Hanna Haurun romaanilla on kaunis nimi: Jääkansi (Like 2017). Ja kauniisti kirjassa kuvataan, miten hyytävät hileet peittävät Lapin perukoiden pienen poukaman:
Pakkanen on kukittanut järven pinnan. Se loistaa kuin veden alla olisi hienoja kynttilän liekkiä.
Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan, mutta harvassa ovat kirjan perinteiset kauneusnäyt, sillä silmä suuntaa siinä lähinnä kauheuksiin. Sen sijaan kielenhallintaa voi sanoa kauniisti taitavaksi. Kirjan kieli on höylätty lyhyiksi lauselankuiksi niin, että rosoinen pinta säilyy. Kirjan luettuani kämmeniäni tarinan tikut pistelevät.
Kirja vieköön! -illassa joulukuussa Hanna Hauru kertoi hitaasta kirjoitusprosessista, joka on hänelle ominaista. Oleellista on hiominen ja poistot. Jääkanteen on jäänyt jäljelle kirjailijan kuulemista menneisyyden mielisairaalatarinoista noin 100 sivua.
Jääkansi kertoo kurjimmista kurjimman perheen tarinan sotien jälkeen. Kertoja, lapsesta teiniksi varttuva tyttö, silpoo sivuiksi toinen toistaan tyrmäävän tuokion lapsuudesta ja nuoruudesta. Köyhyys, karkeus, mielten järkkyminen ja kotimökkirähjän rakkaudettomuus kiertyvät hellittämättömäksi hirttosilmukaksi. Voin tiivistää ytimen näin:
Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti.
Siellä mökissä ja pienoisromaanin muissa ympäristöissä möyriessä mietin, onko hyvä lukea tällaista silloin, kun itse on ahdistuksen alamaissa (kirjassa todellakin ovat asiat huonoimmin, huonommaksi ei pysty edes kuvittelemaan) vai hyvässä vireessä (jolloin voisi kuvitella liikenevän myötätuntoa kovia kokeneille ja lukija jaksaa erottaa kauheuksista nyansseja). Mietin, mihin tarina pyrkii, miksi se on kerrottava.
Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.
Jos vanhemmat ovat nälkää nähneitä huutolaisia ja sotaleskeksi jäävä äiti taustansa takia kyvytön huolenpitoon ja vuorovaikutukseen, elämässä ei ole edes tirkistysaukkoa näköaloille. On vain hulluutta, uhkaa, pelkoja, väkivaltaa, alkoholismia, ristiriitaa seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden kesken, julmuutta, välinpitämättömyyttä, häpeää ja hyljeksintää.
Miten minä toimin, etteivät mökkiini varastoituneet huudot määritä elämääni? Mitä voin tehdä, etteivät lähimmäiseni menneisyyden mökkimelu vie häneltä elämisen edellytyksiä? Vaikeita kysymyksiä. Vaikea romaani. Kauheusöverit vetänyt tarina pakattuna hienosti kirjoitettuun peitteeseen hämmentää, ja tunnen, että hieman pakotetusti etsin siitä tarkoituksia, noita avoimia kysymyksiä. Jos riittäisi vain tämä tarina? Jään pohtimaan sitä ja kysymyksiäni.
– –
Hanna Hauru
Jääkansi
Like 2017
Pienoisromaani, Finlandia-palkintoehdokas 2017
116 sivua.
Lainasin bloggaajaystävältä.
Otanta monista muista postauksista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa ja Mitä luimme kerran.
Arpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion 
Vaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon 
Jos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen 
Pierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni 
Kiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi Kontio, 
Vastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi 
Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, 
Harvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan Brownin, Jojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.
Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (
Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin 
Suomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 
Tänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä 
Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: 
Yksi taiteilija ponnahti tietoisuuteeni, Eduard Wiiralt (1989 – 1954). Nimi on ollut ehkä enne, mutta töissä on selvää viiraamisen tunnetta. Niissä näkyy piinattu sielu, ja tematiikka kytkeytyy pitkälti seksuaalisuuteen. Wiiraltiin kiinnitin huomiota aiheenkäsittelyn vuoksi – joissain teoksissa häiriintyneisyys muuttuu jopa vastenmieliseksi – mutta taiteilija on eittämättä ollut omaperäinen ja viivan hallinnut taituri.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 