Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Iida Rauman uusi romaani Hävitys. Tapauskertomus (Siltala 2022) ravistelee. Autofiktio tuntuu nyt lattealta määreeltä, vaikka kirjaan on liitetty dokumentteja kirjailijan lapsuudesta ja elinympäristöstä: kuvia ja päiväkirjasivuja. Kyse on kielellisesti ja kerronnallisesti hiotusta kaunokirjallisuudesta painavin teemoin.

Romaanin keskushenkilö A tekee historianopettajan sijaisuuksia turkulaiskouluissa. Hän kärsii unettomuudesta, ja yksi öinen juoksulenkki käynnistää romaanin: A näkee peruskouluaikaisen luokkalaisensa Iran.

Iran voi yhdistää kahden romaanin kirjoittajana kirjailija Iida Raumaan, A:ta ja Raumaa yhdistävät poliittisen historian opiskelu ja jotkut muut jutut. Näin kirjan antibestikset A ja Ira tarjoavat keinon halkaista kirjailija romaanihenkilöiksi ja siten löytää ainutlaatuinen tapa kuvata kouluaikaista väkivaltaa ja muita romaanin teemoja.

” – – elää tai kuolla, sen sijaan hän sinnitteli jossain välimaastossa.”

A:n ja Iran kokemukset henkisestä ja fyysisestä väkivallasta alakoulun musiikkiluokalla ja yläkoulun villissä lännessä on kuvattu ihon alle menevästi. A:n erottaa alakoulussa muista osaaminen, jota Ansku-opettaja karsastaa ja jota opettaja käyttää lasta, A:ta, vastaan vetämällä luokan muut lapset vastarintaan. Yläkoulussa A:n tilanne entisestään pahenee. Ira puolestaan kuvataan saman luokan toiseksi hylkiöksi, erilaiseksi, syrjään sysityksi muista syistä kuin A.

Kouluväkivalta on ja pysyy kirjan A:n ja Iran ihon alla ja mielen päällä. Vaikka romaanissa raikaa suora syytös kouluyhteisön kykenemättömyydestä käsitellä väkivaltaa, en koe kirjaa saarnana tai ulkokaunokirjallisena paasauksena. Esimerkki ehkäisykampanjat näyttävät tältä rääkättyjen näkökulmasta:

”Päinvastoin Ikuiset arvet– ja Sanat jättävät jäljen -kampanjathan olivat eräänlainen palkinto, A sanoi, tunnustus siitä, että systemaattinen työskentely oli johtanut tavoiteltuun tulokseen. Isku oli onnistunut, se oli aiheuttanut kipua, ja nuo vastenmieliset julisteet vain täydensivät väkivallan viestimällä sen kohteelle, että siinähän olet ja pysyt, ikuisesti arpeutuneena, lopun ikääsi kantamassa kaltoinkohtelun merkkejä, elämä käytännöllisesti katsoen piloilla.”

Kasvatustiede, kampanjat ja kouluhenkilökunnan suhtautuminen lapsiin kuvaillaan siten, että jokaisen täytyy se itse kokea. Järistystä ei ole mieltä toisin sanoin selittää, koska Rauman kerronnan omalakisuus peittoaa selostusyritykseni. Teksti täyttyy tarkoituksenmukaisuudesta ja fiktion todesta:

”Mut jos mä esim kirjoitan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotain ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotain lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil.”

”Todellisuus pelkkää mutaa, sadetta ja kehoa kiristävää spasmia.”

Hävitys voi olla vihainen kirja; se voi olla yhdenpäivänromaani, samalla omaelämäkertafiktio. Miten vain – se on myös historiatietoinen romaani. Romaanissa toistuu upeita aikaupotuksia, esimerkiksi:

”A erotti [kansanrunon] Anninkaisen valkoisina heilahtelevat suortuvat, ja liekkien hulmun tämän kalpeilla kasvoilla, kun tämä kohensi vallin alle kasaamaansa tulta. Tuolla Petrus Gyllenius, hänen päiväkirjankirjoittajakollegansa 1600-luvulta, ihmettelemässä huviretkiseurueineen raunioita, joiden uskoi jääneen jäljelle vanhasta Turusta. Tuolla joukko hylkeenpyytäjiä uhraamassaan saalistaan jumalolennolle. Kylmyys tunkeutui ytimiin asti, A sanoi, ikään kuin nuo niemenkärkeä aiemmin astelleet olisivat äkkiä havahtuneet hänen läsnäoloonsa ja kurottautuneet lämmittelemään itseään vasten hänen elävää lihaansa.”

Oivaltavana kerrontakeinona pidän sitä, että päähenkilö-A:n minäkerronnan sijasta jatkuvasti toistuu imperfektissä kulkeva ”A-sanoi” -johtolause. Virkkeet vyöryvät kaihdellen kappalejakoa, ja niihin mahtuu lähteistä napattuja tietoja ja dialogeja. 

Jonkun verran on ”oikeaa dialogia”, vaikka pääosin kirja sisältää A:n sisäisen puheen yksin tai Iran puristuksessa. Kolmeen osaan jaetun romaanin keskiosa nimenomaan on kaksijakoisen päähenkilön keskinäinen puristus, painava ja raskas – ja siitäkin kirjailija/Ira näyttää olevan tietoinen:

”Ja tajuunhan mä et on se vähä raskast lukee semmoista toivotonta suossa tarpomista ku mikää ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää… Mut jos on meijä [Ira ja A] kouluajoista vähä raskast lukee nii oli niit kans vähä raskast elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjoittaa vaan niist joil on asiat hyvin.”

Romaanin todellisuudessa on yksi henkilö, joka oman elämänsä ankeudestaan ja tupakantunkastaan huolimatta tuulahtaa raikkaana: A:n kollega. Tämä vanha historialehtori, Turun purkuhistoriaa, kaupunkilahtareita, ruotiva Teijo Nordin on turun murretta pajattava, tunnetaitoinen henkilö, joka voisi olla aikuiselle A:lle se paljon lapsille mainostettu henkilö, se ainoa, edes yksi aikuinen, joka voi riittää tukemaan, auttaa selviytymään.

”Yliopistonkadun puiden takana tuomiokirkon torni ja uusi Turku. Kauempana pohjoisessa Ylioppilaskylä ja vanha Turku. Kaikki Turut uinumassa samaa sakeaa unta.”

Olen kaikkiaan kovin vaikuttunut Hävitys-romaanista – aika paukku kirjavuoden alkuun. Järkyttävän väkivalta- ja lapsi-teeman lisäksi kirjasta voisi nostaa paljon muutakin. Esimerkiksi kärjekkyyttä löydän kirjankustannuksesta, ja teen tulkintoja, miksi Hävityksellä on nyt eri kustantaja kuin Rauman aiemmilla romaaneilla. Eikä vähimpänä teemana ole misogyyninen hysterian historia eivätkä mitättömänä kaiken hävityksen kietoutumat.

” – – ei sitä voinut muotoilla järkevälle aikuisten kielelle, järkevä aikuisten ihmisten kieli oli tarkoitettu palvelemaan järkeviä aikuisia ihmisiä, ei keskenkasvuisia, eläimiä, hulluja tai Iran kaltaisia, ja Nordin oli oikeassa, mitään ei jätettäisi, ei yhtä ainutta kaunista taloa, ei yhtä ainutta aarniometsää, koralliriuttaa tai saastumatonta maakappaletta. Ne purkaisivat ja pilaisivat kaiken, A sanoi, ikään kuin voisivat sillä tavalla ottaa sen mukaan hyvin varusteltuihin, muovilla vuorattuihin hautoihinsa.”

Ainahan on niin, että lukukokemukseen ujuttautuu henkilökohtainen, nyt esimerkiksi kaikki omat muistumani opettajien epäoikeudenmukaisuuksista tai oma opettajuus. Nostan nyt kuitenkin päällimmäiseksi yhdeksän vuottani turkulaisena. En tiedä, mitä Turkua tuntemattomat kokevat Iida Rauman kirjoittamien tarkkojen kulkureittien kuvausten aikana, mutta minä elän, kuljen mukana ja näen ne, tutut kadut ja reitit keskustasta Ylioppilaskylään, Nummelle tai Kupittaalle.

Taitavaa, niin taitavaa!

•

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022, 322 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.