Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2020

9 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Turistina kesä-Tampereella 2020

Tampere on periaatteessa ensimmäinen kotikaupunkini, ainakin koulukaupunkini. En sitä oikein miellä kuin kaukaiseksi juuririhmaston etähaaraksi, sillä varsinainen juurakkoni kuuluu metsään noin 30 kilometrin päähän Tampereen keskustasta. Siksi visiitit Tampereen keskustassa tuntuvat turismilta. Ja aina piipahdukset ilahduttavat.

Kuljeskelin Finlaysonin taidealuella, joka jälleen on kummallisesti nimetty englanniksi Finlayson Art Area ’20, tai toisaalta skottivoiminhan paikkakunta aikoinaan teollistettin. Finlaysonin alueella on monia näyttelyitä, esimerkiksi Galleria Himmelblaussa saa kattavan katsauksen viime vuosikymmenten kotimaiseen taidegrafiikkaan.

Arvostan suuresti sitä, miten kaunokirjallisuus on mukana taidealueella. Väinö Linnan teoksista on lainauksia kaduilla lähellä Väinö Linnan aukiota, mutta myös taidealuekonseptiin kuuluu kirjallisuus. Monilta nykykirjailijoilta tekstejä on ympäriinsä, muun muassa Kirsti Kuroselta, Jyrki Vainoselta, Johanna Sinisalolta ja Arto Lapilta. Lisäksi lähellä Keskustoria on kadulla pysyvästi sitaatteja tamperelaisilta klassikkokirjailijoilta. Kirjallinen kulttuuri siis näkyy upeasti kaupunkikuvassa.

Matkailijalle on tarjolla monenmoista kiinnostavaa kesäsäästä riippumatta. Sadetta voi pitää Tampereen taidemuseossa, jossa on omaperäisen Kalevala-taiteilija Joseph Alasen näyttely. Sateen ja paisteen välissä voi houkuttaa myös sympaattinen Tallipiha putiikkeineen ja kahviloineen. Paisteen sattuessa voi kävellä reilun parin kilometrin Tammerkosken luontopolun, ja vesikuuron yllättäessä kannattaa piipahtaa Näsinlinnassa. Sen viehättävässä kahvilassa siirryin ajattomiin tunnelmiin tummien pilvien vyöryessä Näsijärveltä, ja ukkosjyrähdys eksytti epäilemään, siirryinkö kevään 1918 tykinpaukkeeseen keskelle Tampereen taisteluita.

Näsinlinnassa on museo Milavida, jossa voi tutustua menneen maailman tehdaspatruunan kodin loistoon. Lisäksi näyttelytiloissa on tyylikkäästi toteutettu näyttely ”Aina mukana”. Käsilaukut kytketään näyttelyssä hienosti osaksi kulttuurihistoriaa.

Näsinpuistosta taivalsin kohti Hämeenpuistoa, ja pysähdyin hetkeksi Näsinkallion suihkulähteelle. Muistin valokuvan, jossa isäni parikymppisenä sotaveteraanina poseeraa yli 70 vuotta sitten uuden polkypyörän kanssa suihkulähteen edessä. Hän oli sodan jälkeen kerännyt pyörään rahat raskaissa metsätöissä ja sai hankinnan ikuistettua ennen 30 kilometrin polkemista Teiskoon. Eipä isä silloin aavistanut, että hänelle syntyy ainoa tytär vasta nelikymppisenä, ja se samainen tytär viisikymppisenä saa julki runokokoelman muistoista (Muiston ajastus, Reuna 2020). Suihkulähteen tienoo on remontissa, muistot eivät.

Finlaysonin palatsin puistossa kallioihin kaiverretut runot veivät nekin samansuuntaisiin ajankulun ja muistojen tunnelmiin. Yksi puiston runoista on kuvassa, toinen tässä: ”matka kaiken alkuun”.


•
Katso lisätietoja linkeistä:


Finlayson Art Area ’20 https://finlaysonartarea.fi/


Milavida, Näsinlinna http://www.museomilavida.fi/

Näsinkallion suihkulähde http://tampereenpatsaat.fi/portfolio-item/nasikallion-suihkukaivo/

Tammerkosken luontopolku https://www.tampere.fi/tiedostot/t/EZPKCz7eN/Tammerkosken_luontopolun_esite_ja_reittikartta.pdf

Tampereen taidemuseo https://tampereentaidemuseo.fi/

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

8 heinäkuun, 2020 · 7:00 am

Kirsti Kuronen: Merikki

Nuortenkirjallisuus on tärkeä, tärkeä kirjallisuuden osa-alue, ja se ansaitsee entistä enemmän näkyvyyttä. Vaikka poikien lukutaidosta kannetaan huolta, sopii lukutaitoa ja -halua miettiä tyttöjenkin kannalta. Siksi tänään tämä, kirja tyttöjen ystävyydestä, kasvusta ja itsensä toteuttamisesta. Suomessa vielä suhteellisen harvinaisen säekirjan sopii myös saada lisää näkyvyyttä, ja siksi tämän päivän kirjailijani on suomalainen säekirjapioneeri.

Kirsti Kuronen kirjoittaa nuorille säeromaaneja. Se ei ole kovin tunnettu laji. Kiteytettynä kyse on lyhyistä romaaneista, joissa tekstipalsta on kapea ja kappaleet lyhyitä. Olen lajista kirjoittanut aiemmin (tässä) ja vertaillut selkokirjaan. Siitä kiteytys: toisin kuin selkokirjoissa, säekirjoissa on kielellistä ja kerronnallista kokeilevuutta. Eli lyhyys ei välttämättä tarkoita säekirjoissa helppoutta.

Merikki-kirjassa (Karisto 2019) 14-vuotias Meri kertoo ystävyydestään Ruusuun. Se on kestänyt yli puoli elämää, ja tyttöjä on yhdistänyt myös yhteinen tubetus hiusten letittämisestä. Kesä ennen koulun alkua on taitekohta, sillä Ruusu ottaa etäisyyttä ystävyyteen, jonka piti olla ikuista.

Minä olen Meri,
sinä olet Ruusu,
me ollan me

nyt vähän rikki
me ollaan rikki
me            rikki
merikkimerikki
merikkimerikki

Edellistä sitaattia en sitonut lainausmerkkeihin, jottei sen visuaalisuus vaurioidu. Säekirja siis leikittelee runollisena. Säetyylin runohenkisyys välittyy myös siten, että välimerkkien suhteen ei ole niin nokon nuukaa, ja suorasanaiseen tekstiin jää viitteellisiä aukkoja.

Meri kertoo, välillä Ruusun repliikit erottuvat kursiivina. Niiden lisäksi mukaan tulee kolmannen henkilön tekstiä, joka erottuu muusta, sillä se ei noudata samanlaista säemuotoa kuin Merin kerronta. Kolmannen henkilön merkitys selviää ihan viime sivuilla.

wp-1583760032175.jpg

Merikkiä suosittelen nuorille lukijoille, joilla on aika hyvä tekstitaito, sillä viitteellisyydestä nauttiminen edellyttää sitä. Parasta kirjassa on vivahteikas kuvaus tunteista, muutoksesta ja erilaisuuteen havahtumisesta. Kirja myös valaa toivoa: muutos voi olla uuden alku, ei loppu.

– –

Kirsti Kuronen
Merikki
Karisto 2019
säeromaani nuorille
99 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2020 · 7:07 am

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Mitä ei Olive Kitteridgestä (Tammi 2020) ole vielä kirjoitettu? Paljon on jo kirjoitettu. Pistän silti lusikkani jo hyvin suurustettuun postaussoppaan, josta on saatu maistella maukkaita juttusattumia. On muuten kirja, josta riittää ammennettavaa.

”Kuka kumma hän luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?”

Olive Kitteridge on tarkka, henkilövetoinen romaani, jossa päähenkilönä on oikeastaan pikkukaupunki Mainesta. Ei edes itsellinen, kolkko Olive ole irrallinen individuaali, vaikka suoraviivaisella toimintatyylillään eroaakin hienovaraisemmista kanssaihmisistään.

Olive on kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo. Hänen suhteensa perheeseensä ja muihin yllättää alituisesti. Siksi romaanin jännite säilyy. Siksi välillä ansiokkaasti kerrotut muut ihmiskohtalopätkät vaikuttavat niin, että odotan seuraavaa lukua, josko Olive taas näyttäytyy siinä omana itsenään. Eli romaanin rakenne on novellistinen: joka luku on oma kokonaisuutensa.

”Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.”

Stroutin aiemmat suomennetut romaanit ovat olleet samaa tiukkaa tyyliä, joka paljastaa henkilöistään säröjä rivien välistä. Lucy Bartonin ankean lapsuuden ja nuoruuden saloja on avannut kaikkea paljastamatta kaksi hienoa, erilaista kirjaa (tässä ja tässä).

Olive Kitteridge omalla tavallaan toimii romaanina samoin kuin Lucy Barton -kirjat. Se vie välillä lähelle nimihenkilöään eli hänen näkökulmaansa, välillä hänet nähdään alati hienotunteisen ja lempeän Henry-aviomiehen tai etäisyyttä ylläpitävän Chritopher-pojan silmin, välillä ventovieraiden näkökulmasta – joissain romaanin luvuissa enintään yhden virkkeen mittaisen huomion välityksellä.

”Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. ”Ihmisiin ei voi luottaa”, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisoivat hymyilemässä.” 

Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon.

wp-1584865299759.jpg

”Ihmisten on typerää odottaa, että asioiden pitäisi olla oikein.”

Elämän epätäydellisyys ja yllätyksellisyys välittyy Stroutin proosasta. Ja olisiko vielä niin, että Stroutin kirjallisessa maailmassa jokainen on proosan arvoinen.

Olen monta vuotta sitten nauttinut ja postannut (tässä) HBO-sarjasta, joka on tehty Olive-romaanin pohjalta. Suosittelen. Se ei vie mitään pois lukukokemukselta, se on oma vaikuttava tulkintansa romaanista. Mutta romaanin lopun sisuksia myllertävää mielenliikkeiden hienosäädön hienoutta kannattaa nautiskella eritoten proosana.

Eipä muuta kuin odottelemaan Olive again -romaanin suomennosta.

– –

Elizabeth Strout
Olive Kitteridge
suomentanut Kristina Rikman
Tammi 2020
234 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Olive-faneja, lukuisista esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Mitä luimme kerran.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 heinäkuun, 2020 · 6:30 am

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Charlie Mackesyn kuvakirja-ajatelmakirja kaikenikäisille on ollut maailmanmenestys. Poika, myyrä, kettu ja hevonen (Nemo 2020) kulkevat aution maan läpi keskustellen elämän tärkeistä kysymyksistä. Ajankohta tuntuu osuvan hyvin lukutilanteeseeni huhtikuun loppuun, jonka säätila muistuttaa kirjaa:

”Heidän seikkailunsa osuu kevääseen, jolloin välillä sataa lunta, välillä paistaa aurinko, ja sekin on vähän kuin elämässä yleensä – mitä tahansa saattaa sattua.”

Kirjassa on hieman samaa henkeä kuin Nalle Puhissa ja Pikku Prinssissä. Viattoman lapsen ja eläinjoukon keskusteluissa käsitellään ystävyyttä, rakkautta ja hetkeen pysähtymistä. Kirja vie pumpulinpehmeästi elämänasenneopastukseen. Filosofinen pohja ammentaa muun muassa tällaisista ajatelmista:

”Voimme vapaasti valita miten suhtaudumme asioihin. Se on jo paljon.”

”Elämä on vaikeaa – mutta sinua rakastetaan.”

Ajatelmien filosofinen perusta tuntuu minusta aika lattealta ja kovin amerikkalaiselta. Kyynelten läpi hymyillään lempeästi, ja välillä sipaistaan leppoisan kominen kommentti. Ymmärrän ja hyväksyn, että otteen naiivius on tietoista palautusta maan pinnalle, jossa tärkeät asiat ovat yksinkertaisia. Ja niinhän ne ovatkin. Totta kai maailma olisi parempi ja oma olo myös, jos itse ja mahdollisimman moni muu levittäisi hetkien hyvyyttä, hyväksyntää ja rakkaudellisuutta.

wp-1588520051832.jpg

En epäile, etteikö moni lukija löytäisi itselleen merkityksellistä pysähtymistä, rauhaa ja lohtua kirjan tarinoinnista. Nämä ovat makuasioita, ja siksi avoimesti tunnustan, että minussa sykkii skeptisyyteen taipuvainen sydän, johon liiallinen söpöstely aiheuttaa rytmihäiriöitä. Se on kummallista, sillä silkka patetia toisaalta puree minuun. Ehkä tämä on myös lukutilanne- ja mielentilakysymys, sillä periaatteessa kirjassa on nättejä pysähtymisen ajatuksia. Tällä kertaa ne valitettavasti minulta suurelta osin ohittuvat.

Pidän kovasti kirjan kuvitustyylistä. Hahmojen tyylittelevyys ja valuvan musteen vaikutelmat viehättävät. Kuvissa on lisäksi ilmeikästä tunnelmavaihtelua. Kuvituksen vuoksi nautin kirjan selailusta, ja se täyttää kirjan tavoitteen mindfullness-tyyppisestä lähestymisestä: pysähtymisestä hetkeen, hengittämisestä rauhassa. Niin teen mieluusti kauniisiin kuviin upoten.

wp-1588520030528.jpg

Sain kirjan kustantajalta huomaavaisin saatesanoin: kirja lähetettiin minulle piristykseksi ja lohdutukseksi poikkeukselliseen kevääseen. Ajatus lämmittää kovasti. Siksi vähän sieluani kolottavat osin koleat kommenttini.

– –

Charlie Mackesy
Poika, myyrä, kettu ja hevonen
suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2020.
Sain kirjan kustantajalta.

Monet ovat kirjaan ihastuneet, esimerkiksi Kirsin Book Club ja Luetut.net sekä osittain ihstuneesti Hemulin kirjahylly

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, proosarunot

Avainsanat:

2 heinäkuun, 2020 · 7:26 am

Anders Schlieper ja Heike Reinecken: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

Tällainen asiaproosainen välipala sopii kesään! Sitä voi lukea luku kerrallaan, vaikkapa yhden jutun iltalukemiseksi silloin tällöin. Saa sen tietysti paahtaa yhtäjaksoisesti, niin tein minä. Ja minulla oli kirjaan sopivaa lukuseuraa: välillä Alma-kissani lepäili jalkojeni päällä, välillä se tuijotteli minua kiipeilytornistaan, ja useimmiten se oli omilla teillään jossain huushollimme lempipaikoistaan.

wp-1591595802505.jpg

Anders Schlieperin ja Heike Reinecken kirjassa on tietoa ja pikantteja yksityiskohtia. Kissanomistajia on kirjassa 30, ja juttuja tietysti yhdistävät kirjan otsikon mukaan omapäiset ja kiehtovat kotieläimet: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä (Bazar 2020). Tietysti on niin, että kissat tulevat kuuluisiksi vasta nyt, mutta otsikko ilmentää osuvasti kissoista huokuvaa omistajuutta.

Kirjan kissojen ihmiset ovat kulttuurihenkilöitä, suuri osa tunnettuja kirjailijoita kuten T.S. Elliot, Truman Capote, Ernest Hemingway, Haruki Murakami, Herman Melville ja Herman Hesse, ja myös muita menneiden aikojen kuuluisuuksia kissoineen esitellään, esimerkiksi Frida Kahlo ja Paul Klee.

Kirja ei pistä kehräämään suuresta mielihyvästä, mutta mukavasti myötäkarvaan se silittää aihettaan. Kirjan kirjoittajat ovat tiivistäneet päähenkilöistä taustatiedot, ja ne esitellään faktahengessä. Luvut ovat lyhyitä ja informatiivisia, tyyli on asiallista – nyt ei irrotella. Teksti on silti pinnistelemätöntä, siispä kissanomistajien elämäkerta- ja teostietoja virkistää kissallisuus.

wp-1591331379864.jpg

En tiennyt, että Englannin pääministerin virka-asuntoon kuuluu hiirenpyydystäjän virka, jonka tointa Churchillin aikana hoiti kiinnostava kolli. Kirja kääntää myös käsitystäni positiiviseen suuntaa henkilöistä, joihin minulle on ollut varauksia. Bukowskiin liittyvät negatiiviset mielikuvani hieman karisevat, kun luen hänen kissakäytöksestään.

Patricia Highsmith saa päättää juttuni. Kulmikas lady ei ihmisiä fanittanut, mutta kissat saivat hänen sympatiansa, ja näin hän on todennut:

”Kissat antavat kirjailijoille jotain, mitä ihmisten yhteiskunta ei pysty heille antamaan: tungettelematonta ja vähään tyytyvää kumppanuutta, rauhaisaa mutta ailahtelevaa kuin tyyni meri.”

Anders Schlieper & Heike Reinecke
Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä
suomentanut Heli Naski
Bazar 2020
tietokirja
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: