9 maaliskuun, 2018 · 6:08 am

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Näit oikein. Klassikkonäytelmän otsikon henkilönimet ovat todellakin toisinpäin: Julia & Romeo. Mutta ei hätää. Ei Shakespearen tarvitse kääntää haudassaan kylkeä. Kansallisteatterin ajantasaistus Romeosta ja Juliasta kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja tarinaa: painotus on aivan oikein.

Esitys korostaa ajattomuutta eri aikakausien puvustuksella ja melko säästeliäällä lavastuksella – jos jätetään eleettömyydestä pois ruusuin koristellut parvekkeet ja hippipapin ripputuolivankkurit. Tanssiosuudet ovat tyyliteltyjen reivien tapaisia. Musiikki täydentää tunnelmia, ja taitava soittaja-laulaja-pari (Mila Laine ja Aleksi Kaufmann) vaihtaa suvereenisti soittimia ja tyylejä. Toisen puoliajan alun selloduetto hyrisee yhä kehossani. Eli esityksen aineelliset ja aineettomat kulissit ovat kunnossa – sitten sisältöön.

Ihailen shakespearelaisen runotekstin sujuvuutta ja sävykkyyttä. Se virtaa luontevasti näyttelijöiden puheena, ja jos joukkoon ujuttuu jokunen ”okei” tai muu uutuus, ei se korvaa kivistä. Kun luin uuden käännöksen Romeosta ja Juliasta (suomentanut Marja-Leena Mikkola), innostuin tekstin vivahteikkuudesta, jossa karkeudet vaihtuvat hetkessä herkistelyksi. Tuo tyylivaihtelu on Kansallisteatterin tulkinnassa onnistuneesti säilynyt.

Ensimmäinen puoliaika ilmentää uhittelua ja ilottelua. Lähtötilanne tehdään selväksi: kaksi sukua on vastakkain ja nuoriso käy kuumana. Viihdyttävyys korostuu, mutta överiksi ei vedetä, vaikka yleisöä nauratetaan miesmäisellä imettäjällä ja hörhöpastorilla. Toinen puoliaika keskittyy traagiseen rakkaustarinaan. Taustateemana voisi mainita aikuisten vihanpidon ja vallankäytön seuraukset.

Ja sitten pääasiaan, hehkuvaan teinirakkauteen. Kannattaa palautta mieliin, että Shakespearen Julia on 13-vuotias, Romeo vähän vanhempi. Lähtökohtaisesti ajatus lasten naimapuuhista hämmentää, mutta draama vie mennessään moiset mietteet. Näytelmää totisesti sulostuttaa pääparin raikkaus ja aitous. Ihastuneiden silmäykset, sanailut ja suukot välittävät lemmen leiskuntaa silloin, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Kansallisteatterin päänäyttämö täyttyy näiden nuorten (Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen) läsnäolosta.

Julia & Romeo

Mutta miksi nimien vaihdos päittäin? Ihan syystä. Siinä missä Romeo on haaveileva runopoika, Julia on aktiivinen toimija. Romeo on impulsiivisten tunteiden vietävissä, esimerkiksi ihastus vaihtuu helposti toiseen ja kiukku leimahtaa harkitsemattomasti. Julia rakastuneenakin punnitsee vaihtoehtoja, haastaa ja pistää tapahtumaan. Esimerkiksi kun Julia junailee ratkaisua Veronassa, Romeo vain notkuu unelmoimassa mantovalaisella parvekkeella. Ja palautanpa mieleen teinien hääyön: kumpi on ujo herkkis, kumpi tavoitteellisen aloitteellinen?

Julia & Romeo varmasti vetoaa nuorisoon, mutta tehoaa se tällaisiin tätsyköihinkin. Ohjaaja Jussi Nikkilän ja sovittaja-dramaturgi Anna Viitalan painotukset toimivat ja tuovat tuoreutta. Perinteiseen tapaan tahdon hieman marista pituudesta, eli jonkin verran tepastelua sieltä täältä typistämällä kesto olisi supistunut reiluun kahteen tuntiin sykähdyttävyyden kärsimättä.

Näytelmän loppukuva on pitelemättömän romanttinen tähtisumuineen. Kaunista. Hieman jään miettimään, millä tavoin se glorifioi peruuttamattomat tunneteot. Shakespearen opettavaiset loppupuheet kostonkierteen tuhovaikutuksesta on jätetty esityksestä pois. Lavalle jää leijumaan päättymätön rakkaus. Suon sen. Sanoinko jo? Kaunista.

– –
Julia & Romeo
Kansallisteatteri, ensi-ilta 7.3.2018
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilta: tässä.
Kiitos bloggariklubille pääsystä ensi-iltaan.

Omppu on jo postannut Julian showsta, samoin Arja.

Lisää Romeo ja Julia -aiheesta voi lukea blogistani: Shakespeare-tekstikokemukseni, kertomukseksi selkoistettu Mari Elomäen versio ja Jari Järvelän tehokas modernisaatiromaani. Shakespeare-toivioretkestäni Veronaan ja Mantovaan voit lukea tästä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: , ,

8 maaliskuun, 2018 · 6:00 am

Klaaran päivän selkokirjahaaste

Tänään juhlitaan naistenpäivää. Minulle se merkitsee muun muassa tasa-arvosta muistuttamista. Päivä muistuttaa myös siitä, ettei joidenkin ominaisuuksien vuoksi sysätä marginaaliin. Siksi lanseeraan naisille, miehille ja muunsukupuolisille tänään Klaaran päivän selkokirjahaasteen. Näin se menee:

1. Lue ainakin yksi selkokirja.
2. Jos olet bloggaaja ja innostut haasteestani, ilmoittaudu tähän postaukseen. Ilman muuta osallistuminen on vapaata ilman ilmoittautumistakin.
3. Jos olet bloggaaja, postaa selkokirjasta heti, kevään ja kesän aikana tai viimeistään 12.8.2018.
4. Jos olet lukija, voit ilmoittautua selkokirjan lukijaksi tähän postaukseen – tai lukea ilman ilmoittautumista.
5. Julkaisen koontipostaukseni Klaaran päivänä 12.8.2018. Bloggaaja: linkitä silloin juttusi koontiin. Lukija: kommentoi kirjablogeihin lukemistasi selkokirjoista.
6. Merkitse somessa lukukokemus ja postaus: #selkokirja.

selkokirjahaaste2018

Selkokirjat ovat sisällöltään, rakenteeltaan ja kieleltään yleiskieltä helpompia. Ne tarjoavat kirjaelämyksiä lukijoille, joille lukeminen on hidasta tai joilla on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia. Selkokirja voi sopia myös lukuhaluttomalle, joka kuitenkin voisi innostua kirjallisuudesta. Selkokirja voi avata portin kirjojen ja kielen maailmaan.

Eikö sinustakin ole aika välittää tietoa ja kokemuksia kirjoista, jotka tukevat tasa-arvoisia mahdollisuuksia nauttia kirjallisuudesta?

Selkokirjoja on eri-ikäisille ja monista genreistä. Vuosittain selkokirjoja ilmestyy parisenkymmentä nimekettä. Osa kirjoista on kirjoitettu alunperin selkokielisiksi, osa on muokattu klassikoista tai muista kiinnostavista jo ilmestyineistä kirjoista. Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

Eniten selkokirjoja julkaisevat Opike, Avain, Reuna ja Pieni Karhu. Löydät selkokielisiä uutuuskirjoja myös heidän sivuiltaan ja katalogeistaan. Olen postaillut vuosien varrella selkokirjoista ja kevään aikana kirjoitan uutuuksista, joten vinkkejä löytyy myös blogistani avainsanalla selkokirja.

selkologo

Selkokirjat tunnistaa logosta.

Selkeästi tervetuloa Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen!

selkokirjoja

Nippu selkokirjoja. Lue myös Kirsin kirjanurkan otantajuttu viime vuoden selkokirjoista: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2018/01/selkoa-selkokirjoista.html

27 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

5 maaliskuun, 2018 · 4:46 pm

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin minäkertoja kuvaa elämäänsä esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Hän etenee kronologisesti ensimmäisen vuoden ja välillä poikkeaa muistelemaan ex-mieheen, nuoruuteen ja lapsuuteen liittyviä asioita. Vuoden mittaan katoavat odotukset esikoisromaanin vaikutuksesta elämänotteeseen. Myös kirjan vastaanotto on pettymys. Yksinäisyyden ja vierauden tunteet lisääntyvät. Se johtaa perimmäiseen kysymykseen:

Miksi minä elän?

Pähkäilen kerrontakerroksia. Romaani alkaa tutulla kuvauksella minäkertojan asunnosta. Sama kämppä kattokoukkuineen ja palmuineen tuli minulle tutuksi Turusen Hanna-novellissa (antologiassa Jatkuu!). Novellin statementit patriarkaalisesta kaanonista ja epätasa-arvoisen sukupuolittuneesta kohtelusta toistuvat romaanissa. Tunnistan riipaisevasti Turusen Sivuhenkilö-romaanista samat yksinäisyyden uhat ja mahdollisuudet kuin Turusen Hanna-novellissa ja Canthin Hannassa.

*

Kerronta ja tyyli on tunnistettavissa Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö. Tarkka virke, selkeä sanonta tallentaa havaintoja, tilanteita, ajatuksia ja toimintaa. Välillä on listauksia, jopa proosarunon kaltaisia. Ja varjolista kaanonkirjoista. Päänsisäisen paljastaminen tapahtuu kaikkiaan nasevasti. Esimerkiksi hetket, joissa kertojan tunne sanoo muuta, mutta suu käy kiltisti. Ja häpeän hellittämätön ote.

Sivuhenkilö

Kansikuvassa kuihtuvat esikoiskirjapalkintokukat.

Joukossa on purevuutta ja kitkeryyttä sekä hauskoja huomioita, tarkkailijan väläyksiä etenkin taidepiirien kokoontumisissa, myös perheen parissa. Minua huvittavat ilmaisut tyyliin ”maamme huomattavin sanomalehti”, ”kuuluisa ystäväni” – osoittelevat peitot selvästi tunnistettavien asioiden ja henkilöiden päällä.

Kuka kertoja on? Fiktiorakennelma? Sekä-että-hahmo mielikuvitusta ja kirjailijaa, ”Saara Turunen”? Vai ”oikea” Saara Turunen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanin ilmestymisen jälkitunnelmissa? Oikeasti tunnistettavuus, ”oikea”,  hämmentää minua, koska olen kasvanut antibiografiseen kirjallisuuskäsitykseen. Sen tökkiminen saa minut miettimään todellisuuden luonnetta. Sitä, miten asiat näen – tai miten kirjailija näkee ja välittää maailmaa, joka kirjassa muuttuu tarinaksi.

Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun vain kannattaisi sanoa, että kyllä joka sana on omasta elämästä poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö lukijat epäilemään totuutta, kuten kirjailija Kjell Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menekin tässä nyt vessaan. Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Oliko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistui hyvältä?

Noin suoraan Sivuhenkilön kertoja vastaa totuustivaamisiin. Hän kertoo suoraan sekin, miten kertoja kokee ymmärtämättömän kritiikin, sitä myötäilevät blogijutut, kustantamon panostuksen tai sen puutteen, tuttavien kyselyt myynnistä, perheenjäsenten kirjahämmennyksen jne. Hän kertoo suoraan esikoisromaanin tavoitteet ja teemat. Esikoisesta ”viisastuneena” tämän kirjan nimi on suora: miltä tuntuu olla sivussa itsestä, parisuhteesta, perheestä, ystävistä, työstä, erilaisista yhteisöistä.

*

Sivuhenkilö pistää miettimään. Mitä voi julkaista taidekokemuksista? Piti lukea oma Rakkaudenhirviö-postaus ja tarkistaa, kuulunko mutta-varautujiin, HS-kritiikin myötäilijöihin vai johonkin muuhun leiriin. Turunen kuvaa sitä, miten vereslihaisesti tekijä odottaa ja tutkii palautetta. Hän huomaa ystävälle antamastaan palautteestaan arvioimisen vaikeuden.

Myöhemmin jään miettimään, miten hankalaa taideteoksista puhuminen ylipäätään on. En oikeastaan tiedä, miten niistä voisi keskustella loukkaamatta toista. Ehkäpä olisi tarkasteltava ainakin niitä syitä, miksi haluaa puhua kriittisesti. Siis että onko sellaisen takana halu auttaa toista, vaiko jotakin ihan muuta, kuten oman erinomaisuutensa korostaminen.

Niinpä – mitä arviointi sitten tarkoittaa kritiikeissä ja blogijutuissa? En juuri tunne taiteilijoita, eikä teostulkinnoissani ole tarkoitus kirjoittaa heistä henkilökohtaisuuksia, silti on mahdollista, että he ottavat jutut henkilökohtaisesti. Pitääkö minun alkaa säästellä sanojani vai taiteilijoiden kasvattaa paksua nahkaa niin kuin Turusen kirjan kertojaa kehotetaan tekemään? Kun muotoilen mielipiteitäni, pöyhkeilenkö omien oivallusten ihmeellisyydellä?

Jokaisen julkisesti kirjoittavan täytyy tiedostaa ja määritellä toimintatapansa. Niistä ja teoskokemuksesta on syytä rehdisti ja perustelevasti kertoa. Sitä ei voi välttää, että tekijöiden ja lukijoiden (joita ovat myös kriitikot ja bloggaajat) joukossa on erilaisia maku-, tyyli-, aihemieltymyksiä.

*

Sivuhenkilössä melankolia ja erillisyys vallitsevat, vetävät pinnan alle. Loppua kohti pääsen kertojan kanssa haukkaamaan happea. Tukahduttavien asioiden vaikutus vaihtelee eri aikoina. Ja kirjoittaminen on keino käydä niitä läpi. Turusen taiteilijaromaani vakuuttaa kaihtelemattomuudellaan. Se avaa rohkeasti matalat mietteet. Pidän siitä, miten vahva näkemys ja olemisen hauraus yhdistyvät. Pinnalta yksityinen, tunnuksellinen purkaus sisältää jälleen kerran yleisiä, jaettavia asioita.

Mieleeni tulee tilanne viime syksyltä, kun olin teatteri Jurkan näytelmän Kim, Lekki ja Namwaan ennakkoesityksessä. Sen jälkeen haahuilin metrin päässä dramaturgi-ohjaaja Turusesta ja odotin, että hän päättäisi juttunsa tuttavansa kanssa, jotta olisin saanut esittää henkilökohtaiset kiitokset hienosti päähenkilö-kertoja-kirjailija-näkökulmia kieputtavasta Hanna-novellista ja kerrontatyyliltään taitavasta Rakkaudenhirviöstä. Siinä sitten pyörin miettien, millä sanoilla kiitokseni esittäisin. Hetken pälyilin, enkä kehdannut kakistaa kiitoksia ääneen. Miltähän sekin kirjailijasta näytti ja tuntui?

– –

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Tammi 2018
romaani
7 tuntia 12 minuuttia, lukija Anni Kaaja
162 sivua.
BookBeat: kuuntelin alun, luin loput eKirjana.

Taitelijaromaani

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2018 · 8:24 am

Kansallisteatteri: Lemminkäinen

Kävin riemastumassa Kansallisteatterissa. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen on kekseliäs kuvaelma, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kalevalalainen Lemminkäinen hoitelee romurautabisneksiä ja kilpailee niistä Pohjan akan, Louhivuoren, kanssa. Tai Lemminkäisiä on kyllä kaksi, vetelä veli ja sisukas sisko, ja hommaa tosiasiassa pyörittää Lemminkäisen äiti luotettuine palvelijoineen. Liukkaanlaiskan Lemminkäisen turhautunut Kyllikki-vaimo kyllä uhkaa bisneksien sujumista. Keskeisen perheen/firmanjäsenen yritysloikkaus ratkaisee asian. (Miten muuten kävi firmalle nimeltä Lemminkäinen?)

En tiedä, miksi edes kerroin juonentyngän. Ei se ole oleellinen. Näytelmää vievät eteenpäin rajattujen ominaisuuksien hahmot ja heidän suhteidensa hierre – mutta se ei näytelmää nosta tai romuta. Oikeastaan moni asia  jää huitaisuksi, yhden piirteen pintaraapaisuksi ja etenkin loppupuoliskon ratkaisut turhanaikaiseksi touhuiluksi. Se ei haittaa.

Lemminkäinen on silkkaa teatteria – sanan monessa mielessä. Se on tyystin tietoinen siitä, että se on kuvaelma katsojien huviksi. Se myy itsensä minulle, vaikka siinä on kuluneita juttuja kuten ryyppyreissuilla naurattamista. Esitys juhlii esittämistä.

Näytelmä nojaa kieleen, mutta ei vain siihen. Mutta ensin kielestä. Niitä on monia. Suomen kalkatus kalevalaisesta runorytmistä aleksiskivityyppiseen sanailuun sekä Leino– ja Linna-lauseisiin sopii näyttelijöiden suuhun. Näyttämöllä näen esimerkiksi hienoja hetkiä alkusointuisesta loruttelusta. Tekstitaidon lisäksi näyttelijäjoukko ja muusikkopari välittävät liikekielellään ensembletyyppistä hioutumista ja omistautumista sille, mitä he tekevät.

Samaan aikaan toisaalla (3.3.2018): Saara Aalto kisailee itsensä kanssa, mikä kolmesta bling-bling-biisistä koketeeravine koreografioineen päästetään eurooppalaisille viisuestradeille. Istun silloin Kansallisteatterin katsomossa tuijottaen lavalle, jossa paljetit kimmeltävät ja esiintyjäjoukko huhkii sellaisia show-numeroita, että valitsisin porukan samantien laulamaan ja tanssimaan Euroopan suohon.

Tämähän on musiikkiteatteria tanssillisin korostuksin! Tämäkin. Kun on vähintään vuosikymmen kärsitty teatterin videovaltaisuudesta, nykyisin näyttämöillä lauletaan, musioidaan ja tanssitaan – on draamanlaji mikä tahansa.

Lemminkäisessä laulu, lyömäsoittimien kalisuttaminen, koreografiat ja liikkeellinen lavan hallinta ihastuttavat. En usko, että vähään aikaan verkkokalvoiltani häviää esimerkiksi luikertelevan lieto Lemminkäisen kaatuilutaituruus tai Louhivuoren kimaltava kiemurtelu ehtoisana show-emäntänä. Ja kunnia sille, että hulvattomuuksien välissä on herkkiä kalevalaisia lauluja kuten Kyllikin viisu miniän kohtalosta tai moniäänisiä, kauniisti soivia kuoro-osia. Hienoa työtä koko lavahenkilökunnalta!

Hurmeen Niemi hurmaa kirjallisena, sivistyneenä sekametelisoppana, ja sanoisin nyt näin, että Niemen nokasta irronneet irtovitsit ja ideat toimivat mainiosti näyttämöllä. Suurta sanomaa en sieltä erota paitsi tietysti sen, että kumartakaamme kulttuurihistoriallemme, älkäämme langetko bisnesjargoniin – ja eläkäämme esityksen jälkeen niin kuin ennenkin.

Lemminkäinen

– –

Lemminkäinen
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö (ensi-ilta 28.2.2018, esitys 3.3.2018)
Teksti ja ohjaus. Juha Hurme
Näyttämöllä: Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos lipusta Bloggariklubille!

Blogeissa mm. Kirsin Book Club.

P. S. Muista musiikkia ja tanssia draamaan ujuttavista viime aikojen esityksistä: Sudenmorsian (Avoimet ovet) ja Veriruusut (KOM).

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

3 maaliskuun, 2018 · 7:14 am

Kim Leine: Kuilu 

Kim Leinen romaanin Kuilu (Tammi 2018) ahmaisen kunnioittaen sen rakennetta, kieltä ja kerrontaa, joilla raadollinen veljesparitarina minulle välitetään. Raskaiden aiheiden tiiliskiviromaanin luen nopeasti, mutta sulateltavaa siinä riittää pitkään. Jotta pääsen ajatusteni alkuun, lainaan kirjailijaa itseään, romaanin loppusanoja:

Romaanin perustana ei ole elämäkerta, ei ainakaan minun kirjoittamani, vaan elämänkaari toimii rakenteellisena periaatteena. Sen sijaan romaanin herättävät henkiin väärät, epämoraaliset, törkeät ja häpeälliset teot, kaikki ne virheet ja typeryydet, joita kirjailija pakottaa hahmonsa tekemään ja joiden seurauksia nämä yrittävät koko elämänsä vältellä.

Tanskalaiset kaksoset Ib ja Kaj Gottlieb osallistuvat vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan, mikä vaikuttaa ratkaisevasti veljesten elämänkulkuun ja -otteeseen. Sitä ennen heidän elämäänsä on määrittänyt äidin varhainen kuolema. Romaani päättyy vuoteen 1944, joten natsien nousu ja Tanskan miehitys vastarintaliikkeineen kuuluvat oleellisesti romaaniin siinä kuin 1920-30 -lukujen villi kausi.

Kuoleman ja sodan vaikutus ihmiseen paljastuu romaanissa puistattavana. Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa. Ydinkokemukseksi nousevat Kajn tunnelmat punaisten teloituksessa.

Latausotteet kalahtelevat rivissä, ja kymmenen kivääriä osoittaa viittä naista, ja hiljaisuus on ehdoton, ja näiden seluntien väliin työntyy ikuisuus, ja Kaj tuijottaa lumoutuneena tätä arvoitusta, tätä kuilua, ja hän on liian turta kuullakseen käskyä numero kaksi – Tulta! – tai laukauksia tai kaikua joka kajahtaa metsässä tai siipien havinaa kun linnut lehahtavat lentoon puista, hän näkee vain miten kaarna kuoriutuu äänettömästi puunrungoista kaivannon takana ja miten naiset putoavat siihen takaperin ikään kuin äkillinen tuulenpuuska puhaltaisi risuaidan kumoon. 

Käänne toistuu vuosikymmeniä myöhemmin, kun Kaj käy sotakirjeenvaihtajana Tampereella ja muistelee vuoden 1918 sotakokemuksiaan.

Verta oli niin paljon. Minne kaikki veri joutui? Hänestäkin vuoti vähän verta, hän valutti sen maahan, jätti sen siihen, keräsi luunsa ja palasi kotiin. Oliko se virhe? Täällä, lähes tuntemattomalla taistelutantereella, hän kätteli itseään ja jätti jäähyväiset. Hän jakautui kahtia, siksi joka hän oli ja siksi joka hänestä tuli.

☼

On varmasti suureellista sanoa, että romaani kuvaa elämän tarkoitusta –  tarkoituksen arvoitusta ja sitä, että se sisältää paljolti tarkoituksettomuutta. Mikä elämän tarkoitus edes voi olla, koska ihmiset tekevät toisilleen kaameuksia, unohtavat kaiken inhimillisyyden ja ottavat kontolleen päättää toisten elämästä ja kuolemasta? Tai mitä se oikein on, että karmeuksien kuvauksessa on kolkkoa kauneutta, jota ei oikein edes tohtisi tunnustaa? Hyvä on: kiergegaardilaisittain ei ole absoluuttista totuutta.

Romaanista voisi kertoa vaikka kuinka paljon. Sen runsaus pursuaa veljesten ihmissuhteista ja toiminnasta. Valtaosa romaanista kerrotaan Kajn kautta, hän tulee veljeään tutummaksi: poukkoilu, naiset ja aistimusten jahtaaminen. Ib tavataan välillä – tai oikeastaan hänen jäätynyt psyykensä. Se välittyy himoina ja tekoina, joita päivänvalo ei kestä. Hän ei todellakaan toteuta lääkärinammattinsa Hippokrateen valaa. Romaani päättyy Ibin sotapäiväkirjaan. Sen avainlause sopii koko romaaniin on kyse sitten sodasta tai rauhasta: ”Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta.”

Kuilu

☼

Mielessäni pyörivistä kirjan teemoista poimin vain pari. Ensinnäkin Kuilu kertoo ihmisen osasta. Siksi päähenkilöinä ovat identtiset kaksoset, jotka jakavat samat geenit, varhaisvuodet ja sotakokemukset. Silti he näkevät ja tuntevat eri tavoin ja kulkevat eri suuntiin. Veljeysteema osoittaa myös sen, miten niin lähellä toisiaan olevat eivät kuitenkaan pääse tai päästä toisiaan lähelle. Sellainen ihminen lopulta on, eksistentiaalisesti erillinen, vaikka joitain yhteisiä kokemuksia voi jakaa ja ne yhdistävät.

Kuolema seuraa veljeksiä. Vähintään se vaikuttaa Kajn läheisten sairauksina. Vastapooli rakkaus käväisee myös. Kohteet vaihtuvat, tiuhaankin, mutta rakkaudelta se hetkittäin vaikuttaa. Sitä selvemmin esiintyy elämää ylläpitävää seksuaalisuutta. Se ei ole useinkaan siloista tai suloista, se on pakottavaa tarvetta, himoa tai hyytävää laskelmointia hengenpitimiksi – tai sekä-että. Rakkaus on myös jotain sellaista, josta pitää luopua, eikä se Kuilun maailmassa ole aina kaukana väkivallasta.

Minua askarruttaa veljesten sukunimi, Gottlieb. Rakkauteen ja jumalaan liittyvä nimi ei voi olla sattumaa. Jumalan läsnäolosta ei voi puhua, ja jos sitä on, sitä luonnehtii lähinnä tyhjyys ja hiljaisuus, vaikka Kaj opiskelee teologiaa ja muiden henkilöiden puheissa vilahtaa hetkittäinen synnintunto. Jumalan sanan mukaan ei elämää eletä sota-aikaan eikä sotien välissä.

☼

Leinen edellinen suomennos Ikuisuusvuonon profeetat hullaannutti minut. Taidan pitää sitä yhä ykkösenä, vaikka Kuilu vaikuttaa ja vakuuttaa, sillä Profeetat tempasi täysillä matkalle vanhaan Kööpenhaminaan ja salaperäiseen Grönlantiin. Kuilu sen sijaan kertoo kirjallisuuden jo monesti kaluamista sodista. Kertoo se muustakin, mutta sodat räjähtävät silmilleni, ja niiden rankkuudessa olen rypenyt viime aikoina usein. Tuskin kaksoisveljien tarinaa ja romaanin tavoitteita olisi haavoittanut pieni tiivistys Kuilun loppupuoliskolla. Taitavaa Leinen teksti eittämättä on. Hänen romaaneilleen on yhteistä kihelmöivä arvaamattomuus ja ihmisyyden pinnanalaisten virtausten pulppuaminen virkeaaltojen harjalle.

Vaikka esitän edellisessä kappaleessa pienen varauksen, Kuilu on hieno romaani. Se vie ihmisyyden kuilun partaalle. Sen pimeydessä on lukuisia sävyjä. Sieltä on mahdollisuus kivuliaasti kivuta elämän puolelle.

– –

Kim Leine
Kuilu
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2018
727 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Kirjapolkuni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 maaliskuun, 2018 · 10:31 am

Nuotio & Soininen: Sakset tyynyn alla

Isken innolla silmäni taidedekkariin. Tällä kertaa dekkaristikimppa Nuotio-Soininen sitoo jännärijuonen sota-ajan muotokuvamaalaukseen. Viimeksi he viihdyttivät Edefeltin Pariisi-kauden taulun salaisuudella Nainen parvekkeella -kirjassa.

Sakset tyynyn alla -jännärissä (Bazar 2028) tapaan edellisen kirjan päähenkilöt. Vanha herra Arvo Joenmaa Tuomas-poikineen kytkeytyvät taas Salomen seikkailuun. Juoni käynnistyy Berliinistä, vie Antwerpeniin, käväisee Italiassa ja poikkeaa Wienissä. Hieman raotan tapahtumia: taidedokumentaristi Salome innostuu belgialaisesta sarjamurhaketjusta, johon liittyy Fredric William Elwellin maalaus Girl with a Cicarette (1942).

Toisessa kädessä palaa tupakka, ja toinen on tuolin selkänojalla. Oikeassa ranteessa on musta koru. Sitten Salome hätkähtää: pöydällä naisen vasemmalla puolella on ompelutarvikkeita, lankarullia ja sakset. Sakset. Elwell on maalannut naisen ja sakset toisen maailmansodan aikana. Ja nyt joku tappaa ihmisiä iskemällä naisen kuvan uhriensa rintaan.

Maalauksen nainen on todellinen katseenvangitsija (ks. tästä). En ihmettele, että kirjailijapari on siitä innostunut ja kehittänyt sen ympärille mielikuvituksellisen tarinan. Maalaus siis lumoaa minut. Pidän lisäksi sota-ajan kirjeenvaihdosta, jossa päähenkilönä on taulun malli. Kirjeiden tyylissä on kiehtovuutta: unelmointia, raportointia, todellisuuspakoa ja natsimiehityksen ankeaa arkea.

Ymmärrän myös Salomen henkilökuvahahmotuksen: impulsiivinen taidehörhö toimii villisti ja vapaasti intohimojensa vietävänä toisin kuin on tavattu naisilta odottaa. Salome tissuttelee, vippaa, harrastaa sitoutumatonta seksiä, pettää lupauksiaan ja säntäilee mielihalujensa mukaan. Hän on rohkeasti epäsympaattinen, öykkärimäinen ja itsekeskeinen.

Sakset tyynyn alla

Alku lupaa hyvää. Valitettavasti juoneen kasautuu tukuttain sellaisia yhteensattumia, jotka romuttavat uskottavuuden. Onko Nuotio-Soininen-kirjailijapari liian nopeasti tuottanut toisen dekkarinsa? Olisiko pitänyt malttaa ja hioa juonen suoria sattumuskulmia hieman pitempään?

Aiheita vilisee taideteoksen mallin metsästyksestä sota-ajan natseihin ja vastarintaliikkeeseen sekä nykyajan oikeistopopulisteihin ja sodan heijastuksiin sukupolvelta toiseen. Salomen jahtaaman murhaajan motiivin koen lopulta kovin ontuvaksi, samoin ammottavan aukkoiseksi sen, miten roisto ylipäänsä virittää syötin. Enpä paljasta miten ja kenelle, sillä sallin kaikille kiinnostuneille omat johtopäätöksensä ja mielipiteensä.

– –

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Sakset tyynyn alla
Bazar 2018
dekkari
302 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Soiniselta on juuri ilmestynyt hieno Ellen Thesleff -romaani, ja Nuotion tuotannosta voi tutustua vaikkapa selkoistettuun Peiton paikkaan tai epätavalliseen rakkausromaaniin Mutta minä rakastan sinua.

12 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Avainsanat: ,

27 helmikuun, 2018 · 6:37 am

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Ben Lernerin romaani Lähtö Atochan asemalta (Siltala 2017) lähtee lupaavasti liikkeelle. Heti kyllä huomaan, että raiteita on monta – ja osittain ollaan raiteiltaan. Loppua kohti vauhtini kirjan kera nykii ja eksyn asemalta.

Adam Gordon on amerikkalainen runoilija, joka viettää stipendiaattina aikaa Madridissa. Hän hengailee taidepiireissä, opettelee espanjaa ja koettaa tulla toimeen itsensä kanssa. Kaksi ensimmäistä jotenkin sujuu mutta jälkimmäisen kanssa on pulmia. Notkahduksia riittää myös naisasioissa. Adamin tasapaino on herkillä. Pössyttelyn, juomisen ja psyykelääkkeiden kombo horjuttaa. Ja on muutakin.

Jonkinlainen ajatus kertojapäähenkilöllä on tutkia aitoutta ja siihen kytkeytyen hän tarkkailee kaikkea – eniten itseään – ja ottaa siten etäisyyttä kaikkeen. Niin menettää aitouden.

Lähtö Atochan asemalta.JPG

Nautiskelen romaanin alussa kirjan kielestä, Adamin tavasta kertoa ulkopuolisuudestaan ja teennäisyydestään. Herkullisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa kielimuuri kimuroittaa kanssakäymistä. Kertojan havainnointiterävyys kiinnostaa niissä. Hienon hetken koen, kun Adamin runo luetaan espanjankielisenä käännöksenä yleisölle.

Sanojen itsensä tai niiden merkitysten sijaan jokin tavassa, jolla säkeet oli järjestetty, ilmaisi aavemaista läsnäoloa espanjan takana, minun läsnäoloani, tai ehkä se oli poissaoloani: oli kuin olisin astunut tuntemattomaan huoneeseen tietoisena siitä, etten aiemmin ollut käynyt siellä, mutta nähnyt jonkin kalustuksessa, tuhkakuppiin tumpatuissa sätkissä tai suihkun viereiselle ikkunalaudalle jääneessä kahvikupissa merkkinä, jonka mukaan olin aivan hiljattain lähtenyt.

Romaanin edetessä tympäännyn päähenkilöön. On hänessä jotain säälittävää, räpiköintiä taiteellisten ambitioiden ja valheellisuuden hetteiköllä. Sääli on sairautta, sanoivat ennen vanhaan metsätöissä työkaverini. Se ajatus alkoi punkea päälle, ja olen huojentunut, kun kirjan päätyttyä pääsin Adamista eroon. Ja olen iloinen, että häneen tutustuneet naiset pääsivät hänestä eroon. En saanut surkuhupaisuudesta huvia, eikä enää kerrontataitokaan riemastuttanut.

Aistin ironiaa kirjan lähtöajatuksessa ”amerikkalainen taiteilija Euroopassa”. Lernerin näkemys aiheesta ei antanut minulle yrityksestä huolimatta uutta. Sopii romaani silti syksyllä lanseeraamaani taitelijaromaanihaasteeseen.

Ben Lerner
Lähtö Atochan asemalta
suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017
226 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Näkemyksiä muilta bloggaajilta, esimerkiksi Bleue, Omppu ja Riitta.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

25 helmikuun, 2018 · 10:04 am

Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv

Viro juhlii juuri sataa vuotta, eikä Suomen itsenäisen vuosisadan kekkereistä ole kauaa. Silläkin tavalla olemme lähellä, veljes-sisarus-kansat. Sukukieliä puhumme, ja kummallekin kansalle pienenä kieliyhteisönä oma kieli on iso osa identiteettiä. Lisäksi  kielien sisällä suhisee monenlaista puhetta: murteita.

Heli Laaksonen on tuonut suomalaiseen kirjallisuuteen oman puhekielensä kirjoitettuna, ja Jan Rahman on tehnyt samoin etelävirolaiselle puhunnalle. Lisäksi he ovat kääntäneet toistensa runoja ja pienproosapätkiä. Niitä on ilmestynyt kokoelmassa Maapuupäiv (Sammakko 2000).

Maapuupäiv

Olen kauan sitten opiskellut viron alkeet, enkä mene alkeet unohtaneena arvailemaan vironkielistä tai viron etelämurteista tekstiä. Silti uskallan väittää, että Laaksosen käännöksissä on myös kulttuurimukautusta, ei vain suoraa käännöstä. Kun Rahmanin teksteissä on paikannimiä, ne muuttuvat lounaissuomalaisille tutuiksi paikoiksi. Ja myös sanonnat mukautuvat täkäläisiksi. Taktiikka on ilmeisen sovittua, sillä samoin on tehnyt Rahman Laaksosen teksteille.

Tiettyä sukulaisuutta Rahmanin ja Laaksosen runoissa on. Niissä on tuokio tai havainto, joka laajenee mentaliteettitunnelmaksi. Esimerkiksi runo ”Ilma läämäbäminek üle ilm” / ”Maa lämppemine koko maas” on sellainen: siinä kuuman kevätpäivän korvasienipoiminta heijastaa mielentakaista.

En ihan pääse Rahmanin pienproosakertomusten taajuuksille, en kaikkien runojenkaan. Jokusen viehätyshetken koen. Laitanpa kokonaisen esimerkin alku- ja käännöskielin:

Poolõ tii pääl

Poolõ tii pääl
tull’ mullõ midägi säänest miilde
mida ma tõõsõ poolõ tii pääl jo
kümme kõrd ärq jõudsõ unõhta

Pualmatkast

Pualmatkast
mää muista semmose assia
mitä mää toisel puoliskol
ehri jo kymmenen kertta unhotta

Tämän kokoelman Laaksos-runoista suuri osa on minulle tuttuja aiemmista Laaksosen kirjoista. Pidän kovasti hänen omaperäisestä ajattelustaan ja lyhyestä tokaisutyylistään. Murre on Laaksosen tunnekieli, ei se tee runoista heppoisia tai vitsejä. Runoissa on kyllä myös leikittelyä, mutta näkemys ihmiselosta on monisyinen.

– –
Elämä o lamppan kamppamist
nii järkevä nii mukava nii tarppelist.
– –

Ja sama eteläviroksi:

– –
Elo om ku lamba sugimine
nii tähtside ja tarku asju tegemine.
– –

Mikä se maapuupäivä oikein on? Kummallakin kirjailijalla on kokoelmassa siitä omat tulkintansa. Laaksosen ”Maapuupäiv”-runossa lähdetään konkreettisesta tilanteesta, ja siinä vaihtuvat myttyyn menneet asiat uusiin mahdollisuuksiin. Rahman versio ”Maa puu päiv” alkaa (lounaissuomeksi): ”Mahretank mee lainkkan käsittä näit sanoi / samal taval?” Tästä pidän: ei ole kielestä kiinni yhteinen ymmärrys vaan meistä ihmisistä. Rahman runo päättyy läikäyttävän toiveikkaaseen päivänkierron jatkuvuuteen.

Tämän kirjan myötä juhlin synttärisankari-Viroa. Suunnittelen tänä vuonna lukevani muutaman virolaiskirjan senkin vuoksi, että Turun kirjamessujen teemamaa on vuonna 2018 Viro.

– –

Jan Rahman & Heli Laaksonen
Maapuupäiv
Sammakko 2000
eteläviron kielestä kääntänyt Heli Laaksonen,
lounaissuomen kielestä kääntänyt Jan Rahman
runoja ja lyhytproosaa
95 sivua.
Olen saanut kirjan vuosia sitten Heli Laaksoselta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: ,

24 helmikuun, 2018 · 8:13 am

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Oletko kuullut varoituksen: jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Oletko uskonut? Harva uskoo. Sitä ei usko Laura, joka treffaa komean, huomaavaisen, ympäristön lumoavan Mikon. Hän ei halua tunnistaa selviä varoittavia merkkejä.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja halusin uskoa. Miksi piti tapahtua näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen? Halusin pitää unelmani ja antaa lounatuulen tanssittaa tulevaisuuteen, jossa en olisi yksin enää koskaan, halusin ryppyyntyä ja painua kumaraan ja harmaantua rinta rinnan, varata vierekkäiset uurnapaikat hautuumaalta ja kuolla käsi kädessä. Ja niin minä uskon mitä hän sanoi.

Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018) kertoo suhdetarinan, jossa unelmien mies osoittautuu mieleltään epävakaaksi ja väkivaltaiseksi. Valitettavasti tarinan aihe ei ole harvinainen. Vaan kerrotaanko se tavallisesti? Vastausta jännittäen tartuin kirjaan: hmm, josko kirja on kömpelösti kerrottu, kiusallisesti kirjailijan omakohtainen itsehoitoterapiaromaani. Ei. Temppu on se, miten se tehdään, ja Manninen tekee sen hyvin.

Mikko oli vauhko eläin ja minä olin eläintenkesyttäjä.

Minäkertoja-Laura kertoo seikkaperäisesti suhteen kehittymisen, alkuajan hurahduksen ja hälytysmerkkien ohittamisen. Koska kerronta ylittää tavanomaisen, siihen jää koukkuun. Hieman välillä kohottelen kulmiani runsaille ”kuin”-vertauksille, mutta monesti ne ovat tuoreita ja syventävät sisältöä. Muutenkin kuvaus välittää elävästi tunteet ja tilanteet, etenkin säämetaforat ovat osuvia.

Koska heti kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että perhehelvettiä on tulossa, virittäytyy tekstiin kuin hyytävään kauhutarinaan. Ja kauhutarina tämä on. Se on samalla varoitus- ja selviytymistarina. Ja on se sukutarinakin, sillä taustalla viriää epäily, että mummi, itsenäiseltä ja omaehtoiselta vaikuttanut mummi, onkin elänyt isoisän murjomana, siis lapsenlapsilleen aina empaattisen isoisän pahoinpitelemänä. Sukupolviin viittaa myös uusperheasetelma, sillä myös Mikon lapset oppivat väkivaltaan ja vähintään sen ilmapuntareiksi. Ja niin käy lisäksi viattomalle luontokappaleelle, Sopu-koiralle.

Kaikki anteeksi

Sanoma on selvä: koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu. Ja sattuu. Ja miten hengenvaarallisuus hiipii kotiin hiljaa ja varmasti.

Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä vain ja minä ymmärsin mitä vain.

Romaanissa on hyytäviä kohtia. Esimerkiksi se, kun kirjassa ensimmäisen kerran viedään Mikon harhaiseen mieleen tai ensimmäiseen väkivallan uhkaa tihkuvaan riitaan. Yhteiskunnan suojarakenteet eivät vakuuta, mikä lisää kertojan turvattomuuden tunnetta. Pelastautuminen on vaikea prosessi, siitä kirja todistaa. Siinä ovat pelissä unelmat, toiveet, rakkaus – ja oma mielenterveys ja henki.

Loppua kohti romaani muuttuu opetustarinaksi, mutta perustelluin syin. Kertoja haluaa tehdä perheväkivallan näkyväksi, jotta sen uhrille tuottama häpeä pyyhitään pois ja sen myötä uhrit vähenevät. Tärkeä asia.

– –

Laura Manninen
Kaikki anteeksi
WSOY 2018
romaani
BookBeatin äänikirja, n. 9 t, lukijana Sanna Majuri
eKirja 183 sivua.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 helmikuun, 2018 · 5:06 pm

KOM: Veriruusut

Näytelmä päättyy. Valkeakoskelaisen naiskaartin kuoron Veriruusut-laulu hiljakseen hiipuu teatteritalon käytäviin, mutta 100 vuoden takaisten kohtaloiden muisto jää teatterikatsomoon. Se on syytä pitää mielessä, jotta vuosisadassa saavutettu edistys kohti hyvinvointia ja tasa-arvoa jatkuu. Siksi KOM-teatterin versio Anneli Kannon Veriruusut-romaanista on ajankohtainen, merkittävä  – ja koettava.

Sata vuotta sitten sotineet olivat eläviä ihmisiä, joilla oli elämä edessä ja jotka sota perusteellisesti hävitti tai muutti. KOMin tulkinnassa välittyy etenkin nuorten naisten näkökulma. Veriruusujen paperitehtaan likat ovat vain parikymppisiä, keskushenkilö Sigrid vasta 15-vuotias. Tämän tajuamiseen draama johdattaa.

Teatteriesitys noudattaa Kannon kirjan tapahtumia siten, että näyttämöllä nähdään lähinnä romaanin Valkeakoskeen liittyvät tapahtumat. Keskittäminen on erittäin onnistunut ratkaisu, kuten on myös se, että Tampereen työväen teatterin musikaali Tytöt 1918 fokusoi Tampereeseen. Muuten en pidä mielekkäänä vertailla näitä kahta esitystä. Tampereen spektaakkeli kuuluu jättiestradin ja joukkovoiman mahdollistamaan megamusikaaligenreen, kun taas KOMin esitystä voi luonnehtia pienimuotoiseksi musiikkiteatteriksi, joka hyödyntää täysillä kymmenen näyttelijän vahvuuksia välittää väkevää draamaa.

Istuin KOMissa ensimmäisellä rivillä, pääsin sitenkin lähelle henkilöitä, tapahtumien keskelle. Näin näyttelijöiden mikroilmeet, hien ja kyyneleet. Esimerkiksi Hilja (Vilma Melasniemi) käpertyi jalkojeni eteen taistelukohtauksessa.

Monilla näyttelijöillä on kaksoisroolit, jotka onnistuivat uskottavasti. Vaikuttavien suoritusten joukosta mainitsen erikseen Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja Maijan (Oona Airola), joiden nuoruuden into, eläytyminen ja raikkaus heiluttavat tunteitani. Heidän ja muiden kautta hengitän tyttöjen ja naisten asemaa sekä vahvaa tahtoa tasa-arvoon. Ne konkretisoituvat housujen pukemisena ja tukan leikkaamisena vastoin kaikkia sopivaisuuden sääntöjä, mutta pohjimmiltaan kyse on sitä, että naisille kuuluu sama palkka samasta työstä kuin miehille ja mahdollisuus tehdä samaa kuin miehet – puolustaa ihmiseksi tunnustamista. Yhdenvertaisuusvaateet ovat ajattomia, mutta toivottavasti sotimaan ei tarvitse kenenkään enää lähteä. (Kirjoitan tämän tiedostaen sen, etteivät sodat ole maailmasta loppumassa.)

Veriruusut_KOM (2)

Lavastus on niukan ilmeikäs. Lavan keskellä liikuteltava pyöreä, punainen alusta muuntautuu tarkoituksenmukaisesti monenlaiseksi, esimerkiksi paperitehtaan työläisten oravanpyöräksi, työväentaloksi, sotatantereeksi tai teloituskentäksi. Siellä vietetään myös Maijan perheen lämpimiä yhteishetkiä. Näytelmässä näytetään sävykkäästi Maijan ja Sigridin kotiolojen erot ja Sigridin herkkä, orastava lempi. Tällaiset tilanteet syventävät henkilöitä ja heidän kohtaloihinsa eläytymistä. Ne riipaisevat, kun jo etukäteen tiedän, miten vasta elämän alussa olevien työläistyttöjen käy.

Akustisesti soitetut ja hienosti lauletut työläislaulut vahvistavat tunnelmaa. Valo- ja äänitehosteet tekevät samoin. Kun näytelmässä edetään teloituksiin, yksi uhri kerrallaan suoraan katsomoon katsoen, kovasti kouraisee: laukaus, kuolema. Sitä voimakkaampi on tunne, kun viimeistä teloitusta seuraa täysi hiljaisuus.

Ensimmäinen puoliaika on pitkä vaan ei pitkästyttävä, sillä siinä pohjustetaan päähenkilöiden persoonaa ja tilannetta sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat sotaisuuteen. Toinen puoliaika on hitusen hajanainen ja jopa sen oloinen, ettei malteta lopettaa.  Näytelmä olisi voinut päättyä hiljaisuuteen, viimeiseen laukaukseen, mutta menköön: antaa vain Veriruusut-laulun jäädä soimaan, jäädä muistuttamaan. Vahva, vaikuttava draama tekee kunniaa sadan vuoden takaiselle tasa-arvotaistelulle ja Kannon romaanille.

– –

Veriruusut
KOM-teatteri, ensi-ilta 16.2.2018 (esitys 20.2.2018)
Alkuperäisteksti Anneli Kant
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Näyttämöllä: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola, Eeva Soivio
Lisätietoja KOMin sivuilla.

KOM-teatterin Veriruusut-traileri: https://youtu.be/TSH1vNDsn8o

Kiitos KOM-teatterille etkoista ja lipusta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

20 helmikuun, 2018 · 6:03 am

Markus Falk: Profeetan soturit

Markus Falkin esikoisromaani Profeetan soturit (Otava 2018) tuntuu kevyttrilleriltä. Kyllä siinä on jännittävyyttä ja terrorismiuhkaa, mutta tunnelma ja toiminta tuntuvat hienoisen kotikutoiselta, vaikka siinä vain piipahdetaan Suomessa.

Aihepiiri on omintakeinen, ja se tuo kirjaan spesialiteettia. Arabialaisen kulttuurin tutkija Tuomas Pyy matkaa työasioissa Beirutiin ja yhyttää siellä tutkijatutun Carla Contin. Conti on saanut käsiinsä varsinaisen käsikirjoituspommin, piilossa pidetyn suuran. Suuran perässä on islamistiterroristeilta vaikuttavaa väkeä mutta myös muuta porukkaa. Tämä valkenee tutkijaparivaljakolle vähitellen. Suuran sisältö iskee kiilaa nykykäsityksiin väkivaltaisesta islamista – mikä mainio, ajantasainen lähtökohta.

– Mutta tällaista suuraa ei löydy Koraanista. Panen pääni siitä pantiksi. Sisältökin on kummallinen. Ei saa lietsoa vihaa, tässä sanotaan. Jos uskoisimme esipuhetta, teksti on profeetan viimeisiltä vuosilta. Profeetan myöhäisen kauden suurat eivät ole näin lauhkeita. Niissä kehotetaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan, ja sellaisia tuntuu olevan vähän joka puolella.

No, onhan ennenkin tutkija toiminut menestyksellisesti suurten kulttuurisalaisuuksien selvittäjänä. Tietysti viittaan Dan Brownin kirjoihin. En muista aiemmin lukeneeni trillerissä vakuuttavaa islamilaista taustatarinaa. Se on kirjassa parasta. Pidän myös pienistä poikkeamista historiaan vuodesta 656 alkaen. Itse asiassa suurasta ja sen historiallisista seikkailuista olisin halunnut tietään paljon, paljon enemmän.

Profeetan soturit

Tuomasta ja Carlaa seuraavat väkivaltaa kaihtamattomat suuran havittelijat tuovat kirjaan lajityyppiin kuuluvaa räiskintää. Väkivaltatilanteisiin tottumattomista tutkijoista sukeutuu selviytyjiä, mutta huojennuksekseni kirjassa kuvataan, ettei se ihan tuosta vain tapahdu. Järkytys saa näkyä ja tuntua. Valitettavasti monet taisteluihin ja poliisioperaatioihin liittyvät juonenkäänteet tuntuvat jollain lailla kevyiltä, vaikkei uhreilta vältytä.

Henkilökuvaus jää aika pinnalliseksi. Tutkijoiden välinen suhde pidetään avoimena, mutta kyllä se kehittyy. Tuomaksen vähittäinen ujo ihastuminen on hellyttävää, sen sijaan Carlasta ei oikein ota naishahmona selvyyttä. Hän on ikään kuin tutkijakammioiden jääkuningattaren ja femme fatalen sekoitus. Ei ole ehkä kirjalle eduksi, että minua monissa kohdissa naurattaa ääneen, kun ne muistuttavat aikuisten Viisikoita. Niin tunnollisesti tallennetaan Carlan ja Tuomaksen aterioinnit. Vaan eikös tämä olekin tarkoitettu viihdyttämään? Ja viihdynhän minä. Kevyt välipala, sopiva annos, ei-niin-tosissaan-otettava suupala.

Voisin kuvitella, että Tuomas ja Carla jatkavat seikkailujaan. Voisiko henkilöitä saada hitusen moniulotteisimmiksi, rosoisemmiksi, vaikkei se trilleri-genressä ole yleistä? Ja jos saa toivoa vielä lisää, haaveilen syventymistä tarinan historiatasoon (vähän niin kuin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjassa – ai niin, se ei ole trilleri). Kirjailijan tietopohja ei ainakaan tule esteeksi, sillä Markus Falkin takaa löytyy tutkija-kirjalijapari Jaakko ja Virpi Hämeen-Anttila.

– –

Markus Falk
Profeetan soturit
Otava 2018
trilleri
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , ,

18 helmikuun, 2018 · 4:10 pm

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Mikä lumoava alku! Korvissani hyrrää kirjailijan pehmeä ääni, joka vie maailmoihin, joihin vain kirjallisuus voi viedä. Siellä on rajana vain mielikuvitus.

Mereltä nähtynä Joonaanmäki on suolapärskeen syliin piiloutuva kallioluoto,
tuulen kynsimä metsäinen näppylä
jonne Suomenlahden rantaa seuraillen voi seilata
Porvoon edustalta, kunhan luovii äkkisumut, karikkoiset
matalat ja sietää syväuomien suurten tankkerien
torvien ja pillistöjen haikean kutsun.

Vanhanajan seikkailukertomuksen tapaan A. W. Yrjänän ensi romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017) maalaa ensin maiseman ja tunnelman, johdattelee henkilöihin ja vie sitten yllättäviin tilanteisiin. Lyhykäisesti kuittaan juonen: pikkuruisen porvoolaissaaren yhteisön yllättää valas, aluslöytö ja aikakone. Se johdattaa seikkailuun, jossa liikutaan liukkaasti ajassa ja paikassa. Etelänavalta Marsiin ei ole mahdoton matka, kun sen saan tehdä Yrjänän kertojaäänen kanssa.

Joonaanmäen valaat

Kuuntelin äänikirjana, miten Joonaanmäen kirjava väki ottaa haltuunsa ihmealuksen ja toimivat yhteistyössä yksilöinä. Kirjailijan kertojaäänen matala hyrinä vaivuttaa miellyttävästi transsinomaiseen tilaan, mikä auttaa mainiosti uskomaan kirjan fantasia-aineksiin. Lisäksi perinnetietoinen kerronta ja kielen vivahteikkuus viehättävät. Tarinan alkunousu kohottaa odotukseni, ja vaikka tarina puolivälin jälkeen hajoaa taivaan tuuliin (konkreettisestikin) – ei se mitään.

Jo kirjan nimi viittaa Melvilleen, Verne-yhteyttä ei peitellä, Pikku Prinssiin on selvä kimppa – vain muutamia mainitakseni. On filosofiaa, kulttuurihistoriaa ja maailmankaikkeustietämystä. Natsikorttikin vilahtaa. Joonaanmäen valaat vilisee viittauksia: se on sivistynyt aikuisten satu.

Meri kiilteli auringonkilossa kuin sula metalli ja
Kaukaa erottui salamointia pilviverhon ja ulapan välillä.
Antoine [de Saint-Exupéry] kaatoi laseihin lisää viiniä ja puhui kuin itsekseen:
”Ehkä tämä näkyvä maailma, joka vaikuttaa niin pysyvältä,
rakentuukin ihmisajatusten varaan. Eikä ihmisten,
jotka tämän tietävät, pitäisi tavata toisiaan, vaan olla kuin
katulyhtyjä tai radiomastoja, joiden välillä siirtyy ajatusten kajoa,
ja muut seuraavat heidän mielensä näkyjä.”

Vaikka kuuntelin kirjan, on se minulla myös painettuna. Sisällön lisäksi kirjan ulkoasu kunnioittaa vernemäistä perinnettä. Kaunis kuvitus viehättää vanhahtavana. Vaan eniten minua innostaa taitto. Teksti on selkokielityylisesti jaettu lyhyisiin, selvästi erottuviin, liehureunaisiin kappaleisiin. Se sujuvoittaa lukemista – jollei halua nauttia kirjasta kuunneltuna. Kumpikin parempi. Ja lisää seikkailukertomuksia on tulossa Vernen tapaan – niin kirjailija on luvannut.

– –

A. W. Yrjänä
Joonanmäen valaat. Seikkailukertomus
Johnny Kniga 2017
äänikirja 4 t 47 min, lukija A. W. Yrjänä
227 sivua.
Kuuntelin BookeBeatissa, sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.
Muissa blogeissa mm. Hemuli, Kujerruksia, Mannilainen ja Suketus.

P. S. Jouduin poistamaan tämän kirjan aamuisen postauksen, johon oli tullut jo kommentteja ja jakoja. Jostain syystä siinä oli jokin bugi, joka poisti etusivultani sivupalkit.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

17 helmikuun, 2018 · 4:21 pm

Tampereen ooppera: Veljeni vartija

Tampereen keskeinen asema sisällissodassa tuottaa 100-vuotismuisteluihin sisältöjä. Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin pohjautuva musikaali Tytöt 1918 pyörii paraikaa Tampereen työväen teatterissa. Tampere-talossa kantaesitettiin 16.2.2018 ooppera Veljeni vartija.

Teosesittelystä poimittua

Veljeni vartija kertoo aatelinjojen eri puolille päätyvistä tamperelaisista Rossin sisaruksista. Amanda (Tuuli Takala) liittyy punaisiin ja Eemil (Ville Rusanen) valkoisiin. Perustarina kietoutuu sisarusten ja heidän pasifisti-isänsä ympärille.

”On tärkeää, että ooppera liittyy Tampereeseen ja sisällissotaan, mutta on suurenmoista, jos siinä on myös niitä yleisempää. Pienen ihmisen suuret tunteet ovat oopperalle ominta. Kun asiat esitetään musiikin kautta, vieläpä laulun avulla, päästään suoraan kuulijan ihon alle.” Näin oopperaan johdatteli säveltäjä Olli Kortekangas ennen ensi-iltaa. Hän kertoi teosesittelyssä, että oopperan kypsyttely kesti poikkeuksellisen kauan, kymmenisen vuotta. Se alkoi ideoinnilla ja keskusteluilla libretisti-ohjaaja Tuomas Parkkisen kanssa. He eivät halunneet romaaniin tai näytelmään pohjautuvaa teosta vaan oman fiktiivisen tarinan, joka voisi olla totta.

Säveltäjä luonnehti oopperan musiikkia: ”Musiikissa on dramaturgisesti tiukka rakenne, ilmiasu on rikas, ja sitä rakennetaan muutaman motiivin avulla. Siellä on enemmän tyylittelyä kuin aiemmin sävellyksissäni, myös myöhäisromanttista fiilistä.” Koska en ole musiikintuntija, oli ilo kuulla säveltäjän selostusta ja pieniä pianonsoittonäytteitä teemoista: ”Olen ajatellut niin että ooppera on kieli, ja kukin roolihenkilö ilmentää sen puhetapaa. Orkesteri on energiavirta, joka vie eteenpäin.” Kuoroilla on oopperassa iso tehtävä, ja oli kiinnostavaa kuulla, että Kortekangas on säveltänyt rooleja suoraan tietyille laulajille. Lopuksi Kortekangas totesi sävellyksestään: ”Tässä iässä uskaltaa jo irrotella.”

Veljeni vartija.jpg

Kantaesitys – ensimmäinen ooppera Tampereesta

Ensimmäinen näytös on turhan pitkä, koko ooppera on turhan pitkä. Sodan vaiheita kyllä seurataan tarkasti, mutta pääjuoni etenee nykien, enkä löydä kaikille käänteille perusteluja. Siksi kosketus henkilöihin hupenee. Mikä saa sisarukset syttymään omaan aatteeseen? Miksi pasifisti-isälle valkoiseen armeijaan liittyvä poika pysyy hyväksyttynä lapsena, mutta punasisko ei kelpaa isälle (paitsi…)? Miksi siskon parisuhde huitaistaan kovin äkkinäisesti lumoon, tuhoon ja välitilaan? Eli henkilöiden syventäminen uupuu, juoni epätasapainoilee, myös yrittää liikaa.

Hienoja ovat joukkokohtaukset, kuoro-osuudet ja kohdat, jossa useampi solisti laulaa omaa teemaansa ja on välillä yhteydessä toisiin. Hienosti kuoro esittää sen, miten sotaan johdattaa huhumylly vailla faktoja. Hienosti välittyy sota-angsti Tampereen tuomiokirkko -kohtauksessa Simbergin köynnöspoikineen ja kuoron virsityylineen. Hienosti sekoittuvat musiikissa tyylit, esimerkiksi jatsahtavuus – mutta juonellisesti juuri se osuus on turha, kömpelö tallennus Näsinlinnan taistelusta. Ja sitten on helmiä: isän, tyttären ja pojan yhteislaulu aatteiden erkaantuen, Amandan ja raskaana olevan neiti Suomen duetto; herkästi helisevä siskon ja veljen lapsuudenyhteyslaulu aivan toisen näytöksen alussa (videonäyte tässä). Loppukohtauksen anteeksiantosanoman ymmärrän, mutta tunnehuippua en saavuta.

Lavastus onnistuu, puvustus myötäilee aikaa, solistiäänet soivat upeasti (mutta mietityttää outo, ääntään värisyttelevä kohtalonenkelihahmo: en saa hänen äänestään enkä roolistaan selvää). Santtu-Matias Rouvali orkestereineen loistaa. Kokonaisuuden suhteen minulle käy taas niin kuten oopperassa yleensä: pidän tarinasta TAI sävellyksestä. Nyt pidän sävellyksen monista osista, mutta tarina hajoaa ja menettää fokuksen. En ymmärrä pääosaperheenjäsenten dynamiikkaa tai huumoriyrityksiä housuroolissa ja telotustilanteessa. Ja esitys on ainakin puoli tuntia liian pitkä. Siis ihailen laulantaa ja vaihtelevaa musisointia, mutta juonen kuopat ja venytys vievät tarinalta taian, sanomalta syvyyden ja kuvaukselta koskettavuuden.

Nämä ovat oopperagenren suhteen maallikon mietteitä. Sinä saat olla toista mieltä. Käy Tampereella. Sinne matkustamista empiville Yle välittää Veljeni vartijan keskiviikkona 21.2.2018.

– –

Veljeni vartija
Tampereen ooppera, ensi-ilta 16.2.2018
Libretto ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Sävellys Olli Kortekangas
Kapelimestari Santtu-Matias Rouvali
Esityksestä lisää: https://tampere-talo.fi/tapahtumat/veljenivartija/

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Oppera

Avainsanat:

13 helmikuun, 2018 · 7:00 pm

Avoimet ovet: Sudenmorsian

Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian (1928) on symbolinen kertomus naiseudesta, vapaudesta ja itsensä toteuttamisen kaipuusta. Viron Hiidenmaan kansantaruun pohjautuen nuori vaimo Aalo kuulee metsän kutsun (lue: ruumiin ikävän) ja vastaa siihen. Seurauksena on ympäristön ja aviomiehen tuomio.

Aalon tarinaa on luettu Aino Kallaksen elämää vasten. Tähän lähtökohtaan rakentuu Teatteri Avointen ovien näytelmäsovitus, jonka Heini Tola on dramatisoinut ja ohjannut. Näytelmässä Kallaksen päiväkirjatekstit kehystävät romaanin tapahtumia, jotka pelkistettyinä siirtyvät näyttämölle.

Ylöspano tavoittelee ajattomuutta, vaikka romaanin vanhahtavaa kieltä ja sen rytmiikkaa on onnistuneesti säilytetty. Ihmissusiuskomukset viittaavat menneeseen maailmaan, vaikka (luomis)vapauden ja rakkauden problematiikka eivät ajoituksia kaipaa. Aalon mies edustaa yhteisön ennakkoluulopaineisiin lankeajaa, Aalo itsensätoteuttajan ja joukosta poikkeavan kovaa kohtaloa.

Pääsin katsojaksi toisiin pääharjoituksiin, joten jotain voi vielä tapahtua ensi-iltaan mennessä. Siksi kokemukseeni sopii suhtautua sen mukaan. Kokoan ensin varuksellisia tuntemuksia ja sitten ihastustani.

Hieman häirtiseväksi koen ensimmäisen näytöksen äänimaton, joka on peittää alleen muilla keinoin ilmaistut tunnevivahteet ja suhteen kehittymisen. Vaikka musisoinnissa on kohokohtana väkevä duetto, en löydä perustelua lähes tauottomalle soitannolle ja laulannalle. Niukka lavastus sopii esityksen, kuten se, että musta harsokangas erottaa osuvasti päiväpuolen öisestä suomaailmasta. Myös Aalo toteaa repliikissään elämänsä olevan kuin harson takana. Siksi Aalon metsäinen vapautustanssi olisi voinut rajoittua vain harson taa, noin niin kuin johdonmukaisuuden nimissä.

Toimiva ratkaisu on esimerkiksi se, että lasta symboloi vain pienet kengät.  Ensimmäistä näytöstä tehostaa toiston käyttö. Siten välittyy, miten eri tavoin Aalo ja Priidik suhteen kokevat ja miten he etääntyvät – tai miten Aalo on saavuttamaton, vaikka Priidik yrittää vaikka mitä. Tämä on mielenkiintoista: näytelmässä ei ole yksioikoista näkemystä asioiden tilasta. Priidik ihailee vaimoaan, huomaa Aalon mielen harhailun, on kiinnostunut, mistä se johtuu, mutta vaimo vaikenee. Aaloa jäytää tyydyttämätön rakkauden- ja vapaudenkaipuu, eikä hän anna miehen nähdä, kuka hän oikeasti on. Toinen näytös on intensiivinen, ja miehen ja naisen konfliktin ristiriitaisuus näyttäytyy vahvana.

sudenmorsian

Maija Andesson Aalona on elastinen liikekielessään ja herkkä ilmaisussaan. Ehkä välillä päiväpuolen Aalo on turhan yksitotinen, vaikka ymmärrän syyn: sisin on suljettava, sillä siellä kytee jotain, joka on kaikkea yleisesti hyväksyttyä vastaan. Ekstaattinen metsänhengen vapauskutsuun vastaaminen tuo rooliin voimaa. Andersson onnistuu myös niukin keinoin muuntautumaan Kallakseksi. Kokonaisuuden kannata hyvä ratkaisu on se, että Kallas-osuuksia on vähän. Ehkä niitä ei edes tarvittaisi. Sauli Suonpään Priidikin tunnevaihtelu vakuuttaa: humalluttava rakastuminen, vaimon ihailu ja vähittäinen pettyminen vaimon välttelevyyteen ja lopun epätoivo välittyvät hienosti. Tunnustettakoon tämä: miehekäs komeus lisää Priidikin kiinnostavuutta. Suvi Isotalolla  on kertojan rooli, ja yllätykseksi se toimii, sillä kertojaosuus ei päälleliimaa asioita vaan juoksuttaa kallastyylistä tekstiä. Isotalo vastaa myös musisoinnista, joka toisessa näytöksessä toimii ensimmäistä tehokkaammin.

Sudenmorsiamen ilmestymisestä tulee tänä vuonna täyteen 90 vuotta ja Viro viettää satavuotisjuhlia. Dramaturgi-ohjaaja Heini Tola kertoi, että osumatarkkuus niihin on sattumaa, sillä hienon tekstin sovittaminen näyttämölle on pitkään ollut mielessä. Nyt se toteutui. Minä pidin tiiviistä näyttämösovituksesta, ja esitys jättää pohtimaan odotuksia, joita suhteille tai rakkauden määrälle ladataan, mahdollisuuksia elää suhteessa omaa elämää, tunnustella vapauden ja rakkauden rajoja.

– –

Sudenmorsian
Aino Kallaksen romaanista dramatisoinut Heini Tola
Avoimet ovet, ensi-ilta 13.2.2018 (pääharjoitus 8.2.2018)
Ohjaus Heini Tola
Rooleissa Maija Andesson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää
Musiikki Suvi Isotalo
Lavastus ja valot Raisa Kilpeläinen
Koreografiakonsultointi Jenni Nilolajeff
https://www.avoimetovet.fi/ohjelmistossa-nyt/sudenmorsian/

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

12 helmikuun, 2018 · 6:12 pm

Pirkko Soininen: Ellen

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) maalaus- ja puupiirrostaide erottuu aikalaisista omaperäisenä ja muuntautuvana. Se on varmasti yksi syy, miksi hän kiinnostaa nyt fiktiohenkilönä vähintään tuplaten. Viime syksynä Kati Tervon Iltalaulaja kuvasi Thesleffiä iäkkäänä maalarina Muroleen maisemissa. Hänen toiseen lempiympäristöönsä Firenzeen vie Pirkko Soinisen romaani Ellen (WSOY 2018). Italialainen vilkas kulttuuriympäristö virittää taiteilijan toisiin taajuuksiin kuin kotimaassa.

Ihan erilainen äänimaisema kuin jouluna Muroleessa, missä kovin ääni syntyy, kun lumihiutale törmää maahan.

Romaanin alaotsikko tiivistää, mistä on kyse: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen selvittää loppusanoissa, että makrotasolla romaanin asiat ovat faktaa pohjautuen taiteilijan omiin dokumentteihin ja esimerkiksi Thesleff-elämäkerturi Hanna-Reetta Schreckin tarkistuksiin (Minä maalaan kuin jumala). Mikrotasolla romaani on Soinisen sepitettä, eläytymistä Elleniin.

Minä maalaa sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vieköön vaikeampaa.

Taiteilijan ekspressiivinen tyyli ja väriasteikko muuttuivat vuosikymmenien aikana. Romaani pikakelaa taiteilijan kehittymistä, asemaa taideyhteisössä naisena ja oman tyylin rakentajana. Hän rikkoo kaavoja niin olemuksellaan, naimattomuudellaan kuin otteellaan. Soinisen romaani kuvaa hyvin sitä, miten Thesleffin taiteessa oleellista on tunne.

Ellen, miksi sinä haluat kapinoida? Onko pakko maalata taulu yhdellä värillä?
Mamma hyvä, ei ole oleellista, millä värillä maalaan. Maalaanko yhdellä värillä vai kahdella. Oleellista on, että maalaan tunnetta.

Romaani on varsinaista nimipudottelua. Perheenjäsenet ovat tuiki tärkeitä, samoin taideopiskelussa tutuiksi tulleet kollegat. Firenzessä Ellen tutustuu eurooppalaiseen kulttuurikermaan, merkittävin Ellenille on teatterivelho Gordon. Juuri Schreckin elämäkertakirjan lukeneena pystyn hyvin tunnistamaan nimiä eli todellisia henkilöitä, paikkoja ja tilanteita. Välillä pohdin, miten selviäisin ilman taustatuntemusta.

Ellen.jpeg

Miksi minä uhraan kaiken taiteelle?

Ellen on tiivis tavoittelu taiteilijan pään sisään ja kieleen, jolla ilmaistaan taiteen tekemisen paloa sekä uskoa itseensä ja päättymätöntä kehittymistä taiteilijana. Kun Eurooppa elää poliittisesti kriisiaikoja ja lähipiirissä kuolemantapaus seuraa toistaan, Ellen maalaa. Se on hänen kannanottonsa: hän välittää iäisyyden katukivissä, maailmankaikkeuden vedenpinnassa ja maapallon sydämenlyönnit.

Minä maalaan juuri niin kuin haluan.

Päiväkirjan lyhyet merkinnät etenevät kronologisesti. Kirja alkaa rakastumisella Firenzeen ja päättyy siitä luopumiseen. Firenzekin muuttuu, vaikka se pysyy vapauden ja luovuuden tyyssijana vuosien ajan. Ei Ellen elä vain luomiskuplassa tai irti juuristaan, esimerkiksi Murole välkkyy rinnakkaisympäristönä Ellenin mielessä. Kumpikin ympäristö kasvattaa Ellenistä tinkimättömän taiteilijan.

Tavoittelen totuutta, se on ainut totuuteni.

Välillä päiväkirjamerkinnät kertovat arkisesta puuhailusta, nälästä, koti-ikävästä, toimeentulohuolista; toisaalla välittyy juhlaa, perheyhteyttä ja hullaannusta. Myös tyyli vaihtelee arkikirjaamisesta uhoon ja muisteluista tavoitteisiin sekä runonomaisesti kiteytyneisiin havaintoihin ja julistuksiin. Päiväkirjalle luonteenomaista on, että kirjaukset ovat yksityisiä, valikoituja, silti kaikkea paljastamattomia.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Aluksi en pääse oikein rytmiin mukaan, mutta kun etenen romaanissa, seuraan mieluusti verbaaleja sivellinvetoja. Alan uskoa, että Ellen se siinä valitsee sanapaletista oikeat sävyt. Ellen oli myös runoilija, Soininen on myös runoilija; Ellen on kirjoittanut monikielisiä päiväkirjoja, ja nyt Soininen sanoittaa Ellenin ytimestä suomenkielisiä päiväkirjauksia. Viehätyn romaanin rohkeasta rajaamisesta vain yhteen paikkaan ja näkökulmaan – siten kirkastuu kohteesta jotain oleellista. Katson, kuka Ellen on, mitä hänelle tapahtuu ja miltä se tuntuu – ehkä myös näen.

Toiset katsovat, toiset näkevät. 

– –

Pirkko Soininen
Ellen. Fiktiivinen Ellen Thesleffin Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
romaani
189 sivua (kirjana).
Luin kirjan BookBeatin eKirjana.

Taitelijaromaani

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat: ,