Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.
Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.
Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.
•
Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…
On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.
•
Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:
”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”
•
Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.
Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.
Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus.
•
Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.
•
Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Torstaina 27.11. paljastuu kirjavuoden 2025 pääpalkinnot. Yksi henkilö valitsee mieluisimman kuudesta vaihtoehdosta. Valitsijalla on omat kriteerinsä kuten kaikilla lukijoilla. Lukijuus ja valinnat puhuttavat, ja siksi juttuni aluksi pohdin viimeaikaista kirjallisuuskeskustelua ja lopuksi tiivistän kaunokirjaehdokkaat.
Kantoja kirjallisuuskeskusteluun
Syksyn kirjakeskustelussa on ollut mielenkiintoisia piirteitä. Tikun nokkaan on nostettu lukemisen performatiivisuus, siis se, että ihmiset kokoontuvat tai näyttäytyvät kirja kädessä tai ilmoittavat, kuinka monta kirjaa ovat lukeneet/kuunnelleet kuukaudessa tai vuodessa. En keksi syytä sellaista paheksua.
Ei ole keneltäkään pois, jos joku korvaa määrää laadulla tai esittelee vain statussyistä lukemista. Näinä (kulttuurivihamielisinä) aikoina on aika hauskaa, jos lukeminen koetaan esittämisen väärtiksi. Kyllä siellä joukossa on aitoja lukukokemuksia, ja kenties kirjojen kanssa näyttäytyminen saattaa houkutella lukukokemuksiiin. Ja kenestä meistä on arvottamaan toisten lukukokemuksia? Tällaista lisää: päättäjille kirja käteen näyttäytymistilaisuuksissa!
•
Entä sitten kirjallisuuden keskiluokkaistuminen? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista taitaa olla keski-ikäisiä keskiluokasta, joten ei hämmästytä kirjallisuuden keskiluokkaiset aiheet – mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Olen yhä uskossa, että ei aihe vaan miten.
Eli ei ole oleellisinta, mitä luokkaa kirjassa kuvataan vaan minkämoisin teemoin ja kerrontakeinoin. On toki latteaa, jos kirjailijat alkavat kirjoittaa vain kirjailijoista, mutta en näe sellaista vaaraa. (Kirjailijoiden keskiluokkaisuus keskimäärin pienituloisina on sitten toinen kysymys.) Kaikkina aikoina on ilmestynyt taiteilijaromaaneja – ja kaikkea muuta, kaikista yhteiskuntaluokista. Niin tänäkin vuonna, joten kiitettävästi tarjolla on kirjoa.
Oma taustani on luokkaretkeilijä, maalaistyttö ei-akateemisesta työläis- tai alimman tason työnjohtajaperheestä. Haluan lukea kaikenlaista, niin omaa taustaa liippaavasta kuin keskiluokasta, johtohommista ja kulttuuripiireistä – kunhan löydän teksteistä kiinnostavaa. Käsitän kirjallisuuden merkityksen yhä olevan se, että se avartaa ja tarjoaa erilaisia maailmoja – ei vain vastaa taustaani tai odotuksiani.
•
Hiukan on päätään nostamassa kirjojen arvottaminen niin, että viihde tuomitaan. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa se, että tekoäly auttaa sepittämään selkeäjuonisuutta. Tekoäly saa savun nousemaan korvistani, mutta sallin silti lukijoille omat valintansa: jokainen saa viihtyä, kiihtyä ja kohota valitsemastaan kirjasta.
Joillekin kirjoissa riittävät tapahtumat, mistä kertoo esimerkiksi dekkarien ja romanssien suosio: vetävä juoni, sen selvittäminen ja selviäminen koukuttavat. Mikäpä siinä. Tärkeintä on, että tarjolla on monenlaista luettavaa – aiheita, teemoja, asemaltaan erilaisia henkilöitä, yllätyksiä, omaperäisyyttä, myös kokeilevaa kerrontaa.
Vaikka romaanirakennetta rikottaisiin ja kokeiltaisiin kerronnan rajoja kielellisin keinoin, lukija usein nappaa mieleen jäävän henkilön ja hänelle tapahtuvan. Toki hienosti sanottu jää myös miellyttämään. Lukijoita kiinnostavat ihmiset ja ihmisenkaltaiset sekä heidän kokemuksensa, niin myös kirjoissa, enkä näe siinä tuomittavaa. Näen yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksenä inhimillisen ymmärryksen kehittymisen.
Finlandiaehdokkaista sattumia
Monica Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia
Nuori nainen muuttaa elämänsä 1970-luvun lopulla. Sen lisäksi hänen valinnoistaan huolimatta moni asia romahtaa hänen ympäriltään, mutta hän löytää väylän ilmaista itseään. Kerrontapyörre vie monia tarinalinjoja eteenpäin. Lisää blogissani.
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
Luokkaretkeilijä palaa autioituvalle paikkakunnalle ja kotitaloon. Mieli myllää ja kaksi kertojaa möyhii nykytilannetta ja muistoja. Synkkyydestään huolimatta romaanista syöksyy mustaa huumoria. Siinä on vaaran tuntua, jota varma kerronta vie eteenpäin. Lisää blogissa.
Riko Saatsi: Yönistujat
Tämä romaani tarjoaa karjalaisen elämäntavan esittelyn ja näyttää evakkouden raskauden, omaan kultturiin kohdistetun kaltoinkohtelun ja paineen häivyttää oma kulttuuriperintö ja kieli. Kuvauksen keskittyminen kuolemaan ja hautajaisiin on tehokas. Lisää blogissani.
Elli Salo: Keräilijät
Itärajan lähellä arkeologi etsii sota-aikaista esineistöä kuskinaan karhukuvaaja ja naapurinaan venäläistaustainen asukas. Yksi keräilee esineitä, toinen kuvia ja pulloja, kolmas marjoja. Kuvaus laajenee alueelle, muihin aikoihin ja sukuihin. Menneet tapahtumat vaikuttavat nykyisyydessä, väreilevät, ja romaaniin se sulautuu niin, että siinä on kiinnostavaa ennalta-arvaamattomuutta. Lisää blogissani.
Jarkko Volanen: Vainovalkeat
Valitettavasti en ole tätä vielä saanut lainausjonosta luettavakseni.
Hanna Weselius: Pronominit
Pronominit istuttaa henkilönsä lentokoneeseen, jonka päämäärä on hämärä. Matkustajien mieli vaeltelee suljetussa tilassa, ja lukijana pääsen seuraamaan kunkin mielenkulkua. Romaanin vaikuttavuus perustuu varmaan kerrontaan ja näkemykseen ihmisyydestä ja ihmisten vaikutukseen toisiinsa. Kirja voi tuntua raskaalta mutta sen on tarkoitus olla painava, sillä sen asiat ovat perustellun järeitä. Lisää blogissani.
•
Ennustukseni voittajaksi ovat vaihdelleet. Aluksi kallistuin Eristystilan / Kapinoivia naisia puoleen, mutta sitten alkoi Pienen budjetin sotaelokuvan vinkeys ja villeys viehättää. Tällä hetkellä valintani on Pronominit. Huomenna se selviää.
Uusin selkoromaanini Vihreä on hyvä väri (Avain 2025) on juuri ilmestynyt. Nimi ei viittaa politiikkaan vaan värin muihin mielteisiin: tuoreus, kasvu, aloittelijuus. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaani kertoo nuoruuden ja täysi-ikäisyyden välitilan valinnoista ja tunnevaihteluista. Ujutan kirjajutun lokakuun Selkosyksy 2025 -juttusarjaani.
Kirjassa on kaksi kertojaa. Jali täyttää juuri 18 vuotta ja aloittaa oppisopimuksen kulttuuritalossa. Hän opiskelee turvallisuusalaa ammattikoulussa ja alkaa ymmärtää työnsä luonteen. Sara on lyhyen ajan työharjoittelussa samassa kulttuuritalossa kuin Jali. Yhdeksäsluokkalaisen Saran täytyy päättää yhteishakua varten, mitä hän haluaa opiskella peruskoulun jälkeen, ja hän pohtii, mikä ammattikoulun ala sopisi hänelle. Kumpaakin jää kutkuttamaan tapaamiset kulttuuritalossa, mutta miten sellainen muuttuu ihastumiseksi?
•
Selkopolku-hankkeen kyselyissä nuoret toivoivat kirjoja, joissa ystävyys, perhe ja tavallinen elämä näyttäytyvät. Sellainen on Vihreä on hyvä väri. Päähenkilöiden aiemmat vaikeudet ailahtavat, vaan suunta on elää eteenpäin. Ehkä myös taustalla väreilee ilmastokriisi tai maailman epävakaus, mutta pääasia on se, mitä tapahtuu juuri nyt nuorten lähellä ja mielessä.
Romaani paneutuu siihen, mikä vaikuttaa tulevaisuuteen. Tapa elää omana itsenään ja olla vuorovaikutuksessa on yksi teema, toinen on alavalinnat. Aika vähän on käsitelty sitä, mitä paineita ja pohdintatarvetta yhteishaku tai jo valittu ala voi tuottaa nuorille, joten sillä on rooli tässä kirjassa.
Vihreä on hyvä väri kertoo myös rakastumisesta. Monilla tuore tunne valtaa mielen ja tekee välillä epävarmaksi, välillä riehakkaaksi – ja kaikkea siltä väliltä. Romaani kertoo ihastumisen levottoman kutittavasta tunteesta, kun nuori velloo toiveissaan. Myös ystävyys on kirjassa tärkeä teema.
•
Selkokirjani ovat tavallisesti perusselkokieltä. Vihreä on hyvä väri pääosin noudattaa helppolukuisen selkokielen periaatteita, mutta poikkeaa siten, että Jali ja Sara kertovat puhekielellä. Esimerkiksi persoonapronominit ja passiivimuodot myötäilevät puhekieltä, samoin rektiovirheet (ne sanoo -tyylisesti).
Halusin kirjaan Jalin ja Saran ajatukset ja tunteet tuoreeltaan. Siksi he kertovat kirjassa vuorotellen, preesensissä elämästään yhden vuodenkierron. Vastaavaa rakennetta ei juuri selkokirjoissa ole ollut, mutta halusin vuorottelulla lisätä jännitettä ja jännitystä Jalin ja Saran välille ja siten koko tarinaan. (Kääntökirjaratkaisuja on tosin selkokirjoissa käytetty niin, että tarina saa kaksi näkökulmaa.)
Toivon, että nuoret peruskoulussa ja toisella asteella löytävät romaanini. Tavoitteeni on tarjota kirjahetkiä, joissa lukija viihtyy ja kokee lukuiloa niin, että lukemisesta viriää eläviä mielikuvia ja lukijan omia pohdintoja.
•
Tuija Takala: Vihreä on hyvä väri, Avain 2025, 153 sivua.
•
Lisähuomiot ammattikoulunäkökulmasta
Nuortenkirjallisuudessa kerrotaan verrattaen vähän ammattikoululaisista, myös selkokirjallisuudessa, vaikka peruskoulusta noin puolet nuorista siirtyy ammattikouluun.
Aiempi YA-selkoromaanini Lauralle oikea (Avain 2018) yritti jo paikata puutetta ammattikoulukirjahenkilöistä, ja tämä uutuusromaani Vihreä on hyvä väri tekee sen taas, sillä kirjan kahdelle päähenkilölle ammatilliset alat sopivat parhaiten. Päähenkilöiden ystävät valitsevat lukion, joten kumpikin vaihtoehto romaanista löytyy.
Selkokirjoja voivat toki lukea kaikki nuoret, mutta suurin osa selkokieltä tarvitsevista tai siitä hyötyvistä nuorista on peruskoulusta ammattikouluun siirtyviä. Selkokielen tarve juontuu oppimisvaikeuksista, lukutottumattomuudesta tai -haluttomuudesta tai suomen kielen osaamisen tukitarpeista. Siksi selkokirjavalikoimaan sopii amisnäkökulma.
Olen päätyössäni mukana VIERKO-hankkeessa, jossa yksi tavoite on vieraskielisten ammattikoululaisten lukuinnon edistäminen. Olemme hankkeessa tehneet jo muutaman selkonovellin vihkosen Opiskelijan hetkiä (aoe.fi). Ammattikoulu- ja selkovajeen nuortenkirjoissa ovat lähiaikoina muutkin noteeranneet. Syyskuussa on uutisoitu, että WSOY aloittaa ei-selkokielisen sarjan, jossa päähenkilöt ovat ammattikoulusta; Tammi puolestaan alkaa mukauttaa lanu-kirjoja Selkee-sarjaan.
Ehkäpä vähitellen selkokirjat saavat aseman, että ne ovat kirjoja kirjojen joukossa – tosin helppolukuisia mutta sisällöltään monipuolisia ja lukuelämyksiä tuottavia. Ja kenties ne näkyvät myös kulttuurimediassa. Sopii toivoa.
Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.
Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.
Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:
Huhtikuinen lukuviikko etenee motolla Löydä lukufiilis! Lukufiiliksen voi löytää monin konstein. Myös selkokirjat nostattavat lukufiilistä.
Viestittelin taannoin selkokirjailijakollegoiden kanssa, ja esille tuli toistuvia väitteitä, myös väärinymmärryksiä, joita selkokirjailijoille esitetään. Käyn läpi jutussani yleisimmät 10 väitettä.
Juttuni venyi, sillä sanottavaa selkokirjoista riittää. Tutkimukset osoittavat, että pitkien tekstien lukeminen on katoavaa kansanperinnettä, tai ainakin kansa on karkeasti jakautumassa lukutaidossa. Eli lyhyelle ilmaisutavalle ja selkokielelle on yhä suurempi tarve. Kirjoitan kuitenkin selkokirjajutun pitkästi ja yleiskielellä.
Väite 1: Kaikkihan osaavat Suomessa lukea, ei tarvita mitään helppokirjoja.
Lukumotivaation puutetta tai keskittymisvajetta on monilla ihan tavallisilla, kaikenikäisillä kansalaisilla – tai vain väsyttää tarttua paksuun kirjaan. Se on yksi syy valita selkokirja, joissa sana- ja virkerakenteet välttävät monimutkaisuutta mutta sisällöstä irtoaa lukunautinto.
Myös mielenterveyden haasteet voivat vaikuttaa niin, ettei lukija jaksa lukea pitkiä tai monimutkaisia kirjoja. Lisäksi henkilöllä on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia: se on yhdistävä tekijä selkokielen käyttäjille. Syy voi olla esimerkiksi lukivaikeus tai ADHD: vaikeus lukea, ymmärtää luettua ja keskittyä. Siksi helppokielinen kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden lukunautintoon.
Välttävä tai huono lukutaito on äidinkieleltään suomenkielisistä peruskoululaisista 40 %:lla ja ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttotaustaisista nuorista vielä isommalla joukolla (viimeisin Pisa-tutkimus). Tilannehan on vaarallinen kansalaistaitojen ja osallisuuden kannalta.
Totta kai olisi toivottavaa, että nouseva nuoriso ymmärtäisi (tai jaksaisi lukea) yleiskieltä. Näin ei ikävä kyllä nykyään ole. Siksi monen nuoren lukukokemukset (peruskoulussa) syntyvät pääosin selkokirjoista. Onneksi on selkokirjoja.
Ensimmäisen väitteen purku sisältää jo väitteen 2: Selkokirjat on tarkoitettu vain kehitysvammaislle.
Ilman muuta myös kognitiivisista syistä tarvitaan selkokirjoja, ja siksi selkokirjallisuudessa on sisällöltään ja kieleltään helppoja kirjoja, jotka sopivat myös kehitysvammaisille.
Selkokielen tarve on muuttunut ja moninaistunut vuosikymmenten aikana, joten iso osa selkokirjoista on ns. perusselkokieltä, joka sopii mahdollisimman monille selkokielen käyttäjäryhmille. Kirjojen aiheetkin ovat usein sellaiseen sopivia.
Selkokirjailija voi suoraan selkokielellä kirjoitetuissa kirjoissa parhaiten valita tietyille kohderyhmille sopivaa kieltä ja aiheita. Silti suuri osa selkokirjoista on sellaisia, ettei kohderyhmää rajata: kirjat sopivat kaikille.
Monet selkomukautukset jo aiemmin julkaistuista kirjoista voivat olla melko vaikeaa selkokieltä, jolloin lukijat löytyvät lähinnä heistä, joilla ei ole niinkään kognitiivisia ongelmia mutta muista syistä kielellisiä vaikeuksia (oppimisvaikeudet, suomen kielen harjoittelu, jaksamisen ongelmat, muut syyt helpohkon tekstin lukemiseen.)
Väite 3: Selkokirjat eivät ole oikeaa kaunokirjallisuutta. Koska kirjoitat oikean kirjan?
Tähän vastaan: Mielestäni olen kirjoittanut oikeita kirjoja. Olen vain valinnut kaunokirjoihini kielimuodon, joka ei sulje pois vaan mahdollistaa.
Otan huomioon selkokielen käyttäjäryhmät laajasti. Yleensä kirjoitan aikuisille niin, että kirjani sopivat myös nuorille – tai päinvastoin. Minulla on aihe, teemat, kieli- ja mielikuvat ja mittaamattomat kielen keinot. Ne myllään selkokaunokirjallisuudeksi. Se tarkoittaa, että lukijat, jotka karttavat ”vaikeita” runoja, novelleja ja romaaneita pääsevät lukuiloon kiinni.
Selko ei tarkoita yksioikoista, latteaa tai sisällyksetöntä. (Joskus kirja voi tietysti olla sellainen, eikä sellaiset tuntemukset kohdistu vain selkokirjoihin tai johdu selkokielestä vaan ylipäätään lukijan makumieltymyksistä.)
Monimutkaisen, kerroksellisen tekstin lukijoille vastaan seuraavissa väitepuruissa.
Väite 4:Selkokirjoissa käytetään köyhää kieltä.
Selkokielen periaatteisiin kuuluu helpon, tutun sanaston käyttö, lyhytlauseisuus ja helppo virkerakenne, mutta se ei tarkoita töksähtelevää kökkökieltä.
Selkokirjoja on erilaisia kuten kaikkea kirjallisuutta: on ilmeikästä kerrontaa ja kielenkäyttöä selkon rajoissa – ja on sinne päin. Voi löytyä esimerkiksi kankeahkosti kirjoitettua, sujuvaa tai liian runsasta.
Onvaikeaa selkokieltä, eli kirjoja, joiden kieli lähestyy yleiskieltä, esimerkiksi proosassa käytetään puhekieltä ja puhekielen rakenteita. Perusselkokieli noudattaa linjakkaasti selkoperiaatteita, ja helppo selkokieliedellyttää vain helpoimpia ilmaisutapoja ja usein myös kuvatukea.
Edellisen väitteen perään sopii väite 5: Luin yhden selkokirjan ja se riitti, en tykännyt yhtään.
Saman väitteen voi esittää mistä tahansa kirjasta: miksi tuomita kirjailija, kielimuoto tai genre yhden esimerkin perusteella? Kannattaa yhden selkolukukokemuksen jälkeen kokeilla toista, sillä kirjojen laatu ja taso sekä lukijan makumieltymykset vaihtelevat kuten kaikessa kirjallisuudessa on tapana.
Hyvän selkokirjan kieli ja kerronta soljuvat sulavasti, eikä selkokielen kielelliset valinnat kangista kerrontaa. Hyvän selkokirjan tunnistaa siitä, että et kiinnitä niinkään kieleen vaan sisältöön ja tarinan kulkuun: ne sekä välittävät ajatuksia ja tunteita että herättävät niitä. Hyvän kirjan tarina vetää ja vie mennessään – on se sitten selkoa tai ei ole.
Väite 6: Selkokirjat ovat lyhennelmiä.
Ehei! Paljon selkokirjoja kirjoitetaan suoraan selkokielelle: kaikenikäisille tietokirjoja kaunokirjallisuutta eri genreistä. Jo julkaistuja kirjoja myös mukautetaan eli muutetaan selkokielelle. Silloin kyse ei ole lyhennelmästä tai ”selkokäännöksestä”, vaan kirjan keskeinen sisältö muuttuu selkokieliseksi niin, että alkuperäisen pääsisältö ja tunnelmat säilyvät.
Väite 7 liittyy edelliseen: Kaikki selkokirjat ovat selkomukautuksia.
Voi ei, ei ole! Tosin melko paljon on ilmestynyt klassikkokirjallisuutta ja myös uutta kirjallisuutta selkomukautuksina. Kutakuinkin yhtä paljon on julkaistu alun perin selkokielellä: napakkaa tietokirjallisuutta ja mielikuvitusta sytyttävää kaunokirjallisuutta: romaaneja, novelleja ja runoja.
Väite 8: On vahingollista lukea selkokirjoja, jos ei ole kielellisiä ongelmia – lukijat laiskistuvat.
Mitä vahinkoa voi syntyä kirjojen lukemisesta? Selkokirja tarjoaa samaa ”piilo-opetussuunnitelmaa” kuin muukin kirjallisuus: kielellisiä malleja, sanavaraston kasvua ja mielikuvitusta lisäävää ainesta sekä intoa tarttua kirjaa. Ehkä myös tartuntaa lukea seuraava kirja.
Miksi pelätä, etteivät ”oikeat” kirjat enää maistu, kun lukija on päässyt helpon makuun? Selkokirjat ovat kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalle samaa kuin kaikki kirjallisuus. Esimerkiksi runoista voi tutkia ilmaisutapoja ja tulkita runoa tai proosasta voi analysoida kerrontaa, henkilöitä ja muuta antia.
Valmiudet lukea kaikenlaista lisääntyvät, kun lukutottumusta tulee lisää.
Väite 9 edellisen väitteen hengessä:Selkokirjojen lukijat tottuvat liian helppoon kieleen.
No ei tämän ajan vaihtelevissa tekstikonteksteissa pääse niin käymään, vaan selkokirjojen lukijat tottuvat ylipäätään lukemaan kirjoja.
Kirjoista innostuvat kyllä löytävät monenmoista kirjallisuutta – sen sijaan selkokirjoja voi olla vaikea löytää (väite 10).
Kaikessa kirjallisuudessa on kieleltään ja kerronnaltaan valinnan varaa, ja lukijoiden maku ja tarpeet vaihtelevat. Monipolvisen kielen ja kerronnan ystävä valitsee vaikkapa Volter Kilven Alastalon salin tai Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön, ja selkeän etenemisen ystävät valitsevat esimerkiksi episodiromaanini Sormuksen, Satu Leiskon fantasiamukautuksen Ihmisenhaltija tai Silja Vuorikun tietokirjan Titanic (Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja; linkin takana paljon muitakin ääniä saaneita selkokirjoja).
Selkokielisten kaunokirjojen helppous tapahtuu kielen tasolla, ei ajatusten, tunteiden eikä lukukokemuksen tasolla. Kielen kuvallisuus, virkevyöryt, sisällön rönsyt ja kronologiapoikkeamat on toki selkokirjoista karsittu, mutta aina jää purtavaa tulkintaan. Siksi selkokirjat sopivat tilanteen ja lukuhalujen mukaan paljon lukeville, suomen kieltä harjoitteleville ja vähän lukeville suomalaisille.
Moni väittää myös: 10. Selkokirjoja ei löydä oikein mistään.
Totta. Selkokirjat eivät näy kirjoina kirjojen joukossa.
Media ei arvioi eikä esittele selkokirjoja, joten suuri yleisö ei saa tietoja ja vinkkejä selkokirjoista. Selkokirjailijoista ei tehdä syvähaastatteluja päivä- ja viikkolehtiin eikä muuhun kirjallisuusmediaan. Tämä tilanne voi johtaa siihen, että mahdolliset ennakkoluulot ja tietämättömyys jylläävät.
Selkokirjoja ei juuri myydä kirjakaupoissa, enemmänkin kirjakauppaketjujen ja kustantajien verkkokaupoissa. Kirjastoissa on usein erilliset selkokirjahyllyt. Kirjastojen selkokirjasaatavuus huolettaa, sillä hallitus poisti vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen.
Onneksi on Selkokeskus! Sillä on helppo nettiosoite (selkokeskus.fi), ja sen alasivuilta Selkokirjallisuus löytyvät tiedot uutuuskirjoista, ja lisää tietoa ja vinkkejä voi hakea selkokirjatietokannasta. Sitten ei muuta kuin verkkokaupoille tai kirjastoon!
Bonusväite: ”Kirjojen lukeminen lisää lukutaitoa, myös selkokirjojen lukeminen.”
Totta. Yllättävän moni ei ole lukenut koulussa yhtään kirjaa alusta loppuun, mutta valistuneen vinkkauksen jälkeen selkokirjasta syntyy lukukokemus.
Monta kertaa minulle on kerrottu, että selkokirja on ollut ensimmäinen kirja, jonka suomenkielinen nuori, aikuinen tai S2-oppija on lukenut alusta loppuun. Ja tykännyt. Ja nostattanut itsetuntoa: lukija ymmärtää, mitä hän on lukenut. Lukija on nauttinut sisällöstä eikä kompastunut kieleen.
Lukukokemus voi johtaa lukuharrastukseen, jossa ei punnita lukemista sen perusteella, onko kirjassa selkotunnus vai ei ole. Silloin vain luetaan ”oikeita” kirjoja, joita ovat myös selkokirjat. Selkokirjan lukeminen ei vähennä lukukokemuksen arvoa eikä vie lukuhaluja vaan yleensä lisää niitä.
Joten: hyvää lukuviikkoa ja antoisia lukukokemuksia kaikenlaisten kirjojen seurassa!
*
Oma selkokirjatuotantoni
1
romaani
Vihreä on hyvä väri, Avain 2025 (syyskuussa)
2
novellit
Aamusta yöhön, Avain 2025
3
runot
Alusta loppuun, Avain 2023, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
4
romaani
Sormus, Avain 2022
5
novellit
Niin metsä vastaa, Avain 2021
6
romaani
Lauralle oikea, Avain 2018
7
novellit
Hyvä päivä, Opike 2018, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
runot
Onnen asioita, Avain 2017
9
runot
Kierrän vuoden, Opike 2016, sisältää keskustelukysymyksiä runoista
Selkomukautus, jossa on kirjoittamani selkotietotekstit (suomalainen kirjallisuushistoria)
1
runot
Vanhat runot, uudet lukijat, Avain 2020
Selkokielelle mukauttamani kaunokirjallisuus
2
romaani
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Bazar 2025 (elokuussa)
3
kertomukset, pienoisromaani, runot
Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, Laatusana 2025 (toukokuussa), lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
4
romaani
Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2024
5
romaani
Maria Jotuni: Huojuva talo, Laatusana 2024, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
6
pienoisromaani
Minna Canth: Hanna, Oppian 2024 (uudelleenmuokkaus vuoden 2019 äänikirjaversiosta)
7
kertomus runoelmasta
J. L. Runeberg: Hanna, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
8
romaani
Juhani Aho: Papin rouva, Laatusana 2023, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
9
novelleja, pienoisromaani
Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Laatusana, 2022, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
10
kertomus näytelmästä
Aleksis Kivi: Kullervo, Laatusana 2021, lisäksi selkokielinen tehtäväpaketti
Kirsin Book Club järjesti spesiaali-illan niin, että Kirsi Ranin kutsui kirjakeskusteluun vierailijoita oman lukupiirinsä dekkariharrastajien lisäksi. Kirjapiiriin kututtuja olivat Heli Arjatola, Elina Backman, Marjut Castrén, Arja Korhonen, Raila Luhtala, Outi Mäkinen, Iitu Möttönen, Mirka Nenonen, Sini Paloheimo, Minna Väisänen ja minä.
Kirjapiiriläisten kuvat: Kirre Ranin
Kirjapiiriaihe rajautui pohjoismaisiin dekkareihin. Jokainen oli saanut valita nimikkodekkarin ja sen lisäksi kakkoskirjan. Näin kirjapiirissä sai hyvän tuntuman Pohjoisen uutuusdekkareihin. Mainio pohjus genreen käynnisti kokoontumisen, sillä Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo kertoi tämän hetken dekkaritrendeistä.
Kirsi kehysti vilkkaan keskustelun: aluksi rupattelimme pareittain lukemastamme samasta kirjasta, sen jälkeen tiivistimme lukukokemuksen muille ja tähditimme kirjat. Näin saimme katsauksen monesta uutuusdekkarista. Otava oli hengessä mukana, sillä lukupiiri sai kirjat kustantamosta – kiitos siitä.
Dekkaripiirikeskustelu oli antoisaa ja avartavaa. Oli etuoikeus päästä mukaan.
Seuraavaksi esittelen minulle osuneet dekkarit.
Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa
Emelie Schepp todennäköisesti aloittaa Maia Bohm-sarjan kirjalla, jossa naispoliisin perhe-asiat ovat kiinnostuksen kohteena rikostutkinnan rinnalla.
Maia Bohm muuttaa Motalaan äitinsä luo kahden lapsensa kanssa. Maia tuskailee ex-miehensä jättämää taloudellista perikatoa, ja kotitilanteen tuskallisuutta tihentää Maian 13-vuotiaan pojan heikko kunto, sillä poika odottaa sydänsiirtoa.
Maia aloittaa selvittämään uudessa työpaikassa murhayritystä: uhrina on nuori opettajamies, jonka vaimo on ollut kateissa vuoden. Tapaukset liittyvät toisiinsa, ja on syytä epäillä, että tekijä on kummassakin sama. Dekkari etenee varmasti mutta hitaasti siten, että epäiltyjä marssitetaan kirjava joukko ja heistä paljastuu epäilyttävää ja yllätyksiä – samoin uhreista.
Romaanissa hahmottuu hyvin se, miten uuden työparin puolikkaat tunnustelevat toisiaan ja löytävät varovaisesti luottamuksen ja yhteyden. Maian työpari Greg vaikuttaa varautuneelta, ja taustalla tykyttää aikaisemman työparin siirtyminen pois poliisivoimista. Yksinäisellä miehellä on yksi ystävä, ja siinä(kin) suhteessa jotain mutkistuu.
•
Henkilövetoinen dekkari toimii kaltaistensa tavoin siten, että lukija koukutetaan seuraamaan päähenkilön henkilökohtaista elämää, ja rikosjuoni kulkee siinä rinnalla. Tässä dekkarissa rikokset tuntuvat vähän pakolliselta pahalta Maian kotitapahtumien kohtalonkysymysten rinnalla.
Pääteemaksi kohotan äitiyden, sillä siitä näyttäytyy romaanissa monenlaista. Esimerkiksi Maian välit äitiinsä ovat jännitteiset, ja syy löytyy hylkäämiskokemuksesta, ja Maian oma äitiys on kriisipisteessä. Jos Schepp loihtii Maia-sarjan, huomaan seikkoja, joita seurata: perhesuhteet, kipinän syttyminen patologin kanssa ja työsuhteet. Tämähän kuulostaa siltä, että odotan osaa 2.
•
Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa, suomentanut Hanna Arvonen, Otava 2025, 442 sivua.
Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut
Yrsa Sigurðardóttirin uusi sarja kantaa nimeä Musta jää. Kirjapiirikirjani oli sarjan kakkososa, mutta luin ensin aloittajan, Näen sinut (Otava 2024). Kerrontatekniikka siinä on samanlainen kuin toisessa osassa Muistan sinut (Otava 2025).
Kummassakin dekkarissa rakenne on tehokas: murhatarinaa viedään eteenpäin uhrin tai uhrien näkökulmasta niin, että he tulevat lukijoille tutuksi. Uhrien viimeisiä aikoja kuvataan ennen murhaa, jolloin he luonnollisesti ovat tietämättömiä kohtalostaan. Siten uhriksi joutuminen tuntuu lukijasta todella karvaalta.
Uhrien elämää seurataan pätkä kerrallaan kohti kohtaloaan, ja välissä seurataan jo tapahtuneen murhan rikostutkintaa. Vuorottelu jäntevöittää juonta ja jännitystä.
•
Näen sinut –dekkarissa selviää verinen kirvesmurha, jossa lahdataan nelihenkinen perhe ja kotiapulainen. Perheessä ei ole ollut kaikki hyvin, ja äveriään perheen välit karun, kaukaisen vuonoalueen harvalukuiseen väkeen ovat hieräneet. Epäilyttäviä henkilöitä on rajattu määrä. Arvasin kyllä kelmin aika alusta asti.
Muistan sinut -kirja vie pienelle saarelle hautajaisiin, jonne viisihenkinen kaveriporukka tulee muistelemaan opiskeluaikaista kämppäkaveriaan, johon heillä eikä toisiinsa ole juuri ollut vuosiin yhteyttä. Porukkaa yhdistää myös nuoruusaikojen kummallinen taupaus, kun yksi kämppiksistä katosi bileiden jälkeen. Vähitellen paljastuu salattuja seikkoja vanhoista ystävistä ja tapahtumista. Tunnustan: henkilömäärä teki seuraamisesta vähän sekavaa.
•
Sarjaa yhdistää sama poliisiporukka. Iðunn toimii poliisilääkärinä ja tutkii ruumiita ja niiden jäänteitä. Hänen roolinsa kasvaa toisessa osassa, jossa häntä piinaa paluu lapsuuden kotisaarelle. Häntä jäytää vanhempiensa vaikea ero ja hylkäyskokemus: isä ei pitänyt yhteyttä. Kun Iðunin sisarpuoli lyöttäytyy seuraan, tutkijanainen joutuu vaikeiden ja yllättävien tunteiden tuiverrukseen.
Kaksi muuta tutkintaryhmän jäsentä muodostavat ydinrungon: Týr on liittynyt sarjan ensimmäisessä osassa uutena porukkaan monien vuosien Ruotsissa asumisen jälkeen. Týrin taustasta putkahtaa kirjassa Näen sinut salaisuus, joka muuttaa ratkaisevasti hänen menneisyyttään. Vakain poliisivoimien henkilö on Káro, joka joutuu toistuvasti ihmettelyn kohteeksi poikkeavan ihonvärin vuoksi. Eli jokaisella keskeishenkilöllä on taustansa, jota eri osissa voi tökkiä lisää – tai syventää. Poikkeuksellista on se, että romansseja ei viritellä.
Dekkaripiirissä teimme huomion islantilaisista nimistä: niistä ei suomalainen lukija juuri erota sukupuolta. Toisaalta se ei haittaa, toisaalta tunnistaminen voisi selittää henkilöiden välisten suhteiden luonnetta.
•
Maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan Islanti on maailman turvallisin maa, ja tilastollisesti Islannissa tehdään kutakuinkin yksi murha vuodessa. Jos Yrsa Sigurðardóttirin fiktio olisi totta ja siihen päälle laskisi muiden islantilaisdekkaristien murhat päälle, islantilaiset hupenisivat hurjaa vauhtia – murhatuksi tulisi vuosittain kymmeniä islantilaista ja jokunen maahanmuuttaja.
No, takaisin Sigurðardóttirin fiktioon: minun makuuni nämä kaksi kirjaa menivät turhan övereiksi, sillä ruumiita siunaantui liikaa, julmuus muuttui groteksiksi ja henkilöiden vuorovaikutusvaikeudet näyttäytyivät erityisen jähmeinä. Tosin kerronta luistaa ja rakenne on koukuttava. Harkitsen sarjan jatkon lukemista, mutta toisaalta poliisihenkilöiden elämän eteneminen kyllä kiinnostaisi…
•
Yrsa Sigurðardttóir: Näen sinut, Musta jää -sarjan osa 1, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala, Otava 2024, 304 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut, Musta jää -sarjan osa 2, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Otava 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Totta on klisee, että vuodet tuntuvat kuluvan nopeasti, kun ikää siunaantuu. Sama koskee myös kulttuuribloggausvuosia. Aluksi pari privaattimuistoa tältä vuodelta, sitten elämäni blogi- ja kulttuuripuolta.
Elämänkulusta
Maalis-huhtikuussa pysähtyivät työ- ja muut kiireet, kun vietin kahdeksan viikon toipumispaussin polviproteesileikkauksesta. Leikkaus onnistui hyvin, aluksi myös kuntoutuminen, mutta mutkiakin tuli matkaan. Polveni on parempi kuin ennen leikkausta, vaikka vaivaa on yhä, muutakin kremppaa on kertynyt. Siihen on sopeuduttava.
Sairauslomalla lepäsin, kuntoutin kinttua, kirjoittelin, kudoin neuleita ja sain yhden tekemäni selkomukautuksen painosta:
Iloa arkeen on tuonut pihapuuhailu kakkoskodissani, joka kuluttaa aikaa ja varoja. Lapsuudenkotini Teiskossa toimii lomieni ja kirjoitusretriittieni tukikohtana, joten ulkomaanmatkat ovat vaihtuneet sähköautoiluun Haavikkoon (taloni nimi).
Tämän vuoden varustusponnistuksia olivat neljän (!) pation (auringonlaskujen tähyilypaikkojen) pykääminen kesällä – mieheni kanssa teimme niistä kolme. Kauan kaivattu kasvihuone rakentui syyskuussa odottamaan tulevaa kesää ja maalipintaa. Kasvihuoneen piirustukset tein itse, jotta talon vanhat ikkunat saatiin uusiokäyttöön; kummipoika rakensi sen kuten sukulaisvoimin myös isoimman pation.
Aineellisen lisäksi kertyi runsaasti mielen hyvää. Tapasin etenkin kesän aikana Teisko-tukikohdassani ja sen liepeillä monta vanhaa ystävää, perhettä ja sukua.
Kirjallista elämää
Työn puolesta kirjoitin ja toimitin selkomateriaaleja sekä koulutin selkokielestä, mikä oli poikkeus työnkuvassani: sain toteuttaa erityisosaamistani. Myös sivutyössäni tein useita koulutuksia ja esityksiä selkokielestä ja -kirjoista.
Lisäksi haastattelin kirjailijoita Helsingin kirjastoissa ja palloilin haastattelijana Turun kirjamessuilla ja haastateltavana Helsingin messuilla. Jälkimmäisissä tein myös ”kirjailijahaastattelun” ilman haastateltavia (sairastuivat) eli esittelin kirjan, koska sali oli täynnä ihmisiä odottamassa kirjapohjustusta.
(Kuvissa muutama otos haastateltavistani: Jenni Linturi, minä ilman haastateltaviani Helsingin kirjamessuilla, Miina Supinen, Sirpa Kähkönen, selkokirjailija Karitas Palsdottir Islannista, jonka tapasin enkä haastatellut, ja Maunulan kirjamessuilla vetämäni paneeli, jossa mukana kirjasomesta Johanna ja Airi sekä kirjailijat Johanna Savolainen ja Elina Backman.)
Kirjoja kertyi 2024 neljän opuksen verran. Tein oppikirjan Selkoviestintä asiakastyössä (Edita): ensimmäinen varsinainen oppikirja aiheesta, josta toki on ilmestynyt tietokirjoja. CanthinHannan olen mukauttanut vuosia sitten äänikirjaksi, mutta nyt muokkasin siitä kirjaversion (Oppian). Magdalena HainSarvijumalan mukautus (Otava) tuli mukaan Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen: kirjapaketteja yläkouluihin. Laatusanan klassikkosarjassa ilmestyi mukautus Maria JotuninHuojuvasta talosta, ja siihen tein myös tehtäväkokonaisuuden.
Syksyn alussa sain tiedon: olen nyt Suomen kirjailijaliiton jäsen. Jos olen ymmärtänyt oikein, olen liitossa ensimmäinen, jonka kaunokirjallinen tuotanto on lähes kokonaan vain selkokielinen.
Kirjavuodesta somettajana
Blogini on tullut murkkuikään: 13 vuotta täyttyi maaliskuussa. Olen postaillut vähemmän kuin aiemmin – murkku oikuttelee siten. Sellainenkin uhma iski, että päätin 10 vuoden vetovastuun jälkeen, että luovun kirjasomen naistenviikosta. Ihanaa, että kesäperinne jatkuu uuden vetäjän kanssa.
Myös lukemiseen mielialavaihtelut ovat vaikuttaneet, sillä välillä kirjaan tarttuminen on ollut tahmeahkoa. Syy saattaa olla omassa kirjoittamisessa: teksteihin tarvitsee taukoja. Kaikesta huolimatta luin vuoden aikana yli 140 kirjaa, ja moni kirja kolahti.
Mainitsen vain muutamia kohokohtia lukuvuodestani:
Joel HaahtelanMarijan rakkaus vie unenomaiselle taiteen ja ajatelmien mielikuvamatkalle.
Harry SalmenniemenSydänhämärän nostan monen onnistuneen omaelämäkerrallisen romaanin vuoden kohokohdaksi lajissaan: tiivistä, tunteiden kirjallista kiteytystä.
Heikki KännönKädet riemastutti runsauden vyöryttäjänä ja herättää ihastusta: kerronta luistaa!
Nina LykkenEmme ole täällä pitämässä hauskaa hauskuttaa kulttuurikentän satiirina.
Carlos Lievosen hersyttelee Vain heteitä -runoissaan pitelemättömästi: Vain heteitä.
Menettämisestä, säilyttämisestä toimii pamflettina kirjallisen kulttuurin puolesta eli Vilja-Tuulia Huotarisen runous ottaa kantaa.
Heli Laaksonen on kehittänyt ihan oman kirjallisuudenlajin: tosi-hupi-luontoesitelmät, ensin Luonnos (myös englanniksi), sitten Jatkos.
Pajtim Statovci järisyttää: Lehmä synnyttää yöllä on kielen ja kerronnan taituruutta.
Ella Airaksisen ja Ari SainionSukella selkokirjaan saakoon erityisansion: kulttuuriteko, ensimmäinen tietoteos selkokirjallisuudesta.
Anna-Kaari HakkaraisenMarraseliön ahmaisin ja nautin kerrontapalastelusta.
Markus NummenKäräjät kiikutan kärkeen historiallisista romaaneista, joita luin useita – Nummen näkökulma- ja kertojayllätysromaani näyttää komeasti kollektiivin voiman ja heikkoudet.
Kulttuurielämää
Vuonna 2024 koin useita, hienoja teatterielämyksiä kuten Ryhmäteatterin Kalasataman ja Helsingin kaupunginteatterin Lempin. Tampereen spektaakkeli Taru sormusten herrasta teki sekin vaikutuksen.
Kuvataiteesta olen nauttinut usean näyttelyn voimin. Se, mitä ei voi välittää sanoin, puhuttelee kuvin. Kesäkokemuksena Purnun näyttely yllätti iloisesti. Konserteista Antti Autio kerrassaan onnellisti minut.
(Kuvissa alla lavastusta Lempi-näytelmästä, Paula Ollikaisen maalaus Sivutie, TSH Tampereella, Purnun kesänäyttelyhetki, Munchia Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä ja Viggo Wallensköldin maalaus.)
Erilaiset kirjallisuustapahtumat virkistivät. Kannelmäen kirjakävelyä vedimme jälleen Kannelmäen kirjaston väen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Kevään ja kesän kierroksille saimme mukaan useita kirjailijoita. Blogistania-palkinnon jakoon osallistuin keväällä: haastattelin etänä Minna Rytisaloa.
(Kuvissa julkkaritunnelmia kanssa, Vinhan ja Naantalin kirjajuhlahetkiä sekä elokuun Kannelmäen kirjakävelytuokioita: Johanna Kartio, Heli Laaksonen, Kirsi Ranin, Taina Latvala, Tuulikki Kuurne, Anu Juvonen, Arja Korhonen, Anna-Riikka Carlson, Sinikka Vuola, Topias Haikala, Kantsun kirjakävelijöitä, Raninin pariskunta, Sirpa Kähkönen ja Minna Kirsin Book Clubista.)
Hienon kirjallisuusannin lisäksi kirjallisuustapahtumissa ovat elähdyttäneet tapaamiset kirjallisuusihmisten kanssa. Helsinki Lit viehättää aina tilaisuutena, jossa hiljennytään sanan äärelle. Tänä kesänä vihdoin matkasin Ruovedelle Vinhan kirjajuhliin, ja se kannatti. Tunnelma kirjailijoiden jutustelun ja musiikin (M ja Viitasen Piia) juhlassa jäi mieleen väreilemään. Myös Naantalin kirjatapahtumasta nautin yhden päivän osalta elokuussa.
Kolmihenkinen lukupiirini tapaa lähinnä etänä, mutta tänä vuonna tapasimme kahdesti lähinä. Pääsin myös Kirsin Book Clubin Finlandia-valvojaisiin, ja vuoden ekstra oli Veneton alueen viini- ja kirjailta Tapiolassa.
(Kuvissa ylhäällä vasemmalla: Kirsi ja Martti Ranin sekä Astra Winesin Johanna Lohivesi. Kuvia ylhäällä oikealla: lukupiirini Johanna ja Taru & kesäkuun kirjat. Alimmaiset kuvat: Helsingin kirjamessujen selkokirjapaneeleista, mukana Carly Mäkelä, Satu Leisko, Magdalena Hai, Katja Jalkanen, Marja-Leena Tiainen ja Silja Vuorikuru.)
Uutta vuotta kohti
Suosittelen kaikkia kelaamaan kulttuurivuottaan taaksepäin. Niin kirkastuu, miten merkityksellistä on eri taiteiden lajien elähdyttävä vaikutus ja ihmiset taidekokemusten kumppaneina.
Myös vallassa olevien poliitikkojen kannattaisi tehdä samoin – kokoontua yhteen kulttuuriannin ääressä. Se havahduttaa: musiikki, tv-sarjat, elokuvat, taidenäyttelyt, konsertit, festarit ja kirjallisuus laidasta laitaan sekä keskustelut niistä värittävät elämää. Sävyt syvenevät ja lisääntyvät, ehkä myös muuttuvat ja moninaistuvat.
Kuva ylhäällä vasemmalla: Jani Ahti; kuva ylhäällä oikealla: Antti Rajalin
Kulttuuripainotteisin terveisin kohti vuotta 2025 – tuokoon se toivoa ja kaikkea hyvää!
Helsingin kirjamessuilla kuuntelin vireää Donna Leonia ja sain inspiraation lukea hänen elämästään, Muistoja elämän varrelta (Otava 2024). Mittavan dekkarituotannon kirjoittaneella 82-vuotiaalla maailmanmatkaajalla on mitä muistella.
Amerikkalaissyntyinen Donna Leon kertoilee kirjassaan lapsuudenperheestään ja opettajavuosistaan esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Kirjassa selittyy sekin, mikä Italiassa on häneen vedonnut ja vienyt hänet Venetsiaan noin 40 vuodeksi. Tätä nykyä hän elää Sveitsissä turistimassoja paossa ja seuraa puutarhanhoidon lomassa villikissan kiehtovaa elämää. Vuosittain putkahtaa Brunetti-dekkareita. Ei Leon eikä Brunetti ole aikeissa jäädä eläkkeelle.
Donna Leonin anekdoottimaiset muistelmapätkät viihdyttävät. Ne on kirjoitettu nokkelasti ja humoristisesti. Nopealukuinen kirja antaa kirjoittajastaan terävän kuvan: hänellä on vaistovarainen ote elämän absurdiuteen, kiehtoviin kohtaamisiin ja sähäkkään sanomiseen.
Uskon muistelmien vetoavan muihinkin kuin Donna Leonin Brunetti-dekkarisarjan lukijoihin. Nopeatempoisen Muistoja matkan varrelta –kirjan tyyli on tyystin toinen kuin viivyttelevän romaanisarjan. Osa Leonin dekkareiden lukijoista työlästyy tapahtumattomuuteen – siitä ei ole vaaraa muistelmissa.
•
Sain kutsun uudenlaiseen lukupiirikonseptikokeiluun. Kirsin Book ClubinKirsi Ranin ja Veneton alueen viinien maahantuojan Astra WinesinJohanna Lohiveden kokosivat illanviettoon eri teemoin postaavia tai dekkari-ihmisiä. Tilaisuudessa saimme maisteluun Astra Winesin viinejä ja kuulimme viinien taustoja, lisäksi pöytä notkui italialaisista herkuista.
Tilaisuuteen yhdistyi keskustelu Donna Leonin uusimmasta dekkarisuomennoksesta Hyvän nimissä(Otava 2024). Kirsi Ranin kertoi tapaamisestaan Donna Leonin kanssa kirjamessujen aikaan ja alusti muutenkin kirjakeskustelua. Kymmenkunta lukupiiriläistä kertoi lukukokemuksestaan ja sai kortin, jossa oli kirjailijan omakätinen tervehdys.
Osalle Hyvän nimissä oli ainutkertainen Brunetti-kirjakokemus. Siksi se jätti ensi lukijoita kylmäksi, sillä jo noin 30-osaisen sarjan häntäpään teokset taitavat edellyttää sisäpiiritietoa Brunettista sekä hänen perheestään ja työyhteisöstään, jotta lukija saisi kokonaisuudesta otteen. Konkarit puolestaan kokevat uuden Brunetti-kirjan vanhan tuttavan tapaamiseksi. Toki joka osassa on kehyksenä ajankohtaiseksi teemaksi sopiva rikos, mutta yhtä tärkeää on, mitä Brunettin privaatissa ja poliisiasemalla tapahtuu – ja mitä syödään.
Kirja kirvoitti keskustelemaan muun muassa alueellisuudesta ja murteiden merkityksestä Italiassa, Leonin kestoaiheesta, korruptiosta, ja Brunetti tehokkaasta kuulustelutekniikasta – kuuntelusta. Mietimme myös tämän hillityn poliisin mieltymyksiä antiikin kirjallisuuteen. Lisäksi keskustelimme Venetsian elävästä kuvauksesta ja totesimme kanavakaupungin olevan kirjan yksi päähenkilö.
Kuvissa Johanna Lohivesi, Kirsi Ranin ja Martti Ranin sekä Astra Winesin viiniperhettä.
Kuulimme myös lukunäytteen Donna Leonin muistelmakirjasta: kirje, jonka hän on kirjoittanut Brunettin poliisiasemalle tunkeutuville turisteille. Kirjeen meille luki Martti Ranin, monen äänikirjan luottolukija (ei tosin Leonin tuotannon äänikirjalukija).
Kaikkea tätä siivittivät maukkaat antipastot ja Veneton auringon hellimä viini. Yhdistelmä viini-viinitietous-kirjakeskustelu-herkut-seura osoittautui erittäin onnistuneeksi. Minulle tuli etuoikeutettu olo, että pääsin mukaan. Suosittelen kokeilemaan tuttava-työyhteisö-tapaamisissa ohjelmoitua viininmaistelua ja kirjakeskustelua. Myös se, että osallistuneet eivät pääsääntöisesti tunteneet toisiaan etukäteen, osoittautui erittäin hyväksi konseptiksi: meitä yhdisti kirja ja kokoontuminen – ja mielihyvä pääsystä mukaan.
•
Donna Leon: Muistoja matkan varrelta, suomentanut Markku Päkkilä & Helka Sivill, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Donna Leon: Hyvän nimissä, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024.
Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.
Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko KauppilanTerveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos LievosenVain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea KuuluvaisenMetsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino TainanSe laajenee.
•
Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.
Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.
Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim Statovci, Tommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.
•
Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti(SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.
Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta.
Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka
Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.
•
Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu Leisko, Magdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.
Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen
Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena Tiainen, Silja Vuorikuru, Satu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.
•
Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!
Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024) on Vilja-Tuulia Huotarisen seitsemäs runokokoelma. Kokoelma jakautuu otsikon mukaisesti kahteen osaan, mutta kyseiset teemat leikkaavat toisiaan kirjan runoissa.
Menettämisestä, säilyttämisestä valloittaa minut suoran tyylin vuoksi. Kielessä on tarkan, puhutun kielen rytmiä, toistoa ja sisällön täsmäiskuja. Silti suoruus sisältää sakeaa metaforisuutta ja tulkintaväljyyttä.
Esimerkiksi kokoelman alkupuoli paneutuu muistoihin ja läsnäoloon siskosta. Sisko voi olla sisko, sielunsisko, rakastettu, muusaksikin mainittu tai runoilijakollega, mutta sisko voi olla ylipäätään myös runoilijan runo, yhteys kahden henkilön välillä, jaettavaksi tarkoitettu.
Sisko-runot sijoittuvat kokoelman ”Menettämisestä”-osaan ja niissä kuuluu kuolema: ”Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme / konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä.” Kenties Huotarinen siksi konkretisoi abstraktia. Esimerkiksi runossa ”Runoilijan tehtävä” sanojen tiputteleminen eli runoilijan tehtävä konkretisoituu sukujuhliksi. Luen suvun lukijoiksi siinä kuin todellisten sukujuhlien sekalaiseksi seurakunnaksikin.
•
Kirjan osassa ”Säilyttämisestä” esiintyy äiti. Kirjan motoista toinen on lainattu Antti Nyleniltä: ”Taiteilijat ovat maan äitejä.” Noudatan tätä lukuohjetta ja asettelen runoihin konkreettisen äidin rinnalle runoilijan. Esimerkiksi voimakas runo synnyttämisestä on silloin ihan sitä itseään mutta myös kuvaus runon syntyprosessista.
Huotarisen runot ottavat kantaa, sanovat vaikuttamistarkoituksessa lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ajankohtaisuus säväyttää: kirja ilmestyy viikolla, jolloin Valtionvarainministeriö ilmoittaa kulttuurialan tukileikkauksista. Sen seurauksena luen runoja pamflettina sen lisäksi, että ne vaikuttavat lyriikkana.
”Olen kirja. Minulla on ruumis.
Minut on tehty sinun ja kirjailijan väliin
kilveksi elämän ja kuoleman väliin, kuten
kaikki kehot. Ihollani on tuoksusi, tunnen sen
mutta sellaisella varmuudelle sinä nauraisit.
Ja kuka sitten olet, lukija, jonkin verran jumala?
Ainakin teet jotain ainutlaatuista.”
Edellä lainasin runon ”Elämän ja kuoleman välissä” ensimmäistä osaa ja nyt jumalankaltaiseksi kirjattuna totean, ettei osuvammin taida voida ilmaista lukijan merkitystä kirjoille kuin Huotarisen runoteksti. Vain lukijat vievät kirjoja eteenpäin – mieleensä, toisilleen – ja se alkaa olla elämän ja kuoleman (lukutaidon, empatian, demokratian, kirja-alan) kysymys. Eikä lukijan jumaluutta ole ilman runoilijan luojuutta, luojan ydintehtävää.
Näissä toisen osan runoissa puhutellaan instituutteja henkilövetoisesti. Muutama runo ministerille pöyhii kulttuurialan levenevää railoa hallinnon ja ruohonjuuritason välillä. Niiden runojen jälkeen löytyy toivo historiasta: viimeiset runot inspiroituvat ensimmäisistä suomalaisista kirjakaupoista, kirjastoista ja kirjallisuusihmisistä Turussa 1800-luvulla (taustateos Kirjojen kaipuu) – säilyttämisestä, kirjojen merkityksestä sellaisenaan. Kylmät väreet ravistelevat, kun luen Turun akatemian kirjastonhoitajasta ennen ja jälkeen Turun palon. Tänä päivänä ”Turun palo” on nykyhallitus.
•
Viittasin jo Huotarisen runokielen konkretia-absrtakti-metafora-yhdistymiseen. Hän käyttää melko paljon myös esimerkiksi toistoa. Runoista voi bongata kirjallisia viittauksia, esimerkiksi kirjan lopun henkilörunojen linkki Spoon River antologiaan. Ja välillä runoissa on sakset kädessä (runoilijan kokoelma Sakset kädessä ei saa juosta).
Kuuntelin Vilja-Tuulia Huotarista Naantalin kirjajuhlilla, jossa hän puhui kirjastaan läpyskänä. Haastattelija Anna-Riikka Carlson korjasi, että sivumäärä voi olla niukka (noin 60 sivua) mutta sisältö painavaa, ja lukijan viettää monia tunteja runojen tiheydessä.
Puollan Carlsonin huomiota. Ostin kirjan Naantalissa, luin sen kotimatkan alussa Turussa Aurajoen äärellä tuomiokirkon lähellä ja värähtelin kirjan loppurunojen alkuperän maisemissa. Luin kirjan jälleen junamatkalla Turku-Helsinki, ja toistin lukemisen seuraavana päivänä moneen otteeseen. Joka kerralla poimin uutta, oivalsin toisin, eri asioita. Vaikutuin. Vakuutuin:
Suomen kulttuurirahasto maksaa miljoonalla eurolla peruskoululle kirjapaketteja lukutaidon edistämiseksi. Lastenkirjainstituutti on koonnut koulujen valittavaksi kolme erilaista kahdeksan kirjan pakettia, joissa on sarjakuvia, helppolukuisia kirjoja ja selkokirjoja. Koulut saavat nämä tilaamansa Selkopolku-paketit tämän vuoden aikana. Yhdessä paketeissa on selkomukautus Magdalena Hain kauhuromaanista Sarvijumala (Otava 2023).
•
Selkopolku-hanke halusi mukaan isoja kustantajia. Esimerkiksi Otava tarttui tilaisuuteen ja valitsi romaanitarjonnastaan selkomukautettavaksi Sarvijumalan, ja lokakuun lopussa minut värvättiin senmukauttajaksi. Noin kuukautta myöhemmin Magdalena Hain Sarvijumala sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Nyt kirjan selkomukautus on jo ostettavissa.
Loppuvuoden 2023 vapaa-aikani vietin lukioikäisen Laurin ja hänen kauhukokemustensa seurassa. Mukautusprosessi alkoi alkuperäisen kirjan tarkasta lähiluvusta. Muutaman lukukerran jälkeen minulle hahmottui, mikä on oleellisinta. Siitä seurasi kipeä karsintatyö, sillä selkokirjassa ei voi olla alkutekstistä kaikkea vaan ydintapahtumat ja -henkilöt niin, että kirjan teemat ja tunnelma pysyvät alkuperäisen kaltaisina.
Selkoversion tekstimäärää vähentää ja lukemista helpottaa tekstin ulkoasu: rivit ja kappaleet ovat lyhyitä. Selkokirja näyttää säekirjalta (ja monen mielestä runolta). Ulkoasu helpottaa teknistä lukutaitoa, mikä puolestaan tukee sisällön ymmärtämistä.
Sarvijumalassa yksi mukautushaaste oli Laurin uni- ja muistumaosuudet, koska ne rikkovat kerronnan kronologiaa. Ne täytyi selkokirjassa saada lukijalle helposti hahmotettaviksi ja seurattaviksi. Kauhu- ja salaisuuselementtien oli pysyttävä sellaisina, että lukija saisi lukemisen aikana vähitellen ahaa-elämyksiä.
Alkuperäisen kirjan hienot peurankallo-logot tulivat oivaksi avuksi erottaa kronologiasta poikkeamiset. Muita kirjan lukemista ”teknisiä” helpotuskeinoja ovat alun henkilöluettelo ja lukujen selkeä merkintä.
Kielen muokkaus- ja mukautustyö käynnistyi sisältökarsinnan rinnalla. Selkokaunokirjallisuudessa voi ottaa jonkin verran vapauksia perusselkokielen periaatteista, mutta silti kielen täytyy olla rakenteiden suhteen helppoa. Magdalena Hain taidokkaan vivahteikasta kerrontaa jouduin kurittamaan eli lyhentämään virkerakennetta ja vaihtamaan sanastoa yleiseksi ja tavalliseksi. Säilytin mukautuksessa puhekielisyyttä, koska vain niin romaanin nuorten puheen luontevuus siirtyi selkoversioon.
•
Selkoistusprosessi oli luonnollisesti työläs mutta palkitseva. Sarvijumalassa on kiehtovasti monia tasoja, esimerkiksi kirjassa on paljon tunnevivahteita, ja hienovaraisesti siitä välittyy myös moninaisuus. Lauri suree kuollutta äitiä ja loukkaantunutta isäänsä sen lisäksi, että hän on itse toipilas – silti kirjassa on huumoria. Sivuhenkilöt tukevat hienosti juonen kuljetusta ja tuovat tarinaan välittämistä ja luottamusta hyvään. Kuoleman ja rakkauden ikiaikaiset teemat kietoutuvat kauhuelementteihin, joiden yliluonnollisuudet loksahtavat hyvin kirjan reaalimaailmaan.
Oli ilo muokata Hain romaanin maailmaa toiseen kielimuotoon, selkokieleen. Suuri ilo oli myös se, että Magdalena Hai hyväksyi selkoratkaisuni ja toimitusprosessi Otavassa sujui joustavasti.
Nyt on kaikki mahdollisuudet lukea Sarvijumalat yhdessä ja erikseen.
•
Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hanke on merkittävä kulttuuriteko. Lukutaito- ja ajankäyttötutkimukset osoittavat, miten radikaalisti nuorten lukemiseen käyttämä aika on vähentynyt, ja sillä on suora yhteys lukutaitoon. On kyse nimenomaan taidosta: mitä enemmän nuori lukee, sitä paremmaksi taito kehittyy.
Välillä kuulen soraääniä, jotka rahisevat, että helppo kieli köyhdyttää. Näen asian toisin: jos vaihtoehtona on, että nuori ei lue lainkaan, selkokirjat avaavat kirjallisuuden maailman. Myös selkokirjat rikastuttavat sanavastastoa, kielen rakennetajua ja kielen ymmärrystä, kun nuori ei ilman helppoa kieltä lue ollenkaan tai vain vähän. Selkokielen tarvitsijoita on joka luokassa eri syitä iso osa: lukuhaluttomat, tottumattomat lukijat, oppilaat, joilla on erilaisista oppimisvaikeuksista johtuvia kielellisiä vaikeuksia ja oppilaat, joiden äidinkieli on muu kuin suomi.
Usein selkokirja nostaa lukijan itsetuntoa lukijana: hän ymmärtää lukemansa ja saa (kerrankin) luettua kirjan alusta loppuun. Lisäksi selkokirja kannustaa lukemaan lisää.
Selkopolku-hankkeen kirjapaketit ovat merkittäviä siksikin, että kuntien koulusäästöt ovat ajaneet koulukirjastoja ahtaalle. Tiedämme, että teinin kiinnostus herää heti-mulle-nyt-tyyliin. Kun kiinnostava kirja ei ole oitis tyrkyllä, voi nuoren innostus nopeasti laantua. Siksi koulukirjastot ja uudet kirjat kouluissa ovat erittäin tärkeitä lukutaidon ja kirjanlukurutiinin kehittämiseksi.
•
Toivon totisesti, että Selkopolku-hanke ei ole kertaluontoinen. Selkopolku-kirjapaketit kouluille ovat entistä arvokkaampia, koska nykyhallitus poisti 2024 pienilevikkisen latukirjallisuuden tuen, jolla kuntien kirjastot esimerkiksi ovat hankkineet selkokirjoja. Tuen poistuttua kirjastot karsinevat selkokirjojen ostoja valikoimiinsa.
Täytyy myös muistaa, että selkokirjojen tarve on lisääntynyt kaikissa ikä- ja käyttäjäryhmissä. Siksi yksittäinen Selkopolku kouluille ei paikkaa selkokirjojen kokonaistarvetta, vaikka onkin ilahduttava ja tärkeä täydentäjä.
Tässä ensimmäisessä Selkopolussa vain osa kirjapakettien kirjoista on selkokirjoja. Voin vain villisti arvailla, miksi kirjapaketit eivät ”luota” selkoon. Ehkä – painotan spekulointia – taustalla kaikuu joitain piintyneitä ennakkoluuloja selkoa kohtaan (se on liian yksinkertaista, kaunokirjalliselta tasoltaan vaatimatonta… tai muita vanhentuneita johtopäätöksiä, jos ei ole laajalti tutustunut selkokirjoihin).
Ainakin hankkeen taustalla opettajille tehdyssä kyselyssä selkokirjoja toivottiin kouluihin lisää, eikä myöskään nuorten kyselyvastauksissa vieroksuntaa selkokirjoihin ole mielestäni näkynyt. Pohdin tätä vain siksi, että kirjapaketeissa on Selkopolku-hankkeennimestä huolimatta myös paljon muuta kuin silkkaa selkoa – vähättelemättä monipuolisen kirjatarjonnan tarvetta kouluissa.
Vakuutan, että nykyisessä selkokirjallisuudessa on monipuolista, laadukasta kirjallisuutta, jonka ominaispiirre on ”vain” yleiskieltä helpompi kieli ja ulkoasu. Valitettavasti selkokirjojen tunnettuus on yhä kovin heikkoa, koska niitä ei esitellä etenkään valtamediassa.
JA muistutus: selkokirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle ajatellen erilaisia helpon kielen käyttäjäryhmiä – ei siis ole vain mukautettuja kirjoja. Alunperin selkokielelle kirjoitettuja selkokirjoja Selkopolussa on 1-2/paketti.
Monissa tämänkertaisessa Selkopolku-hankkeen kirjapakettien kaunokirjoissa nuoret ovat lukiolaisia tai etenemässä lukioon. Kaikin mokomin! Tosin eniten kielellisiä vaikeuksia ja selkokirjatarvetta on nuorilla, joita ei peruskoulun jälkeen lukio houkuta tai heillä ei ole todistuksessa keskiarvoa lukion ovia aukaisemaan. Samastumiskohteet ammattikoululaisiin ovat nyt Selkopolku-pakettien kirjoissa vähissä. Toivon taas totisesti: tulkoon seuraava Selkopolku-hanke, jossa kirjoissa on samastumispohjaa niin amikseen kuin muuhunkin toisen asteen koulutukseen. Se vastaisi parhaiten todellisuutta, miten peruskoulusta hajaannutaan toiseen asteen koulutuksiin.
Tänä vuonna kirjamessuiluuni vaikutti puolikuntoisuus, ja siksi se typistyikin kahteen päivään. Kirjavipinäni rajoittui vain torstaihin ja perjantaihin. Senkin perusteella voin sanoa, että väkimäärä oli suuri ja kirjailijahaastattelutarjonta vaikuttava.
Oma virallinen osuuteeni oli torstaina Selkokeskuksen osastolla, jossa olin kyseltävänä selkokirjoistani. Ilahduin, että kojun eteen kerääntyi kiinnostuneita ihmisiä. Vielä on silti matkaa siihen, että selkokirjat ja -kirjailijat olisivat esillä esiintymislavoilla ja kustantajien tilaisuuksissa niin kuin muutkin kirjat ja kirjailijat.
•
Ilahduttavia kohtaamisia kertyi siellä ja täällä: tuli tuttuja vastaan ja jäin suustani kiinni niin, että joitain kirjailijahaastatteluita jäi väliin. Tapasin myös tuttuja kirjabloggaajia ja kirjailijoita, lyhyesti mutta oleellisesti. Siispä: kyllä ihmisistä on elämässä kysymys – hyvien kirjojen lisäksi.
Avaimen tilaisuudessa kuuntelin kolmea kirjailijaa. Tomi Kontio kertoi erämaavaelluksistaan poikansa kanssa, Leena Lukkari keskusteli kirjansa Ritan kanssa pakolaisnaisen kokemuksista ja Meritta Koivisto iloitsi jännärinsä kirjaversiosta.
Kävin kuuntelemassa useita kirjailijahaastatteluja. Sain lisävalaistusta kirjoihin, joita olen jo lukenut (Vesa Haapala, Aino Vähäpesola, Vappu Kannas, Anna Kortelainen, Satu Leisko, Jari Järvelä, Tiina Laitala Kälvemark, Joonatan Tola, Antti Tuomainen jne.). Lisäksi varovaisesti spoilauksia vältellen kuuntelin lukemattomista (mm. Antti Hurskainen, Outi Hytönen, Anu Vähäaho, Hanna Waselius jne.)
•
Muuten ei erityistä teemaa minulle noussut näistä messuista. Kiinnittipä huomiota ylipäätään kiinnostus kirjaan ja kirjailijapuheeseen. Ihan perinteinen tapa eli se, että kirjailijalta kysellään uusimmasta teoksesta näyttää toimivan. Niin se toimii somessakin. Voisi toimivan myös telkkarissa… vink vink.
Huolettamaan jää paperikirjan suosion lasku (tilastojen mukaan) ja alvin korotusuhka. Yksityisesti murehdutti, etten pääse lauantaina kuulemaan ruotsalaissuosikkiani Alex Schulmania. Siinä sentään messujen verkkotarjonta pelastaa.
Kiitos kirjamessuista ja messulipusta, Helsingin kirjamessut!
Keskikesän juhla – aika nauttia valoisuudesta. Olet missä olet – yksin tai seurassa – toivon sinulle hetken täyteläisyyttä. Se voi herätä seurasta, maisemasta tai lukemistosta. Ajattelen eritoten suvikansaa, joiden kesää kiertää musta reuna: suru, huoli, kipu ja ahdistus. Toivon hetken valon välkettä.
Haen itse kirjoista levon hetkiä. Kesäkirjapinossani on pitkälti proosaa. Kirjapiirini kesäkirja on Jonathan Franzenin Crossroads, uutuuksista odotushorisontissa siintävät Pasi-Ilmari Jääskeläisen ja Elif Shafakin romaanit. Klassikkohaasteeseen on vielä kirjavalinta tekemättä. Kirjapinossani on myös viihdettä ja jännitystä, myös lyriikkaa. Koska tänä kesänä minulla ei ole lainkaan kesäsuunnitelmia, etenen kirjojenkin suhteen samoin: valitsen luettavaa tilanteen ja tunnelman mukaan.
Pidän blogissani kesätauon juhannuksesta elokuuhun. Rikon sen todennäköisesti vain kolmesta syystä:
Suven ja runon päivänä 6.7. postaan runoista (Ankin kirjablogi haastoi).
Naistenviikolla 18. – 24.7. julkaisen viikon teemaan sopien joka päivä kirjajutun. Olen haastanut sinutkin niin tekemään: naistenviikon haastepostaus 2023.
Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.
Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.
Parhaat kotimaiset romaanit
Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä Hävitys, Ihmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva TurusenSivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.
Parhaat käännösromaanit
Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin EkmaninSuden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffinjanakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine EvaristonTyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!
Kirjallisia ja muita kohtaamisia
Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoaja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.
Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.
Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.
Tv-draamat
Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.
Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä onThe Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.
Konsertit
Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n BononSurrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.
Tuotannostani
Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus(Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.
Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).
Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.
Muuta tähdellistä
Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään.
Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.
Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 