Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2018

13 heinäkuun, 2018 · 8:03 am

Faust – Savonlinnan oopperajuhlat

”Haluan voimakkaiden viettien paloa / ja sydämen ja aistien hullua hekumaa!”

Tohtori Faust myy sielunsa Mefistolle hylätäkseen tiedon ja uskon. Tilalle hän tahtoo nuoruuden ja hurmion. Hän näkee haavekuvajaisen ihanasta Margaretasta, ja Mefisto junailee suhteen alkuun. Faust lähtee välillä Mefiston ohjailemana omille teilleen, palaa sitten murhaamaan Margaretan veljen, ja sen perään raskaana oleva Margareta menettää lapsensa, järkensä ja henkensä.

Siinä on Gounodin oopperan synopsis, jonka lähes nelituntiselle (väliaikoineen) tulkinnalle Olavinlinna tarjoaa vaikuttavat kulissit. Näyttämöä hallitsee valtava siipi, johon valoin saadaan heijastumaan tunnelmaan sopivia kuvia ja värejä. Muuten näyttämöä viisaasti säästellään sälältä. Kolme tanssijaa tehostaa liikekielellään tunnevirityksiä, joita erinomaisesti myös tukevat esiintyjien asujen pelkistetyt värit musta, valkoinen ja punainen. Jotkut näyttämökuvat säväyttävät symbolisina: selässään risunippu Margareta heijastuu varjokuvaksi, joka näyttää hauraalta perhoselta; raskaana oleva Margareta valkoisessa kaapuasussa kerii verenpunaista lankaa.

”Maailma pyörii ja katoaa kauas pois! / Mikä pauhu; mikä riemu / kaikkien silmissä!”

Faust on oopperana erittäin yleisöystävällinen. Tilanteen mukaan musiikki soi ilakoivana valssina, jykevänä sotilasmarssina, pakahtuvan romanttisena tai pahaenteisenä. Draamaattinen, melodinen musiikki myötäilee tapahtumia, ja niitä katkovat komeat, usean laulajan yhteislaulannat. Opperassa on myös paljon näyttäviä joukkokohtauksia, joissa kuorovoima soi mahtavasti. Ensimmäisen näytöksen Margaretan jalokiviaaria ja hänen veljensä aaria sotaan lähdön tunnelmista sykähdyttävät. Olin mukana esitysiltana, jolloin yleisö huusi bravota ja tömisteli jalkojaan juuri noiden aarioiden jälkeen.

Margaretan sopraano (Tuuli Takala) helisi säteilevästi, Valentin-veljen (Clementis Unterreiner) eläytyminen välittyi väkevänä, lisäksi Sibel-ystävä (Erica Back) ja myös Mefisto (Tuomas Pursio) vakuuttivat. Nimeäisin oopperan uudelleen Margaretaksi, sillä viattoman neidon osuus tuntui oleelliselta. Sen sijaan nimihenkilö Faust (Diego Silva) nahjusteli karismaatittomana lavalla, ja äänikin kuulosti usein voimattomalta. Ehkä se oli ohjauksen (Vilppu Kiljunen) valinta: turhautunutta hamuilijaa viedään tahdottomasti pahuuksiin. Se ei onneksi latistanut kokonaiskokemusta.

”Puhtaat enkelit, säteilevät enkelit, / kantakaa sieluni taivaan syliin!”

Faustissa on teemoja, jotka pohdituttavat yhä, vaikka Goethe 1800-luvulla kierrätti tragedian keskiaikaisista lähtökohdista. (Goethen Faustista postaan erikseen klassikkohaastepäivänä 31.7.) Turhamainen nuoruudentavoittelu ja egoistinen mielihalun seuraaminen seurauksista piittaamatta sopivat aikaamme. Jumaluuteen liittyvät teemat eivät minua niin kosketa, mutta pahuuden läsnäolo tuntuu aivan mahdolliselta. Viattoman neidon uhri rakkauden alttarilla on tietysti kovin pateettinen aihelma, mutta kokemattomien teinityttöjen viettely on valitettavan yleistä. Naiskuva mietityttää, esimerkiksi verevän lesken läheisyydenkaipuun esittäminen naurettavana kirpaisi. Nykypuumille naureskellaan samoin.

Epäloogisuuksia loppuosan juonikuljetuksessa ihmettelen, mutta siirrän turhat tuumailut syrjään. Muistelen vain kerrassaan komeaa loppukohtausta, jossa kuoro pauhaa ja Margareta pääsee erheistään huolimatta taivaan iloihin savuefektien saattamina. Kohottavista tunnelmista arkeen laskeutumista avitti valoisa, lämmin savonlinnalainen kesäyö. Ensimmäinen oopperaelämykseni Olavinlinnassa ei toivottavasti jää viimeiseksi.

– –

Faust (kantaesitys Pariisissa 1859)
Savonlinnan oopperajuhlat 11.7.2018 (ks. kotisivut)
libretto löyhästi Goethen Faustiin perustuen, Michel Carrén & Jules Barbierin näytelmä Faust et Marguerite
sävellys Charles Gonoud
ohjaus Vilppu Kiljunen
lavastus ja puvut Kimmo Viskari
valaistus Anton Kulagin
musiikinjohto Philippe Auguin
rooleissa mm. Tuuli Takala (ei ole omaa sukuani), Diego Silva, Tuomas Pursio, Clementis Unterreiner, Erica Back

Juttuni väliotsikkositaatit lainasin libretosta.

Osallistun Goethen Faust-tragedialla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.  Kirjapostaukseni ilmestyy 31.7.2018.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera

Avainsanat: , ,

11 heinäkuun, 2018 · 6:45 am

Alexander McCall Smith: Kelpo rouva johtajat

Kelpo rouva johtajatSelailin BookBeatin tarjontaa tarkoituksenani hakea lepposteluun sopivaa luettavaa. Valitsin uusimman suomennoksen Mma Ramotswen tutkimuksista. Jokusen kirjan olen sarjan viimeisimmistä osista jättänyt lukematta, sillä hyydyin kevytdekkareiden verkkaiseen virittelyyn. Tauko teki hyvää, sillä nyt viihdyn rouva etsivän seurassa.

Huomaan väisteleväni tätä nykyä dekkareita, joissa sarjamurhaajat viettävät verikekkereitä, lapsia katoaa tai poliisiäijät kipulevat krapulaisina aviokriiseissään. Tätä taustaa vasten jännärityylikauteeni sopii Alexander McCall Smithin luoma botswanalainen, perinteisen ruumiinrakenteen omaava, hyväsydäminen nainen, joka ratkoo arkisia pulmia. Kelpo rouva johtajat (Otava 2018) jatkaa turvallisesti sarjan letkeää linjaa. Mitään järisyttävää ei tapahdu. Inhimillisten erehdysten korjausliike riittää.

Mma Ramotswe nojautui taakse. ”Tietysti voin olla väärässä siinäkin, että olen väärässä. Sekin on mahdollista.”
”Ei, minusta sinä olet oikeassa siinä, että olet väärässä,” sanoi Mma Makutsi.
He katsoivat hetken toisiaan, ja sitten Mma Ramotswe nauroi. ”Sitä ei koskaan voi tietää, vai mitä? Koskaan ei tiedä, milloin väärässä oleminen on oikein.”
”Eihän se koskaan…” vastasi Mma Makutsi. ”Ei ole koskaan oikein olla väärässä.” Hän vaikeni ja katsoi kattoon. ”Tietysti joskus voi olla väärin, että on oikeassa – ”
Mma Ramotswe keskeytti hänet. ”Tai paremminkin olla väärässä, kun luulee olevansa oikeassa vaikka on väärässä.”
”Juuri niin. Sitä minä yritin sanoa.”

Tuollainen sananvaihto viihdyttää melko mukavasti. Tässä osassa Mma Ramotswe esiintyy edukseen itsensä hillitsijänä, kun assistentin – tai pakon edessä liikekumppanin – Mma Makutsin päällepäsmäriys, epäluuloisuus, piikikkyys ja huumorintajuttomuus kiristävät ilmapiiriä. Tuikea työtoveri välähtävine silmälasilinsseineen tarvitaan vastapainoksi hyväsydämisen lempeän pomon pariksi. Kahden naisen työtoveruus ja tasapainottelu kohteliaisuuden miinakentällä kuvataan vivahteikkaasti.

Etsivätoimiston varsinainen tapaus on vanhan lapsenhoitajan etsintä. Tapauksessa piilee muutakin, minkä herkkävaistoinen Mma Ramotswe hiljakseen oivaltaa. Lisäksi rouva ratkaisee yhden pyramidihuijauksen ja hankkii kodin kulkukoiralle. Viehkoa, viatonta ja vaivatonta kesäkivalukemista siis. On lohduttavaa välillä lukea humaanista ymmärryksestä sekä hyvistä ihmisistä ja teoista.

– –

Alexander McCall Smith
Kelpo rouva johtajat. Mma Ramotswe tutkii
suomentanut Outi Järvinen
Otava 2018
350 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 heinäkuun, 2018 · 7:26 am

Kolme kompaktien kertomusten kirjaa

Kun toivot erityisen tiivistä, välipalaksi maittavaa kirjaa, täs siul on sellaisia. Koostan kolmen kirjailijan novellikokoelmista pikapohdinnat.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

En ensin löytänyt koko kirjaa kirjaston varaushyllystä, koska en odottanut sen olevan cd-kokoinen ja -paksuinen.

Hirviöasiakaspalvelu.jpeg

Anni Nupponen leikkii sympaattisesti Hirviöasiakaspalvelu-tarinoilla. Joka juttu alkaa samalla tavalla: asiakaspalvelija tervehtii palveluhenkisellä lauseella ja asiakas esittää ongelman. Koko juttu survoutuu 100 sanaan, raapaleeksi. Muoto sopii minijuttuihin. Niin myös estyy pidennetyn vitsin vaara.

Nupposen asiakaspalveluraapaleissa tosielämästä tuttuun tilanteeseen liittyy jokin pulma mytologia- tai fantasiakirjallisuushahmon kanssa: päätön ratsumies tuleekin juhliin päällisenä, Minotaurus ei käyttäydy oletetusti, Lohikäärmevuorella on tilanne päällä tai Loch Nessin hirviön serkku näyttäytyy.

”Onneksi olkoon, mielikuvituksenne on herännyt.
Kirjallisuus saattaa aiheuttaa sellaista.”
”Miten sen saa pois päältä?”
”Ei mitenkään. Mielestänne hirviöt sikiävät, mutta myös kaikki kaunis, outo ja ihmeellinen. Nauttikaa olostanne ja kiitos asioinnistanne hirviöasiakaspalvelussa.”

Machado De Assis: Kuuluisuus ja muita kertomuksia

Toinen cd-kotelon kokoinen kirja Kuuluisuus ja muita kertomuksia koostuu kolmesta novellista, jotka ovat kotoisin 1800-luvun lopun Brasiliasta. Machado de Assis on kirjan esipuheen perusteella maansa kuuluisin kirjailija.

Novelli ”Kuuluisuus” kertoo polkkasäveltäjästä, joka kärsii riittämättömyydestä, ”Diplomaatti”-novellissa saamaton mies menettää naimalykyn, ja novellissa ”Korteista ennustaja” keskushenkilö on täysin vietävissä: ”Häneltä puuttui kaikenlainen kokemus ja oivalluskyky.”

Ajan ja paikan kaukaisuus eivät estä nauttimasta viihdyttävistä kertomuksista. Ne on soljuvasti suomennettu, ja niiden viehätys perustuu tyyliin. Pisteliäs näkökulma miesten ajatusmaailmaan ja sosiaalisiin käytäntöihin välittyvät elävästi ja sävykkäästi. Pieni kirjanen on mukava välike, joskin se jää kirjakesässäni kuriositeetiksi.

Petri Tamminen: Miehen ikävä & Elämiä

Petri Tammisen kokoelma on edellisiä kirjamaisempi: pokkariversioksi yhdistellyt kaksi kirjailijan ensimmäistä novellikokoelmaa, satakunta lyhyttä novellia (Otava 2001). Jostain syystä kirjat ovat pokkarissa käänteisessä järjestyksessä verrattuna alkuperäiseen ilmestymiseen.

Novellit näyttävät henkilöiden elämästä keskeisiä kohtia pääselausevoittoisen nykivästi. Ne eivät ole kohokohtia, vaan usein tragikoomisia pysäytyskuvia elämänkulun kipupisteistä. Pisteen aikana lukija täydentää tapahtumat ja tunnelmat. Taidokasta.

Miehen ikävä on nimeensä sopien äijäilyä tai lähinnä sen piinaavaa yritystä novellihenkilöiden kannalta. Elämiä koostuu pääasiassa rapian sivun pituisista elämäntarinoista, jotka on nimetty päähenkilöiden etunimin. Harvalle kirjojen henkilölle käy elämässä hyvin. Tiivistystyyli estää rypemisen epäonnessa, ja siksi leijonanosan usein ottaa elämän epäkohtiin kätkeytyvä naurettavuus.

Tyyli ja tapa kuvata yksitysiä yleisen lomassa on hioutunut sittemmin Suomen historia -kirjan (2017) välähdyksenomaisiksi elämänkuviksi. Tämä vielä: kummassakin pokkarin kokoelmassa on novellejeja tilanteista, jotka liittyvät samantapaiseen maalaistaloon ja sukuun kuin Tammisen romaanissa Enon opetukset (2006). Niissä kertojan tarkka sivustakatsojan havainnointitaito kuultaa kirkkaana.

•

Anni Nupponen
Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016
lyhytproosaa, 19 raapaletta
33 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirsin kirjanurkka esittelee mukavan kirjamakupalan lisäksi ”raapale”-lajia ja Kirjakko ruispellossa nauttii pikkuherkusta.

•

Machado de Assis
Kuuluisuus ja muita kertomuksia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Prometheus 2010
kolme kertomusta
69 sivua.
Lainasin kirjastosta.

•

Petri Tamminen
Miehen ikävä & Elämiä
Seven / Otava 2001
novelleja (alunperin ilmestyneet 1997 ja 1994)
301 sivua.
Sain kirjan kierrätyshyllystä.

Muut lukijat, esimerkiksi Sanarakkautta ja Lurun luvut (Miehen ikävä ja Elämiä)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, spefi

Avainsanat: , ,

6 heinäkuun, 2018 · 4:34 pm

Fantastico!

Italialainen 1920-luvun tienoon taide ei ole niin tunnettua kuin klassinen maalaustaide. Renessanssista ja muualta menneestä ovat saaneet vaikutteensa myöhempien aikojen maalaukset, joita pääsee kesän ajan katsomaan Ateneumiin.

Näytillä olevia maalauksia kuvaillaan maagiseksi realismiksi. Taulujen tunnelmissa todellakin leijuu selittämätöntä outoutta, vaikka niitä voi luonnehtia näköistaiteeksi. Esimerkiksi heti ensimmäisen näyttelyhuoneen iso maalaus Neidit johdattelee merkilliseen menoon.  Felice Casoratin taulussa neljä erilaista naista poseeraa ajanmukaisin asuin tai asutta metsäisen ympäristön edessä jaloissaan jos mitäkin naiselämän purkkia ja purnukkaa. Mistä on kyse? Sitä jään pitkäksi aikaa ihmettelemään.

Mielenkiintoni kohdistuu etenkin muotokuviin, vaikka asetelmia ja maisemiakin näyttelyssä on. Potretteihin on sisällytetty taidehistorian traditio, ja silti niissä on oman aikansa ote. Kuin taustan päälle liimatut ihmishahmot ovat tarkkoja, jollain tavalla kiiltokuvamaisen irrallisia ja silti – en löydä sanaksi sopivampaa kuin – sielukkaita.

Antonio Donnghin Nainen kahvilassa pysäyttää minut, samoin Cagnaccio di San Pietron omakuva. Viimeksi mainitun kaksi isoa alastonkuvaa hätkähdyttävät. Minä näen niiden naiskuvan misogyynisenä.

Näyttelyn mainosjulisteen Naamioita-maalaus (Cecare Sofianopolo, 1930) on todella hieno. Sen etualan sirkushahmot vievät ajattelemaan irvokkuutta ja kuolemaa, kun taustahahmot sen kuin tanssaavat. Taulu näin jälkikäteen puhuttelee: juhlat ovat pian ohi – fasismi tulee ja vie. Tekisi mieli sanoa, että taulussa on jotain myös tähän aikaan sopivaa.

 

– –

Fantastico!
Italialaista taidetta 1920 – 1930 -luvuilta
Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2018 · 6:00 am

Runon ja suven päivä 6.7.2018

Vietän lyyristä kesäpäivää julkaisten yhden tankan ja kaksi haikua. Nautinnollista runon ja suven päivää!

Et kadu mitään,
sanoisit. Elit täysin.
Valehtelisit.

Et tanssinut kurkea,
soittanut kellokukkaa.

Korteni kesän
kekoon: heilutan heinää,
taivutan tuulta.

Maahan monistuu
puidenlehtien pitsi,
kuultava kudos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

3 heinäkuun, 2018 · 9:58 am

Suvi Valli: Spiraali

Nyt minun pitää tukeutua kirjan takakanteen. Siinä kuvataan Suvi Vallin runokokoelmaa Spiraali (Otava 2018) siten, että kokoelmassa ollaan koko ajan liikekannalla; ”Se on aikakone, potkuri, spiraali, joka läpäisee luonnonlait ja tutkii olevaisen kerrostumia – -.”

Lainasanat auttavat minua jatkamaan kirjan lukemista. Asemoidun uudelleen Vallin runojen lukemiseen, ja myönnän auliisti, että olen nyt tällaisten tienviittojen vietävissä. Ilman osviittaa Spiraalin lukeminen oli tökkäistä aika alkuunsa. En hahmottanut runojen asettumista sivuille – onko joukossa erillisiä runoja vai laajan kokonaisuuden katkonaisia säkeitä ja säkeistöjä? Miten näennäisen irralliset palaset koostuvat ajatuksiksi, tunnelmiksi, mielikuviksi? Tarkistin jopa sanana spiraali merkitykset kielitoimiston sanakirjasta. Suosittelen.

Ajauduin kirjan keskipisteestä todennäköisesti kovin kauaksi, mutta samalla huomasin innostuvani monista kirjan ilmaisupätkistä. Valitan, että poimin mielitiettykohdista irrallisia lausahduksia, mutta ne herättivät minua. Esimerkiksi naurahtelin tämäntyyppisissä kohdissa: ”Minä kerron nyt riittämättömän tarkasti ja vasemmalla kädellä.” Ihastelin monia osuvia tiivistyksiä kuten seuraavaa kiteytystä: ”Metafora kuljettaa tutun vieraaseen paikkaan.”

20180703_093154.jpg

Luonteenomasta Vallin runokielelle on jatkumot sanavartaloista ja merkityksistä. Listaan tähän yhteyksistään irrotettuja oivalluksia:

”Liike ei lakkaa liikuttamasta.”

”löytämisen riemu ei mahdu löytöön.”

”Kuluu jarrupaloja, kokonaisia viikkoja.”

Mieltäni pitää vireänä Vallin tapa ponkaista asiayhteydestä toiseen ja siten virittää uusia, tuoreita mielleyhtymiä:

”Kaikki sulava painaa, lumi kuormittaa kattoja ja aamuja kasaantuessa / asfaltti sammaloituu.”

Makumieltymykseni paljastuvat taas, sillä eniten mielistyn kirjan kohtiin, joissa luontokuvat ja jatkuvuus ilmestyvät runoihin.

”Mänty järeytyy, sen alle ilmestyy se ja se / ja sen tilalle joku muu / ja muu. Sinuun mahtuu loputtomiin / mielivaltaisia pienuuksia.”

”On hinku kukkia, / hamuta kun heinää riittää ja laidun aaltoilee korkeana / kaikkea. On hinku haalia lainehtivaa apilaa ja eräs elänyt kohta / kasvaa muistoksi. Eräs elävä nyt / kantaa toisten lapsuuksia, muinaista lantaa.”

Spiraali hajosi lukurupeamani aikana, enkä saanut siihen kokonaisotetta. Saa kai runoja näinkin lukea, poimien itseen sattuvia sanontoja. Ai, ja tämä vielä: pidin Punahilkan poukkoilusta ja muusta letkeästä irrottelusta runokuvastossa sekä erityisesti jalkojen kuvista kirjan sivujen yläkulmissa.

– –

Suvi Valli
Spiraali
Otava 2017
runoja
105 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita: Kirja vieköön! ja Kosminen K.

Jälkihuomautus: Kuka tanssii karhun kanssa?

Vuoden 2018 Tanssiva karhu -runopalkinto jaetaan huomenna 4.7. Olen nyt lukenut kuudesta ehdokaskirjasta viisi. Vaikka yksi lukukokemus puuttuu, pistäisin Tuulen ja kissan tanssimaan karhun kanssa, mutta auliisti lisään, että Varistossakin olisi karhulle tilaa temmeltää. Tässä linkit lukemiini ehdokkaisiin:

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama
Susinukke Kosola: Varisto
Eino Santanen: Yleisö
Suvi Valli: Spiraali

5 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

1 heinäkuun, 2018 · 8:18 am

Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa

Mikä sen passelimpaa kuin heinäkuun käynnistykseksi lukea kesämökkirunoutta. Sellaiseksi Juho Nieminen alaotsikoi kokoelmansa Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa (Monrepoo 2014).

Oikeastaan alaotsikko kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: Kesämökkirunoutta ja valaistumisen luonnoksia 2001 – 2012. Kyseessä on siis jonkin sortin koonti runoilijan tuotannosta. Joukossa onkin runoja aiemmin ilmestyneistä kokoelmista tai kursiivilla kirjattuja huomioita. Muuten kokoelma jakautuu viiteen osastoon, joilla on omat teemansa. Jokainen osasto kuorrutetaan kuuluisuuksilta lainatuin säkein.

Kokoelmassa on tiettyä sekavuutta mutta silti oma selkeä linjansa. Koska siinä on koostetun tuntua, se saa minun puolestani sisältää heilahtelua puolelta toiselle. Viimeisen osan filosofointi menee minulta pitkälti ohi, mutta muuten löydän kirjasta nautittavia säkeitä sieltä täältä. Selitän tarkemmin syyn juttuni lopussa. Mutta nyt siihen kesämökkirunoiluun.

Niemisen sanonta on suoraa. Usein se kääntää katseensa proosan puoleen, niin suoraa sanonta on. Joukossa on suorasanaisia runokertomuksia ja hieman sadulta lainattua rakennetta. Selkeästi runokieli välttää erikoisimmat kommervenkit.

Polttopuiden etsijät /
palaavat metsän rajasta. /
Kuivat oksat räsähtävät polvea vasten. /

Makkara kierii hiekassa.

Edellinen sitaatti on sikermästä ”Juhannuskuvia (2004)”. Siis noin suoraa ja ilmeistä. Miksipä ei. On runoissa myös havainnoista laajenevia kuvia, kielimaalailua ja yllätysverbalisointeja, esimerkiksi rakkaudesta rustailussa kosketuksen tai koskettamattomuuden tunnetiloihin vieviä. Tässä esimerkkinä loppuosa ”Sanat”-runosta:

– –
En kaipaa kirjoilta mitään,/
minkä saan lukea silmistäsi./

Kirjaimet vain varisevat /
murusina lattialle, /
lauseet leivän kovat reunat. /
Puhekuplat kuin tyhjät pullot /
kilisten kärrätään markettiin. /

En tahdo sanoa sitä, /
minkä voin koskettaa.

Lopputulemani on se, että kokoelma toteuttaa mainiosti alaotsikonsa tuottamia odotuksia. Työvuoden pehmentänyt pää kaipaa hengenravintoa, joka tarjoaa pienin ponnisteluin oivalluksia, havaintojen jakamista, helpohkoa aivopähkinäpurtavaa ja kielenkäytön mahdollisuuksien vilauttamista. Tavallaan voi luonnehtia kirjaa käyttörunoudeksi. Kirjaksi, josta voi silloin tällöin lukaista pätkän sieltä täältä aurinkoisessa riippukeinussa tai kesäsaderopinan rytmissä.

Pidän siitä, että Niemisen runonäkemys on kaukana tosikkomaisesta, eikä kokonaisuus ole silti silkkaa höttöistä havainnehöpinää. Harmillisesti kansi vie mietteet lastenkirjaan. Runoissa silloin tällöin ailahtava naivius kuuluu asiaan, mutta kansi johdattelee silti mielstäni harhaan.

20180701_085447.jpg

Ja sitten lupaamani syyselitys. Huomaan jakavani Niemisen runonäkemyksen, siis mutkattomasti saavutettavan runouden olemassaolon oikeutuksen muunlaisen ohella. (Samoin periaattein olen kirjoittanut kaksi selkorunokokoelmaa: tämän ja tuon.) Runokirjansa loppusanoissa Nieminen kirjoittaa siitä, miten usein aikamme vaatimusten mukaisten ”runojen lukeminen tuntuu työltä, vaikka sen sietäisi olla hermolomaa”. Nieminen ajaa takaa sitä, että monenlaista runoutta tarvitaan, sellaistakin, ”joissa toissijaista on kielen uudistaminen ja taiteellinen korkealentoisuus”. Eli runot saavat rentoilla sekä nojata oivallukseen ja havaintoon. ”Hyvän runouden mitta ei ole suuruus. Se sallii itselleen heikkouden ja epätäydellisyyden.” Se sallittakoon. Sellainenkin runous sisältää hengenravintoa, jota myös kesälömalla kaipaa. Siispä tiivistäen #runosunnuntain juttuni lainaan Niemiseltä kokonaisen runon:

Mystikon hourailuja
 
Runo osaa harvoin opettaa /
uutta, mutta vahingossa se /
antaa muistoillemme muodon. /
 
Riittää /
kun luet runoistani ne, /
jotka olet itse kirjoittanut./
 
 
 
On suurempaa /
tavoittaa kuin saavuttaa.

– –

Juho Nieminen
Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa. Kesämökkirunoutta
kuvitus Sanni Seppä
Monrepoo 2014
runoja
144 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä runoilijalta toukokuussa 2017 istuessani samassa pöydässä Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologian julkkareissa – siis silkkaa sattumaa, en tunne Niemistä.

Muita lukijoita mm. Maailman ääreen ja Kirjasähkökäyrä.

P.S. Avitan mobiililukijoita lykkämällä runorivien perään kenoviivan: hahmottuu runorivitys, joka voi kapella näytöllä rikkoutua.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: