Avainsana-arkisto: Leena Parkkinen

7 marraskuun, 2022 · 6:33 am

Romaanisadon puinti 2022 – Finlandia-aineksia

Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)

Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)

Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.

•

Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.

•

Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.

Finlandia-palkinto 2022: tietoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , , ,

7 syyskuun, 2022 · 3:45 pm

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

”Se on kirja, minä sanoin silloin hänelle, kirjat hyvin harvoin ovat totta. Vaikka kirjailija kuvaisi hyvin läheistäkin ihmistä, hän näkee tämän vain itsensä kautta ja sanaröykkiöinä, jotka tottelevat draaman lakeja. Oikeat ihmiset eivät ole sellaisia, oikeassa elämässä ei ole alkua, loppua ja käännekohtaa. Oikea elämä on kaoottista ja usein ikävystyttävää. Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.”

Valitsin juttuni aloitukseen tuon sitaatin siksi, että se vakuutti minut: Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaanista on moneksi, myös mieltä kiehtovan monimutkaiseksi. Sitaatissa äänessä on Alice B. Toklas Pariisissa 1935, jolloin hän on jo vuosikymmeninä ollut Gertrude Steinin rakastettu, vaimo, asuinkumppani, puhtaaksikirjoittaja, toimittaja ja taloudenhoitaja. Stein on korjannut pariskunnan rahatilanteen kirjoittamalla muka Alicen omaelämäkerran. He ovat juuri palkanneet uuden keittäjättären, suomalaisen Margitin, joka on totinen ja vähäpuheinen lukutoukka.

Romaania voi luonnehtia osin biofiktioksi, koska Toklas esiintyy kirjan kertojana ja Stein vaikuttaa voimakkaana taustahahmona. Heistä kirjailija on kerännyt tukuttain taustatietoja. Sekin on faktaa, että pariskunnan keittäjä Margit oli kotoisin Suomesta. Lopulle antaa mielikuvitus tilaa, ja Parkkinen kehittää Margitille suuren salaisuuden, siihen jopa jännäripiirteitä.

•

Romaani rakentuu kahden vuorottelevan kertojan ja erilaisten kerrontatapojen kesken. Minulle romaanin oivaltavin piirre piilee siinä, että romaanin kertojat ovat sivuhenkilöitä – joskin eri tavoin.

Alice-minäkertoja kuvailee pariskunnan huushollin ja kesäpaikan tapahtumia 1935 – 1937 sekä muistelee elämänhistoriaansa ja rakkaussuhteittensa vaiheita. Alicen elämän keskiössä on komea Gertrude, Alicen ”Little King”, jonka palvelija ja elämän sivuhenkilö, ”Happy Qween”, hän on.

Alicen näkökulmasta hänen ja keittäjä-Margitin välille syntyy jonkinmoinen ystävyyssuhde. Arvoituksellinen Margit kiehtoo Alicea: hän on jotain Alicen omaa, kun kaiken muun hallitsija on Gertrude.

”Ajattelin, että minun pitäisi kertoa keskustelu Gertrudelle. Mutta sitten ajattelin että Gertrude kääntäisi jutusta kuitenkin vitsin ja minä en halunnut, että Margit olisi vitsi salongissa. Minä halusin pitää hänet kokonaan itselläni.”

Toisenlaisen Margitin lukija näkee puutarhuri-Ulriikkan kirjeissä. Romaanissa paljastuu Margitin ja hänen sisarensa Astridin taustat ja elämä palvelijoina paraislaisessa kartanossa, mutta se tapahtuu kirjein, joita Ulriikka kirjoittaa Seilin saaren lääkärille. Kirjeissä Ulriikka muistelee tyttöjen elämää kartanossa vuosina 1919-1921.

Näiden kerrontaratkaisujen vuoksi Alicesta kehkeytyy eloisa, elävä henkilö. Margit ja Astrid-sisar jäävät salaperäisen etäisiksi, sillä heistä kerrotaan aina muiden silmin. Vain romaanin lopussa kuuluu hetken myös sisarten oma ääni, ja viimeistään silloin lukijalle paljastuu asioiden todellinen tola.

•

Romaanin alkupuolella arvioin, kuinka epäuskottavalta minusta tuntuu Ulriikka-puutarhurin kaunokirjallinen kirjekirjoitustyyli ja erittäin tarkka kuvailu parikymmentä vuotta vanhoista tapahtumista. Sitten rakenne sai minut puolelleen, enkä enää pähkäillyt moista. Jännitys kehittyi koukuttavasti: mitä kohtalokasta kartanossa tapahtui, miten sisaruksille kävikään, kuka Margit on ja miksi Margit on keittäjänä Pariisissa?

Kerronnan täyteläisyys ja monihaaraisuus alkoi myös innostaa alkupuolen epäröintini jälkeen. Ulriikkan kirjeistä hahmottuvat maalaisyhteisön yhteiskuntaluokkien tilanne kansalaissodan jälkeen ja kartanossa lisääntyvät jännitteet. Alicen näkökulmasta puolestaan käsitellään amerikkalaisuuden ja ranskalaisuuden eroja, pariisilaista kulttuurielämää ja -kermaa ja eritoten muuttunutta maailmaa ennen toista maailmansotaa, jolloin fasismi ja antisemitismi alkavat vaikuttaa ihmisten arkeen.

•

Keskeiseksi teemaksi löydän ihmissuhteet, eritoten rakkauden, mutta siinäkin on muistettava tämä puoli:

”Viha, katkeruus, pettymys. Kaikista niistä meidät on rakennettu ja ne työntävät meitä eteenpäin enemmän kuin yksikään kaunis tunne. (Alice)”

Parkkinen kuvaa kaikkea tätä sekä suomalaisesta että amerikkalais-pariisilaisesta perspektiivistä. Äitien ja tyttärien suhteilla on merkitystä. Lisäksi paraislaisten sisarusten kuvauksessa oleellista on, minkälaisiin tekoihin sisarrakkaus venyy. Myös Aliceen liittyy sisaruuden ja uhrautumisen dilemmaa. Muun yhteisön näkökulmasta problemaattisin on naistenvälinen rakkaus, eikä rakkaus ole koskaan kaikille samalaista.

”Ehkä Margit oli oikeassa ja rakkaus oli varattu joutilaille. Ajatus oli epämiellyttävän epädemokraattinen ja sopimaton kerrottavaksi kutsuilla. (Alice)”

Romaanissa voi pohtia, voiko rakkaus ylittää ympäristön ennakkoluulot ja yhteiskuntaluokat ja miksei niin voinut tapahtua 1920-luvun Suomessa, mutta 1920-30 -lukujen Pariisissa sellaiselta ummistettiin silmät – etenkin taidepiireissä. Romaanissa on kohtia Gertruden ja Alicen ”lehmäilyistä”, jotka tekevät verevän eläväksi naisparin intiimin suhteen, siis ei vain ikääntyvien naisten käytännöllistä asuinkumppanuutta.

Tuon kaiken lisäksi romaani käsittelee muun muassa taiteilijuutta sekä elämän päähenkilöiksi ja neroksi itsensä kokevien itsekkyyttä. Eikä sovi unohtaa puutarhan hoitoa eikä ruokaa. Ruuan laiton raaka-aineet ja kokkaaminen kiinnittävät romaanin henkilöt arkeen ja juhlaan, johonkin juurevaan ja perustavanlaatuiseen.

Neiti Steinin keittäjätär jättää maukkaanmausteisen jälkimaun, ja sitä tekee mieli maistaa lisää, toistamiseen. Ja se on kerrassaan kiinnostavan kirjan merkki, että lukemisen jälkeen kirjasta pompahtaa mieleen lisää yksityiskohtia ja teemoja.

•

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022, 363 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 toukokuun, 2016 · 5:22 am

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

20 toukokuun, 2016 · 5:32 am

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.

Tällaiset visuaalisuuteen vikittelevät kielikuvat ihastuttavat minua. Hiotusta kerronnasta nautiskelen Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Tarinassa on arvoituksellisuutta ja viileyttä, jossa kuitenkin polttaa näppinsä. Juonessa on salaisuuksia, siispä sananen vain ajasta, henkilöistä ja tunnelmasta.

Parkkinen pureutuu etenkin 1950-luvun tunnelmiin. Sota on ohi mutta niin lähellä, se vaikuttaa kaikkeen: garderobin koostumukseen ja laatuun, ruokasäännöstelyyn, sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin. Pikantti yksityiskohta on sodan välttäneen Ruotsin itseriittoinen hyvinvointi. Kaikkiaan ilmapiiri tavoitetaan tekstissä hienosti. Ajan vaatima käytös on pinnalta hillittyä, jolloin paljon jää sanomatta ja näyttämättä, mutta joka solulla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.

Säädyllinen ainesosa

Mistä romaani kertoo? Hämäyksistä, salaisuuksista, menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat yhä. Se kertoo myös ihmissuhteista, joita täytyy naamioida normiin sopiviksi. On suhteita, joita siedetään, tai sellaisia, joihin liittyy sitoutunut huolehtivuus, ja sitten niitä, joissa hullaannutaan säädyllisyyden rajat ylittäen. Latausta siis on. 

Kuitenkin jonkinlainen epämääräisyys hämärtää, enkä saa kiinni kaikista motiiveista, vaikka jännäriasetelmiakin rakennetaan. Atmosfääri on oleellinen: siinä on kylmän sodan henki, menneen lumoa ja vaaran tuntua. Outo omakohtainen sattumus on se, että katsoin heti kirjan luettuani elokuvan Carol, ja aistin siitä kirjalle tuttua väreilyä ja ajankuvaa.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.

Saarasta ei oikein ota selkoa. Nykyhetken Saara on rakastava äiti ja tunnollinen rouva. Aviomies on yksi haalea mutta itsekeskeinen hölmö, mutta oleellinen tausta Saaran kehitykselle. Tavallinen, nukkavieru pikkurouva on pintakuva, jota takautumat terävöittävät, ja silti Saarasta jää ääriviivaton käsitys. Onkin kummallista, miten kiinnostava muotokuva syntyy naisesta, jolla ei oikeastaan ole omaa persoonaa.

Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisenkin keskustelukumppanin mukaan.

Saaraan hiipivän muutoksen ja romaanin jännitteiden katalysaattorina loistaa naapurin Elisabeth, todellinen femme fatale. Poikkeuksellisen kosmopoliitit elämänvaiheet lisäävät naisen jännittävyyttä. Hänkin on tavallaan persoonaton mutta toisella tavalla kuin Saara. Jos Saara on valuva, valkoinen maito, Elisabeth läikkyy kuin punaviini, siis jättää jälkeensä vaikeasti poistettavia tahroja.

Pidän romaanin rakenteesta. Tapahtumia seurataan Saara edellä, lähinnä vuonna 1956, mutta merkittävät piipahduksen Elisabethin sota-aikaan ja sodasta toipuvaan Eurooppaan vaikuttavat tarinaan. Niistä moni romaanin salaisuuksista juontaa. Ruokalajein nimetyt lukuotsikot ovat aika hauskoja, osin osoittelevia, osin osuvia. Elisabethin kirjeillä on merkitys, myös sillä, että niistä erottaa heti, ettei niitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi.

Kovin kirjallinen teos on tämä Säädyllinen ainesosa. Se on osa viehätystä, siitä syntyy tyylikästä proosaa, kiehtovaa ajakuvaa ja tunnelmaa. Olen tyytyväinen, että pääsen todistamaan kahden erikoisen naisen käänteitä ja kohtaamista sekä arvoitusten jatkuvuutta.

”Sinun pitää valita, Saara. Kun katsot myöhemmin vuosien taakse elämääsi, niin tämä on se hetki. Se hetki, kun sinä et enää lukenut kirjoja vaan sinusta tulee nainen, josta voisi kirjoittaa kirjan.”

– – –
Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
romaani
335 sivua.
Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. lumoutunut Lumiomena, tekstiin tempautunut P.S. Rakastan kirjoja ja ihastuneesti ällistynyt Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 marraskuun, 2013 · 4:46 pm

Sisko tahtoisin jäädä

ParkkinenTarina alkaa Valkoisesta talosta Korppoon saaristossa, sinne se myös päättyy. Karen, 83 vuotta, ajaa lapsuudenkotinsa pihaan seuranaan 17-vuotias iranilaistaustainen, raskaana oleva Azar. Romaanissa matkataan 1930-luvulta nykypäivään kahden naisen kyydissä. Toinen on taipaleensa loppupuolella, toinen alussa, aivan erilaisin lähtökohdin ja menosuunnin.

Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on lukuvirettä kannatteleva romaani. Päällisin puolin siinä selvitetään 1947 tapahtunutta murhaa ja heti murhan jälkeen kuolleen Karenin isonveljen Sebastianin osuutta asiaan. Jännityskirjallisuuden elementit ovat nykyproosassa aika tavallisia, ja niiden toimivuuden ratkaisee se, onko romaanissa muutakin kuin rikoksen selvitystaso. Parkkisen teoksessa on: henkilöiden kehitys, kipupisteet ja ulkoinen toiminta kuvataan sattuvasti sekä elämää paljastetaan kuoriutuvin kerroksin. Tarinassa on paljon aineksia, ehkä liikaakin; kaikki osaset kyllä löytävät liitoskohtansa.

Romaanissa on kekseliästä naiskuvausta. Karen on pienestä pitäen terävä tyttö, eivätkä särmät ole hioutuneen mummoiässäkään. Karenissa on menetyksien parkkiinnuttamaa tarkkanäköisyyttä. Azar on hänkin ikäisekseen näppärä, (yllättävän paljon Teema-dokumentteja seurannut) outoon seuraan ajautunut lukiolainen Hervannasta. Azarin myötä romaaniin astuu myös aika avuton alamaailma.

Azarin kautta käsitellään maahanmuuttajuutta, sitä miten parhaimmillaan söpö nappisilmä voi kelvata kantasuomalaisen maskotiksi, kunhan eivät erikoisuudet näy liikaa. Azar on ulkopuolinen kulttuuritaustansa vuoksi, ja sitä on ollut nuori Karenkin, mantereelta tulleen tytär umpimielisellä saarella.

Sekä Azar että Karen ovat kohdanneet kelvottomia miehiä, ja rakkaus on jäytänyt. Eikä vanhemmuuskaan ole kukoistanut: kummankin vanhemmat ovat olleet ailahtelevia tai vetäytyviä. On selvittävä itse, ja he ovat selvinneet. Kohtaamattomat perhesuhteet toistuvat, ei vähimpänä Karenin suhde poikaansa, joka on pienenä näyttänyt palvotulta Sebastian-veljeltä. Näköispatsaankaltainen lapsiraukka ei ole voinut olla rakastettu sellaisenaan.

”Älä lähde pois”, Karen sanoo ja hän tietää että se on lapsellinen lause. Ei Sebastian voi päättää omista menemisistään. Hänen on lähdettävä ja Karenin tehtävänä on sopeutua, kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja pestä mattoja lipeän haju rystysissään niin kuin ennenkin. Eikä Sebastian vastaa.

Sebastian on Karenin hellimä elämän puuttuva pala. Isoveli on poissaolevanakin romaanin säkenöivä keskus. Nuorena kuollut komistus on lumoaja ja arvoitus. Sebastianista selviää oleellisuuksia lukijalle aika varhain, Karenille myöhään. Se ei poista kirjan jäntevää ja levottomuutta herättävää tunnelmaa. Komeassa loppukuvassa on näky sileästä, hyisestä merenpinnasta. Elämänmittainen etsintä ratkeaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: