Olisi jotain kerrottavaa on kirjan nimi. No, todellakin! Romaani kertoo taitavasti puhumattomuuden vaikutuksista, en siis huokaile proosan kerrontalaatua vaan romaanihenkilöiden vuorovaikutusjumia.
Kotimaisen proosan lukijoille ei teemana puhumattomuus ja kohtaamattomuus mitenkään yllätä, ja tottahan se on kansallisuudesta ja kulttuurista riippumatta merkittävä väärinkäsitysten ja probleemien syy. Celeste Ngn esikoisromaani Olisi jotain kerrottavaa (Gummerus 2020) lisää teemaan kahden kulttuurin perheen jännitteet 1970-luvulla.
Kiinalaistaustainen James ja amerikkalainen Monica tapaavat 1950-luvun lopulla, kun James on aloitteleva yliopisto-opettaja ja Monica opiskelija. Suhde karauttaa Monican urahaaveet karille: hänestä kehittyykin äitinsä kaltainen kotirouva, mitä hän on yrittänyt välttää. Välit äitiin kyllä katkeavat, koska äiti ei hyväksynyt tyttären liittoa. Sen seurauksista olisi jotain kerrottavaa Monican ja Jamesin kesken, samoin pariskunnan kolmelle lapselle – vaan ei. Perheessä ei perimmäisiä ajatuksia tai vaikeuksia paljasteta muille. Esimerkiksi:
”Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri. Jos jompikumpi on maininnut jotain Kiinaan liittyvää, kyseessä on ollut kaalilaji, isokukkainen huonekasvi tai sentyyppinen noutoruoka, josta James ei perusta. – – mitä James on pelännyt alusta asti. Sen, että Marilyn on koko ajan lokeroinut kaikki mielessään: valkoinen, ei valkoinen. Ja sen, että ihonvärillä on todellakin merkitystä.”
Ng kuljettaa tarinaa takauimin, koska romaani käynnistyy hetkestä, jolloin lukija tietää perheen teinitytön kuolleen. Dramaattinen tilanne antaa ainekset purkaa teemoja ihmisille annetuista leimoista, yksinäisyydestä, perheenjäsenten toisilleen tyrkkäämistä tietoisista ja tiedostamattomista odotuksista – ja ennen kaikkea siitä, miten kotona jää kunkin perheenjäsenen ydin näkymättömäksi, tunnistamattomaksi ja kohtaamattomaksi.
Ng tuo niin tässä kuin aiemmassa suomennoksessaan myös selvästi näkyviin, millaista on perheessä yhden lapsen suosinta ja muiden ohittaminen. Romaaniin pakkautuu paineinen, ahdistava tunnelma monestakin syystä. Yksi on äidin panostus yhteen lapseen, minkä seurauksena on muiden jääminen syrjään ja panostuksen kohteen tukahduttava varjoelämä. Romaani on surumielinen, ja tuntuukin vetisenpilvisen talvitunnelman toivotulta valonkajolta, että ihan lopussa tarjotaan hitunen tulevaisuudentoivoa.
Olisi jotain kerrottavaa ei sytyttänyt minua siten kuin Tulenarkoja asioita, mutta pätevää, henkilövetoista proosaa Ng tuottaa. Tarinan ja kerrontatyylin varmuus kannattelee lukijaa, joka saa romaanista aimo annoksen oppia inhimillisistä virheistä ja niiden vaikutuksesta.
– –
Celeste Young
Olisi jotain kerrottavaa
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2020
romaani
285 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tuijata, minulle tämä oli oloiseni tarina. Hyvin hienosti kerrottu, rankka, mutta oudosti samalla myös lohdullinen. En tajua, mistä se lohtu syntyi…Ng meni sitten toisella suomennetulla ’minun kirjailijoihini’.
♥♥
Ymmärrän lohdun: se tulee näkökulmista ja kirjan lopusta. Ihanaa, että kirja löysi paikkansa sinun lempilistallesi.
PS. Tuijata, tämä sivusi pyytää joka kerta jotain URL -osoitetta, miksi sille ei riitä blogiosoite….Onnistun aina vasta kun vaivaan oman teknisen tukeni paikalle 🙂
Tämä on WordPressin riesa ja se surettaa minua, sillä se karkoittaa kommentoijia. Kiitos sinulle, että sinnikkäästi kommentoit!
Perheen äidin nimi on Marilyn, ei Monica. Ainakin minun lukemassani kirjassa.
Mitä pidit kirjasta?
Perheen äidin etunimi on Marilyn ei Monica