Olen lukenut nyt Édouard Louisin kolmesta romaanista ensimmäisen ja kolmannen. Ei enää Eddysopii alkusoitoksi pienoisromaanille Kuka tappoi isäni (Tammi 2022). Uutuussuomennoksessa kertoja vierailee sairaan isänsä luona ja palaa muistikuvin lapsuuskodin tilanteisiin.
”Eräänä päivänä kirjoitin muistivihkooni: hänen elämänsä kuvaaminen tarkoittaa sitä että kirjoitan tarinan omasta poissaolostani.”
Tai riittämättömyydestä macho-isän silmissä. Kiteytettynä isäsuhde muistuttaa painajaista, jossa poika ei vastaa isän odotuksia. Kirjan loppua kohti jo esikoisromaanista tutusta kasvuolokurjuudesta välähtää muutama mukava muisto sekä aikuisen pojan ja isän lähentymisen pirstaleita.
”Sinun elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”
Ja nyt päästään kirjan ytimeen: se on yhteiskunnallinen kannanotto. Kirjan kertoja nimeää ranskalaiset valtapoliitikot, jotka ovat päätöksillään kurjistaneet köyhien asemaa, elinoloja ja mahdollisuuksia. Isä on tapausesimerkki, jolla hyväosaisten ymmärtämättömät ja köyhille kohtalokkaat päätökset todistetaan.
”Kun ajattelen menneisyyttä ja yhteistä elämäämme, muistan lähinnä sen mitä en sanonut, muistoni kumpuavat siitä mitä en sanonut.”
Nyt kertoja sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi oleellisuuksia isäsuhteestaan ja yhteiskuntanäkemyksestään. Kirja on luokiteltu romaaniksi ja pienoisromaaniksi, mutta luen sitä lähinnä esseenä. Louis ponnistaa päätelmiinsä usein muiden kirjoittajien tai elokuvien avulla, vie henkilökohtaiseen ja viittaa yleiseen. Siksi autofiktio tuntuu tarpeettomalta määreeltä, sillä kyllä kirjassa on esseetyylisen, henkilökohtaisen pamfletin henkeä. Sellaisena se on rehellinen ja tehokas.
•
Édouard Louis: Kuka tappoi isäni, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2022, 33 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Viime vuosien kovin romaanihenkilö ja minäkertoja on Jana Kippo – tai kertojan tyyliin janakippo. Karin Smirnoff aloitti Janan tarinan romaanilla Lähdin veljen luo, ja nyt on ilmestynyt suomeksi toinen osa Janan ja Bror-kaksoisveljen edesottamuksia: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi 2022).
Sisarusten äiti on kuollut ja äidin toiveiden mukaan hautaus tapahtuu hänen vanhassa kotikylässään. Ruotsin ja Suomen pohjoisen välimaastosta löytyy kylä, jossa elää jokunen maallinen ihminen mutta jossa valtaosa toimii uskonlahkon paineen alla. Kummastakin porukasta löytyy sisaruksille useita serkkuja, joista he eivät ole tienneet mitään kuten eivät äidistäänkään, sen äidin kirje paljastaa. Jana ja Bror juuttuvat kylään, eri syistä kylläkin.
•
Kiehtovasti kirja kuvaa kaksosten kytköstä. Etenkin tilanteet, kun he keskustelevat Janan päässä, vahvistavat sisarussiteen voiman tuntua, vaikka kaksosten voimasuhteet ovat epätasaiset. Bror on saanut heikomman lenkin roolin, ja Jana yrittää toteuttaa pelastajan pestiään.
Romaanista voisi nostaa lukuisia teemoja. Yksi on äitisuhteet, mutta ne kytkeytyvät laajemmin naisiin miesvallan alla. Naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta ja vallankäyttö turmelee perheitä. Sama tuntuu seuraavan sukupolvesta toiseen, ja pahuuksia lisäävän niiden tekeminen vedoten Jumalaan.
Romaanissa pyörii varsinainen hyrrä väkivaltaisten suhteiden, riippuvuuksien ja impulsiivisuuden välillä. Lähes joka henkilö on niiden pyörteessä. Poikkeus on sisarusten serkku Jussi, joka näyttäytyy Smirnoffin romaanin muussa menossa jopa erikoisen hyvänä ihmisenä. Jussi olkoon hahmo, joka näyttää, että perinnepyörteestä voi irrottautua.
•
Smirnoffin romaanien juttu ei sittenkään ole arktisen hysterian henkilöiden villi meno, vaikka oleelliselta perusmausteelta se romaanisopassa maistuu. Varsinainen liemi on Jana, pitelemätön persoona, niin hukassa, niin äärimmäinen ja ristiriitainen, niin kiinnostava. Tämä nainen kaappaa heikompiosaisia, murjoo mönkijällä, täräyttää luodin karhun kalloon, piehtaroi pedissä – kun siltä tuntuu. Veli sanoo siskostaan: ”Sinusta puuttuu porstua.” Ja Jana itse:
”Pian olisin taas tavallinen itseni. Sulkeutunut torjuva kylmä sarkastinen käytännöllinen luontaantyötävä liukas tavoittamaton hylkivä iloinen ja helposti lähestyttävä jana.”
Maistuvin ainesosa on omaperäinen kerronta. Elämän hirveys ja sen laitamilla piileskelevä hurttius välittyvät – tavallaan kauheaa kyllä – viihdyttävästi. Kirjoitussääntöjä kaihtelemattomasti rusikoiva teksti vetää vääjäämättömästi. Hurja, hurjan hieno.
•
Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen, suomentanut Outi Menna, Tammi 2022, 216 sivua eKirjana.
Koronakurimukseen kuuluvat tilaisuudet ilman yleisöä. Sellaisissa merkeissä tapahtui Helsingin työväenopiston, Kannelmäen kirjaston ja Kanneltalon järjestämä kirjailijahaastattelu 31.1.2022. Verkossa sitä seurasi livenä parisataa ihmistä FB:ssä. Striimaus on katsottavissa vielä kaksi viikkoa.
Haastattelin Anneli Kantoa tähtäimenä koko tuotanto, painopisteenä tuorein romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Lauantaina selviää, saako se Runeberg-palkinnon. Kaarlen palkinto Anneli Kannolle jo napsahti. Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars perustelee palkinnon näin:
”Rottien pyhimys on pitkän linjan kertojan huikea taidonnäyte ja lopullinen läpimurtoteos. Kannon värikäs kieli riemastuttaa ja häikäisee kuin Hattulan kirkon seinämaalaukset, joiden syntyvaiheita hän kuvaa armoitetun ja asiansa osaavan tarinankertojan otteella. Keskiajan tapahtumat ja ihmismielen hyvyys, kauneus ja alhaisuus avautuvat lukijalle kuin peilinä omasta ajastamme. Ehkä tässä piileekin yksi kirjan suuren suosion syistä; Kanto on kirjoittanut siihen jotain ikuista ja tullut todistaneeksi omalla työllään taiteen ihmeellisen voiman.”
•
Mielestäni Kanto teki läpimurron jo esikoisromaanillaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), ja olipa se myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Myös Veriruusut (2008) on ollut paljon esillä etenkin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja teatteriesitysten myötä. Rottien pyhimys on tosin saanut runsaasti huomiota. Miltä tunnustukset ja suosio tuntuvat?
Hyvältä, totta kai, ja kirjailija on ollut yllättynyt Rottien pyhimyksen menestyksestä. Hän oletti etukäteen, että harvaa kiinnostaa historiallinen romaani keskiaikaisesta kirkosta ja taiteesta, mutta toisin kävi. Hän ei vieläkään ihan ymmärrä innostuksen juuria. Romaanista on otettu jo seitsemän painosta, ja syksyn 2021 aikana se vei kirjailijan 70 tilaisuuteen kertomaan kirjastaan – koronasta huolimatta.
•
Keskustelin Anneli Kannon kanssa hänen tuotannostaan yleisesti, myös kirjoittamisoppaasta Kirjoittamassa (Reuna 2020), jossa Kanto mutkattomasti kertoo kirjan kirjoittamisen prosessista. Hän nimenomaan on halunnut kirjoittamisesta kiinnostuneille avata kirjan teon vaiheita. Puhuimme myös historian kiehtovuudesta, siitä, miten menneiden aikojen taitekohdat antavat mahdollisuuksia käsitellä yksilön ja yhteisön suhteita.
Kannon historiallisista romaaneista kaksi sijoittuu 1600-luvulle: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli (2015). Siltä ajalta on jo hyvin historialähteitä aineistoina pengottaviksi. Tunnustin, että Pyöveli on suuri suosikkini, ja niin se taitaa olla Kannolle itselleenkin. Kaksi muuta historiallista romaania ennen Rottien pyhimystä keskittyy järisyttävästi sisällissotaan: Veriruusut naisten punakaartiin ja Lahtarit (2017) lähinnä valkoisten joukkojen miehiin. Kaikkien teosten kerrontaratkaisut ovat taidokkaasti erilaisia.
•
Kirjakeskustelun yleisöä netissä kiinnosti Rottien pyhimys -romaanin taustatyö. Siitä Kanto kertoi, että keskiajalta on jäänyt vähän kirjallista materiaalia, mutta niitä hän tutki, esimerkiksi suomenkielistä sanastoa, jota on poimittu ajan asiakirjoista, ja oikeuden pöytäkirjoja, joista hän sai tekstiinsä mojovia, aikaan kuuluvia haukkumasanoja. Käsikirjoitusta ovat lukeneet asiantuntijat, jotka ovat huomanneet joitain aikaan kuulumattomia yksityiskohtia kuten sen, että Hattulan tietämillä ei aikanaan ajettu kärryillä, koska ei ollut teitä.
Yksi tärkeä teema Rottien pyhimyksessä on taiteilijuus. Romaanin kuvataiteilijoihin heijastuu paljon Kannon ajatuksia myös kirjailijuudesta. Romaanin kirkkotaiteilijat luovat kuvia, joita katsojat tulkitsevat tavallaan. Kirjallisuudessa on Kannon mielestä sama tilanne: jokainen lukija luo kirjan uudelleen.
•
Kannon tuotannossa on historiallisia romaaneja, yksi bitch lit -viihderomaani, pari tietokirjaluokkaan sopivaa teosta, kolmisenkymmentä lastenkirjaa sekä useita käsikirjoituksia ja draamoja. Kannon toimittajan työn rinnalle tuli ensin käsikirjoitus- ja lastenkirjahankkeet, sitten romaanit. Lastenkirjallisuuden tärkeys täytyy tässäkin tuoda esille. Kanto korosti taitoja, joita lapsille lukeminen kerryttää, ei vain sanavarastoa vaan muutakin vuorovaikutusosaamista.
Romaanien rinnalla muut kirjoitustyöt antavat vastapainoa välillä raskaan romaanikirjoitusponnistuksen jälkeen. Kannon päivätavoite on neljä sivua tekstiä, mikä toimii hänelle: siten etenkin laaja romaani rakentuu pala palalta.
Kirjeitä Annelilta -blogitekstistä luin, että vuodelle 2022 on paljon suunnitelmia: ”Vuonna 2022 pitäisi lisäksi kirjoittaa kaksi romaania, joista pohjatyöt tehty, kaksi lyhyttä lastenkirjaa, äänikirja, libretto ja jatkokertomus. Ahkerana saa olla.” Lisäksi Heini Tolan kanssa on näytelmähanke. Uudesta romaanista Anneli Kanto kertoi, että tekeillä on välillä viihdettä – mutta saa nähdä! Ehkä Rottien pyhimyksestä poikii jotain, mutta jos niin on, se on ihan muuta kuin jatko-osa. Jatkoa toivoneille kirjailija paljasti Pelliina-päähenkilön myöhemmät vaiheet: hän menestyi kirkkomaalarina ja koki muutaman romanssin, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt.
Anneli Kanto paljasti myös sen, mikä kirja on hänen oma suosikkinsa lauantaiseksi Runeberg-palkinnon saajaksi. Hänen mielestään on nyt esseiden vuoro, sillä romaaneille on jo erilaisia palkintoja. Sitä minä en sanonut haastattelussa, että minun ehdokkaani on Rottien pyhimys tai Emmi PuikkosenMusta peili, eli pitäydyn nyt kuitenkin romaaneissa (ja tunnustan, etten ole lukenut Suvi Vallin esseeteosta Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja).
•
Kirjailijahaastattelu: Anneli Kanto. Helsingin työväenopisto, Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto 31.1.2022.
Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Valintani on Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -sarjan aloittaja Tie Myrskyluodolle (Gummerus 2021 BookBeatissa), joskin luin sen perään koko sarjan. Lasken sarjan klassikoksi, sillä ensimmäisen osan ilmestymisestä on yli 50 vuotta ja sarjalla on vakiintunut asema saaristolaiselämän kuvauksena.
Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäinen osa Tie Myrskyluodolle kertoo nimihenkilön elämästä rippikouluikäisestä parikymppiseksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Miljöönä on Ahvenanmaan syrjäinen saaristo, jossa perhe, vuodenkierto, kirkkopyhät ja kalastus- ja karjanhoitoelinkeinot määrittävät elämää.
Maija on monilapsisen perheen toiseksi vanhin tytär, ajatuksissaan harhaileva, arka tyttö, jonka ankara kuri on opettanut hiljaiseksi ja avuttomaksi, joskin ajan tapaan erittäin kuuliaiseksi ja ja ahkeraksi. Tie Myrskyluodolle kertoo vuodenkierron askareiden ja perhe-elämän ohella Maijan naittamisesta hänelle vieraalle ja vastenmieliselle Jannelle sekä pitkästä nelivuotisesta kihlauksesta, jonka aikana Maija oppii rakastumaan tulevaan mieheensä. Kirja päättyy häihin ja muuttovalmisteluihin kohti kaukaista Myrskyluotoa.
Nuoren kehityskertomusta korostaa kikkailematon lyhytvirkkeinen kerronta, joka näyttää eikä selitä. Maijan pelot ja ahdistukset ovat tavallisia maalaistytön epävarmuuden ja epäitsenäisyyden ilmentymiä, ja sellaisesta kuvauksesta innostuin kovasti.
Nuorelle Maijalle elämä on vanhempien määräysvallassa elämistä alituisessa Herran ja moitteiden pelossa. Ilot ovat pieniä, huolet suuria. Erityisesti sykähdyttää, miten naisväki yrittää perehdyttää säikkyä Maijaa syntymän ja kuoleman kysymyksiin.
”Virvatulet eivät ole mitään satua, ne ovat todellisuutta niin kuin kaikki näkymättömät olennotkin.”
Ihastun ensimmäisen osan kerrontaan tavoista ja toimista. Tarkkuus vie autenttisen oloisesti kuvattuun aikaan.
Tärkeimpänä pidän kuitenkin uskomusperinteen merkitystä kirjan henkilöille. Ihastuttavia ovat sarjan kaikissa osassa hämärähetket, jolloin valottomina iltoina talon väki kokoontui kuuntelemaan vanhojen juttuja, mutta ensimmäisessä osassa niissä on ihan omanlaisensa taianomainen tuntu. Maijan kotona jutustelusta vastasi vanha Olle, joka tiesi kummitustarinat sekä asiat tontuista ja hatioista. Vanhat uskomukset mahtuvat mutkattomasti kristilliseen maailmankuvaan.
”Mites tässä nyt sitten käy, Maija kysyy ahdistuneena?”
Luin myös sarjan muut neljä osaa, mutta ensi osan taika haalistui. Kyllä ankaran työteliään arjen sekä Maijan tunteiden ja herkkyyden kuvaus yhä viehätti ja kosketti, mutta kerronnan veto ei kaapannut siten kuin ensimmäisessä osassa. Sarjateho perustuu juoneen: lukija haluaa selvittää, miten Maijalle käy.
Maijan havaintojen, ajatusten ja ymmärryksen kuvaus sopi erinomaisesti nuoren, lapsekkaan Maijan kasvukertomukseen. Ensimmäisen osan jälkeen toisto lisääntyy. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettu non-stop-mielensäpahoittaja, ujo ja tuppisuinen tyttö ei seuraavissa osissa paljon naisistuessaan muutu, vaikka lapsia siunaantuu, vastoinkäymiset lisääntyvät ja työmäärä kasvaa käsittämättömäksi eristyksissä olevalla karulla Myrskyluodolla.
Vanhojen tarinoiden ja henkiolentojen merkitys häviää, tilalle tulee psyykkisesti lamaannuttava Jumalan pelko ja aviokuuliaisuus. Maija pyrkii noudattamaan Jumalan ja Jannen käskyjä sekä pohtii alin omaan vajavaisuuttaan ja huonouttaan. Lukijana minua lohduttaa kuitenkin rakastava ja ymmärtäväinen Janne, niin myös Maijaa – kunnes meri vie miehen.
”Mikään minkä hän tietää ei ole vaihteleva niin kuin meri.”
Kyllä on: sää, mielialat, ihmisen elämä. Mutta ymmärrän otsikon ajatuksen, sillä luotolaiselämä on merestä ja säistä riippuvainen. Ja työ, voi sitä erilaisten töiden määrää!
Maijan maailma rajoittui vain kotiin ja palvelija-asemaan, jossa joka levähdyskin piti käyttää työhön. Kaikkia tunneilmaisuja täytyi varoa: ei saanut näyttää surua, iloa eikä rakkautta. Maijankin ajatuksista suurin osa kuluu siihen, miten salata itkuherkkyys ja miten estää halu kapsahtaa rakkaan kaulaan tai helliä lapsiaan. Menetyksistä ja suruista täytyi vaieta, sillä Herran tahtoon tuli tyytyä, muuten oli kiittämätön ja huono ihminen – ja sellainenhan kristillinen ihminen oli joka tapauksessa.
Näitä puolia on tärkeä tarkastella kontrastina tämän ajan terapointiin ja psykologisointiin. Sitä on lisäksi korostettava, että Blomqvistin kirjasarja on erittäin arvokas fiktiivinen todistus kuvausajan elämäntavasta, ihmis- ja maailmankuvasta sekä saaristolaisluonnosta.
•
Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Suomentanut Björn-Christer Lindgren. Gummerus 2021/1968, eKirjana 121 sivua. Luin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Luoto meressä. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1969, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Maija. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1970, 112 s eKirjana. Luin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Meren voimia vastaan. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1971, 4 t 38 min. Kuuntelin BookBeatissa.
Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1973, 134 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
•
Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa olen aiemmin lukenut:
Helsingin Sanomat on kunniakkaasti nostanut vuoden alussa esille lukutaitoasioita. Viimeksi 20.1.2021 kulttuurisivulta sain lukea jutun Lukuliikkeestä: ”Lukemisen eteen ahkeroidaan jo”. Artikkelissa vain yhdessä virkkeessä mainittiin selkokieli (selkokirjoja ei lainkaan): ”Suomessa on myös eri kieliryhmiä ja muita erityisryhmiä, joiden lukutaito on muita huonompi ja joilla on tarvetta selkokielelle ja palvelumuotoilulle.”
Näen riskin siinä, että selkokieli typistetään erityisryhmien tarpeisiin. Toki on totta, että selkokielestä on ilmeinen hyöty ihmisille, joilla on syistä tai toisista kielellisiä vaikeuksia. Toisilla ne ovat pysyviä, toisilla kielen taidot kehittyvät. Silti on muistettava, että selkokielen tarpeen syyt ovat varsin vaihtelevia.
Vaarana on, että selkokieli yhä edelleen sysätään marginaalin tarpeisiin. Mielestäni 13 % teineistä (HS:n mainitsema määrä 15-vuotiaista) ei ole marginaalinen ryhmä, eikä Selkokeskuksen arvio eli kaikkiaan noin 750 000 Suomessa asuvaa. Eikä tämä luku sisällä lapsia, nuoria ja aikuisia, joista nyt erityisesti ollaan huolissaan: lukuhaluttomat, lukemiseen tottumattomat ja hitaat lukijat tai henkilöt, joiden keskittyminen muuten vain herpaantuu nopeasti tai jotka väsyvät vaikean tekstin lukemiseen. Siis ihan tavallisia ihmisiä – ja heitä, joiden syrjäytymistä pelätään lukutaidon vuoksi.
•
Edellä esittämästäni syystä hämmästelen, miten lähes joka ikisestä lukutaitoa pähkäilevästä artikkelista jäävät puuttumaan selkokirjat. Ne todistetusti tarjoavat vaihtoehdon: helposti hahmotettavaa, helppoa kieltä. Siis mahdollisuus lukukokemukseen ja lukutaidon kehittämiseen.
En edes uskalla arvailla, josko taustalla piilee ajatus, että kirja, joka on helppo, on vähäarvoinen. Pikemmin näen koittavan hurraahuudon hetken: lukijalle, jolle tekstin tekninen lukeminen tai sisällön ymmärtäminen on vaikeaa, on suuriarvoinen voitto lukea helppo kirja. Kannustin lukea lisää on silloin merkittävä.
Viimeksi perjantaina aikuinen mies oppitunnillani sanoi minulle, että ”selkokieli on alku, että pääsee tielle”. Eikä lausuntoa tee vähäiseksi, että sanoja oli suomen kieltä harjoitteleva.
•
Uskon tietoon. Selkokirjoista ei tiedetä tarpeeksi, ja jos ei epäilijä, arvioija tai arvosteleva niitä lue, hän ei tiedä, millaista kieli ja kerronta niissä on tai millä periaatteilla ne kirjoitetaan. Suosittelen tutustumaan ennakkoluulottomasti kuitenkin ymmärtäen, että tavoitteena on helpon kielen kekseliäs käyttö. Kaikkea kirjallisuutta on monenlaista ja monen tasoista, niin myös selkokirjoja. Lähtökohta on kuitenkin se, että kielen ja ulkoasun keinot tukevat kielellistä saavutettavuutta.
Selkokielellä on kaikenikäisille tieto- ja kaunokirjallisuutta. Siksi esittelen juttuni lopussa lyhyesti yhden kumpaakin lajia, mutta kaunokirjallisuusesimerkkini on tällä kertaa lastenkirjallisuudesta. Kummankin kirjan kustantaja on Pieni Karhu.
Kustantajat ovat tuiki tärkeitä, jotta selkokirjoja ilmestyy. Isot kustantajat eivät pienlevikkisiä kirjoja juuri kustanna. Esimerkiksi WSOY on julkaissut yhden selkomukautuksen, selkokielisen version Mielensäpahoittajasta. ”Virallisista tahoista” mainitsen Opetushallituksen, joka on kustantanut vain muutaman selkokirjan. On myös rohkeita toimeen ryhtyjiä: Laatusalla on toistaiseksi yksi julkaistu selkokirja, mukatus KivenKullervosta, mutta lisää on luvassa.
Seuraavat kustantajat ovat olleet viime vuosina selkokirjojen selkäranka (linkit vievät kustantajien selkokirjatarjontaan):
On hieno oivallus julkaista neulomisen perusopas aikana, jolloin himoneuloosi on vallannut koronakansan. Neulominen (tai murrealueesta riippuen kutominen) voi olla taito, joka kompastuu ohjeiden monimutkaisuuteen. Siksi helppo perusteos saattaa taidon perusteisiin.
Anna VasalanOpi neulomaan -kirjasta (Pieni Karhu 2021) saa sitä, mitä alaotsikko lupaa: neulomisen perustaidot selkokielellä. Teksti on napakkaa ja helppolukuista. Oleellista on, että selkeät kuvat tukevat tekstiä. Niissä ei ole mitään ylimääräistä sälää – niin kuin ei kielessäkään. Kirjassa esitellään neulomisen käsitteet, välineet ja perustekniikat, ja lopun sanastosta voi kerrata neulontatermit.
Pari kohtaa ohjeissa on sellaisia, että toiminta on kuvattu turhan monimutkaisesti. Hienoa, että kirjan lopussa opastetaan muutama neulontatyö kuten tiskirätti ja lapaset. Sitä ihmettelen, että villasukkien neulomista ei neuvota. Ne ainakin itselleni tulevat ensimmäiseksi kutomisesta mieleen.
Anna Vasalan kirja Opi neulomaan. Neulomisen perustaidot selkokielellä (Pieni Karhu 2021), 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja
Noora Lehtinen on kirjoittanut ja Anne Muhonen kuvittanut jo kolme Aino ja Matias -kirjaa. Neljäs eli Ainon ja Matiaksen reissukirja (Pieni Karhu 2021) jatkavat vakaasti entistä linjaa. Olen jo aikaisempien kirjojen jutuissa kehunut sympaattista lapsiperhearjen kuvausta.
Uutuuskirjassa on kolme kertomusta. Siksi kirja sopii hyvin eskarilaisen ja kouluikäisen lukutuokioihin: lyhyt kertomus, iso fontti, lyhyet tekstikappaleet, kapea palsta ja selkeä tarina auttavat keskittymään lukemiseen. Tämän kirjan mukana voi muistella edellisiä kesiä ja suunnitella tulevaa – koronan varjossakin se voi tuoda hyvää mieltä.
Kertomuksissa ei suuria tapahdu, mutta uskon niiden siksi olevan lapsilukijalle samastuttavia. Lukuhetki aikuisen kanssa tukee vuorovaikutusta, ja keskustelua innostamassa on kirjassa joitain kysymyksiä. Lisäksi tarinoita konkretisoiva kuvitus lisää jutun juuria esimerkiksi tunteiden ja tunnelmien käsittelyyn.
Noora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, Pieni Karhu 2021, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Joel Haahtelan totuuden kaipuu -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Jaakobin portaat (Otava 2022) kuvaa kahden edellisen pienoisromaanin Adèlen kysymys jaHengittämisen taito tavoin – Haahtelan omin sanoin – ”yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä”.
Jaakobin portaat -romaanissa kertoo mies, joka matkustaa noutamaan Jerusalemista Ilja-veljeään. Ilja potee sairaalahoidossa Jerusalem-syndroomaa, ylivoimaisen tunne-elämyksen sekavuustilaa. Romaani keskittyy muutamaan päivään talvisessa Jerusalemissa ja lyhyeen tilanteeseen keväällä koti-Helsingissä.
”Tässä kaupungissa kaikki kuitenkin kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä.”
Tarinan täyteläisyys ei ole lyhyesti tyhjennettävissä. Siinä on monia kerroksia ja sipulimainen rakenne, jossa vähitellen paljastuu kertojan ja hänen perheensä menneisyyttä.
Jerusalem on sekä todellinen miljöö että symboli. Kaupunki mainitaan myyttiseksi maailman keskukseksi, ja lukija tietää, että se on monien uskontojen pyhä paikka. Se on myös eri kulttuurien törmäyspaikka, mutta politiikkaan ei kirjassa puututa, vaan kertoja kohtaa välittäviä ja rakkaudellisia tilanteita niin juutalaisten kuin arabienkin kanssa.
”Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista.”
Yksi oleellinen teema romaanissa on muistot. Kertoja vaipuu tavan takaa muistoihin, joiden avulla hänen elämänsä käännekohdat selviävät. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, suhde veljeen etäinen ja rakkaussuhde on päättynyt kurjasti. Muistot voivat olla myös ylisukupolvisia.
Romaanin Jerusalem näyttäytyy unenomaisena paikkana, jossa yhdistyvät kertojan muistot edesmenneistä isoisästä ja vanhemmista kertojan mystisiin hetkiin. Tunnelmaa tehostavat aistimukset, joissa lumipyry ja syreenintuoksu vaikuttavat sulassa sovussa. Eikä pilvinen lumisadetaivas sulje pois tähtien kimallusta. Haahtelan romaaneista toiseen kulkevat motiivit ja symbolit tehoavat jälleen.
”Ylhäällä talojen välissä, sakean lumipyryn keskellä, erotin hehkuvat sumupilarit, valovuosien kokoiset kehdot, taivaan äidit, jotka pulputtivat tähtisadetta avaruuden pimeyteen.”
”Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui.”
Trilogia on vienyt jo katoliseen ja ortodoksiseen ympäristöön, nyt lähinnä juutalaiseen. Jaakobin portaat -nimi viittaa Raamatun Jaakobin uneen, jossa maata ja taivasta yhdistävät tikapuut, eli yhteys maallisen ja taivaallisen välillä on mahdollinen. Tämä trilogian viimeinen osa on henkinen, kaipa myös hengellinen sitoutumatta uskontokuntaan tai tunnustuksellisuuteen. Maallistuneisuudestani huolimatta otan sen vastaan.
Haahtelan romaani ei piittaa realiteeteista, sillä se vie kertojan kuvitelmiin, jotka onnistuvat tuntumaan täysin mahdollisilta, vaikka ne voivat olla harhanäkyjä. Romaanin kielen hallittu vaikutelma viehättää ja saa uskomaan todeksi myös epätodellisen. Kerronnan yllä leijuu ihmeellinen rauha, sellainen tunnelma, joka rauhoittaa lukijan ja saa luottamaan. Mysteerille on annettu näin mahdollisuus.
”Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.”
Jaakobin portaat täyttää rakkaudellisuudella. Kertojan kirjan loppupuolella kokema universaalin rakkauden läsnäolo antaa lohtua kertojalle, ja saman lohdun piiriin se kietoo myös lukijan, minut. Menetysten ja muistojen rajapinnat voivat häivyttyä, eheytyä ja silti olla liikkeessä, muuttumassa. Jotain selittämätöntä taianomaisuutta kerronta sisältää, koska se ei vaikuta minusta haahuilulta eikä hörhöilyltä. Eikä coelho-henkiseltä hömppä-filosofialta.
Huomaan: Haahtelan joka toinen romaani säväyttää ytimiäni. Jaakobin portaat on juuri sellainen – ja komea lopetus trilogialle. Tarinan henki säilyy koko kirjan mitan vilpittömänä. Olen siis päässyt kokemaan kaunista kaunokirjallisuutta, kiitän.
” – – ymmärrys siitä, että meidän elämämme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyvät ylittämään arkisen todellisuutemme.”
•
Joel Haahtela: Jaakobin portaat, Otava 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Viime viikkoina on ollut lehti- ja some-kirjoittelua opettajuudesta, lukutaidosta ja kirjallisuuden opetuksesta. Lisään lusikkani soppaan.
Huono opettaja tekee parhaansa
Kansalaisissa on kirjoa, niin myös opettajissa, mutta tolkullista työtä voi tehdä monin tavoin. Ihailemani esseisti Silvia Hosseini sunnuntaiesseessään (HS 2.1.2022) antoi ymmärtää, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajista penaalin terävimmät kynät ovat vaihtaneet muihin töihin. No, me tylsimykset jatkamme.
Uskon suuren enemmistön opettajista tekevän parhaansa. Voi olla, että osaamisvertailu masentaa ja lisää riittämättömyyden tunnetta. Silti tuntemani kollegat tekevät tavoitteellista työtä, ja riskinsä on siinäkin. En ala yksilöimään etäkoulun, opetussuunnitelmamuutosten ja resurssiniukentamisen vaikutuksia tai referoimaan uupuneitten opettajien ulostuloja. Kaikesta huolimatta innovatiivista, opiskelija- ja opetussuunnitelmalähtöistä työtä paiskitaan joka kouluasteella lukutaidon puolesta.
Kaunokirjallisuudesta eväitä elämään ja lukutaitoon
Heidi Kangas kirjoitti mielipiteensä otsikoiden: ”Hyvän lukutaidon voi oppia yhteiskuntaluokasta riippumatta” (HS 11.1.2022). Niin voi, vaikka esteitä ja eriytymistä on. Siksi päiväkodit ja koulut ponnistelevat turvatakseen perustaa.
Kangas kirjoittaa painavasti kaunokirjallisuuden lukutaitoa edistävästä vaikutuksesta: ”Ja siksi kaunokirjallisuuden lukeminen ansaitsee tukevan paikkansa niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa kuin lukioissakin. Sillä pitäisi olla myös tukeva paikka ammatillisessa opetuksessa, sillä myös ammattikoululaiset tarvitsevat hyvää lukutaitoa.”
Tekeekin mieli antaa esimerkkejä kaunokirjallisuuden roolista ammattikoulutuksessa. Samalla se kertoo päättäjien lukutaidon, kirjallisuuden ja etenkin kaunokirjallisuuden lukemisen arvostuksesta. Äidinkielen pakollisia opintoja on 4 osaamispistettä, eikä siihen kuulu lainkaan kaunokirjallisuutta. Äidinkielen valinnaisessa opinnossa (3 osp) kaunokirjallisuuden lukeminen ja analysointi mainitaan vain yhtenä kymmenestä osaamistavoitteesta, eli ei kovin paljon pelivaraa anneta kirjasivistykselle, tuskin edes yhden kokonaisen kirjan lukemiselle. Ja totuus on, ettei valinnaista opintoa juuri valita.
Ammatillisessa koulutuksessa on myös pakollinen opinto Taide ja luova ilmaisu, jonka laajuus on 1 osaamispiste, lähiopetuksessa siihen saatetaan satsata valtakunnassamme 8 – 15 tuntia; mikään instanssihan ei määrää ammattikoulutuksen opetustunteja. Opinnon kahdeksasta tavoitteesta yksi on: ”Opiskelija käyttää kaunokirjallisuutta työnsä tukena.” Ja väännänpä nyt rautalankaa ja painotan: taiteeseen ja luovuuteen liittyvässä minimaalisessa opinnossa on kahdeksan erilaista osaamistavoitetta, joten johonkin paneutuminen (esimerkiksi kaunokirjallisuuden lukemiseen) tehdään jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi. Mikä sivistysvaltio kytkee kaunokirjallisuuden yksinomaan työhön tai työtehtäviin? Miten sähköasentaja tai talonrakentaja käyttää työnsä tukena kaunokirjallisuutta? Miten tällaista kaunokirjallisuuden lukemista tulisi opettajan opettaa, ohjata ja arvioida?
Heikot lukijat seuranamme
Helsingin Sanomat (12.1.2022) otsikoi: ”Oppilaiden heikko lukutaito näkyy jo”. Ensinnäkin: lukutaidon puutteet ja eriytyminen ovat näkyneet jo pitkään; toisekseen: kouluissa koko ajan tehdään työtä asian eteen.
Jokainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ymmärtää, että oppija tarvitsee ensiksi teknisen lukutaidon, seuraavaksi hän tarvitsee opettajan ja kavereiden innostavan keskustelun kirjasta, sillä ennen analyyseja lukuinto lähtee kokemuksista ja elämyksistä, myös yhteisestä jakamisesta.
On kuitenkin selviö, ettei pelkkä opettajien kannustus ja kekseliäisyys riitä paikkaamaan tilannetta. Koska kyse on harjoituslajista – ilman lukemista, lukemista, lukemista, eivät luku- ja analyysitaidot kehity – panostus, innostus ja arvostus tulisi tulla myös kotoa ja kavereilta. Ja hei, ihan koko yhteiskunnan tulisi näyttää, että kirjojen lukemista arvostetaan. Tämä on arvokysymys.
”Oppilaista moni kerskuu sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kokonaista kirjaa, kertoo osa opettajista (HS 12.1.2021).” Nyt tarvitaan some, influensserit, kaverit, vanhemmat ja muut porukat kerskumaan toisin.
Satuin katsomaan tällä viikolla Huvila ja huussi asuntomessuilla -ohjelman, jossa esiteltiin kuusi hienoa, äveriästä kotia. Yhdessäkään ei näkynyt yhtään kirjaa eikä kirjahyllyä.
Onko rima matalalla?
Viime aikojen kirjallisuudenopetuskeskustelussa on tullut myös esille sellaisia kannanottoja, että opettajat madaltavat rimaa. Jos ei nuorta kirja huvita, ei sitten. Tarinoita on muissakin muodoissa ja niihin on monta reittiä. On audiovisuaaliset tuotokset, podcastit ja äänikirjat, on verkkokirjat ja kovakantiset. Vielä silti ei riitä, että näkee liikkuvaa kuvaa tai kuulee, sillä nyky-yhteiskunnassa ei pärjää edelleenkään ilman lukutaitoa.
Minua vaivaa kaikenlainen vastakkainasettelu kuten huonot, laiskat opettajat – hyvät opettajat; hyvä kirjallisuus – ”liian matalalle rima laskettu” -kirjallisuus. Sen sijaan voisi keskittyä esittämään ratkaisuja lukemisen puolesta.
Kyse on asenteista ja kirjavalinnoista, siitä, että lukunautinto herää ja keskittymiskyky lukemiseen kehittyy. Siitä, että kirjan kieli ja kerronta vievät mennessään. Siksi erilaiset kirjat osuvat erilaisiin lukijoihin.
”Lukemisen tulisi olla mukavaa, sillä ilo lisää motivaatiota. Ei tarvitse välttämättä lukea klassikkoromaaneja, kunhan lukee jotainkin – vaikka sarjakuvia tai tietokirjoja (HS 12.1.2022).” Ja jälleen käy niin, että lukutaitoa käsittelevät keskustelut ja kirjoitukset unohtavat yhden lukemista tukevan kirjallisuuden siivun, selkokirjat.
Selkoa kirjailoon
Harva opettaja on ensimmäiseksi tyrkyttämässä oppijan kielikyvyn rajoilta karannutta (klassikko)kirjaa, sen verran sensitiivistä porukkaa alalla on. Outoa, että aina mainitaan klassikot jonkinlaisena kauhuna – ihan kuin ne painottuisivat kirjallisuudenopetuksessa. Eivät painotu. Siitäkin huolimatta: on klassikoita ja klassikoita, ja on monenlaista uutta ja vanhaa – klassikoita myös selkokirjoina, jolloin jokainen pääsee osalliseksi tarinaan. Selkokaunokirjallisuutta alkaa olla nykyisin varsin paljon, sekä alun perin selkokielelle kirjoitettuna että ”yleiskielisistä” kaunokirjoista selkomukautuksina.
Esimerkiksi omaa viime vuoden selkosatoani ovat alun perin selkokielelle kirjoitetut novellit Niin metsä vastaa, selkomukautus suosikkikirjailijan romaanista Paimentyttö ja klassikkomukautaus Kullervo.
Mutta tuntevatko edes äidinkielenopettajat selkokirjat, arvostavatko he niitä tasavertaisina lukunautinnon lähteinä? Voi olla, että eivät, sillä esimerkiksi valtamedia ei ikinä esittele selkokirjoja kirjajutuissaan, joten koko laji jää pimentoon ja on altis ennakkoluuloille. Oletko sinä lukenut Hesarista tai maakuntalehdestä katsausta vuoden selkokirjoista tai kuullut niistä Ylen kulttuuriohjelmissa?
On vihdoin aika tuoda kovaäänisesti esille, että ei ole rimanalitus tarjota nuorille (eikä aikuisille) selkokirjoja. Helppo kieli ei tee kirjasta heikkotasoista. Ei. Se tekee kirjasta luettavan, se vie lukutaitoa eteenpäin, se avaa mahdollisuuden sujuvaan lukutaitoon, jossa myös tekstin sisältö avautuu. Siksi selkokirjat voivat olla portti kaunokirjallisuuteen, askel jopa siihen paljon puhuttuun klassikkoon tai seikkailuun, jännitykseen, tunteisiin tai muuhun – pääsy osalliseksi lukukokemusta. Se ei todellakaan ole vähäarvoista vaan yksi ratkaisu huolipuheen täyttämään lukutaidottomuuskeskusteluun.
Olen itse kokenut lukemattomia kertoja tottumattoman lukijan ilon siitä, että hän sai luettua kirjan alusta loppuun – että se tuntui mukavalta ja kohotti itsetuntoa. Kokemus tarjosi mahdollisuuden lukea myös seuraavan kirjan – toisen selkokirjan tai muun. Ja jatkaa lukuharrastusta.
Meri Valkama voitti vuoden 2021 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja kirjasta on kirjoitettu paljon kehuvia juttuja. Liityn samaan joukkoon. Sinun, Margot (WSOY 2021) ihastuttaa tarinankerrontataidolla.
Juoni tarkoittaa tapahtumien kulkua, ja sen avulla kerrotaan tarina. Lukija rakentaa tarinan tapahtumien perusteella, järjestelee sen. Juuri siihen kutsuu Valkaman romaani, jossa koukuttavasti vaihtuvat aika ja näkökulmat. Se on lukuromaani, joka luottaa henkilövetoisen kerronnan kiinnostavuuteen, ja romaani kerrotaan hän-muodossa, mikä korostaa onnistuneesti perinteistä proosameininkiä. Sopii minulle.
•
Romaanin päähenkilö Vilja on asunut varhaislapsuudessaan DDR:ssä ja kiinnostuu unohtuneesta ajasta isänsä kuoleman jälkeen. Hän penkoo Berliinissä totuutta vuosina 2011–2012. Siihen hänet sysäävät isänsä jäämistöstä löytyneet kirjeet Margot-nimiseltä naiselta. Romaanin 1980-luvun osuuksissa näkökulma vaihtuu Markus-isän ja Rosa-äidin näkökulmiin, lisäksi mukana on Margotin kirjeitä.
En pureudu sen kummemmin henkilökuvaukseen. Todistan vain, että henkilöt ovat eläviä ristiriitaisuuksineen ja raivostuttavuuksineen – ja sellaisina kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Kohtaloita voisi kuvastaa Markuksen ajatus Berliinin muurin ja oman elämän murtuessa: ”Kuinka vaikeaa on rakentaa ja kuinka helppoa hajottaa.” Poimin sen sijaan kaksi teemaa, jotka nostavat innostuskäyrääni.
•
Ensimmäinen kiehtova teema liittyy menneeseen, muistamiseen ja unohtamiseen. DDR-menneisyys tuo mukanaan yhteiskunnallisen tason identiteetille. Ajankuva vasemmiston onnelasta kiehtoo: systeemin hyvät ja huonot puolet heilahtelevat.
Romaanissa on pohdintaa siitä, mitä tapahtuu ihmisille, kun usko yhteiskuntarakennelmaan romutetaan: mitä menneestä saa muistaa, mitä täytyisi unohtaa? Saksojen yhdistyminen näkyy yksilöissä aivan toisin kuin poliittisissa julkilausumissa. Kartalla voidaan viivat piirtää uudelleen tai maastosta muurit poistaa muttei ihmisistä.
Muistamiseen ja identiteettiin liittyy pitkälti Viljan ristiretki unohtuneeseen lapsuuteen. Siinä minua askarruttavat samat asiat kuin Viljaa: miten valmis ihminen on kuulemaan totuuden menneistä ja ottamaan vastaan mahdolliset omia käsityksiä muuttavat asiat? Onko oikeutettua penkoa sellaista, mikä on haluttu salata?
”Muistin tehtävä on rakentaa meille yhtenäinen ja käyttökelpoinen menneisyys, jota ilman eheän identiteetin kehittyminen on mahdotonta, Ute oli kirjoittanut. Kuka ihminen lopulta oli, jos ei muistanut omaa menneisyyttä? Saattoiko ihminen tuntea itsensä todella, jos ei muistanut?”
•
Toinen minua pohdituttava tematiikka liittyy lapsiin. Vilja on lapsena ollut tyttö, jota vieras nainen haluaa rakastaa, ja aikuisena hän on nainen, joka haluaa rakastaa vierasta lasta. Kummassakin suhteessa aikuinen tekee tunneasioissa valintoja ja käyttää valtaa.
Viljan kasvua on mutkistanut äitisuhde, jota romaani kuvaa sekä äidin että lapsen (pienen ja aikuisen) kannalta. Rosa-äiti edustaa naista, joka rimpuilee itsensä toteuttamisen, perhevelvoitteiden sekä aviosuhteen halujen ja pettymysten välillä. Halki-poikki-ja-pinoon-tyylinen äiti välillä vaikuttaa minusta turhan umpimielisesti kuvatulta, mutta taivun sittenkin siihen, että perustelluksi tulee hänenkin toimintansa.
•
Sinun, Margot -romaanin maailmassa naiset tekevät lopulliset ratkaisut, joihin miesten päättämättömyys on vienyt. Naiset ja naissuhteet korostuvat. Kirjan voi lukea rakkaus-, ero- ja uusperheromaanina, mutta ei sitä sovi supistaa ihmissuhdeproosaksi. Kieltämättä kirjan henkilökuvaus kiehtoo minua kovasti, mutta ilman DDR-taustaa teos ei ehkä erottuisi muista hyvistä tarinoista. Eli kokonaisuuden monitahoisuutta pidän Valkaman romaanin vetovoiman salaisuutena.
•
Meri Valkama: Sinun, Margot, WSOY 2021, 556 sivua. Lainasin kirjastosta.
Ihastuttava nimi kirjalle: Minä tykkään nyt (WSOY 2019). Se kuvastaa lasten hetkellisyyteen kiinnittyvyyttä, samalla siitä huokuu myönteinen ja välittävä henki. Sellainen ilahduttaa Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Liisa Kallion kuvittamassa kirjassa.
Nuotion runojen pohjana ovat lasten omat kokemukset ja oivallukset ilosta suruun, pelosta vihaan – ja kaikesta siltä välillä. Runot ovat suorasukaisia havaintojen ja tilanteiden verbalisointeja. Välillä niissä riimi rytmittää, välillä ei. Joissain runoissa tehoaa symboliikka, kuten runossa ”Myrkkykasvi”, joka on metafora vihan ja kiukun viljelystä.
Kirja alkaa tykkäämisestä ja päättyy iloon – niin on hyvä, että vaikeat tunteet möyryävät niiden välissä. Minua liikuttavat monet runot, esimerkiksi runo ”Ukin ikävä”, jossa leskeksi jääneen läheisen tunteissa sekoittuvat suru ja onnelliset muistot. Viehättävä runo ”Varjossa” sykähdyttää. Sen lopussa on jokaiselle tärkeä muistutus yksilöllisyydestä ja turvasta:
”- – Saisinpa olla toisten kanssa,
huomaamatta, vain hiljaa kuunnellen.
Saisinpa kasvaa kaikessa rauhassa,
takana isojen selkien.”
Runojen rinnakkaisina ja tehosteina toimii ilmeikäs ja upeasti tunnevärejä hyödyntävä Liisa Kallion kuvitus. Yhdistelmästä syntyy hieno kokonaisuus.
Kirjan yksi tarkoitus on toimia tunteiden työkirjana ja siihen antaa välineitä Anna Anttosen ja Kati Inkalan monipuolisin tavoin toteutettavat tehtävät. Tunteita voi esimerkiksi tunnistaa ja käsitellä kirjoittaen/sanellen lohdutuskirjeen, kasvattaen (tai kitkien) myrkkyherbaariota tai pelaten tunnemuistipeliä.
Kirjakuvituksesta ja teksteistä on rakentunut viehättävä kokonaisuus. Erilaiset muodot, hahmot, värit, materiaalit vetoavat näköaistiin, ja äänitehosteet lisäävät aistivaikutuksia. Tuntoaistiakin voi hyödyntää, jos korona-ajassa niin tohtii tehdä. Näyttelytilassa on esimerkiksi houkutteleva lukunurkkaus, jossa voi löhötä ja selailla kirjoja.
Näyttely toteuttaa kirjan elämänmyönteistä tarinaa kokemuksellisesti. Suosittelen sukellusta tunnekirjoon! Kirjan toivon päätyvän lapsiperheisiin, lasten ja aikuisten yhteisiin tunnetutkailutuokioihin.
•
Eppu Nuotio & Liisa Kallio: Minä tykkään nyt. Ilosta, ujostelusta ja muista tunteista. Tehtävät: Anna Anttonen & Kati Inkala. WSOY 2019, 77 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.
Vaikea vuosi
Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.
Kolme kirjaa
Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni MustosenPaimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).
Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.
Kotimainen proosa
Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)
Runous
Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja ErämajanMinä olen nyt täällä metsässä.
Käännöskirjallisuus
Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.
Tietokirjallisuus ja sinne päin
Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.
Teatteri
Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa.
Taide
Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri TuorinPosing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.
Metsä
Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.
Kirja- ja kulttuuribloggaaminen
Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.
Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa –bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.
Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.
Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!
(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)
Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta.
Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat
Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.
•
Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun.
Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodesta, Kirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.
•
Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.
Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.
Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.
•
Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina.
Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:
”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”
Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.
•
Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.
Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)
Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.
•
Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.
Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!
Kuvailin Tove DitlevseninKööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.
”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”
Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus.
”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”
Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.
”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”
Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.
Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:
”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”
”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”
Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat.
Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!
Sillä kirjoittamasta en lakkaa kuulostaa runosäkeeltä. Se voisi ollakin, sillä kutakuinkin niin on kirjoittanut kirjeessään runoilija Eila Kivikk’aho (1921 – 2004). Osuvan nimen elämäkertaan on poiminut Siru Kainulainen, alaotsikoltaan Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä (Partuuna 2021).
Kirja etenee kronologisesti esitellen runoilijan elämänvaiheet ja tuotannon osana niitä. Elämäkerturi itse kutsuu teosta episodimaiseksi ja ”esseistiseksi kudelmaksi”. Aineiston käytön ja roolinsa Kainulainen tiivistää: ”Kirjeitä, runoja, haastatteluja ja muuta aineistoa setviessäni olen tulkitsija, joka pohtii, mitä aineisto merkitsee. Sen lisäksi olen lukija, joka antautuu aineistolleen ihastellen ja hämmentyen, nauttien ja ihmetellen.”
•
Kirja ilmestyy nyt otollisen aikaan, sillä tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Eila Lambergin syntymästä. Sodan vuoksi Lambergin perhe evakoitui Sortavalasta Poriin, Eila muutti aika pian Helsinkiin, asui avioliiton alkuaikoina hetken Hyvinkäällä, mutta vuosikymmenet Helsinki oli kotipaikka. Teoksissaan hän käytti sukunimenä Sortavalan tienoon paikannimeä Kivikk’aho, ja avioiduttaan virallinen sukunimi muuttui Sammalkorveksi.
Lapsuuden ja nuoruuden tärkeys tulee esille elämäkerrassa, ja näkyy se myös Kivikk’ahon runoissa. Esikoiskokoelman Sinikallio (1942) rakastettu runo ”Nocturno” vie Laatokan rannalle. Silti kirja osoittaa, että runoilijalle annettu karjalaisleima ei ole tuotannon koko totuus. Kivikk’ahon kuuden kirjan runotuotanto (lisäksi usea painos valittuja ja koottuja runoja) sisältää monenlaista. Hän esimerkiksi jalosti suomalaista tanka- ja haiku-runoutta.
Kirjassa on runsaasti runoja, ja Kainulainen avaa niiden sisältöä, suhteuttaa ne kirjoitusaikaan sekä tuo esille runojen keinoja ja merkityksiä. Mukana on myös koonteja Kivikk’ahon kirjojen vastaanotosta. Hyvin taustoittuu runoilijan asema ja merkitys aikansa kirjallisuuskentällä perinteisen ja modernin välissä.
Tunteiden ja koetun vaihtelu tuottaa ainesta runoihin. Vaikuttavaa on, miten Kivikk’aho sanottaa vaikenemista. Se on yksi hänen runoutensa teemoista. Vaikeat tunteet jylläävät, esimerkiksi: ”Minussa vaikenevat taas / niin kvartsin-kireät tunteet, / enkä ymmärrä / mikä niitä hioo. – -.”
•
Minä kiinnitän huomiota kirjan runsaisiin kirjesitaatteihin. Niissä kuuluu kirjan kohteen oma ääni. Kivikk’aho kirjoitti kirjeitä ahkerasti ja säilytti myös lähettämättömiä kirjeluonnoksia. Niin ”seurallinen erakko” siirtyy elävänä kirjaan.
Kivikk’ahon vanhempien vastakkaiset luonteet ja intressit ovat pohjana sille, että Kivikk’ahossa vaihtelivat mielialat, tunteet ja tavoitteet. Kirjeissään Kivikk’aho ei säästele epäluuloisuutta, suuttumusta eikä katkeruutta, mutta niissä on myös lämpöä ja ajan ilmiöiden terävää tarkastelua. Perheen, omien lasten ja suvun tärkeys välittyy vahvana, vaikka ristiriitojakin syntyy. Mieleeni jää etenkin setä, joka riivaa Eilaa.
•
Runokirjoja ilmestyi harvakseen, viimeisin Ruusukvartsi vuonna 1995 ja Kootut runot vuonna 2001. Kivikk’ahon merkitystä kotimaisessa kirjallisuudessa ei mitata vain runotuotannon määrällä, hän esimerkiksi teki myös mittavan uran kääntäjänä. Monet lastenkirjallisuuden klassikot ovat hänen kääntämiään.
Vaikeneminen on monimielinen ilmaisu Kivikk’aholle. Se ei tarkoita, etteikö sanoja ja kirjoittamista olisi. Sen Siru Kainulaisen kirja tuo monipuolisesti esille, eli kirja on kiinnostava katsaus sodanjälkeiseen kirjallisuuteen ja kulttuurielämään yhden kirjailijan kannalta.
Tuntuu parhaalta päättää juttuni kirjan kohteen omaan tekstiin, kirjeeseen vuodelta 1960, ja vastata kirjeen kirjoittajan epäilyihin: kyllä kiinnostaa, myös vuonna 2021 kiinnostaa.
”Sillä kirjoittamastahan en lakkaa. Helmikuun alkupäivinä olen tosin, milloin selvemmin, milloin peitetyimmin, sanonut etten enää julkaise. Mutta ei se merkitse, että jättäisin kirjoittamisen. Aiheet vain eivät enää voi kiinnostaa muita kuin minua (nykyisin jopa tankojeni aiheena on terrori, vaino, vääryyden kärsiminen).
Mutta milloin aikaa on, silloin tietenkin kirjoitan.”
•
Siru Kainulainen
Sillä kirjoittamasta en lakkaa. Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä
Kolmen hengen virtuaalikirjapiirimme valitsi kaksi romaania joulukuun kirjoiksi. Jan Forsström on elokuva-alan ammattilainen, ja visuaalinen otosmaisuus leimaa hänen romaaniaan Aikuisia ihmisiä (Teos 2020). Niklas Ahnberg toimii yritysjohtajana, mutta kirjoittaa kokonaisia maailmoja. Niin häntä kuvaillaan kustantajan sivuilla. Hän vie Kökarille nelikymppisten hajanaiseen maailmaan romaanissa Isät jäävät merelle (WSOY 2021).
Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä
”Älä huoli, oon ihan aikuinen ihminen.”
”Joo. Mä tässä vasta opettelen.”
Näin keskustelevat nainen ja mies, joilla on ollut suhde puolisoiden selän takana. Voisi keskustelu liittyä mihin tahansa tilanteeseen Jan Forsströmin kirjassa Aikuisia ihmisiä (Teos 2020). Kaikki näyttelevät aikuisuutta, vaikka erehdyksiä ja keskeneräisyyttähän elämä lähinnä on. Romaanin yksi henkilö on sitä mieltä, että elämästä puuttuu taiteen draaman kaari. Forsström saa sen kyllä rakennettua otosmaisiin väläyksiin.
Aikuisia ihmisiä on luokiteltu romaaniksi, yhtä hyvin se voisi olla novellikokoelma. Episodinen romaani koostuu kymmenestä luvusta, jossa yhdeksän ensimmäistä on nimetty kunkin päähenkilön mukaan. Luvuissa paneudutaan kuhunkin päähenkilöön ja hänen ihmissuhteisiinsa. Kaikki henkilöt kuuluvat luovaan luokkaan. Aluksi se rasittaa minua, mutta sittemmin se ei häiritse, koska alasta riippumatta aikuisuus on hapuilua. Viimeinen, kymmenes tarina kokoaa kirjan porukat hienosti koolle.
•
Kirjapiiri oli yksimielisen myönteinen. Johanna rakasti kirjan maailmaa, samoin Taru. Kumpikin haluaisi olla mukana tapahtumissa. Tarun mielestä toisaalta ollaan kovin tosissaan, mutta tyypit myös naurattavat. Surullista ja traagista on muttei synkkyyttä, täydensi Johanna. Kuvaus tuntui niin todelliselta – taitava kerronta teki vaikutuksen.
Vain minun oli vaikea päästä tekstin imuun, mutta veihän se mukanaan, ja elävä henkilö- ja tilannekuvaus alkoi viehättää. Eritoten ihastelen kirjan loppupuolta, ja loppuhuipennuksen tunnelma ja elokuvallisuus jättää koko kirjaan hyvän jälkimaun.
Kirjan vanavedessä myös katsoin Seurapeli-elokuvan, joka sekin valottaa noin 35-vuotiaiden aikuisuusproblematiikkaa ja jonka tekijäjoukkoon Forsström kuuluu – ja kyllähän leffan henkilöiden elämäntilanteet ja koko tunnelma ovat Forsströmin kirjan kaltaisia. Taru ja Johanna olivat nähneet leffan jo teatterilevityksessä, siihen ihastuneet ja minulle monesti suositelleet.
Kaikkien meidän suosikki oli kirjan kuvaus kvartetista, jossa ihmissuhteet sotkeutuivat. Ihastelimme kuvauksen elävyyttä ja henkilöiden uskottavuutta. Toisessa kirjan episodissa yhteinen inhokkimme oli kauhea vanhempi mies, joka piti nuorta naisystäväänsä lattiarättinä. Onneksi nainen pääsi eroon pöyhkeästä kaikkitietävästä. Näistä hajahuomioista päädyimme yhteiseen toiveeseemme: Forsberg jatkakoon pian kirjallista tuotantoaan.
•
Jan Forsström
Aikuisia ihmisiä
Teos 2020
romaani, novellistinen
180 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Niklas Ahnberg: Isät jäävät merelle
Niklas Ahnbergin haastatteluista selviää, että oman isän puhumaton suhde poikaansa ja isän kuolema vaikutti esikoisromaaniin Isät jäävät merelle (WSOY 2021). Romaanissa Benjamin saapuu keväällä Kökarille isänsä uurnan kanssa, koska veneily ja kyseinen saari on ollut isälle rakas. Tuhkien sirottelu siirtyy elokuulle, koska saarella sattuu ja tapahtuu kesän mittaan monenmoista.
Nelikymppisen Benjaminin elämä on solmussa liiketoimien ja avioliiton romahduksen vuoksi. Kouluikäinen poika Isak kärsii vanhempien erosta, ja se ilmenee mutismina. Isak saapuu juhannuksen jälkeen saarelle, keskelle saarelaisten suhdesotkuja, joihin Benjamin on jo onnistunut sotkeutua. Benjamin asuu yksinhuoltaja-Erikan luona, tutustuu ex-alkoholisti Noaan ja saa selville salaisuuksia.
•
Olimme kirjapiirissä kovin samanmielisiä. Kökarin kuvaus miellytti, sillä merellinen ympäristö välittyi hyvin. Romaani oli runsas ja tarinankuljetukseltaan aaltoileva. Yhteen kesään mahtui paljon käännekohtia, ja koimme, että kirjaan oli jäänyt liikaa tavaraa ja henkilöille kasautuvia ongelmia. Ratkaisuissa oli ennalta arvattavaa, ja työlästyimme lukijaa aliarvioivaan yksityiskohtien toistoon. Siksi kokonaisuus ja kerronta tuntuivat hiomattomilta.
Kirjan lopussa lämpenimme henkilöiden poukkoilevuudelle ja ärsyttävyydelle, elämänkaltaiselle ennakoimattomuudelle sanoissa ja teoissa. Puhumattomuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle ei aiheena tuntunut kuitenkaan kovin tuoreelta. Ehkä romaanin vahvuus oli kuitenkin se, että paljon jäi kesken – niin kuin ihminenkin on aina keskeneräinen.
•
Löydän yhtymäkohtia Ahnbergin romanista Isät jäävät merelle Forsströmin Aikuisia ihmisiä -romaaniin siinä, että aikuisuus on lumetta: epävarmuuksia ja kommunikointikyvyttömyyttä ei mikään ikä voita. Eli ei kukaan tiedä, mitä aikuisuuden olisi tarkoitus olla, koska ihminen ajautuu erheestä ja sattumasta toiseen. Hetkittäiseen iloon kannattaa tarttua.
Aleksis KivenKullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.
Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa.
•
Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua.
Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.
•
Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.
Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:
”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”
Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:
”Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,
ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,
kun kova, vihainen tuuli vinkui.
Myrskyssä kuulin koston huudon,
ja siksi minua painaa synkkä kauhu.”
Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.
Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.
Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 