Aihearkisto: Kirjallisuus

Nyt nurkkaan kaikenmoiset odotukset kerrontakikoista ja kielellisestä hurvittelusta. Sen sijasta sopii aavistella hyvää historiallisten faktojen hyödyntämisestä ja elävöittämisestä sekä sarjamuotoisen kirjallisuuden henkilöjoukon hallinnasta. Näin johdattelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seitsemänteen osaan Sotaleski (Otava 2019).

”Sota seurasi jokaista meistä tavalla tai toisella.”

Kirsti kertoo sotavuosista, jolloin hän perheineen asuu pääasiassa Ida-äidin luona Leppävaarassa. Sota tuntuu kaikessa, sen pelko sanotaan ääneen, vaikka usein tunne myös peitetään, ja sota konkretisoituu: taloja ja tavaroita tuhoutuu, eikä vältytä henkilövahingoiltakaan. Lukija saa olla sydän syrjällään, sillä Idan pojat ovat sotilasiässä, samoin Kirstin Iivo-mies, ja lisäksi pommit putoilevat sattumanvaraisesti siellä, missä Kirsti kulkee.

Manninen onnistuu välittämään sotaponnisteluiden raskauden kuitenkin jollain tavoin kevyesti muttei pinnallisesti. Siksi Mannisen tyyli on osin kallellaan viihdekirjallisuuteen, silti se nojaa taitoon saada lukija henkilöiden puolelle ja uskoa heihin. Sotaleski on siinä paria edellistä sarjan osaa vakuuttavampi.

Esimerkiksi tekstistä välittyvät sodan vakavat jäljet. Kirstin Voitto-veljen koettelemukset ja valmiiksi hauraan avioimiehen reaktiot kertovat sodan seurauksista. Karjalaisten tilanne ei jätä kylmäksi, sillä kirjassa evakkojen tilannetta katsotaan läheltä yhden kannaslaisen perheen kannalta, ja Iivo-avioimiehen itäkarjalaisen lapsuudenperheen vaiheista saa tässä osassa lisätietoja.

Sota on kaikille taite, ja kaikki ovat eurooppalaisen politiikan pelinappuloita.

 ”Ville-sedän ateljeesta kaikuu vaimeana gramofonin ääni. Sitä ikivanhaa ratisevaa chanson-levyä siellä taas soitettiin, jonka Ville-setä oli joskus kauan sitten tuonut tullessaan Ranskasta. Kun värisevä naisääni, se taisi olla Mistinguett itse, lauloi Pariisista, minua alkoi itkettää. Sitä Pariisia jossa olimme Iiivon kanssa eläneet  unohtumattomia päiviä ja öitä, ei kohta enää olisi.”

”Arkihan meidät naiset piti järjissämme, arki ja lapset – -”

Sotaleski on vahvimmillaan kotirintaman naisten elämän kuvauksissa niin Leppävaaran kotitalon askareissa kuin Karjalan varustelutöiden muonitushommissakin. Uskomattoman tarkkaa tietoa tulee ruuista ja säännöstelystä, kaikenlaisesta huusholleeraamisesta ja perushuollosta. Manninen osaa sulattaa tietonsa tarinaan, silti pystyn aavistamaan valtavan taustamateriaalin, jonka varaan romaanin todentuntuisuus rakentuu.

Pienet hyvät teot kuuluvat Syrjästäkatsojan tarinoiden ideologiaan. Tässä osassa lasten osa sodan varjossa korostuu ja se, miten aikuiset yrittävät tehdä päätöksiä lasten etu edellä. Idan ja Kirstin toimintatapaan kuuluu muiden auttaminen, ja voi oikeastaan puhua laajennetusta kodista, joksi Idan entinen täysihoitola muuttuu sodan aikana.

Yhden piirteen haluan vielä nostaa: sota-ajan naisten matkanteon. Menopelit ja matkaolosuhteet Manninen kuvaa elävästi. Täydet junat rintama-alueille ja töyssyiset autokyydit tuntuvat lukijankin kropassa. Kirsti pääsee välillä sotatapahtumien ytimeen, sillä hän hankkii niukan ajan tienestejä amerikkalaisen valokuvaajanaisen tulkkina. Se on yksi Kirstin erikoistilanne talvisodasta, paljon muuta ja henkilökohtaisempaa tapahtuu asemasodan aikaan.

”Niin usein kuin ennenkin, aavistukseni osui oikeaan.”

Tuollainen Kirsti on: tietää parhaiten, hieman tärkeilevä, määrätietoisesti ympäristöään hallitseva – ja hallitsee sitä, mitä kertoo. Olen edellä kuvaillut kaikenlaista yleistä, mutta uskon valtaosaa lukijoista kiinnostavan Idan ja Kirstin selviytymistarinan eteneminen sekä Kirstin Viena-tyttären lähestyminen murrosikää. Ja kyllä he taas selviytyvät toistensa tuella ja tervejärkisellä luonteilla, jossa yleensä vältellään perimmäisten kysymysten ja syvällisyyksien käsittelyä. Se on selviytymiskeino, kerronta-ajalle tunnusomainen.

Välillä melkein riepoo se, miten asiat tuntuvat Kirstillä  lutviutuvan vastaiskujenkin jälkeen, mutta toisaalta liukas kuvaustapa kuuluu Kirstin persoonaan.  Hän keksii keinoja ja välttelee vaikeita aiheita. Myös tietty häveliäsyys kuuluu siihen. Pari osumaa Kirstin kilpeen tekee syviä murtumia, ja kirjan lopussa Ida-äiti auttaa tytärtään reflektoimaan vikaan menneitä asioita. Kaikessa hehkuu kuitenkin perushenki: mistä tahansa voi selvitä.

Huomaan kirjan alkupuolella hieman väsyväni kronologiseen tapahtumasuoltamiseen, mutta loppua kohtia juoni vie mennessään. Selostukset ja dialogit soljuvat, ja ajankuvan uskottavuus miellyttää. Fiktiohenkilöiden ja todellisten henkilöiden kytkentä onnistuu entiseen malliin. Esimerkiksi Wallgrenit vaikuttavat edelleen Kirstin perheeseen, Olavi Paavolainen on totuttuun tapaan pikkuinhokki, ja Yrjö Jylhän talvisotarunot löytävät romaanista paikkansa tunnetulkkina. Vanhan polven kuolemat liikuttavat. Loppupuolen yllätykset lisäävät taas odotuksia ensi vuodelle. Mitä Idalle, Kirstille ja Vienalle vielä rauhan ja jälleenrakennuksen aikaan tapahtuukaan!

– –

Enni Mustonen
Sotaleski
Otava 2019
Syrjästäkatsojan tarinoita VII
366 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Postaukseni aiemmista osista löytyvät täältä.

HYVÄÄ LUKUVIIKKOA! Enni Mustosen historiasarjoja suosittelen lukijoille, jotka haluavat elävöittää suomalaista historiaa naisten näkökulmasta. Tämä vuoden lukuviikon teema on ”Koko Eurooppa lukee!”.  Motto sopii Mustosen proosaan, koska hänen kirjojensa henkilöiden vaiheet kytkeytyvät eurooppalaiseen kulttuuri- ja historiavirtaan.