Majaniemi. Avain 2022, 187 sivua.

•

Katso esimerkkejä näiden selkomukauttajien muista mukautuksista:

Hanna Männikkölahden mukauttamia kirjoja

Riikka Tuohimetsän mukauttamia kirjoja.

•

Esimerkkejä historiallisista romaaneista selkokielellä:

Pauliina Isomäki: Munkin tarina, Oppian 2022 (nuori munkki Kökarissa 1500-luvulla)

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli, Minä odotan sinua ja Jäätyneet tiet, Reuna 2017, 2018, 2020 (sota-ajan kokemuksia kotirintamalta)

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää, Avain 2020 (Minna Canthin tyttärestä Ellistä)

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala, Opike 2021 (köyhän tytön elämä kulttuurikodissa 1800-loppupuolella)

Tuija Takala: Sormus, Avain 2022 (elämää 1020-, 1870- ja 1920-luvuilla ja nykyajassa)

Esimerkkejä scifistä ja dystopioista selkokielellä:

Edgar Rice Burroughs: Marsin sankari, Oppian 2021 (klassikko-scifi)

Satu Leisko: Avaruuden rajalla, Opike 2020 (scifiä nuorille)

George Orwell: 1984, selkomukautus Tuomas Kilpi, Oppian 2021 (dystopiaklassikko)

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:
Aarre
Annan nuoruusvuodet
Avaimet selkokieleen
Ei kertonut katuvansa
Pimeän arkkitehti
Sarjarakastuja
Teemestarin kirja. Veden vartija
Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , , ,

26 syyskuun, 2022 · 6:36 pm

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti (selkomukautus)

Sanna-Leena Knuutila on mukauttanut selkokielellä Marko Hautalan romaanin Pimeän arkkitehti (Avain 2022), ja siten selkokirjallisuuteen on saatu suomalaista kauhua. Nuorisolle on jo selkomukautettuja kauhutarinoita, Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita (Avain 2020). Käännöskauhua selkona löytyy ulkomaisista klassikoista Dracula ja Baskervillen koira.

Romaani Pimeän arkkitehti kertoo yliopisto-opiskelija Jonista, joka muuttaa vanhaan kerrostaloon. Rappukäytävästä ja muutenkin talosta alkaa kuulua kummallisia ääniä, ja monet asukkaat ovat säikähtäneen oloisia. Jonilla itsellään on ongelmia isän kanssa, ja Jonin taipumus vaipua kesken kaiken unenomaiseen mielikuvitustilaan vaikuttaa hänen arkeensa.

”Valokuvissa alkoi näkyä liikettä.

Ensimmäistä kertaa Joni pelkäsi,

mitä hänen mielikuvituksensa

voi tehdä valokuvien ihmisille.

Se voi antaa niille elämän.”

•

Kirjassa on tehokkaita tilanteita, jotka luovat jännitystä ja pelottavat aidosti. Monet kummallisuudet saavat aikaan selittämättömän olon, ja juoneen jää myös avoimia asioita egyptiläisen haudan ja suomalaisen kerrostalon kylpyhuoneen samankaltaisuuksista. Voiko sellaista olla selkokirjassa?

Kyllä voi. Kirjan rakenne auttaa lukijaa: henkilöt esitellään aluksi; luvut on napakasti jäsennelty ja otsikoitu. Oleellista on, että tilanteista toiseen siirrytään luistavasti, samalla lukija pidetään kyydissä mukana. Vaikka selkokirjassa joudutaan karsimaan alkuperäistä juonta ja ilmaisutapaa, kokonaisuus säilyy ehjänä.

Selkokirjaksi Pimeän arkkitehti on melko pitkä, eikä sanasto ole helpointa selkokieltä, mutta kieli on sujuvaa ja elävää. Siksi uskon, että perusselkokielen ja sitä astetta haastavamman kielen lukijoille Hautalan romaani aiheuttaa kiehtovia jännityksen väristyksiä.

•

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Avain 2022. 172 sivua. Lainasin kirjastosta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

25 syyskuun, 2022 · 7:24 am

Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre

Lukutaito on lapio, jolla kaivetaan kirjakokemuksista aarteita. Kaivuuta keventää selkokirjallisuus. Siksi selkokirjoilla on suuri merkitys kirjojen lukemisen mahdollistajana, sillä kaikille sutjakka lukeminen ei ole itsestäänselvyys.

Lasten ja nuorten lukutaidosta ja kirjojen karttelusta on paljon huolta. Tiedetään myös, että koulukäytössä käteviä ovat lyhyet tekstit, joiden lukeminen luontuu kaikilta ryhmän oppilailta ja joiden pohjalta luokassa voidaan käydä keskustelua lukukokemuksesta. Tähän tarpeeseen ovat Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen toimittaneet selkokielisen novellikokoelman Aarre (Nokkahiiri 2022). Novellikokoelmassa on 13 novellia, ja antologian kahdeksan kirjailijaa ovat kirjojen lukemista edistäviä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Kirjaan on myös tehtäviä yläkoululaisille.

Aarre-kokoelman etu on se, että samaan kirjaan mahtuu kovin erilaisia tekstejä. Kaksi novellia sijoittuu historiaan: Raili Mikkasen kummitustarina jatkaa vanhaa kertomusperinnettä, ja Mimmu Tihisen ”Kirje Ameriikasta” muistuttaa entisaikojen maahanmuutosta. Kokoelmassa on monta novellia, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen tai nykyaikaan. Tyylilajit vaihtelevat kauhusta romantiikkaan, mutta ote on pääasiassa arkisen realistinen. Muutama novelli maustetaan mukavasti arvoituksellisella uuskummalla. 

•

Keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys, erilaisuus ja ystävyys. Vaikka novellien aika vaihtelee, yhteistä on henkilöiden tunnetilojen kuvaus. Henkilökirjo takaa sen, että erilaisille lukijoille riittää samastumispintaa. Henkilöiden nimet paljastavat, että niin Kalle kuin Abdikin tai Anna ja Beanna mahtuvat mukaan. Siihen on yläkoululaisten helppo eläytyä.

Novellien selkokieli hieman vaihtelee, mikä sopii kohderyhmään: jotkut tekstit ovat helpompia kuin toiset. Kaikkiaan kirja välittää sitä, että selkokieli ei vie mitään pois tarinan tavoittamiselta. Tapahtumat, henkilöt ja tunnelmat välittyvät, vaikka kieli on helppoa.

Lopuksi mainitsen Kirsi Pehkosen novellin ”Aarre”, josta kokoelma on saanut nimensä. Siinä eletään vuotta 2048, jolloin maailma on muuttunut, mutta lukutaito ja kirjalöytö ovat kultaa kalliimpia. Tämä kirja osaltaan ylläpitää uskoa lukutaidon arvoon.

•

Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre. Novelleja. Kuvittanut Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022, 135 sivua. Kokoelman kirjailijat: Mervi Heikkilä, Anne Leinonen, Sisko Latvus, Päivi Lukkarila, Raili Mikkanen, Kirsi Pehkonen, Katariina Romppainen, Mimmu Tihinen. Sain kirjan kustantajalta.

•

Esimerkkejä selkokielisistä novellikokoelmista:

Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2022.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita, selkomukautus Riikka Tuohimetsä (kauhukertomuksia nuorille), Avain 2020.

Panttivanki ja muita kertomuksia, toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, selkomukautus Ari Sainio, OPH 2015.

Suomalaisia naiskirjailijoita, selkomukautus Silja Vuorikuru (novelleja Minna Canthilta, Maria Jotunilta ja Aino Kallakselta), Reuna 2019.

Tuija Takala: Hyvä päivä. Lyhyitä novelleja. Opike 2018.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

3 kommenttia

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Novellit, Selkokirja

Avainsanat: ,

24 syyskuun, 2022 · 7:08 am

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (selkomukautus)

Syyskuun viimeiset päivät julkaisen juttuja selkokirjoista. Annan nuoruusvuodet (Avain 2022) Anniina Salinin selkomukautuksena sopii sarjaani, sillä on mainiota, että tyttökirjaklassikko ilmestyy nyt helpolla suomella.

” –Mikä sinulle nyt tuli? kysyi Marilla.

–Minä itken.

Olen niin iloinen, sanoi Anna ja nyyhkytti.

–Minusta tuntuu,

että sinä itket ja naurat aivan liian helposti.

Sinä saat jäädä tänne,

ja me Matthew’n kanssa pidämme sinusta huolta,

sanoi Marilla.”

L. M. Montgomeryn kirjan kanadalaissaaren maalaismaisema siirtyy hyvin selkokirjaan. Vihervaaran talo ja sen asukkaat tuntuvat alkuperäistekstistä tutuilta: Marillan jäyhyys ja Matthewin hiljainen hyväksyvyys. Eläväinen, puhelias Anna pulppuaa mielikuvitusta, heiluu tunteesta toiseen ja ajautuu kommelluksiin. Kiltti ja luojaan luottavainen maailmankuva kannattelee kaikkea kuten tuon ajan nuortenkirjoissa oli tapana.

Annan tarina etenee sujuvasti, ja selkokirjaan sopivasti luvut ovat lyhyitä ja palsta melko kapea. Se jo tekee kirjasta helppolukuisen. Lyhentämisen varaa jonkin verran on kuten monissa muissa nykymukautuksissa, sillä yli 140 sivun selkokirjat alkavat mielestäni mennä kipurajan yli. Vähän on hionnan varaa rivityksessä ja sanastossa. Joitain vaikeita sanoja on vielä jäänyt tekstiin, mutta jotkut ovat paikallaan. Esimerkiksi Annalle tärkeää hurmaavaa ei voi muuksi muuttaa.

•

Viime vuosina on ilmestynyt paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja selkomukautuksina. Kustantajista etenkin Avain ja Oppian ovat näin tukeneet sitä, että erilaiset lukijat saavat kokemuksen kirjoista, jotka ovat olleet tärkeitä jo monille sukupolville. Se on tärkeää kulttuurityötä.

Tässä esimerkkejä uusimmista lanu-mukautuksista:

  • Barrie, J.M.: Peter Pan, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Carroll, Lewis: Liisa Peilimaassa, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppia)
  • De Brunhoff, Jean: Babar, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar rakentaa kaupungin, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar seikkailee, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Grahame, Kenneth: Kiltti lohikäärme, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Karjalainen, Elina: Uppo-Nallen talviturkki, selkomukautus Silja Vuorikuru (Avain)
  • Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija, selkomukautus Mirjami Häkkinen (Avain)
  • Twain, Mark: Tom Sawyerin seikkailut, selkomukautus Pertti Rajala (Avain)

•

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, alkuteoksen suomennos Hilja Vesala, selkomukautus Anniina Salin, Avain 2022, 157 sivua. Lainasin kirjastosta.

•

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,