Aihearkisto: Romaani

6 helmikuun, 2022 · 7:24 pm

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto & kirjapiiri

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon toistamiseen, nyt himmeliksi luonnehditulla kirjalla Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021). Kolmihenkinen kirjapiirini valtsi sen ensimmäiseksi vuonna 2022 ruodittavaksi teokseksi.

Lyhyesti kirjan ydin: sen sisuksissa on katkelmia kirjailija Jan Holmin romaanista, joka kertoo hänestä/romaanikertojasta ja hänen avosydänleikkauksestaan. Suuri osa kirjasta koostuu lukijakokemuksista. Osa ruotii kirjaa ja kirjan kertojaa, suuri osa kertoo omia ajatuksiaan ihan muusta. Parhaiten kirjaa kuvaa yksi katkelma siitä:

”Älä ajattele tekstiäsi tarinana, vaan otteena elämästä, jota haluat kuvata. – -. Älä ajattele lainkaan tapahtumia. – – Valitse toisiaan lähellä olevista kohtauksista parhaat, älä yhdistele kohtauksia.”

•

Spekuloin viisi vaihtoehtoa Taivaallisen vastaanoton ytimeksi. 1) Viikilää on kiehtonut ajatus mahdollisimman sirpaleisesta ja lukijan omiin valinnan mahdollisuuksiin luottavasta teoksesta, joka roiskii jokaiselle jotakin, itse yhdisteltäväksi. 2) Romaanissa on pitkän nenän näyttöä markkinoita hallitseville juoniromaaneille. 3) Runoilijataustainen Viikilä korottaa kielen merkityksen tarinaa tärkeämmäksi ja pirskottaa fragmentteihin tärkeitä ajatuksia kokemusmaailmasta ja kirjoittamisesta – vähän niin kuin statementtina taidoistaan. 4) Viikilä testaa, miten rikkoa kaikki edellisestä romaanista kasautuneet odotukset. 5) Tai sitten kirja on koe: miten fragmenttirakenne menee kriitikoilta ja lukijoilta läpi, kirjaa siteeraten: ”Oleellista on, että romaani on teko.”

•

”En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa.”

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan.”

”Pitkästyttävä, ei temmannut mukaansa.”

Noin voisin kiteyttää kirjakokemukseni teoksesta poimituin sitaatein. Mutta mitä mietteitä on kirjapiirini Johannalla ja Tarulla?

•

Kirjapiirimme oli kovin samanmielinen, vaikka yksi meistä oli jäänyt kirjassa kutakuinkin sivulle 100 ja oli epävarma kirjan jatkamisesta. Me muut lohduttelimme, että Taivaallista vastaanottoa voi lukea sieltä täältä tai osittain.

Ehkä leimaavin lukutunnelmamme oli, että emme tienneet, mihin kirjassa tarttua. Mietimme kaiken tarkoitusta, kauniita lauseita irrallisesti – pointti jäi auki. Johanna pohti sitä, mikä tekee romaanista sellaisen, ettei se kommunikoi. Taru puolestaan vertaili tekstipätkiä some-teksteihin.

Luimme kirjasta lukuisia hienoja, aforistisia ajatelmia, oivaltavia havaintoja ja naurattavia heittoja sekä kirjallisuuspohdintoja. Sitten ne hukkuvat muuhun kohinaan. Tajusimme: kirja ei jätä muistijälkiä, ei tule jättämään jälkeä.

Keskustelimme myös autofiktio-näkökulmasta. Olimme lukeneet monia lehtihaastatteluja Viikilästä, viimeisimmän HS-kuukausiliitteestä (5.2.2022). Bongasimme niistä romaanista tuttuja rolexeita, pettämisiä, perheasioita, ja spekuloimme, miten kenties juonellinen avosydänleikkausromaanikässäri päätyikin tällaiseksi palastelluksi runolliseksi fragmenttiromaaniksi.

•

Kaikkein eniten kirja auttoi minua kirkastamaan omaa lukijuuttani. Nautin kirjoista, joissa ei tarjota kaikkea valmiina, ja pidän rakenteen rikkomisesta. Silti Taivaallinen vastaanotto tuntui itsetarkoitukselliselta. Siis mieltymykseni taitavat kuitenkin kallistua tarinavetoisen proosan puolelle. Huomaan, että kokosin etenkin Mintun ja taksikuskin osuuksista minua kiinnostavia juttujuonteita, eli pelkkä hieno sanominen siellä täällä ei riittänyt, vaan aloin kuroa kokoon tarinaa elämästä kuolevaisuuden ja katoavaisuuden melussa.

•

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

1 helmikuun, 2022 · 5:05 pm

Kirjailijatapaaminen: Anneli Kanto 31.1.2022

Koronakurimukseen kuuluvat tilaisuudet ilman yleisöä. Sellaisissa merkeissä tapahtui Helsingin työväenopiston, Kannelmäen kirjaston ja Kanneltalon järjestämä kirjailijahaastattelu 31.1.2022. Verkossa sitä seurasi livenä parisataa ihmistä FB:ssä. Striimaus on katsottavissa vielä kaksi viikkoa.

Haastattelin Anneli Kantoa tähtäimenä koko tuotanto, painopisteenä tuorein romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Lauantaina selviää, saako se Runeberg-palkinnon. Kaarlen palkinto Anneli Kannolle jo napsahti. Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars perustelee palkinnon näin:

”Rottien pyhimys on pitkän linjan kertojan huikea taidonnäyte ja lopullinen läpimurtoteos. Kannon värikäs kieli riemastuttaa ja häikäisee kuin Hattulan kirkon seinämaalaukset, joiden syntyvaiheita hän kuvaa armoitetun ja asiansa osaavan tarinankertojan otteella. Keskiajan tapahtumat ja ihmismielen hyvyys, kauneus ja alhaisuus avautuvat lukijalle kuin peilinä omasta ajastamme. Ehkä tässä piileekin yksi kirjan suuren suosion syistä; Kanto on kirjoittanut siihen jotain ikuista ja tullut todistaneeksi omalla työllään taiteen ihmeellisen voiman.”

•

Mielestäni Kanto teki läpimurron jo esikoisromaanillaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), ja olipa se myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Myös Veriruusut (2008) on ollut paljon esillä etenkin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja teatteriesitysten myötä. Rottien pyhimys on tosin saanut runsaasti huomiota. Miltä tunnustukset ja suosio tuntuvat? 

Hyvältä, totta kai, ja kirjailija on ollut yllättynyt Rottien pyhimyksen menestyksestä. Hän oletti etukäteen, että harvaa kiinnostaa historiallinen romaani keskiaikaisesta kirkosta ja taiteesta, mutta toisin kävi. Hän ei vieläkään ihan ymmärrä innostuksen juuria. Romaanista on otettu jo seitsemän painosta, ja syksyn 2021 aikana se vei kirjailijan 70 tilaisuuteen kertomaan kirjastaan – koronasta huolimatta.

•

Keskustelin Anneli Kannon kanssa hänen tuotannostaan yleisesti, myös kirjoittamisoppaasta Kirjoittamassa (Reuna 2020), jossa Kanto mutkattomasti kertoo kirjan kirjoittamisen prosessista. Hän nimenomaan on halunnut kirjoittamisesta kiinnostuneille avata kirjan teon vaiheita. Puhuimme myös historian kiehtovuudesta, siitä, miten menneiden aikojen taitekohdat antavat mahdollisuuksia käsitellä yksilön ja yhteisön suhteita. 

Kannon historiallisista romaaneista kaksi sijoittuu 1600-luvulle: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli (2015). Siltä ajalta on jo hyvin historialähteitä aineistoina pengottaviksi. Tunnustin, että Pyöveli on suuri suosikkini, ja niin se taitaa olla Kannolle itselleenkin. Kaksi muuta historiallista romaania ennen Rottien pyhimystä keskittyy järisyttävästi sisällissotaan: Veriruusut naisten punakaartiin ja Lahtarit (2017) lähinnä valkoisten joukkojen miehiin. Kaikkien teosten kerrontaratkaisut ovat taidokkaasti erilaisia.

•

Kirjakeskustelun yleisöä netissä kiinnosti Rottien pyhimys -romaanin taustatyö. Siitä Kanto kertoi, että keskiajalta on jäänyt vähän kirjallista materiaalia, mutta niitä hän tutki, esimerkiksi suomenkielistä sanastoa, jota on poimittu ajan asiakirjoista, ja oikeuden pöytäkirjoja, joista hän sai tekstiinsä mojovia, aikaan kuuluvia haukkumasanoja. Käsikirjoitusta ovat lukeneet asiantuntijat, jotka ovat huomanneet joitain aikaan kuulumattomia yksityiskohtia kuten sen, että Hattulan tietämillä ei aikanaan ajettu kärryillä, koska ei ollut teitä.

Yksi tärkeä teema Rottien pyhimyksessä on taiteilijuus. Romaanin kuvataiteilijoihin heijastuu paljon Kannon ajatuksia myös kirjailijuudesta. Romaanin kirkkotaiteilijat luovat kuvia, joita katsojat tulkitsevat tavallaan. Kirjallisuudessa on Kannon mielestä sama tilanne: jokainen lukija luo kirjan uudelleen.

•

Kannon tuotannossa on historiallisia romaaneja, yksi bitch lit -viihderomaani, pari tietokirjaluokkaan sopivaa teosta, kolmisenkymmentä lastenkirjaa sekä useita käsikirjoituksia ja draamoja. Kannon toimittajan työn rinnalle tuli ensin käsikirjoitus- ja lastenkirjahankkeet, sitten romaanit. Lastenkirjallisuuden tärkeys täytyy tässäkin tuoda esille. Kanto korosti taitoja, joita lapsille lukeminen kerryttää, ei vain sanavarastoa vaan muutakin vuorovaikutusosaamista.

Romaanien rinnalla muut kirjoitustyöt antavat vastapainoa välillä raskaan romaanikirjoitusponnistuksen jälkeen. Kannon päivätavoite on neljä sivua tekstiä, mikä toimii hänelle: siten etenkin laaja romaani rakentuu pala palalta.

Kirjeitä Annelilta -blogitekstistä luin, että vuodelle 2022 on paljon suunnitelmia: ”Vuonna 2022 pitäisi lisäksi kirjoittaa kaksi romaania, joista pohjatyöt tehty, kaksi lyhyttä lastenkirjaa, äänikirja, libretto ja jatkokertomus. Ahkerana saa olla.” Lisäksi Heini Tolan kanssa on näytelmähanke. Uudesta romaanista Anneli Kanto kertoi, että tekeillä on välillä viihdettä – mutta saa nähdä! Ehkä Rottien pyhimyksestä poikii jotain, mutta jos niin on, se on ihan muuta kuin jatko-osa. Jatkoa toivoneille kirjailija paljasti Pelliina-päähenkilön myöhemmät vaiheet: hän menestyi kirkkomaalarina ja koki muutaman romanssin, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt.

Anneli Kanto paljasti myös sen, mikä kirja on hänen oma suosikkinsa lauantaiseksi Runeberg-palkinnon saajaksi. Hänen mielestään on nyt esseiden vuoro, sillä romaaneille on jo erilaisia palkintoja. Sitä minä en sanonut haastattelussa, että minun ehdokkaani on Rottien pyhimys tai Emmi Puikkosen Musta peili, eli pitäydyn nyt kuitenkin romaaneissa (ja tunnustan, etten ole lukenut Suvi Vallin esseeteosta Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja).

•

Kirjailijahaastattelu: Anneli Kanto. Helsingin työväenopisto, Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto 31.1.2022.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat:

31 tammikuun, 2022 · 8:00 am

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Klassikkohaaste 14

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Valintani on Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -sarjan aloittaja Tie Myrskyluodolle (Gummerus 2021 BookBeatissa), joskin luin sen perään koko sarjan. Lasken sarjan klassikoksi, sillä ensimmäisen osan ilmestymisestä on yli 50 vuotta ja sarjalla on vakiintunut asema saaristolaiselämän kuvauksena.

Haastetta vetää tällä kierroksella blogi Kartanon kruunaamaton lukija.

”Maijan tie Myrskyluodolle on vaikea tie.”

Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäinen osa Tie Myrskyluodolle kertoo nimihenkilön elämästä rippikouluikäisestä parikymppiseksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Miljöönä on Ahvenanmaan syrjäinen saaristo, jossa perhe, vuodenkierto, kirkkopyhät ja kalastus- ja karjanhoitoelinkeinot määrittävät elämää.

Maija on monilapsisen perheen toiseksi vanhin tytär, ajatuksissaan harhaileva, arka tyttö, jonka ankara kuri on opettanut hiljaiseksi ja avuttomaksi, joskin ajan tapaan erittäin kuuliaiseksi ja ja ahkeraksi. Tie Myrskyluodolle kertoo vuodenkierron askareiden ja perhe-elämän ohella Maijan naittamisesta hänelle vieraalle ja vastenmieliselle Jannelle sekä pitkästä nelivuotisesta kihlauksesta, jonka aikana Maija oppii rakastumaan tulevaan mieheensä. Kirja päättyy häihin ja muuttovalmisteluihin kohti kaukaista Myrskyluotoa.

Nuoren kehityskertomusta korostaa kikkailematon lyhytvirkkeinen kerronta, joka näyttää eikä selitä. Maijan pelot ja ahdistukset ovat tavallisia maalaistytön epävarmuuden ja epäitsenäisyyden ilmentymiä, ja sellaisesta kuvauksesta innostuin kovasti.

Nuorelle Maijalle elämä on vanhempien määräysvallassa elämistä alituisessa Herran ja moitteiden pelossa. Ilot ovat pieniä, huolet suuria. Erityisesti sykähdyttää, miten naisväki yrittää perehdyttää säikkyä Maijaa syntymän ja kuoleman kysymyksiin.

”Virvatulet eivät ole mitään satua, ne ovat todellisuutta niin kuin kaikki näkymättömät olennotkin.”

Ihastun ensimmäisen osan kerrontaan tavoista ja toimista. Tarkkuus vie autenttisen oloisesti kuvattuun aikaan.

Tärkeimpänä pidän kuitenkin uskomusperinteen merkitystä kirjan henkilöille. Ihastuttavia ovat sarjan kaikissa osassa hämärähetket, jolloin valottomina iltoina talon väki kokoontui kuuntelemaan vanhojen juttuja, mutta ensimmäisessä osassa niissä on ihan omanlaisensa taianomainen tuntu. Maijan kotona jutustelusta vastasi vanha Olle, joka tiesi kummitustarinat sekä asiat tontuista ja hatioista. Vanhat uskomukset mahtuvat mutkattomasti kristilliseen maailmankuvaan.

”Mites tässä nyt sitten käy, Maija kysyy ahdistuneena?”

Luin myös sarjan muut neljä osaa, mutta ensi osan taika haalistui. Kyllä ankaran työteliään arjen sekä Maijan tunteiden ja herkkyyden kuvaus yhä viehätti ja kosketti, mutta kerronnan veto ei kaapannut siten kuin ensimmäisessä osassa. Sarjateho perustuu juoneen: lukija haluaa selvittää, miten Maijalle käy.

Maijan havaintojen, ajatusten ja ymmärryksen kuvaus sopi erinomaisesti nuoren, lapsekkaan Maijan kasvukertomukseen. Ensimmäisen osan jälkeen toisto lisääntyy. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettu non-stop-mielensäpahoittaja, ujo ja tuppisuinen tyttö ei seuraavissa osissa paljon naisistuessaan muutu, vaikka lapsia siunaantuu, vastoinkäymiset lisääntyvät ja työmäärä kasvaa käsittämättömäksi eristyksissä olevalla karulla Myrskyluodolla.

Vanhojen tarinoiden ja henkiolentojen merkitys häviää, tilalle tulee psyykkisesti lamaannuttava Jumalan pelko ja aviokuuliaisuus. Maija pyrkii noudattamaan Jumalan ja Jannen käskyjä sekä pohtii alin omaan vajavaisuuttaan ja huonouttaan. Lukijana minua lohduttaa kuitenkin rakastava ja ymmärtäväinen Janne, niin myös Maijaa – kunnes meri vie miehen.

”Mikään minkä hän tietää ei ole vaihteleva niin kuin meri.”

Kyllä on: sää, mielialat, ihmisen elämä. Mutta ymmärrän otsikon ajatuksen, sillä luotolaiselämä on merestä ja säistä riippuvainen. Ja työ, voi sitä erilaisten töiden määrää! 

Maijan maailma rajoittui vain kotiin ja palvelija-asemaan, jossa joka levähdyskin piti käyttää työhön. Kaikkia tunneilmaisuja täytyi varoa: ei saanut näyttää surua, iloa eikä rakkautta. Maijankin ajatuksista suurin osa kuluu siihen, miten salata itkuherkkyys ja miten estää halu kapsahtaa rakkaan kaulaan tai helliä lapsiaan. Menetyksistä ja suruista täytyi vaieta, sillä Herran tahtoon tuli tyytyä, muuten oli kiittämätön ja huono ihminen – ja sellainenhan kristillinen ihminen oli joka tapauksessa.

Näitä puolia on tärkeä tarkastella kontrastina tämän ajan terapointiin ja psykologisointiin. Sitä on lisäksi korostettava, että Blomqvistin kirjasarja on erittäin arvokas fiktiivinen todistus kuvausajan elämäntavasta, ihmis- ja maailmankuvasta sekä saaristolaisluonnosta.

•

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Suomentanut Björn-Christer Lindgren. Gummerus 2021/1968, eKirjana 121 sivua. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Luoto meressä. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1969, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Maija. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1970, 112 s eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Meren voimia vastaan. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1971, 4 t 38 min. Kuuntelin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1973, 134 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa olen aiemmin lukenut:

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

20 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 tammikuun, 2022 · 12:28 pm

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Iida Rauman uusi romaani Hävitys. Tapauskertomus (Siltala 2022) ravistelee. Autofiktio tuntuu nyt lattealta määreeltä, vaikka kirjaan on liitetty dokumentteja kirjailijan lapsuudesta ja elinympäristöstä: kuvia ja päiväkirjasivuja. Kyse on kielellisesti ja kerronnallisesti hiotusta kaunokirjallisuudesta painavin teemoin.

Romaanin keskushenkilö A tekee historianopettajan sijaisuuksia turkulaiskouluissa. Hän kärsii unettomuudesta, ja yksi öinen juoksulenkki käynnistää romaanin: A näkee peruskouluaikaisen luokkalaisensa Iran.

Iran voi yhdistää kahden romaanin kirjoittajana kirjailija Iida Raumaan, A:ta ja Raumaa yhdistävät poliittisen historian opiskelu ja jotkut muut jutut. Näin kirjan antibestikset A ja Ira tarjoavat keinon halkaista kirjailija romaanihenkilöiksi ja siten löytää ainutlaatuinen tapa kuvata kouluaikaista väkivaltaa ja muita romaanin teemoja.

” – – elää tai kuolla, sen sijaan hän sinnitteli jossain välimaastossa.”

A:n ja Iran kokemukset henkisestä ja fyysisestä väkivallasta alakoulun musiikkiluokalla ja yläkoulun villissä lännessä on kuvattu ihon alle menevästi. A:n erottaa alakoulussa muista osaaminen, jota Ansku-opettaja karsastaa ja jota opettaja käyttää lasta, A:ta, vastaan vetämällä luokan muut lapset vastarintaan. Yläkoulussa A:n tilanne entisestään pahenee. Ira puolestaan kuvataan saman luokan toiseksi hylkiöksi, erilaiseksi, syrjään sysityksi muista syistä kuin A.

Kouluväkivalta on ja pysyy kirjan A:n ja Iran ihon alla ja mielen päällä. Vaikka romaanissa raikaa suora syytös kouluyhteisön kykenemättömyydestä käsitellä väkivaltaa, en koe kirjaa saarnana tai ulkokaunokirjallisena paasauksena. Esimerkki ehkäisykampanjat näyttävät tältä rääkättyjen näkökulmasta:

”Päinvastoin Ikuiset arvet– ja Sanat jättävät jäljen -kampanjathan olivat eräänlainen palkinto, A sanoi, tunnustus siitä, että systemaattinen työskentely oli johtanut tavoiteltuun tulokseen. Isku oli onnistunut, se oli aiheuttanut kipua, ja nuo vastenmieliset julisteet vain täydensivät väkivallan viestimällä sen kohteelle, että siinähän olet ja pysyt, ikuisesti arpeutuneena, lopun ikääsi kantamassa kaltoinkohtelun merkkejä, elämä käytännöllisesti katsoen piloilla.”

Kasvatustiede, kampanjat ja kouluhenkilökunnan suhtautuminen lapsiin kuvaillaan siten, että jokaisen täytyy se itse kokea. Järistystä ei ole mieltä toisin sanoin selittää, koska Rauman kerronnan omalakisuus peittoaa selostusyritykseni. Teksti täyttyy tarkoituksenmukaisuudesta ja fiktion todesta:

”Mut jos mä esim kirjoitan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotain ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotain lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil.”

”Todellisuus pelkkää mutaa, sadetta ja kehoa kiristävää spasmia.”

Hävitys voi olla vihainen kirja; se voi olla yhdenpäivänromaani, samalla omaelämäkertafiktio. Miten vain – se on myös historiatietoinen romaani. Romaanissa toistuu upeita aikaupotuksia, esimerkiksi:

”A erotti [kansanrunon] Anninkaisen valkoisina heilahtelevat suortuvat, ja liekkien hulmun tämän kalpeilla kasvoilla, kun tämä kohensi vallin alle kasaamaansa tulta. Tuolla Petrus Gyllenius, hänen päiväkirjankirjoittajakollegansa 1600-luvulta, ihmettelemässä huviretkiseurueineen raunioita, joiden uskoi jääneen jäljelle vanhasta Turusta. Tuolla joukko hylkeenpyytäjiä uhraamassaan saalistaan jumalolennolle. Kylmyys tunkeutui ytimiin asti, A sanoi, ikään kuin nuo niemenkärkeä aiemmin astelleet olisivat äkkiä havahtuneet hänen läsnäoloonsa ja kurottautuneet lämmittelemään itseään vasten hänen elävää lihaansa.”

Oivaltavana kerrontakeinona pidän sitä, että päähenkilö-A:n minäkerronnan sijasta jatkuvasti toistuu imperfektissä kulkeva ”A-sanoi” -johtolause. Virkkeet vyöryvät kaihdellen kappalejakoa, ja niihin mahtuu lähteistä napattuja tietoja ja dialogeja. 

Jonkun verran on ”oikeaa dialogia”, vaikka pääosin kirja sisältää A:n sisäisen puheen yksin tai Iran puristuksessa. Kolmeen osaan jaetun romaanin keskiosa nimenomaan on kaksijakoisen päähenkilön keskinäinen puristus, painava ja raskas – ja siitäkin kirjailija/Ira näyttää olevan tietoinen:

”Ja tajuunhan mä et on se vähä raskast lukee semmoista toivotonta suossa tarpomista ku mikää ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää… Mut jos on meijä [Ira ja A] kouluajoista vähä raskast lukee nii oli niit kans vähä raskast elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjoittaa vaan niist joil on asiat hyvin.”

Romaanin todellisuudessa on yksi henkilö, joka oman elämänsä ankeudestaan ja tupakantunkastaan huolimatta tuulahtaa raikkaana: A:n kollega. Tämä vanha historialehtori, Turun purkuhistoriaa, kaupunkilahtareita, ruotiva Teijo Nordin on turun murretta pajattava, tunnetaitoinen henkilö, joka voisi olla aikuiselle A:lle se paljon lapsille mainostettu henkilö, se ainoa, edes yksi aikuinen, joka voi riittää tukemaan, auttaa selviytymään.

”Yliopistonkadun puiden takana tuomiokirkon torni ja uusi Turku. Kauempana pohjoisessa Ylioppilaskylä ja vanha Turku. Kaikki Turut uinumassa samaa sakeaa unta.”

Olen kaikkiaan kovin vaikuttunut Hävitys-romaanista – aika paukku kirjavuoden alkuun. Järkyttävän väkivalta- ja lapsi-teeman lisäksi kirjasta voisi nostaa paljon muutakin. Esimerkiksi kärjekkyyttä löydän kirjankustannuksesta, ja teen tulkintoja, miksi Hävityksellä on nyt eri kustantaja kuin Rauman aiemmilla romaaneilla. Eikä vähimpänä teemana ole misogyyninen hysterian historia eivätkä mitättömänä kaiken hävityksen kietoutumat.

” – – ei sitä voinut muotoilla järkevälle aikuisten kielelle, järkevä aikuisten ihmisten kieli oli tarkoitettu palvelemaan järkeviä aikuisia ihmisiä, ei keskenkasvuisia, eläimiä, hulluja tai Iran kaltaisia, ja Nordin oli oikeassa, mitään ei jätettäisi, ei yhtä ainutta kaunista taloa, ei yhtä ainutta aarniometsää, koralliriuttaa tai saastumatonta maakappaletta. Ne purkaisivat ja pilaisivat kaiken, A sanoi, ikään kuin voisivat sillä tavalla ottaa sen mukaan hyvin varusteltuihin, muovilla vuorattuihin hautoihinsa.”

Ainahan on niin, että lukukokemukseen ujuttautuu henkilökohtainen, nyt esimerkiksi kaikki omat muistumani opettajien epäoikeudenmukaisuuksista tai oma opettajuus. Nostan nyt kuitenkin päällimmäiseksi yhdeksän vuottani turkulaisena. En tiedä, mitä Turkua tuntemattomat kokevat Iida Rauman kirjoittamien tarkkojen kulkureittien kuvausten aikana, mutta minä elän, kuljen mukana ja näen ne, tutut kadut ja reitit keskustasta Ylioppilaskylään, Nummelle tai Kupittaalle.

Taitavaa, niin taitavaa!

•

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022, 322 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

11 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

28 tammikuun, 2022 · 6:36 am

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Viime vuosina monet runoilijat ovat julkaisseet myös proosaa. Niin myös Kristiina Wallin. Romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia (S&S 2021) vaikuttaakin minuun nimenomaan vahvalla ilmaisulla.

Romaani rakentuu kahteen aikaan ja kertojaan. Aikuisen naisen, Veeran, kertomus sijoittuu vuodenvaihteeseen 2015 – 2016, jolloin hän on irtisanoutunut jäkälätutkijan työstään ja ottaa lyhyen irtioton isänsä Johanneksen hoidosta. Keskeistä silti on räpistellä irti lapsuuden äitimuistoista ja -ikävästä. Romaanin toinen kertoja on Ursula-äiti vuodenvaihteessa 1975 – 1976. Ursulan osuus sijoittuu mielisairaalaan.

•

Minua kiehtoo aina kirjallisuudessa muistojen käsittely, ja Wallinin romaani pureutuu siihen. Veera kantaa omiaan: muistoja äidistä, kipua äidin katoamisesta ja isän muuttumisesta äidin katoamisen jälkeen – lisäksi nykyistä kuormaa isän vanhuudenvaivoista.

”Muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt ohueksi niin, ettei se enää suojaa.”

Ursulan välityksellä koen mielikuvien ja osin muistojen torjunnan maailman, jossa toden ja kuvitellun raja ei ole oleellinen: hänelle harhatkin ovat hänen todellisuuttaan, hänen totensa.

•

Wallininkin romaanista on poimittavissa juoni ja tarina, mutta minua alkaa silti hallita tunnelma. Koko kirjassa on (nimeä myöten) unenomaisuuden tuntu. Henkilöiden kokemusmaailmoiden alakulo laskeutuu sumun laille päälleni.

Aikuisen tyttären melankolia värittää sen, mitä hän kokee ja näkee: ”Sinun poissaolosi on läsnäoloni perusta.” Murheen taustalla sykkii rakkaus, vaan ei yksinomaan: ”Missä on kaipauksen ja velvollisuuden raja? Vihan ja rakkauden raja?”

Ursula katoaa kenties rakkaudesta, halusta suojella läheisiään itseltään, mutta Veera ja Johannes jäävät välitilaan, jossa ei ole vapautta rakastaa eikä luopua.

•

Voimakas vaikutus on romaanin kielellä. Voi tuntua yksioikoiselta kuvailla sitä runolliseksi, mutta niin nyt vain teen. Punnitut sanavalinnat ja lauserakenteet tekevät kirjasta hitaan lukea, mikä sopii sisältöön: pysähtyminen sisäiseen tilaan. Myönnän, että lukeminen oli välillä raskasta, ja niinhän se on, kun teksti on painavaa.

”Ehkä kertomuksen luominen on vaikeaa siksi, ettei kenellekään meistä tapahtunut loppujen lopuksi juuri mitään. Ei ollut suurta surua eikä isoja liikahduksia, vain hidasta hivuttautumista kohti olemattomuutta. Hitaisiin muutoksiin ei voi tarttua, kahvat ja sangat puuttuvat, on vain sileää ja liukasta pintaa.”

Kirjassa surematon suru on voimallisesti läsnä. Sitä ei helpota etäisyys, matka tai mikään ulkoinen. Wallinin kirjan hämärässä lopussa on jotain jäytävän lumoavaa, myös toivoa.

•

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

24 tammikuun, 2022 · 6:00 am

Merja Mäki: Ennen lintuja

Päälle parikymppinen Alli on äitinsä esikoistytär, muisto ensimmäisestä avioliitosta. Alli on saanut palvelijan osan Laatokan saaren kalastajaperheessä, jossa muut lapset ovat äidin toisesta liitosta seinäjokelaisen miehen kanssa. Alli haaveilee miesten töistä kalastajana, mutta hänet pistetään Sortavalaan parantajan oppiin.

Tämä on lähtökohta Merja Mäen esikoisromaanissa Ennen lintuja (Gummerus 2021), joka lähtee lentoon talvisodasta, vie koko perheen evakkoon Seinäjoelle ja Allin vaikeisiin paikkoihin haaveineen ja elinoloineen.

”Paljon jäisi taakseni sellaista, joka hiutuisi rintalastassani vuosienkin päästä, pistelisi reikiä kylkiluideni väleihin, valuisi vatsaani kylmiksi noroiksi.”

•

Allissa on ainesta kiinnostavaksi minäkertojahenkilöksi, koska hänessä on särmää. Alli on myös uhittelija, joka suunnittelee äkkiratkaisuja, vihoittelee mielessään ja panttaa tunteitaan. Allin persoonaan pureutuminen tapahtuu usein niin, että Allin omakuva itsestään eroaa siitä, miten muut hänet näkevät. 

Esimerkiksi Allin veljen vaimon Siirin voimin Alli alkaa vähän raottaa umpeutunutta minäkuvaansa. Samansorttiseen Siirin rooliin asettuvat monet muut kirjan sivuhenkilöt. Siinä piilee päähenkilövetoisen romaanin voima, mutta sisältää se mahdollisen heikkoudenkin: muut henkilöt jäävät tekstin työkaluiksi Allin muovaamiseksi.

Allin jäykkää käsitystä itsestään ja unelmistaan horjuttaa lisäksi rakkauden mahdollisuus, mutta pidän lemmenvirittelyä enemmän Allin kehityskaaren osana kuin sellaisena, että kirja kääntyisi rakkausromaaniksi.

•

 Psykologinen peruste Allin mielenmaisemaan löytyy vaikeasta äitisuhteesta:

”Äiti kykeni unen vuoksi puhaltamaan lävitseni kuin Laatokan pakkasviima. Hän oli jääriite, joka petti jalan alta rannan tuntumassa. Hän kietoutui nilkkojeni ympärille kuin hyinen merivesi jääkantensa alla. Hän oli kylmää vettä kasvoillani, jäänsiruja uponneena ihoon ja viiltämässä silmiä puhki.”

Mäki löytää usein taitavasti Laatokan maisemista metaforia, ja monesti kuvaus viehättää minua. Kompastun tekstissä silti siihen, että vähemmän olisi enemmän. Tarkoitan, että toisto verottaa välillä tehoa, ja vähempi selittely jättäisi lukijalle enemmän tilaa tulkita.

Teksti on lähestulkoon yleiskielistä. Yksi murresana on korostetusti säilytetty, pirttiä tarkoittava pertti. Se saa merkityksen: juopa kielen ja mielen välillä. Kirjassa ei karjalan eikä pohjalainen murre kajahtele, ja voi olla, että siksi dialogissa kalskahtaa joissain kohdin kankeutta.

•

Sota-aika on ollut viime vuosina suosiossa. Viimeksi Rosa Liksomin Väylä on kertonut nuoren naisen evakkotaipaleesta lehmineen. Myös Mäen romaanissa nousee koskettavasti eläinten ja sotaorpojen osa sodassa. Ennen lintuja pistää miettimään myös siirtolaisten tuskaa ja ikävää jättäessään kotinsa ja kohdatessaan kodittomuutta, osattomuutta ja kaunaa uudessa ympäristössä.

Kansanrunojen lintusymboliikka lehahtaa kirjaan nimeä myöten. Kiinnostun romaanissa siitä, miten Alli on kiinni vanhassa kansanperinteessä, josta läntinen Suomi oli jo 1940-luvulla vieraantunut. Luonnonuskon jäänteet ja vanhat parannuskeinot ovat yksi asia, joka erottaa Allia pohjalaisista. Muita ovat esimerkiksi tavat, mistä saa sanoa ja mistä ei. 

Ennen lintuja taipuu kokonaisuutena kehitysromaaniksi, jossa uusi ympäristö ja ulkopuolisten erilaiset katseet, myös hyväksyvät, tarjoavat Allille kasvun mahdollisuudet. 

”Minusta tuntuu, että Pohjanmaan lakealla maalla linnuilla on aivan erityinen tapa lentää”, sanoin. ”Ne levittävät siivet selälleen ja liukuvat ilmassa peltojen yllä. Liitolento on kaikkien keveintä lentoa, ja sillä tavalla minä haluan elämäni viettää.”

•

Merja Mäki: Ennen lintuja, Gummerus 2022, 416 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 tammikuun, 2022 · 7:02 am

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan totuuden kaipuu -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Jaakobin portaat (Otava 2022) kuvaa kahden edellisen pienoisromaanin Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito tavoin – Haahtelan omin sanoin – ”yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä”.

Jaakobin portaat -romaanissa kertoo mies, joka matkustaa noutamaan Jerusalemista Ilja-veljeään. Ilja potee sairaalahoidossa Jerusalem-syndroomaa, ylivoimaisen tunne-elämyksen sekavuustilaa. Romaani keskittyy muutamaan päivään talvisessa Jerusalemissa ja lyhyeen tilanteeseen keväällä koti-Helsingissä.

”Tässä kaupungissa kaikki kuitenkin kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä.”

Tarinan täyteläisyys ei ole lyhyesti tyhjennettävissä. Siinä on monia kerroksia ja sipulimainen rakenne, jossa vähitellen paljastuu kertojan ja hänen perheensä menneisyyttä.

Jerusalem on sekä todellinen miljöö että symboli. Kaupunki mainitaan myyttiseksi maailman keskukseksi, ja lukija tietää, että se on monien uskontojen pyhä paikka. Se on myös eri kulttuurien törmäyspaikka, mutta politiikkaan ei kirjassa puututa, vaan kertoja kohtaa välittäviä ja rakkaudellisia tilanteita niin juutalaisten kuin arabienkin kanssa.

”Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista.”

Yksi oleellinen teema romaanissa on muistot. Kertoja vaipuu tavan takaa muistoihin, joiden avulla hänen elämänsä käännekohdat selviävät. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, suhde veljeen etäinen ja rakkaussuhde on päättynyt kurjasti. Muistot voivat olla myös ylisukupolvisia.

Romaanin Jerusalem näyttäytyy unenomaisena paikkana, jossa yhdistyvät kertojan muistot edesmenneistä isoisästä ja vanhemmista kertojan mystisiin hetkiin. Tunnelmaa tehostavat aistimukset, joissa lumipyry ja syreenintuoksu vaikuttavat sulassa sovussa. Eikä pilvinen lumisadetaivas sulje pois tähtien kimallusta. Haahtelan romaaneista toiseen kulkevat motiivit ja symbolit tehoavat jälleen.

”Ylhäällä talojen välissä, sakean lumipyryn keskellä, erotin hehkuvat sumupilarit, valovuosien kokoiset kehdot, taivaan äidit, jotka pulputtivat tähtisadetta avaruuden pimeyteen.”

”Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui.”

Trilogia on vienyt jo katoliseen ja ortodoksiseen ympäristöön, nyt lähinnä juutalaiseen. Jaakobin portaat -nimi viittaa Raamatun Jaakobin uneen, jossa maata ja taivasta yhdistävät tikapuut, eli yhteys maallisen ja taivaallisen välillä on mahdollinen. Tämä trilogian viimeinen osa on henkinen, kaipa myös hengellinen sitoutumatta uskontokuntaan tai tunnustuksellisuuteen. Maallistuneisuudestani huolimatta otan sen vastaan.

Haahtelan romaani ei piittaa realiteeteista, sillä se vie kertojan kuvitelmiin, jotka onnistuvat tuntumaan täysin mahdollisilta, vaikka ne voivat olla harhanäkyjä. Romaanin kielen hallittu vaikutelma viehättää ja saa uskomaan todeksi myös epätodellisen. Kerronnan yllä leijuu ihmeellinen rauha, sellainen tunnelma, joka rauhoittaa lukijan ja saa luottamaan. Mysteerille on annettu näin mahdollisuus. 

”Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.”

Jaakobin portaat täyttää rakkaudellisuudella. Kertojan kirjan loppupuolella kokema universaalin rakkauden läsnäolo antaa lohtua kertojalle, ja saman lohdun piiriin se kietoo myös lukijan, minut. Menetysten ja muistojen rajapinnat voivat häivyttyä, eheytyä ja silti olla liikkeessä, muuttumassa. Jotain selittämätöntä taianomaisuutta kerronta sisältää, koska se ei vaikuta minusta haahuilulta eikä hörhöilyltä. Eikä coelho-henkiseltä hömppä-filosofialta.

Huomaan: Haahtelan joka toinen romaani säväyttää ytimiäni. Jaakobin portaat on juuri sellainen – ja komea lopetus trilogialle. Tarinan henki säilyy koko kirjan mitan vilpittömänä. Olen siis päässyt kokemaan kaunista kaunokirjallisuutta, kiitän.

” – – ymmärrys siitä, että meidän elämämme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyvät ylittämään arkisen todellisuutemme.”

•

Joel Haahtela: Jaakobin portaat, Otava 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 tammikuun, 2022 · 4:52 pm

Päivi Alasalmi. Sudenraudat

Päivi Alaslamen saamelaistrilogia vakuutti minut aikoinaan, että historiallinen romaani sujuu häneltä. Uusin romaani Sudenraudat (Gummerus 2021) sijoittuu Turun ja Mynämäen tienoille 1880 – 1882, jolloin sudet tappoivat maaseudulla 22 lasta.

Romaanissa tapahtumia seurataan useammasta näkökulmasta. Kaksi miestä edustaa Mynämäen mökkiläisiä: toinen pelkää tienestiensä ja pienten tyttöjensä hengen puolesta, toinen toimii ahneuttaan itseään ja perhettään vastaan. Romaanin turkulainen toimittaja pääsee journalistisen menestyksen makuun ja komea upseerisherra susi- ja tavallaan myös naisjahdin kiihkoon. 

Romaanissa pisimmän korren vetää turkulaiseen hienostoon ja mynämäkiseen kartanosukuun kuuluva, naimaiän jo melkein ohittanut Henny Caldonius, joka alkaa haaveilla ajankohtaan nähden harvinaisesta vapaan naisen elämästä. Henny maalaa väkevin värein sisäiset kuvansa kankaalle, ja saakin maalauksillaan suosiota. Susivuodet merkitsevät Hennylle suurten ratkaisujen aikoja.

•

Viiden keskushenkilön kautta susipiina saa erilaisia tulkintoja. Toisessa laidassa painaa vanhempien rakkaus lapsiinsa, toisessa jahdin (kieli)poliittiset vaikutukset.

”Emmekö halaja itsenäisyyttä enemmän kuin mitään muuta? Niin kalliita kuin pienet lapset meille ovatkin, eikö vieläkin arvokkaampaa ole suloisena siintävä haave itsenäisestä suomesta? Miettikää, millaisen viestin te lähetätte Pietariin pyytämällä venäläisiä metsästäjiä apuun!”

Yhteiskunnallinen katsanto tuo kirjaan teräviä sävyjä poliittisten pyrkimysten ohella myös köyhien ja rikkaiden eroista. Lisäksi kunniakysymyksiä käsitellään, muunkin kuin paikallisen tai kansallisen kunnian kannalta, sillä ajankuvaan kuuluva naisen kunnian ja maineen säilyttäminen on yksi juonijuonne.

•

Susilauma siis olisi saatava päiviltä, mutta kirjan susisuhde ei ole yksioikoinen. Hennylle sudet symboloivat luontoa, jota ihmisen tulisi kunnioittaa ja jolle täytyisi olla ihmisiltä tilaa. Tämä kalskahtaa jonkin verran tarkoitushakuiselta ja kovin nykyaikaiselta, vaikkakin ymmärrän ajatusten sopivan muutenkin aikaan nähden radikaaleihin ratkaisuihin päätyvän naisen pirtaan.

Historiallisen romaanin ystävälle Sudenraudat sopii mainiosti. Rajattu aikajakso ja fokus toimivat, ja niitä virkistää näkökulmien kirjo. Välillä tyylilaji vaihtuu historiafiktiosta jopa kartanoromantiikan puolelle eikä niinkään Vainola-tyylisen kokeilevasti. Se ehkä minua vähän hämää, mutta loppu välttää ilmeisimmät ratkaisut.

•

Päivi Alasalmi: Sudenraudat, Gummerus 2021, 408 s. Ostin romaanin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

6 tammikuun, 2022 · 7:22 am

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama voitti vuoden 2021 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja kirjasta on kirjoitettu paljon kehuvia juttuja. Liityn samaan joukkoon. Sinun, Margot (WSOY 2021) ihastuttaa tarinankerrontataidolla.

Juoni tarkoittaa tapahtumien kulkua, ja sen avulla kerrotaan tarina. Lukija rakentaa tarinan tapahtumien perusteella, järjestelee sen. Juuri siihen kutsuu Valkaman romaani, jossa koukuttavasti vaihtuvat aika ja näkökulmat. Se on lukuromaani, joka luottaa henkilövetoisen kerronnan kiinnostavuuteen, ja romaani kerrotaan hän-muodossa, mikä korostaa onnistuneesti perinteistä proosameininkiä. Sopii minulle.

•

Romaanin päähenkilö Vilja on asunut varhaislapsuudessaan DDR:ssä ja kiinnostuu unohtuneesta ajasta isänsä kuoleman jälkeen. Hän penkoo Berliinissä totuutta vuosina 2011–2012. Siihen hänet sysäävät isänsä jäämistöstä löytyneet kirjeet Margot-nimiseltä naiselta. Romaanin 1980-luvun osuuksissa näkökulma vaihtuu Markus-isän ja Rosa-äidin näkökulmiin, lisäksi mukana on Margotin kirjeitä.

En pureudu sen kummemmin henkilökuvaukseen. Todistan vain, että henkilöt ovat eläviä ristiriitaisuuksineen ja raivostuttavuuksineen – ja sellaisina kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Kohtaloita voisi kuvastaa Markuksen ajatus Berliinin muurin ja oman elämän murtuessa: ”Kuinka vaikeaa on rakentaa ja kuinka helppoa hajottaa.” Poimin sen sijaan kaksi teemaa, jotka nostavat innostuskäyrääni.

•

Ensimmäinen kiehtova teema liittyy menneeseen, muistamiseen ja unohtamiseen. DDR-menneisyys tuo mukanaan yhteiskunnallisen tason identiteetille. Ajankuva vasemmiston onnelasta kiehtoo: systeemin hyvät ja huonot puolet heilahtelevat.

Romaanissa on pohdintaa siitä, mitä tapahtuu ihmisille, kun usko yhteiskuntarakennelmaan romutetaan: mitä menneestä saa muistaa, mitä täytyisi unohtaa?  Saksojen yhdistyminen näkyy yksilöissä aivan toisin kuin poliittisissa julkilausumissa. Kartalla voidaan viivat piirtää uudelleen tai maastosta muurit poistaa muttei ihmisistä.

Muistamiseen ja identiteettiin liittyy pitkälti Viljan ristiretki unohtuneeseen lapsuuteen. Siinä minua askarruttavat samat asiat kuin Viljaa: miten valmis ihminen on kuulemaan totuuden menneistä ja ottamaan vastaan mahdolliset omia käsityksiä muuttavat asiat? Onko oikeutettua penkoa sellaista, mikä on haluttu salata?

”Muistin tehtävä on rakentaa meille yhtenäinen ja käyttökelpoinen menneisyys, jota ilman eheän identiteetin kehittyminen on mahdotonta, Ute oli kirjoittanut. Kuka ihminen lopulta oli, jos ei muistanut omaa menneisyyttä? Saattoiko ihminen tuntea itsensä todella, jos ei muistanut?”

•

Toinen minua pohdituttava tematiikka liittyy lapsiin. Vilja on lapsena ollut tyttö, jota vieras nainen haluaa rakastaa, ja aikuisena hän on nainen, joka haluaa rakastaa vierasta lasta. Kummassakin suhteessa aikuinen tekee tunneasioissa valintoja ja käyttää valtaa.

Viljan kasvua on mutkistanut äitisuhde, jota romaani kuvaa sekä äidin että lapsen (pienen ja aikuisen) kannalta. Rosa-äiti edustaa naista, joka rimpuilee itsensä toteuttamisen, perhevelvoitteiden sekä aviosuhteen halujen ja pettymysten välillä. Halki-poikki-ja-pinoon-tyylinen äiti välillä vaikuttaa minusta turhan umpimielisesti kuvatulta, mutta taivun sittenkin siihen, että perustelluksi tulee hänenkin toimintansa.

•

Sinun, Margot -romaanin maailmassa naiset tekevät lopulliset ratkaisut, joihin miesten päättämättömyys on vienyt. Naiset ja naissuhteet korostuvat. Kirjan voi lukea rakkaus-, ero- ja uusperheromaanina, mutta ei sitä sovi supistaa ihmissuhdeproosaksi. Kieltämättä kirjan henkilökuvaus kiehtoo minua kovasti, mutta ilman DDR-taustaa teos ei ehkä erottuisi muista hyvistä tarinoista. Eli kokonaisuuden monitahoisuutta pidän Valkaman romaanin vetovoiman salaisuutena.

•

Meri Valkama: Sinun, Margot, WSOY 2021, 556 sivua. Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 joulukuun, 2021 · 7:30 am

Vuosikatsaus 2021

Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.

Vaikea vuosi

Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.

Kolme kirjaa

Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni Mustosen Paimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).

Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.

Kotimainen proosa

Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus  ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)

Runous

Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä.

Käännöskirjallisuus

Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.

Tietokirjallisuus ja sinne päin

Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.

Teatteri 

Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa. 

Taide

Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri Tuorin Posing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.

Metsä

Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.

Kirja- ja kulttuuribloggaaminen

Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.

Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa –bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.

Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.

Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!

(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)

14 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Tapahtuma, teatteri

28 joulukuun, 2021 · 10:07 am

Kaksi käännettyä kotimaista: Varjo ja viileys & Punainen huone

Poimin Runeberg-palkintoehdokkaista kaksi ruotsiksi kirjoitettua romaania. Ihailen kääntäjien työtä, sillä tarkka teksti saa tyystin unohtamaan, etten lue alkukielellä. Näitä kahta romaania yhdistää myös se, että kummatkin kirjailijat ovat alle nelikymppisiä miehiä ja kumpikin kirja jättää kummallisen, hämmentävän jälkimaun. Sellaisen kirjavaikutuksen lasken myönteiseksi.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Varjo ja viileys -romaanin (Teos 2021) kertoja on alakoululainen pietarsaarelaispoika, jonka juuret ovat Vietnamissa. Nykyisessä kotipaikassa hän seuraa elämää ja ympäristöä, jossa sotkeutuvat vietnamilainen, suomenkielinen ja ruotsinkielinen elämänmeno sekä siihen poukkoileva perhe-elämä. 

Korostan sanaa seuraa, sillä poika tarkkailee, ja sen, mitä hän ei ole näkemässä, hän kuvittelee. Perheen äiti Má yrittää hallita elämää vieraassa kulttuurissa, mutta  kertojan isoveli Hieu murrosikänsä ja kulttuuriviestien ristiriidassa alkaa karata perheensä vaikutuspiiristä. 

Quynh Tranin tyylin omaperäisyys kumpuaa arvaamattomuudesta: tässä romaanissa en pysty ennakoimaan tarinakulkuja, jotka sinkoilevat lyhyin luvuin. Merkillinen juonne löytyy valokuvista, jotka elävät kertojan mielessä; samoin mustikkametsästä, jossa kertoja ei edes ole mukana mutta jonka mystinen merkitys muuttuu hänen mielikuvitukseessaan todeksi. Vau, fiktion ydintä tässä ollaan pöyhimässä, ja mikä hienointa, se tapahtuu osoittelematta.

”Johtuiko heidän jatkuva ilmestymisensä valokuvista, joita olin katsonut? Uppouduin niihin aina kun sallin itseni olla jouten. Valoon, ääniin, hyönteisiin. Tuntui kuin jokin olisi pakottanut minut siihen, asettanut sen ehdoksi olemassaololleni – -.

Kertoja rekisteröi tuokioita, tapahtumapätkiä; ei hän tuhlaa ruutia tulkintoihin ulkopuolisuudesta tai siihen, mikä on totuus, kunhan kokemus on hänelle todellinen. Havainnoista voi seurata töksähtävä siirtymä tai outo poikkeama. Siinä kirjan kiehtovuuden salaisuus.

Quinh Tran: Varjo ja viileys, suomentanut Outi Menna, Teos & Förlaget 2021, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaj Korkea-Aho: Punainen huone

Jotain pintapuolista tiedän Strindbergin romaanista Punainen huone, mutten ole sitä lukenut. En siksi tiedä, onko vanhalla porvaristokritiikkiromaanilla jotain tekemistä Kaj Korkea-ahon samannimisen romaanin (Otava 2021) kanssa, mutta romaanin kertoja kiistää sen lukeneensa.

Nuorehko oboisti palaa traumaattiselta romanssireissulta Berliinistä ja on asuntoa vailla. Muusikko on myös kirjailija ja pistää pilanpäiten lehteen ilmoituksen, jossa lupaa asuntoa vastaan kirjapalveluja. Sen seurauksena kertoja päätyy asumaan Ullanlinnaan unelmien asuntoon ja maksaa siitä kuuntelemalla arvoituksellisen Aimo Kankaan tarinointia fetisseistä ja seksifantasioista. Mutta mitä meinaavat asunnon viemärihaju ja seinän valkoisen värin alta kuultava punainen maali?

Romaanin paras puoli piilee painostavassa tunnelmassa. Kirjassa paljastuu ripotellen lisää kertojasta, Aimo Kankaasta, Kankaan merkillisestä avustajasta ja avustussuhteesta. Näissä on ainesta alistamisesta sekä valta-asetelmien vaikutuksista. Liian hyvä tarjous on odotetusti liian hyvä, mutta ennen kaikkea ihmisten kesken sopii pysähtyä, mikä kaikki on ostettavissa ja mihin hintaan. Viettejä ja himoa unohtamatta.

”Miten naurettavalta ja arvottomalta himo vaikuttaakaan voimakenttänsä ulkopuolella, kuin keisari erämaassa, yksin kilahtelevien arvomerkkiensä kanssa.”

Korkea-ahon kerronta miellyttää, kielenkäyttö sekä suorana että kielikuvina. Kirjan homosuhteiden hienovaraisuus ja karkeus vaihtelevat kiinnostavasti. Kokonaisuudesta en ole ihan varma, vakuuttaako se minut, sillä intensiteetti välillä herpaantuu. Joka tapauksessa romaani vie tehokkaasti kertojaa piinaavaan ajanjaksoon, josta ei osaa arvata, kuinka siinä käy. 

”Kuinka monta kertomusta täytyy itsestään kertoa, ennen kuin on turvassa ihmisiltä? Riittääkö mikään suojaava kerros, kun yrittää piilottaa arkaluontoisimmat asiansa? Ja toisaalta: miten paksu voi elävän olennon kuori olla, ennen kuin hapenpuutteesta tulee ongelma?”

Kaj Korkea-aho: Punainen huone, suomentanut Laura Beck, Otava 2021, 365 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: ,

19 joulukuun, 2021 · 8:14 am

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuvailin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.

”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”

Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus. 

”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”

Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.

”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”

Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.

Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:

”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”

”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”

Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat. 

Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!

•

Tove Ditlevsen

Nuoruus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021 (alkuteos ilmestyi 1967)

Kööpenhamina-trilogian 2. osa

99 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 joulukuun, 2021 · 11:11 am

Kiven Kullervosta selkoa

Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.

Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa. 

•

Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua. 

Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.

•

Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.

Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:

”Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,

ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,

kun kova, vihainen tuuli vinkui.

Myrskyssä kuulin koston huudon,

ja siksi minua painaa synkkä kauhu.”

Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.

•

Vaikka Kullervo ei ole mikään hyvän mielen tarina, siitä on moneksi. Siksi väkevä kertomus on nyt kaikenlaisten lukijoiden saavutettavissa. Kirjan voi ostaa kustantajan eli Laatusanan verkkokaupasta.

Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.

Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.

•

Aleksi Kivi

Kullervo

selkomukautus Tuija Takala

kansikuva Siru Tirronen

Laatusana 2021.

11 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

4 joulukuun, 2021 · 9:57 am

Pirkko Saisio: Passio

”- Minä haluaisin lahjoittaa pois tämän korun, mutta en voi.

–Miksi ette?

–Koska edes ette te pysty antamaan vastausta sille, onko tällä korulla kyky lukea hyviä ja pahoja ajatuksia ja toteuttaa ne. Minulla ei ole oikeutta raskauttaa kenenkään elämää tällä korulla, tämä olkoon minun ristini, minun kannettavaksi tarkoitettu. Tämä käärme pilkkaa minua, ja ilmeisesti teitäkin, veli Abramo.”

Näin sanailee firenzeläinen ruhtinatar 1400-luvun lopussa, ja siitä lähtee liikkeelle jalokivin ja timantein koristeltu hyvän ja pahan tiedon puuta kuvaava kultakoru, joka muuttaa monta kertaa muotoaan, kunnes sen jäänne päätyy 1950-luvun Suomeen.

Pirkko Saision romaani Passio (Siltala 2021) sisältää seitsemisen romaania romaanissa. Kirja jakautuu paikannimin nimettyihin osiin, ja paikkojen lisäksi vaihtuu aika. Keski-Euroopan ja Helsingin lisäksi tarinat viivähtävät eri aikoina Venäjällä ja Virossa. Tarinoita yhdistää jossain muodossa korujäänteet, jotka eri ja yllättävin tavoin ilmaantuvat henkilöiden elämään. Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat saavat täten kimmeltävän seuraajan kotimaisessa kirjallisuudessa – tyystin omanlaisesti historiaa muovaavan teoksen.

•

Passio tarkoittaa sävellystä kristuksen kärsimyshistoriasta, ja monimuotoisia kärsimyksiä kirjan henkilöt kohtaavatkin. Lukija ei kärsi. Vaikka romaanin paksuus alun perin minua kauhistutti, kerronnan veto vei ahmimaan. Saision kerronta soljuu ilmeikkäänä, ja lyhyet kappaleet kirkastavat ajatusta, samalla jouduttavat lukemista.

Passio on elämys. Romaanin joka osa upottaa tilanteisiin sekä henkilöiden tunnemaailmaan ja vuorovaikutukseen. Koskaan ei voi etukäteen arvata, minkälainen kuvio on kyseessä. Käyn esimerkiksi krakovalaisen juutalaisperheen kosintakriisissä siinä kuin Katariina Suuren hovin liehittelyn liepeillä. Vaikutun, miten menevät myttyyn ihmisten haaveet ja kohtaamiset. Heittäydyn hetkiin, jolloin dialogi liittää minut henkilöiden vuorovaikutuksen vaihteleviin virityksiin.

•

Saisio sekoittaa realismia ja maagisuutta. Jos passio viittaa kärsimykseen, voi siitä johtaa sanasisältöä myös intohimoon. Ne näyttäytyvät romaanissa rakkautena, rahana ja aatteina. Moni henkilöistä ei usko ylösnousemukseen, silti erilaiset uskonkysymykset virtaavat heissä.

Minulle kirja kiteytyy moniääniseksi sävelmäksi elämästä, jossa ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle, vaikka jokainen sisältää ainutkertaisen, ainutlaatuisen tarinan. Ihmiset ja tarinat häviävät (tai häviäisivät ilman kirjallisuutta).

Ehkä eniten minussa kihelmöivät vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet, joita kirjan henkilöissä arvaamattomasti ilmenee. Ja se sama ihastuttaa kuvaustavassa, vaikkapa näin:

”Simeon-täti oli tullut apuun, ja tyhjää kangasta täyttämään hän oli ommellut tauluun laivan, joka näytti miesten kengältä.”

•

Kirjan mittaan tapaan eri aikojen köyhälistöä, porvarispiirejä ja aatelisia. Ainoa ympäristö, jossa ajatukseni harhailee, on Stalinin ajan vankileiri, mutta senkin ilmapiirin kuvauksen terävyys pitää minut hereillä. Tässä romaanissa Saisio velhona virittelee virkkeet valtaamaan pinnan ja pinnanalaiset. Koen samoin kuin yksi henkilö keväällä 1700-luvun Krakovassa ja toinen toisaalla paljon myöhemmin 1910-luvun Helsingissä (ja kyllä, olen kurkihullu):

”Tulisivat vaaleat yöt ja kottaraiset ja pääskyt ja kurjet, ja ne lensivät kohti pohjoista, kohti yhä vaaleampia öitä ja jättäisivät jälkeensä oudon kaipauksen, jossa olisi paljon melkein kirvelevää onnea.”

”Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.”

•

Tämän vuonna Finlandia-veikkailuni menivät metsään, vaan ihmekös tuo: virallinen kolmihenkinen raati oli omaa mieltään ja lopullinen diktaattori omaansa. Saamme kaikki pitää kantamme, vaikka vain yhdelle teokselle osui palkintotitteli. 

Nyt Passion luettuani en ihmettele sen paikkaa ehdokkaana, sillä täyteläinen tarinoinnin taituriteos valloitti myös minut. Historiallisen romaanin sekä seikkailevien tarinalinjojen ystävänä nautin, hykertelin, tulin yllätetyksi ja ravituksi. Hieno teos.

•

Pirkko Saisio

Passio

Siltala 2021

romaani

732 sivua.

Lainasin kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

30 marraskuun, 2021 · 7:04 am

Dess Terentjeva: Ihana

Ihana on Finlandia-palkintoehdokas; se on nuortenromaani ihastumisesta, joka hullaannuttaa näkemään kohteen niin, että paras ja oikea nimi hänelle on yksiselitteisesti Ihana. Sillä ei ole väliä, mikä on tämän häikäisevän henkilön oikea nimi tai sukupuoli. 

Dess Terentjevan Ihana-romaanin (WSOY 2021) kertoja jyväskyläläinen Lilja käy yhdeksättä luokkaa ja hivenen vastentahtoisesti tähtää lukioon. Hän jakaa ajatuksensa leimahtelevista ja tiuhaan vaihtuvista ihastuksistaan parhaan ystävänsä Saritan kanssa. Sitten somessa tulee vastaan Ihana, ja vielä suurempi yllätys on tavata Ihana.

•

Vältän juonipaljastuksia, mutta ytimen kerron: Ihanan äiti vastustaa erilaisuutta eikä tiedä, kuka ja millainen Ihana haluaa olla. Romaanin lempeää ja armollista puolta edustaa Liljan isä, jolle tytär voi, saa ja uskaltaa kertoa kaiken ja isä hyväksyy tyttärensä sellaisenaan, panseksuaalina feministinä ja tasa-arvon vankkumattomana ylläpitäjänä.

Ihana tuo nuoren näkökulman seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuteen. Nuoret suhtautuvat kirjassa moninaisuuteen sensitiivisesti ja siten nostattavat toivoa moni- ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

”Liljalle tuli myös hirvittävä ylpeys suomen kielestä

hän hänhänhänhänhän hän

vain yksi, yksi kaikille

yksi samanlainen kaikille

(revi siitä, ruotsi!)”

Lisäksi romaani välittää nuoruuden kiihkeyden tunteissa, oikeudenmukaisuudessa ja mielipiteissä. Se kertoo myös ihastumisen eri vaiheista sekä tunteiden sanottamisen vaikeudesta ja tärkeydestä.

•

Terentjevan romaaniin sopii säekirjan tapa ryöpsyttää ja jaksottaa kieltä, jolloin sisältö ja muoto myötäilevät tunnetta, tunnelmaa ja mielenliikkeitä paljolti puhekielisenä ja ajatusten virtana. Säekirjassa palsta on kapea ja rivitysperiaatteet vapaat. Näkymä aukeamaan on sellainen, että tekstiä voi erehtyä luulemaan runoksi, koska rivien ja kappaleiden lyhyys muistuttaa säkeistöä. Runosta ei ole kyse vain kielenkäytöltään vapaasta ja samalla lukemista nopeuttavasta tavasta asetella asiat paperille.

P S. Nuortenkirjallisuudessa säekirja on nousussa. Toivon totisesti, että sen vanavedessä selkokirja tulee kaikille entistä tutummaksi. Periaatehan on sama: lyhyet rivit ja kappaleet helpottavat lukemista, tarina ja juoni luistavat ja kaappaavat mukaansa. Vain se ero on, että selkokielisiä kirjoja sitoo kielen helppous sanasto- ja virketasolla, mikä ei silti vie mitään pois tunteiden tai tarinan kerronnasta.

•

Dess Terentjeva

Ihana

WSOY 2021

nuortenromaani, säeromaani

48 sivua eKirjana (painettuna 128 sivua).

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Avainsanat: