Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2024

28 helmikuun, 2024 · 6:50 am

Kalevalan päivänä kolme selkokirjaa: Ota minut nyt & Kauno etsii töitä & Valon pilkahduksia

Suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä sopii mainiosti muistuttamaan, että kotimaista kulttuuria pidetään yllä erilaisin kielimuodoin. Kalevalaan tallennettu nelipolvinen trokee jumputti aikanaan rytmikkäästi suusta suuhun sukupolvelta toiselle. Nyt lukutaitoa on, mutta itsestäänselvyys se ei ole. Voi olla, ettei ole lukuhalua tai lukeminen tuottaa eri syistä vaikeuksia.

Lukuongelmiin on ratkaisu: selkokirjat on kirjoitettu yleiskieltä helpommalla kielellä. Niiden ulkoasu panostaa lukutekniikan helpottamiseen: tekstin palsta on kapea, kappaleet lyhyitä ja oikea reuna tasaamaton. Monen mielestä tällaiset kirjat näyttävät runolta – eli näin sain aasinsillan kalevalalaiseen kirjallisuuteen.

Kalevalan päivän postaukseen valitsin kolme aikuisille suunnattua selkokirjaa, joissa on novellistinen ote. Novellit soveltuvat hyvin selkokirjallisuuteen, sillä lyhyet tarinat pitävät lukijan otteessaan. Silläkin on merkitystä: lukija saa luettua tarinen kerrallaan, toisen toisensa perään. Syntyy lukukokemuksia.

Anna Laine: Ota minut nyt

Heti ensimmäiseksi täytyy korostaa Anna Laineen novellikokoelman Ota minut nyt (Oppian 2024) alaotsikkoa, Eroottisia tarinoita selkokielellä. Vastaavaa ei ole aiemmin selkokielellä ilmestynyt. Eikä nyt ole kyse vihjailevista hipaisuista tai siveistä suukkosista – tässä kirjassa pannaan ja tullaan suorasukaisesti. Kieli ei ole helpointa selkokieltä, mutta asia tulee selväksi.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa päädytään yhdyntöihin yhteisymmärryksessä, eli salliva ja suostumuksellinen yhteispeli yhdistää novellien henkilöitä ja tarinoita. Kirja julistaa ruumiillista nautintoa, on sitten kyse autoerotiikasta, heteroista, homoista tai lesboista. Novelleja voi pitää toisaalta seksifantasioina, toisaalta kuvauksina seksin eri muodoista. Kokoelma yllättää suoralla, yksityiskohtaisella kerronnalla. Raikasta ja ronskia.

Anna Laine: Ota minut nyt. Eroottisia tarinoita selkokielellä, Oppian 2024, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä

Jasu Rinneojan kaksitarinaista kirjaa Kauno etsii töitä (Reuna 2023) voi pitää kahden pitkän novellin teoksena, tarinat tosin liittyvät toisiinsa. Kirjan alussa Kauno saa potkut talonmiehen töistä, ja napakasti rajatuissa kirjan luvuissa käsitellään työttömyyden tunteita ja aikuisen, kouluttamattoman miehen paineita ja vaikeuksia saada töitä. Se käy sydämeen.

Tämä Kauno-kirja on jo sarjan neljäs teos, ja tyyli pitää pintansa. Valttina on lempeä huumori ja arkiset tapahtumat. Nätisti Rinneoja kuvaa kovin konkreettisesti ajattelevaa ja ymmärtävää Kaunoa ja muuta maailmaa. Kaunoa tukee ymmärtävä Maija, ja melko eriparista pariskuntaa yhdistää taito nauraa itselle ja yhdessä. Viehättävää.

Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä, Reuna 2023, 120 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia

Kolmen kirjoittajan novellikokoelmassa Valon pilkahduksia (Oppian 2023) on yhteensä 12 novellia, kolme jokaista vuodenaikaa kohti. Keväästä kirja alkaa ja päätyy talveen, ja kaikissa on tavallisen arkipäivän realismia. Päähenkilöt ovat lapsiperhearkea eläviä miehiä ja naisia tai yksineläviä aikuisia ja vanhuksia.

Novelleissa kuvataan tavallisuutta, eivätkä tapahtumat vie kohti erityisiä huippukohtia. Tarinoissa on pieniä käänteitä, joista seuraa ihmisenkokoisia havahtumisia tai havaintoja. Kieleltään novellit ovat sujuvia, joskin jonkin verran joukossa on vaikeahkoja rakenteita. Novellit sopivat hyvin suomalaisen elämänmenon makupaloiksi.

Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia, Oppian 2023, 104 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Selkokirja

Avainsanat: , , , ,

25 helmikuun, 2024 · 9:57 am

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 6

Sarjakuvasarja päättyy Tulevaisuuden arabi kuudenteen osaan, jossa Riad Sattouf kertoo nuoruudenvuosista ja varhaisaikuisuudesta. Hän jatkaa siitä, mihin edellinen sarjakuvaromaani päättyi: Riadin aikuisuus lähestyy.

Sarja on seurannut ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän perhettä lasten syntymästä lähtien, ja perhe on vaihtelevasti asunut Ranskassa ja isän kotikylässä. Riad on pojista vanhin ja tarkkailee tapahtumia. Viimeisimmässä osassa tilanne on se, että äiti, Riad ja perheen keskimmäinen poika on Ranskassa ja isä nuorimman pojan kanssa Syyriassa. Isä estää Riadin pikkuveljen pääsyn Ranskaan, myös yhteydenpidon. Syyrian sota tuottaa käänteen perhetilanteeseen – en tosin vie lukijalta jännitystä kertomalla miten.

•

Sarjakuvassa välittyy äidin tuska nuoremman pojan kohtalosta. Suru ja masennus jättävät muun varjoonsa ja saa äidin tukeutumaan huijareihin. Äidin vanhempien dementoituminen lisää huolia. 

Perheen keskimmäinen poika jää sarjakuvassa varjoon, fokus on Riadin kasvussa, ja toinen juonne on pikkuveljen poissaolo. Riadin tarinaa voisi kutsua syrjästäkatsojan tarinaksi. Hän on koulussa sosiaalinen luuseri, kaduilla erilaisen ulkonäön vuoksi tuntemattomien töytäisyjen kohde. Pelastus on kuvataidekoulu, tai sen mutkan kautta oman sarjakuvatyylin ja viiteryhmän löytäminen. Riadille löytyy ilmaisu- ja julkaisukanava.

Juonijuoksutuksen lisäksi sarjakuvassa on psykologinen taso kasvuolosuhteiden ja kahden kulttuurin puristuksesta. Ilmeisimpänä se näyttäytyy Riadin terapiakäynneissä, jossa terapeutin voimaannuttamispuheen taustalla ärjyy mielikuvaisä laukomassa latistavia kommenttejaan.

Perhe ja lukija joutuvat pohtimaan, onko isä vain mielenvikainen kiusankappale vai kulttuurinsa ”tuote”. Jälkimmäinen taas johtaa siihen, miten länsimaisesta vinkkelistä alkaa katsoa sarjakuvan syyrialaista patriarkaalista, uskonnon, valheiden ja korruption sumentamaa toimintaa. Ei sitä oikein voi kuin pahalla silmällä tuijottaa Ridin, veljien ja naisten – no, kaikkien – kannalta.

•

Sarjakuvassa vakava, kalvava, itseironia ja vinksahtanut huumori sulautuvat yhteen. Piirrostyyli pysyy linjakkaana. Piirrosjälki perustuu mustan viivan hallintaan. Nimihenkilön isonenäinen, tyylitelty pikkumieshahmo kulkee varjoissa. Tehostevärinä toimivat punainen ja vaaleansininen. Syyria-poikkeaminen saa lohenpunaisen tehosteen kuten aiemmissakin osissa.

Olipa se, yhden monikulttuurisen perhetarinan vaikuttava, arkinen ja silti mielikuvituksen maustein ryyditetty kuvitus. Joidenkin kannalta selviytymistarina.

•

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 6. Lapsuus Lähi-Idässä 1991 – 2011, suomentanut Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 176 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tulevaisuuden arabi 1

Tulevaisuuden arabi 2

Tulevaisuuden arabi 3

Tulevaisuuden arabi 4

Tulevaisuuden arabi 5

Jätä kommentti

Kategoria(t): sarjakuva

Avainsanat:

21 helmikuun, 2024 · 8:18 am

Claire Keegan: Kasvatti

Isä vie pienen Petalin vieraan maanviljelijäpariskunnan luokse. Petalin köyhän kotiperheen äiti odottaa kotona ties kuinka monetta lasta, eikä tyttö tiedä, kuinka kauan hän asustaa lapsettoman pariskunnan kanssa. Tyttö kuitenkin tottuu pian rauhalliseen, hiljaiseen huolenpitoon.

”Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä kotielämän ja tämän elämän eroista.”

Eikä siitä sitten enempää. Miksi tätä Clare Keeganin kirjaa Kasvatti (Tammi 2024) nyt kutsuisi: pitkä novelli, pienoisromaani? Verkkokirjana se ei ole edes neljääkymmentä sivua. Siitä huolimatta se on täyteläisempi romaani kuin moni monisataasivuinen teos.

•

Keeganin hioma ilmaisu on samalla kertaa ilmavaa ja tiheää. Siinä on vaatimattoman konstailematonta sanomisen tapaa ja samalla lukijan upottavia aukkoja. Aukkojen syövereissä teksti pyörittää minut lumoukseen.

”Aurinko on laskemassa ja heijastaa meistä väräjävän kuvan veden pintaan. Hetken minua pelottaa. Odotan kunnes en enää näytä siltä kuin tullessa, kiertolaislapselta, vaan näen itseni sellaisena kuin olen nyt, puhtaana ja toisissa vaatteissa ja nainen takanani. Koukkaan kauhalla vettä ja nostan sen huulilleni. Vesi on kylmää ja kirkkaampaa kuin mikään ennen maistamani vesi: se maistuu isän lähdöltä, siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt täällä, siltä että hänen lähdettyään minulla ei ole mitään.”

•

Lapsen näkökulmasta yksityiskohtien huomiointi ja suurten linjojen sumeus saa aikaan ainutlaatuisen tunnelman. Asioiden tilasta tihkuu vihjeitä juuri sen verran, että kutkuttaa, askarruttaa, kauhistuttaakin. Herää kysymyksiä: Miksi juuri Petal viedään epämääräisen pituiselle kotipaussille, mikä isä on miehiään, miksi juuri Kinsellojen luo, miksi naista kutsutaan eri kodissa eri nimillä? Ja paljon muuta kysyttävää jää ensi lukemalla, joten kirja pitää heti lukea toistamiseen, saada uusia avoimia kysymyksiä ja uuden kohottavan kirjakokemuksen.

Odotukset olivat korkealla edellisen Keegan-suomennoksen Nämä pienet asiat jälkeen, eikä tarvinnut rimaa laskea. Keeganin kieli hivelee, ja Kristiina Rikmanin kääntäjätaitoa ihailen taas kirja kirjalta enemmän. Kielessä on rytmiä, kirkkautta, luontevuutta ja juuri kirjan luonteeseen sopivan ailahtavaa salaisuussumua. Hieno teos.

•

Claire Keegan: Kasvatti, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2024, 38 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kirjasta on filmattu elokuva Hiljainen tyttö (2022).

6 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

19 helmikuun, 2024 · 7:27 pm

Hanna Weselius: Nimetön & helmikuun kirjapiiri

Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.

Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista. 

Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.

•

Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.

Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.

Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)

•

Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.

Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:

”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”

Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.

•

P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo Meren Peiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.

•

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

15 helmikuun, 2024 · 6:33 am

Ensin kirja ja sitten Ryhmäteatterin näytelmä: Kalasatama

Kirjasta Kalasatama 28.1.2024

Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:

” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”

Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.

Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:

”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”

Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?

•

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.

Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024

Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee. 

Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä. 

•

Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.

Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.

Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.

•

Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!

Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.

Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.

Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.

•

Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

13 helmikuun, 2024 · 10:13 am

Kirjailijatapaaminen: Minna Rytisalo

Tapanani on julkaista juttu kirjailijatapaamisesta, ja nyt on helmikuun haastattelun annin aika. Kanneltalon kirjailijavieraana oli 12.2.2024 Minna Rytisalo, joka junalakoista huolimatta pääsi Kuusamosta paikalle.

Keskustelimme aluksi Minnan romaanituotannosta, jossa jokainen kirja on erilainen. Kirjailija kertoi sen olevan tietoista, sillä erityisesti kerronta ja rakenne sekä niiden kokeilu kiinnostavat häntä. Siksi esikoisromaani Lempi on kolmen kertojan sinuttelua päähenkilölle, ja toisinkoinen, historiallinen romaani Rouva C., on puolestaan biofiktio siten, että Minna Canth on romaanin päähenkilö ennen kirjailijanuraansa. Kolmas romaani Jenny Hill sijoittuu nykyaikaan ja kertoo eri tekstilajein Jenny Mäen elämänkäänteistä.

Alareunan kuvat: Johanna Kartio ja Arja Korhonen

Lempistä ja Rouva C:stä on tehty näytelmäversiot, ja Minna kuvaili tunteita, joita herättää omien tekstien näkeminen teatterilavojen draamana. Hänelle on ilo ja ihmetys, että omat romaanit muovautuvat kymmenien ihmisten työnä esitykseksi ja elävät siten omaa elämäänsä. Hän lisäksi paljasti, että myös Jenny Hill on muovautumassa teatteriesitykseksi. 

•

Kirjailijasta oli kiinnostavaa ja tärkeää kertoa tyystin tavallisesta naisesta ja vaihdevuosista niin, että sitä ei nähdä naurettavana. Jenny Hill ei ole silti tosikkomainen vaan kerrontavaihtelun vuoksi leikittelevä. Pääasia on kuitenkin tämä: 

”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”  

(Tunnustinpa tässä yhteydessä sen, miten olen aina vierastanut voimalauseeksi noussutta Minna Canth -sitaattia, jonka koen paineistavan: ”Kaikkea muuta kuin nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Sopiihan sellaista toivoa. Pääosin elämä on tavallista, tylsähkön toistuvaa arkea – taisi olla Minna Canthillakin, ainakin Mäen Jennillä on. Ja minulla.)

Juttelimme Jenny Hillin eri kerrontatyyleistä. Viisikymppisen, vaihdevuosien Jenni Mäkeä seurataan eroprosessissa, mutta samalla kerronta läpäisee kaikki elämänvaiheet. Jennyn oma ääni kuuluu terapiakirjeissä Ranskan presidentin rouvalle Brigitte Macronille, ja lisäksi Jenniä ja omaa totuuttaan kommentoivat satuhahmot Tuhkimosta Punahilkkaan. Kaikilla on oma tyylinsä kertoa. Satuhahmot purkavat tarinoiden ja populaarikulttuurin naiskuvaa: 

”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”

Jenny Hill on feministinen ja yhteiskunnallinen romaani. Säyseä, mukautuvainen Jenni murtautuu muoteista omannäköiseen elämään sekä hahmottaa kasvunsa ja luokkanousunsa vaikutukset – ja muutospakon. 

”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”

•

Lopuksi puhuimme Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtokirjasta Huokauksia luokasta. Siinä on tallennettuna kummankin uupumus ja Minnan irtautuminen koulutyöstä. Kulissientakaisen opettajantyön pohdinnan lisäksi kirjassa on paljon kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kummankin arjesta. 

Yleisöä kiinnosti Minnan nykyiset ja lapsuuden lukukokemukset. Sodankylälälsen pikkukylän kasvatti luki kirjastoauton lanu-tarjonnan kirja kirjalta ja eteni pitkälle aikuisosastollakin. Kyläkoulun lopetettua koulun kirjakaappi sai kodin Minnan luota, koska tyttärensä tunteva isä sen hänelle lunasti huutokaupassa. Minna lukee nykyisin noin 100 kirjaa vuodessa, osan kuunnellen. Oman intensiivisimmän kirjoitusvaiheen aikana maistuvat vain tietokirjat. Kirjailijan tuleva teos jäi meille salaisuudeksi, mutta odotamme tuotannolle jatkoa.

•

Minna Rytisalon haastattelu Kanneltalossa 12.2.2024. Järjestäjät Helsingin työväenopisto, Kanneltalo ja Kannelmäen kirjasto.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 helmikuun, 2024 · 8:41 am

Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös

”Suunnitelmani saarella oleskelun ajaksi on ollut laatia Ihmeköynnökselle elämää suurempi juoni ja värikäs henkilö­galleria, joka piirtäisi hyperrealistisesti näkyviin globaalin eriarvoisuuden ja valkoisen etuoikeuden problematiikan. Minun on kuitenkin vaikea loihtia ihmisiä tyhjästä, ja hahmot muistuttavat melkein yksi yhteen minua, Alia, Hummerinpyytäjää. Pandemian alkamisen jälkeen homma on alkanut tuntua niin turhalta, että olen lopettanut kirjoittamisen kokonaan. Mutta nyt, kun kirjaan vain tapahtumia muistiin, kaikki on helppoa. ”Minulla on ikävä kauramaitoa, HBO:ta ja saunaa”, kirjoitan ja laitan suuhuni palan lämmennyttä papaijaa. Naiskirjailijoita ei koskaan verrata Knausgårdiin.”

Siinäpä se, sitaattikiteytys Maija Laura Kauhasen romaanista Ihmeköynnös (Otava 2024). Minulla ei ole kanttia tehdä vertailututkimusta ”autofiktion isän” teoksiin (isättelin, vaikka on lukuisia omaelämäkerrallisia ja auto-teoksia julkaistu ennen Knasuakin). Siispä vain seuraavat mietteeni Kauhasen kirjasta.

•

Minut tuntevat blogilukijat eivät ihmettele, että mainitsen Ihmeköynnöksessä olevan makuuni tiivistämisen varaa. En kaipaa monia arkisia, toisteisia puuhia ja useasti kerrattuja mietteitä, vaikka luulen käsittäväni niiden tavoitteen. Muuten löydän kiinnostavaa sisältöä.

Kertoja itse korostaa taustansa merkitystä, kun ympärillä kuhisee toinen maailma – tai entisaikoina sanottiin kolmas maailma. Havainnot hyvinvoinnin silmin terästyvät, koska kertoja ei ole mielikuvien perusturisti vaan niukkuudessa elävä suomalainen, ja siitä viitekehyksestä huomiot saavat oman kulmansa.

Kiinnostun, miltä koronan rantautuminen näyttää meren tuolla puolen. Tiedotuksen ja varotoimien erot tulevat hyvin esille. Näkyy median, somen ja muun ihmistoiminnan merkitys nykypäivänä ja kertojan ristiriitatilanne jäädä-lähteä-tilanteessa.

•

Valmiita vastauksia kirja kaihtaa. Kertoja on tietoinen kerrontavalinnoistaan, ja romaanissa on tietynlaista esseististäkin henkeä, koska pientä esitelmöintiä mahtuu mukaan. On viimeisimmän aallon feminismiä, panseksuaalisuutta sekä katseen ja häirinnän kohteen kokemuksia. Ja woke:

”Pelkään, että Ihmeköynnös saa huomiota, koska olen valkoinen. Että kirjan lukevat valkoisuuteni ansiosta ihmiset, jotka eivät lukisi ruskean kirjoittajan kirjaa samoista aiheista. Hyötynäkökulmaa katsomalla nähdään, että olen jo ylittänyt tulevalla teoksellani kulttuurisen omimisen rajan: olen saanut apurahaa ja sikäli voidaankin oikeutetusti sanoa, että ”rahastan” valkoisuudellani ja muiden ruskeudella ja mustuudella.”

Huomioni kuitenkin kiinnittyy, mitä minäkertoja antaa itsestään. Paljon. Esimerkiksi kertojan minäkuva ja ulkonäön mietintä sekä viehtymys mustiin miehiin. Kyse on kuitenkin yhteydestä toisiin ihmisiin, pintaan ja pinnan alle. Toinen puoli vaatii pohdintaa:

”Pitäisikö… pitäisikö minun vain… kertoa omasta elämästäni? Heilautan narut ilman halki järkyttyneenä.

Mutta eikö se olisi itsekeskeistä?”

•

Sutjakka kerronta vie mukanaan, ja kirjan alku on railakkaan tehokas. Tuokiokuvat lämpimältä saarelta, merestä, rakastajista, Hummerinpyytäjästä ja satunnaisista kohtaamisista välkkyvät kaleidoskooppisesti. Siitä syntyy kiinnostavasti häiritsevä vastakohtaisuuksien rinnanelo: nautinto – syyllisyys.

•

Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös, Otava 2024, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 helmikuun, 2024 · 6:53 am

Kaksi kirjaa Reykjavikista

Islanti: tuliperäinen maa, laavakentät, mannerlaattojen liitoskohdat ja muut kiehtovat elementit, värikkäät aaltopeltipeitteiset talot, merellisyys ja äkillisesti vaihtuva sää. Siinäpä luettelin tukun miljöökuvauksen yksityiskohtia, jotka tehostavat myös dekkareita, sillä islantilaisia jännäreitä suomennetaan verrattain paljon. Tänään pysähdyn pääkaupunkiin kahden dekkarin verran.

Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa

Kolmas osa Áróran tutkimuksia alkaa karmivasti vieden ihmiskaupan inhottavimpiin seurauksiin. Lilja Sigurðardóttirin romaanissa Kalmankalpea maa (Docendo 2024) aloitetaan murhatutkimus, jota johtaa Áróran ihastus Daníel. Samoihin aikoihin Daníelin ex-vaimo Elín lähestyy Ároraa toimeksiannolla, sillä nainen haluaa salaa tarkistaa poikaystävänsä taustoja. Elínin venäläistaustainen, nuori kumppani kiirehtii häitä ja vastustaa avioehtoa – jopa umpirakastuneen keski-ikäisen hälytyskellot alkavat kilkattaa.

Sarjamuodon viehätys perustuu siihen, että joka osassa päärikos vaihtuu ja vastaa juonijuoksutuksesta, kun sen rinnalla seurataan päähenkilöiden mahdollisen romanssin etenemistä ja persoonien syventämistä. Lisäksi pohjajuonteena kulkee Áróran sitkeä tehtävä etsiä siskoaan. Tässä dekkariosassa Daníelin työpari Helena saa aiempaa enemmän lihaa proosaluiden päälle, mikä on ilahduttavaa ja täydentää sisältöä.

Sigurðardóttir hallitsee lajityypin, eli kerronta etenee luistavasti. Tästä osasta bongasin ennalta-arvattavuutta, mutta kelpo ajanvietekirja Kalmankalpea maa on. Tiuhaan ilmestyneet kolme osaa ruokkivat hyvin omapäisen ja vahvan Ároran tyyliin ihastuneiden jännitysnälkää.

*

Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa, Ároran tutkimuksia – osa 3,  suomentanut Marjakaisa Matthiasson, Docendo 2024, 183 sivua. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson & Katrín Jákobsdottir: Reykjavik

Kappas, toinen dekkarin kirjoittajista on Islannin pääministeri, Katrín Jákobsdottir. Olisi aika paukku, jos Sanna Marin tai Petteri Orpo olisi yhtäkkiä dekkarin kirjoittaja. No, oletan, että Islannissakin tällainen asetelma on herättänyt kiinnostuksen, etenkin kun kirjoittajapari Ragnar Jónasson on paikallinen kuuluisuus jännäritekijänä.

Lopputulos Reykjavik (Tammi 2023) on minun makuuni perusjännitystä. Kun kirjan lukemisesta on muutama viikko, ei mielen päälle ole jäänyt paljonkaan. Tästä huolimatta vietin kirjan kanssa kelpo ajanvietehetken, koska luin nopsasti kirjan alusta loppuun.

Reykjavik kuuluu dekkareihin, joka perustuu ajatukseen, että rikos ei vanhene koskaan. Reykjavikin edustan saarella on kadonnut Lara-tyttö 30 vuotta aikaisemmin, mikä jäytää vielä nykyajassa. Aika tavallinen asetelma dekkareissa on se, että toimittaja lähtee arvoituksen ratkaisuun mukaan. Tässä kirjassa toimittaja on innokas ja näppärä nuori nainen, Valur, joka voi lukijaa ärsyttää vähän sillä, miten hän yhtäkkiä keksii ja löytää sekä pelottomasti pöyhii tietoja ja hautuumaata toisin kuin kukaan koskaan ennen.

Oleelliset henkilöt ovat elossa 30 vuoden takaa, joten Valur ja myös poliisivoimat käyvät läpi osallisia. siten siten kirjasta kehkeytyy suoraviivainen arvoitusdekkari, jossa lukija voi arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa ja kenellä ei. 

*

Ragnar Jónasson & Katrín Jákobsdottir: Reykjavik, suomentanut Enni Vanhatapio, Tammi 2023, 204 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

3 helmikuun, 2024 · 9:12 am

Pirkko Soininen: Signe

Pirkko Soininen on kirjoittanut useita taiteilijaromaaneita biofiktioina. Edellinen oli Maila Pylkkösestä, sitä edellinen arkkitehti Wivi Lönnistä ja ensimmäinen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä. Nyt oman romaaniäänen saa valokuvaaja Signe Brander (1869 – 1942). Soininen on pyrkinyt jokaiseen minäkerrottuun taiteilijaromaaniin saamaan epäkronologisia välähdyksiä kertojan muistoihin yhdistettynä kuhunkin taiteenlajiin sopivista aistimuksista.

Valokuvaajalla korostuvat näköaisti, rajaus, sommittelu, valo ja varjo. Kirjassa kielentyy valokuvaajan katse ja kokemus:

 ”Juhlasalin ikkunat on peitetty laudoilla, vain kultainen valonsäde karkaa niiden välistä sisälle. Reiästä tihkuva helmikuun valo heijastaa vastakkaiseen seinään ylösalaisen kuvan ulkopuolisesta maailmasta, minun maailmastani, siitä maailmasta, jossa kuljin loputtomien kuvien keskellä kuin taidenäyttelyssä.”

Brander ajattelee elämäänsä Nikkilän sairaalassa kuolemaansa edeltävinä päivinä. Hän on kutakuinkin menettänyt näkönsä ja kosketuksensa todellisuuteen. Silloin takaumat eletystä elämästä käväisevät mielessä. Alanvalinta, äitisuhde, yksinäisyys ja rohkeuden puute ihmissuhteissa nousevat pintaan. Päällimmäisenä näyttäytyy rakkaus Helsinkiin, kaupunkikuviin ja niissä tallennus nimettömiin, satunnaisiin ihmisiin.

”Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa.”

•

Romaanin Brander mainitsee monia henkilöitä, muttei kenestäkään muodostu elävää, ei edes tärkeästä, piinaavasta äidistä eikä kahdesta vaikuttavasta miesvalokuvaajasta. Muistojen luonne on ohimenevyys ja katoavuus, niin myös kirjan henkilöiden.

Jotain ohjelmallista tihkuu siihen, miten toistuu kuvaajan solidaarisuus yhteiskunnan vähäosaisiin – yhtään väheksymättä asian tärkeyttä. Kun työläismyönteisyys yhdistyy valokuvaamiseen, rajaamisen ja sommittelun valotaiteeseen, löytyy ydin – kuvaajan työn laatu ja luonne:

”Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen mutta jonka olin ymmärtänyt vähitellen. Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvankokoisen palan. Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin. Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.”

Valokuvien maailmaan liittyy myös romaanin kytkeminen kuvaajan kuolinvuoteelle, jossa käväisevät Vera-hoitaja ja häneen liittyvät yhteensattumat. Se on rakenneratkaisu, fiktiotäyte ulkopuolisen katseesta, kun muuten kertoja katsoo kuolinvuoteella sisäänpäin.

•

Kuvaajan kokemuksen välittäminen on romaanin pääanti. Kirjailija on ilmeisen tarkasti uponnut Branderin kuviin, valikoinut, rajannut ja sisäistänyt hetken taiteen. Eläytyminen yksinäisen naisen tilintekoon pureutuu taiteen jättämään jälkeen – muu on häviävää. 

”Minä kysyn: eikö valokuvalla ole sama luonne? Yhtä lailla se on jälki jostain, joka joskus oli ja jota ei enää ole.”

”VALOKUVA ON JÄLKI, painauma historiassa. Se myös jättää jälkiä meihin, minuun, maailmaan. Kuvat ovat perintöni. Ne ovat jalanjälkiä, joita seuraamalla voi kulkea rinnallani. Kenties.”

•

Ihan tosielämässä sopii ihmetellä Muinaismuistolautakunnan suurta viisautta dokumentoida katoavaa vanhaa kaupunkia, jota alettiin purkaa modernin pääkaupungin rakentamiseksi. Brander kuvasi mennyttä maailmaa vuosia pienellä palkalla kunnes suututti työn tilanneet herrat. Kuvat todella jäivät elämään: nyt ne ovat netissä.

Brander teki tärkeää työtä, ei aivan ainoana naisvalokuvaajana mutta aikakirjoihin jääneenä. Signessä kuvaajan katse muovautuu kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, kuvaukseksi kirjailijan valinnoin, välistä vetoavasti ja taidokkaasti, välistä romaanin rakennuspuut säilyttäen. Fiktio tehokkaasti johtaa ainakin minut alkulähteille, selaamaan nettiin Branderin valokuvia.

•

Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024, 108 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kirjakuvan taustalla Signe Branderin kaupunkikuva, 1907 – minä olen taustakuvan epäselvyyksien syy.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat: