11 helmikuun, 2018 · 3:56 pm

Tampereen työväen teatteri: Tytöt 2018

Anneli Kannon Veriruusut olen julistanut kirjaksi, jonka jokaisen tulisi lukea sisällissodan muisteluvuonna. Ei ihme, että siitä on innostuttu tekemään erilaisia dramatisointeja. KOM-teatterin ensi-ilta on tulossa, Tampereen työväen teatterissa esitys jo pyörii. Aloitan siis vaikuttavan kirjan näyttämönäkymien katselmuksen Tampereelta: Tytöt 1918.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: pumpulitehtaan tyttöporukasta muotoutuu sisällissodan naiskaarti. Esitys elävöittää erilaisten naisten poliittisen aktivoitumisen syitä ja seurauksia. Naisnäkökulma pitää pintansa linjakkaasti koko esityksen ajan: halvat likat hakevat ihmisarvoaan. Kuvauskohteina ovat sekä yksilöt että kollektiivi. Muutama henkilö nousee joukosta. Minua koskettavat etenkin 15-vuotias Sigrid ja muutamaa vuotta vanhempi Lempi, piikatyttö Teiskosta. Minä olisin voinut olla Lempi 100 vuotta sitten.

Tytöt 2918

Kun luin ennakkotietoja esityksestä, pyörittelin epäuskoisena päätäni. Miten tuosta aiheesta voi irrota musikaali? En ole musiikkiteatterin suuri ystävä, ja siksi ennakkoluuloni painoivat odotuksiani. Mutta tunnustan: esityksessä on komeita joukkokohtauksia, joissa moniääninen kuoro välittää voimantuntoa ja lukuisat soololaulajat osaavat asiansa. Musiikkityyli vaihtelee protomusikaalisävelmistä rokkiin ja räppiin. Nuorten miesten sotaan lähdön symbolisesti sanoitettu Lumi-biisi soi erityisen kauniisti, sekä menevä Kumoon-rallatus ja vauhdikas Housut-laulu jäävät mieleen. Räppi toimii työväen hengennostatushetkissä, sillä ghettojen kapinakälätys sopii noin niin kuin ideologisestikin sisältöön. Muuten pidän räppiosuuksia hieman kosiskelevina, ja osin musiikin pauhu vie tilaa draamalta.

Harvoin olen ollut näin ihastuksissani lavastuksista. Yksinkertaisen toimivin keinoin loihditaan näyttämölle tehdassali, katunäkymät, kaupunkitaistelut – kaikki tapahtumataustat. Myös valot sekä säästeliäs lavastuksen ja puvustuksen värien käyttö tehostavat näyttämökuvia ja tunnelmia. Tanssillisia elementtejä vierastan, varsinkin yhtäkkisiä pakkoliikkeenomaisia yksittäisiä kouristeluja.

Sisällissotakuvaus tietysti kertoo siitä, että sodassa menetetään henkiä. Alkupuoliskon tunnelmiin mahtuu innostusta ja rakkautta, jotta loppupuolen fyysisten ja psyykkisten tappioiden karuus korostuu. Elän mukana, tunnistan paljon Kannon romaanin sykähdyttävää sisältöä ja pitkälti pidän romaaniin liittyvistä dramaturgisista ratkaisuista. Liikutun useaan otteeseen. Kokonaisuus onnistuu, ja kolmisen tuntia vierähtää nopeasti. Silti huomaan, että saisin napsittua pituudesta puolisen tuntia pois; jokunen pitkitetty biisi saisi väistyä kuten kesähääunelmointi.

Tytöt 1918 alkaa ja loppuu hienosti. Heti alkuunsa otetaan luulot pois, sillä henkilöt esittäytyvät ja kunkin kohtalo paljastuu oitis. Myös loppu on pysäyttävä: oikeuksiaan ja tasa-arvoisuuttaan äärioloissa puolustaneiden 1918-tyttöjen joukkoon saapuu vuoden 2018 tyttöjen kuoro. Viimeistään silloin katsoja herätetään ymmärtämään hyvinvointivaltiomme kehityskaari ja toivo (lue: vaara): etteivät enää minkään vuoden tytöt (ja pojat) joutuisi puolustamaan aseilla oikeuksiaan.

– –

Tytöt 1918
Tampereen työväen teatteri 2018 (esitys 10.2.2018)
musikaali
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin ja historiallisiin dokumentteihin
Musiikki Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Esiintyjät ja muuta lisätietoja: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

9 helmikuun, 2018 · 8:49 am

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää

Rouva Sointu Suominen välittää asuntoja ja välittää ihmisistä. Valuneen taikinan tapaus on ensimmäinen osa Rouva Suominen välittää -sarjasta (Teos 2018). Eli alkuun päästyään Miriam Lohelta on luvassa jatkoa kepeään arkiseikkailuun.

Mma Ramotswe selvittää Botswanassa tavallisten ihmisten ongelmia rooiboisia siinä sivussa maistellen ja leppostellen automekaanikkomiehensä kanssa. Kummasti se tulee mieleen, vaikka Lohen kirjassa Sointu perheineen säheltää Vuosaaressa ja hauduttaa vihreää teetä. Säntäilevää rouvaa tukee turvajärjestelmiä kauppaava aviopuoliso. Pariskunnan välejä lämmittää lempeä hyväksyntä. Jos aviokriisejä on, ne ovat naapureiden. Perheen kaksi tytärtä ei erityisemmin tässä ensimmäisessä osassa erotu, kuuluvatpa pakettiin.

Rouva Suominen välittää

Sointu on siirtynyt psykologin hommista kiinteistövälitykseen. Hän saa kaupattavaksi vanhan rivitaloasunnon, jota myydessään hän törmää valuneeseen taikinaan, tai oikeastaan äkkikuolemaan ja outoon kirjeeseen. Asiakkaastaan välittävä Sointu alkaa selvittää kirjekriisiä. Päähenkilön muita kiireitä ovat perhe, tökkivä bisnes ja verrattain kaoottinen blogipostailu. Hurmaavaa höpsöä hahmosta tavoitellaan.

Ei. Nyt pitää ottaa järki käteen ja keskittyä olennaiseen, eikä vetää mitään emännöintiövereitä. Kaikki vain jotenkin lähtee lapasesta, aina kun mieleen juolahtaa IDEA.

Ei tätä romaani oikein jännäriksi voi kutsua, vaan arvoitussetvintä on juonimauste. Rouva Suominen välittää on kevyttä ja viihdyttävää tavallisen arjen tyylittelyä. Voin kuvitella tämän tv-sarjaksi, jossa kuva värikäsitellään kirkkaaksi pastelliksi, Itä-Helsinki näyttää kesät talvet pittoreskilta ja henkilögalleria päähenkilöistä merkilliseen naapurustoon karikatyyreilta, mutta niin, että päähahmoista pilkistää silloin tällöin luonteikas särmä. Tunnelma loihditaan hyväntuuliseksi.

Jo tammikuu. Lunta on tupruttanut koko yön, ja lisää tulee. Tänäänkin Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Aurinkolahti hörppää vain mitättömän kulauksen valoa, kuin valtava sukellusve, ennen kuin taas sukeltaa syvistä syvimpään pimeyteen kuin merenpohjaan.
   Taas tämmöinen tupruntai, Sointu huokaa.

Ja siinä se on, kirjaa sävyttävä ydinsalaisuus. Se ei ole juonenrakentelun yllätyksellisyys, vaikka kieltämättä on veikeää tavallisen perhe- ja taloyhtiötouhuilun yhdistäminen kevytsalapoliisiuteen. Mukavasti tarinaa toisinaan katkotaan ja siinä pompitaan, saadaan sattumuksia ja yhteensattumia, mutta se ei ole kirjan viehättävyyden syy. Jutun juju piilee eritoten kekseliäässä kielessä ja kerkeässä kerronnassa. Omanlaisella rytmillään pulppuavat etenkin Soinnun mielleyhtymät, toiveajattelun ryöpyt ja touhukkaat toimet.

Kirjoille on aikansa ja paikkansa. Minulle Valuneen taikinan tapaus tuli oivaan saumaan, kevyeksi iltapalaksi todella raskaan päivällisen jälkeen. Siksi se maistui mukavan eskapistiselta haukkaukselta (Han Kangin Ihmisen teot -romaanin perään). Ja kyllä minua jää vaivaamaan, mihin suuntiin Soinnun perhe-elämä, asunnonvälitys ja blogi etenevät sekä se, mitä saa aikaan uusi naapuri.

– –

Mirjam Lohi
Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus
Teos 2018
romaani
253 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 helmikuun, 2018 · 7:25 am

Han Kang: Ihmisen teot

Han Kangin romaani Ihmisen teot (Gummerus 2018) kertoo eteläkorealaisen Gwangjun kaupungin kansannoususta diktaattorisia toimia vastaan vuonna 1980. Se voisi kertoa kaikista väkivallalla ratkaistuista konflikteista, sillä tuhoavat kokemukset ovat universaaleja ja peruuttamattomia.

Ihmisen teot

Romaani on sanomaromaani. Se ei peittele sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toiselle ja mitä siitä uhreille seuraa – mitä siitä seuraa eloon jäänneille ja läheisille vuosikymmeniksi eteenpäin. Romaanin nimi on ytimekkyydessään ainoa oikea. Ihmisen tekoja ovat käsittämättömät julmuudet, ja kun niitä tapahtuu, muut teot jäävät niiden varjoon.

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

*

Han Kangin romaani on luettava, vaikka helppoa se ei ole. Koska kuvatut asiat ovat ihmisen tekoja, niistä on kirjoitettava ja luettava. Kirjassa kuuluu kuolleiden sielujen, väkivaltaa kokeneiden, vangituksi tulleiden ja omaisten ääni. Osa on 15-vuotiaita poikia, osa aikuisia miehiä ja naisia; yksi on kirjailija, joka ei voi vaieta vanhoista tapahtumista. Yksi henkilö löyhästi sitoo kokonaisuutta: nuori poika, kansannousun uhri Dong-ho. Kirjailija noudattaa toivetta: ”Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kirjanne niin, ettei kukaan voi enää häpäistä veljeni muistoa.” Koettu ei katoa, vaikka aika kuluu.

Odotan, että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.

Tuntuu kummalliselta käsitellä romaanin kirjallisia keinoja, niin väkevänä aihe vyöryy. Sanon silti seuraavaa. Han Kang valitsee jokaiseen kirjan kuuteen osaan eri näkökulmahahmon ja vaihtelee kerrontatapaa sinuttelusta minäkerrontaan ja kolmannen persoonan kerrontaan. Sinuttelu-kerrontakeino toimii. Välillä ”sinä” voi olla jo tietty kuollut sielu, mutta voin myös itse ottaa itseni puhuteltavaksi ja olla siten osallinen, osa tarinaa, kohtuuttomia kokemuksia.

*

Helsingin Sanomissa 4.2.2018 oli laaja juttu eteläkorealaisesta kirjallisuudesta (Arla Kanerva: Surun ja toivon maa). Siinä tuotiin esille historia- ja kulttuuriseikkoja, jotka auttavat avaamaan Han Kanginkin romaanin kontekstia. Pysäyttävintä minulle lehtijutussa oli ”han”-mielentilan selittäminen: kulttuuriin kuuluu kaihoisaan surumielisyyteen liittyvä kauneuden kuvaus – kollektiivinen tunnetila, jossa on surua mutta myös toivoa. Kirjallisuus on sen seurausta ja ilmentymää.

Kukin määrittelee kauneuden tavallaan. En sanoisi, että Han Kangin romaanissa on perinteisellä tavalla ymmärtämääni kauneutta, sillä kaihtelematon aiheenkäsittely ei sovi samaan lokeroon ”kauneuden” kanssa, mutta kielen ja kerronnan taito on – no, olkoon se sitten ”kaunista”. Varma ote, näkemys ja eetos välittyvät – ne menevät ihon alle. Lukiessani kauhu ja paha olo kouraisevat, mikä pistää kysymään: miksi tämä? Haen oikeutuksen julmuuskuvauksille: kaikki tämä siksi, ettemme unohtaisi, ettemme sulkisi silmiä siltä, mitä on tapahtunut ja koko ajan tapahtuu jossain.

En uskalla sanoa, onko romaanissa Ihmisten teot toivoa. Surua on. Se on selvä, että menetetyt elämät jättävät jäytävät jäljet. Takuuta tuonpuoleisesta ei ole, mutta sielut kokevat kaltaistensa lehahduksen hetken.

Yön tummuessa sama toistui yhä uudelleen. Varjoni aisti pehmeän sipaisun, toisen sielun läheisyyden. Jäimme pohtimaan, kuka toinen oli; meillä ei ollut käsiä, jalkoja, kasvoja eikä kieltä, ja vaikka kosketimme toisiamme, emme saaneet sanottua mitään. Olimme murheellisia liekkejä, jotka nuolivat sileää lasiseinää mutta liukuivat vaiti pois, koska emme selvinneet esteestä.

Han Kangin edellinen suomennos Vegetaristi jo vakuutti ja vaikutti. Sen sisällä muhivan jäytävän väkivallan jälkeen Ihmisen teot on tappavan suora. Minun on pakko lukea sitä nopeasti mutta hengähdystaukoja pitäen – mutta pakko on lukea. Ihmisen teot on pakko lukea ihmisten tekojen takia. Sen sanat osuvat iskujen ja luotien tapaan. Minusta tulee yksi uhreista.

Romaani pistää minut kysymään, miten ampujat, hakkaajat, haavojen vereslihojen ronkkijat, raiskaajat ja kiduttajat kertoisivat tarinansa, ihmisten teot. Kun uhrit ja uhrien läheiset ovat henkiin jäätyään täynnä syyllisyyttä, mikä on muiden laita?

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

– –

Han Kang
Ihmisen teot
Deborah Smithin englanninoksesta Human Acts suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
romaani
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Esimerkiksi näissä blogeissa kirjan vaikutus tuntuu: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Koukussa kirjoihin,Oksan hyllyltä ja Reader why did I marry him.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 helmikuun, 2018 · 5:06 pm

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilaan kirjallisesti Seiliin. Olen siellä ollut reissulla aiemminkin. Nyt liikun Johanna Holmströmin Sielujen saari -romaanin (Otava 2017) mukana. Yli sata vuotta vierähtää, sillä romaanin kalenteriaikaan kuuluu aikaväli 1891 – 1997.

Romaani jakaantuu kolmeen osaan. Se alkaa Kristinan osuudella, jossa kovia kokenut talontytär joutuu yhteisöstään eristykseen, uupuu, tekee peruuttamattomuuksia ja tuomitaan Seiliin. Sinne joutuu myös verevä nuori nainen Elli törttöiltyään rakkauden vuoksi. Niin Ellin vanhemmat kuin lääkäritkin päättävät Ellin puolesta, että se on hänelle parasta. Kolmas jakso nimetään Sigridin, yhden saaren sairaanhoitajan mukaan.

Sigrid niin kuin muutkin henkilöt ovat mukana melkein koko romaanin ajan. Näin kerronta kietoutuu kaikkien keskushenkilöiden kohtaloon. Heidän elämänkaartaan seurataan loppuun tai ratkaiseviin tapahtumiin asti. Kronologisesti edetään niin, että välistä jätetään vuosia pois. Joustava eteneminen sujuu luontevasti.

Sielujen saari.jpg

Pääsen romaanin rytmiikkaan mukaan pikkuhiljaa. En heti intoudu, vaan lämpenen sivu sivulta. Hienoudet avautuvat: eri näkökulmat tukevat toisiaan, selittelemättömyys säväyttää, henkilöiden olosuhteiden ja kehityksen kuvaus puhuttelee. Olosuhteista hyvä esimerkki on seililäisen joulun kuvaus.

Tätä tilaisuutta varten säästetyn epätavallisen suuren ja punaisen omenan tuoksu voi herättää samaa kestämätöntä innostusta kuin neljäkymmentä vuotta sitten hennossa ja kasvavassa tytössä, jolla on punainen villamekko ja valkoinen esiliina ja tukka oli harjattu ja kiiltävä, puoliksi auki ja koristettu päälaella keikkuvalla rusetilla. Silloin kauan sitten ei osannut aavistaakaan, oli vain iloinen ja huoleton ja… no, onnellinen, sitä iski vain hampaat punaiseen omenaan ja jutteli hymyillen siskojen ja veljien kanssa. Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta lujasti rintaansa vasten ja vain itkevät.

Sielujen saari sisältää syvää inhimillisyyttä. Pidän siitä, ettei synkkyyksillä revitellä, vaikka ihmiskohtaloissa kaikki, mikä johtaa Seiliin, on traagista. Ristiriita toisten kohtaloista päättävien (lääkärit, tuomioistuin, perheet) ja asianosaisten suhteen kuvataan alleviivaamatta: ei ole kyse pahuudesta vaan ajan asenteista, taitamattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä. Siksi koskettavia ovat tilanteet, jossa Seiliin suljettujen toiveet ja tosi törmäävät. Minua säväyttävät potilaiden odotukset siitä, että läheiset muistaisivat saarelle unohtuneita sekä naisten toiveet saarelta pois pääsemisestä ja toisten armeliaisuuden varassa rimpuilemisesta. Myös sodan vaikutus saarelaisten elämiseen ja etenkin Sigridiin kuvataan tehoavasti.

Asemointia Holmströmin kirjaan kieltämättä hämmentää viime kevään kirjahumahdukseni Katja Kallion Seili-romaaniin Yön kantaja (Otava 2017). Kallio paneutuu Amanda Aaltoseen, joka mainitaan Holmströmin romaanin alussa, ja kumpikin kirjailija on saanut inspiraationsa Jutta Ahbeck-Rehnin Seili-väitöskirjasta. Siinä missä Yön kantaja vie aistillisesti Amandan nahkoihin, Sielujen saari johdattelee eri naisten näkökulmiin sulavasti ja joustavasti.

Kumpikin romaani lunastaa paikkansa, kummallakin on oma tapansa käsitellä samoja teemoja: erilaisuutta, yhteisöön sopivuutta tai sopimattomuutta sekä sitä, kuka määrittää erilaisuuden, sopivuuden ja itsemääräämisoikeuden rajat. Huomaan kahden romaanin täydentävän toisiaan, ne toimivat parina.

Sielujen saari ulottuu aikaan, jolloin Seili ei tarkoita eittämättömäsi elinkautista tuomiota. Läheisten ponnisteluin jokunen pääsee pois. On myös tilanteita, joissa Seili merkitsee turvapaikkaa. Oleellista on se, että Holmströmin romaanissa on lempeyttä ja ymmärrystä. Lisäksi siinä huojentavasti liikutaan kohti mahdollisuuksia ja toivoa. Romaanin naiset jäävät vaikuttamaan sieluun myös silloin, kun he lähtevät saarelta tai kun minä päätän kirjallisen saarimatkan.

– –

Johanna Holmström
Sielujen saari
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
365 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monista postaajista esimerkkejä: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Usvan kirjat.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 helmikuun, 2018 · 10:00 am

Blogistania – vuoden 2017 kirjat

Jälleen on aika osallistua kirjabloggaajien äänestykseen vuoden 2017 kirjoista. Osallistun tällä kertaa kaikkiin kategorioihin.

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Blogistanian Finlandia

Kirjavuosi tuotti suurta iloa kotimaisesta kirjallisuudesta. Kovan väännön jälkeen nämä asettuivat tähän järjestykseen:

3 pistettä:  Katja Kallio, Yön kantaja
2 pistettä: Rosa Liksom, Everstinna
1 piste: Anneli Kanto, Lahtarit

Blogistanian Globalia

Luin verrattain vähän käännöskirjallisuutta, mutta sen verran, että tohdin äänestää.

3 pistettä: Pierre Lemaitre, Silmukka
2 pistettä: Han Kang, Vegetaristi
1 piste: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen

Blogistanian Kuopus

Tänä vuonna on huokailtu lukutaidon heikkenemistä. Siksi on muistutettava kaikkia siitä, että on lukutaitoon innostavaa, helppoa ja laadukasta kirjallisuutta eli selkokirjallistuutta myös lapsille ja nuorille. Muistakaa! Ja on inspiroivaa kotimaista kuvakirjalaatua – tällä kertaa yhden pisteen edestä.

3 pistettä: Tittamari Marttinen, Maalivahdin salaisuus
2 pistettä: Satu Leisko, Unohtunut poika
1 piste: Mauri Kunnas, Koiramäen Suomen historia

Blogistanian Tieto

Haluan laittaa genret sekaisin niin kuin tekee usein itse kirjallisuus. Tietoa voi tarjota myös rempseästi kuten kahden pisteen kirjani osoittaa. (Tosin kirjan romaaniutta ansiokkaasti todistelee Jukka Petäjä, HS 3.2.2018.)

3 pistettä: Hanna-Reetta Schreck, Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide.
2 pistettä: Juha Hurme, Niemi
1 piste: Ella Kanninen, Ellan kotona Italiassa

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Bloggaajat julkaisevat kirjasuosikkinsa 4.2.2018 klo 10 ja lisäävät ne kunkin kategorian emäntäblogiin: Finlandia (Hurja Hassu Lukija), Globalia (Oksan hyllyltä), Kuopus (Yöpöydän kirjat) ja Tieto (Hannan kirjokansi). Äänestystulokset selviävät 5.2.2018 klo 10.

24 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Selkokirja

3 helmikuun, 2018 · 8:53 am

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Alexander on saanut päähänsä, että hän voisi joskus tulevaisuudessa laatia selvityksen tästä elämänvaiheestaan, ei suhteestaan Annaan, josta on tullut houkutteleva ja salaperäinen itsestäänselvyys, vaan häntä ympäröivästä konkreettisesta todellisuudesta, epävarmuudesta, huolesta, kuolemasta. Se heijastelee etäisesti sitä mitä tapahtuu naapurikaupungissa Pietarissa, joka on osa hänen kohtaloaan.

Valitsen heti kärkeen sitaatin, joka kuvaa keskeistä tarinalinjaa Jörn Donnerin romaanissa Vesi on verta sakeampaa (Otava 2018). Oleellista kirjassa on sekava aika Suomen ja Neuvostoliiton rajalla Pietarin läheisyydessä keväästä 1918 noin vuosi eteenpäin.

Vesi on verta sakeampaaDonner tarttuu aiheeseen, josta en ole aiemmin tämäntapaista käsittelyä lukenut. Venäläistaustaisten asema raja-alueella on uhanalainen: suomalaisille valkoisille voittajille he ovat epäilyttäviä punikkeja ja Neuvostoliiton puolella kansanvihollisia. Aiemmin tiiviit yhteydet Pietarin alueelle katkaistaan ja kaikki ovat epäilyksenalaisia. Liipasinsormi on herkkä puolin ja toisin. Lisäksi romaani tarjoaa karua kuvaa esimerkiksi Pietarin katujen vallankumousväkivallasta, Viipurin valkoisten valloittajien tappotoimista ja mustavalkoisen Suomen terrorista Terijoen ympäristössä.

Varakkaasta pietarilaissuvusta lähtöisin oleva venäjänjuutalainen Alexander loikkaa Suomen puolelle menetettyään vapautensa ja omaisuutensa. Alexanderin terijokilaishuvilaa emännöi Anna, salaperäinen suomalaiskaunotar. Romaanin romanssiosuus vaikuttaa useasti luetulta, vaikka siihen tavoitellaan intohimoa ajankuvaan sopivien vaaran varjojen tehostamana.

Minulla ei ole muuta kuin nainen. Siinä on paljon. Paljon epävarmuutta.

Donnerin romaani ei ole vain rakkausromaani. Se on kerronnaltaan ja rakenteeltaan silppumainen kokonaisuus ihmisistä yhteiskunnallisissa mullistuksissa: jokaisella on taustansa ja arvoituksensa, yksilöt vaikuttavat toisiinsa ja kaikkiin vaikuttavat olosuhteet ja sattuma.

Romaanin kertoo vanhahko herra, joka löytää isänsä jäämistöstä arkistosälää. Lukija naulataan seuraamaan, mitä salaisuuksia sieltä löytyy. Kehyskertomuskertoja sepittää arkistolöytöjen avulla Alexanderin osuuden mutta ottaa tasaisin välein puheenvuoron itse. Lisäksi kertoja nostelee asiakirjasilpun seasta monia vuoden 1918 kohtaloita  – muitakin kuin Alexanderin ja Annan. Se, mikä suhde kehyskertomuksella on rakkaustarinaan, pidetään salassa viime sivuille.

Loppusanoista selviää, että romaanin takana on runsaasti dokumenttilähteitä. Donner koostaa niistä elävämpää kaunokirjallisuutta kuin esimerkiksi Martti Backmanin  Olof ja Harriet -faktio (2016), joka myös kuvaa Viipurin hirmutekoja huhti-toukokuussa 1918. Donnerin romaanin ihmissuhdekuvioissa on asetelmallisen konstruktion tuntua ja kuluneisuutta sekä jonkin verran sanonnan kankeutta, mutta pidän rakennesilpusta ja kerronnan pompinnasta. Kiinnostavaa on raportinomainen kaunokerronta, esimerkiksi dialogia ei merkitä perinteisesti. Alexanderin elämänkulun loppuvaiheiden tiivis ja eleetön selvitys viehättää minua, sillä saan selityksiä mutten selittelyjä.

Tärkeää on, että sisällissodan satavuotisjuhlinnassa näkyy eri näkökulmia. Vesi on verta sakeampaa antaa perspektiiviä Suomen kaakkoisen kolkan kohtuuttomuuksille ja emigranttikysymykseen. Mietin sitä, että helposti ”sota”-sanan taa jää se, että yksilöt alistavat, kiristävät, raiskaavat, ampuvat sekä päättävät toisten elämästä ja kuolemasta. Ja yksilöt kohtaavat, kokevat, kestävät, kärsivät ja kuolevat. Rakastavat. Kaunokirjallisuus näyttää yksilöt. Siksi lukeminen kannattaa aina.

– –

Jörn Donner
Vesi on verta sakeampaa
käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava 2018
romaani
BookBeatin eKirjana 175 sivua.

P.S. Kirjassa on kirjailijoita, siksi liitän sen teiateilijaromaanihaasteeseeni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

1 helmikuun, 2018 · 7:40 pm

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas suomennos herättää minussa sekalaisia tunteita. Selvittelen tässä, mihin suuntaan loistava ystävyys ja muut teemat kääntyvät romaanissa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY 2018).

Kolmannen osan alku nostaa odotukset korkealle. Niin linjakkaasti Ferrante väläyttää tarinan nykyaikaa kytkien sitä siihen, mistä ensimmäinen osa alkaa ja mihin toinen osa päättyy. Ja sitten jatketaan suoraan kakkososan aikatasosta eteenpäin tarkasti eritellen. En tiedä, johtuuko hetkittäinen kirjaan työlästymiseni siitä, että kuuntelin kirjaa äänikirjana vai ihan itse tekstistä, mutta vatvonta käy välillä voimilleni.

Kylläpä riittää aiheita ja kuvaustarkkuutta

Kertoja-Elenan elämä tallentuu tarkasti: esikoiskirjan kohun laimeneminen, kotiäitiys ja epätyydyttävä avioliitto tekevät hänestä katkeran naisen, joka alkaa muistuttaa äitiään. ”Tulla joksikin” on ollut Elenan päämäärä, samoin se, että hän on ponnistellut pois napolilaisesta rähjälähiöstä. Vaan ei Napoli lähde naisesta, vaikka nainen muuttaa Firenzeen. Koko kolmasosa huokuu ankeaa tyytymättömyyttä.

Elenan äitisuhde – huh, huh. Hyytävä mamma sättii ja syyllistää. Karmivia ovat äidin kommentit kaikesta, mitä Elena yrittää. Lannistavaa ilkeyttä on vaikea kestää, vaikka se on täysin linjassa Elenan kotilähiön alistus- ja häväistyskäytäntöihin.

Ohitan onnettoman avioliiton ja Elenan epätoivoiset ihastumispyristelyt. En edes takerru siihen, miten Elenaa vanha suola janottaa ja mihin se johtaa. Kierrän myös sen, mitä hänelle merkitsee kahden tyttären kasvattaminen oman kirjallisen työskentelyn kärsiessä. Ja teen vain pikahuomion: yhteiskuntatilanne välittyy romaanista. Mielenosoitukset sekä vasemmisto- ja vapautumispyrkimykset kulkevat tekstin pohjavirrassa.

Ferrante

Ferrante taiteilee henkilövetoista proosaa. Huomaan, etten löydä yhtäkään sympaattista hahmoa. Ja se on ihan oikein. Mutta yksi on ylitse muiden, pimeää valoa loistava ystävä, käsittämätön Lina.

”Jokainen kertoo elämänsä niin kuin haluaa.”

Noin sanoo Lina puhelimessa Elenalle, joka feikkaa elämänsä ihanuutta. Äänikirjan lukija Erja Manto sanoo replan aika neutraalisti. En tiedä, miten se paperilta luettuna välittyy. Siinä voisi olla myötätuntoa, välittämistä tai kannustusta. Minä kuulen sen selkeän sarkastisesti sanottuna. Ei, siinä on ylimielistä pahantahtoisuutta. Toistan:

Jokainen kertoo elämäänsä niin kuin haluaa.

Ja niinhän Elena kertoo. Minämuotoisena hän tallentaa aikuselämäänsä reflektoiden, tietysti valikoiden, antaen rehellisen vaikutelman. Mutta hän valitsee, mitä ja miten kertoo. Ei hän anna itsestään sokerista kuvaa saati muista. Suolaista maistan, kitkerää kuulen.

Puheella on melkoinen rooli kirjassa. Ja aina kertoja mainitsee, millä kielellä puhe kulkee. Yleiskieli on jotain, johon pitää pyrkiä. Murre paljastaa alkuperän, törkyisen lähiön, alisteiset suhteet, röyhkeyden ja karkeuden. Eloonjäämistaistelun.

Ja sitten on tuo kummallinen symbioottinen Elena-Lina-viha-rakkaus-ystävyys, jossa toisen pitää pärjätä toisen puolesta ja etäisyys-läheisyys-aste keikkuu puolelta toiselle. Se sisältää kilpailua, kateutta, kaunaa, piikkejä, jatkuvaa vääntöä toisen todellisista tarkoitusperistä. En aivan pysy perässä siinä, miten lapsuudenystävyyden ristiriitaistuminen kääntyy negaatioiden klimpiksi.

Samoin käy koko Linan hahmolle. En saa kiinni tästä täysin ylivoimaisesta pahattaresta. Elenan mies koettaa sitä jotenkin määritellä tuhoavaksi, orjuuttavaksi viehätysvoimaksi. Miksi jatkuu kahleenkaltainen roikkuminen repivässä lapsuustunnesuhteessa ja sen kalvamana silloinkin, kun lieka pitenee Napolista Firenzeen?

Entä sitten?

Romaanin loppupuolen tunnelmaa kiteyttää pitkään kestävä kuvaus Napolin sukutapaamisesta, jossa Elenan sisko emännöi kotiväkeään ja pahamaineista Solaren perhekuntaa. Siinä jokainen esittää jotain vaanien toistaan kuin pedot; he tietävät toisistaan asioita, joita salaillaan; he kilpailevat saavutuksillaan ja kyräilevät kaikessa. Välitön vaaran ja arvaamattomuuden tunne leijuu. Linan ja Elenan elämän eriytyminen korostuu, mutta Linan ylivoimaisuus ei horju, vaikka kädestä käteen kiertää Elenan saksannettu romaani. Ristiriitaisia ja poukkoilevia tunnelmia ja tilanteita Ferrante kuvaa tarkkasilmäisen sävykkäästi.

Mutta jotain on nyt liikaa. Liikaa sanoja, selostusta, möyrintää. Minulle ei riitä, että Lina on erityisen erityinen Lina. Ja vaikka Elenan kehityskulusta on kysymys, se välillä pakenee minulta. Loppunousu on kuitenkin selkeä: kolmas osa päättyy dramaattisesti. Siksi odotan neljättä osaa – josko siinä selviää, miksi Elena ei pääse menneestä irti, Linasta irti tai saa itsestään irti sitä, mikä hänelle on tärkeää.

– –

Elena Ferrante
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan 3. osa
äänikirja, lukija Erja Manto
kesto: 16 t 36 min.
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Muissa blogeissa esimerkiksi Kirjojen keskellä, Kirjaluotsi, Leena Lumi, Maailmankirjat, Rakkaudesta kirjoihin,

Juttujani Ferranten kirjoista: tässä.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

31 tammikuun, 2018 · 6:00 am

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Klassikkohaaste osa 6

Tämänkertaiselle kirjabloggaajien klassikkokierrokselle valitsin lastenromaanin, jonka ajankestävyyttä halusin kokeilla. Oiva Paloheimon satu Tirlittan (WSOY 1953) kertoo orpotytöstä, jonka ukkosilma heittää kanavaan. Rajumyrskyn seurauksena koti palaa ja perhe katoaa. Tirlittan lähtee etsimään onnea. Kaiken takana on perustarve: kokemus rakastetuksi tulemisesta.

klassikkohaaste6

Tirlittanin hahmo on sadun ydin. Kuvankaunis resupekka yöpuvussaan kiertää maaseutua kesäkuukaudet sydän särkyneenä. Paloheimo ulottuu hienosti pikkutytön sieluun, joka on menettänyt paljon, kaipaa paljon ja selviää tarkkavaistoisuuden, mielikuvituksen ja kerkeän kielen ansiosta.

Saturomaaninjuoni tarvitsee käänteitä, ja niitä seuraa joka luvussa. Usein ne kilpistyvät pettymyksiin ihmissuhteissa. Mielenkiintoista kuvauksessa on se, että joukossa on paljon ääripäitä sekoittavia tilanteita, eikä itse Tirlittan ole yksiselitteinen hahmo. Hienoja kohtia koen luuvalosta kärsivän rouvan seurassa ja sirkuksessa. Lopun sairaalajaksossa tuodaan tarvittavaa toivoa elämään.

Tirlittan

Päähenkilössä tunnistan naapurimaan remutytön piirteitä. Peppimäistä on orpous, selviytymiskeinot aikuisten maailmassa, uppoutuminen kuvitelmiin ja liioittelevien juttujen kertominen kaikille halukkaille. Tirlittan on kuitenkin kovin melankolinen pohdiskelija verrattuna Peppiin. Paloheimo luonnehtii ytimiin pureutuvasti erityisherkän, rakkaudennälkäisen, voimakkaasti tuntevan lapsen tapaa ajatella ja käyttäytyä. Siinä on aitoutta ja ajattomuutta.

Tirlittan, pieni ihminen ihmisten ihmemaassa, uupui tähän kaikkeen tämän tästä, nukahti ja unohti, heräsi taas ja joutui siinä paikassa onnen ja onnettomuuden ristiaallokon heiteltäväksi. Sellainen hän oli, ja sellaista hänelle aina tapahtui. Aina hänelle tapahtui jotakin tavatonta ja uskomatonta. Tapahtui yhtenään hyvää ja huonoa, mutta aina se oli tahatonta ja uskomatonta. Niinkuin nytkin.

Aikaa ei sen sijaan kestä tukeutuminen Taivaan Isään. Epäilen maailmamme maallistuneen niin, että harras lapsenusko voi tuntua vieraalta, vaikka se onkin perusteltua pienen, yksinäisen ja perheettömän tytön tilanteessa. Isää kaipaavalle tytölle Taivaan Isälle juttelu antaa voimaa. Karkea vastakkainasettelu turvallisen maaseudun ja kalsean kaupungin välillä ei istu tähän päivään, eikä neekerimuija-vertaus pääsisi nykysatuihin. Ulkonäköön perustuvat yleistykset tuntuvat tunkkaisilta. Sanastossa on paljon vanhahtavaa okariino-soittimesta lähtien, mutta se rikastaa kieltä.

Pidän sadun lukujen alkujen rytmikkäistä, nelirivisistä, sisältöä selittävistä loruista, kuten Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois potkittiin, / Tirlittan rähisi. Tytön sielunmaiseman ilmaisuista nautin myös. Mietin paljon sitä, miten nykylapsi ottaa tarinan vastaan. Tirlittanin ikää ei paljasteta, se on jotain 7–13 välillä, ja senikäiselle lukijalle tai kuuntelijalle satu käynee, parhaiten aikuisen seurassa. Minä kuuntelin kirjan Inkeri Walleniuksen sävykkäästi lukemana. Kirjan herkkäviivaisessa kuvituksessa  Tirlittan näyttää varhaisteiniltä.

Kokonaisuutena satu on kasvukertomus siitä, miten vaikeissa tilanteissa lapsenomaisuus kantaa ja vähitellen karisee. Symbolismia luen myös: rajumyrsky kuvaa perhekriisiä, jossa isä lähtee, perhe hajoaa ja lapsi etsii keinoja selvitä hylkäämisestä. Selviytymistarina Tirlittan jatkakoon elämäänsä, ja samalla siitä voi siivilöidä 1950-luvun arvomaailmaa.

– –

Oiva Paloheimo
Tirlittan. Orpotyttö ihmisten ihmemaassa
WSOY 1953
saturomaani
kuvittanut Rolf Sandqvist
äänikirjana 3 h 16 min , 63 sivua   – BookBeat
äänikirjan lukija Inkeri Wallenius
Otoksia Ylen tv-elokuvasta, Yle Areena https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/06/02/tirlittan

Huomasin, että muutama bloggaaja on tarttunut Tirlittaniin: Luettua elämää, Tarinautti ja Kirjasähkökäyrä.

– –

Klassikkohaasteen osan 6 postauksia pääsee lukemaan Kirjapöllön huhuiluista.

Klassikkosarjani:

Mihai Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot
John Galsworthy: Omenapuu

Klassikkohaasteet

21 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat:

28 tammikuun, 2018 · 7:45 am

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Kuvittele tyhjä laatikko, aivan aidosti tyhjä; älä kuvittele
rajoja, unohda äärellisyys, kuvittele äärettömään

laatikkoon itsesi, vain itsesi, älä kuvittele
muotoja, päävärejä ja maisemaa: unohda
linnut, puun oksat,
henkeään latailevat luurangot,
– –

Tästä runokatkelmasta haen ohjeen itselleni, kun luen ja luen ja luen Matti Kangaskosken runokokoelmaa Pääkalloneuvottelut (Teos 2017). Yritän ängetä ulos mukavuusalueeni boxista, silmät täyttyen sanoista, mielleyhtymistä, aukoista, lauseloikista, typografisista poikkeamista, sivunumerohämäyksistä ja paljosta muusta. Aineksia riittää! Päässäni kuuluu monesti naps. Siis jokin napsahtaa tajuntaan tai lyö kunnolla tyhjää.

Pääkalloneuvottelut2

Kirjan fosforiset irtokannet hehkuvat kuin raatokärpäsen siivet, ja kun irrotan ne, saan heti kannesta esille kokoelmaa yhdistävän keskivartalon, sisällysluettelon, joka on runoa sekin. Niin hienoja sisällysselostuksia jokaiseen kokoelman osaan! Takakannen viivakoodiinkin ympätään lause, runoksi muuttuva: ”Tämä voi olla näin”.

Pääkalloneuvottelut

Innostun kokoelman ensimmäisen osan runojutuista, joissa pääkallo ravaa torstaita aamusta iltaan. Voiko torstai olla toivoa täynnä, vaikka elämän sakea sekavuus saattaa vaania pääkalloa? Siis runon puhujaa, minua tai sinua. Kokoelman osien Välineuvottelut riemastuttavat:  muun muassa esimerkin antamisesta runot hakevat monia muotoja.

Kokoelman toisessa osassa seuraan puhujan vaihtumista alaviitteiden avulla. Saan esimerkiksi kaksi katsantoa suhteen (tai olemisen) tilaan. Toisen mukaan:

– –
Suuressa mittakaavassa tämä elämä oli onnellista.
Pienessä mittakaavassa tämä elämä oli ongelmallista.
– –

Jatkan kokoelman lukemista. Runot välillä jolkottavat sivulta toisille apunaan sidesanat, ja niin runoista tulee jatkokertomuksia, ne eivät pysähdy yhteen sivuun tai aukeamaan. Tai sitten kuuluu naps, ja runot taas näyttäytyvät erillisinä. Tai saan selostuksia silmän rakenteesta – tai jotain muuta. Loppuosan runot pistävät pääni kääntymään. Konkreettisesti. Ne typografisesti kiertävät akselin ympäri, ja niin tekevät ”sivunumerotkin”, joiksi kelpaavat erisuuntaiset napsahdukset, naps-sanat.

Pääkallo, laatikko, muodot, rajat, silmä, kukka, äänet, valo, pimeys – kuvia, aineksia, yhdistelmiä. Pisteitä. Vastakohtia ja paradokseja. Paljon tällaista – ja yllättävää. Nautin kokoelman kuvarunsaudesta ja keskeiskuvien toistosta, ja etenkin tykästyn hilpeyteen, tosikkomaisuuden karsimiseen.

– –
Olen elossa, pääkallo huomautti, koska silmä ei ollut täysi
ja kallo jo heijasti ilahteluliikkeitä.
– –

Luen runoja puhujan asemointina itseensä, toisiin ja maailmaan. Siitä pääkallo neuvottelee. Runoissa toistuva laatikko-symboli olkoon minulle maailma ja elämä. Siinä tulee välillä rajat vastaan, välillä se on ääretön.

Jos olen rehellinen (ja olenhan minä), Pääkalloneuvottelut on hämmentävä. Olen ulalla, ulapalla ja kaikilla U-alkuisilla selittämättömyyksien aalloilla, ja kyllä se välillä minua kiusaa. Mutta. Graafinen ilme on hieno, ja kiinnostus Kangaskosken kokoelmaan  pysyy yllä. Se houkuttaa nappaamaan säkeitä, säkeistöjä ja otoksia, joissa on sanomisen ainutlaatuisuutta tai ajatteluani nyrjäyttävää. Esimerkiksi tällaista: tuulen sinuun tai harhaisuus ja ymmärryksen puute ovat lähde, / josta ohimenevän maailman vaikeudet alkavat/ – -. En koe olevani (kirjan kansien lailla) fosforista valoa hohtava välkky, joka näkee tämän kokoelman pääkallon sisään tai erottaa erillisten runojen luurangon, vaan olen onnellinen joistain näkökenttääni osuvista luunpaloista, vaikka tällaisista (sallittakoon runokokonaisuuksien silpominen osia irrottaen):

– –
Nyt kuvittelet että omistat laatikon.
Ääretön tila on nyt kokonaan sinun.
Mitä unelmasi tässä painaa?
– –

– –
kaksi senttiä vasempaan ja elämä olisi toisenlainen?
– –

– –
NAPS

Tule tänne, pimeys, hiilimusta. Ollaan hämäriä yhdessä. Ei meidän tarvitse puhu tästä.

NAPS
– –

Suosittelen ennakkoluulotonta osallistumista Pääkalloneuvotteluihin. En voi lopettaa muuten kuin runon sanoin (ja siitä on otettava kuva, jotta runo-otos olisi autentinen – huomaathan lopun kaksi allekkaista pistettä):

– –
Pääkallonevottelu_katkelma

– –

Matti Kangaskoski
Pääkalloneuvottelut
Graafinen suunnittelu Leena Kangaskoski
Teos 2017
runoja
sivuja naps (tai 102).
Sain kirjan Sinikka Vuolan järjestämissä arpajaisissa kirjabloggaajien tapaamisessa WSOY:llä 5.1.2018.

Pääkalloneuvotteluissa ovat käyneet myös Omppu ja Helmi Kekkonen useiden kriitikoiden ohella.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

26 tammikuun, 2018 · 2:21 pm

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang Kangin, Harry Salmenniemen, Sara Stridsbergin, Patti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-Järvinen: Tulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally Salminen: Katrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko Soininen: Ellen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

23 tammikuun, 2018 · 6:03 am

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Uskon, että minulta jää japanilaisissa kirjoissa jotain tajuamatta, kulttuurisesti aukeamatta. Sallittakoon nyt yleistykset. Koen japanilaiskirjoissa outoutta: henkilöt etäisyyttä pitäviä, kulttuuriset viittaukset vieraita ja ilmaisun selkeys verhoaa salattua – ainakin jotain tuollaista. Murakamin kirjoissa on yleensä ilmeisiä spefi-merkillisyyksiä, mutta muissa japanilaisissa romaaneissa ymmällään oloni korostuu. (Kuuleman mukaan japanilaiset eivät pidä Murakamin kirjoja aidon japanilaisina.)

Johdattelukappaleeni liittyy Hiromi Kawakamin romaaniin Sensein salkku (S&S 2018). Huomaan romaanin alkupuolella hapuilevani. En tiedä, mistä on kysymys, kun nelikymppinen kertojanainen hengailee baareissa vanhan opettajan kanssa. Mutta sitten terhennyn: epäsuhtainen pari lähtee sieniretkelle baarinpitäjän ja tämän serkun kanssa. Tunnelma, hidastetuin liikkein etenevä toiminta ja henkilöiden arvoituksellisuus houkuttelevat minut todenteolla matkaan mukaan. Mitä tästä tulee?

Sensein salkku.jpeg

Kertoja-Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa kolmisenkymmentä vuotta, mikä vaikuttaa ääneen lausumattomalta esteeltä. Silti satunnainen kapakkakaveruus alkaa kertojalle merkitä enemmän kuin pelkkää saken ryystämistä yhdessä. Sensein salkku on epätavanomainen rakkausromaani. Se on romaani siitä, miten rakkautta vältellään. Ja se on kirja, jossa aaltoileva lähentyminen ja loitontuminen pitävät tarinaa ja sanottavaa liikkeessä.

Uneen vajotessani lokkien kirkuna kantautui vaimeana korviini. Ette saa nukkua, yritin sanoa, mutta en enää onnistunut. Minua vedettiin syvälle uneen siinä Sensein kainalossa levätessäni. Luovuin toivosta. Minua vedettiin omaan uneeni, kauas Sensein unesta. Muutama lokki kirkui aamun valossa.

Juuri tämäntapaisia tekstihelmiä romaanissa on. Pienin keinoin välittyy tilanne ja kertojan tunnetila. Tuossakin sitaatissa pinnan alla on se, miten kertoja kokee heti lähennyttään etääntymisen pelkoa. Kertojan kehittymistä sellaiseksi kuin hän on kuvaa pelkistetyimmin hänen itselleen toistama voimamantra: ”Toivominen ehdottomasti kielletty, toivominen ehdottomasti kielletty.”

Kiinnyn kirjaan hivuttaen. Annan sille luvan edetä omatahtisesti, välillä yksityiskohtia kirjaten, välillä harppoen kuukausia fokusoiden varovaiseen suhteen kehittymiseen. Teen epäsuhtaisen parin kanssa pistäytymisen kirsikankukkajuhlassa, teen pieniä matkoja, napostelen tofua, siemailen sakea, notkun baaritiskillä, ratkon haikuja – ja tunnustelen tunnelmia.

Teksti on hienovireistä olematta koristeellista, mikä miellyttää minua. Usein teen tulkintoja rivien väleistä, ja ymmärrän kuvattuja asioita siten, että ne ovat sanojaan suurempia. Sellaisia ovat mielestäni Sensein tarinat entisestä vaimostaan, esimerkiksi huikean unenomainen taikatempputilanne. Ja sellainen on kirjan konkreettinen Sensein salkku. Salkku avataan kirjan lopussa. Se sisältö on viedä jalat altani: yksinkertaista ja yhtä moniulotteista kuin koko elämä.

Japanilaisissa kirjoissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten niissä usein kuvataan vieraantumista. Myös perheenjäsenet ovat toisilleen etäisiä. Niin tässäkin romaanissa. Siihenkin liittyviä sävyjä kertoja avaa kummallisella tavalla yhtäaikaisesti peitellen ja suoraan, samalla voimakkaan kuvallisesti. Uusi vuosi perheen kanssa saa kertojan tällaisiin mietteisiin:

Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin jos olisi tilannut useita pituudeltaan sopivia vaatteita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia. Sen tapainen tunne vaivasi minua.

Kun olen lukenut romaanin viimeisen rivin, käännän tyhjän sivun. Niin luulen. Ei. Sivuille on piirretty valkoinen lehti, seuraavalle musta lehti. Romaani ei räjäytä tajuntaani, vaan tarina, kertoja ja Sensei jäävät kummalla tavalla mieleeni kieppumaan – niin kuin pitkäkestoinen hidastuskuva syksyllä puusta putoavista lehdistä. Ja kuva palaa usein ja pitkään mieleeni lukemisen jälkeen. Kaunista, haikeaa, pakotonta.

– –

Hiromi Kawakami
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porrasmaa
S&S 2018
romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Myös Älä ota sitä niin vakavasti on lukenut kiehtovan Sensein salkun.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 tammikuun, 2018 · 11:23 am

Saila Susiluoto: Metropolis

Runovuosi alkaa omalla kohdallani kohottavasti. Saila Susiluodon kahdeksas kokoelma Metropolis (Otava 2018) pysäyttää tähän hetkeen ja samalla saa siirtymään lukupaikasta ja -hetkestä menneeseen ja ajan määrittelemättömyyteen. Nautin sana-annoksista, jotka täyttävät ajatuksia ja tunteita.

– – On virhe sanoa, että kauneus katoaa. Ei se minnekään mene, se pysyy
muistissa. Pysyy silloinkin kun siitä on enää surua.

Ikiaikaiset peruskuvat toimivat: lasi, avaruus, aurinko, kuu, tähdet, linnunrata, meri, simpukka, hiekka – mitä näitä on. Ja on tyttö, jonka kautta elämä jatkuu ja jatkuu. Vaikka useiden runojen ympäristössä tuoksuu sitruuna ja basilika, luen kuvia ja tunnelmia omassa ajassani ja ympäristössäni, mutta pääni sisässä liikun sekä lähiössäni että Välimeren rantojen kaupungeissa, joissa aikaa jatkavat menneiden aikojen rauniot. Liu’untaan ajasta ja paikasta johdattavat esimerkiksi runon säkeen peräkkäiset sanat ”raunio, kehätie, linnunrata”.

Metropolis

Susiluodon runoissa on kysymys ajattomuudesta, jossa ihmisessä ovat kaikki ajat ja jossa ihminen on sama: eläjä, jonka on vaikea olla oikea-aikainen ja joka haluaa rakastaa. Vaikka geenilinja voi sammua sekunnissa, aikakerrostumat merkitsevät jatkuvuutta – lohtua ja toivoa.

Puisto vuotaa: sun luistinsilmäsi terä
raapii uurteita huokoiseen muuriin
levitän käteni ja kuin kivi siirtyisi minuun
seison tässä hetken ja olen osa historiaa:
– –

 

– –
kaikki liittyy kaikkeen, on jatkumoa, suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa
se loistaa taivaalla kuin ledketju:
sinä, jumalasta syntynyt, ja sinä, pieni vuohi
lumi joka painuu hitaasti syvemmälle, puhtaat ajatukset
– –

 

– – Me emme tiedä, maailmanhistoria jatkaa kulkuaan kuin iänikuinen ratas: kaikki toistuu, toisessa puvussa ja muodossa, useimmiten samassa. Kun nyt vilkaisemme Paperipalaa, emme näe sitä enää, usva on sen nielaissut
tai ehkä jokin muu: tämä on ainut tarina joka on jäljellä.

 

Eivät Metropoliksen runot ole vain haahuilua ajattomuustunnelmissa, on niissä myös väkevä tietoisuus aikamme laitapuolesta kuten kodittomista ja maattomista sekä mereen uponneista, rantaan huuhtoutuneista. Runojen kaupunkien kerrostumissa elävät lisäksi merkit toistuvista sodista. Runoista silti erotan suruun kytkettynä inhimillisen toiveen kaikesta hyvästä itselle, lähimmille, lähimmäisille.

– –
ja aina putoamme utopiasta joka on paikka sielussa
niin kuin hampaassa on lääkepaikka
niin kuin amputoidussa jalassa laastari

 

– –
samaan mereen, kastaa jalkansa
veteen jossa viipyy ihmisten suru ja kalojen suru
teot ja seuraukset, rannan viiva ohut kuin kaikki olisi nuorallatanssia
suunnatonta virhettä, sattumaa ja täsmällistä järjestelmää
– –

 

– –

emmekä tahdo kuin varjelusta, suojaa
kesäpäiviä hiekalla, auringon villankuumaa
tyyntä hetkeä jossa hengähtää, että valo
että päivä puskee lämmön yöhön saakka

Metropolis sisältää paljon noin sivun mittaisia proosarunoja ja puolensivuisia moderneja runoja, joissa voi olla säkeessä monen välilyönnin aukkoja. Kuin mausteena on muutamia loppusointuja. Metropoliksessa on myös runoja, jotka asettuvat purjeveneen, tytön ja ympyrän muotoon. Joissain runoissa ailahtaa uni, myytti tai satu.

Noukin runoista ajatuksia, joita haluan pyöritellä ja säilöä. Minua puhuttelevat runojen kerrokset, kiertokulku ja vastakkainasetteluiden asettuminen sekä-että-asentoon. Ihailen sanojen ja kuvien konkreettisuutta sekä niiden laajenemista tarkoitustaan laajemmiksi.

– –
mutta maailmalla on kasvot
jotka valehtelevat ja puhuvat totta samanaikaisesti
niin kuin kirous ja siunaus poistuisivat huoneesta yhtä aikaa

Saila Susiluodon Metropolis on kokoelma, johon haluan palata. Minulla on siitä visio: poimin kokoelmasta talviyönä näkyvien tähtien rinnalle runoja, jotka sopivat myös loskakeliin; keväällä katson runoja, kun möyrin henkiin heräävässä puutarhassa; matkoilla uusilta kehäteiltä vanhoihin paikkoihin selailen runojen ajattomuuksia; ehkä matkaan myös eteläiseen sitruunapuulehtoon tai meren rantaan Metropolis kainalossani. Löydän runoja hetkiini, joissa missään ei ole mitään järkeä tai mistään ei tule mitään. Runot pitävät jalkani hiekassa ja pääni linnunradalla. Lopuksi haluan lainata kokonaisen runon, sellaisen, jossa mielestäni säkenöi kokoelman tähdistöstä yksi.

Tyttö kantaa kaupunkia selässään
se kiertyy simpukasta    niin kuin muurahainen vetäisi lasista lankaa
valokuituverkkoa talojen välille, miksi emme kantaisi tätä kaikkea
kallioiden mustia, rapistuneita rakennuksia, joutomaata
taivasta joka on käristynyt paahtoleipä, savuavia tunneleita
rakkautta joka ottaa yhä tuntemattomampia muotoja
kasvun ihme: sinä joka olit kerran trilobiitti
tai sinä joka olit pelkkä uurre kiven nahassa
minä tiesin mitä sinuun kätkeytyi: maailman kaikki sanat

– –
Saila Susiluoto
Metropolis. Merkintöjä kadonneesta kaupungista
Otava 2018
runoja
101 sivua.
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski (hieno visuaalinen ilme)
Lainasin kirjastosta. (Ostan itselleni.)

#runo2018

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

20 tammikuun, 2018 · 6:18 am

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen kirja tuottaa kihelmöivää lukunautintoa. Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017) sisältää 10 novellia, joissa päähenkilönä on mies. Hän voi olla teini-ikäinen tietokonepeluri yläkoulun päättäjäisrellestyksessä, nuori mies esikoistaan odottamassa tai ikääntyneempi herra kotipalveluasiakkaana. Aivan raiteillaan ei ole kenenkään elämä.

Koistisen novelleja yhdistää nyrjähtäneisyys. Tapahtumat ylittävät tavanomaisen tai niissä voi ilmetä outo käänne, mutta se ei ole välttämätöntä. Näiden novellien vinksahtaneisuus rakennetaan kerronnan ja kielen avulla. Rapsakka virke vie tunnelmaan, jota sanavalinnat tukevat. Tavallaan on totista, eikä kuitenkaan, mutta jotain merkillistä on meneillään. On ilo viihtyä omaperäisen tekstin huomassa. Se upottaa maailmoihinsa sekä kuvattuihin henkilöihin ja tilanteisiin.

Tahdon konkretisoida edellistä autenttisin näyttein. Otan kaksi poimintaa siitä, miten novellien miehet kuvaavat rakkautta. Koistinen osaa ujuttaa maanläheisen lähestymisen odottamattomaan ajattelutapaan. Pätkät ovat novelleista ”Kekkosen lasit” ja ”Mies joka laski miljardiin”.

Katselin, kuinka kaari-ikkunan valo reunusti Katjan hiukset. Tunsin rakkauteni Katjaa kohtaan erilaisen voimakenttinä. Se perustunne teki elämästä aika kodikkaan. Rakastin häntä kun voitelin paahtoleipää, rakastin kun puin takkia päälleni, ja kun puhdistin kanadanhanhien jätöksiä kumisaappaasta. Se oli perusväri, johon muut tunteet sekoittuvat, työpäivien jälkeen olin rakastunut-turhautunut-vetämätön, kun katsoin sotauutisia olin rakastunut-vetämätön.

Ei Maisa tuntunut painostavalta eikä kyllästyttävältä, mutta ei aiheuttanut myöskään vastakkaista tunnetta, ei-kyllästymistä, ei-painostavuutta. Puolisolta kuitenkin odotti jonkinlaista vastavoimaa tyhjyydelle. He muodostivat yhdessä kuvion, joka piti rikkoa, täräyttää asiat uuteen asentoon. Sädehoitokin auttoi syöpään, vaikkei se mitään hoitanut vaan pelkästään rikkoi ihmislihan sisäisen rauhan.

Huomautan, etteivät Koistisen novelleissa rakkaussuhteet ole oleellisinta – muista syistä sitaatteihin tematiikka valikoitui. Nuo edellisten sitaattien novellit ovat kokoelman suosikkejani, mutta jokaista viimeisteltyä, tarkkaa, rosoista ja yllätyksellistä novellia voisin ihastuneena retostella.

Mies joka laski miljardiin

Tämä vielä novellista ”Mies joka laski miljardiin”: se on kuin minikehitysromaani, jossa käydään läpi yhden miehen kasvu ja kehitys peilaten pakkomielteeseen. Novellin kepeyteen yhdistyy kipeys. Minua viehättää monen muun seikan ohella se, että henkilö, jolla on salainen omituisuus, löytää netistä vertaisryhmän. Ei siis ole ainutlaatuisia merkillisyyksiä, vaikka päähenkilö – miksei myös lukija – niin luulisi. Kaltaisia on, mutta jokainen elää silti ainutlaatuisesti omien kummallisuuksiensa kanssa.

Yksi suosikkini on vielä mainittava ja annettava peukutus eli novellihaasteen lukuvinkkisuositus. ”Siilit tuijottavat” kertoo lääkäriaseman omistajasta, joka etsii paineidenpurkua lypsylehmän roolissa. Ei siitä sen enempää. Lue ja nauti sellaisesta, mitä et todellakaan olisi itse keksinyt. Ehkä.

– –

Olavi Koistinen
Mies joka laski miljardiin
Kosmos 2017
10 novellia
216 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita postaajia ainakin Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa ja Tekstiluola.

Kirja natsaa novellihaasteeseen.

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

17 tammikuun, 2018 · 8:00 am

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.

Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.

Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.

Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.

Masennuskomedia

Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.

Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.

– –

Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos lipusta bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

16 tammikuun, 2018 · 6:16 am

Fiona Barton: Leski

Taas on toimittaja ryhtynyt jännäritöihin. Fiona Barton näki työurallaan oikeussalidraamoja, ja häntä jäivät hiertämään tilanteet, joissa syytetyt näkyivät mediassa puoliso vierellään. Barton pähkäili, mitä sitten tapahtuu, kun pariskunta sulkee kotioven ja on kaksin. Siitä syntyi Leski (Bazar 2018).

On virkistävää lukea trilleri tavanomaisesta poikkeavasta asetelmasta. Kirjan keskiössä on leski, jonka miestä syytettiin pienen tytön katoamisesta. Mies, nimeltään Glenn, kuoli bussin alle, kun rikos oli vielä selvittämättä. Kirjassa asiantilaa setvitään lähinnä Jean-lesken, naistoimittajan ja poliisimiehen osuuksin. Niin viivähdetään välillä lesken menneisyydessä, avioliiton tilassa ja myös muiden henkilöiden menneessä ja nykyisyydessä.

Leski

Pidän luotaantyöntävinä lapsiin kohdistuvien väkivalta-, lapsiporno- ja pedofiiliaiheisiin keskittyviä jännäreitä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, että työnnän tässä kirjassa tuon tematiikan taka-alalle ja keskityn rikoksesta syytetyn miehen ja hänen vaimonsa dynamiikkaan. Mitä puoliso suostuu näkemään tai olemaan näkemättä? Kyllä trillerin ydin on siinä, onko mies syyllinen, mutta kiinnostavampaa on, miten epäillyn vaimo siihen ja kaikkeen muuhun suhtautuu. Trilleriä on myös se, millainen on Jeanin ja Glennin avioliitto.

Glenn olisi saanut kohtauksen. Jopa ennen niitä poliisijuttuja hän halusi pitää asiat yksityisinä. Me olemme asuneet tässä talossa vuosikausia, koko avioliittomme ajan, mutta – niin kuin naapurit vähintäänkin mielellään kertoivat toimittajille – olemme aina pysyneet etäisinä. Eivätkö naapurit aina sano niin, kun naapurista löytyy ruumiita tai pahoinpideltyjä lapsia? Mutta meidän tapauksessamme se oli totta.

Leski näyttää median mahtia ja jahtia. Mediatalojen tulee tavoitella lööppinäkyvyyttä kaikin keinoin, ja kilpailu on kovaa. Kirja pistää miettimään sitä, mitä tapahtuu ihmisille lööppikohujen takana. Tuomioistuimessa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta mediassa retostellaan estoitta. Mediakuluttajat kääntyvät kohuhenkilöä vastaan, ja seurannaisvaikutukset ulottuvat perheeseen, ystäviin, työhön – sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Entä jos kaiken härdellin keskellä syytetty on syytön? Tai jos hän on syyllinen, miten käy läheisille?

Herald on löytänyt meidät. Löytänyt meidät ja valokuvannut meidät: ”Sieppaaja lekottelee vaimonsa kanssa auringossa eksklusiivisessa piilopaikassaan Dordognessa” sillä aikaa kun Dawn Elliot ”jatkaa epätoivoisesti lapsensa etsintää”. Seuraavana päivänä Tom lukee otsikot meille puhelimessa. ”Tom, mehän olemme täällä vain siksi, että meitä jahdataan”, minä sanon. ”Ja Glenn on tuomioistuimessa julistettu syyttömäksi.”
”Niin on, Jean, mutta lehdet ovat perustaneet oman tuomioistuimen. Mutta ennen pitkää ne siirtyvät seuraavaan aiheeseen – ne ovat kuin lapsia, niiden huomio kääntyy helposti muualle.”

Toimittajat ja poliisit ovat vakiokalustoa jännäreissä. Yleensä heidän välinsä ovat jännitteisiä, vaikka onhan noita muitakin toverillisia toimittaja-poliisi-suhteita niin kuin tässä kirjassa. Leskessä siis hienotunteisesti kaveerataan. Ammattilaisina toimittajaa ja poliisia kuvataan, ja ihan uskottavasti; hiukan pakonomaisesti raotetaan pikkaisen privaattipuoltakin.

Lopputulema on, että Leski on kelpo viihdejännäri. En sitä poikkeuksellisen erikoisena, syvällisenä tai omaperäisenä pidä, mutta tarinassa on toimivia ideoita. Jonkin verran olisin juonta tiivistänyt. Joitain juttuja arvasin aika alkuvaiheessa, mutta pitihän Leski otteessaan.

– –

Fiona Barton
Leski
suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2018
trilleri
376 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Kirja ilmestyy 16.1.2018.
Moni bloggaaja on jo Lesken lukenut, esimerkiksi Hemulin kirjahylly, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi  ja Rakkaudesta kirjoihin,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: