Shari Laharia on minulle uusi jännärikirjailijanimi, kun taas Donna Leoniaolen lukenut kutakuinkin 30 kirjan verran. Yhdistän kirjailijoiden uutuussuomennokset samaan juttuun, sillä löydän niitä yhdistävän tekijän: lapsen, joka vaatii huomiota. Kummassakin se on keskiössä, vaikkakin toisessa kirjassa lapsuudesta on aikaa. Luin kirjat jo helmikuussa, mutta juttujulkaisu sopii Kirsin kirjanurkan vetämään dekkariviikkoon.
Shari Lapena: Valheiden verkko
Kanadalaiskirjailija Shari Lapenan jännäri Valheiden verkko (Otava 2024) koukutti minut yllättävän tehokkaasti. Taitavasti kasvatettu kumuloituminen tilanne tilanteelta eteni vääjäämättömästi ja psykologisesti terävänäköisesti.
Nukkumalähiön tohtori-isä pettää vaimoaan ja läimäyttää kotiin tultuaan nepsy-lastaan. Tästä alkaa vyörytä valheiden ja peiteltyjen asioiden virta. Poliisi tulee kuvioon mukaan, kun läimäytetty lapsi katoaa.
Ihmiset kriisissä voisi olla kirjan alaotsikko, ja hyvin Lapena näyttää lukijalle eri kriisivaiheita ja -reaktioita. Kerronnassa vaihtelee kahden perheen näkökulmat ja poliisien toiminta, mikä tällä kertaa tukee hyvin tarinan etenemistä. Persoonien särmät ja pinnanalaisuudet näytetään lukijalle siten, että lukija on edelleä tapahtumia ja muita henkilöitä. Sehän on maukasta. Samoin on illuusioton käsitys ihmisistä, rakkaudesta ja ymmärryksestä läheisten suhteen.
Tästähän syntyi pientä lukujumia laukaiseva viihdehetki.
•
Shari Lapena: Valheiden verkko, suomentanut Paula Takio, Otava 2024, 211 sivua eKirjana. Luin Book Beatissa.
Donna Leon: Hyvän nimissä
Keksin Donna Leonin dekkareille oman nimen: mindfulness-dekkarit. Tyyli on yli 30 kirjasta tuttu, päähenkilöt ovat muuttumattomia, mutta ennen kaikkea rusinan mutustelun sijaan voi vain antaa ajatusten levätä verkkaisessa tarinankuljetuksessa ja lukuisiin yksityiskohtiin pysähtymisessä. Muun maallisen voi unohtaa, kun kuuntelee päivällisen ruokalajeja, henkilöiden asukokonaisuuksia tai muita yksityiskohtia ja pysähtelevää juonta. Voi olla muissa maailmoissa.
Minun muissa maailmoissa olo Venetsiassa vierähti Hyvän nimissä (Otava 2024). Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on ollut mukana aina, nytkin korruptio on läsnä ja tärkeänä aiheena koronan vaikutukset Venetsiaan. Kyynisyys on kasvanut, mutta Brunetti hakee tekojen takaa inhimillisiä tekijöitä ja vaikutuksia.
Tässä romaanissa on jotain, mikä kiinnosti minua tavallista enemmän. Hyväuskoisuus ja sen nimissä keinottelu (muukin keinottelu) korostuvat. Ja kaiken takana on lapsuus, kuten ihan alussa vihjaisin. Ammattietiikan vastaisesti (taas) Brunetti purkaa kyseisen casen yksityiskohtia kirjallisuudentutkijavaimolleen – syystä: Brunetti kokee, että heidän työnsä henkilöiden mielenliikkeiden, motiivien ja tekojen selvittämisessä on samanlaista.
Eritoten kiinnitän huomiota keskusteluihin, jotka ovat kuin pingisotteluita: lyöntimailan asento voi viedä pallon suuntaan jos toiseen. Brunettin tietoiset keskustelutavan ja sävyjen valinnat kuvataan mehukkaasti nonverbaalista kiinnostuneille. Lisäksi on väliä kielimuodolla, siis venetsialaisella murteella tai asiatyylisellä italialla. Ja aiai, aina ei voi onnistua, sen saa Brunetti tutaa.
•
Donna Leon: Hyvän nimissä. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024, 215 sivua & 9 tuntia 14 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.
Käynnistän kesäkuisen dekkariviikon Kaisu Tuokon toisinkoisella. Se sopii mainiosti aloitukseksi, sillä Tuokon esikoisdekkari viime vuonna nostatti toiveita tasokkaan sarjan kehkeytymiselle. Sarjamuoto on jännityskirjallisuudessa kovin tavallinen. Siksikin tämä kirja sopii dekkariviikkopostauksieni aloitukseksi. Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka.
Yksin (Otava 2024) siirtyy vuoden eteenpäin esikoisesta Kosto. Tutut henkilöt päivitetään lukijalle nopeasti, ja uskon myös Kostoa lukemattomien pääsevän hyvin tarinaan kiinni. Tuokko tekee varmaa työtä henkilövetoisen dekkarin eteen, mikä sopii minulle.
•
Toimittaja Eevi Mannerin mieli myrskyää lapsettomuushoitojen hormoniaalloissa, joissa puoliso Mirek pyrkii luovimaan. Eevi kuitenkin empii: pysyykö liitto kasassa? Eevin ajatukset hajaantuvat turhan usein ensirakkauden Mats Bergholmin suuntaan. Uusi murha Kristiinankaupungin tuulimyllymäellä tuo entiset rakastavaiset taas yhteen.
Tuttuun tapaan romaani seuraa vuorotellen Eevin ja Matsin elämää työssä ja kotona, ja välillä he kohtaavat. Kohtaamiset vievät rikosselvitystä eteenpäin, samoin heidän suhteensa jännitteisyyttä. Lukijalle tilanne on herkullinen, sillä ex-rakastavaisten vire virittää myös lukijaa arvailemaan, kuinka heidän keskenään käy. Uskon tilanteen jatkuvan vastakin.
Yksin kantaa monta teemaa. Nimensä mukaan yhtenä on yksinäisyys, ja siitä on kirjassa monenlaista aihelmaa. Päähenkilötkin ovat ajatuksineen yksin. Pääteema on vanhustenhoito. Yksi linja siinä näyttää olevan yksityisten hoitokotien riistohinnoittelu ja epäselvyyden vanhustenhoidon laadusta.
•
Hieman Eevin onnenkantamoisilta näyttävät tiedonmuruset tuntuvat liian hyviltä sattumilta. Vähän samaa henkeä on toisen teeman – perheväkivallan – kytkeytymisellä juoneen. Vielä kolmaskin lomittuu: huumerikokset. Lisäksi tärkeä teema liittyy perhesuteisiin. Matsin ja pikkuveljensä vaikea lapsuus ja sen seuraukset näyttäytyvät nekin romaanissa. Aika paljon yhteen kirjaan. Liikaako? Pistän aprikointini pikkukaupungin piikkiin, eli Eevi kotikaupungissaan ja työssään törmää laajaan ihmismäärään ja siten moniin murheisiin.
Kaisu Tuokko kirjoittaa pohjoismaiseen dekkariperinteeseen loksahtavaa jännitystä. Siinä on kotoisuutta vaan ei ihan puhdasta cosya. Myös toimittaja-poliisi-yhteistyö sopii lajiin. Ehkä esikoinen oli toisinkoista jäntevämpi, mutta se ei haittaa. Luin uutuuden mielihyvin kesän alun dekkariviihdytyksenä. Odotan, mitä lopun käänne merkitsee Eevin, Mirekin ja Matsin elämänkäänteisiin ja minkälainen rikos saa seuraavaksi ratkaisunsa.
•
Kaisu Tuokko: Yksin, Otava 2024, 303 sivua. Sain kirjan kustantajalta kirjailijan tervehdyksin. Kiitos!
Haaste käynnistyy: kymmenes kirjasomen naistenviikko on heinäkuussa 2024!
Tänään vietämme Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Sen hengessä haastan sinut osallistumaan keskikesäiseen vapaaseen, tasa-arvoiseen haasteeseen, olet sitten bloggaaja, grammaaja ja tiktokkaaja tai vain lukija ja kommentoija. Julkistan haasteen näin maaliskuussa, jotta ehdit suunnitella luettavaa ja postattavaa.
Aihe ja tyyli ovat vapaat:
– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. – Voit kirjoittaa havaintojasi kirjojen naiskuvista. – Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu. – Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria. – Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.
Sukupuolinen moninaisuus on sekin tervetullutta tässä vapaamuotoisessa haasteessa.
Jos postaat blogissa tai julkaiset muussa kirjasomessa, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2024. Jos ilmoittaudut etukäteen, muista lisätä blogisi tai muu kirjasomesi osoite.
Jos vain luet: someta lukemastasi, nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.
Naistenviikon nimipäivät
Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät: 18. heinäkuuta – Riikka 19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla 20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta 21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna 22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita 23. heinäkuuta – Olga, Oili 24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja
Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).
P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 ja 2022 löytyvät koonnista 2023.
P.S. P.S. Canthin liputuspäivän kunniaksi vinkkaan, että Canthin Hannasta ilmestyy sopivasti ennen naistenviikkoa selkokielinen mukautus. Tuunasin kirjan ensin äänikirjaksi, ja koska se ei ole enää saatavilla, muokkasin selkotekstiä kirjaksi, joka ilmestyy kesäkuussa.
Olen aikanaan nähnyt tv-sarjan Huojuva talo (1990), ja se synnytti kummallisesti mielikuvan, että olen lukenut Maria Jotunin kirjan. Enpä ollutkaan! Seikka selvisi, kun todellakin luin kirjan. Lukemisen myötä löysin oivan kirjan tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jo 18. haastekerta. Juttuja kokoaa Ankin kirjablogi.
Kirjan synty ja julkaisu sisältää kimurantteja faktoja. Jotuni aloitti kirjoittamisen 1920-luvun loppupuolella ja osallistui käsikirjoituksella romaanikilpailuun 1936. Hän kielsi kirjan julkaisun ellei hän voita. Ei voittanut. Romaani Huojuva talo julkaistiin vasta vuonna 1963 (Otava) – 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Faktaksi on arvioitu sellaistakin, että romaanissa olisi aineksia Jotunin avioliitosta kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen kanssa. Onko ja kuinka paljon – siitä ei ole varmuutta.
•
Ero tv-sarjaan selvisi minulle heti romaanin alussa. Tv-sarja ei pureutunut Lean lapsuuteen eikä juuri perhetaustaankaan, kun taas romaanin alku valottaa ylisukupolvisesti käytösmalleja, epäonnistuneiden avioliittojen jatkumoa ja perhesuhteiden repivyyttä. Niistä johtuen Lea päättää varhain, että hän kestää mitä vain ja ”rakastaa” vaikka pakotettuna.
Romaanin puistattavimpia kohtia on juhannusjuhla, jossa lipevä Eero Markku painostaa Lean myöntymään suhteeseen. Sitä edesauttaa Lean ystävä Ester, jolla on Jotunin novelleista tuttu tapa suhtautua avioliittoon kauppana. Kovin hyväksi kaupaksi ei Lean ja Eeron liitto osoittaudu.
•
Avioliittohelvettinä ja väkivallan kumuloitumisen kuvauksena Jotunin romaani vakuuttaa. Utraääripäiksi kuvatut puolisot voivat verottaa henkilökuvauksen syvyyttä, koska paha on paha ja aina pahenee, hyvä sen sijaan alistuu nujerrettuna. Silti se, miten kierre ja lietsonta vie yhä syvemmälle umpikujaan, kuvautuu vääjäämättömän tehokkaasti.
”Lea oli jonkun kanssa kulkenut kuin pimeän tunnelin läpi, riidellen ja tapellen, oli kompastellut maahan, noussut ylös, kaatunut. Lika oli tahrannut hänet. Sitä ei voinut pyyhkiä pois. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja kuitenkin hän oli koettanut panna peliin kaikkensa. Suurta se ei ollut, tavallinen ihminen, jolla oli sitkeä halu, että hänet laskettaisiin mukaan, että elämä kulkisi hänen ylitsensä, menisi eteenpäin. Ei muuta.”
Häiriintyneet perhesuhteet vaurioittavat lapsia, ja siitä romaani myös kipeästi kertoo. Lisäksi osuvasti se osoittaa, että samoista taustoista tulevat naiset valitsevat täysin erilaisen linjan elämässään, naiseuden ilmaisussa ja valta-asemassa suhteessa miehiin. Eli Lea ja siskonsa Toini tarjoavat ääripäät – hekin. Lean talouden piiat sen sijaan juoksutetaan kaikki samaan ansaan, niin erilaisia kuin kukin keskenään onkin.
•
Kerronnaltaan kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä lyhyehkövirkkeisyyttä ja valtaisaan vuodatukseen äityviä dialogeja. Yhteiskunnallisuus on melko lailla piilotettu: vain vähän vilahtaa 30-luvun populismia Eeron suusta. Lean suusta puolestaan kuullaan, miten perhe ja sen hyvinvointi on maailma pienoiskoossa: jos perheissä voidaan hyvin, niin voidaan muuallakin. Tässä perheessä ei voida, monessa muussakaan ei. Se kertoo maailmantilasta.
Huojuvan talon loppuratkaisu varmaan jakaa lukijoita. Toisaalta se tarjoaa lohtua, toisaalta siinä on latteaa deus ex machina -keinon henkeä. Ymmärrän kumpaakin johtopäätöstä. Ja ymmärrän perustuksiltaan huojuvan perheen valitettavan hyvin sopivan tähän aikaan. Tilastokeskus julkaisi kesällä 2023 haastattelututkimuksen tuloksia: 33,8 prosenttia 18-74-vuotiaista suomalaisnaisista on kokenut joskus elämänsä aikana fyysistä parisuhdeväkivaltaa ja 50,2 prosenttia henkistä väkivaltaa. Naisista 54 %:a on kokenut työssä seksuaalista häirintää. Eli on syytä yhä järkyttyä Jotunin kuvauksesta, sillä se on edelleen liian tuttua monelle.
•
Maria Jotuni: Huojuva talo, Otava 2023, 577 sivua. Ostin kirjan.
Kuva Maria Jotunista: Daniel Nyblin (1907), Museovirasto (finna.fi).
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.
Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki
Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.
Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee
Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.
Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.
Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu
Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.
Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.
Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija
En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.
Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään.
Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.
Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia
Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.
Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.
Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.
Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Magdalena Hai: Sarvijumala
Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala(Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.
Selkokielisiä novelleja nuorille
Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:
Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2022)
Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.
Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.
Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.
Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.
Eeva Kilpi on ikoni ja idoli, kirjailija, jonka aihevalinnat ovat muuttaneet suomalaista kirjallisuutta. Etenkin ikääntymiseen ja naisen seksuaalisuuteen liittyvä suora käsittelytapa on huomionarvoista. Lisäksi luonnonsuojelullinen vaikuttaminen on ollut aikaansa edellä, eikä sen merkitys ole jäänyt ”vain” kirjallisuusaiheeksi vaan laajalti yhteiskunnalliseksi.
Katson Kilven tuotannon klassikkoihin kuuluvaksi, ja poimin klassikkohaasteeseen (ks. haaste blogista Oksan hyllyltä) Kilven kirjan yli 50 vuoden takaa, novellikokoelman Kesä ja keski-ikäinen nainen (WSOY 1970, BookBeat 2018/2023). Samastun kirjan nimeen, se oli yksi valintakriteereistäni. Niminovellin alku vastaa toimintaani omalla maapläntilläni:
”Tullessaan tähän ihmisten hylkäämään, jumalan selän takana olevaan paikkaan hän oli päättänyt elää sovussa luonnon kanssa, sovussa hyönteisten, hiirien, myyrien, kärpästen, jopa liiankin kanssa. Tänä kesänä ei edes heinää niitettäisi pihasta. Se saisi kasvaa vapaasti ja aivan niin rehevästi kuin halusi. Niin kauan kuin tällä kirotulla saastaan ja jätteisiin hukkuvalla maapallolla ruohonkorsi vielä nosti päätään, hän ei ainakaan olisi ihminen sitä katkaisemaan.”
•
Niminovellissa keski-ikäinen nainen, Id-Maria, viettää mökillään itsellistä kesää. Hän elää eristyksissä, vaatimattomasti luonnon kiertokulun mukaan. Hän on kynnyksellä:
”Hän oli aina ihmetellyt mikä se identiteetti oikein oli. Se oli varmaan tätä: että ihminen tunnustaa keski-ikäisyytensä.”
Mökin lähellä ammottaa avohakkuu ja grynderi myy lammen rannat mökkitonteiksi loma-asukkaille, jotka tuuppaavat synteettisiä pesuaineita veteen. On silti metsää ja lähde, sieniä, marjoja ja linnunlaulua.
Nainen riittää yksinäisenäkin itselleen. Työkaverin piipahdus ja pieni lemmenkohtaus mättäiden päällä tuo vain pientä jännitettä ja toisen näkökulman avioeroon. Yllätysilon tarjoaa pojan saapuminen mökille – ehkäpä uudenlaisen suhteen viriämisen aikuistuviin lapsiin. Id-Marialla on enää yhdestä ikkunasta avautuva näkymä koskemattomaan luontoon – sitä siis vielä on ja on oltava jatkossakin. Oivallus syntyy:
”Miten sanottiinkaan: että valta maailman muuttamiseen on keski-ikäisillä; hänen täytyi ajatella tätä asiaa perusteellisesti, mitä kaikkea se sisälsi.”
•
Tätä on Kilven proosa: tarkkaa, tuoretta, rytmikästä, selkeää kieltä – mutkatonta ilmaisua. Ei aiheita eikä teemoja hiivistellä, mutta niitä ei pureskella lukijalle valmiiksi tai helposti nieltäväksi soseeksi vaan aina jotain jää auki, sattumiksi lukijan sulatella.
Kokoelmassa on vain viisi novellia. Kahdessa ensimmäisessä möyhennetään seksitabuja, ja ne tuntuvat sopivat kirjan ilmestymisajan virtauksiin. Vapaa seksi alkoi olla valtavirtaa, mutta Kilven novellissa nainen ravistelee sitä vielä hitusen lisää: luennoi vanhusten seksistä ja menee sänkyyn lastensa ikäisen parikymppisen kanssa.
Novelleista kätketyimmäksi (ainakin minulle) jää ”Raportti”, jossa eronnut keski-ikäinen nainen saadaan ryöpyttämään ajatuksiaan ihmelääkkeen voimin. Yksi novelleista on nimeltään ”Tamara ja minä” ennakoiden rakkausklassikoksi mainittua Tamara-romaania, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin. Novellissa Tamaran sitoutumattomasta seksielämästä virtaa saa sitä sivusta seuraava kertoja, Tamaran kuuntelija:
”Hänen kuvauksensa tästä oli jälleen yksi elämäni voimakkaimpia kokemuksia, olen siitä hänelle sydämestäni kiitollinen.”
•
Kaksi ensimmäistä novellia kuuntelin Eija Ahvon taitavasti lukemana, muut luin verkkokirjasta. Minulle yhä sopii parhaiten lukeminen, siten tekstiin ja kerronnan keinoihin uppoaminen. Pidin kovasti kuulemastani ja lukemastani, silti luonnehtisin, että tämä novellikokoelma oli minulle eritoten ajankuva ajattomine aineksineen ja katselmus kirjailijan proosatuotannon pääteemoihin. Arvostan.
•
Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen, WSOY 1970 / BookeBeat 2018/2023. Äänikirjana 3 tuntia 50 minuuttia, lukijana Eija Ahvo: 84 sivua.
•
Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:
Naistenviikolla riittää uskomuksia ja nimipäiviä. Heinäkuinen kirjajuttutarjonta on myös runsas, sillä kirjasomettajia on mukana naistenviikkohaasteessa – jo yhdeksättä kertaa. Haaste on kaikkiaan vapaa, myös sukupuolijaottelun suhteen.
Kokoan tähän postaukseen linkkejä naistenviikkojutuista ja kommentteja luetuista naistenviikkokirjoista. Listaan etukäteisilmoittautuneet (toivottavasti onnistuin poimimaan kaikki):
Naistenviikon viimeisen päivän kirjaparia sitoo sisaruus. Liane MoriartynKolme toivetta kertoo kolmikymppisistä kolmosista ja Anna CavaldanKarkumatka kolmenkympin tienoilla olevasta perheneliköstä eli kahdesta sisaresta ja kahdesta veljestä. Kummassakin sisarussarjassa sattuu ja tapahtuu, mutta yhteistä on rakkaus – erilaisuudesta huolimatta keskeinen tuttuuden tunne, joka kumpuaa yhteisestä historiasta, jakamisesta ja luottamuksesta. Ja sitä on myös ystävyys, laajennetaan sisaruus siten – Cavaldaa lainaten:
”Sen jälkeen puhuimme siskojenvälisiä juttuja. Hyppään sen kohtauksen yli. Siinä on liiaksi salakieltä, oikopolkuja ja hirnuntaa. Ja ilman ääntä se ei sitä paitsi kuulosta miltään.
Kaikki siskot kyllä ymmärtävät.”
Liane Moriarty: Kolme toivetta
Liane Moriartyn kirjat viihdyttävät. Hänen kirjoissaan ihmisen höpsöys, erehtyväisyys ja kaikenlainen elämään kuuluva aaltoilu välittyvät nautittavan moninaisesti. On naurettavaa ja murehduttavaa. Mainiota päättää naistenviikon kirjakokemukset vetävään kerrontaan.
Suosikkejani Moriartyn suomennetusta tuotannosta ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet(myös tv-draamasarjana) ja Omena ei kauas putoa. Uusin suomennos Kolme toivetta (WSOY 2023) on Moriartyn esikoisromaani, joka on alun perin ilmestynyt jo 2004, ja nyt sen on sulavaksi suomentanut Helene Bützow.
Esikoisromaanissa Kolme toivetta ovat jo esillä kirjailijan ydintaidot: (nais)henkilöt ovat käänteen äärellä, perhe vaikuttaa merkittävästi, tunnelma vaihtelee komedian ja tragikomedian välillä, henkilökuvaus zoomaa välillä pikakuvana syvälle ja vaihtaa nopsaan laajakulmaan. Ihmissuhteista on kyse.
•
Kolme toivetta alkaa tömäkästi: kolmen naisen ravintolaseurueesta yksi heittää fonduehaarukan raskaana olevan naisen vatsanahkaan. Mistä on kyse, mitä tästä seuraa?
Romaani hyppelehtii kolmen siskon elämäntapahtumista toiseen heidän ikävuosiensa 33 – 34 välillä ja haukkaa paloja muistoista nykyhetkeen. Lyn, Cat ja Gemma ovat kolmoset, joten on luontevaa fokusoida perheeseen, jonka vaiheissa riittää draamaa siinä kuin naisten nykyisessä aikuiselämässäkin.
Kolmen päähenkilön keskinäinen erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet takaavat, että niistä riittää reviteltävää. Yksi siskoista on sarjaseurustelija, toinen epätoivoisen vauvakuumeen kourissa parisuhdekriisiytyen ja kolmas uusperhekuviossa. Ja Moriartyn valtti: myös sivuhenkilöistä hän sivaltaa terävää ja hupaisaa pienin heiton. Esimerkiksi tyttöjen isoäiti hykerryttää, ja siskosten eronneet vanhemmat yllättävät. Hauskasti välissä on lyhyitä ”ylimääräisiä” tekstejä, joissa näkyy ulkopuolisen silmin tätä touhua muualta kuin siskojen sisäpiiristä.
Kepeä, luistava kerronta sopii kesälomaa odottavan tai kesälomalaisen irroittelulukemistoon, varmasti muihinkin tilanteisiin. Ja kyllä tämäkin Moriartyn kirja sopisi mainioksi tv-draamakomediaksi.
•
Liane Moriarty: Kolme toivetta, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2023, 384 sivua. Lainasin kirjastosta.
Anna Gavalda: Karkumatka
Anna Cavaldan pienoisromaani on alun perin ilmestynyt 2009, mutta Karkumatka (Gummerus 2011) osui nyt kirjastosta sattumalta käsiini sisaruusteemaan sopien. Ei kirja osoittautunut ikimuistoiseksi teokseksi, mutta mukava välipala siitä kehkeytyi.
Yhden viikonlopun kestävät tapahtumat kuvaavat sisarusten käännekohtaa. Se ei ole mullistava, vain yksi hiipivä askel aikuisuuteen. Isoveli Simon kuskaa sisariaan minäkertoja-Garancea ja Lolaa sukuhäihin, jonne odotetaan myös pikkuveljeä Vincentiä. Siskoksia rasittaa Simonin niuhoittava vaimo Carine. Kun ilmenee, ettei Vincent tule häihin, sisarukset karkaavat tapaamaan Vincentiä tämän työpaikalle, pienen maalaiskylän linnaan.
Garance kertoo kepeästi ja pisteliäästi tilanteista. Vaivihkaa näkyvät erot pariisilaisten trenditietoisuudessa ja esikaupunkilaisten tai maalaisten karkeudessa. Hieman arroganttia, tuumin.
Sisaruksiaan minäkertoja kuvailee rakkaudellisesti. Jokainen heistä on erilaisissa elämäntilanteissa, ja perheyhteydessä on tapahtumassa muutos. Eikä kaikki ole sitä, miltä se vaikuttaa. Kirja tallentaakin hetken onnen, joka ei voi jatkua sellaisenaan:
”Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi.”
Kauniisti minäkertoja tutkailee isosiskoaan, juuri eronnutta Lolaa, joka kärsii lasten yhteishuoltajuudesta. Kertoja kokee siskon olevan hänen paras ystävänsä. Ystävyyden ydin, erilaisuuden ja erillisyyden hyväksyminen kiteytyy: ”Koska hän on hän, koska minä olen minä.” Päätän naistenviikkoni näihin salliviin sanoihin sisaruudesta, ystävyydestä, naiseudesta, ihmisyydestä.
Tänään niputan kaksi erilaista teosta, joissa aiheena on ulkonäköön liittyviä asioita. Nämä kaksi kirjaa avaa silmiä ja näkökulmia läskiin ja kauneuteen. Ei kauneus taida olla vain katsojan silmässä vaan rakenteellinen juttu, joka kytkeytyy kulttuuriin ja kulttuurihistoriaan. Näin jatkuu naistenviikkoni.
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille
Raisa Omaheimo on kirjoittanut komediaa, joten hänellä on oiva draaman ja rytmin taju. Sehän siirtyy myös faktan puolelle kirjassa Ratkaisuja läskeille (S&S 2022), joka keikkuu tietotekstin ja esseen rajoilla. Kirjassa omakohtainen yhdistyy faktoihin eri tutkimuksista rennosti mutta myös raikkaan riidanhaluisesti.
Omaheimo ampuu kirjassa alas monia lihavuususkomuksia. Yksi romutuksen kohde on painoindeksi. Lihavuuden medikalisoinnista hän kirjoittaa näin:
”Lihavuutta halutaan hoitaa tarmokkaasti. Ihmisten paino on medikalisoitu, lihavuudesta puhuttaessa käytetään sanoja kuten epidemia: lihavasta kehosta on tehty lääketieteellinen ongelma, meidän läskit kehomme eivät saisi olla olemassa, ne pitää korjata ja hoitaa ja parantaa.”
Ei Omaheimo kiistä sitä, etteikö painon alentaminen helpottaisi monia sairauksia, mutta hän todistaa, ettei painonpudotus ole varsinainen lääke vaan esimerkiksi tilanteeseen vaikuttavat lihaskunto ja hapenottokyky. Ne eivät ole painosta kiinni.
•
Tästä loikkaankin omakohtaiseen lähiaikojen kokemukseen jalkavaivojen pahentuessa. Useamman lääkärin lääke on minulle ollut painonhallinta. Konsultoiva ortopedi lähetti työterveyden tutkimuspyynnön bumerangina takaisin, koska tiedoissa ei näkynyt painoni ja pituuteni – eli painoindeksi. Painoindeksi ei vaikuta kuitenkaan siihen, miksi nivelrikko on tosiasia eikä se parane.
Kaksi seikkaa, miksi tilanne kirpaisee. Ensinnäkin kiputilojen vuoksi liikkuminen ja lihaskunto ovat romahtaneet, eikä minua lohduta kiistämätön tietoisuus noidankehästä kipu-liikkumattomuus-paino. Toisekseen, joo, painoni nousu on tosiasia ja hämmentää, kun fyysinen minämielikuvani taitaa olla 30 vuotta ja kiloa vanhentunut.
•
Ja tästä päästään syvään päähän eli ulkonäköpaineisiin liittyen lihavuuteen. Niitä Omaheimo tuulettaa, tuloksena on raikasta, itsensä likoon laittavaa proosaa. Ja vaikka paljon samansuuntaisia juttuja julkaistaan mediapalstoilla ja somessa, läski-stigma ei ole poistunut. Omaheimo kirjoittaa marginalisoituneista kehoista:
”Lihavuuden stigmaan liittyy oleellisesti ajatus siitä, että lihavuus on yksilön keskeisin ominaisuus, jonka kautta hänen koko ihmisyyttä tarkastellaan. Stigmaan liittyvä häpeä ankkuroi kokemuksen yksilöön.”
Silti on kyse rakenteista. Niitä vastaan tämä kirja iskee tehoavan sanan lekalla. Sen iskut ovat osuneet myös lukijoihin ja kirjasomeen: Ratkaisuja läskeille äänestettiin Bolgistanian 2022 tietokirjavoittajaksi. Tulkitsen rakenteiden ja mielikuvien horjuttamiseksi myös sen, että läskikirjan kansi hehkuu häpeämättömästi glitteristä, kiiltokuvista ja hempeästä pinkistä.
Kevään Helsinki Lit -tapahtumaa varten luin Liv Strömquistin sarjakuvakirjan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, ja nyt heinäkuussa sain kirjastosta lainaan uutukaisen Peilisalissa (Sammakko 2023). Tyyli pitää kutinsa: paksuhko sarjakuvakirja jakautuu lukuihin, joita yhdistää sama aihe, ja aihetta käsitellään tekstipainotteisesti, esseemäisesti eri aikojen filosofeja ja tutkijoita referoiden tai siteeraten.
Peilisalissa tutkiskelee kauneutta, eritoten naisten kauneuspaineita ja karkeasti kiteyttäen: markkina-arvoa. Kirja alkaa Kylie Jenneristä, pistäytyy eri aikojen kuuluisissa kaunotarnaisissa kuten Marilynissä ja keisarinna Sississä. Kauneuden ja avioliittojen suhdetta se käsittelee eri aikojen ja kulttuurien kannalta, painotus on länsimaissa. Muutama keski-ikäinen tavis saa myös minäkuvapuheenvuoron.
Kiinnostavaa on se, miten kirjassa pohditaan kuvallisuutta ja kuvauksen kohteena olemista. Jenner ei edusta vain typykkää, jota tytöt ja naiset haluavat apinoida, vaan myös selfieiden ottajaa, joka hallinnoi omia kuviaan. Toisin on ollut ennen, kun kuvattava on kuvaajan katseen armoilla. Sissi on kirpaiseva esimerkki: populaaristi hullaannuttavat keisarinnan muotokuvat muuttuivat painolastiksi ulkomuotoaan piinaavasti vahtivalle, vanhenevalle Sissille.
Siis tekstipainotteinen sarjakuva. Ihmettelen kääntäjä Helena Kylmälän taitoa loihtia suomeksi alkuperäisen teoksen ilmeen. Värit ja sivujen vaihtelevankokoiset ruudut vaikuttavat visuaaliseen ilmeiseen. Lisäksi Strömquistin omaperäinen piirrostyyli antaa luonteen kokonaisuudelle. Jälki on pelkistynyttä ja tehokasta. Siitä olkoon esimerkkinä tämä aukeama:
Kuvasitaatti olkoon lenkki myös juttuni aloittaneeseen Omaheimon kirjaan, eli kauneusihanteisiin kytkeytyvään läskikammoon. Ulkomuodon muuttuminen ikääntyessä on kirjan yksi teema, ja siihen liittyen lopetan juttuni viisaisiin sarjakuvan sanoihin:
”Me ihmiset VOISIMME ajatella fyysisen kauneutemme katoamista – muistutuksena elämän lyhyydestä, eräänlaisena MEMENTO MORINA kaiken katoavaisuudesta, JA SE ON HYVÄ, sillä se auttaa muistamaan kuoleman ja pakottaa arvostamaan sitä mitä meillä on NYT – sillä se on NYT TAI EI KOSKAAN – KOSKA KAIKEN MITÄ MEILLÄ ON, ME TULEMME MENETTÄMÄÄN, KAIKKI KATOAA JA ON PIAN IÄKSI POISSA.”
•
Liv Strömquist: Peilisalissa, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2023. Lainasin kirjastosta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista
Onnittelut Leenoille! Tänään kohdistan naistenviikon tervehdykset Marja-Leenoille, eritoten Marja-Leena Lempiselle ja Tiaselle. Heidän realistinen aikuisproosansa kuvaa arjen elämää naisten näkökulmasta. Lempinen kertoo suomalaissiirtolaisista Kanadassa noin sata vuotta sitten, Tianen muutaman vuosikymmenen takaa suomalaisella pikkupaikkakunnalla.
Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Nyt peruutamme 1980-luvun alkuun. Englannissa valmistellaan Charlesin ja Dianan häitä, mutta pienessä itäsuomalaistaajamassa arvuutellaan omaa ja jälkeläisten perhe-elämää. Sodan käyneet miehet ovat kuusikymppisiä patriarkkoja, joille vaimot passaavat kahvit ja ruuat nokan eteen. Aikuiset lapset perustavat ja purkavat perheitä.
Muistan kyllä jotain noista ajoista, mutta suit sait sisäpiiriin minut vie Marja-Leena TiaisenLauantaitanssit (Icasos 2022). Romaanin päähenkilö on 55-vuotias, vaihdevuotinen Maija, jonka muutamaa vuotta vanhempi aviomies Juhani haaveilee eläkkeestä ja muuttamisesta 50 kilometrin päähän perintötilalle. Maija on myötäillyt miestään 35 avioliittovuotta:
”Mutta tässä Maija Taskinen, omaa sukua Kolehmainen, istui. Hillitty kotirouva, joka ei ollut korottanut ääntään edes silloin, kun oli saanut tietää miehensä uskottomuudesta.”
Maija on tottunut pitämään mölyt mahassa, kun mies pomottaa. Siitä moni huomauttaa, myös aikuinen lääkäripoika ja ruotsalaistunut tytär. Romaani kuvaa Maijan elämän käännevuotta, jolloin hän alkaa miettiä, mitä hän itse haluaa.
•
Ajankuva välittyy vähäeleisesti mutta osuvasti. Siihen limittyy keski-ikäisen pariskunnan arjen kuvaus kaikessa tavallisuudesaan kuten lauantainen saunominen, kiuasmakkara ja pariskunnan raukea lauantailempi. Myös pienen paikkakunnan utelias ilmapiiri ja kaikenlaisten kissanristiäisten merkitys yhteisössä tulevat mainiosti esille. Maijan ja Juhanin lasten välityksellä ilmestyy kirjaan elementtejä, miten pariskunta ja ulkopuoliset suhtautuvat avioeroon tai monikulttuuriseen pariskuntaan.
Jotkut asiat minua sekä viehättävät että tuskastuttavat. Maijan alisteinen suhde avioliitossa, hänen arkailunsa ja vetäytymisensä jopa riepoo, vaikka Tiainen tekee hyvin ymmärrettäväksi Maijan toiminnan. Hän on oman aikansa kasvatuksen ja arvojen tulos.
Romaanin kerronnan verkkaisuus myötäilee Maijan hidasta havahtumista ja sopuisuushalua. Jos 2022 näkökulmasta Maijan ajatustenkulut ja ratkaisut tuntuvat etanan etenemiseltä, 1980-luvun kyläkulttuurissa siinä saattaa olla radikaaleja aineksia. Koen Tiaisen romaanin kunnianosoitukseksi tavallisille maalaisnaisille, joille ei ihmeitä ole tapahtunut, mutta arvokasta on elämä, jossa paistetaan piirakoita, ajetaan ajokortti ja punnitaan hyvälle elämäelle tärkeät kotiasiat.
•
Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit, Icasos 2022, 279 sivua. Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.
Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas & Kaivosten kaupunki
Marja-Leena Lempinen kirjoittaa realistista kaunokirjallisuutta 1920-luvun suomalaissiirtolaisista Kanadassa. Se on konstailematonta, arkista ja minäkertojiensa tasalla pysyvää kuvausta. Romaanien naiset ovat lähteneet Savosta merten yli parempien tienestien perään, sillä kotomaassa ei juuri köyhille tytöille ole vaihtoehtoja.
Naisten taivas (Icasos 2021) tutustuttaa Jennyyn ja Hannaan, ja siinä kumpikin nuori nainen kertoo ajatuksistaan ja toimistaan. Toisessa osassa Kaivosten kaupunki (Icasos 2022) kertoo vain Jenny. Ratkaisu sopii oikein hyvin, ja muutenkin kerronta on sujuvoitunut verrattuna ensimmäiseen osaan, jossa minua hiersi hivenen epäuskottava itsereflektio ja sanonnan tapa, joka ei aina tuntunut sopivat maahanmuuttajalikkojen suuhun. Toinen osa siten vakuutti autenttisen oloisena siirtolaisnaisen kerrontana.
•
Jennyn veli Ensio on muuttanut Kanadaan jo aiemmin, ja Jenny pakenee sydänsurujaan uuteen maailmaan. Lapsuudenystävä Helmi kulkee Jennyn mukana mutta heidät erottaa erilaiset unelmat. Helmi haaveilee miehestä, perheestä ja omasta farmista, ja hän löytääkin maanläheisten toiveiden jakajaksi kunnollisen Veikon.
Jenny on selvästi sarjan pääosassa, ja hän edustaa uutta naista, joka unelmoi itsenäisestä elämästä. Jennyn silmin nähdään rikkaiden perheiden ja palveluskunnan eriarvoisuus sekä naisten kovan raadannan todellisuus.
”Olin ryhtynyt katselemaan asioita uudesta näkökulmasta. Vaikka yläkerran väki suhtautui meihin sivistyneen kohteliaasti ja asiallisesti, tajusin, että olimme heille tärkeitä samalla tavalla kuin lapio työmiehelle.”
Talouslama muuttaa kaikkien tilannetta, ja toisessa osassa Jenny saa pesti täysihoitolan emäntänä pienestä kaivoskaupungissa. Vaan miten käy Jennyn itsellisyyden, kun häntä piirittää komea mutta äkkiväärä Aarne?
•
Suomalaiset piiat, mainarit ja kaivoskaupunkielämä elävöittyvät Lempisen kirjassa. Samoin se, etteivät Suomen kansalaissodan rintamalinjat ole hävinneet mihinkään kymmenessä vuodessa eikä mannerten vaihdossa. Hyvin tulee esille myös se, että perheen kesken kuulumisia vaihdetaan tiuhassa kirjeenvaihdossa mantereelta toiselle.
Lempisen kerronnan mutkattomuus saa lukemaan kirjat sutjakkaasti. Enni Mustonen tulee mieleen: sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita käytiin myös Amerikan mantereella. Myös Antti Tuuri on kuvannut romaaneissaan samoja aikoja, ja aatoksiini ilmaantuvat Ikitien ihmiskohtalot, sillä Lempisen kirjassa Jennyn levoton Ensio-veli lähtee varoituksista huolimatta Neuvosto-Karjalaan työläisten paratiisiin.
Suosittelen Lempisen siirtolaiskirjoja historiallisen romaanin ystäville, joita kiinnostaa kanadansuomalaisten ja heidän yhteisöjensä muodostuminen 1920-30-lukujen taitteessa.
•
Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Icasos 2021, 231 sivua & Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 260 sivua. Sain kirjat kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Myönnän: tässä naistenviikon kirjaparipostauksessa valittujen romaanien yhteys saattaa vaikuttaa löyhältä. Mutta yhteyksiä on!
Kumpikin kertoo sodan muuttamista ihmisistä. Anna-Kaisa Linna-Ahon kirja kuvaa maalaiselämää jatkosodan jälkeen ja Elif Shafak kyproslaisen kahtiajaon ja sodan vaikutuksista 1970-luvun tietämiltä 2020-lukuun. Romaaneiden rakkausliittoja varjostaa synkkenevät mielenterveysongelmat, ja kummassakin kirjassa menneistä puhumista yritetään tukahduttaa. Lisäksi sijansa saa ei-heteronormatiivinen rakkaus – kummassakin se on pitänyt piilottaa ja silti se on aiheuttanut hengenvaaran.
Yllättävin yhteys lehahtaa puista. Myrskylasissa puiden osuus jää viittauksenomaiseksi, mutta Kadotettujen puiden saari -romaanissa puiden elämä on yksi keskeisistä teemoista, lisäksi viikunapuu on yksi kirjan kertojista. Tässä maistiaisiksi peräkkäin kirjasitaatit:
”Ehkä kaikki elävä oli pohjimmiltaan samaa, ihminen vain etsi eroja ja piti itseään parempana, vaikka puut, esimerkiksi, osasivat sentään elää rauhassa toistensa kanssa. (Myrskylasi).”
”Mutta minä välitän, ja niin kauan kuin pystyn kertomaan tätä tarinaa, aion ottaa siihen mukaan myös oma ekosysteemini olennot – linnut, lepakot, perhoset, mehiläiset, muurahaiset, hyttyset ja hiiret – koska yhden asian olen oppinut: missä on sotaa ja kärsimystä aiheuttavia jakolinjoja, siellä ei voi olla voittajia, ei ihmislajin eikä minkään muunkaan. (Kadotettujen puiden saari)”
Ja kumpikin kirja sopii lukuromaaniksi, melankolisesti kietoutuvien ihmiskohtaloiden kudelmaksi, jota kirkastavat rakkauden ja toivon loimet.
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi
Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen kertoi sota-ajasta, hämäläisen maaseudun nuorista ihmisistä kotirintamalla. Myrskylasi (Otava 2023) on sille suoraa jatkoa. Taitavasti uutuudessa kerrataan päähenkilöiden taustoja ja edellisen romaanin tilanteita, joista nyt jatketaan.
”Mikään ei pääty yhtäkkiä, ei sota, ei elämä, ei menneiden vuosien paino. Sen jälkeen, kun aseet on laskettu, rauhaa ja sen ehtoja sovitellaan vielä pitkään, eikä kerran syttynyt pelko väisty mielistä saman tien. Eikä kuolemakaan tuo heti helpotusta sitä odottaneille.”
Ellenin ja Annan yhteiselo Helsingissä on päättynyt, ja Ellen palaa vanhan rouvan Dagmarin kartanon maatyöläiseksi ja pelkää kohtaamista kartanon perijän Valdemarin kanssa. Naapurihuvilassa Lydia piilottelee, miten vaikeista sotatraumoista aviomies Sasha kärsii. Muut kirjan henkilöt roolittavat näiden mainittujen jännitteisiä kohtaamistilanteita, joita aina pahentaa vaikeiden asioiden peittely, kiertely ja puhumattomuus.
•
Ensimmäisen romaanin erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemat jatkuvat tässä romaanissa, mutta ne ovat avoimemmin esillä. Shasha ei ole ainoa, jonka mieli on sodan murtama, mutta romaani osoittaa, että sodan jälkeen heikkouksien myöntäminen tai avun saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös rakkauden ja pelon yhdistelmä, ja sitä romaani kuvaa kipeästi.
Rakkauden piilottelu ja sen tukahdutettu kipinä kuumentaa Elleniä, jonka joutuu kätkemään oikean itsensä ja taustaansa rintamakarkurina. Nyt kirjassa avataan sukupuolisen moninaisuuden merkitystä yhteiskunnassa, jossa ei sellaista käsitetä, vaikka:
”Ja samalla tavalla tieto ihmisestä ja hänen ominaisuuksistaan oli valmiina jo ihmisen idussa, ja sen tiedon mukaan hänkin oli kasvanut sellaiseksi kuin oli, eikä hän itse sille mitään voinut. Ei koivunkaan siemen kasva männyksi lyömällä tai pilkkaamalla, eikä hän kasvanut kumpaakaan sukupuoleen, oli vain särkynyt siinä yrityksessä.”
Kovin alakuloinen vire romaanissa on, ja se on perusteltua sodan varjon ja jokaisen henkilön synkkien kokemusten tai salaisuuksien vuoksi. Romaanissa avautuu arvoituksia, joista esikoisromaani virittyi, ja se palkitsee lukijaa mutta toisaalta vie jotain ensimmäisen romaanin lumosta.
Silti täytyy todeta, että tunnelmat tehoavat sekä hiottu kerronta ja henkilöstä toiseen siirtymät sujuvat taitavasti. Ellenin ja Valden jännitteiset välit välittyvät hyvin – kiellettyjen tunteiden sähköisyys pitää loppuun asti. Loppu armahtaa ja tarjoaa tulevaisuuden toivoa, myös kirjan hienosti rajaama kuvausaika keväästä syksyyn, kasvukauteen, viittaa kehitykseen ja luonnonyhteyteen – elämän etenemiseen.
•
Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi, Otava 2023, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari
Elif Shafakin romaanit kuuluvat lukuromaaneihin, joissa henkilöiden kohtalonkysymykset kytketään kulttuuriin ja yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin. Olen nauttinut jokaisesta hänen romaanistaan. Niin kävi myös nyt, vaikka aluksi en päässyt imuun, sillä kaikkitietäväksi minäkertojaksi korotettu viikunapuu tuntui keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta mitä pitemmälle romaanissa etenin, sitä suvaitsevaisemmaksi tulin.
”Puu on muistojen vaalija. Meidän juuriimme kietoutuneina, meidän runkoihimme kätkeytyneinä on koko historian virta, kadonneiden luut ja sotien rauniot – sotien, joissa ei ole voittajia.”
Myönnän aluksi loikkineeni viikunapuun osuuksissa kunnes ymmärsin niiden sisältävän paljon kerronnallisesti arvokasta. Viikunapuu opetti ja tuputti tietoa niin Kyproksesta kuin päähenkilöistäkin, mutta myös kiteytti, kuvaili runollisesti ja valaisi puiden viestintää ja muistia. Kokonaisuudessaan Kadotettujen puiden saari (Gummerus 2023) ei jää mieleeni vain romaanina luontoyhteydestä vaan myös kahtia jakautuneiden saarelaisten traumoista ja kreikkalais-turkkilasia jakolinjoja ylittävänä rakkaustarinana.
•
Romaanin yksilökeskeinen punainen lanka on Kostaksen ja Defnen kielletty rakkaus 1970-luvun alussa Kyproksella ja kirjan nykyhetken elämä Englannissa, jolloin Defne on kuollut ja teini-ikäinen Ada sinnittelee surussa Kostas-isänsä kanssa. Keskeiset sivuhenkilöt Yusuf ja Yorgos isännöivät 1970-luvulla tavernaa Iloinen viikunapuu, ja homofobisessa ympäristössä joutuvat peittelemään suhdettaan. Heidän kohtalonsa kytkeytyy nuoreen lemmenpariin Kostakseen ja Defneen, lisäksi 2000-luvun alun aikoihin, joina Kyproksen maaperästä kaivellaan sodassa kadonneiden luita.
Ada ei tiedä juuri mitään vanhempiensa menneisyydestä eikä kulttuureista. Pienperheeseen tulee yllättäin Kyprokselta vieraaksi äidin sisko, taikauskoinen Meryem, ja se oikeastaan sysää kirjan kerronnan monet aikatasot paljastamaan niin perhesalaisuuksia kuin Kyproksen lähihistoriaakin.
•
Romaanin runsaus viehättää. Siinä ympätään tunteikkaaseen suhdesaagaan luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä puista, hyönteistä ja linnuista sekä saaresta, jota monet kansat ovat talloneet ja jossa uskonnot, uskomukset ja kahden kulttuurin rinnanelo ja konfliktit jatkuvat. Kaikkien kohtalo kolahtaa aina ihmisen julmuuteen erotella ja tuhota.
Sain aika sentimentaalisen mutta nautittavan proosaelämyksen, jossa kauheuksen ohella elävät jatkuvuus, lempeys ja toivo – elämän epätäydellisyys. Minua viehättää rakenteen ja kerronnan elastisuus, ja senkin kiteyttää elämänkaltaisen romaanin viikunapuukertoja:
”Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osasina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.”
•
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari, suomentanut Helinä Kangas, Gummerus 2023, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.
Naisille markkinoidaan paljon tunteisiin vetoavia romaaneja, joissa laveasti kuvaillaan ihmiskohtaloita. Niissä oleellisia ovat salaisuudet ja kohtalokas rakkaus, jotka juontavat jonnekin historiaan. Tapahtumaympäristön eksoottisuus tai villi kauneus voimistavat tunnelmaa. Kyllähän vetävälle ajanvietteelle on kysyntää – siis selvää naistenviikon juttuainesta! Siksi niputan naistenviikkohengessä kaksi nykysuosikkia käännöskirjallisuudesta.
Kate Morton on konkari edellä kuvaamassani runsassivuisessa lukuromaanilajissa, viimeisin on romaani Takaisin kotiin (Otava 2023). Uusi tulokas on amerikkalainen Shelley Read, jonka menestysromaania Minne virta kuljettaa (Otava 2023) on verrattu menestyskirjaan Suon villi laulu. Samaa siinä onkin köyhän tytön kohtalokas rakkaus ja selviytymistarina kehyksenään luontokuvaus.
Tunnustan heti kärkeen, että osoittautui, ettei kumpikaan kuulu minun teekupposiini. Tukahdetut tunteet ja enemmän tai vähemmän paljastuvat salaisuudet eivät sinänsä minua karkoita, mutta kummassakaan ei oikein päästy juonipinnasta irti. Kummankin jälkeen minulle jäi tyhjä tunne: tässäkö tämä oli. Mitä siis toivoin? Henkilökuvauksen syventymistä ja juonta laajentavaa näkemystä? Kyllä. Ja sitten tajusin: tokihan nämä kirjat voivat palvella sellaisenaan, vaan tällä kertaa ja tässä lukutilanteessa kumpikin kirja jäi silkaksi ajankuluksi. Mikäpä siinä.
•
Minne virta kuljettaa yllätti hippusella kannanottoa. Kirjan alku kuvaa hienosti tekojärven pohjalle jäänyttä aluetta. Tällainen ekologinen näkökulma lisäsi kiinnostustani. Kokonaisuutena romaani on lähestulkoon kronologinen Victorian kehityskertomus 15-vuotiaasta nelikymppiseksi. Se käynnistyy oitis ensisilmäysrakastumisesta. Victoria hullaantuu intiaanipoikaan, ja se täytyy pitää salassa oman persikkatilan väeltä: isä on ankara ja veli äkkipikainen riehuja. Ekologisuuden lisäksi kirja käsittelee rotujen eriarvoista kohtelua.
Readin romaani kuljettaa minäkertojaa 1940-luvun lopusta Vietnamin sodan aikoihin, ja siksi kuuluu pientä yhteiskunnallista huminaa samalla, kun Victoria kertoo kohtalostaan ja sydäntä särkevästä luopumisestaan. Romaanin henkilöt edustavat köyhää maaseutua, luonnosta riippuvaista väestönosaa vasten kaupunkien hyvinvointia. Rinnalla kulkee persikkatilan kohtalo tekojärvisuunnitelmien uhrina. Kalliovuoret, kanjonit, joki ja villi luonto tarjoavat tehokkaan taustan. Persikkapuut ja makeat hedelmät kuvataan mehukkaasti. Syntymät ja kuolemat sekä perheiden vaikeneminen salaisuuksista ja tragedioista rakentaa varsinaisen tunneympäristön, ja loppu tarjoaa toivon.
•
Mortonin romaanissa minäkertoja Jess palaa Lontoosta Sidneyhin, sillä hänet kasvattanut yhdeksänkymppinen isoäiti Nora on joutunut sairaalaan. Nora on aikanaan syrjäyttänyt huoltajana Noran äidin Pollyn. Toimittajataustainen Jess saa vihiä perhetragediasta, jota hän ryhtyy selvittämään. Kirja kulkee eri aika- ja tekstitasoissa, ja se vie eteläiseen Australiaan, jonka pikkukaupungissa on kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Takaisin kotiin sisältää lisäksi amerikkalaisen tutkivan journalistin kirjan kyseisestä perhetragediasta.
Takaisin kotiin saa jännitteensä kuolemantapauksien selvittämisestä, ja samalla pompahtaa monenlaisia yllätyksiä salaisista suhteista ja piilotelluista asioista. Minun makuuni kirjassa löytyy liiaksi lippusia ja lappusia, jotka tuovat aina uusia salaisuuksia päivänvaloon. Yllätyksiä siis riittää, mikä verottaa henkilökuvausta. Morton pitäytyy siis perheasioissa ja niiden yllätyksellisyydessä, eikä siinä ole viittauksia yhteiskunnalliseen, jos ei oteta lukuun pientä ripausviitettä aboriginaalien tarinaperinteeseen.
•
Lopuksi teen juonipaljastuksen, joten jätä jutun lukeminen tähän, jos haluat välttyä sellaiselta.
Kummassakin romaanissa äitiys nousee keskeiseksi teemaksi. Äitiys merkitsee rakastuneiden geeniperimän jatkumista, mutta se merkitsee myös sitä, miten halu tulla äidiksi voi olla polttava ja siitä halusta luopuminen saa ihmisen toimimaan arvaamattomasti. Näin tapahtuu niin romaanissa Takaisin kotiin kuin Minne virta kuljettaa –kirjassakin. Lapsen parhaaksi toimiminen tuottaa samanlaisen teon: vauvan luovuttamisen niin, että biologiselle vanhemmalle jää epätietoisuus, miten rakkauslapselle käy. Kumpikin kirja väläyttää lopussa toivoa, että aikuinen lapsi ja etääntynyt äiti voivat kohdata ja mahdollisesti rakentaa loppuelämän suhteen.
Siispä tunteikkuuden ystäviä nämä kirjat viihdyttävät ja saattavat jopa hikoiluttaa silmiä.
•
Kate Morton: Takaisin kotiin, suomentanut Hilkka Pekkanen, Otava 2023, 612 sivua. Sain kirjan kustantajalta, #ihanailta.
Kiteytänpä naistenviikkohaasteen kunniaksi nämä kaksi kirjaa kolmekymppisten ja vähän yli chikc lit -viihteeksi. Mirella Mäkilän esikoinen Seuraavana Tampere (Otava 2023) kertoo itseään työllistävästä markkinointiviestintänaisesta, Laura Lenneksen niin ikään esikoinen Nainen, 35 (Otava 2023) seuraa naistenlehtitoimittajan toilailuja.
Saman lajityypin kirjoina niissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Kummassakin päähenkilö kertoo tarinaansa kepeästi. Päähenkilöiden minäkerronta pitää hänen näkökulmastaan kiinni, ja hänen tilanteensa näkyy lukijalle koomisena, tosin toinen herättää enempi myötähäpeää (Lenneksen Aava). Kumpikaan minäkertoja ei näe sokeita pisteitä parisuhteessaan ja ällistyvät erosta. Uuden miehen löytyminen on kummankin agendalla. Satunnaisen seksin on tarkoitus irroittaa jumeista tai viitoittaa tietä suhteelle, jossa toimisi muukin yhteys.
Kummallakin päähenkilöllä on kaikissa vaiheissa vierellä pysyviä kouluaikaisia ystäviä – hassuja, suoria ja tukevia. Ystävien rooli tarinankerronnan ryydittämiselle on oleellinen, tavallaan oleellisempi kuin rakkaussuhteet, joiden perässä päähenkilöt läähättävät, etenkin Lenneksen Aava. Ystävien persoonien vastakkaisuus lisää särmää ja hupia. Kummankin ystävistä toinen on lesbo (tai bi), mikä tuo nuorten aikuisten elämänpiirin kirjon kivasti esille. Ystävät edustavat itse valittua perhettä, kun taas vanhemmat edustavat osastoa rasittavat ihmissuhteet. Mäkilän kirjassa ei vanhempia täysin hyljeksitä, kun taas Lenneksen kirjassa suhteet vanhempiin pysyvät vinksahtaneina.
Kumpikin kirja on leimallisesti vapaiden kaupunki-ihmisten tarina, vaikka Mäkilän kirjassa Helsinki vaihtuu nopsaan Tampereeksi, eli siinä selvä ero maalaisromantiikkagenrelle. Kaupunkiympäristö baareineen kuuluu kuvioon ihmisten kohtauspaikkana. Kohtauspaikkoja ovat myös työpaikat, joissa korostuvat eksentriset henkilöt. Henkilöiden lisäksi merkityksellisiä ovat eläimet: Mäkilän kirjassa kaverin koira, Lenneksellä löytökissa. Työn osuus ei ole näissä kirjoissa suuren suuri, vaikka taloustilanne huolettaa, etenkin Mäkilän Roosaa.
Ja näistä yhtäläisyyksistä eroihin.
Mäkilän kirjassa Seuraavana Tampere tunnelma on leppoisa päähenkilön Roosan erokriiseistä ja uuden kumppanin hamuamishalusta huolimatta. Kirjan komediallisuus kumartaa lempeän suuntaan, ja tyylilaji pyrkii pysymään realismin rajoissa. Päähenkilö on tavallisen oloinen, joten sivuhenkilöillä on särmää lisäävä rooli. Paluumuuttajan ympäristö Tampere virkistää, ja paikallisväri leviää vähän myös kieleen. Kirja ei hae eikä etsi muuta kuin on, eli kevyt viihtyvyys edellä homma etenee. Kirjalija on tekemässä sarjaa Se on moro, joten on paikallaan, että loppu jää kutkuttavasti auki.
Lenneksen Nainen, 35 läiskii reippaasti ylilyöntejä, ja näen sieluni silmin jo överin tv-komedian, jonkinlaisen hyper-extra-Aikuiset-sarjan. Päähenkilö Aavan tilannetajuttomuus ja rajattomuus piristävät – ja mikseipä samalla rasittavat. Päähenkilö vedetään rohkeasti äärirajoille! Mediatyö pomoineen keikkuvat nekin ihan uskottavuuden äärirajoilla, siinä on kerrassaan (kyynistä) hurttiutta. Yleensä kirjakiinnostukseni tyssää tuotemerkkien nimeämiseen, mutta ymmärrän, että tässä kirjassa se on the juttu. Niin on sekin, että pinnan alla porisee naiseuden tarkastelu: onko merkkilaukkujen ja meikkien takana järkeä vai ei; ollako jotain ihan yksin? Tykästyin Aavan kavereihin ja tapaan, miten heistä irtosi huumoria. Pidin kirjan nokkelasta sanailusta, mutta aika pitkä tämä romaani kyllä oli.
Naistenviikon yhdeksi kirjapariksi asetan kaksi perheasioihin liittyvää käännösromaania. Kummassakin kirjassa aikuinen lapsi tai lapset käsittelevät vanhempiensa eroa – on se sitten tapahtunut yli vuosikymmen sitten tai lähiaikoina. Elämän sotkuisuus luikertelee vanhemmista lapsiin. Toinen kirjoista edustaa tavallisen taattua proosaa, toinen outoudellaan hätkähdyttävää.
Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Claire Powellin romaanissa vietetään perheaterioita ja -juhlia enemmän ja vähemmän jännitteisissä tunnelmissa. Kuusikymppiset Linda ja Gerry ovat eronneet 30 vuotta kestäneen liiton jälkeen, mutta pariskunta on peitellyt eroa kolmikymppisiltä lapsiltaan. Tytär Nicole suhtautuu kaikkeen kärjekkäästi ja äkkiväärästi, poika Jamie ei kiihkoile, mutta muhittelee tunteitaan. Jamieta lisäksi painostavat häät pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Kaikki ovat käännekohdassa.
Minua kiinnostaa tässä romaanissa eritoten vanhempien ja aikuisten lasten suhteet. Moneen asiaan vaikuttavat luulot, eivät niinkään tosiasiat. Ja kummatkin muuttuvat pitkin matkaa.
”Toisinaan Gerry katsoo lapsiaan ja ajattelee: Mitä teidän elämäänne oikeastaan kuuluu? Mitä jätätte kertomatta minulle? Hän ei ole idiootti – hän tietää, että ihmisillä on julkinen minä ja yksityinen minä. (Hän jos joku sen tietää.)”
Huomaan, että minua askarruttaa etenkin Nicolen tolaltaan meno vanhempien eron vuoksi, mutta myös Jamien kykenemättömyys tunnistaa tai myöntää tunteitaan. Kaiken takana piilevät eri-ikäisten kasvukivut. Romaani on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa henkilöiden nykivää käytöstä ja vaikeutta sanottaa ja käsitellä tunnepuolen töytäisyjä. Jossain vaiheessa kirjassa on mielestäni pitkityksen makua, mutta lopputuloksena on silti psykologisesti kiinnostavaa henkilö- ja perhekuvausta lontoolaisesta elämänmenosta irlantilaissäväyksin.
•
Claire Powell: Yhdessä pöydässä, suomentanut Heli Naski, Atena 2023, 331 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Tässäpä nyrjähtänyttä proosaa perheestä, etenkin aikuisen lapsen suhteesta vanhempiinsa! Jo aiemmat kokemukset englantilaisen Deborah Levyn tuotannosta ovat vakuuttaneet kerrontataidosta. Esimerkiksi Uiden kotiin -romaanissa ihmettelin väreilevän jännitteistä tunnelmaa, mutta tässä se viedään ääriin. Atmosfääri on toisaalta hyvin epätodellinen, toisaalta outouksineen lumoava. Milloinkaan ei voi etukäteen arvata käänteitä tai henkilöiden sanomisia ja reaktioita.
Kirjan henkilöitä ei voi sanoa erityisen sympaattisiksi, ja se on osa viehätystä. Sofia (eri henkilöt vääntävät etunimeä eri muotoon) on 25-vuotias antropologian väitöskirjan väsääjä, aiheena kulttuurinen muisti. Hän ei ole nähnyt kreikkalaista isäänsä 11 vuoteen. Minäkertoja-Sofia on omalaatuisen, luulosairaan Rosa-äitinsä kahlitsema. Huoltosuhde on vinksahtanut, koska liikuntarajoitteinen äiti hyötykäyttää tytärtään, ja tytär tarkkailee äitiään atropologin tavoin. Ja muutenkin:
”Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja.”
Romaanin tapahtumat on sijoitettu espanjalaisen klinikan tienoille – hiekkaisen aavikon ja meduusoja vilisevän meren väliin. Kirjassa vilisee vinksahtaneita tilanteita ja suhteita. Yksi sellainen on Sofian suhde saksalaisen Ingridin kanssa, myös rannan uimavalvoja Juan lisää eroottista virettä. Romaanin tunnemaailmaan kietoutuvat halu, rakkaus, viha, yksinäisyys – ja mitä vielä – eri sävyineen.
Ja sitten yhtäkkiä Sofia lentää Ateenaan tapaamaan isäänsä, mikä lisää kirjan suhde- ja symbolikierroksia:
”Tässä minä olen Medusan synnyinseudulla – olennon, jonka myrkky ja raivo jättivät arpia ruumiiseeni.”
Mitä kaikkea symboliikkaa lieneekään kirja syönyt! Paljon, ainakin ihoa polttavat meduusat. Romaanin alun moton takaa löytyy feministiguru Hèlène Cixous ja teoksensa Meduusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Sofia kuvataa ulkoisesti jopa jonkinlaiseksi Medusaksi: mustat kiharat voi nähdä lonkeroina, ja yhdessä kirjan kohdassa Sofia kasaa päähänsä kalan sisälmyksiä hoitaakseen ulvovan koiran tapauksen. Kyllä. Mutta kenen katse voi muuttaa kiveksi niin kuin antiikin Medusan katse tekee? Kirjan loppukappaleet saavat aikaan kylmät väreet.
Kuumaa maitoa on romaani, jota ei voi selittää, se täytyy kokea. Kun kirjassa ajokortiton Sofia alkaa ajaa autoa, Rosan ohje on, että se onnistuu kyllä, koska tytär osaa käyttää kahvikonetta. Olkoon tämä logiikka täkynä tähän häiritsevään ja siksi erittäin kiintoisaan kirjaan.
Olen haastanut yhdeksännen kerran postailemaan somessa naistenviikon hengessä. Haasteeni julkaisin naistenpäivänä. Mukavasti kirjasome on mukana, ainakin näistä blogeista voi bongailla naistenviikkojuttuja:
Tänä vuonna en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota viikon nimipäiviin. Sen sijaan olen niputtanut teemallisesti kirjapareja. Kirjavalintani vaihtelevat hömpästä vakavaan, kaunosta tietoon. Väkeviä teemoja ovat naiseus, vanhemmuus ja perhe, ja muutamassa kirjaparissa on mukana se, että sukupuoli tai seksuaalisuus liukuvat määrittelevyyttä kaihtavasti.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 