3 huhtikuun, 2019 · 6:00 am

Selkotekijä Satu Leisko

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkoi helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.

Sarjassa on jo esitelty Johanna Kartio ja Pertti Rajala.

Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Satu Leisko, kuka olet?

Olen helsinkiläinen, perheellinen nainen. Olen ammatiltani suomen kielen opettaja.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Opiskelin kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, ja sinä aikana bongasin selkokielisten nuortenkirjojen kirjoituskilpailun. Aiemmin en ollut kirjoittanut omien opetusmateriaalieni lisäksi mitään selkosuomeksi. Kirjoitin kilpailuun ensimmäisen version Unohtuneesta maasta. Sitä ei kilpailussa vielä julkaistu, mutta jo silloin tuntui siltä, että selkotekstin kirjoittaminen on hauskaa.

Miksi kirjoitat fantasiaa?

Satu_Leisko_2018_netti

Kuva: Laura Oja

Minulle on tärkeää, että tarinan maailmassa on jotain ekstraa, jota ei voi tavallisesti kohdata elämässä. Tarinan taikaa voi olla realistisessakin kirjallisuudessa, mutta fantasia-ainekset ovat minulle tarinaan sisään vetäviä tekijöitä.

Spekulatiivisen fiktion ominaisuudet kiehtovat minua. Jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin Unohtunutta maata, ajattelin tarinan vielä jatkuvan. Kirjan aihepiiri houkutteli käsittelemään sitä eri näkökulmista, ja niin kehittyivät trilogian muut osat Unohtunut poika ja Unohtunut kansa.

Kun kerroin kirjoittavani selkokielellä, yllätyin monien reaktioista. Minulta kysyttiin, miten uskallan kirjoittaa tarinani selkokielellä, sitähän on varmasti vaikea kirjoittaa. Minusta on tärkeää tuntea kohderyhmä, jolle kirjoittaa. Kun kirjoitan, kiinnitän huomiota, että tekstit ovat saavutettavia ja ne avautuvat nuorelle, mutta ne eivät rajaa aikuista lukijaa pois.

Mikä kirja on suosikkisi omasta tuotannostasi?

En osaa sanoa, sillä niillä kaikilla on omia erityismerkityksiään. Suosikki on se, mitä sillä hetkellä teen: siihen ovat ajatukset kääntyneet. Nyt minulla on esimerkiksi suunnitteilla kirja maahanmuuttajanuorten tarinoista.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Luen poikani kanssa Markus Hotakaisen Avaruus-kirjaa, ja se on ehkä jo 150. lukukerta. Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli vaikuttaa kiinnostavalta sota-ajasta kertovalta selkoromaanilta. Lisäksi tykkään Pertti Rajalan tuotannon monipuolisuudesta. Olen mielissäni siitä, miten Tuija Takala on uudistanut selkokielisen kirjallisuuden lyhyttä formaattia eli runoja ja novelleja. Esimerkiksi Kierrän vuoden tuo selkorunouteen raikkaan tuulahduksen, ja Hyvä päivä -kirjan novellien lyhyys sopii moneen käyttöön.

Selkoteksti tutuksi: Unohtuneen maan trilogian oppimateriaalit

Unohtuneen maan trilogia kertoo kirja kerrallaan yhden varhaisnuoren tarinan. Nuoria yhdistää se, että he käyvät koulua samalla luokalla. Jokaisella kirjan päähenkilöllä on kotiin liittyviä ongelmia, joiden ratkaisuissa auttavat kokemukset Harsomaassa, fantasiaympäristössä. Satu Leisko osaa limittää luontevasti eri ympäristöt sekä reaalimaailman henkilöt ja fantasiaolennot.

Satu Leisko on laatinut kirjojen käsittelyn tueksi oppimateriaalin, joka on avoimesti Opike-kustantamon kotisivuilla. Joka kirjasta on tulostettavissa PDF-materiaali, jossa on kysymyksiä kirjoista. Opettaja voi valita kirjoitettavia ja suullisia tehtäviä sekä ryhmätyökokonaisuuksia. Mukana on myös oikeita vastauksia.

20190323_171212.jpg

Tehtävien tavoitteina on luetun ymmärtäminen, monipuoliset tuottamisen taidot ja kirjallisuusanalyysien harjoittelu yksin ja ryhmissä. Leisko ottaa hyvin huomioon sen, että tehtävät sopivat erilaisille oppijoille ja niitä voi tehdä eri tavoin. Esimerkiksi posterin voi laatia perinteisesti tai digitaalisesti Padlet-sovelluksella, ja kirjatietouttaan voi ilmaista kirjallisesti tai suullisesti tai testata opetusmateriaalin Kahoot-pelillä.

Tehtävät ositetaan kysymyksiin kirjan perustiedoista, henkilöistä, paikoista, juonesta ja teemasta. Tehtävänannot ovat lyhyitä ja ytimekkäitä selkoperiaatteita soveltaen. Esimerkiksi Unohtuneen kansan fantasiahamoista kysytään seuraavasti ja autetaan löytämään vastauksia kertoen sivut, joilta tietoja voi etsiä:

Millaisia ollumit ovat?

Miltä he näyttävät?

Miltä he kuulostavat?

Leiskon oppimateriaali tukee hienosti opetusta. Nyt eivät opettajat ainakaan ideoiden puutteesta johtuen voi ohittaa trilogian kirjoja. Tehtävät soveltuvat myös sanataideohjaukseen, ja hieman rukaten ne käyvät myös muiden kuin nuorten ryhmätoimintaan.

Satu Leiskon tuotanto

Avaimet. 2016. Papunetin verkkotarina 2016.
Talvi tiaisten luona. Papunetin verkkotarina 2018.
Tulin Suomeen. Avain 2018.
Unohtunut maa. Opike 2014.
Unohtunut poika. Opike 2017.
Unohtunut kansa. Opike 2018.
Unohtuneen maan trilogian oppimateriaalit. Opike 2019.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä

1 huhtikuun, 2019 · 8:35 am

Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä

Lähden tästä: mykkä viulistiveli katoaa ja löytyy puhuva koira. Ja vapaasti kirjan sanomisia mukaillen lisään, että perheenjäsenillä ei ole kaikki kotona, vaikka kaikki ovat kotona eli kolme aikuista lasta, äiti, äidinäiti, äidin uusmies ja uusmiehen teinitytär.  Olen vinkeän äärellä, kun luen Veera Salmen romaania Perhoset veljeni ympärillä (Otava 2019).

20190330_140028.jpg

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja se periaatteessa etenee vuoden verran kronologisesti siitä, kun Johannes katoaa Reykjavikissa, mutta monesti poiketaan menneessä. Välillä kertojat vaihtuvat, hieman tekstilajitkin, mutta pääosin kertojana toimii isoveli-Joonas. Joonas on hukassa elämänsä ja aikuisuutensa kanssa, joten mieltä kaiken muun ohella vaivaa lapsuus, lapsuudenystävä ja fanitus Tim Burtonin Saksikäsi Edwardiin. Edellisiin kytkeytyy Janoscin Panama-lastenkirja, jälkimmäiseen Burtoniksi nimetty koira. Eikä tässä kaikki, sillä joka perheenjäsenellä on jotain diagnosoitavaa, esimerkiksi masennus, mutismi, Alzheimer, ADD ja autismi.

”Vaikka meillä oli suuri hätä, me liikuimme kaikki jollain omalla tavallamme eteenpäin.”

Paljon – liikaa? Monta lopetusyritystäkin? No, on yllin kyllin ainesta, osa ei löydä paikkaansa, ja se kirjaa lukiessani vaivaa. Vähä vähältä mieleni keventyy, eikä romaanin kaikenkarvainen juttukuorma enää niin painakaan. Se johtuu siitä, että nuorten aikuisten hukassaolon kuvaus on sopivan huoletonta ja psykologinen lähestymistapa vaivatonta. Lisäksi raskauden vastapainona nyrjähtänyt tunnelma tuo mukanaan komiikkaa. Minua miellyttävät rivien välien lämpö ja ymmärrys, jotka mahtuvat kasvu- ja perheromaanin maailmaan.

”Tässä mahdottomassa maailmassa on sittenkin hetkittäin mahdollista elää.”

Joitain tapahtumakäänteitä kakistelen, ja yksi Joonia-siskon lapsuudenkokemus karmaisee. Virkistyn, kun eteeni tupsahtaa outouksia ja letkautuksia. Yksi on se, jossa muistellaan kesyyntyneiden kauriiden kaupunginvalloitusta. Toinen on se, kun tyydytään siihen, ettei Johnny Depp nuorene eikä Tim Burton saa enää aikaiseksi mestariteoksia.

Kun nyt tuumailen kokonaisuutta, totean: tykkään. Kielellisesti ketterää kirjassa on mukavasti. Nappaan loppuun hivelevän katkelman, jossa toivo pilkistää ja aikuisuus mahdollistuu.

”Uudet ajat olisivat jotain mistä me emme vielä tienneet. Saattoi olla, että ne ajat, jotka olivat tulossa, eivät olisi niin onnellisia kuin ne jotka olivat takana, mutta saattoi olla päinvastoinkin.”

– –

Veera Salmi
Perhoset veljeni ympärillä
Otava 2019
romaani
256 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 maaliskuun, 2019 · 7:29 am

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Eeva Kilven tuotanto on laaja. Kun hakee siitä mielikuvia, tupsahtaa ajatuksia naisen oikeudesta omaan nautintoonsa ja evakkoudesta. Koska Kilven runsaassa tuotannossaan on paljon kaikkea (runoja, novelleja ja romaaneja), riittää myös aiheita, muistakin kuin ensimmäisiä mieleentupsahduksista. Luonnon ja eläinten suojelu on yksi niitä.

Viime vuonna Kilpi täytti 90 vuotta ja juhlahaastattelussa (Suomen kuvalehti) hän kuvaa runoilijuuttaan: ”En ikinä edes ajatellut, että kirjoittaisin runoja, mutta niitä alkoi tulla ja kokoelmistani on pidetty. Niitä siteerataan yhä jatkuvasti. Se on ollut minulle yllätys, koska pohjimmiltaan runoni ovat aika yksinkertaisia.”

20190320_093752.jpg

Luin Kilven kokoelman Kiitos eilisestä (WSOY 1996), ja edelliseen sitaattiin viitaten lainaan yhden runon:

Minä pesin tänään ikkunat!
Minä pesin tänään ikkunat!!
Minä pesin tänään ikkunat!!!

Riemastuttavaa, miten kolmesti toistuvaan simppeliin lauseeseen saa sisältöä. Ensinnäkin ikkunanpesua vieroksuvana voin yhtyä suunnattomaan iloon, jos joskus moisesta urakasta selviän. Se on todellista itsensä voittamista. Toisekseen tekee mieli tulkita tuo myös symbolisesti: joskus onnistuu ylipäätään ponnistelussa tai onnistuu pyyhkimään sumentavaa töhkää itsensä ja maailman välistä – silloin näkee hetken kirkkaammin.

Kiitos eilisestä sisältää pääosin tilintekorunoja runon puhujan äidin kuoleman jälkeen. Suru ja kaipaus yllättävät, muuttavat muotoaan, ja niiden seurauksena ajatukset äidistä muuttavat muotoaan. Osa runoista on runsaita, osa kiteyttää:

Ӏiti oli kuin antiikkituoli lapsuudenkodista:
vanha, hauras, nariseva, korvaamaton.”

Kokoelmassa on monenlaisia aiheita. Runon puhuja tuntee itsensä vanhaksi, hän tarvitsee rakkaan, joka jaksaa nostaa tavaroita. Tarvitsee hän muutakin: ”Meidän suhteemme on älyllinen, eroottinen ja elimellinen.” Runoissa on läsnä menetys, ei vain johtuen äidin kuolemasta, myös suhteessa rakastettuihin. Yhdessä runossa hienosti kuvataan mennyttä suhdetta: ”Myös me olemme tänne maapallolle / unohtunutta valoa.”

Ikääntyminen tuntuu siltä, että on ainoa uusia asia runojen puhujan elämässä. Voimattomuus, muistin hauraus – monia ikääntymisajatuksia löytyy kokoelman runoista. Kokoelman ”Sarja vanhainkodista” tuntuu kovin ajankohtaiselta suhteessa viime viikkojen vanhusteenhoitopolemiikkiin. Runoissa myös kuoleman ajatukset toistuvat.

”Voi olla, että kuolema on luonnollista,
mutta vanhuus tuntuu poikkeukselta.”

Kilven suorasanaisissa runoissa on arjen havaintoja kakanvärisestä takista, saunomisesta ja tv:n katselusta. Runoissa vilistää tilanteita ja tunteita, niissä heittäydytään ja seurataan sivusta. Jotenkin niistä välittyy tunne tolkusta. Tarkka havainnointikatse ei väistele monitulkintaisuutta eikä aforistisuutta. Viimeksi mainittuun haluan lopettaa. Kilven runo tiivistää rakkauden olemuksen:

”Tästä on kysymys:
asettua alttiiksi mahdollisuudelle
              että tulee hylätyksi
ennen kuin itse ehtii hylätä.
Sitä on rakkaus.
– -”

– –

Eeva Kilpi
Kiitos eilisestä
WSOY 1996
runoja.
126 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

29 maaliskuun, 2019 · 4:16 pm

Donna Leon: Maalliset jäänteet

Matkan varrella olen välillä väsähtänyt sisäsiistin ja kultivoituneen Guido Brunettin seurassa, vaikka venetsialaisympäristö ja sen ongelmat kiinnostavatkin. Viisikko-sarjaa muistuttava ateriointikuvailu ja verkkainen juonipurku toisaalta huvittaa. Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Donna Leonin sarjan dekkarit, vaikken kaikista viimevuotisista kirjoista olekaan postannut.

Maalliset jäänteet (Otava 2019) on sarjaosa, jonka kanssa virkistyn. Ennallaan on Brunettin työpaikan hierarkia ja suhteet, esimerkiksi gesturan sihteeri loistaa korvaamattomana tietolähteenä. Rakkaus perheeseen ei horju, mutta jotain erilaista värinää tai suvantoa on nyt luvassa. Brunetti näet lomailee yksin, joskin olosuhteet selittävät ratkaisun. Brunetti lukee antiikin tekstejä ja muuta sivistävää. Ja pohdiskelee.

”Brunetti oli lukenut vastikään kirjan, jossa sanottiin, että kanahaukka kykenee erottamaan perhosen siipisuonet: mistä sen tietää, mitä kaikkea me pystymme näkemään? Tai tuntemaan? Mahdollisuuksia on rajattomasti, jokainen meistä on erillinen valintojen ja kykyjen universumi.”

Kirjan alkupuoli paljastaa taas hyväosaisten etuiluaseman; loppuosa korostaa sitä ja korruptiota. Mutta välissä luen elävää, kaunokirjallista kuvausta helteisestä lagunasta, soutamisesta ja mehiläisten hoidosta. Alkaa jopa vaikuttaa siltä, että rikos, jota Brunetti alkaa ratkaista, on mehiläisten kuolema.

Ei, kyllä ihmiseen liittyvä katoamistapaus vaatii selvityksen. Tapaus ei ole kuitenkaan tavanomainen, ei myöskään ratkaisu. Minut virittää hyviin kirjakokemustaajuuksiin se, miten kirjassa kuvataan ihmisten läheisiä suhteita, joissa on silti vierautta, ja lisäksi kiehtoo syyllisyysteeman kuvaus. Ajankohtaisuutta lisää vanhustenhoidon problematiikan sekä ilmastonmuutoksen ja ympäristörikosten käsittely. Eli ahmin uusimman Brunetti-dekkarin.

20190221_092231.jpg

– –

Donna Leon
Maalliset jäänteet
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2019
eKirjana 208 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

26 maaliskuun, 2019 · 6:10 am

Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä ilahdutti ilmestyessään sanomisen taidolla. Ilmaisuterä ei ole tylstynyt toisessa romaanissa Valuvika (Atena 2019).

Esikoinen oli kehityskertomus, niin tämä uutuuskin, ja myös tässä ollaan kovin automerkkitietoisia, se pikanttina yksityiskohtana mainittakoon. Valuvian minäkertoja – nuorehko nainen – elää taitekohtaa ammatillisessa mielessä ja parisuhteessa. Teemaksi loksahtaa tietoisuus oman lenkin osasta sukupolvien ketjussa, myös vanhemmuuden vaikeus on tärkeä teema. Teemat eivät pukeudu juhla-asuun vaan arkisesti, inhimillisen vajavaisesti:

   ”Käännän pääni taivaalle. Yritän tavoittaa sitä tunnetta, joka tulee kun katsoo tähtitaivasta oikein huolella. Että minä olen helvetin pieni, ja se on hyvä. Etten minä voi millekään juuri mitään.
   Sitä tunnetta ei tule. Tunnen vain ilman, joka kulkee pehmeästi keuhkoihin ja keuhkoista ulos, niin kuin silittäisi minua toppatakin alta.”

Juonen pelkistän: minäkertoja-Maria karkaa Espoosta Pohjois-Karjalaan vanhan äidinisän luo. Maalaisoriginelli Arttu-vaari valtaa tapahtumat, joiden kyljessä hiertävät Marian avioliitto ja äitisuhde. Vähitellen minäkertoja ymmärtää elävänsä muunkin kuin itsensä vuoksi, vaikka suikkaakin suudelmia peilikuvalleen. Lisäksi Marian kuvastimesta alkavat erottua Arttu-vaarin piirteet.

Pidän Pohjalaisen taidosta luoda koomisia tilanteita ja sanottaa ne terävästi. Tyttärentyttären ja vaarin yhteiselossa törmäävät sanat, ajat ja tavat. Hörähtelen, joskin välillä tuntuu siltä, että ehkä liikaakin vaari ja tyttärentytär kilpailevat siitä, kumpi sanoo sattuvammin. Nautin kohdista, jossa ajatus karkaa omille arvaamattomuusteilleen.

”Minä tarvitsisin ehkä jotain apua. Silloin muistan korpin siiven. Siitä kuului vähän samanlainen ääni kuin tuulilasinpyyhkijästä.
   Korpin siipi pyyhki maailmojen välistä ikkunaa. Siitä se ääni syntyi.”

Mainiosti rivien välissä saavat tilaa henkilöiden suhteet ja poissaolevat. Etenkin naapurin edesmenneen Martin hahmo merkitsee, ja takautumat menneeseen hehkuvat Anna-mummon lämpöä ja isovanhempien liittoa, jossa erilaisuus hyväksytään marinoista huolimatta. Minäkertojan itsensäetsintäreissu saa näin pohjaa, jolta ponnista. Tavallaan tavallinen tarina, mutta merkillisen viehättävää luettavaa. Se on vielä todettava, ettei laimea kirjankansi ilmaise kaikkea värikkäästä sisällöstä.

20190319_095655.jpg

– –
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
romaani
176 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 maaliskuun, 2019 · 3:37 pm

Blogistania-palkintoja jakamassa

Vuoden 2018 parhaat kirjat kirjabloggaajien äänestyksen perusteella jaettiin 13.3.2019 Oodissa. Oli suuri ilo haastatella Olli Jalosta ja Maria Turschaninoffia. Jakotilaisuudesta on Kirjakultti-kanavan videotallenne, jonka voit katsoa tästä linkistä.

20190313_190326.jpg

Kuopus-sarjan voittaja Maria Turtschaninoff, Globalia-voittajaromaanin Nimeni on Lucy Barton kääntäjä Kristiina Rikman ja Finlandia-voittaja Olli Jalonen. Palkintotilaisuuteen eivät päässeet Tieto-voittaja Mia Kankimäki ja toinen Kuopus-voittajista eli Magdalena Hai.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

24 maaliskuun, 2019 · 7:35 am

Katja Kallio: Valkokangastuksia

En arvannut etukäteen, että minut täyttää ilolla kirja, josta kepeästi mutta tunneskaalan eri osia hivellen luen elokuvapakinoita. Katja Kallion Valkokangastuksia-kirjan (Otava 2019) elokuvista olen nähnyt osan, osaa en – eikä sillä ole oikeastaan merkitystä. Tietysti saan yhteistä jaettavaa tutuista leffoista, mutta Kallion jutut minulle uusista elokuvista hohtelevat houkuttelevina.

”X asettaa itsensä uljaasti alttiiksi arvostelulle, kuin ihminen jolla on paljon ajatuksia ja intohimoja ja kykyä kertoa valloittavasti, ja joka ei aio istua tuppisuuna vain koska ei ole hionut ajatuksistaan aukotonta järjestelmää.”

Mikä tai kuka on X? Hyvä on, X-merkin lisäsin ihan itse ja tarkoitan sillä kirjan kertojaa, Katja Kalliota, valloittavaa kertojakykyä. Lainaan hävyttömästi Kallion omaa tekstiä luonnehtimaan kokemustani Valkokangastuksista, kun en itse löydä oivia sanoja. (Sitaatin X:llä korvaan kirjan tekstissä tarkoitetun elokuvan Jupiterin kuu.)

Ja se, että mielestäni kertoja on kirjassa alttiina ja ettei Kallion kirja ole aukoton järjestelmä, tarkoittaa silkkaa hyvää lukukokemukselle. Jutut itsessään ovat hiottuja ajattelun ja kielen muotovalioita. Monet kirjan jutut alkavat itseironisella tai herkullisella havainnolla kertojan omasta elämästä, sitten se kytkeytyy ensin löyhästi jutun elokuvaan tai elokuvahenkilöön, ja loppu sidotaan alkuhavaintoon kutkuttavasti niin, että saan lukijana täyttää koloja ja lymypaikkoja.

20190323_154323.jpg

Naurahtelen ääneen siellä sun täällä. Huvitus ei ole kirjan ainoa nautinto, sillä Kallio osaa myös viiltää ja koskettaa. Kun tekstit pureutuvat elokuviin tai tv-draamoihin tai niiden henkilöihin ja näyttelijöihin, Kallio luonnehtii terävin huomioin niitä niin, että ne valottuvat ihan uudesti tai nyökkäilen ja mutisen: ”Just noin, noin se on! Juuri tuollainen on Russel Grown, Ralph Fiennes, Juliette Binoche ja Mia Wasikowska.” Kun vuorossa ovat esimerkiksi elokuvat Menneisyys ja Boyhood, en tarvitse sanoja, nyökkäilen vain.

Valkokangastuksissa on yksi huono puoli. Katsottavien sarjojen ja elokuvien lista sen kuin kasvaa.

– –

Katja Kallio
Valkokangastuksia
Otava 2019
elokuvakirjoituksia, osa on julkaistu Imagessa 2010 – 2018
66 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muita lukijoita mm. Lumiomena ja Oksan hyllyltä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Esseet, Kirjallisuus, lyhytproosa

Avainsanat:

21 maaliskuun, 2019 · 9:28 am

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Melankolinen sumu saartaa minut. Näen sen keskellä vain lähelle, en silti lainkaan kaikkea, mutta se riittää minulle ja rauhoittaa. Tiedän sumun kätkevän levottomuutta sisältäviä asioita. Siedän sen; saan hetken levätä näin, tämä sopii mielentilaani juuri nyt. Mistä on kysymys? Joel Haahtelan pienoisromaanista Adèlen kysymys (Otava 2019).

”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelin sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”

Haahtelan uutuuskirja alkaa noin. Monesta hänen kirjastaan tutut symbolit tähdet ja lumi sekä ututunnelma esiintyvät ensi kappaleessa. En yleensä syty runollisesta proosasta, kauniista kielikaartelusta, mutta Haahtelan ilmaisutapa puskee läpi suojauksieni. Luen Adèlen kysymystä kuin hartauskirjaa: viipyilen, tunnustelen, etsin merkityksiä ja lepään sanomisen rytmissä.

20190321_090932.jpg

Mainitsin hartauskirjan – enkä sattumalta. Kirjan henki ei ole uskonnollinen, mutta aistin siitä haparointia hengellisyyteen, joka toisi elämään lohtua, selvyyttä ja merkitystä. Kirjan keski-ikäinen mieskertoja viettää muutaman viikon Pyreneiden rinteillä luostarissa. Hän tutkii tarinaa Adèlesta, joka 900 vuotta aiemmin selvisi jyrkännepudotuksesta, teki sen jälkeen ihmeitä ja julistettiin pyhimykseksi. Käy vähitellen ilmi, että kertoja itse on ihmeiden tarpeessa perhehuolien ja menneisyytensä vuoksi.

”Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme ihmeen mahdollisuuden.”

Pienoisromaanin mitta on tälle kirjalle juuri oikea. Sen juoni ei kaipaa yhtään lisää eivätkä sen henkilöt lisää selityksiä. Jottei kirjasta saa liian eteeristä käsitystä, tähdennän, että surumielisen etsinnän ohella yhtä tärkeää on arkipäivän toisteisuus sekä eletyn elämän järjelliset syyt ja seuraukset. Esimerkiksi Adèle-pyhimyksen mysteerin syynä voi olla ankean tavallinen tarina, naisen kaltoinkohtelu. Sen ymmärtämiseen kirjassa tarvitaan nainen, joka tuo minäkertojan toiviomatkaan täydentäviä sävyjä.

Soljuvasti sujuvat kerronnan siirtymät nykyisyydestä menneeseen, samoin välittyy maltti, jolla minäkertoja viivyttää elämäntilanteensa välitilaa. Hienoja kielitiloja koen pimeyden ja valon kuvauksissa. Ne liittyvät konkreettisesti joulukuiseen säähän ja luostarielämän rytmiin; samalla ne ovat mielentilametaforia. Hämäryydessään ei kertoja voi kuitenkaan torjua tätä: ”Mutta maailmassa on valoa.”

Adèlen kysymys sisältää useita inhimillisen elämän teemoja ihmeiden odotuksesta vieraantumiseen ja toivon mahdollisuuksiin. Erillisyys, yksinäisyys ja varovainen pyrkimys toisten ihmisten yhteyteen koskettavat minua. Haahtelan pienoisromaani vahvistaa ajatusta elämän elämisestä sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen sattumat ihmisille tarjoavat. Se saa myös miettimään kirjallisuuden osaa elämässäni – meidän elämässämme. Romaanissa esiintyy kirjailija, joka elää luomisvoiman ehtymisen vaihetta. Jään miettimään hänen sanojaan:

”Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä.”

Siitäkin huolimatta: kiitos tästä kirjaelämästä, kirjaelämyksestä.

– –
Joel Haahtela
Adèlen kysymys
Otava 2019
pienoisromaani
118 sivua.
(BookBeatin eKirjana 73 sivua)
Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

19 maaliskuun, 2019 · 7:07 am

Minna Canth 175 vuotta

Kun ajattelen kotimaisen kirjallisuuden naisia, Minna Canth on yksi yönaisistani – naisista, jotka inspiroivat, ihastuttavat ja ihmetyttävät aikaansaannoksillaan. Seitsemän lapsen yksihuoltaja, kauppias, mesenaatti, kirjallisen salongin emäntä ja monenlaisten yhdistysten perustajajäsen käänsi aikalaistekstejä, kirjoitti sanomalehtiin, loi ensimmäisiä suomenkielisiä näytelmiä ja proosatekstejä. Häkellyttävää.

20190303_191329.jpg

Ihailtavinta on se, että Canth on inhimillisen ailahteleva ja ristiriitainen. Kirjeissään hän avoimesti purkaa mieltään masennusjaksoja peittelemättä, epävarmuudet ja mielenmuuttamiset näkyvät myös, samoin välittyvät riemukkaat jaksot, jolloin terävyyttä, puhtia ja itsetuntoa riittää.

Canthin tuotanto kaunokirjallisine teoksineen, kirjeineen ja kiistakirjoituksineen on niin runsas, että sieltä saa irroteltua jos jonkinmoista mottoa. Esimerkiksi toisinaan Canth uhosi, ettei välitä muiden mielipiteistä – ja toisaalta välillä lukkiutui kotiin mielensä pahoittaneena. Kuuluisa on esimerkiksi ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta nukkuvaa elämää”, vaikka tylsiä ja matalapaineisia päiviä kirjeiden perusteella Canthillakin oli. Tai se ajatus, jossa hän kuvaa elämää muuttuvaiseksi ja puuttuvaiseksi. Lausahdus toistuu melankolisessa hengessä niin kirjeissä kuin Hanna-romaanissa ja novellissa ”Kauppias Roller”.

Juhlavuosi osoittaa, että Minna Canth puhuttelee. Niin monta erilaista teosta on viime ja tänä vuonna ilmestynyt (ja vielä ilmestyy) häneen liittyen – ja ne kiinnostavat. Voit esimerkiksi klikata blogissani asiasanaa Minna Canth, ja pääset juttuihini mestarin tuotannosta ja näytelmäversioista sekä Canthista kirjoittaneiden tietokirjoista ja lastenkirjoista.

Hetken harkinnan jälkeen julkaisen vaatimattoman henkilökohtaisen 175-merkkipäiväonnittelun. Tanka-runo juhlistakoon sitä, miten kunnioitan Canthin hillitöntä tarmoa yhdistyneenä haurauteen. Se tekee hänestä ylivertaisen esikuvan.

Kaikkea muuta

ynnä puolikuollutta.

Nukuksissakin.

Kaikkiaan muuttuvaista.

On kanttia sanoa.

Minna Canthin juhlavuoden postaukset kerää Yöpöydän kirjat. Haasteessa (13. – 19.3.2019) julkaisin

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Avainsanat:

18 maaliskuun, 2019 · 10:35 am

Kulttuurimatkalla Lontoossa

Lennon lähtö myöhästyi, mutta koneessa tajusin: olen, missä olen, mitään muuta minun ei tarvitse tehdä kuin ehtiä paluulennolle; alkuvuoden kuormitus jääköön tauolle. Matkakohteessa saan valita runsaudesta mieleni mukaan – tai olla valitsematta.

Taidetunteita

Olen käynyt Lontoossa aikaisemminkin, mutta paljon on jäänyt näkemättä. Paikkasin puutteita käymällä National Potret Galleryssa, Somerset Housessa (olikin remontissa) ja Tate Modernissa. Tiivistän tuntemukseni täten: siinä missä vanha taide tallentaa ihmisiä ja ympäristöjä, moderni taide käsittelee muotoja ja materiaa. Kumpikin hengittää kulttuurikontekstiaan.

Kävin myös tapaamassa vanhoja tuttuja National Galleryssa. Jan van Eyck, Vermeer, Velazquez ja Holbein vangitsivat katseeni entiseen malliin. Flaamilainen Gerard David melkein ylti van Eyckin tasolle, ja jo aiemmin Firenzessä kummastelemani italialainen 1400-luvun maalari Paolo Uccello häkellytti omaperäisyydellään. Aikalaisiinsa nähden miekkonen on tyylitellyt ennenäkemättömästi: pyhän Yrjön lohikäärmetaistelukuva voisi olla Rudolf Koivun satukuvitusta.

Silmäys naisasiaan

National Galleryssa pisti silmään lappunen, joka oli Rachel Ruyschin maalauksen vieressä: kansallisgalleriassa on vain 21 naismaalarin teosta. Potrettigalleriassa kiinnitin huomiota siihen, millaisia naisten muotokuvia seinillä killui. Olihan niitä kaikilta ajoilta Elizabeth I:stä alkaen yksittäisiä tieteilijöitä ja taiteilijoita, kunnes 1900-luvulla taiteilijamuotokuvat naisista selvästi lisääntyivät. Pitkään patsastelin kungatar Annen ja lady Sarahin muotokuvien edessä – palautin mieleen The Favourite -elokuvan tunnelmia.

Tate Modernissa ihastelin muun muassa Ellen Gallagherin persoonallista teosjälkeä, josta olen jo saanut nauttia Sara Hildénin museossa. Jenny Holzerin taiteelle oli omistettu pari huonetta. Teksteillä, valoilla ja kivimateriaaleilla operoiva taiteilija pysäyttää sanojen äärelle (kivipaadessa esimerkiksi: ”Raise boys and girls the same way”).

Ilmastosta

Mangoliat ja kameliat kukkivat, kirsikat varistivat terälehtiään ja narsissit hehkuivat jo osin kuivahtaneina. Kadut täyttyivät pakokaasusta ja ihmistungoksesta, kaikkia maailman kieliä kuului korvissani.

Tulopäivänäni nuoriso marssi ilmastonmuutostorjunnan puolesta Lontoossa niin kuin samana päivänä myös Suomessa. Miksi minä lentelen taidekokemusten perässä? On minulla syyni ja syyllisyyteni. Siksi maksan Finnarille ane-euroja hiilipäästöjen jonkinmoiseksi kompensoinniksi ja kotona huollan perintömetsäplänttiä hiilinieluksi. Selittelemättä sen enempää, päätän postaukseni Jenny Holzerin taideteososan sanoin:

20190316_154630.jpg

 

Matka Lontooseen 15. – 17.3.2019

7 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

17 maaliskuun, 2019 · 9:09 am

Minna Canth: Ihmisen kuvia

Minna Maijalan toimittamaa Minna Canthin novelleista koostuvaa kirjaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019) kannattaa lukea rinnakkain Maijalan esseekirjan Punaiset kengät (Otava 2019) kanssa. Esseiden teemojen mukaan voi poimia novelleja, jotka käyvät vuoropuhelua nykyajan, Canthin ajan ja Maijalan näkökulmien kesken. Lisäksi niiden väliin mahtuu hyvin kunkin lukijan omia mieleenjuolahduksia.

Jätän sinulle keksimisen ja yhdistelyn ilon. Poimin vain muutaman ajatuksen, jonka saan Canthin novelleista. Tosin Maijalan novellivalinnat kannustavat niihin: ”Canth muistuttaa teoksissaan, että kukaan meistä ei ole haavoittumaton ja kärsimyksen yläpuolella.”

20190310_150723.jpg

Canthin proosassa toistuu mielenterveyden hauraus. Ihmisen kuvia -kirjan monessa novellissa henkilöiden tunne-elämä horjuu odotusten ja epäilyksien myllerryksessä, ja mukana on novellihenkilöitä, jotka yhteisö on luokitellut hulluiksi.

Minuun etenkin vaikuttaa novellin ”Epäluulo” nuori vaimo ja äiti Elli, joka pelkää pahinta ja aiheuttaa pitelemättömällä mielikuvituksellaan oman tuhonsa. Novelli ”Kauppias Roller” on säälimätön kuvaus siitä, mitä elämänuskon menettäminen teettää.

”Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden, voimattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.”

Kauppias tekee oman ratkaisunsa maailmassa, josta hän erotta vain vihan, sukuvietin ja kuolemankauhun. Niin tässä kuin muissakin Canthin proosateksteissä ihminen on helposti tunnekuohun vietävissä, eivätkä silloin paina vaakakupissa sääty, kasvatus, puoliso ja lapset. Ja on vielä tuo tuotannossa toistuva muuttuvaisuus, puuttuvaisuus -lausahdus. Maailma on kesken, mikään ei ole varmaa, mieli voi muuttua hetkessä. Se iskee koukkuiskun palleaan.

Yksi Canth-suosikeistani on romaani Hanna (jossa edellisen sitaatin sanakääntein kärsitään muuttuvaisuutta, puuttuvaisuutta), ja jo siinä on tyttöjen välistä ystävyyttä, joka kiihkeys vivahtaa erotiikkaan ja mustasukkaisuus omistushaluun, vaikka viaton kokemattomuus onkin ydintä. Hannaa selkeämmin ne tunteet läikkyvät novellissa ”Ystävykset”, ja myös pyörryttävät tanssiaiskuvaukset muistuttavat toisistaan. Tunneheittäytymisellä ja haavoittuvaisuudella on viehkeytensä mutta myös vaaransa.

Tyttöiän ystävyyden muutosta jännitteiseksi elämäntapaeroksi tarkastelee novelli ”Agnes”. Koska se on Canthin henkilökuvaushuippuihin kuuluva teos ja satasivuisena pikemmin pienoisromaani, olen sille omistanut oman juttunsa (tässä). Suosittelen Agnesta kaikille, jotka haluavat pyyhkiä Canth-mielikuvistaan pölyt.

Yhden johtoajatuksen vielä poimin novellista ”Missä onni?” Siinä minäkertoja seuraa tuttavaa, joka luulee naimakaupan varakkaan miehen kanssa ratkaisevan kaiken. Toimettomuus tuokin tyhjyyden. Novellissa on toki opetus, myös suhteellisuudentajuinen korostus, ettei ole yhtä oikotietä onneen, vaan vain jokaisen oma reitti:

”Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.”

Kirjan novellit

Kuoleva Lapsi (1887)
Epäluulo (1891)
Lääkäri (1891-92)
Ystävykset (1891)
Agnes (1892)
Kauppias Roller (1887)
Missä onni? (1895)
Hullu suutari (ajoittamaton)
Eräänä sunnuntaina (1888)

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

– –

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019
299 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2019 · 11:01 am

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Oletko kuullut kerrostusterapiasta? En minäkään, mutta Laura Lindstedt saa uskomaan sen olemassaoloon romaanissa Ystäväni Natalia (Teos 2019).

”Loppujen lopuksi tässä on siis kysymys ajasta”, jatkoin. ”Niin toimii kerrostusterapia. Se tarjoaa asiakkaalle ajan tihentymiä kuin timantteja, jotka loistavat pimeässä fosforinhehkuista valoaan. Annan sinulle sytykkeen, sinä kirjoitat, minkä jälkeen me vaihdamme ajatuksia. Keskusteluistamme rakentuu vähitellen säihkyvä auringonpilari, vertikaalinen silta, jonka hohdossa kokemukset ja niitä koskevat ajatukset ovat vedettävissä nykäys nykäykseltä lähemmäs toinen toistaan. Lopputuloksena on elämän ja ymmärryksen aistimellinen, makeansuloinen yhtyminen. Toisin sanoen anteeksianto. Toisin sanoen rauha.”

Nyt taitaa fiktioterapeutilta hieman karata mopo käsistä, ja jääköön kunkin lukijan oman tulkinnan varaan, miten kirjan asiakkaalle käy – löytyykö rauha? Romaanilla on kehys: terapeutin asiakas ”Natalia” hakee apua seksipakkomielteeseensä ja kirjassa määrittelemättömänä pysyttelevä terapeutti tuotatuttaa avainsanojen perusteella asiakkaallaan tekstiä. Natalia aluksi kirjoittaa, sitten sanelee äänitiedostoja ja lopulta videoi – siis modernin tekstikäsityksen tavoin. Yhteisestä sopimuksesta terapeutti kokoaa sessioista kirjan, tämän Natalia ystäväni.

20190316_074049.jpg

Terapiatapaamiset etenevät kronologisesti, mutta muu hersyy Natalian tuotoksissa vapaana. Niistä voi napata ja tulkita lapsuuskokemuksia ja suhteita vanhempiin sekä niiden vaikutuksista Natalian problematiikkaan. Natalian ruumiinkuva- ja rakastajakokemuksista voi tehdä omia päätelmiään, samoin hänen persoonavaihdoksestaan Veronikaksi. Usein tuntuu myös siltä, että terapoitava jallittaa terapeuttia. En tiedä, onko tämä oleellista – onko lainkaan oleellista rakentaa   tarinaksi kirjaa ja sen päähenkilöä, jossa jutun juju on kerronta ja kieli:

”Sanoit minulle kerran, että kielellä on kaikki valta. Ja olit oikeassa.”

Natalia käyttää kertojan valtaa tekstilajista riippumatta, hän saa rauhassa uskotella tai huijata tai olla tosissaan. Ainakin hän on fiktiivinen niin kuin myös sepitteen koonnut (tekstit vallallaan valinnut) terapeuttikin. Tarkoitan sitä, että pidän Lindstedtin romaania kaunokirjallisena vakavana leikkinä. Siinä filosofian, feminismin ja taiteenteorioiden ideoita synnytetään fiktion keinoin kerrontalihaksi, jonka ytimessä sykkii seksuaalisuus. Ja siihen kytkeytyy valta. Kielestä vielä: yksi kirjaa leimaava piirre on sanojen syntyyn ja merkityksiin pureutuminen. Kirjan kaikissa tasoissa on salatun totuuden tuntu – se on sanojen, käyttäytymisen ja seksuaalisuuden alla.

Taiteen merkitys korostuu. Romaanissa esiintyy maalaus ”Suukorva”, jonka nimi on jo monille tulkinnoille altis, ja lisäksi maalaus yhdistää konkreettisesti terapeuttia ja terapoitavaa. Kirjassa mainitaan nimeltä kuvataitailijoita, arvuutellaan kaunokirjallisia lainoja ja viitataan elävään kuvaan kuten elokuvaan Veronikan kaksoiselämä (Natalia ottaa peitenimen elokuvasta).

Nykyisin romaaneissa suositaan kirjan loppuun lisättyä soittolistaa, vaan ei Lindstedt: tämän romaanin lopussa luetellaan Natalian kirjahyllyn teokset. Ja kyllä meillä lukijoilla leikitään! Kirjalistasta löytyy muun muassa Nathalie Sarrauten kirja Ystäväni Martereau – siitä helpolla laskutoimituksella yhtälöi kirjan nimen Ystäväni Natalia. Ja silmää vilkutetaan myös kirjan nimellä terapian suuntaan, sillä looginen (ammattieettinen) mahdottomuushan on terapeutin kutsua potilastaan ystäväkseen.

Lindstedt yllättää Oneironin jälkeen tiiviillä romaanileikillä, jossa ei limbistellä ajattomalla astraalitasolla vaan verbalisoidaan lihallisesti aikaa tihentäen. Romaanissa myös visualisoidaan ja tarjotaan kaksi piirroskuvaa. Romaani Ystäväni Natalia saa minut hyökyvään tulkintavyöryyn ja usein ymmälleen. Se saa myös tuntemaan itseni tirkistelijäksi ja provosoinnin kohteeksi. Huomaan, ettei se päästä minua lähelleen – ja siitähän käynnistyykin uusi tulkintavyöry.

– –
Laura Lindstedt
Ystäväni Natalia
Teos 2019
romaani
217 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 maaliskuun, 2019 · 6:00 am

Minna Canth: Agnes

Minna Canthin proosatuotannosta romaaneiksi usein mainitaan Hanna ja Salakari, muut mielletään novelleiksi. Agnes (1892) on kuitenkin satasivuinen, joten pistän sen pienoisromaanin piikkiin.

Rakenteeltaan ja kerrontatavaltaan Agnes on kompakti kokonaisuus. Minäkertoja-Liisi aluksi kuvailee ihastuksensa ylivoimaiseen koulutoveriin Agnekseen, ja samalla hän taustoittaa luonteensa. Päätapahtumat kestävät muutaman päivän: kolmilapsisen perheen äiti Liisi tapaa vuosien jälkeen Agneksen, joka pistäytyy Pietarista sotkemaan pikkupaikan sosiaaliset kuviot. Perusteellisesti myllertyvät Liisin käsitys itsestään ja hänen varmoiksi luulemansa asiat.

20190310_082317.jpg

Voisi luulla, että Agnes tekee ihmiskokeen Liisin miehellä, mutta pääkohde on Liisi. Tarinan kannalta painaa eniten kahden naisen elämäntapojen kohtaaminen. Kiinnostavia ovat myös Liisin mustasukkaisuuden ja epävarmuuden kuvaukset, sillä tunnekuohu yllättää Liisin – vie jopa itsetuhoisiin ajatuksiin asti. Canthin proosassa toistuu herkästi horjuva mielenterveys; Agneksessa kumpikin nainen ilmentää sitä mutta eri tavoin.

Agnesta tulkitaan usein niin, että Canth kuvaa tekstissään muodikasta dekadenttiutta ja sen peittoavaa vastavoimaa. Maailmannainen Agnes edustaa nopeasti kyllästyttävää nautinnonhaluisuutta, paheellista ateistia ja vapaata naista, kun Liisi on perinteinen, perhekeskeinen hoivaaja.  En tunnista lopputuloksessa yksioikoisuutta. Pienoisromaanin loistavassa finaalissa kahden naisen elämäntapavertailu ei pääty moralistiseen kannaottoon, vaan kumpikin nainen palaa näennäisesti vanhaan toimintatapaansa  -Liisi  muuttuneena ja Agnes varmana omasta valinnastaan.

Naisten ja miesten suhteiden määrittelevät tekijät, naisen asema avioliitossa ja sen kyseenalaistamattomuus saavat kyytiä. Kertomuksen ydinkohdat kiteyttää Agnes:

”- Elä ole niin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoamaan alas syvyyteen. Erotus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.”

– –

”- Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suuresti niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan.”

Liisin maailmaa ravistellaan, ja opitut totuudet tuulettuvat. Oleellista on myös se, että vaikkei Liisi voi hyväksyä sisäistettyjen siveyssääntöjen perusteella Agneksen sitoutumatonta maksetun naisen elämäntapaa, ei hän kykene sitä tyystin tuomitsemaankaan.

”Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoillaan, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut.”

– –

”Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihottivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.”

Agneksen tunnelman intensiivisyys kiehtoo minua. Olen lukenut sen useaan otteeseen ja se onnistuu aina yllättämään minut. Aistin Liisin tunnevyörystä aitoa ahdinkoa ja menetyksen pelkoa joskin myös paikoitellen komiikkaa, mutta komeimmin kalskahtaa elämän epävarmuus ja ennakoimattomuus – onnen ja rakkauden suhteellisuus. Tunteet väreilevät, sillä Agneksen vetovoima, maneettisuus, iskee niin miehiin kuin Liisiinkin. Canth loppulauseet vihjaavat, että Liisin liitto saa uutta puhtia, kun pöly on laskeutunut Agneksen aiheuttaman pyörremyrskyn jälkeen.

Minun parhauslistallani Agnes on Canthin tuotannon kärkipäätä. Siinä on sekaisin ilmeistä triangelidraamaa (mies statistina), viattomuutta, uhmaa ja särmää. Elävää kirjallisuutta – eläköön Minna Canth 175 vuotta ja edelleen!

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

Minna Canth
Novelleja 2
(sisältää novellin/pienorsromaanin Agnes)
Otava 1892
Agnes: noin 100 sivua.
Luin Kansalliskirjaston Doria-palvelun kautta.

Agnes löytyy myös:

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita Agneksen lukijoita mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Yöpöydän kirjat

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2019 · 7:07 am

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? 

Minna Canthin 175-juhlavuosi poikii julkaisuja, jossa klassikkojuhlakalua esitellään nykyihmisille. Canthia ei pysty kaluamaan lihattomaksi, verettömäksi, joten julkaisujoukon jatkoksi sopii Suvi Aholan koonti Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019). Esipuhetta lainaten:

”Suora, terävä puhe 1800-luvulta kuuluu hyvin 2000-luvulle saakka. Yhä meitä kiinnostaa, mitä Minna Canth todella sanoi.”

Kirja on jaettu teemoihin, jotka nousevat Canthin lehtikirjoituksista, kirjeistä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Aiheita kertyy muun muassa ikävaiheista, sukupuolisuudesta, köyhyydestä ja kirjoittamisesta. Kirjan seitsemään teemaan Ahola johdattelee faktatiedoin Canthin elämästä, ajasta, aikalaisista ja tuotannosta, ja joukossa on myös niihin perustuvia tulkintoja. Esittelyosuuden jälkeen teema syventyy Canthin autenttisin tekstein.

20190303_175816.jpg

Pidän rakennetta lukijaystävällisenä. Kirjan voi lukea oitis alusta loppuun, mutta siitä voi nauttia haukkapaloina yhden teema poimien silloin ja toisen tällöin. Canth-enthusiaistille (elämäkerran monesti lukeneille, tuotannon ja kirjekokoelmat kahlanneille) ei kirja ehkä uusia ulottuvuuksia tarjoa, vaan se ei kirjan merkitystä vähennä. Mitä Canth todella sanoi? on kätevä ytimennävertäjä: pääteemojen kertaaja tai ensikertalaisten perehdyttäjä Canthin ajatusmaailmaan ja tekstityyliin.

Jälleen kerran ihastelen Canthin virkeää verbaliikkaa. Kirjakieli hakee vielä uomiaan, joten Canthin kieli virtaa vapaana. Kiistakirjoituksia lukiessani hymähtelen pisteliäisyydelle ja sille, miten satiiri iskee: Canth muka-myötäilee vastustajiaan ja antaa ymmärtää heidän ajattelunsa umpisolmut. Ja kyllä ajatonta ainesta on siellä täällä, murheellisen ajankohtaista tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”

Viimeaikaiset tulkinnat vakuuttavat, että aiempaan ymmärrykseen Canthista ovat vaikuttaneet ensimmäiset elämäkerrat, joissa tulkitaan Canthin näytelmiä ja kertomuksia omaelämäkerrallisina. Välillä mietin tämän kirjan kaunokirjallisuuskatkelmien asemaa kirjakokonaisuudessa. Totta kai ne ovat tarkoitushakuisesti kutakin teemaa kuvaavia, ja toisaalta niiden poiminnassa vivahtaa jotain samaa, mitä ensimmäiset agenda-canthilaiset tekivät.

Canth on siksikin kiinnostava kirjailija, että hän heilahtelee. Impulsiivisuus ja mielialavaihtelut näkyvät proosassa ja etenkin kirjeissä, joista usein siteerataan voima- ja mietelauseita. Ajatelmat voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Siksi juuri Canth vetoaa inhimillisinä vaikkakin ylivoimaisena taitonaisena.

” – menen tavallisesti kirjoineni, paperineni ja kynineni puutarhaan koivujen alle ja elämä tuntuu silloin niin sanomattoman suloiselta, – kumma kyllä, vaikka hyvin tiedän ja syvästi tunnen kuinka muuttuvaista, puuttuvaista ja katoovaista kaikki täällä on.” (Canthin kirje 1878)

– –

Suvi Ahola
Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019
asiatekstiä kootuin proosakatkelmin
271 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

minna canth_haaste

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

9 maaliskuun, 2019 · 8:08 am

Veera Nieminen: Avioliittotesti

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013) herätti kiinnostusta ilmestymisvuonnaan. Kirjassa itäsuomalainen Aino rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Kun vastarakastunut pari viettää kuukauden Jussin maatilalla lähellä Turkua, murre- ja käytöserot yllättävät Ainon.

20190304_194108.jpg

Kirja kytkeytyy paikkaan, mutta aika ei siinä erityisesti erotu. Siksi se ei ole vanhentunut ja siksi se sopii selkoistettavaksi. Johanna Kartio on mukauttanut kirjan, ja nimikin on selkeytynyt: Avioliittotesti (Opike 2019). Selkokirjan tapaan juonta on karsittu, mutta pääasiat ja tunnelma ovat säilyneet. Ainon rento ote kertojana on tuttua alkuteoksesta. Näin Aino huomaa ympäristön vaikutuksia itsessään:

”Tarkistan peilistä, olenko todella minä.
Näytän kyllä minulta.
Mutta olenko alkanut homehtua?
Haluan hiljaisen aamun.
Haluanko pian, että on hiljaista?
Haluanko kuulla, kun hämähäkki
kiipeää verkossa?”

Viihdyttäviä rakkausromaaneita ei paljon selkokirjoissa ole, joten on mukava lukea raikasta romanssia, jossa juoni etenee joustavasti ja jonka kertoja on eloisa. Vastarakastuneet haluavat olla yhdessä, mutta tulevaisuus on vielä auki. Tunteet heiluvat suuresta onnesta epävarmuuteen. Huumoria kirjaan tuovat Jussin isä ja setä, hiljaiset mörököllit, ja Jussin pikkuveli herättää lämpimiä tunteita.

Selkokirjoja on eri tasoisia. Voidaan puhua vaativasta selkokielen tasosta, kun potentiaalisten lukijoiden lukemisen vaikeudet ovat melko pieniä, mutta he silti hyötyvät selkokielisestä tekstistä. Avioliittotestissä on melko monirivisiä kappaleita ja värikkäitä sanoja, humoristisia heittoja, murretta ja puhekieltä, ja se on selkokirjaksi melko pitkä. Eli kirja ei ole helpointa selkokieltä, mutta mainiosti saavutettavaa suomea. Uskon tarinan viihdyttävän monia yleiskieltä helpompaa lukemista kaipaavia.

P.S. Lue vaikka tämä kirja Klaaran päivän selkokirjahaasteeseeni.

P.S. P.S. Lue lisää selkotekijä Johanna Kartiosta: tässä.

– –

Veera Nieminen
Avioliittotesti
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2019
160 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,