Aihearkisto: Kirjallisuus

11 lokakuun, 2023 · 6:39 am

Merete Mazzarella: Veljeni Martin selkokirjana

Kahden vuoden välein Selkokirjatyöryhmä nimeää selkokirjakummin, ja sitä kunniatehtävää on hoitanut viimeksi Merete Mazzarella. Kummiuteen liittyy kirjailijan kirjan selkomukauttaminen, joten Jolin Slotte on kääntänyt ja mukauttanut selkosuomeksi Mazzarellan kirjan Veljeni Martin (Oppian 2023).

Mazzarellan tuotannossa on monta muistelmatyyppistä teosta, ja sellainen on valittu myös kummikirjaksi. Veljeni Martin kertoo kirjailijan pikkuveljestä Martinista ja hänestä itsestään. Vähän Mazzarella kertoo yhteisestä lapsuudesta, sillä painopiste on Martinin aikuisuudessa ja kuolemassa. Kirjailija pohtii suhdetta veljeen ja veljen elämään.

”Mietin, minkälainen tuntemani Martin oli.

Mietin, miten minä ja Martinin ystävät 

tunsimme eri puolia hänestä. 

Jokainen meistä kuitenkin piti hänestä.”

Kirjaan liittyy korona-aika, sillä Mazzarella ei pääse veljen viimeisinä aikoina matkustamaan Kööpenhaminaan, jossa veli asui. Hän on yhteydessä veljen ystäviin, Huoliryhmään. Kirjassa onkin paljon ystävyydestä ja välittämisestä.

•

Martin oli homo, ja hänellä oli paljon miessuhteita. Hän teki tärkeää työtä homojen puolesta aikana, jolloin homoja syrjittiin. Sitä kertoja arvostaa. Martinilla oli epämääräisiä suhteita Thaimaassa, ja hän osti seksiä. Siitä kertoja on hämmentynyt, mutta yrittää ymmärtää veljeään. Kirja kertoo hienosti siitä, että läheisiä ihmisiä ei tunne kokonaan ja osa heistä jää aina arvoitukseksi. Silti heitä rakastaa.

Veljeni Martin on taitavasti muokattu lyhyeksi ja helpoksi kirjaksi lukea. Se käsittelee kauniisti ja arkisesti perhettä, tunteita ja muistoja. Hieman toimittamisen tarvetta huomaan joissain kirjan kohdissa, mutta kokonaisuutena kirja on hyvä, selkeä selkokirja. Homoseksuaalisuutta ja korona-aikaa käsitteleviä selkokirjoja ei ole ennen tätä ilmestynyt, joten kirja monipuolistaa valikoimaa. Oiva valinta selkokirjaksi Mazzarellan tuotannosta!

•

Merete Mozzarella: Veljeni Martin, suomentanut ja selkomukauttanut Jolin Slotte, Oppian 2023, 94 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

•

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , , , ,

10 lokakuun, 2023 · 6:00 am

Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. vietetään myös selkeän kielen päivää. Selkeästä kielestä askeleen eteenpäin pääsemme selkokieleen, joka on (selkeää) yleiskieltä helpompaa sanaston, rakenteen ja sisällön tasolla. Painettu selkoteksti eroaa ”tavallisesta” myös ulkoisesti, koska selkotekstin palsta on kapea, kappalejako selkeä ja kappaleet lyhyitä, lisäksi teksti rivitetään niin, että yksi ajatus on yhdellä rivillä. Tämä kaikki siksi, että tekstin hahmottaminen helpottuu ja sisältö välittyy mutkattomasti, koska maassamme on vähintään 14 %:a lukijoita, joille yleiskieli on liian vaikeaa.

Selkokielellä ilmestyy myös tieto- ja kaunokirjallisuutta. Valitettavasti selkokirjat jäävät katveeseen, eli lehtien tai muun median jutuissa ei niitä juuri näe. Jonkin verran somessa voi vilahtaa selkoon liittyviä juttuja, mutta lähellekään valtavirtaa ne eivät vielä pääse.

Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä ”tavallisista” kirjoista: klassikot näyttävät elävyytensä, antavat ajateltavaa ennen-nyt ja jatkavat kulttuuriperinnettä; mukautukset uusista suosikkikirjoista tarjoavat tuoreita lukuelämyksiä lyhennettyinä ja helpotettuna. Suoraan selkokielelle kirjoitetut kirjat ovat erityisen tärkeitä selkokirjallisuuden monipuolistamisen ja etenkin selkokielisen kaunokirjallisen kielen ja kerronnan kehityksen kannalta.

Selkokirjat kuin muutkin kirjat: kirjallisuutta

Olen vuosittain julkaissut blogissani selkokirjajuttuja, jotta omalta osaltani toisin marginaalikirjallisuutta kohti yleisöä. Tietoisuus selkokirjoista voi vähentää mahdollisia ennakkoluuloja ja kannustaa yleisesti ja erityisesti lukemaan innostamisessa, myös lukutaitotyössä.

Kyllä, kieli selkokirjoissa on helppoa, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kerronta olisi töksähtävää tai kömpelöä tai että kieli köyhtyisi. Kyllä, selkokirjat ovat lyhyehköjä, mutta se ei tarkoita, etteikö niissä olisi kiinnostavaa sisältöä. Kyllä, selkokirjoissa on ajateltu lukijoita, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia, vaan ei se silti sulje muita lukijoita pois. Kyllä, selkokirjat ovat kirjallisuutta, vieläpä sellaista kirjallisuutta, joka voi kannustaa lukemaan ja saamaan lukuilon silloin, kun aikaa tai jaksamista on vähän.

Syksyn aikana ilmestyy Takakansi-podcastin (linkki lisätty 17.10.2023) jakso, jossa Marko Suomi keskustelee kanssani selkotuotannostani. Olen kirjoittanut ja mukauttanut yhteensä 15 selkokirjaa.

Lokakuinen selkokirjojen rypäs 

Selkeän kielen päivän jatkoksi julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut seuraavista tämän vuoden selkokirjoista:

  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Minulta on tänä vuonna ilmestynyt kolme selkokirjaa, katso blogijutut linkeistä:

Tässä lisäksi otsikkotasolla nosto muutamasta tämän syksyn selkokirjasta, sillä joka vuosi ilmestyy parikymmentä nimekettä ja lajikirjo ja aiheet lisääntyvät:

•Ilo elää (Opike)
•Numeroruuhka (Avain)
•Sade on kaikille sama (Avain)
•Kauno etsii töitä (Reuna)
•Valon pilkahduksia (Oppian)
•Kovan tuulen varoitus (Oppian)
•Puutarhatontut ja muita novelleja (Oppian)
•Kuinka saavutetaan zanshin (Nokkahiiri)

Selkokirjallisuus Helsingin kirjamessuilla

Turun kirjamessuilla oli muutama selkokirja-aiheinen tuokio messuohjelmassa. Niin tulee olemaan myös Helsingin kirjamessuilla, ainakin nämä, joissa Selkokeskus on mukana:

  • Olen tavattavissa Selkokeskuksen osastolla 6 N 18 torstaina 26.10. klo 16.30–17.00. Tule juttelemaan! Näet osaston muun aikataulun tästä.
  • Suuri selkokirjakeskustelu perjantaina perjantaina 27.10. klo 11.15–11.45
  • Hittikirjan mukauttaminen selkokielelle sunnuntaina 29.10. klo 14.30–15.00.

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , , , ,

6 lokakuun, 2023 · 5:13 pm

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Branderin kirja muistuttaa siitä, mistä romaanikirjallisuudessa perimmiltään on kyse: kielellä rakennetusta mahdollisesta maailmasta niin, että se kertoo jotain pysäyttävää ihmisyydestä. Amerikka (WSOY 2023) jalostaa onnistuneesti kotimaista köyhän kansan realismiproosaa.

Amerikka hahmottelee saarielämän vuodenkiertoa ja elämänmenoa 1950-luvun alkupuolella. Romaani kertoo kouluikäisestä Kaarlosta, joka asuu sodanjälkeisessä saaristopitäjässä huonokuntoisen mummonsa luona. Pojalle kerrotaan, että äiti asuu Amerikassa. Äidin nuoruudenpäiväkirjasta on mukana joitain lukuja.

Romaani kuvailee kotimökin likaisia, puutteellisia oloja ja yhteiskunnallista syrjäytymistä: sosiaaliturvan poissaolo kutakuinkin kirkuu rivien välistä. Lasta kiusataan äidittömyydestä ja siitä, että isä oli saksalaissotilas. Lisäksi pojan köyhyys ja osattomuus antaa aihetta syrjintään koulussa ja kyläyhteisössä. Naapuruston Sakari on sentään pojalle jonkinlainen aikuisturva ja koulukaveri Leena ystävänkaltainen.

•

Romaanin kieli kantaa murheellista tarinaa yksinäisestä pojasta, jolla olisi kaikki edellytykset elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet estävät sen. Kerronnan kauneus piilee havainnollisuudessa ja tunnelmassa. Tilanteiden, maisemien ja eri aistein niiden kokeminen muuttuu eläväksi kokemukseksi.

”Kaarlo sulki silmänsä.

Hän tunsi saaren pulssin, hän oli sen valtimokohdassa. Se hengitti suurilla keuhkoillaan, siinä virtasi eripituisia suonia, kaikki siitä nouseva ja kasvava oli yhteydessä toisiinsa.”

Henkilökuvaus on sekin taitavasti toteutettu. Isoäidin rouhea persoona ja puheenparsi raikastavat. Sattumalta luin ennen Amerikkaa Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia, jossa vaikuttaa myös Kaarlon isoäidin ikäinen nainen toiselta puolelta Suomea räväköin puheen. Nämä kummatkin mummot ovat kiinni vanhassa kansanperinteessä uskomuksineen ja väkevine sanoineen – viimeinen sukupolvi, jolla oli elävä suhde vanhaan tietoon. Näin Kaarlo lämmittää saunaa mummon opein lepytellen saunahaltiaa:

»Mummon puolesta hyviä löylyjä toivon. Mummo käski terveisiä lähettää ja pahoitella vanhalle tutulle, ettei itse jaksa sytytellä enää. Ottaa lonkasta ja selkäruodosta. Kyykkiminen ruikkia myöten lähes mahdotonta. Näin käski Teidän Korkeudellenne sanoa. On muistanut kyllä Teidän liekit aikaisemmilta vuosilta ja niitä kovin kehunut. Ettei missään vastaavaa lämpöä, edes Helvetissä. Siksi toivon, että jos saataisiin niistä hyvistä liekeistä tänään edes puolet. Kiitos, ja näemme mitä pikimmin.»

Kaarloon mielikuvituksen ja kielen voima on siirtynyt isoäidiltä, joten Kaarlon elämässä todellisia ovat kuvitellut olennot ja voimat. Romaanin loppuosan venematka vie nälkäisen pojan huomiot ja havainnot toiselle tasolle, hämärtyvän todellisuuden kokemuksiin. Kuvauksen vaikuttavuus ja Kaarlon kohtalo tulevat uniin, niin syvältä riipaisevia ne ovat.

•

Juhani Brander: Amerikka, WSOY 2023, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 lokakuun, 2023 · 6:41 am

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

”Hah. Miten typerä ajatus. Että Kissa voisi minun asiaani kertoa. Olisi ihanaa vain lähteä täältä.

Minä olen hauras, Kissa ei. Sillä on eläimen vaistot, kynnet ja hampaan petous, ja sitä riivaa elämänvietti, ei sitä tuoni houkuta. Ei se näe autiutta ympärillään eikä uuvu elon leikkiin. Se osaa jahdattaa kärsimystä, leikitellä sillä ja lopulta iskeä kiinni sykkivään kaulasuoneen, imeä verta ja juopua siitä, ja lopulta istua nätisti etutassut tanassa ja nuoleskella turkkiaan piittaamatta vähääkään siitä, mikä murha juuri tuli tehtyä.

Minulle ei ole helppoa olla olemassa. Kissalle on.”

Kirjailija on jätetty, petetty, keskenmenosta järkkynyt ja kadottanut sanat. Kotiin ilmestyy Kissa, todellisuudessa tuonilmaisten Toimiston lähettämä. Tai todellisuudessa ja todellisuudessa, tämän romaanin todellisuudessa. Ja ihan todesta sen otan Katja Ketun romaanissa Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023).

•

Kissa kertoo tavallaan, niin myös Kirjailija, ja lisäksi Kirjailijan isoisoäiti Eeva kertoo elämästään vuodesta 1917 alkaen. Osuudet vaihtelevat ja virkistävät kokonaisuuden. Eevan myötä romaaniin tulee Venäjän rajan läheisellä, pohjoisella suomalaissyrjäseudulla koettu historia, ensin kansalaissota, sitten Lapuan liike, toinen maailmansota ja sen jälkitraumat. Lisäksi Eeva sitoo Kirjailijan paikkaan, kotisaareen, ja perhehistoriaan vaikka kuoli juuri Kirjailijan synnyttyä.

Eevan päiväkirjan kirjoittamistapa valloittaa verevyydellään. Lisäksi pistämättömästi Eevan osuuksista välittyy elämänmeno ja etenkin hyväksyvä, lämmin ja verevä rakkaus Mahteen, lempeään haaveilijaan.

”Maailma oli kuten Mahte sen näki, perimmiltään pyhä ja hyvä, Saari turvaisa ja tuvan hirsiseinät tilkitty sammalella ja naavalla, ja samalla niissä tikittävien toukkien tiet olivat kuin rakkauden suonia ja punoksia joita pitkin kuiskin salaisia sanoja, niitä joita vain nainen löytää − eikä kovinkaan tietäjä, ei edes Antero Vipusen vatsasta.”

Eevan elämä saaressa vieroksuvan anopin ja sittemmin raivovauhkon vävyn naapurina välittyvät nekin, mutta komeasti henkilöityvät historian tapahtumat yksityiseen yksityiskohtaisesti, elävästi.

•

Eevan ja Mahten yhteiselo erilaisina mutta rinnakkain loistaa kirkasvalolamppuna, kun Kirjailijaa oma elämänvaihe pimentää. Onkin Ketulta oivallus suhteuttaa kunkin ajan elävien probleemat. Ehkeipä Kirjailijan miesystävän samppanjanjuonti lentokoneen ensimmäisessä luokassa ja Kirjailijan paikka turistiluokassa olekaan vastoinkäymisistä pahimpia vaikkakin nöyryyttävää. Tosin kovia Kirjailija kokee kirjailijuudessa, rakkaudessa ja lapsettomuudessa. Siksi Kissa toimitetaan tutkimaan Kirjailijaa. Kaksikko päätyy Eevan saaritaloon, ja Kissa saattaa Eevan tarinan osaksi tutkimuksia:

”Iltahämärissä saalistan hiiriä ja nautin, sillä allergia estää kipuamasta puihin lintuja vaanimaan. Täytyy myöntää, että Kirjailijaa tutkin vähäisesti, enemmän minua kiinnostavat Eevan ja Mahten olot vuosisata sitten. Enkä nyt puolustele itseäni enkä kadu mitään, pikemminkin minua säälittää. Kirjailija ei aisti sitä kaikkea elämää, joka hänen ympärillään kuhisee, ei tämän hetken ihmeitä eikä toisilmaisia. Maassa paljaan jalan alla rämpivät sokeankalvaat myyrät jäävät huomaamatta, linnut pesäkoloissaan tai oksilla laulamassa, riemurinnoin hehkumassa ja hukkaamassa iäisyyttä.”

•

Erään kissan tutkimuksia imaisee mukaansa valttina vaihteleva rakenne, konstailemattomaksi koristeltu kohkaava kieli, kiinnostavat henkilöt, historian havina ja tunnelma. Realismia puhkovat Kissa, Eevan perimän loitsutieto ja saaressa liikkuva hornan hevonen kuuluvat ehjästi romaanin maailmaan. Kissan rooli on havainnoida, huvittaa ja historioida – ja pelastaa Kirjailija kirjailijaksi. Kirjailija luovuttaa:

”Lopulta annan periksi. Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.”

•

Kissa kirjassa tivaa, kirjoittaako Kirjailija kostoromaania ex-rakastetusta, ei kirjoita, elämänmenossa on muuta tähdellistä. HS tituleerasi teosta avainromaaniksi (aha, autofiktiosta palataan vanhaan termiin), mutta ohitan sen, koska kirjan muu aines vie mukanaan. (Tosin hymähdän Porvarin poika -viittauksille liittyen Ketun epäonniseen elämäkertakirjoitusprojektiin.)

Olkoon tosiaineksia, mutta fiktiokerronta tässä voittaa. Erään kissan tutkimuksia on romaani kirjan kirjoittamisesta, hauraudesta ja voimasta sekä elämänkirjosta. Raskaista kokemuksista syntyy vakavapohjainen mutta leikkisä ja koskettava kokonaisuus. Ja sellaista, jonka Kissa kuulee:

”Edelliskesänä kasattu metallinpaljastin jää nurkkaan, eikä maisema edelleenkään avaudu Kirjailijalle. Ei tämä näe.

Niistä Kirjailija ei tiedä mitään. Sen sijaan tämä puhuu tulevasta romaanistaan.

− Jotakin kaunista siinä pitäsi olla. Ja lohtua.

Mutta jokin pieni muutos on tapahtunut.

Jo se, miten tämä kulkee pitkin saarta, palaa takaisin, jää kuuntelemaan ja siristää silmiään kuin jotain sumussa vilahtelisi.”

•

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia, Otava 2023, 227 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 syyskuun, 2023 · 7:58 am

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Pitkän linjan prosaisti Antti Tuuri onnistuu nyt hieman yllättämään. Uutuusromaanissa Lintujen kesyttäjä (Otava 2023) kesäisen pohjalaistalon pihapiirin reaalimaailmaa hämmentävät viikon verran irreaalit ajatusvoimat. 

Romaani alkaa sitaatilla Rudolf Steinerilta, ja samassa älyän, että steinerilaisuutta löytyy Tuurin varhaistuotannosta. Jonnekin kirjailijan kirjallisille alkujuurille siis tässä kurotellaan. Tuurilaisen tuotannon juuriainesta löydän muutakin: miehillä on miesten työt, puheet ja puuhat, naisilla tilaa hellan ja nyrkin (äijä-ärhentelyn) välissä.

•

Romaanissa eletään kutakuinkin 1950-lukua arvoineen ja asetelmineen. Minäkertojana toimii viimeistä vapaataan viettävä kotitalon poika, joka kesän jälkeen muuttaa Pietarsaareen lukioon. Taloa johtaa äkkivihainen isä, joka haaveilee eduskuntaehdokkuudesta. Äiti varoo suututtamasta miestään ja paapoo poikaansa. Talossa kortteeraa isän teologiveli Esko, joka on menettänyt pappivakanssin epäselvistä syystä. Turhautunut pappi riitelee alituiseen Leena-vaimonsa ja veljensä kanssa. 

Tunnelma kotona tuntuu jokseenkin tulehtuneelta. Sitä virvoittaa kertojan kaveruus naapurin Ollin kanssa ja tangoharjoitukset naapurin isojen tyttöjen kanssa. Varsinainen katkos tavalliseen on kuitenkin pihaan saapunut Kesyttäjä, joka saa isältä vitsinkaltaisesti luvan viikon verran syömäpalkalla kesyttää pihapiirin pääskyset. Moinen mahdollisuus alkaa kiehtoa nuorta kertojaa.

”Kävelin puutarhaan ja istuin Lintujen kesyttäjän kesytystuolille. Yritin muistella, mitä Lintujen kesyttäjä oli selittänyt siitä, kuinka pääskyset piti löytää ajatuksiinsa, tyhjentää pää muista ajatuksista ja antaa haltijahengelle tilaa; yrittää sitten siirtää sille omia ajatuksiaan. Istuin tuolilla silmät kiinni ja yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin pääskysiä. Ajattelin ensin räystäspääskysiä, niiden värejä ja kuinka ne lensivät pihan yllä, mutta ajatuksiini sekoittuivat haarapääskyset, joiden äänet kuulin, kun ne lensivät solaan.”

•

Tuurin pienoisromaani tuntuu kerrontatavaltaan tutulta: lyhyttä, selkeää lausetta soljuu sujuvasti, välillä lyhyt dialogi antaa oman äänen henkilöille. Henkilöiden vuorovaikutus perustuu toisten ärsyttämiselle, riidanhalulle ja mökötykselle. Sanailu sisältää kiusoitteluun perustuvaa äijähuumoria. 

Pintataso tavoittaa kesäisen heinäkuun maalaistalossa tunnelmineen, töineen ja ruokailuineen. Mutta pinnanalainen! Sieltä kurkistaa kertojan äidin piilotettu kapina ja – voi, mikä herkullinen viittaus islantilaissaagamytologiaan! Kaiken kattava lintujen vapaussymboliikka liihottelee tekstin yllä ja alla. Kesyttäjän luonnonusko näyttäytyy vastavoimana leipäpappi-Eskon ulkokultaisuuden rinnalla, ja valtiovallankin edustaja (nimismies) näyttäytyy, mutta lain koura ei saa tarttumapintaa. Kertojan oma rajatilanne lapsuuden lopussa, askeleen mitan päässä aikuisuudesta, välittyy sekin hienosti.

•

Vähän kyllä olen tunnustelutuulella, kun alan lukea kirjaa, mutta sitten pienoisromaanin aihe- ja tunnetiheys alkavat viehättää. Kesyttäjä omenapuiden alla saamassa ajatusyhteyttä pääskysten emuuun samalla, kun talossa kiistellään itseriittoisesti arkisista – herkullista! Vierasta vierastetaan, hän jää vieraaksi, mutta pistäytyminen selittämättömässä vakuuttaa ne, jotka ymmärtävät pinnanalaisia. Vaikutuksen valta on ajatuksen vapaudessa, ei rahassa, ei muiden arvostuksessa tai menestyksessä yhteisössä.

”Pääskysiä oli pihan päällä kymmeniä, niitä tuli lisää pellolta ja naapurin karjapihalta päin. Ne kaartelivat pihan yläpuolella, pian niitä oli pari sataa peittämässä taivasta. En osannut sanoa mitään, nousin seisomaan ja katselin säikähtäneenä Kesyttäjää ja lintuja, jotka lensivät pihan yllä ja omenatarhan päällä. Sitten Kesyttäjä ikään kuin herpaantui, lysähti kasaan ja istui, ja lintuparvi hajosi taivaalle kirskuen ja huutaen. Istuttiin pitkään sanomatta mitään.”

•

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä, Otava 2023, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 syyskuun, 2023 · 5:18 am

Iida Turpeinen: Elolliset

Parhaissa lukukokemuksissa yhdistyvät tunne ja järki. Tarkoitan, että silloin kirja vetää mukaan kuvaamiinsa tunnelmiin ja elämänkohtaloihin sekä samalla saa ajattelemaan ja tiedostamaan asioita uusin tuumin. Myös kirjan kerronnan tapa voimistaa viehätystä. Näihin määreisiin sopii Iida Turpeisen romaani Elolliset (S&S 2023).

Niinkin on, että biofiktioon on vähän vaikea suhtautua: millä perustein fiktio kuvittelee eläneiden henkilöiden ajatukset, tunteet ja toimet. Aika nopeasti ohitin siihen liittyvät ajatusailahdukseni, vaikka ahkerasti googlettelin Elolliset-romaanin henkilöitä. Turpeisen romaani jakautuu neljään osaan, ja jokainen rakentuu henkilöihin, joille on todellisuuspohja. Romaanin episodit vievät 1740-luvulta tähän päivään, ja niitä yhdistää Stellerin merilehmä ja sen Helsingin eläinmuseoon päätynyt luuranko.

•

Viimeisin lukemani ”tiederomaani” on Benjamin Labatutin Maailman kauhea vihreys, joka rakentuu fyysikkojen elämään ja teorioihin. Turpeisen romaani on sitä elävämpi ja fokusoituneempi luonnontieteellisen ja henkilövetoisen kaunokirjallisen kuvauksen yhdistelmä. Romaani kietoo merilehmäaiheeseen luonnon tutkija Georg Wilhelm Stellerin, Alaskan suomalaiskuvernöörin Hampus Furuhjelmin puolison Anna Elisabet von Schoultzin ja Constance-siskon, professori von Nordmanin hämähäkkitutkimusten kuvittajan Hilda Olsonin sekä linnunmunakokoelman hoitajan John Grönvallin.

Romaanin toimivuuden perusta on tyyli, jolla kerrotaan henkilöistä, heidän käsityksestään elämästä, maailmasta ja luonnosta. Tieteellisen tiedon kytkös kuhunkin aikaan syntyy osoittelematta. Siksi kerronta vaikuttaa lukijaan, koskettaa sekä henkilöiden kohtalon että tieteellisen tiedon keinoin. Romaanin ydin puristuu ihmisen vaikutukseen luontoon, luontokatoon ja sukupuuttoon, jota edustaa Stellerin merilehmä.

”Grönvall viettää päivänsä kadonneitten seurassa. Eläimet ovat menneet, mutta hän säilyttää niiden muiston, pysäyttää luun ja kuoren hajoamisen, jotta hänen jälkeensä tulevat voivat pysähtyä niiden ääreen ja nähdä niissä oman aikansa kuvan. Steller näki merilehmässä Jumalan kädenjäljen, linkin luomakunnan suuressa ketjussa, osan muuttumattomasta, kauniista järjestyksestä, ja hän saattoi avata merilehmän vatsan ja halkaista sen kallon tuntematta syyllisyyttä tai huolta. Furuhjelmille merilehmän luut olivat häiritsevä arvoitus, sen katoaminen kummallinen, pahaenteinen sattumus, mutta Grönvallille merilehmä on menetyksen toteutunut mahdollisuus, ja ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.”

•

Tämän kohottavan romaanin lukemisen jälkeen pallottelen, kuka henkilöistä kiehtoo minua eniten. Tulos vaihtelee joka kerta. Jokainen heistä jää elämään ja vaivaamaan. Tämä paljastaa, että ekologisen sanoman vaikuttavuuden ohella juuri henkilöiden terävä ja luonteikas kuvaus loihtii romaanista mieleen painuvan – juuri siksi tiede- ja ekoviestit välittyvät ja vaikuttavat. Hieno, pureva, taitava romaani!

•

Iida Turpeinen: Elolliset, S&S 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 syyskuun, 2023 · 6:05 am

Antti Tuomainen: Palavat kivet & Tapahtuu huomenna

Antti Tuomainen aloitti tuotantonsa synkillä vakavikkodekkareilla, mutta romaanista Mies joka kuoli (Like 2017) lähtien mustan huumorin sävyttämät jännitysromaanit tuntuvat luontuvan tekijälleen ja innostavan lukijoita. Huumoria ei ole ihan helppo sisällyttää rikoksiin, mutta Tuomainen taitaa sen. Minuun vetoaa etenkin sujuvansoljuva kielenkäyttö. Eloisa kuvailu ja sanailu vievät juonta eteenpäin, muovaavat päähenkilöt luonteikkaiksi, tyylittelevät sivuhenkilöt ja rakentavat koomiset tilanteet.

Mainio trilogia seikkailupuiston vakuutusmatemaatikosta päättyi viime vuonna (Jäniskerroin, Hirvikaava ja Majavateoria). Uutuuden Palavat kivet (Otava 2023) tunnistaa tuomaistuotannoksi: pahaa aavistamaton kertojapäähenkilö joutuu osalliseksi vehkeilyjä, petoksia ja murhia. Nyt kyse on kiuasfirmasta ja parista saunamurhasta.

”Saunaa on minusta käytetty hyväksi tässä. Tässä on kyse jostain muusta, ja saunasta on tullut, ehkä sen tuttuuden tai läheisyyden tai jonkin muun ominaisuuden takia, tekoväline. Joku käyttää saunaa tappavana aseena. Ja nyt en tarkoita elokuvaa.”

Kirjan minäkertoja on kiuasfirman viisikymppinen myyntitykki Anni Korpinen, josta huhutaan firman seuraavaa johtajaa. Se herättää muissa erinäisiä epäilyjä niin rikosten kuin romanssinkin suhteen. Huhuista poikkeavan romanssin mahdollisuus kyllä leijuu vanhan suolan janottaessa, sillä Annin liitto kotona lojuvan formulafanaatikon kanssa vaikuttaa olevan loppusuoralla.

•

Palavat kivet on ammattilaisen työtä. Pysyn päähenkilön puolella ja pidän peukkuja. Päähenkilö pinteessä selvittää tilannettaan harkitsevana ja järkevänä kaoottiselta vaikuttavissa kriiseissä. Annin ihastus hahmottuu myös järkiveikoksi, kun muut sivuhenkilöt piirtyvät karikatyyrisiksi huvitustyypeiksi. 

Jännitystäkö? Ei varsinaisesti vaan tuloksena on Annin elokuisen elämän viihdyttävä käännekohtakuvaus. Uutta? Ei varsinaisesti. Kokonaisuudesta kehkeytyy hupaisa tuomaistuote, jopa tilaustyön tuntuinen. Kansainvälisille markkinoille saunahulluus voi olla eksoottinen vetonaula, meitä paikallisia se huvittaa tutun aineksen uudella särmäkulmalla. Sieluni silmin näen romaanin tv-sarjana, jossa yhdistyvät kaurismäkiläinen eleettömyys ja erikoisten henkilötyyppien naurettavuus. Kyllä sen katsoisin.

•

Syyskuun alun Kirjan päivät -kirjakauppakampanjan kaupanpäälliskirja oli tänä vuonna Antti Tuomaisen pienoisromaani Tapahtuu huomenna (Kirjakauppaliitto 2023). Taas on viaton sivullinen vaikeuksissa: työttömäksi joutunut Petteri Puulasmaa ottaa vastaan työn puhelinennustajana. Rahan lypsäminen asiakkailta ei järkimieheltä oikein luista, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja, koska rahapula huoltajuusriidassa painaa yksinhuoltajaa. Hän on oiva kiristyskohde. Kuinkas käykään?

Petterin sympaattisuus isänä ja kaikkensa yrittävänä viraapeliennustajana vetoaa. Tuomaisen teosten tyyliin tässäkin kirjassa poliisi puuttuu peliin, syntyy romanssin mahdollisuus ja lopussa onnenkantamoinen ratkaisee painetilanteen. Lempeä huumori kantaa, ja Tapahtuu huomenna osoittautuu aikuisten saduksi, jossa paha saa palkkansa ja onni hellii hyviä. Siksi kirjaoston kylkiäiskirjasta jää hyvä mieli. Ja mitäpä ostin, jotta sain kaupan päälle tämän? Miki Liukkosen runokirjan Elisabeth.

•

Antti Tuomainen: Palavat kivet, Otava 2023, 176 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Antti Tuomainen: Tapahtuu huomenna, Kirjakauppaliitto 2023, 134 sivua. Sain kylkiäiskirjaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

15 syyskuun, 2023 · 6:11 am

Kjell Westö: Molly & Henry

Kjell Westön romaani Molly & Henry (Otava 2023) alkaa talvisodan ajoista, siinä vietetään myös sotienvälinen kesä ja jatkosodan alkuvaihe, jota ensin ounasteltiin kesäsodaksi. Kesäänhän sota ei päättynyt, mutta kirjassa kuvattua kesää voi pitää käännekohtana romaanin päähenkilöille. Henkilövetoinen tarina elää ja hengittää aikaansa.

Romaani etenee vuoroin Mollyn, vuoroin Henryn näkökulmin niin, että osin osaset etenevät jatkumona, osin tietyt tilanteet pääsee lukemaan kummankin katsantokannoin. Kaikkitietävä kertoja asettelee esille henkilöiden toiminnan mutta ensisijaisesti ajattelun. Parin työtilanteet, kulmikas suhde toisiinsa ja ajatusharhailut menneisyyteen muodostavat joustavan kerrontapyörteen.

•

Tunnelman melankolisuus selittyy sodasta ja suhteen mutkista, niiden ohella kirjan henkilöt kantavat taakkoja menneistä suhteista ja elinoloista. Lisäksi Henryn journalistiura ajautuu kriisiin ja Mollyn työ näyttelijänä kulkee kohti umpikujaa.

Minulle kiinnostavinta pariskunnan kuvauksessa on juuri se, miten vaivalloista on heidän ymmärtää toisiaan ja tulla ymmärretyksi ja miten tahtotila vaihtelee. Kun ajattelen kirjaa rakkausromaanina, siinä on poikkeuksellista hiertävyyttä. On siinä ripaus vanhahtavaakin (tai aikaan kuuluvaa) sukupuoliajattelua:

”Hän oli erikoislaatuinen, Henryn rakastettu. Vajaan kahden yhdessä vietetyn vuoden jälkeen Molly oli edelleenkin arvoitus, eikä Henry juuri koskaan arvannut hänen mielenliikkeitään.

Ja hänen ammattinsakin oli merkillinen: se että ansaitsi elantonsa teeskentelemällä olevansa joku muu.”

•

Leimansa kerronnalle antaa dialogittomuus, tai pikemmin keskustelujen upottaminen niin, että ne sulautuvat muuhun kerrontaan. Ajankuva ja ympäristö tallentuvat elävästi. Westön valtti on ollut Helsinki-kuvaus – ja on taas. Sodan vaikutukset välittyvät riipaisevasti: pommitukset Helsingissä, sodassa kuoleminen ja vammautuminen läheisten kannalta.

Westön taitoa on kuvittaa historia ja yhteiskunnallinen tilanne kerroksiin, joita on kirjan henkilöissä. Esimerkiksi Henryn herkkänahkainen ja tuskainen henkilökuva pohjustuu miehen kansalaissotakokemuksin, ja rintamakauheus näyttäytyy lehtimiehen kokemana niin että sotasensuuri voittaa journalismin.

•

Molly ja Henry tuntuu itsenäiseltä sarjaosalta muihin Westön historiallisiin romaaneihin nähden. Henryn tuttaviin kuuluu Thune, joka liittyy romaaniin Kangastus 38, ja kirjan tapahtumiin vähän myös viitataan. Molly ja Henry –romaanin runsaudesta saan hyvän esimerkin juuri Thunen näyttäytymisestä ja häneen kytketyistä tarinoista jääkarhuaamusta ja pommikoneen putoamisesta. Runsauteen kuuluu myös se, että päähenkilöiden lisäksi on kosolti ainesta sanomalehtialasta, elokuva- ja teatterimaailmasta ja sukulaissuhteista.

Siis runsas, tarkka, yksityiskohtainen. Siinä on romaanin suola ja umami. Välillä kerronta kyllä sai aikaan ähkyn, silti sulattelin lukuannosta ravittuna, ja janokin tuli rehdistä kaunokirjallisesta sepittelystä, jossa luotetaan henkilöiden epätäydellisyyteen. 

Tunnustan, että en kauttaaltaan saanut otetta kirjaan sitä lukiessani, tunsin olevani kuin ahtaassa umpiossa päähenkilöiden ja ajan ahdingossa. Molly ja Henry on osoittautunut kuitenkin romaaniksi, josta aukeaa lukemisen jälkeen monitahoisuutta. Sodan ja eletyn elämän vaikutus ihmisiin silloin ja nyt – siitä romaanissa on kyse.

”Ja hän oli jo, tiukasta sisäisestä vastustuksesta huolimatta, alkanut taipua ajatukseen että niin se oli, sota oli miehittänyt heidät kaikki, eikä mitään turvaa ollut.”

•

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta, suomentanut Laura Beck, Otava 2023, 387 sivua eKirjana,. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 syyskuun, 2023 · 4:36 pm

Niina Kivelä & Kati Saonegin: Hillasuolla kaikki on toisin

Kaksi hillahullua yhdistää suokokemuksensa ja kirjallisen ilmaisutaitonsa, siitä syntyy Niina Kivelän ja Kati Saonegin maittava esseekokoelma Hillasuolla kaikki on toisin (Into 2023). Ihan alussa paljastuu luonnontieteellinen fakta, jota en tiennyt: hilla (muurain, lakka) kuuluu ruusukasveihin. Tällaisesta kiehtovasta kasvien sukupuusta löydän aasinsillan siihen, että kirjoittajien esseissä käsitellään sukupuuta eli henkilökohtaista perheestä, itsestä ja elämänkokemuksista. Se on esseenomaista yhdistelykeinoa henkilökohtaisen ja yleisen kesken, mutta suon inspiroimaa sekin:

”Hillasuolla puhumme siitä, mistä emme muuten rohkenisi kertoa. Suon epätila myös inspiroi meidät kirjoittamaan sellaisesta, joka ei voisi edes juolahtaa mieliimme missään muualla.”

*

Kirjassa on alkuluvun lisäksi kahdeksan esseetä. Alkusanat ovat yhteiset, muuten kirjoittajat vuorottelevat. Hillastamishulluus korostuu kummallakin, ja kummallakin on hekumallisia kuvauksia aaparämpimisestä tyhjät ämpärit kolisten ja kullankeltaisen suoherkun palkitsevasta poiminnasta. Maisema, tunnelma ja yhteys toiseen ja luontoon tuntuvat väkevinä.

Esseissä teemat vaihtelevat lapsen odotuksesta kuolemaan, ja suosta kehkeytyy kasvuturve niin kipeiden kuin kepeidenkin aiheiden käsittelyyn. Minua miellyttää myös mytologian rinnanelo nykyhetkessä. Hienosti Kati Saonegin kertoo taikauskon punkaamisesta pintaan, kun rationaalisuus, realiteetit ja toiveet joutuvat ristiriitaan:

”Siinä, missä haluni tehdä taikoja metsässä kantaa mukanaan kulttuurista historiaa, myös reaktioni, jossa häpeän itseäni, kyseenalaistan järkevyyteni, piilottelen toimintaani ja vähättelen sen merkitystä, on ladattu täyteen historian painolastia.”

*

Pidän kokonaisuudesta juuri sen vaihtelevien teemojen ja luistavan kirjoitustyylin vuoksi. Kirja tuntuu välillä tuttavalliselta juttelulta, välillä taitavalta tiedon ja kokemuksen koosteelta. Nautin myös erityisesti kirjan teksteistä, jossa on kirjallisuusesseen henkeä.

Lapin luonto on osa kirjan viehätystä. Ja näin toteaa lukija, jolle on pohjoisin Suomi tuntematon ja oma vapaa-ajan suo on pieni suopursujen ympäröimä vetelä pläntti pirkanmaalaisessa metsässä – ilman muuraimia.

•

Niina Kivelä & Kati Saonegin: Hillasuolla kaikki on toisin, Into 2023, 162 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

4 syyskuun, 2023 · 6:24 am

Anneli Kanto: Saalistetut

”Selvänäkijä, reikihoitaja, energioiden puhdistaja ja ennustaja Noora Näkijällä ei ollut ystäviä, sosiaalista elämää tai rakkauselämää. Se oli osaksi oma valinta, osaksi se johtui ammatista ja suurelta osalta siitä, millainen hän oli. Hän ei ollut ihminen, joka solmi ystävyyksiä, rakastui tai veti puoleensa rakkautta.”

Elli Nurmikunnas paljastuu Näkijän nimeksi, mutta hän käyttää myös nimeä Leo. Määrittelemättömänä eläminen on merkittävä osa Anneli Kannon dekkarisarjan päähenkilön olemista. Virkistävästi hän poikkeaa perusdekkareista.

Sarjan toisessa osassa Saalistetut (Crime Time 2023) Näkijä ottaa vastaan laskettelukeskukseen Tarot-ennustajan talvisesonkipestin, jota hänelle kauppaa vakioasiakas Mirva. Lapissa Näkija päätyy pelottelutapausten sivustaseuraajaksi ja ratkaisijaksi.

Tästä ennustamisesta: sarjan ensimmäisessä osassa Haihtuneet en ollut ihan varma, miten tosissaan Näkijä oli toimessaan. Tässä sarjan toisessa osassa Näkijän leipätyössä vaikuttaa olevan psykologisen tarkkanäköisyyden lisäksi ripaus mystiikkaa.

•

Jännitysosuus käynnistyy verkalleen. Ihan kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että fataalia uhkailua on luvassa, mutta noin 100 sivua saa edetä, ennen kuin varsinaisia pelotuskeinoja tulee käyttöön. Se ei haittaa, sillä monipuolinen kirjailija Kanto hallitsee sutjakan kerrontatavan ja dialogin. Henkilöiden pohjustus sujuu hyvin, sillä kuvaus on terävää, lisänä ripaus ilkikurisuutta. Esimerkiksi Näkijän ihmisvierastuksen johdosta mainion tyly tarkastelu kohdistuu tamperelaistaustaiseen autokuskiin ja laskettelukeskuksen ohjelmavastaavaan Mirvaan.

Vuoron perään etenevät laskettelukeskuksen siivoojan Marinan ja hänen tyttärensä Aavan ja Näkijän Lappi-kokemukset. Tärkeitä ovat Marinan ja tyttären ohella toisen äiti-tytär-parin elämän esittely. Välillä käväistään seuraamassa takaumin pääkaupunkilaisen nuorenparin sekoilua. Aluksi irralliset palaset saavat lopussa selityksen.

•

Monen dekkarin sydän sykkii sille, ettei menneisyys jätä rauhaan. Siitä on kyse nytkin. Kyllä Kanto saa juonenkäänteet toimimaan, vaikka kirjan lopun parin pikkuseikan uskottavuus jää minua mietityttämään. Kokonaisuus ratkaisee: siispä  otan asiat vastaan kirjan tarjoamalla tavalla. Ainakin loppu on yllättävä, ja Näkijä-erakko on ihan uuden edessä. Jännityksellä odotan jatkoa sille.

•

Anneli Kanto: Saalistetut, Crime Time 2023, 239 sivua. Luin kustantajan lähettämän pdf:n.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

31 elokuun, 2023 · 5:52 pm

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus

Onpa sähköinen kirja yhdestä peruskoululaisesta koko yhdeksän kouluvuoden osalta! Kasvukertomukset voisi määritellä yhdeksi kaunokirjallisuuden lajiksi, ja siihen loksahtaa Niko Hallikaisen romaanin Suuri Märkä Salaisuus (Otava 2023). 

Olen lukenut kirjasta monia some-kehuja, ja huomannut vertailut ranskalaiseen Éduard Louiseen. Ymmärrän – kyllä Hallikaisen romaani on taidokas ja harvinaislaatuinen, ja éduardlouismainen luokatietoisuudessaan. Minuun teki kuitenkin vaikutuksen etenkin vaikutuksen kerrontatapa.

•

Hallikaisen kirja kertoo nimettömästä itähelsinkiläisestä pojasta 7-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Pojan äiti on yksinhuoltaja, pienipalkkainen sairaanhoitaja. Isä on tyhjätasku-alkoholisti, eikä isoäideistäkään ole turvaverkoksi. Äiti tekee paljon yövuoroja, ja poika viettää aikaa yksin kotona seuranaan herkkukeko ja ikätasolle sopimattomat elokuvat. Pelot ovat yön seuralaisia:

”Kuulen ikkunani alta riitelyä. Muhun alkaa koskea niin kuin mua koetettaisiin kääntää nurin. Kehossa menee kylmiä väreitä, kun mietin, miten laavat tärisevät kraattereiden alla jossain, missä mä en ole koskaan käynyt, mutta en pääse ajatusten voimalla sieltä heti takaisin tänne, minne olen jäänyt.”

Yläkoulun edetessä alkavat muut iltariennot houkuttaa kertojaa, ja seksuaalisuus nousee yhdeksi tärkeistä teemoista. Kirjan loppupuoli äityy varsinaiseksi teinijuhlintainfernoksi. Koulunkäyntiä kuvataan lähinnä luokkakaveritoiminnan kautta ja referoiduin keskusteluluin.

•

Kertoja mainitsee, ettei hänellä ole muuta kuin mielikuvituksensa. Ja kun pojalla sana on hallussa, voi peitellä salaisuuksia suuntaamalla mielenkiinnon muuhun:

”Komeron ovi aukeaa. Silmät ovat ehtineet tottua pimeään eivätkä siedä näin häikäisevää valoa jonka suunnasta opettaja kysyy meiltä, mitä ihmettä tääl oikein tapahtuu. En tiedä, miten selittää, mikä pimeästä teki niin hyvää. Mä sanon, nää auttaa mua, ku mun suvus kaikki vaan kuolee. Se on ihan liian totta joka sana. Jokainen päivä on kuin taso, jonka läpäisen, pelissä, jossa olen häviämässä.”

Kertoja onnistuu levittämään huhuja ja juoruja sekä manipuloimaan koulukavereita siinä kuin aikuisiakin. Minäkertojalla on yksi ystävä, mutta ystävyys päättyy kertojan salaisuusmokailuun. Kertojan yksinäisyys, itsetarkkailu ja taito sekoittaa sosiaalisia kuvioita iskevät kipeästi. Yksi ihminen on aina vankkumaton vierelläkulkija: äiti.

•

Romaani etenee kronologisesti ja muuttuu kerronnaltaan minäkertojan kasvaessa. Alakoululaiseksi kertoja kyllä viljelee verrattain hienostuneita kielikuvia, mutta se ei minua pitkään ihmetytä vaan hyväksyn lapsen maailman tarkan kuvauksen yhdistämisen aikuiskirjoittajan kielivarantoon. Teosta leimaa kaiken kaikkeaan kielikuva- ja vertaustiheys.

”Taivas on tuonpuoleisen täyttämä boolimalja, pilvet punertavaa hedelmälihaa, mulle tulee sen kaiken katsomisesta hikka.” 

Kenelläkään kirjan henkilöistä ei ole oikeita nimiä, vain nimeämistä kuten urheilija, pelaaja tai kovanaama. Paikat kuvallaan tarkasti, muttei niilläkään ole nimiä, vain postinumerot. Oleellisinta peruskoululuokkaelämästä on satunnaisesti koottu samanikäisten joukko eri sosiaaliluokista ja varallisuustasoista. Osaton ja köyhä minäkertoja havaitsee erot niin tavaroissa ja kodeissa kuin hampaitten kunnossakin. Kuitenkin: ”Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla.”

Tinkimätön, kihisevä ja jopa julma kuvaus jää mieleen pyörimään. Kuuntelin kirjailijan itsensä lukeman kirjan, eikä se tuntunut vievän tarkan ja kuvallisen kielen tehosta mitään. Taitaa olla tämän vuoden kirjapalkintoehdokkuuksien ainesta.

•

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus, Otava 2023, äänikirjana 11 tuntia 17 minuuttia, lukijana Niko Hallikainen. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

27 elokuun, 2023 · 7:01 am

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Sirpa Kähkönen on työstänyt äidin kuoleman jälkeen väkevän teoksen suruista ja murheiden perhehistoriasta: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia (Siltala 2023) niin, että hän kieputtaa kirjaansa eri kirjallisuuden lajeja. Löydän sieltä elämäkertaa ja sukutarinaa, ja olkoon myös autofiktiota, sillä kertoja kuvaa itseään ja sukuaan kaunokirjallisin keinoin. Jo kirjan alkuasetelma hyödyntää fantasiaa: kertoja juo viinimarjamehua pienessä asunnossaan ja mukaan kutsuttuna on vuosi aiemmin kuollut äiti.

”Tule äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

•

Kansanrunohahmo Tuonen tytti taitaa olla kutsumatta aina läsnä, ja myöhemmin kertojan kanssa viettää aikaa äidin lisäksi muuta kuollutta sukua. Kirjan loppu liikuttaa minua todella, kun kertoja pienentää itsensä ja äitinsä lapsiksi ja iäti isän rakkautta hamunnut äiti pääsee isänsä syliin eikä kauna kertojan saamasta ukin huomiosta kalva enää välissä.

Siinä taisi tulla yksi sisältöpaljastus – pahoittelen. Toisaalta kirja on mielestäni sellainen, ettei sisällön tietäminen pilaa lukukokemusta. Kyse on kerronnasta ja käsittelytavasta. Kirjassa tuntuu pidäkkeetön kirjoittamisen tahto, jolloin voi käyttää sadunomaisuutta, toistoa, tekstuurivaihtelua, kielen kiemurtelua, aiheista toiseen liu’untaa – ja heittäytymistä suurien surujen pyörteisiin ja mahdollisuuteen pelastautua rannalle hengittämään vapaammin kuin ennen. Keinot ovat tietoiset, romaaninomaiset olematta sitä, ja silti ovat. Sen kieltäminen vahvistaa:

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piiloitetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

•

Kertoja purkaa ylisukupolvisia raskaita taakkoja, selviytymisstrategioita tragedioista toisiin. On vainoa, väkivaltaa, vihaa, raivoa, pelkoa, karkeita sanoja, ymmärtämättömyyttä. Kertojan äitisuhteen kauheudet juontavat niin äidin nuoruuden junaonnettomuusvammoista kuin myös äidin kotikaltoinkohtelustakin. Kertoja kuitenkin käy kirjassaan myötätuntomatkalle.

Kirja myllertää minua Kuopio-sarjan lukijana, ihailijana. Se asettaa romaaneita johonkin uuteen asentoon, enkä ihan tiedä millaiseen.

Romaanisarjassa kertojan äiti on häivytetty lähes kokonaan pois, nyt hän ilmestyy, pyörremyrskynä. Kertojan isovanhemmat Lassi ja Anna Tuomi ovat sen sijaan kuin hyviä tuttuja romaanisarjasta. Muka jo kaiken heistä tietäneenä 36 uurnaa tuo esiin muita puolia, ei vain niitä, joita Kuopio-sarjassa on muokattu fiktiotarpeisiin. Nyt on tositarve nähdä isovanhemmat kertojan äidin vanhempina ja menneisyyksiensä karkeuttamina, eivätkä silti Anna Heleenan ja Laurin hellyys ja rakkaus kirjailija-tyttärentyttäreen häviä mihinkään.

Elävän elämän ristiriidat ruokkivat sukusaagan kipeän koskevaksi ja todeksi, sillä pelissä on suurin, rakkaus.

•

36 uurnaa on kauhean kaunis kirja, on siinä kauheutta ja on kauneutta, se on ääritunteista ravintonsa sulattanut. Ehkä ihmettelen kertojan isän lähes täydellistä näkymättömyyttä, mutta tämä on jäähyväiskirja äidille ja siinä samassa isovanhemmille sekä edeltäville polville. Yhä koskettavammaksi ja monisyisemmäksi käy kirjan alaotsikko, Väärässä olemisen historia.

Huomaan, että ottaa aikaa järjestellä mielessä tätä hienoa kirjakokemusta. Mietin myös, voiko tämän jälkeen Kuopio-romaanisarja jatkua. Jotain erikoista nyt nytkähtää Kähkösen tuotantoon.

” – Mene vain, sanoo ääni takanani.

Minä otan potkitun, veritahraisen kapsäkin lattialta. Siinä minun matkatavarat. Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.”

Voiko olla katsomatta taakse, menneeseen? Jää nähtäväksi. Mielenkiinnolla odotan ja katson, mitä Kähkösen tuotannossa tuleman pitää.

•

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, Siltala 2023, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 elokuun, 2023 · 7:23 am

Jonathan Franzen: Crossroads & elokuun kirjapiiri

Jonathan Franzen jatkaa amerikkalaisen romaanikirjallisuuden tarinankerrontaperinnettä. Olen moneen hänen romaaninsa ihastunut, ja siksi pari vuotta sitten ostin viimeisimmän suomennoksen Crossroads (Siltala 2021). Hyllyssä se on minua lukemattomana möllöttänyt, joten ilahduin, kun kolmihenkisessä lukupiirissäni virisi ehdotus lukea se elokuun virtuaalikokoontumiseemme.

Crossaroads kertoo Hildebrandin perheestä adventtiajasta 1971 pääsiäiseen 1974. Vuodet 1971-1972 saavat eniten tilaa, ja silloin Isä Russ toimii pappina, äiti Marion kotirouvana, vanhin poika Clem opiskelee yliopistossa, terävä tytär Becky käy viimeistä high school -vuottaan, välkky ja vilpillinen teini-Perry diilaa huumeita, ja perheen pienin poika kokkailee äidin seurana. Kaikkien pasmat menevät kerrassaan sekaisin (paitsi kuopuksen, koska hänestä ei juuri kerrota). 

Romaanin eri luvuissa seurataan kutakin perheenjäsentä, jolloin selviää, mitä kukin päässään hautoo, mitä sanoo ja miten kohtelee muita. Ajatukset ja puheet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vilpittömyysastekin vaihtelee. Alakulo väijyy lähellä, samoin onnettomaksi ajavat asiat. Perheen sisällä käydään kiistoja rahasta, omasta tilasta ja elämänkysymyksistä. Henkilövetoinen, psykologinen käsittelytapa painottuu.

1970-luvun alku näkyy romaanissa, eniten Vietnamin sota ja etniseen alkuperään liittyvät jännitteet. Romaanihenkilöiden ajatuksista vie paljon tilaa suhtautuminen uskoon ja uskonnollisuuteen. Se sotkeutuu monenlaisiin tunteisiin kateudesta omahyväisyyteen. Romaanin Crossroads viittaa Russin seurakunnan nuorisotyön kerhoon, jossa toinen pappi pärjää teinien kanssa toisin kuin Russ. Tärkeä aihe on luonnollisesti perhe, mutta rakkaus ja seksuaalisuus nousevat myös tärkeiksi aihelmiksi. Romaani sisältää runsaasti aiheita johtuen viidestä keskushenkilöstä ja heidän suhteistaan.

•

Pakko myöntää, että lukeminen meni välillä väkisin suorittamiseksi. Yksityiskohtainen perusteellisuus ja dialogin jankkaavuus ottivat voimille. Jäin eritoten pohtimaan, miksi alku laahaa ja loppu kiirehdettiin yhtäkkisesti muutama vuosi loikaten. Korotan kyllä kiinnostavaksi sen, ettei mikään ole yksioikoista eikä tule valmiiksi, kaikki jää kesken – kuten elämässä. Herkullisinta on pisteliäs henkilökuvaus, ja sehän antaa tilaa löytää romaanista suosikki- ja inhokkihenkilöitä.

Vaan mitä ajatuksia romaani heräsi kirjapiirin Johannassa ja Tarussa?

Kummallekaan tämän romaanin lukeminen ei ollut ponnistus kuten hetkittäin se oli minulle: kerronta veti Johannan ja Tarun mukaansa. Kummallista oli kuitenkin se, ettei lukemisesta jäänyt merkittävää elämystä tai muistijälkiä. Kirjan lopussa me kaikki taisimme kysyä: miksi kaikki tämä? 

Johanna kuvaili kirjaa sellaiseksi, joka näytti jokaisen henkilön epäonnistumisen. Taru oli samaa mieltä ja pohti henkilöiden kohtaloa. Yhdessä ihmettelimme, miksi kirja jäi arvoitukselliseksi teemoissakin kuten uskonnon ja rakkauden käsittelyssä. Ällistelimme, ettei kirja kirvoittanut vilkasta keskustelua. Valitettavasti Crossroadsia tuli verrattua Franzenilta aiemmin lukemiimme kirjoihin, ja siksi se oli vähintään lievä pettymys.

Pohdimme sitä, miten amerikkalainen lavea proosa, joka pureutuu perhesuhteisiin ja henkilöihin ja jossa tapahtumia puretaan perheenjäsenten toiminnan kuvauksin, sopii lukijalle helpoksi seurata. Se on helppoa hyvällä tavalla: voi luottaa tarinan voimaan, monisyiseen henkilökuvaukseen ja varmaan kerrontataitoon. Mietimme myös, onko Suomessa amerikkalaisprosaistien kaltaisia kertojia. Esimerkiksi Kjell Westö tuli mieleen. Kas, siinäpä meille seuraava kirjapiirikirja: uutuus Molly &Harry.

•

Jonathan Franzen: Crossroads, suomentanut Raimo Salminen, Siltala 2021, 626 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

22 elokuun, 2023 · 6:52 pm

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvosen romaani Rakkauksien lokikirja (WSOY 2023) ei ole romaani perinteisessä mielessä. Siinä on muun muassa välähdysmäistä Rachel Cuskin trilogian tapaan, autofiktiivisyyttä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian suuntaan, lainauksia ja tosielementtejä, kuten kirjailija loppusanoissaan kiteyttää: ”Teos on kirjoitettu kaunokirjallisuuden ehdoilla, mutta sen maailma on saanut inspiraationsa todellisista keskusteluista.”

Romaani yhdistää kipeää ja kepeää. Taustavärinä väijyy kertojan taipumus mustuuteen, masennukseen, ja siksi kirja värittää sen päälle sävyjä, joilla synkkyyttä torjutaan. Pääväri on rakkaus – siitä teoksen nimi, siitä elämänvoima.

•

Rakkauksien lokikirja ei keskity romanttiseen rakkauteen, vaan siinä kirmataan yllättäviin kohtaamisiin, vanhoihin ja uusiin ystäviin, lapsiin ja vanhusläheisiin. On myös hullaantumisia, kumppaneita, kestäviä parisuhteita ja toteutumattomia rakkauksia, eikä kirjassa väistellä vakiintumisia, eroja tai kuolemia. Kertojan omakohtaisten muistumien lisäksi sulautuvat kirjaan kirkkaiksi kudelmiksi muilta kuullut kertomukset rakkauksista.

Kertoja ei peittele henkilökohtaisuuksia, mutta hän ripottelee niitä säästeliäästi – tehokkaasti. Nuoruuden raastavuus sattuu: tarvitsevuus ja laiminlyönneistä märkivät seuraukset, itserankaisu. Hienosti ylisukupolvisuus välittyy kirjassa tarinana, ei selittelynä. Vaaran ja vaikean vastapainona toimii tanssi, se purkaa ja irrottaa.

Yksityisen lisäksi kirja sisältää globaalia vastuullisuutta ja lähiaikojen kriisien vaikutuksia. Kertojan monet tutut ja ystävät asuvat Afrikassa ja Lähi-idässä. Riipaisevin on yhden ystävän tilanne Afganistanissa talebanien valtaannousun aikana. Liikuttava on arabimiesten tunnelaulujen jakso.

•

Minuun vaikutuksen tekee se, miten kertoja käsittelee aikaa ei-lineaarisesti. Tehokkaasti se tulee esille kirjan kohdassa, jossa kertoja kohtaa nuoren itsensä, limittää ajat, tarjoaa lohtua:

” ’Sinusta tulee rakastetumpi ja rakastavampi kuin koskaan osasit kuvitella.’

Näen mielessäni kuvan meistä kahdesta käsi kädessä lumen peittämällä polulla. Siinä kuvassa me molemmat olemme totta.”

Kertoja pohtii etiikka monelta kannalta. Myös toisten ihmisten kertomusten käyttö pohdituttaa häntä. Ja totuus kiinnostaa. Kertoja keskustelee siitä tutkijan kanssa:

” ’Yksikään tarina, jota kerromme itsestämme, ei ole aivan totta’, hän sanoo, ’samoin kuin ei mikään, mitä kerromme muista.’ ”

Minulle kelpaa tämä fiktion totuus ja tarinallisuus. Ehkä vähän yllätyn kirjan lyhyydestä, mutta kertojan poimimat väläykset itseltä ja muilta tekevät kokonaisuudesta kuitenkin runsaan. Kyse on kerrontatavasta, sujuvasta liu’unnasta tiiviistä tarinasta toiseen. Lukijana täydennän yhteyksiä, merkityksiä ja tunnetiloja. Odotan jatkoa, sillä trilogiaa on luvattu.

•

Rakkauksien lokikirja, WSOY 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

20 elokuun, 2023 · 7:59 am

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta

Petri Tammisen tuotannossa on lyhyiden teosten linja: kirjoissa puolen sivun, korkeintaan parin sivun jutut loksahtavat kirjan nimen teemaan. Esimerkiksi Se sano ja Suomen historia nappaavat haastatelluilta ihmisiltä jutun juuria, jotka kirjailija kiteyttää niin, että niistä kehkeytyy mininovelleja. Urheilijaelämäkerrassa (Otava 2023) kirjailija on ikään kuin haastatellut itseään, napsinut urheiluun liittyviä muistoja ja muotoillut ne kaunokirjallisiksi katkelmiksi. Kirja on hioutunut vielä ytimekkäämmäksi elämäkerraksi kuin parinkymmenen vuoden takainen Muistelmat. 

Kirjan kertojan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus välittyvät urheilumuistojen lävitse. Mukana kulkevat arkihavainnot, ihastukset, vaimo, lapset, työ ja ystävät sekä ikääntyvät vanhemmat, isän kuolemakin. Mitä urheilu tekee muisteluksille, tuo kilpailun, voiton, häviön ja tulosvertailun toiminta? Elämänmakuisen tarkastelutavan.

•

Kertojan urheiluelämäkerta ei ole tyystin kronologinen, eikä kaikkia kirjan lukuja sidota mihinkään aikaan. Jokaisella luvulla on otsikko. Lukutekniikkani tässä kirjassa eteni siten, että luin lyhyen luvun, palasin sitten otsikkoon ja luin jutun uudelleen. Siten tunnustelin niiden merkityksenantoa toisilleen. Otsikointi noudattaa Tammisen taktiikkaa: joskus otsikko kattaa jutun, ja juttu on sanatarkasti se, millaisena se tarjotaan, mutta useasti merkitys laajenee vertauskuvaksi.

Esimerkiksi tarina ”Elämänkulku” kuvailee juniorivalmentajan puheita, miten mikäkin pilaa juoksutekniikan. Ei voi välttää laajennusta siihen, miten mikäkin voi pilata elämän. Ei kertoja sitä ala setvimään, vaan:

”Muistan myös alkuillan valon, pihalla tilaisuuden jälkeen, ja sen kuinka hajamielisenä siinä valossa kuljin, kaikki äskeiset puheet unohtaneena, jotakin aivan senhetkistä ajatellen.”

Onhan tuo lumoavaa ja niin totta ohimeneväisyyden ja muistin olemuksesta. Samanmoisia hetkellisyyden pysäkkejä ja ajan hävittäviä jatkumoita on kirjassa monta. Tämä tehokeino toimii: juttulopetuksen avoimuus tarjoaa tilan lukijan täydentää. Niin esimerkiksi luvussa ”Tärkeä maali”: 

”Tällaisia satunnaisilta tuntuvia hetkiä elää aina uudestaan, vuosikymmeniä. Jotain sekin tarkoittaa. Mutta mitä?”

•

No, tämä urheilu. Kertoja harrastaa joukkuelajeja ja penkkiurheilua, lapset ovat harrastaneet urheilua. Harrastuksiin liittyy kunnianhimoa ja ennen kaikkea elämänopetuksia tyytymisestä, luopumisesta ja häviöstä. Kivuliaat erillisyyden ja häpeän tunteet heijastuvat urheilumuistoista, mutta se on vain yksi puoli. Kuvauksessa on rutkasti lämpöä liittymisestä joukkoon, vanhemmuudesta, rakkaudesta – salahauskaa ja usein tragikoomista virettä unohtamatta.

Selailen kirjaa taas, parin lukemiskerran jälkeen. Suosikkijuttuni muuttuvat lukukertojen mukaan. Nyt nousee tarina ”Mitä maailmassa on”. Kertoja liukuu ajassa 30 vuotta ja tajuaa metsässä, että siellä ei ole urheilua. Itsestään selvääkö? Nautin napakasta tavasta ilmaista metafyysisen oivalluksen ylipäätään ihmisen ymmärryksestä ja havaintojen rajoista. Aivan vastaansanomaton on loppu:

”Silloin huomasin, etten ole koskaan tiennyt, mitä maailmassa on ja mitä siinä ei ole.”

•

Oma aktiiviurheiluni päättyi murrosiän myötä, ja vaikka viihdynkin penkkiurheilijana, ei ruumiinkulttuuri erityisen suuria minulle merkitse. Ehkä ensimmäisiä Urheiluelämäkerran juttuja lukiessani hain kosketuspintaa kirjaan, mutta pian se löytyi. Urheilu on kehys, sisältö on elämä.

Nautin yhä enemmän lyhyestä muodosta, jossa tarkoin, konstailemattomin, suorin ja selkein ilmaisun tallentuu tavallisesta ainutlaatuista. Se säväyttää, koskettaa ja hykerryttää. Siinä Tamminen on taituri.

•

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023, 95. Sain kirjan kustantajalta.

Urheilijaelämäkerta lapsuudenkotini entisellä sulka- ja lentopallokentällä, jossa myös loikkasin pituutta ja hyppäsin korkeutta – nyt metsittynyt varvikko. Metsässähän ei ole urheilua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat: