Aihearkisto: Romaani

25 elokuun, 2019 · 8:35 am

Riitta Jalonen: Tanssikaa!

”’Tanssikaa! Tanssi auttaa!’ äiti huusi.
Nousin ylös ja hoipuin välieteiseen.
Kruunu heilahti, kun menin sen alle makaamaan. Lasisia paloja tipahteli päähäni. Olin prinsessa, en kuningatar. Äidin paikalle en tahtonut, koska silloin kahden ihmisen olisi pitänyt mahtua yhden sisään ja minun sisälläni oli jo valmiiksi vaikka kuinka monta ihmistä.”

Minäkertojan lapsuudenkodin tanssiaisissa äiti on kuningatar, joka järjestää viihdykettä sodan särkemille tuttaville. Kristallikruunu kimmeltää ja tanssimusiikin sanat kalskahtavat kohtalokkaina. Pienen tytön pään pistää pyörälle äidin ja olohuoneen tanssiaisten lisäksi äidin perhehistoria: pitkä liuta E-kirjaimella alkavia (E kuin elämä) enoja, jotka ovat sanakarivainajia tai muuten sotasyistä hautoihin kuopattuja.

Riita Jalosen romaani Tanssikaa! (Tammi 2019) kietoo kertojan mielleyhtymiin. Siihen kuuluu nykyisyys äidin kodin tyhjentäjänä ja menneisyys, joka ei ole vain hänen omansa. Kertoja toteaa esimerkiksi: ”Tunsin itseni kuolleita kerääväksi astiaksi.” Minulle romaani kertoo talvi- ja jatkosodan psyykkisistä jälkijäristyksistä, jotka siirtyvät seuraavaan polveen. Lisäksi se on kuvaus herkästä tytöstä ja sittemmin naisesta, jonka mielikuvitus värittää arkiset havainnot. Niissä hämärtyvät ajan, toden, kuvitellun ja oman itsen rajat.

”Pää on valtava mylly.
Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin on oma sekava ratansa.”

Tanssikaa!-romaanille on ominaista tietynlainen hämäryys, joka välittyy kertojan tavasta kokea ympäröivä maailma ja oma elämänsä. Isän mielestä tytön elämäntehtävä taitaa olla itsestään selvän ottaminen.

Kertojalle on paljolti todellista vain äidin kautta suodatettu. Siitä väkevä muistutus on äidin muotokuva, jonka merkitys toistuu eri vaiheissa tarinaa. Enojen muisto lisää sakeutta – muistot, jotka eivät ole aina kertojan omia tai todellisia. Kirjassa on hienoja kohtia, joissa kertoja kokee hetkiä lapsena tai aikuisena vainajien seurana. Jonkinlainen arkeen maaduttaja on veljentapainen, kertojan kotiin sijoitettu sotaorpo Viljami ja ”jalat maassa” -ystävä Tuula.

Romaani alkaa sukuluettelolla ja lauseella: ”Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani.” Ja onpa romaani! Se pakottaa hidastamaan ja on siinä mielessä vaikea, että lauseisiin täytyy seisahtua ja peruuttaa. En koe vaikeaksi sitä, että aikatasot sekoittuvat, enkä pidä kieltäkään vaikeana. Tarkoitan tätä: tekstin ajatustiheys pysäyttää. Kirjan kieli sisältää helminauhana taidokkaasti hiottuja virkkeiden korukiviä. Niitä jää mielikseen hiljakseen hipelöimään.

Tiheä, tiheä Tanssikaa!. Kirja vaivuttaa minut epätodelliseen tunnelmaan, joka jää vaikuttamaan. Siinä lipuu filmikuvina kirjatilanteita, osa 1950-60-lukujen haalistunein värikuvasävyin, osa melankolisen mustavalkoisina. Ne sisältävät tunnekirjon, jolle raivaan aikaa ja tilaa. Nyt jään pureksimaan epilogia:

”Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.”

– –

Riitta Jalonen
Tanssikaa!
Tammi 2019
romaani
205 sivua.
Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Riitta Jalonen

24 elokuun, 2019 · 5:15 am

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) käy läpi minäkertojan vaihetta, jona isän musta nahkavyö lakkaa olemasta isän vyö ja on vain vyö. Se kestää vuodenkierron, eikä taida jäädä siihen.

”Isäni kykeni näköjään kuolemallaan hajottamaan paljon sellaistakin, jota en ollut tiennyt hänen pitäneen koossa.”

Isän kuolema sysää viisikymppisen Petri-nimisen kirjailijan setvimään isäsuhdetta ja oman elämän rajallisuutta. Hän jumittuu kuolema-ajatuksiin, etenkin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. Millekään muulle ei jää tilaa. Lähellä pysyy silti ymmärtävä Liisa-vaimo, kauempana yksinoloa harjoitteleva äiti ja etäällä aikuistuvat lapset.

”Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy. Hädin tuskin suostuu elämään.”

Tammisen romaanissa aikuisesta miehestä kasvaa poika, joka isättömänä etsii aikuisuuttaan. Siihen liittyy vanhempien näkeminen toisin kuin ennen, joten kertoja käsittää isästään enemmän ja muuta kuin isän eläessä. Myös aikuisuuden ja yksinäisyyden yhtymäkohdista on pohdintaa. Samalla hän möyrii omassa ominaislaadussaan: kiduttavaa itsetarkkailua, epävarmuutta hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyyttä, huolestunutta yritystä esittää tilanteisiin sopivaa miestä.

Romaani kulkee syvissä vesissä, vaikka kertoja hylkääkin hukuttautumishalunsa. Musta vyö kuvaa havainnollisesti, miten aika pysähtyy, tyhjenee, menettää merkityksensä ja kaikki jumittaa. Romaanin kerronnan selkeys vie koreilematta kokemukseen. Tamminen hioo mielenliikkeet, havainnot ja tapahtumat kieleksi, jossa lyhytvirkkeisyys ja melko niukka muoto kertoo määräänsä enemmän ja jossa ulkoinen on sisäistä. Lisäksi yksioikoisuudet kuten ”kuolema tappaa” ovatkin asioita, joiden totuus valkenee.

Konkreettiset tilanteet välittyvät riisuttuina, mutta joukkoon mahtuu aforistisuutta ja kielikuvallisuutta. Joskus takana luuraa kerrottua synkempi sävy, mutta monesti pilkahtaa tilanteen naurettava puoli, mikä irrottaa vapauttavaa naurua. Romaanissa on myös monia lempeitä hetkiä, esimerkiksi vaimon viisaat väliintulot sekä isän ja kertojan ääneen sanotut arvostustunnustukset.

Olen siinä määrin vaikuttunut romaanin kuvaustavasta, että siitä on vaikea irrota. Teksti vie väkisin hapuilemaan omaan sumuuni isän kuoleman jälkeen ja tunnistamaan irrallisen olotilan, jossa vieraantuu kaikesta, satunnaisesti onkin yhteydessä kaikkeen, pohtii jatkuvuutta ja rajallisuutta, yllättää itsensä näkemässä irrationaalisia merkkejä, vaikkei sellaisiin ole uskonut – ja pelkää elämää. (Silloin on voinut auttaa lohtukirja, Meriromaani.)

Musta vyö tuo jotain uutta Tammisen tuotantoon, avointa haurautta, vaikka tyyli on tunnistettavaa. Ja taitaa tallella olla ihmisen epävarma yhteys itseensä ja muihin, mutta on muutakin:

”Jolloin kuin kivi lampeen tipahtaa jostakin tajuntaani se tieto, että kaikki on samaa, minä ja multa ja maailmankaikkeus.”

– –

Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
romaani
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Petri Tamminen

20 elokuun, 2019 · 6:45 am

Kirsti Ellilä: Lepra

”- Kirjoita tarina rakkaudesta. Kirjoita tarina ihmisten arvokkuudesta. Mitä se on silloin, kun kaikki ulkoinen on viety nahkaa myöten ja lihan on korvannut mätä ja visva.”

Olen heikkona humaaneihin romaaneihin. Ennen kuin menen tarkemmin yhteen sellaiseen, Kirsti Ellilän Lepra-romaaniin (Arktinen banaani 2019), muistelen saamiani samanmoisia kohottavia kokemuksia kotimaisista historiallisista romaaneista. Anneli Kannon Pyöveli, Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Katja Kallion Yön kantaja tulevat mieleen vaikuttavina kerronnan ja tunnelman yhdistelijöinä.

Kallion Yön kantaja on osuva rinnakkainen Ellilän Lepralle, sillä kumpikin kertoo eristetystä sairaalasta, Kallio Seilin ja Elillä Oriveden. Oriveden leprasairaala lakkautettiin 1953, ja siihen romaanissa päädytään, mutta sitä ennen:

”Tämä on tarina Matildasta ja Helmistä ja heidän korkeasta kutsumuksestaan. Mutta tarinaa ei olisi ilman Aunea ja Juhoa, jotka eivät halunneet uskoa, ettei ihminen leprasairaalassa kuulu itselleen ja vielä vähemmän hän kuuluu sille, jota kuvittelee rakastavansa. He eivät suostuneet hyväksymään, että leprasairaalassa potilas kuuluu valtiolle, joka maksaa hänen kulunsa. Vastahakoisen avokätisesti, pakon edessä, mutta maksaa kuitenkin.”

Romaanissa 1920-luvun alussa diakonissa Matilda saapuu siskonsa Helmin tilalle Oriveden leprasairaalan johtoon, sillä Helmissä on jotain vialla. Sairaalayhteisöön kuuluu henkilökuntaa ja potilaita, joista osasta tulee tärkeitä sivuhenkilöitä sisarusten tarinassa. Diakonissatyölle omistautuminen on uhraus, jonka vaikutuksia kirja myös käsittelee.

Kerronta viehättää minua, sillä kertoja pitää itsensä piilossa pitkään. Hän malttaa pohjustaa, ja tunkee etenkin sisar Matildan mieleen. Sairaalatapahtumia ja henkilöiden suhteita kertoja kurkkii onnistuneen uskottavasti, myös lainatut kirjeet tuntuvat tosilta. Kun kertoja paljastaa itsensä, hän lyö ällikällä. Sen klapin iskun haluan säästää joka lukijalle.

Lisää kerronnan kiehtovuudesta. Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa. Ei kyse ole kaunistelusta tai helskyttelystä vaan tasoista, joissa käsitellään ihmisyyden ydinkysymyksiä.

”Ilman toivoa uurastus käy liian vaativaksi, voimat ehtyvät ja mielenkiinto katoaa. Juuri ihmisen toivo käy painovoimaa vastaan ja uhmaa välttämättömyyden pakkoa. Toivo on voimalaitos, joka tuottaa virtaa rakkaudelle ja unelmille ja nostaa hylätyn maan raosta, sulkee hänet syliin ja korottaa hänet rakastetuksi.”

Päähenkilö on diakonissa, mutta hyvän teko ei ole romaanissa yksioikoista, ei myöskään usko. Perimmäisiä asioita ovat, miten kohtelemme toisiamme ja miten näemme toistemme ihmisyyden. Esimerkiksi Matildan kokemukset Dragsvikin sotavankilasairaalasta kulkevat lähtemättöminä hänen rinnallaan Orivedellä.

Sairastamisen kurjuuden ja ihmissuhteiden solmujen rinnalla kirjassa on paljon kaunista, sanoisinko: kypsällä tavalla kaunista. Esimerkiksi romaanissa on hienoja kohtauksia, joihin liittyy vesi, puutarha tai vuodenkierron jokin väkevä yksityiskohta. Lepra vetoaa tunteisiin ja tekee sen tarinoinnin taikavoimin.

– –

Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen banaani
romaani
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Kirsti Ellilä

16 elokuun, 2019 · 6:35 am

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Niputan nyt amerikkalaisen proosakerronnan sutjakkaasti eteneväksi, henkilökeskeiseksi kerronnaksi, jossa henkilöiden siteet perheeseen ovat luupin alla. Tapahtumat polveilevat mutta vetävät kulkemaan mukana, sillä on vaikea arvata, mitä mutkan takana tapahtuu. Tähän luonnehdintaan sopivia kirjailijoita ovat esimerkiksi Auster, Egenides, Franzen ja Tartt. Ja nyt on sitten tämä uusi tulokas Celeste Ng.

Ensimmäinen suomennos Ngilta on romaani Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019). Kipinää iskevät perhesuhteet, etenkin sisarussuhteet ja äitiys.

Keskeisiä henkilöitä ovat Mia ja hänen teinityttärensä Pearl, jotka tulevat sisäsiistiin asuinalueelle Richardsonin perheen vuokralaisiksi. Richardsoneilla on neljä teiniä, jotka eri tavoin kiintyvät Pearliin ja Miaan. Mia on arvoituksellinen taiteilijasielu, jonka salaisuutta rouva Richardson alkaa salaa selvittää.

Taitavasti Ng johdattelee tapahtumia niin, ettei kirja kavennu juoniromaaniksi, vaikka se on myös sellainen. Sivujuonteet vievät syvälle keskeisteemaan, jossa pöyhitään äitiyttä ja äitiyden oikeutuksia. Mikä on oikein äidille, mikä lapselle ja milloin kipeät ratkaisut ovat perusteltuja?

Haluan säilyttää minua seuraavien lukijoiden ahaa-elämykset, enkä sen vuoksi tämän suoremmin kerro kirjasta. Sanonpa vain sen, että minua vakuuttaa tapa, jolla Ng saavuttaa teinien tavan ajatella ja toimia. Samoin koskettaa se, miten äidin huoli muuttuu äyskimiseksi tai miltä tuntuu kuin lapsi etääntyy nuoreksi. Jälkimmäisestä näin:

”Samanlaista olisi, jos opettelisi elämään pelkällä omenan tuoksulla vaikka oikeastaan tahtoisi ahmia hedelmän, upottaa hampaat siihen ja hotkaista sen siemenkotineen päivineen.”

Kiitettävästi Tulenarkoja asioita antaa tilaa lukijan ajattelulle. Lukija tietää enemmän kuin henkilöt ja saa olla tulisilla hiilillä tilanteissa, joissa henkilöiden johtopäätökset menevät metsään ja sitten tietysti myös teot. Vaikuttavasti myös Ng kuvaa henkilöitä polttelevissa tilanteissa, joissa toisten henkilöiden sanat aiheuttavan roihun, jota ei enää kykene sammuttamaan. Näin tekevät esimerkiksi nämä sanat:

”Toisinaan täytyy polttaa kaikki ja aloittaa alusta.”

– –

Celeste Ng
Tulenarkoja asioita
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2019
romaani
384 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muita lukijoita, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi, Lumiomena ja Mitä luimme kerran.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Celeste Ng

14 elokuun, 2019 · 3:24 pm

Jani Nieminen: Komero

On näitä kasvukertomuksia luettu, myös näitä eteläpohjalaisia, mutta nyt hykertelen romaania, jonka kerrontakikat virkistävät. Runoilijana tunnettu Jani Nieminen on ryhtynyt romaanille ja seuraa mielenliikkeitä pysähtyneessä pohjalaispitäjässä: Komero (Like 2019).

Putsaan perusasiat alta pois. Minäkertoja-Jani kelaa mennyttä kuin vouvaavaa c-kasettia, sillä päällekkäin on useita aikatasoja. Varhaisaikuinen JaniBoy on elämänavalintataitteessa, jolloin mieli liikkuu takaumissa lapsuuteen ja nuoruuteen. Romaani sijoittuu Alamoon (=Alavuteen), josta jo Seinäjoelle pääsy tekee tiukkaa. Tärkeitä ovat vanhemmat, sisko, setä, isoisä ja isoäiti, ja erityisen tärkeitä ovat ystävät Jarno ja Tiina – kolmikko Jani, Jarno ja Tiina: aina liikaa jotakin.

Kertojan persoonaan liittyvät asiat välittyvät elävästi, samoin kotiolot ja tärkeät ystävät. Ympäristö ei näkyvästi tue Janin runoilijahaaveita tai Jarnon valokuvataidetta, mentaliteetti on lähinnä: ”Mitä sanoilla, onhan meillä nyrkit, eikä syli ole paikka vaan mittayksikkö.” Se ei ole kuitenkaan koko totuus.

Ja tästä löydän kerronnan avainkohdan:

”Ja että kertojalla pitää olla oma ääni, se on paskaa sellainen. Pitää olla sellainen ääni, joka kertoo mahdollisimman monella äänellä, ’minkälainen paikka tämä maailma oikein on’. Näyttää eikä selittää.”

Nieminen kertoo monella äänellä. Dialogi on luontevaa, ja niin puhujat kuulostavat omanlaisiltaan. Jani runoilee jo lapsena ja myös lainasäkeet tarttuvat mieleen, eli miksei: sitaatit siirtyvät sujuvasti osaksi romaania. Kertojan herkkyys ja joustava mielikuvitus eivät piittaa todellisuuden rajoista, ja siksi vainajat vierailevat tässä maailmassa. Ja kertoja näyttää tätä maailmaa ja sitä, mitä se ihmisille tekee. Tekijöinä voivat olla toiset ihmiset, mielenterveys, työttömyys, menetykset tai Jeesus-usko.

Kuvauksen sävykkyys vetoaa tunteisiin: samaan aikaan vaikuttavat herkkyys ja huumori, lähes simultaanisti haikeus ja suru. Kerrontakeinot vahvistavat yhtäaikaisuuden tunnelmaa: virke voi jäädä kesken ja jatkua seuraavassa kappaleessa tai luvussa vieden uuteen tilanteeseen. Silloin tällöin tekstikappale hajoaa runon näköiseksi. Ei hätää, ei tässä romaanissa turhia helkytellä, enempi ollaan suoraviivaisia ja luetaan rivienvälejä. Kerronta tavoittaa oleellisen: näin mieli toimii loikkien ajasta, asiasta toiseen, ja Niemisellä on taito pitää lukija mielleyhtymissä mukana.

Komerossa näkyvät kielen ja mielen joustavuus ja taiten sirotellut ajatuskiteytymät. Romaanissa on myös komeita tilannekuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa paikallisuus, elävät ja kuolleet yhdistyvät:

”Valkia paloi. Ympärillä oli miehiä, naisia, kyläläisiä. Tiina katsoi näkyä kuin lumottuna. Kipunat nousivat kohti maaliskuista yötaivasta. Tuli piti mouhuaan. Valkiaan lensi kuolleiden kyläläisten vaatteita. Lesket olivat tyhjentäneet vaatekaappiaan, ja sinne ne pyrähtivät, siksinsokin taivaalle, niin kuin sielutkin.”

Nautin tarinoista perheestä, ystävyydestä ja kasvusta; nautin Niemisen tavasta kertoa minähenkilöstä sekä minähenkilön ystävistä ja perheestä. Uhallakin totean: on Komerossa moniääninen oma ääni!

– –

Jani Nieminen
Komero
Like 2019
romaani
106 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Jani Nieminen

11 elokuun, 2019 · 7:01 am

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä on kirjoittanut paljaan kirjan nuoren miehen taitevuodesta. Romaanissa Jalat ilmassa (Gummerus 2019) parikymppinen mies muuttaa jyväskyläläiseen yksiöön ja aloittaa yliopisto-opiskelut. Tilanteessa on monia mahdollisuuksia: itsenäistyminen lapsuudenperheestä, uusi alku uudessa ympäristössä ja tutustuminen ikätovereihin vailla menneisyyden painolasteja. Ei, se ei mene niin. Vuosien koulukiusaamiskierre on tuhonnut minäkertojan kyvyn uskoa itseensä ja nauttia elämästä.

Terävä virkerytmi sopii sisältöön. Välistä välähtää taito kuvata ympäristöä niin, että se mataforisoituu. Ja miten niin jalat ilmassa? Se on hetki juoksussa, jolloin ihminen ei ole kosketuksessa maahan. Siitäkin kokemuksesta Aaro on luopunut.

Rönkän tärkeän romaanin vahvuus on tapa kertoa suojausta vailla. Rajaton itsetarkkailu, yliherkkyys muiden ilmeille, katseille ja sävyille välittyy kaikkine nyansseineen. ”Merkit on haarniskani”, eli Aaro rakentaa ulkokuorta peittääkseen sisäisen.

”Ulkona tihku sulattaa hiuslakan. Mainosvalojen ja katulyhtyjen läiskät heijastuvat kiiltävään katuun. Kuljen kädet taskuissa ja vilkuilen itseäni näyteikkunoista ja kauhon tukkaani. Näky pahenee joka ikkunalla.”

Aaron kertomana koskettaa ehkä eniten se, millaista on olla ensikertalaisena samanikäisten ihmissuhteissa, joissa voi olla vuorovaikutuksessa tasavertainen. Hetkittäinen hyväksyttynä oleminen on hänelle aivan uutta. Pelon ja ujouden säröily paljastaa rohkeutta. Sen kääntöpuoli on holtittomuus. Riskikäyttäytyminen liittyy arvottomuuden tunteeseen, jota hyvätkään kokemukset eivät häivytä.

Jalat ilmassa ei mässäile kiduttavilla kiusaamiskuvauksilla, vaan ne välähtävät raakoina takaumina ja nujertavina sisäisen puheen repliikkeinä. Sillä tavoin ne syventävät tunnekuilua, johon kertoja on lapsena sysätty ja josta hän ei pääse pois.

Kiinnostun myös siitä, miten näkökulma rajautuu tyystin minäkertojan kokemukseen. Lukijana (ja nuorten miesten vanhempana) noukin tilanteita huolehtivista vanhemmista: he kyselevät, onko kaikki hyvin ja kannustavat juoksuradan laidalla, mutta lapsen ja vanhempien tulkinnat tilanteista eivät kohtaa toisiaan. Aaro väistelee vuorovaikutusta vanhempien kanssa, ja etenkin isää hän pitää etäällä, vaikka toisaalta isä on myös esikuva. Aaro kokee kaiken paineena, joten hän vetäytyy ja vaikenee.

Aivan varmasti on monia kirjoja koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Jalat ilmassa täräyttää minua herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä, häpeilemättömän avaavana kiusatuksi tulemisen seurauksista. Hieno kirja koostuu kaunistelemattomista hetkistä myös silloin, kun eristyneisyyden tila on muutoksessa, kuten Aaron ensimmäisissä seurusteluyrityksissä. Kutsuisin romaania selviytymistarinaksi, sillä Aaro taipuu myöntämään avuntarpeensa ja löytää kyvyn rakastaa:

”Mutta tiedän, ettei ketään voi sillä tavoin nostaa. Tai paremminkin: rakkaus on nostamisen seuraus, ei tarkoitus. Tai jotain. Ihan sama.”

Ei ole sama, eikä se ole sama Aarolle eikä tuhansille aaroille, ei yliopisto-opiskelijoille, joista joka neljännellä on tämän viikon uutisoinnin mukaan mielenterveysongelmia. Kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen merkitsee. Tämä vielä: Aaron koskettavan tarinan rinnakkaisena, ujouden ja ulkopuolisuuden kuvauksena suosittelen Aino Louhen sarjakuvaa Mielikuvitustyttö.

– –

Antti Rönkä
Jalat ilmassa
Gummerus 2019
romaani
224 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Antti Rönkä

8 elokuun, 2019 · 4:55 am

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

No, onpa aikamoinen hupsutukseksi naamioitu perhetragedia. Toisella tyylillä Lasse Nousiaisen Itärajatapaus (Aula & Co 2019) tuntuisi yhdeltä synkeältä sukuproosalta muiden joukossa. Mutta nyt hölskyy huumoria.

Sami kertoo Markon (isä) ja Hanna-avovaimon (äiti) maakuntamatkasta Markuksen kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Alkoiko korvamato soittaa SITÄ biisiä? SE ja muu Suomi-poppi raikaa paikallisradiokanavalla tarinan mittaan, kun pariskunta poikkeaa Markuksen serkulla, veljellä, siskolla ja äidillä. Suku on pahin, ei tästä muuta voi sanoa. Otetaan esimerkiksi Pekka-veljen ja Markuksen dialogipätkä.

Pekka kaatoi kahvia reippaalla otteella, eikä välittänyt vaikka osa meni ohi isän mukista.
”Ne teidän hippiakarkit oli varmaan hesalaista huumoria. Harvoin saa niin oudonmakuista karkkia.”
”Ai se vegaanisuklaa? Se on Ruohonjuuresta ostettu. Hanna ajatteli, että te haluatte maistaa.”
”Missä vaiheessa sie Marko menit noin sekaisin?”
”En mä mitään sekaisin ole. Kaupungissa on vaan laajempi valikoima tuotteita ja urbaaneja elämyksiä”
”Sie puhutkin ihan mitä sattuu. Vedät sie huumeita?”
”En vedä.”
”Ootko sie ajatunut johonkin paskasakkiin? Sie olit pienenäkin niin helposti vietävissä. Halusit olla aina mukana lössissä.”
”Mää oon kyllä omasta mielestä ollut aina enemmän individualisti.”
”Jos piti jotakin testata, siut tuupattiin ekana. Kerran söit hirven papanoita, kun myös sanottiin että niistä saat isommat lihakset. Taidettiin olla väärässä, kun oot vieläkin noin rimpula.”

Tuo naljailu on vielä melko kevyttä, mutta räikeästi kirjassa näyttäytyy sukusuhteiden kärjistyminen ja epäarvoistuminen. Ja inha salaisuus. Lisäpiikkiä pistää helsinkiläishipstereiden ja maalaisjunttien eroavaisuuksien tökkiminen. Vinkkeli on sellainen, että lukija pitäytyy helsinkiläispariskunnan puolella, vaikkei näiden naurettavuuksia peitellä. Mies on kiltti vaihtoehtokirjailija ja nainen vakaumuksellinen slow food -yrittäjä.

Välillä naurahtelen, välillä huokailen asetelmia. Aluksi huvitun kerrontajujusta. Minut narutetaan mukaan puhumattoman, pikkuvanhan Sami-kertojan näkökulmaan, ja kun totuus paljastuu, se tuntuu – nololta. Ja ihan loppu, siinä on jopa söpöstelyn henkeä.

Lopputulema: kiva välipalakirja, joka jää hitusen vaivaamaan (hyvä), koska se kertoo epämiellyttävimmistä sukulaisista pitkään aikaan.

– –

Lasse Nousiainen
Itärajatapaus
Aula & Co 2019
romaani
eKirjana 99 sivua.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Lasse Nousiainen

5 elokuun, 2019 · 6:16 am

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Taas on tarjolla trilleri, joka on maailmanmenestys, oikeudet myyty 40 kielelle. Se tulee Englannista, ja esikoiskirjailija Alex Michaelides on tahtonut kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. No, makuja on monia.

Hiljainen potilas -kirjassa (Gummerus 2019) psykoterapia, taidemaalaus ja kreikkalainen tragedia (Alkestis) kohtaavat toisensa. Kiinnostavinta on Alkestis-näytelmän salaisuuden punominen juoneen. Kirjan puoleen väliin saan kiiruhtaa, jotta näytelmän pointti tuo säväyksen kirjaan.

En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta minuun makuuni on harvoin kirja, jossa terapeutti terapoi, viittaa terapiasuuntiin ja osoittelee psykologisia tulkintoja. Tälläkin kertaa pidän epäuskottavana Theo-minäkertojan ammatillista puuhastelua ja koko mielisairaalaosaston kuvausta. Tai ehkä sentään osaston johtajalla kerran välähtää:

”Ongelma piilee siinä, että lähestyt koko juttua nurinkurisesti. Esität tiukkoja kysymyksiä ja etsit johtolankoja, ikään kuin kyseessä olisi salapoliisiromaani.”

Theo saa touhuilla mitä sattuu aivan kuin hänellä ei olisi muita potilaita kuin Alicia, puhumaton potilas. Alician mies on ammuttu ja rikospaikalla on ollut vain Alicia. Onko hän todella tappanut miehensä? Mitä vaikenevan naisen päässä liikkuu? Voiko hänen päiväkirjoihinsa luottaa? Mitä Theo oikein ajaa takaa terapiatouhuissaan? Eli kyllä kirjassa jännäriaineksia on ja hyväuskoista lukijaa huiputetaan.

Sitten on kulunutta: hoitolaitoksella on rahavaikeuksia, kiukkuisten omaisten valituksia kartetaan, ihmismielen ammattilaisia traumat ja ongelmat jäytävät, Alician päiväkirjaosuudet tyrkkivät vihjeitä, erinäisiä epäiltyjä ripotellaan sopivin välein, minäkertoja edistyy terapeuttina, Alicia vain vaikenee…

”Mutta sellainen vaikutus Alicialla oli muihin ihmisiin. Hänen hiljaisuutensa oli kuin peili, josta jokainen näki oman kuvansa.

Eikä tuo kuva useinkaan ollut mairitteleva.”

Pidän eritoten psykologisesta jännityksestä, mutta Hiljainen potilas mielestäni kaatuu psykologeihin, ainakin minä kiemurtelen vaivaantuneena terapeutin sokeutuessa omiin touhuihinsa sekä seuratessani terapiaistuntojutteluja ja hoitohenkilökunnan keskusteluja. Mielen pulmat ja ihmiselon arvaamattomuus ei tällä kertaa herätä myötätuntoa eikä kaunokirjallista kipinöintiä, vaan kokonaisuus tuntuu kovin laskelmoidulta.

– –

Alex Michaelides
Hiljainen potilas
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 5.8.2019.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Alex Michaelides

2 elokuun, 2019 · 8:25 am

Pajtim Statovci: Bolla

Bolla voi olla näkymätön, piru, eläimenkaltainen tai ulkopuolinen. Ainakin se on kansanperinteen hahmo ja myyttinen aines Pajtim Statovcin uutuusromaanissa Bolla (Otava 2019). Moniselitteisyys on hahmon ja kirjan voima, niin myös Statovcin taito kertoa.

Bollaa kestää

Sodan ja albanialais-serbialaisen homorakkauden yhdistäminen tietää raastavia hetkiä. Rakkauteen kasautuu runsaasti varjoja, ja sota nielee kaiken.

Sodan raakalaismaisuus on ihmisistä kiinni, ja romaani repii riekaleita siitä, miten ihminen kykenee kamaluuksiin niin sodan kuin oman ristiriitaisuutensa vuoksi. Raakuus jättää jälkiä – se siirtyy tekstiin jäljittelemättömästi. Kulttuurin kurittamistavat, oman ytimen kätkeminen ja päättymättömästi jatkuva kansanviha kasautuvat kauheiksi teoiksi.

Romaanin rakkaus pehmittää hetkittäin kovuutta, joka ympäröi salailtavaa suhdetta. Se on pakoa, pakottavaa ja peruuttamatonta. Se on oma tila, jossa ei kuitenkaan pääse irti itsestä, yhteisöstä, yhteiskunnasta, vaikka

”Seuraava tunti kuluu kotoisammin kuin yksikään aiempi elämässäni. Tilaamme toiset kahvit, vaimennamme ääntämme, ja kun huomaan hänen englanninkieliset kirjansa, vaihdamme kieltä. Se tuntu luontevalta; englantia puhuessamme emme ole albaani ja serbi, vaan irti täältä, romaanista revittyjä sivuja.”

”Olen kuvitellut tämän hetken”

Arsim rakastuu Milošiin, vaikka vaimo on raskaana ja kirjailijahaaveet kirkkaina mielessä. Miehet opiskelevat, tapailevat salaa ja seuraavat sodan lähestymistä. Arsim perheineen joutuu pakenemaan muille maille ja Miloš sotarintamille. Romaani kutoo kohtaamisiin, eroon ja paluuseen Pristinaan.

Kumpikin mies säilyttää raskaita taakkoja: kulttuurejaan, perittyjä tapojaan ja kokemuksiaan. Mennyttä ja nykyistä vuorotellaan romaanissa kummankin teksteinä niin, että Arsim kertoo takautuvasti, Milošilta on kirjauksia elämän varrelta. Näin saan lukijana kasata tarinan, jossa on odotuksilla iso osa. Kouraisevinta on se, mitä tapahtuu, kun odotukset täyttyvät.

Teksti saa minut monesti hätkähtämään. Se ei päästä minua otteestaan, väkevästi se vie miesten mielen sisään. Seuraan käänteitä kipuillen. Ei pahat saa palkkaansa, mutta joillain syrjään sysityillä on mahdollisuus sanoa viimeinen sanansa, esimerkiksi Arsimin vaimolla.

Josta yö ei vetäydy

Odotan Bollalta paljon, ja vaikuttavan kirjan Statovci on luonut aineksista, joita on ollut vireillä romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Minut lumoaa tekstin kerrostaminen ja yhden kerroksen lomittuminen kansantarinaan niin, että en enää tiedä, onko se Arsimin, Statovcin vai albanialaisen perinteen kertomus siitä, miten kaksi erilaista kietoutuu toisiinsa ja syntyy jotain arvaamatonta, kohtalokasta, mullistavaa.

Ainakin minä olen mullistunut siitä, miten ydintä nävertävään inhimilliseen kamaluuteen kudotaan kauneuden säikeitä niin, etteivät ne häikäisyllään hävitä mitään mustuudesta. Ja sen on tarkoitus muistuttaa siitä, ettei missään ole vain yhtä sävyä.

Ajattelenko Bollan kirjailijasta näin kuin tässä sitaatissa sanotaan? Voisin, mutten kadehdi vaan ihailen. Niin hieno kirja – siis Statovci niiden joukossa, joiden kirjat heilauttavat.

”En kehtaa vastata rehellisesti ja sanoa mitä todella ajattelen, että olen oikeastaan kateellinen niiden kirjoittajille, sekä heidän kyvylleen kuvitella tuollaisia tarinoita ja maailmoja että taidoilleen saattaa ajatuksensa kirjalliseen muotoon, tekstiksi joka virtaa niin kauniina ja aromikkaana, sanoiksi jotka kietovat sisäänsä rajattomasti toisia sanoja.”

– –

Pajtim Statovci
Bolla
Otava 2019
romaani
240 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Pajtim Statovci

31 heinäkuun, 2019 · 6:00 am

Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 9

Aloitin Laxnessin Salka Valkan (WSOY 1966) lukemisen Islannissa. Saatoin haistaa meren sekä nähdä kalastajien kokemat säävaihtelut lahdilla ja pilvien liikkeet vuorten rinteillä. Maisemakokemukset nyky-Islannissa sysäsivät siis kuvittelemaan kulissit, mutta itse kirja sai eläytymään 1900-luvun alkupuolen elinoloihin pienessä kalastajakylässä.

Romaanin päätunnelma on karu, mutta sitä silottavat vuodenaikojen ja maisemien kuvailut. Koen myös kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille. Köyhyyttä, kovaa kohtelua ja kuolemaa on myös riittämiin.

Romaanin yhteiskunnallinen kerros sekoittuu henkilökuvaukseen. Kalastajayhteisön jäseniä rajaavat varat ja asema. Niitä ensin sekoittaa uskonlahko, sitten työväenaate. Mitään näistä Laxness ei kuvaa yksioikoisesti vaan näyttää hurahdusten syitä ja seurauksia. Eristyneen saaren eristynyt kylä on yhteydessä mailman myllerryksiin ja muoti-ilmiöihin aatteista polkkatukkaan.

Pohdin paljon pientä yhteisöä, joka tietää ja utelee kaikista kaiken – antaa tapahtua kaiken. Henkilögalleriaan mahtuu porhoja, porttoja ja parkoja. Kaikkea moninaisine heikkouksineen. Ja nimihenkilö Salka Valka ja Salkan äiti:

”Nämä kaksi naisolentoa olivat jykevien, komeitten huonekalujen rinnalla kuin rantaan kasaksi keräytynyttä rojua – sopeutumattomuudessaan ympäristöönsä he olivat suorastaan naurettavia. Mutta tyttönen, jolla oli vähemmän kokemusta yheiskunnan herravaltaisuudesta ja joka ei näin ollen tiennyt, millaiseen rotanloukkuun hän oli nyt joutunut, vilkuili ujostelemattomilla, tarkkaavaisilla silmillään ympäri huonetta ja ihasteli erityisesti kynttiläkruunua.”

Salka Valka on romaanin päähenkilö, jota seurataan noin kymmenvuotiaasta hieman yli parikymppiseksi. Roteva tyttö puhuu miehen äänellä ja ottaa elämässään ohjat, vaikkeivät olosuhteet ulkopuolisen, epätasapainoisen, köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärenä olleet häävit. Tyttö uhmaa sovinnaisia tapoja pukeutuen housuihin ja tehden miesten töitä.

Komeinta Salka Valkassa ovat kohdat, joissa Salka etsii selvyyttä itsestään. Minuun tehoavat myös lapsuuskuvaukset, jolloin hän ymmärtää äitinsä muut puolet kuin äidin roolin. Se vaikuttaa Salkan valintoihin ja suhteisiin. Laxness onnistuu tytön kuvauksessa psykologisesti, ja vaikka romaanissa on paljon ulkonäköön liittyvää kuvailua, se ei vesitä persoonallisuuden tavoittamista.

Salka Valkan tarina kääntyy kehitys- ja työläisromaanista rakkausromaaniksi. Salkan rakkaussuhde kaartuu rosoisena: pitkään peitelty ihastus, pelko tunteiden irti päästämisestä, täysillä antautuminen, muuttuminen ja luopuminen. Näin se tiivistyy romaanissa:

”Heidän rakkautensa oli ollut kuin jalanjäljet kevätkasteessa.”

Lapsuudenihastus Arlandur, hahmoton haaveilija, on Salkan heikko kohta, mutta kaiken varjona väijyy äidin kosija Steinthór. Laxness rakentaa hurjaa dynamiikkaa Salkaa ympäröiviin miehiin. Erityisen jäytävä hahmo on Steinthór, joka vainoaa tyttöä 11-vuotiaasta lähtien ja vaikuttaa peruuttamattomasti Salkan ymmärrykseen itsestään ja seksuaalisuudestaan. Arlandur sen sijaan herättää säälinsekaista ärsytystä.

Laxness osaa värittää leveällä pensselillä, josta roiskuu moneen suuntaan, esimerkiksi raaka, uhkaava äijä saadaan näyttämään myös naurettavalta runoilu-uhoajalta ja idealistinen, Salkan unelmien nuorukainen vastenmieliseltä hyväksikäyttäjältä. Vaaleanpunaista väriä ei paletista löydy. Salka sen sijaan saa vahvan tytön ja naisen väkevät sävyt, ja hänestä muodostuu pohjoismaisen itsenäisen naisen prototyyppi:

”Minun ajatukseni ja voimani eivät ehkä ole paljonkaan arvoisia, mutta ne ovat kuitenkin ainoa, mihin minä voin turvautua, niin kauan kuin ne riittävät. Minä en turvaa koskaan muihin, en Jumalaan enkä ihmisiin, olen nähnyt omassa elämässäni, millaista suurta humpuukia tuo kaikki on.”

Kuvassa on näkymä turistibussista Laxnessin kylään. Usvan takaa erottuu kyläkirkko. Kirjailijan museoitu kotitalo jää tien toiselle puolelle. Pikantti yksityiskohta: islantilaiset puhuttelevat toisiaan aina etunimin, vain Laxness tunnetaan sukunimellä.

Jälkisanoissa Laxness kertoo kirjoittaneensa tarinan alunperin amerikkalaiselokuvan käsikirjoitukseksi. Se selittää dramaturgista vaihtelevuutta ja tunnepuolen paisuttelua. Klassikkohaastekirjaksi Salka Valka sopii kuitenkin hyvin, sillä Nobel-kirjailija roimii pientä yhteisöä värikkäästi ja rakentaa rohkean poikkeusnaisen kehityskaaren. Laxnessin kuvauksessa on yhä tehoa.

– –
Halldór Kiljan Laxness
Salka Valka
Vuoden 1951 laitoksesta suomentanut Jyrki Mäntylä,
alkuteos 1931 – 32
WSOY, neljäs painos 1966
391 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista Finlandia Kirja.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa ja Jokken kirjanurkka.

Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9. Klassikkopostaukset kokoaa Tuntematon lukija.

Klassikkohaaste 9

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

23 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Halldór Laxness

29 heinäkuun, 2019 · 7:50 am

Heikki Kännö: Sömnö

Heinäkuisena helleviikkona sitten tartuin jostain tuntemttomasta syystä välttelemääni Sömnö-romaaniin. Ehkä romaanin paksuus piti sitä kyynärmitan verran etäällä, vaikka Heikki Kännön kirjasta pokkaama Runeberg-palkinto hivutti kiinnostusta sentti sentiltä lähemmäksi. Näin siinä kävi.

Ensimmäinen kolmannes

Romaanilla on monta aloitusta. Yhtä niistä sävyttää wagneriaaninen kohtalokkus. Tajuan: tämän on romaani, jonka menoon on antauduttava, sen on annettava vyöryä.

Romaanissa elämäkerturi Isak Severin kerää materiaalia taiteilija Werner H. Bergeristä. Wernerin elämään päätyäkseen, on Severinin selvitettävä aiempien polvien elämää. Isoisä Samuel vaimoineen ja lapsineen on tärkeä lähtökohta.

” ’Tarkoituksesihan on kirjoittaa elämäkerta mystiikan maailmaan hurahtaneesta taiteilijasta. Mikset keskity siihen? Piruako teet hänen isänsä opiskeluaikaisilla toilailuilla?’

’Olen tarkka. Ehdottoman tarkka. Kertoakseni vähän, minun on tiedettävä kaikki.’ ”

Jonkinsortin maagista realismia tässä on. Saan illuusion poikkeushenkilöiden elämäntapahtumista, joihin liittyy monia maita ja mantereita sekä mystisiä piirteitä. Niistä vähin ei ole Samuelin kuolema yli 120-vuotiaana – muutakin yliluonnollista ilmenee kuin ikä.

Kun luen kiehtovaksi kasvavaa kirjaa äänettömän ja tuulettoman kesäillan valossa, vanhan pihakeinun huojunta tehostaa siirtymistä romaanin omalaatuiseen tunnelmaan.

Toinen kolmannes

Pihakeinuttelu jatkuu, nyt hellepäivän varjossa. Epätodellinen tunnelma ei katoa, sen rinnalla kerrontavarmuuus takaa uskottavuutta.

Tarina liikkuu Samuelin lapsiin ja Wernerin isään Maxmillaniin. Varakas suku on sekoitus yritysälyä ja taiteellista lahjakkuutta. Ja tietenkin salaisuuksia. Ymmärrän Sömnön olevan romaanin, jota lukiessa saa päivitellä, miten joku on osannut keksiä tämän kaiken.

Sömnö on Bergerin suvun saari Ruotsin rannikolla. Maapläntti inhimillistyy, ja vaikuttaa elimellisesti henkilöihin.

”Saaren karttaan piirretty muoto muistuttaa viistosti kuvattuja huulia, mutta kun sitä tarkastelee ilmakuvasta tai kauempaa mereltä hieman mielikuvitustaan käyttäen, syntyy illuusio kyljellään aallokossa makaavasta naisesta, jonka lantionkaari, reisi,käsivarsi ja olkapää ovat paljasta kalliota, pää ja hiukset männikköä ja ruovikkoa, ja jonka uumalla kohosi vielä kaksi vuotta sitten punamullalla maalattu viehättävä kaksikerroksinen mökki ja sitä ympäröivät piharakennukset.”

Harva romaanin henkilö kerää sympatiapisteitä, vaikka hetkittäista hulvattomuutta hersyää. Nyt romaani alkaa lähestyä elämäkerran pääkohdetta, Werneriä, ja taiteilijan taival tarjotaan menestyksellisenä mutta privaattielämä takkuisena. Henkiset harrastukset eivät suojele raadollisuudelta.

Kiinnitän huomiota elämäkerturiin, joka pistää omiaan, on siten kyse haastatteluista tai lainatuista romaanikatkelmista. Tästä kehkeytyy vielä kiinnostavaa: mitä kertoja itsestään peittää ja paljastaa?

Loppukolmannes

Tarkennan romaanin elämäkertaidean: kertoja valmistaa elämäkerran suurellisesta taitelijasta Bergeristä, mutta sivutuotteena väsää tätä paljastelutarinaa.

”Wernerin silmät laajenivat, ja hän kalasti vaikutelman röyhtäisemällä kumeasti. Ymmärsin tuskastuneena, ettei sanaakaan sanelimelle tarttuvasta sepustuksesta voisi hyödyntää hänen elämäkerrassaan.”

Henkilöitä on runsasti, samoin henkilöihin leikkavia, kiemurtelevia tarinalinjoja. Juonia on lukuisia, niiden kertaaminen tai erotteleminen postaukseeni vaikuttaa järjettömältä. Ne on jokaisen napattava omin lukuvoimin. Henkilöt jäävät kesken tai esitetään vain joltain kulmalta käännettyä, ja se on osa kirjan viehätystä – osittaista pikkutarkkuutta, osittaista suurpiirteisyyttä.

Yhdistävänä tekijänä on Bergerien suku, mystiikkaan vivahatavat viritykset ja päähenkilöiden seksuaaliset päähänpinttymät. Kieli ja kerronta laukkaavat pitelemättömän mielikuvituksen voimin. Pidän siitä, enkä piittaa, kun eksentrisyys jyrää.

Viimeisen sivun käännyttyä jotkut Bergereistä (etenkin vaimot ja lapset) ja kerrontataito valvottavat. Silti tiedän, ettei Sömnö jätä minuun pitkää unettomuutta, mutta tulen muistamaan sen romaanina, joka virkisti kuumia kesäpäiviäni. Nautintoaine.

– –

Heikki Kännö
Sömnö
Sammakko 2018
romaani
550 sivua.
Lainasin bloggajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä ja Mummo matkalla.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat: Heikki Kännö

23 heinäkuun, 2019 · 6:46 am

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta – nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: Olga Kokko

22 heinäkuun, 2019 · 6:45 am

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

Kesän korvalla viihdyttää sutjakasti etenevä, lyhyehkö äänikirja, esimerkiksi sellainen, jossa nainen reipasotteisesti kertoo hänelle poikkeuksellisesta elämänvaiheesta. Anna-Leena Härkösen uutukaisessa näin tapahtuu: Kenraaliharjoitus (Otava 2019).

Tutunoloinen naiskertoja reuhtoo menemään. Hän on helposti ärsyyntyvä, hautoo hetken mieltä polttavaa ja suoltaa ajatuksensa kärjekkäästi. Asioita puretaan niiden omilla nimillä, hyökätään, välillä hiukan hävetään ja taas porskutetaan.

Kenraaliharjoituksessa kertojanainen on Jane, nelikymppinen matkatoimistovirkailija. Hänen näyttelijämiehensä ehdottaa parinvaihtoa. Eli seksielämään kaivataan virkistystä. Sitä saa, mitä tilaa – ei ihan tilauksen mukaan.

Härkösen reipasotteinen tyyli sopii aihepiiriin. Niin seksisuvanto kuin halun uustuleminenkin välittyvät kaihtelemattomasti. Viisikymppinen Valma vastaa osaltaan rempseydestä: tältä tuntuu, kun alakarvoitus harmaantuu, miehestä ei ole tyydyttäjäksi ja naistenkeskeinen seksi vastaa tarpeisiin. Jane saa tuosta kaikesta osansa.

Kirja kuvaa muutakin kuten aikuista isättömyyttä, vapaaehtoista lapsettomuutta ja kipeitä perhesuhteita. Janella on siis muutakin kriisinpoikasta kuin aviosuhde. Siinä muussa on kuvaushelppoutta, joka vie vakavalta vakuttavuutta. Kipakka kertoja veivaa ja ohittaa mielen päällä olevia asioita.Teräviä sivalluksia saavat näyttelijä- ja matkaopaspiirit, herkullista sinänsä. Ja pisteet siitä, että koko elämä mahtuu mukaan, myös työelämä.

Kuuntelin Kenraaliharjoitusta osin työmatkoilla. Välillä oli pakko tarkistaa, etteivät äänet karanneet kuulokkeista. Sen verran häveliäs tunnustan olevani. Ei tästä silti kohukirjaksi ole. Kokonaisuus on kevyt viihdyke yhtään väheksymättä, että kirja käsittelee hyvinvointiin oleellisesti kuuluvia seksi- ja parisuhdeasioita.

Tänään vietetään Leenojen nimipäivää, joten onnittelut kirjailijalle ja kaikille Leenoille. Kirja on siis yksi naistenviikkohaasteeni romaaneista.

naistenviikko 2019

– –

Anna-Leena Härkönen
Kenraaliharjoitus
Otava 2019
äänikirjana 5 tuntia 25 minuuttia
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Anna-Leena Härkönen

21 heinäkuun, 2019 · 7:58 am

Hanna Velling: Kirjosieppo

Esikoiskirjailija Hanna Velling sirkuttelee kirjataivaalle Kirjosiepon (Bazar 2018). Se on kepeästi kirjoitettu ero- ja itsenäistymistarina. Kirjan chick lit -tyyppiseen lähestymistapaan kuuluu rakastuminen ja ystävät, mutta kirja keskittyy epäonnisesta rakastumisesta toipumiseen. Onko tämä nyt jonkin sortin trendi, että kevyehkösti tai sinne päin ruoditaan erosurua, kysyn esimerkiksi Veera Niemisen ja Elin Willowsin romaanit luettunani.

”Siinä hän nyt oli, kalpea, ruma ja yksin. Annan kiukku muuttui silmiä polttaviksi kyyneliksi. Hän varmasti kuivuisi olemattomiin, jos itkeminen vielä jatkuisi. Onneksi Make ei nähnyt Annan kipua. Hän painoi puhelun poikki, ettei Make kuulisi miten hädissään hän oli.
Make toteutti suunnitelmansa, ja Anna tunsi olevansa karusellissa, jota ei saanut pysähtymään. Oksetti. Prinsessa Ruusunen -kaasupallo karkasi kädestä taivaalle, Annan ulottumattomiin. Jonkun pitäisi painaa hätäjarrua.”

Minäkertoja-Annaan kirjassa pääsen tutustumaan hyvin. Hän paljastaa hyväntahtoisen hölmöytensä Maken suhteen. Hullaantuminen vei aikanaan Annan arvostelukyvyn, mutta miehen määräilyn ja jätetyksi tulemisen jälkeen oma tahto alkaa löytyä, vaikka kovin sisäänpäin kääntynyttä suru on. Annassa sävyt läikkyvät, mutta muut henkilöt ovat valitettavan mustavalkoisia. Etenkään Makesta en muuta erota kuin ääri-itsekästä ääliöpuolta.

Kirja kuvaa pääkaupunkiseutulaisen naiselämää vuoden 2005 tienoilla, mutta ei aika erityisemmin nykyisestä eroa. YT-potkut vaikuttavat elämään siinä kuin perhesuhteet, ja on putkiremonttia ja viikonloppureissuja Eurooppaan. Ohuita rönsyjä on kirjassa siellä täällä, mutta oleellisinta on pienen lapsen kohtalo erossa, jossa Anna-äiti on katkeroitua epäreiluun kohteluun. Tilanne siirtyy pikkulapseen lievänä viivästymisenä kehityksessä. Siihen ja muuhun tihkuu toiveikkuutta.

Vaivattomasti luen Kirjosiepon. Pidän siitä, miten siinä leikitään eri tekstilajeilla. Ilahduttavinta kirjassa on rakenne, jossa ei edetä kronologisesti, vaan näennäisen epäjärjestyksessä haukkaillaan paloja Annan elämänkulusta. Myös nimi on osuva, sillä se on lainattu suoraan luontokirjasta ja kuvaa täysin Makea, pesästä toiseen pakenevaa koirasta.

Kokonaisuutena Kirjosieppo ei nouse kovin korkealle, mutta kyllä se ilmassa pysyy. Ja niin se lentelee vuoden 2019 naistenviikkohaasteen kirjaksi, sillä tänään on kirjailijan nimipäivä.

naistenviikko 2019

– –

Hanna Velling
Kirjosieppo
Bazar 2018
romaani
115 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: Hanna Velling

18 heinäkuun, 2019 · 7:00 am

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: Jojo Moyes

Aihearkisto: Romaani

Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Petri Tamminen: Musta vyö

Kirsti Ellilä: Lepra

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Jani Nieminen: Komero

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

Alex Michaelides: Hiljainen potilas