16 joulukuun, 2023 · 8:40 am

Joululahjavinkkejä: lasten- ja nuortenkirjoja

Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.

Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki

Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.

Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee

Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.

Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.

Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.

Riina Katajavuori: Einarin elokuu

Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.

Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.

Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.

Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Satu Leisko: Ihmisenhaltija

En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.

Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään. 

Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan  muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.

Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.

Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia

Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.

Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.

Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.

Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.

Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Magdalena Hai: Sarvijumala

Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala (Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.

Selkokielisiä novelleja nuorille

Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:

Lopuksi kannanotto

Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.

Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.

Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.

Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kauhu, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: , , , , , , , , ,

14 joulukuun, 2023 · 7:03 am

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskysen romaanissa Niin kaunis on maa (Tammi 2023) selvitetään katoamisarvoitusta, mutta on siinä myös muuta arvoituksellisuutta. Kuten ihan peruskysymys: mistä se haluaa kertoa?

Romaani alkaa siitä, että minäkertoja-Onnin ja hänen vaimonsa Aliinan luona illanistujaisissa käyneet Maria ja Tuomas ovat kadonneet. He lähtivät taksilla ystäväpariskuntansa luota mutteivät ole saapuneet kotiin. Marian ja Tuomaksen läheiset eivät huolestu, koska pariskunta on aiemminkin ollut ilmoittamatta poissa, vaikka heillä on kouluikäinen lapsi.

Kertoja ja Aliina jatkavat tavallaan rutiineitaan, mutta jokin elämänpalanen on liikahtanut paikaltaan. Aviopari keskustelee tilanteesta, ja kertoja muistelee ystävyyden käynnistymistä ja vaiheita. Ystävyyssuhteesta paljastuu hiertäviä asioita: varallisuus- ja elämäntapaerot. Tuomaksesta alkaa paljastua myös patologisen pahoja puolia.

”Me muut keskustelimme vilkkaasti, Tuomas ei puhunut mitään. Hän istui vain kädet niskan takana ja tuijotti kaukaisuuteen kasvoillaan veltto ja ylimielinen virne. Hän tuijotti meidän lävitsemme, pöydän, tyhjien pullojen, lasien ja ruoantähteiden lävitse. Mitä Tuomas näki? En tiedä. Mitä ihminen näkee kun kaikki näkyy läpi? Luultavasti itsensä, mutta ulkoapäin. Maailma rakentuu siten.”

•

Edellinen sitaatti sopii esimerkiksi Pääskysen tyylistä. Tarkka, selkeä virkerytmi vie tarinaa ja takaumia eteenpäin. Sitten kappaleiden loppuun livahtaa lauseita, jotka välittävät elämän- ja ihmisnäkemystä.

En oikein saa otetta romaanin nimen merkitysmahdollisuuksiin, Niin kaunis on maa. Se viittaa samannimiseen lauluun, mutta sen käytön ironia-satiiri-puolet ja toisaalta vakavuus kauniin maan tai ystävän menettämisestä leijuvat vain ajatushumuna päässäni.

Oivallan kyllä Pääskysen kertoman metaforisuuden. Mukana on paljon symboleja, ei vähiten kirjan lopun (Platonin) luolat, monet matkat, ja keskeinen eksymisen tematiikka.

”Aliina sanoi että jotkut paikat ovat sellaisia: ihminen eksyy ja saapuu lähtöpaikkaansa takaisin mutta tuo paikka on muuttunut sillä aikaa kun hän on ollut poissa, vaikka hän olisi ollut poissa vain hetken. Maria oli samaa mieltä, he alkoivat keskustella lempiaiheestaan, harhautumisesta, eksymisestä ja löytämisestä – -.”

•

Niin tai näin, romaani on hyvin rakennettu ja varmaa proosailmaisua. Se pitää imussaan, vaikka jättääkin hiertävän epävarmuuden jälkeensä. Minulle se kertoi vaiheesta, joka on tullut päätökseen, peleistä, jonka pelaaminen vie pohjaa pois luottamukselta. Ja onhan kaikilla luolansa ja piilotettavat asiansa.

”Pimeys oli peittänyt maan syvyydet, nyt lumi kätki ne.”

•

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa, Tammi 2023, äänikirja 4 tuntia 44 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

11 joulukuun, 2023 · 7:19 am

Tomi Kontio: Erämailla

Tomi Kontio määrittelee kirjansa Erämailla (Avain 2023) tarinoiksi tai esseiksi. Kirjan luvut ovat omia kokonaisuuksiaan, joita yhdistävät isän ja pojan vaellukset eri puolilla pohjoista Lappia. Niissä on tarinointia reiteistä, olosuhteista ja vaelluksen vaiheista. Esseististä niissä on omakohtaisen, luetun ja koetun yhdistely.

Lukujen perässä on lähdelistaus teoksista, jotka ovat jotenkin tekemisissä kyseisen luvun tekstin kanssa. Siinä mielessä teos on antoisaa kirjallisuusesseistiikkaa. Esimerkiksi luku, jossa kirjoittaja lumoutuu Tove Ditlevsenin Lapsuus-muistelmateoksesta, nousee lukusuosikikseni. Siinä hienosti kietoutuvat kirjoittajan vaellusmieliala, lukuhetki teltassa, pojan läsnäolo viereisessä makuupussissa ja Ditlevsenin ainutlaatuinen tapa kuvata 1920-luvun lapsuusperhettään ja omaa erityisyyttään.

Jossain kirjan luvussa Kontio päätyy siihen, että reissuilla lukemistoon sopii muu kuin eräkirjallisuus, mutta kyllä kirjassa on mainioita lukuja, joissa hän käsittelee vanhaa suomalaista eräkirjallisuutta, esimerkiksi Yrjö Kokon merkitystä laulujoutsenen pelastamisessa ja A. E. Järvisen eräkirjatyylin kehityksestä. Nautin myös tietoiskuista, jotka liittyvät saamelaisperinteeseen ja Lapin kulta- ja metsäteollisuushankkeisiin.

•

Omakohtaisuusaiheet liittyvät pitkälti isyyteen. Kirjailija palaa muistoissaan omaan repaleiseen isäsuhteeseensa samalla, kun vaelluskuvaukset maustuvat hänen itsensä ja murrosikäisen pojan seesteisenhiljaisesta erämaavaeltelusta kävellen tai hiihtäen. Paukkupakkasillakin siitä leviää sulattavaa lämpöä. Läheisyys ja erillisyys kulkevat käsi kädessä:

”Niin me kuljimme, kuin kahdessa eri ajassa, jossa toiselle vesi oli kuin silkkiä ja toiselle lyijyä. Me olimme lähellä toisiamme, kuulimme ja haistoimme toisemme, ja silti pojalta tulee kulumaan yli neljäkymmentä vuotta astua siihen, missä minä olin.”

•

Poimin kirjasta kaksi perustavanlaatuista teemaa: rakkaus ja kuolema. Kirjassa mainitaan monia kuolemia, sellaisiakin, joista vaeltajat saavan tiedon reissullaan. Tietoisuus katoavuudesta voimistuu kairojen kauneuskokemuksista, ja elämän ainutlaatuisuus on osa hetken leimuavia revontulia tai tuulen ja pilvien hetkessä muuttavia maisemia.

Rakkaudellisuus tihkuu luontoelämyksistä ja kokemusyhteydestä pojan kanssa. Ei niinkään puheet vaan jaettu aika ja tekeminen välittää rakkautta, joka ei välttämättä löydä sanoja. Sitäkin runoilija-kirjailija pohtii kirjan mittaan, sanoja, sanomatonta ja sanojen riittämättömyyttä. Kerronta on vivahteikaista, myös huumorinpilkahduksia vilahtaa, kuten runoilijaisän intoutuminen keskustelemaan vain runokokoelmien nimin. Toiveikasta on myös sotauutisista ja luontokatohuolista huolimatta:

”Toivo ei suuntaudu vain tulevaan. Se voi muuttaa menneen. Kuljettaa rakkautta sinne, missä sitä ei ollut. Avata verhot ja tuoda valoa pimeään huoneeseen.”

•

Olen käynyt 8-vuotiaana Ruka-tunturilla ja piipahtanut pari kertaa Rovaniemellä näkemättä ja kokematta mitään Lappi-vaelluksen kaltaista. Nautin toki lyhyistä reiteistä hämäläismetsissä, vaan sitä ei taideta laskea tässä yhteydessä miksikään. Kokemattomuuteni ei estä minua nauttimasta Kontion kirjan Lappi-kuvauksista ja -kuvista. Kirjan kauniit valokuvat hehkuvat eri vuodenaikojen värejä ja tunnelmia. Miellyttävä, monipuolinen kirjakokemus kaikkineen!

•

Tomi Kontio: Erämailla. Tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä, Avain 2023, 336 sivua. Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 joulukuun, 2023 · 6:25 am

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Joulunajan lukemistoon suosittelen Claire Keeganin pienoisromaania Nämä pienet asiat (Tammi 2023). Romaani antoi ainakin minulle rauhoituksen hetkiä ja kahmaisi humaaniin otteeseensa. Kirjakokemukseni avautuu joulukalenterin seitsemännesta luukusta (joulukalenterilogot: Niina/Yöpöydän kirjat).

Lumihiutaleita hiljalleen sataa irlantilaiseen asumistoon joulun1985 tienoilla, mutta tarina alkaa jo lokakuusta. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää perhekeskeisesti vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja hoitaa työnsä säntillisesti myös kiireaikoina.

Billiin vaikuttaa hänen lapsuutensa: äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana palveluspaikassaan, ja poikkeuksellisesti tilan omistaja rouva Wilson otti äidin ja pojan suojelukseensa sekä piti huolta Billistä äidin kuoleman jälkeenkin. Kirja kuvaa kauniisti ja osoittelematta, miten koettu hyvyys poikii hyvää.

•

Keeganin kuvaus on arkista ja ekonomista. Mitään ei revitellä vaan näytetään ajatuksia, toimia ja keskustelun pätkiä. Eleetön, vaatimaton tasapaino huokuu tekstistä.

”Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi. Ja eikö ollutkin suloista olla juuri siellä missä oli ja saada muistella menneitä, vaikka se mieltä liikuttikin. Sen sijaan että olisi aina ajatellut vain tulevia, samanlaisina toistuvia päiviä ja vaikeuksia, joita ei ehkä koskaan tulisikaan.”

•

Romaani on kannanotto Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä Magdalena-pesuloista, jotka työllistivät nuoria au-äitejä ja ylläpitivät ensikoteja. Niissä kuoli lapsia eivätkä olot ylipäätään vastanneet tarkoitustaan.

Bill on silminnäkijä yhden kaltoinkohdellun tytön tilanteessa. Hän toteuttaa kristillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin kirjan nunnat – mitä teette yhdelle pienimmistä, jotenkin noin humaanisti kai sanassa sanotaan. Romaani ei saarnaa, vaan sen päähenkilöllä on omatunto ja hän tekee sen mukaan. Ja jakaa joulumieltä myös tänne Pohjolaan.

”Ihmiset osasivat olla hyviä, Furlong ajatteli ajaessaan takaisin kaupunkiin. Piti vain oppia miten tasapainotella antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa kanssa. Mutta heti ajateltuaan niin hän tiesi olevansa itse etuoikeutettu ja mietti, miksei ollut antanut makeisia ja muita saamiaan lahjoja niille joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Joulu sai aina ihmisistä esiin parhaat ja pahimmat puolet.”

•

Claire Keegan: Nämä pienet asiat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 53 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Joulukalenterin itsenäisyyspäivän jutun postasi Kirjakas, ja huomisen luukun avaa ja täyttää Kirjamies.

5 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

6 joulukuun, 2023 · 10:30 am

Katja Raunio: Viime ajat

Tämä romaani sopii tähän aikaan, myös itsenäisyyspäivään: Viime ajat (Teos 2023). Katja Raunion romaanissa kesäisten viikkojen mittaan näyttäytyy hätkähdyttävä kuva meistä. Ei siinä sinänsä uutta ole verrattuna siihen, mitä uutisistakin ja tutkimuksista voi lukea, mutta kaunokirjallisuuden keinot ovatkin toiset kuin asiaproosan. Kaunokirjallisuus nävertää sisuksia.

•

Marraskuussa levisi tutkimustieto, että 9/10 suomalaisnaisista on kokenut seksuaalista häirintää. Katsotaanpa tätä Katja Raunion romaanin kautta.

Romaanin päähenkilön ikätoverit valmistuvat yliopistosta ja perustavat perheitä, mutta tämä nainen on keskeyttänyt opinnot, menettänyt luottotiedot ja asuu velkaisena kimppakämpässä. Hän tekee kausityötä historiallisen museon kassana. 

Romaani kuvaa museon arkitilanteita ja juhlia sekä naisen kävelymatkoja kaduilta kotiin ja näkymiä koti-ikkunasta. Lähes joka kohtaaminen täyttää seksuaalisen ahdistelun määritelmät. Liioitteluako? Ei, osoitus: jostain syystä lähes joka mies ottaa oikeutuksen huomautella, härnätä, vikitellä, runkata ja lähestyä.

Yksi satunnainen yökohtaaminen on läpäistä päähenkilön kiinnostuksen – kaikki hurmaava nuori mies. Vaan ei siitä seuraa bridgetjones-tyyppistä unelmaa, jossa mies hyväksyy naisen juuri sellaisena kuin nainen on. Ei – jos nainen avautuu sellaisen kuin hän on, salaperäisyys ja kiinnostavuus katoavat. Eikä miehen vapautta saa uhmata.

•

Raunion romaanissa kenelläkään ei ole nimeä. Henkilöt nimetään ammatin tai aseman mukaan. Päähenkilöllä ei sellaista ole. Tästä punkaa yhteiskunnallista näkemystä: miten me määrittelemme ihmisiä? Okei, aseman mukaan. Mitä jos on asematon? Se ei tee näkymättömäksi vaan alttiiksi huomauttelulle, tytöttelylle, setäselittämiselle ja häirinnälle siinä kuin muutkin – ja vieläkin enemmän.

Naisten keskinäinen solidaarisuus on sekin unelmaa. Kun päähenkilö saa siirron museon assariksi, pahat puheet vilisevät päähenkilönkin korviin. Eli oletus reittä pitkin noususta kohdistuu nuoriin naisiin, päähenkilöön.

•

En tavallisesti innostu sinä-muotoisesta kerronnasta, mutta juuri tähän romaaniin ja eritoten sen sisältöön se sopii erinomaisesti. Päähenkilön sinuttelu sivaltaa lukijaa ja pakottaa ottamaan osaa ja oman siivun siitä: tämä koskee sinua, tämä koskee myös minua, meitä kaikkia.

Kerronta on muutenkin tarkkaa ja ilmeikästä, terävää ja osuvaa. Kokonaisuus on kompakti, paisuttelematon. Siksi se on tehokas. Loppupuolella sen tinkimättömyys repeää satusuuntaan viemättä mitään pois siitä, että sanottava kumpuaa tosielämästä.

Eikä romaanin tosielämä näytä hyvältä: tasa-arvon mallimaan naiset ovat jatkuvalla soitolla kohteina vähintään suunsoittoon, ja asemaltaan heikommat itsensä korkeammiksi kokevien kuittailuille. Miksi me hyväksymme sen emmekä puutu puheisiin? Miten me poikamme kasvatamme? Ja tytöt? Eli hyvää itsenäisyyspäivää vain.

•

Katja Raunio: Viime ajat, Teos 2023, äänikirjana 3 tuntia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

4 joulukuun, 2023 · 8:38 am

Karoliina Timonen: Laina

Karoliina Timosen Lainan (WSOY 2023) biofiktiomaisuudessa on jännä kierre. Romaani kertoo Kalle Päätalon romaaneiden Lainasta, Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Eli fiktiota fiktiohahmosta, joka tosin pohjautuu Päätalon kirjoissa todelliseen henkilöön. Myös Timonen on käyttänyt apunaan tietoja tosielämän ex-vaimosta. 

Olen lukenut Päätalolta aikoja sitten vain fiktiivisimmän kirjasarjan kirjailijan tuotannon alkupuolelta, joten en voi lähteä peilailemaan Päätalon Lainaa Timosen Lainaan. Ehkä siihen ei ole muutenkaan tarvetta, sillä nyt näkökulma on Lainassa, naisen kokemuksissa noin kymmenvuotisesta avioliitosta.

•

Romaani kuvaa sodan traumatisoimaa miestä ja nuorena syvästi haavoitettua naista, mörököllimäisen miehen ja eläväisen naisen epätasapainoista suhdetta. Salamarakkaus ja avioliitto muuttuvat työlääksi ja epätasa-arvoiseksi kiistakapulaksi, koska puolisoiden odotukset eivätkä yhteiselämän tarpeet kohtaa todellisuudessa. Lainan odotuksiin vaikuttaa painavasti auvoinen esikuva rakastavista vanhemmistaan:

”Kalle lompsi vaimonsa luo, antoi tämän kietaista ojennetut käsivarret kaulaansa, kahmaisi itse tätä vyötäröltä ja suuteli. »Mutta lopeta tuo isin läyryäminen, kun en sellanen vieläkään ole», hän murahti suudelman päälle.

»Et vielä, mutta kunhan päästään kunnolla elämisen alkuun», Laina sanoi. Hän halusi kutsua Kallea isiksi ja isukiksi, niin kuin äitikin oli aina isää kutsunut. Hän yritti taikoa sillä heille samanlaisen liiton, hän teki kaikkensa, jotta saisi osakseen samanlaisen onnen.”

•

Rakenteessa on jännyyttä, sillä kirjassa edetään vuorokautta, jolloin Lainan ja Kallen avioero alkaa. Siinä kuljetaan Lainan työvuoro linja-auton rahastajana, kokkaus kotona ja Kallen kohtaaminen. Kaiken aikaa Lainan ajatuksissa kulkee myös hänen traumaattinen nuoruuskokemuksensa, lapsuudenperheensä ja Kallen kanssa koetut avioliiton hyvät ja huonot hetket. 

Kerronnan ja Lainan sekamurteen kanssa alkuunsa vähän töksähtelen. Kaikkitietävä kertoja pitää kyllä hyvin hyppysissään ajassa sahaamista. Toisto ikuisesta ja vain yhdestä rakkaudesta tietysti toimii tehokeinona, mutta minuun se ei tehoa, kunnes sitten romaanin loppupuolella en enää siihen kompastele. Tehot nousevat muutenkin hyvin romaanin loppupuolella, jolloin mukaan tulevat menneiden ohella tulevan ennakoinnit.

”Jos Laina sen tietäisi, hän varmaankin hämmästelisi itseään – tai sitten ei, sillä tunteehan hän itsensä, tietää tuntemansa rakkauden, sen jota tuntisi ikuisesti, sillä ihminen rakastuu vain kerran elämässään ja rakkaus kulkee lähellä vihaa, aina rinnalla, niin se ainakin hänen kohdallaan on ja on aina ollut. Niin on ollut aina, kun kyse on ollut hänestä ja Kallesta.”

•

Pidän kovasti romaanin ennakoinneista ja tulevaisuusvälähdyksistä, sillä ne avaavat ihmiselämää kokonaisuutena, vaiheista toiseen etenevänä, kriiseistä selviytymisenä, armollisena, kokemuksista rikkaana. Romaanin tyylissä tavoitetaan kohtalonomaisuus ja tunnevaihtelut. Aivan täysillä en uppoutunut Lainan maailmaan, mutta koin monta osuvaa hetkeä Lainan peloissa, toiveissa ja totuudessa.

•

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023, . Lainasin kirjan kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 joulukuun, 2023 · 10:33 am

Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa

Hallituksen säästösuunnitelmat uhkaavat saavutettavuutta ja kulttuurista tasa-arvoa. Olen esittänyt kantani selkokirjallisuuden puolesta Helsingin Sanomien mielipideosastolla (24.11.2023) ja sitä ennen Facebookissa. Monet muutkin ovat aktiivisesti osallistuneet kannanottoihin. Julkaisen vielä blogissakin perustelukoosteen – varmuuden vuoksi.

1) Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuki   

Kirjastojen pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen täytyy säilyä. Ilman sitä kirjastoissa ei tule olemaan uusia selkokirjoja. Tätä vahvistaa Selkokeskuksen juuri tekemä kysely kirjastoille (Selkokeskus Facebookissa ja Instagramissa; kannanotto Selkokeskuksen internet-sivuilla). Muut kuin kouluikäiset selkokirjojen käyttäjät ovat nimenomaan kirjastojen käyttäjiä. Suomalaista kirjastolaitosta tulee kunnioittaa sen matalan kynnyksen saavutettavasta kansansivistystyöstä. Tästä oli eilen myös Ylen tv- ja radiouutisissa (1.12.2023).

2) Selkokirjallisuuden valtionavustus: pieni summa moninaisille toimijoille 

Valtionavustus on kokonaisuudessaan ollut vaatimaton, esimerkiksi tänä vuonna jaettiin selkokirjojen kirjoittajille, kuvittajille ja kustantajille 110 000 euroa, yhteensä 45 hakijalle. Pitää vielä muistaa, että valtionavustus koskee sekä suomen- että ruotsinkielisiä selkokirjoja, lisäksi muuta saavutettavaa kirjallisuutta kuten koskettelukirjoja.  

Valtionavustuksen euromäärä suhteessa siihen, miten monelle toimijalle sitä jaetaan, on ollut erittäin pieni tarpeeseen nähden. 

3) Lukutaitotyön oleellinen osa: selkokirjat 

Pienellä valtionavustuksella tuetaan selkokielisiä tieto- ja kaunokirjoja (ja muuta saavutettavaa kirjallisuutta). Selkokirjoja todella tarvitaan monessa tilanteessa, koska lukutaito on viime vuosina laskenut – ja laskee. Hallitus on sitoutunut lukutaitotyöhön lapsista aikuisiin, ja siinä selkokirjoilla on suuri merkitys. 

4) Perustelu opetuksen arjesta 

Minulla on opetuksessani muun muassa luokallinen 16-vuotiaita tulevia lähihoitajia. Joukosta vain yksi oli yläkoulun aikana lukenut kirjoja. Peruskoulun opettajat olivat tarjonneet vain paksuja kirjoja, ei selkokirjoja (niiden vähäisen saatavuuden vuoksi), vaikka opiskelijoilla on: 

– keskittymisvaikeuksia 

– lukivaikeuksia 

– moninaisia oppimisvaikeuksia 

– suomen kielen osaamisen tuen tarpeita. 

Näiden nuorten lukutaito on hälyttävän huono. Jos ei tulevaisuudessa heidän kouluvuosiensa aikana ole tarjolla monipuolista, ajankohtaista, helppoa selkoluettavaa, ei heitä saa myöhemmin tarttumaan vaikeisiin oppikirjoihin ja jatkamaan opiskeluaan.  

5) Selkokirjojen määrän lisäämisen suuri tarve 

Selkokirjoja tarvitaan kouluissa lapsista aikuisiin, S2-koulutuksissa, vanhus- ja vammaistyössä ja monessa kuntouttavassa toiminnassa. Selkokirjojen lukijoita ovat myös ihan tavalliset eri-ikäiset ihmiset, jotka eivät kykene lukemaan tai jaksa lukea ns. ”tavallisia” kirjoja. Selkokielen ja -kirjallisuuden käyttäjät tarvitsevat yleiskieltä helpompaa kieltä, selkokieltä. 

Kouluista tulee koko ajan viestiä, että selkokirjoja on liian vähän. Eri-ikäisille suunnattuja tieto- ja kaunokirjoja ilmestyy vuosittain vain 20–30 nimekettä. Jos selkokirjallisuuden valtionavustuksen jo nyt pienestä kokonaissummasta leikataan edes 10 000 euroa, se tarkoittaa monen selkokirjan vähennystä – eli selkokirjoja ei ilmesty tarpeeseen verrattuna riittävästi.  

On muistettava, että Suomessa asuvista noin 14 %:a ei selviä ”tavallisesta” tekstistä.

6) Valtionavustuksen ratkaiseva merkitys selkokirjojen julkaisemiseen 

Lähestulkoon vain valtionavun ansiosta Suomessa julkaistaan selkokirjoja, joista on siis huutava pula. Selkokirjojen taso on myös merkittävästi noussut viime aikoina: osaavien tekijöiden määrä on lisääntynyt. 

Moni apurahan hakija on kuitenkin viime vuosina jäänyt ilman apurahaa, eikä selkokirjaa silloin yleensä julkaista. Koska selkokirjat ovat pienilevikkistä kirjallisuutta, eivät tekijät eivätkä kustantajat niistä juuri saa myyntituloja.  

Suuret kustantajat ovat ani harvoin julkaisseet selkokirjoja. Muutama pienkustantamo vastaa Suomen selkokirjakustantamisesta. Selkokeskuksen viime päivien kyselyn mukaan selkokirjojen kustantaminen ilman tukea kustantajille tarkoittaa merkittävää selkokirjojen julkaisemisen vähenemistä. 

Yksittäiset säätiöhankkeet ovat satunnaisia eivätkä paikkaa kokonaistilannetta. Esimerkiksi Selkopolku  on kertaluonteinen rahoitushanke ja kohdistuu vain yläkouluun. 

7) Lukutaitoa tukeva selkokirjallisuus – laajat vaikutukset 

Lukutaito on selviytymistaito, elämässä etenemisen perusedellytys. Jos sitä ei tueta, kun ihmisillä on tuen tarpeita (selkokielen tarve), seuraukset maksavat moninkertaisesti verrattuna tämän hetken säästösuunnitelmiin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

28 marraskuun, 2023 · 7:01 am

Magdalena Hai: Sarvijumala

Magdalena Hai tiedetään palkituksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa muun muassa tummasävyistä nuortenkirjallisuutta. Nyt hän on Finlandia- ja Topelius-palkintoehdokkaana nuortenkirjalla Sarvijumala (Otava 2023).

Sarvijumala käynnistyy sairaalavuoteelta: minäkertoja 17-vuotias Lauri toipuu kolarista, jonka seurauksena isä on koomassa ja äiti kuollut. Laurin jalka on kipsattu ja kylki kipuilee, kun hän pääsee toipumaan lounaissuomalaiseen pikkukylään Vanessa-tätinsä kotiin. Lehtojen perhe on Laurille läheinen, esimerkiksi Niko-serkku veljen veroinen. Sitten: ”Mun elämä on saanut oudon käänteen.”

•

Hain romaani käsittelee isoja teemoja – syyllisyys, kuolema, rakkaus, ystävyys, lojaliteetti ja monikulttuurisuus – ja tekee sen ovelasti. Lauri pyrkii torjumaan vaikeiden asioiden käsittelyn teinien tapaan, mutta oudot tapahtumat pakottavat hänet kohtaamaan niitä alitajunnan keinoin. Lukijalle konsti näyttäytyy kauhuromaanina: Lauri alkaa nähdä takaumia, kummia unia, kummitusmaisia hahmoja ja kuolleita.

”Yöllä sarvijumala seisoo mun ikkunan takana. Se on mahdottoman pitkä. Jos se yrittäisi tulla sisään, sen sarvien kärjet kolisisivat ovenkarmeihin.

Silti se tulee.”

•

Kauhuhahmot ja pelottavat tilanteet kuvataan kirjassa tehokkaasti. Rajantakaiset, silmättömät manalan hahmot lihariekaleineen ja hajuineen vakuuttavat. Uhkan ja arvoituksellisuuden tunnelmaa kuljetellaan hyvin kohti ratkaisua.

Vaikka romaanin nuoret ovat neuvokkaita, ei heistä kehkeydy rikkiviisaita viisikkolaisia, vaan sävykkäitä ikäisiään. Nuorten mutkattomuus ja heitä hiertävät tilanteet välittyvät luontevalla puhekielenomaisella kerronnalla, ja sopivasti pilkahtaa huumoria, myös romanssin virettä. Pojan eka kerta kerrotaan kiihkeän ilmavasti, ei lainkaan vaivaannuttavasti.

Romaani on hyvä yhdistelmä nuorten arkea ja kauhun väristyksiä. Pääosaan kuitenkin nousee Laurin tunteiden käsittely. Kirja arvostaa nuorta lukijaa, sillä Laurin tilanne, syyllisyydentunteiden syvyys, lähimenneisyys ja äitisuhteen vaikeus paljastetaan koukuttavan kitsaasti. Se tehoaa minuun, uskon, että myös nuoriin.

•

Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2023, 163 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Keskiviikkona 29.11.2023 selviää, saako Sarvijumala Finlandia-palkinnon.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Lasten- ja nuortenkirjat

Avainsanat:

26 marraskuun, 2023 · 8:52 am

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Jääkylmä aurinko jäi keväällä siten mieleeni, että kiinnostuin heti lukemaan jatko-osan Verenpunainen meri (Docendo 2023). Lilja Sigurðardóttir kirjoittaa vetävästi henkilöihin keskittyvää jännitystä. Jokin siinä on, että islantilaisesta ympäristöstä minulta heruu dekkareihin lisäpisteitä.

Romaanisarjan päähenkilö Áróra on skotlantilais-islantilainen voimanpesä – vähän äkkiväärä, kookas ja puoleensavetävä. Isänsä kotimaisemiin Reykjavikiin hänet toi ensimmäisessä osassa sisaren katoaminen, ja siskoaan hän yhä etsii. Se vaikuttaa hänen valintoihinsa merkittävästi niin elämänsuunnittelun kuin romanssipoikasenkin suhteen.

Edellisosassa sisaren tapausta poliisissa tutki Daniel, ja nyt mies tarvitsee Áróran taitoja kidnapatun naisen tapauksessa. Äveriään liikemiehen vaimosta pyydetään lunnaita, ja Áróralla on viralliset luvat liikutella isoja summia. Epävirallisempaa on naisen hakkerointikyky, jolla hän selvittelee raharikollisten piilotettuja varoja.

Kidnappauksesta paljastuu koko ajan kummallisia seikkoja, ja Danielin poliisikollega huomaa satunnaisen sänkykumppaninsa sotkeutuneen tapaukseen. Muidenkin kirjan henkilöiden henkilökohtaiset suhdesotkut vaikuttavat tapausten kulkuun. Ehkäpä tuo henkilövetoisuus ja tunne-elämän tepposet ihmisten valinnoissa ja teoissa viehättävät. Reipasotteisen Áróran etenemistä islantilaisympyröissä on sen verran viihdyttävä seurata, että taas odottelen seuraavaa osaa.

  •  

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri. Osa 2 – Áróran tutkimuksia, suomentanut Marjakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

 

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

 

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

25 marraskuun, 2023 · 8:16 am

Satu Rämö: Jakob

”Taivaalla roikkuvan paksun hopeanharmaan pilvimassan läpi ilmestyi suihkukone, joka oli laskeutumassa Keflavíkin lentokentälle. Jälleen uusia ihmisiä saapui saarelle. Uusia ihmisiä, uusia mahdollisuuksia katastrofiin, onneen tai johonkin ihan tavanomaiseen.”

•

Satu Rämön dekkarisarjan kolmas osa Jakob (WSOY 2023) ei pysy pelkästään Islannissa, vaan tapahtumat Suomen Lapissa tulevat mukaan kuvioon. Kuvioksi voikin hyvin kuvailla haarautuvaa juonta.

Yksi haara liittyy päähenkilö-Hilduriin ja hänen siskoihinsa. Björkiin hänellä on nyt kontakti, mutta Björk vaikenee kaksossiskostaan Rósasta. Siinäpä yksi pulma Hildurille selvitettäväksi. Toisena, moneen suuntaan haarautuvana juonena toimivat kummalliset päällekarkaukset, jotka ottavat mallia vanhasta islantilaisesta joulupukkilaulusta. Kolmanneksi kiemuraksi kehkeytyy Jakobin huoltajuusriidan oikeusistunto Lapsissa ja sitä seuraava murhatutkimus.

•

Kenties kirjassa on nyt liikaa aineksia. Jännityksen viritykseen olisi riittänyt joko islantilaiset tapahtumat tai vain Jakobin kiirastuli, johon kytkeytyy miehen lapsuustraumaa ja yllätyskäänteitä menneissä rakkaussuhteissa.

Jostain syystä Jakobin henkilöhahmon lihottaminen ei syvennä henkilökuvausta. Ehkäpä Jakob tuntuu vähän jopa eri henkilöltä kuin aiemmissa osissa, vaikka puikot heiluvat neulontatoimissa entiseen malliin. Jakobin kiltteyden kääntöpuoli on pelko ja ahdistettuna purskahtava viha. Toki näin dekkariin saadaan pohdintaa ihmisen julki- ja piilopuolista. Lisäksi Jakobin suhdesotkut tuovat esille kostonhalun ja vallankäytön vääristymiä.

•

Pohdin Rämön suosikkisarjaa kokonaisuutena. Ensimmäinen osa Hildur on kelpo perusdekkari, ja toinen osa Rósa ja Björk fokusoi hyvin Hildurin perhemysteeriin. Minulle tämä kolmas osa on liian täynnä tavaraa henkilökuvauksen ja jopa uskottavuuden kustannuksella. Päähenkilöiden pulmien ja kahden maan poliisitutkimusten ohella mukana on pohjoissuomalaista kaivostoimintavehkeilyä ja pimeää hevosverenkauppaa Islannissa.

Pidän kyllä kerrontakeinosta, jossa luvuissa näkökulma ja tapahtumapaikat vaihtelevat, sillä siitä kehkeytyvä palapelirakenne koukuttaa seuraamaan. Loppuun rakennetaan käänne ja uhka, joka tietää Hildurin ja siskojen tarinaan jännitysjatkoa. Toivottavasti fokusoidusti.

•

Satu Rämö: Jakob, WSOY 2023, 248 sivua. Luin BookBeatissa.

•

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

22 marraskuun, 2023 · 5:33 pm

Kirjailijatapaaminen: Katja Kettu

Malminkartanon kirjasto sai tiistaina 21.11.2023 vieraakseen Katja Ketun. Pääsin haastattelemaan häntä uutuusromaanista Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023). Romaani on monikerroksinen, ja siitä on ammennettavaa kysymyksiin. Tunti tuntui todella lyhyeltä.

Käynnistimme keskustelun kissuudesta, niin Katja ketun kahdesta löytökissasta kuin romaania innoittaneista teoksistakin kuten Franz Kafkan novellin nimestä Erään koiran tutkimuksia, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kissahahmosta ja Haruki Murakamin romaanien lukuisista kissoista. 

Romaanissa on kolme erilaista kertojaa: Kirjailija lähiaikojen Eirasta, Eevan päiväkirja 1917-1979 ja kissa. Kertoja-kissa on kiehtonut Kettua jo viitisentoista vuotta, sillä senkaltainen välittäjähahmo saa romaaniin sävytystä ja hauskuutta. Kettu on joskus kuvaillut itseään: murheen humoristiksi. Sanoisin, että uutuusromaani käsittelee vakavia aiheita, mutta myös leikittelee hilpeästi.

Kettu kertoi kissan roolista Eevan päiväkirjojen ja Kirjailijan sanattoman kauden välillä: se selventää ja sitoo romaanin keskushenkilöiden kerrontaosia. Omaa hupiaan lisää kissan Henkiopas-tehtävä. Välillä kissa on silkka kissa vaistoineen, välillä myyttinen ja mystinen tutkija.

•

Kävi ilmi, että Katja Ketun kissa loikkasi joksikin aikaa omille teilleen Ketun isoäidin saaritalossa itärajan läheisyydessä – kissaan ei kuitenkaan saatu puhelinyhteyttä kuten romaanin kissaan. Selvisi myös, että kyseinen talo muistuttaa romaanin Eevan ja hänen miehensä Mahten taloa ja asuinseutua. Kettu kertoi myös tarinoita isoäidin isän seikkailuista 1910-30-luvulla, jotka muistuttivat Mahten taipaleita romaanissa. Kettu kuuli lapsena ja nuorena isoisovanhempiensa suhteesta, joka inspiroi häntä romaanin pariskunnan lämpimän liiton kuvaukseen. Suvusta löytyy merkillisiä tarinoita ja sattumia, mutta Kettu muistutti, että niitä on kaikilla ihmisillä.

Erään kissan tutkimuksissa on yhtymäkohtia kirjailijan sukuun, tuttuihin paikkoihin ja omiin viime vuosien kokemuksiin keskenmenoista, kiusaamisesta ja sanojen katoamisesta. Kirjan lähtökohta on, mitä jää jäljelle, jos Kirjailijalla ei ole sanoja. Merkitys löytyy kirjan mittaan, samoin sanat, ja niin täyttyy myös kirjan alun motto, suomalainen sananlasku: ”Kellä sanat, sillä valta.”

•

Keskustelimme kirjoihin lyödyistä määrittelyistä. Ketun romaani on historiallinen romaani, suku- ja perheromaani, yhteiskunnallinen romaani, spefi-romaani (maaginen realismi), omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio ja avainromaani. Yhtä kaikki: se on romaani, kaunokirjallisuutta. Eniten runsasta yleisöä ja minua kiinnosti Ketun omaleimainen kieli ja kerronta, runsas ja rönsyävä, silti fokusoitu. Kettu kertoi keränneensä kaiken ikänsä sanoja – ja kiviä. Yksi kuulijoista kertoi kivien symboloivan viisautta, sillä kivethän ovat ikivanhoja. Selitys taisi miellyttää meitä kaikkia kuten myös se, että kirjailijaa kiehtoo sanojen kieputtelu.

Lopuksi siteerasin romaanista: ”Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyrinää.” Katja Kettu kertoi, että romaanin kirjoittaminen oli hänelle ilo, ja kun teksti pääsi vauhtiin, sitä syntyi virtaavasti. Ja kyllä se hyrisikin – ja hyrisee.

•

Kirjailijahaastattelu Malminkartanon kirjastossa 21.11.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 marraskuun, 2023 · 7:13 am

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Ranskalaista suosikkidekkaristia on nyt suomennettu ensimmäisen kerran. Guillaume Musson romaani Tyttö ja yö (Siltala 2023) osoittautuu oikein vetäväksi jännitykseksi. Romaanin sipulimainen rakenne paljastelee vähitellen väärinymmärryksiä ja salaisuuksia. Poikkeuksellisesti kuuntelin kirjan, enkä oikein malttanut jättää kesken. 

Pääasiassa romaanissa kertoo Thomas, joka on perheestään vieraantunut menestyskirjailija. Hän on vuosia asunut New Yorkissa, mutta hän palaa kesällä 2017 Nizzan seuduille lukiojuhliin. Heti alkuunsa lukijalle selviää, että kertoja kantaa syyllisyyden taakkaa lapsuudenystävänsä Maxin kanssa. 

Salaisuudet keriytyvät 25 vuotta aikaisemmin kadonneeseen Vinca Rockwelliin, johon oli ihastunut yksi sun toinen kirjan henkilöistä. Totuutta jahtaavat ärhäkkä, luokkataistelua kannattava journalisti ja kauhua levittävä kostaja. Kostajan henkilöllisyyttä alkaa pöyhiä myös Thomas ja Max, jotka perheineen eivät ole turvassa vuosien takaisten tapahtumien vuoksi.

Jännitys tiivistyy koko kirjan matkan, ja sopivasti juonta heruttaa vaihtelu vuoden 2017 ja 1992 välillä. Joitain epäuskottavuuksia putkahteli, enkä käsitä, miksi piti tunnollisesti selostaa henkilöiden asukokonaisuuksia. Populaarikulttuuriheitot kirjoineen, leffoineen ja bändeineen maustoivat sen sijaan hyvin kuvausaikaa. Lukujen alkujen kirjallisuussitaateista nautin. Toimiva, henkilövetoinen jännityspläjäys.

•

Guillaume Musso: Tyttö ja yö, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2023, äänikirjana 9 tuntia 30 minuuttia, lukija Juhani Rajalin. Kuuntelin BookBeatsissa.

•

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

20 marraskuun, 2023 · 4:44 pm

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Olen uskollisesti lukenut Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa, mutta edellinen dekkari on jäänyt välistä. Se ei haittaa, vaikka kuuleman mukaan samoja henkilöitä oli jo siinä – no, luonnollisesti Maria Kallio ja hänen LaNu-tutkijaryhmänsä kuten Koivu ja Puupponen. Ryhmä penkoo lapsiin ja nuoriin liittyviä rikoksia.

Voin toistaa sarjan 16. kirjan Pimeän risteys (Tammi 2023) suhteen saman kuin ennenkin: tuttujen henkilöiden kuulumiset luen uteliaana. Kallion lapset ovat aikuistumassa, mutta huolenpidon tarvetta vielä on. Ammattinsa puolesta Kallion täytyy välillä pelätä, joutuuko perhe sijaiskärsijäksi tai uhatuksi. Aika väljähtäneeltä vaikuttaa suhde Anttiin, ja selvä muutos on odotettavissa ainakin pariskunnan urasuunnitelmissa. Lopussa iskee melkoinen sokkikäänne.

Eli privaatti ja kulloinenkin rikostapaus kutoutuvat jälleen yhteen. Kallio tiimeineen selvittää nuorikorikollisen murhaa. Hetken ennen kuolemaansa nuorukainen oli kuulusteltavana ryöstöistä. Keskeinen rikollispomo Biris kuuluu kuvioon, jossa espoolaisnuorilta ryövätään merkkituotteet päältä. Lehtolainen osuu usein ajankohtaisiin aiheisiin, nyt jengiytymiseen ja jengirikoksiin, ja yhtenä sivujuonteena tässä kirjassa on pimeä kauppa, joka levittää karkeaa väkivaltavideomateriaalia Ukrainasta.

Minuun osuu kipeästi kirjan nuorison kuvaus. Sosiaalinen huono-osaisuus ja epätasa-arvo sekä paine näyttää merkkivaatteineen katu-uskottavalta johtaa kaduilla viidakon lakeihin. Maahanmuuttajataustaisten nuorten vaara luisua arvomaailmaltaan arveluttavaan elämäntapaan hirvittää. Toisaalta kirja näyttää nurjaa puolta myös äveriään valtaväestön nuorista yhden käsipallojoukkueen tyttöjen kannalta.

Minuun Pimeän risteys tehosi paremmin kuin mariakalliot aikoihin. Kallion väsymys, poliisilaitoksen säästökurimus, muuttunut rikosmaailma ja ihmissuhteiden tila välittyivät hyvin. Minua jäi kutkuttamaan, minkä uuden edessä Maria nyt on.

•

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys. 16. Maria Kallio, Tammi 2023, 229 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

17 marraskuun, 2023 · 7:26 am

Antti Hurskainen: Suntio

Antti Hurskaisen Suntio (Siltala 2023) on tarkan lauseen romaani. Pohdinnat uskosta, toivosta ja vastuusta nakuttavat sävykkäästi – suorasti ja kierosti tilanteisiin sopivasti.

”Kieli häiritsee, kun siihen kiinnittää huomiota. Kieli on kehitetty viestin välittymisen estämiseksi.”

Ehkä Hurskainen asettelee ansoja ja paikoitellen estelee viestiään, mutta se toimii tarinan puolella. Romaanin kertoo pienen seurakunnan suntio Turtola. Hän selostaa töitään ja arkeaan yksinhuoltajana pienen Monikan huolehtivana isänä. Iso osa romaania liittyy kohtaamisiin seurakunnan leipäpapin Sirénin kanssa:

”Olen uskon ammattilainen. Pätevimpinä päivinäni korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä.”

Sirénin pragmaattisuus hiertää Turtolaa, jolle riittää, että Jumala on. Miehet keskustelevat muun muassa uskosta ja toivosta. Seurakunnan naiskappalainen Leppä häiritsee innovatiivisuudellaan alkoholisoituvan Sirénin rauhaa ja kismittää Turtolaa, joka roimii nykykirkon mielistelevää markkinahenkisyyttä. Lisäksi tapahtumiin liittyy kirkkomaan hautakivien kaataja. 

•

Turtolan ja Sirénin herkulliset keskustelut koskevat esimerkiksi Bergmanin elokuvia, ja he keskustelevat myös filosofiasta. Kitkaa Turtolassa herättää muun muassa Sirénin elämän velttous. Turtola toimii vastuullisena vanhempana, mutta se päätyy tragediaan.

Romaanin tragikoomiset puolet kallistelevat puolelta toiselle. Komiikkaa kauhon Sirén-kohtaamisien lisäksi Turtolan illusiottomista kulttuuri- ja kirjallisuushuomioista. Tragiikka kasvaa loppua kohti. Romaani loppuu eristetyn Turtolan lukuisiin kirjeisiin. Kirjeissä hän kiteyttää kantansa toteavan kitkerästi, ja lukijalle paljastuu Turtolasta ja tapahtumista uusia puolia.

•

Hurskainen (nimi kenties on enne) mainitsi Finlandia-palkintoehdokkuushaastattelussa, että hän on halkaissut itsensä kahtia, osa hänessä on Turtolaa, osa Siréniä. Kaunokirjallisesti halkaisu onnistuu erinomaisesti. Romaani pohtii ihmisen osaa niin, että ulkoisesti virsikirjalta näyttävältä teoksesta lukija saa ammentaa runsaasti sekä ajatuksellisesti että kielellisesti.

•

Antti Hurskainen: Suntio, Siltala 2023, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

13 marraskuun, 2023 · 8:30 pm

Erotarinat ja muuta: Varpu & Valon ja pimeän sonaatit

Syksyn aikana luin Tuuli Salmisen ja Tiina Laitila Kälvemarkin uutuusromaanit. Salmisen Varpu (Gummerus 2023) ja Laitila Kälvemarkin Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023) ovat tyylillisesti hyvin erilaiset mutta yhtymäkohtia löydän asetelmista.

Kummassakin romaanissa kertoja paljastaa romuttuneen avioliiton, vähitellen syitä ja seurauksia. Varpun nimihenkilö saa selville aviomiehen petturuuden, niin käy myös Valon ja pimeän sonaatit -kertojalle Saaralle. Romaanit kerivät vähitellen auki, miten naisten mieli murentui kriisissä ja minkälaisiin tekoihin pettymys ja muutos heitä on heittänyt. Kumpikin on lähtenyt pois ympäristöstä, jossa elämä on epäonnistunut.

•

Kummankin romaanin naisten ammatillinen identiteetti järkkyy. Varpun saksan kielen lehtorin ura ei tosin ole ollut järin menestyksellinen mutta vakaan elämän oleellinen osa. Saaran journalistiurassa on ollut näkyvyyttä ja loistoa, joskin hän on omilla valinnoillaan sössinyt sen.

Romaaneiden naisten kuvaukseen kuuluu myös äitiys: Saaralla on kaksi aikuista tytärtä ja välillä ontuva yhteydenpito heihin. Saaran itsenäistyvä tytär on suivaantunut äidilleen, ja yhteydenpidossa on ongelmia.

Panen merkille, että kummankin romaanin selviytymistarinoissa on synkät puolensa mutta edetessään toivoa. Rohkaisevasti nousu omilleen etenee ystävyyden voimin, eikä niissä tukeuduta romansseihin.

•

Entä romaanien eroavaisuudet? Ovathan ne merkityksellisiä. Tuuli Salmisen romaania Varpua hyrisyttää vino huumori. Varpun totisuus ei tuota tosikkomaista tekstiä, vaan päähenkilön kipupisteet kutittelevat nauruhermoja, ei ääneen naurattaen vaan elävistä tilannekuvauksista hymähtäen. 

Tavanomaisesta erotarinasta ei sittenkään ihan ole kyse, vaan keski-ikäisen voimaantumistarinasta, jossa koko naispuolinen suku on osallinen, tätivainaita myöten. Tavanomaista kenties on ex-mies-pahis, mutta taitaa paha saada palkkansa uusperheessään. Loppua kohti kirjassa on Varpun osalta aikuista satumaisuutta, onnenkantamoisia, mutta kyllähän ne hänelle suo. Romaani on sujuva, ihmisläheinen virkistäjä.

•

Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa vain yksi puoli on Saaran tarinaa. Saarassa leimallista on se, että hänen ei niin miellyttävät puolensa ja toimensa paljastuvat vähitellen. Saara on paennut muutostilanteen vuoksi Pariisista pikkupaikkakunnalle äidin ja tädin helmoihin. Nämä vanhenevat kotinaiset piristävät muuten kovin vakavaa kuvausta.

Oleellinen osa romaanista kietoutuu ns. Käärmepojan tapauksen ympärille. Kylälle on saapunut samoihin aikoihin Mikael, jonka Saara tunsi lapsena. Mikaelin lapsuustragedian vaiheet kuvataan romaanissa pikkuhiljaa: hänet kaapattiin muutamiksi kuukausiksi 13-vuotiaana. Siihen liittyvät julmuudet välittyvät kirjassa kipeästi. Kaappauksen jälkeen puhumaton Mikael kirjoittaa ja lopulta vähän myös puhuu Saaralle tarinansa. Saaran dilemma on, käyttääkö hän omaan journalistiseen urapaluuseensa Mikaelin kärsimyskertomusta.

Valon ja pimeän sonaatit –romaanin rakenteessa ajat ja tekstilajit vaihtelevat – kerronta on taitavaa. Täysin ei minulle osaset loksahtele paikoilleen, ja aihelmia tuntuu olevan jopa liikaa ihmissuhdeproblematiikasta, mielenterveysongelmista, salaisuuksista, karuista kohtaloista, julmuuksista, kohujournalismista musiikin voimaan. Silti hotkaisin kirjan yhdellä istumalla.

•

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit, WSOY 2023, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tuuli Salminen: Varpu, Gummerus 2023, 181 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,