Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018) on pitkään viihtynyt yöpöytäni kulmalla. Kirjan yhdestätoista novellista olen lukenut harvakseen yhden kerrallaan. Minun on pitänyt säännöstellä niitä.

Sirkjärven novelleita kuvailen sanalla omalaatuinen. Haluan sanan soivan monimerkityksellisenä: novellit ovat sekä kummallisia että omaperäisiä. Siksi olen lukenut niitä hitaasti, yhden kerrallaan illoin silloin tällöin. Kirjastoluokitus näkyy kirjan selkämyksessä: kauhu. Osa novelleista nostaa ihokarvoja pystyyn pahaenteisen tunnelman vuoksi ja osa herättää muuten määrittelemätöntä levottomuutta. Perinnekauhuksi en näitä luonnehtisi.

Barbara ja

Pidän pääsääntöisesti aukkoisista teksteistä. Näin käy myös Sirkjärven arvaamattomien novellien kanssa. En heti hurahda niihin, vaan lähestyn niitä varovaisesti, yllättävän varauksellisesti. En olisi aloittanut kokoelmaa aika saavuttamattomalla ”Kolme kuulustelua” -novellilla vaan vaikka ”Manattu”-novellilla, joka murtaa varautuneisuuteni.

”Manattu”-novellin henkilöistä ja lähtötilanteesta saan kiinni: äiti tuo kolmikymppisen poikansa maalle omatoimiseen vieroitushoitoon. Sitten niksahtaa. Tulee eteen miljöitä ja tapahtuma- ja tunnelmavaihdoksia, jotka nyrjäyttävät odotukset. Kaikki tämä tarjoillaan yhdistellen tarkkaa, havainnollista kieltä ja matto alta -tempaisuja. Jokin käsittämätön tekijä ilmestyy, toistuvasti. Se on henkilö, tilanne tai laajeneva aukko, sellainen, johon ei tarjota mitään vihjettä tai selitystä. Ah, nämä aukot!

Myyjä naurahti.
– Ei. En ole naimisissa.
Myyjä ei sanonut, että lähestyi neljääkymmentä eikä edes seurustellut. Lisäksi hänellä oli gradu kesken ja reikä sukkahousun haarukassa. Ja tuo reikä venyi puolihameen alla päivä päivältä pikkuisen suuremmaksi.

Juuri tuo sitaatti selittää minulle parhaiten Sirkjärven novelleja: aivan tavallisen alla piilossa kasvaa jotain peiteltyä – ammottava aukko. Se vaikuttaa kaikkeen, muuttaa kaiken. Sitaatti on yhdestä lempinovellistani, ”Ankerias”. Myös novelli ”Perhehuolia?” kihelmöittää mieltäni, ja sitten ”Southern belle” ja…

– Mitä siellä on?
– Siellä on harmia, Tyttö mutisi. – Pistorasia.
Mutta jostain syystä Noora kuuli korvissaan ”Siellä on Narnia. Siellä on pimeys ja fantasia”. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kurkata komeroon.

Näin Noora novellissa ”Perinneryijy”, näin minä kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja. Siis mieli tekee kurkata novellien odottamattomaan pimeään kummallisuuteen, vaikka epäilyttää tai ymmärtää väärin, mitä siellä on. Hus, Sirkjärven rakentamaan novellikomeroon te, jotka toivotte kirjallisuudelta yllättävyyttä!

– –

Maija Sirkjärvi
Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
novelleja
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirjabloggaajat ovat novellien omapäisyydestä otettuja, ainakin Kirjojen keskellä, Kosminen KOmppu, Luettua elämää ja Tekstiluola.

novellihaaste2_banner1_500px

Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Nämä runot satun lukemaan otolliseen aikaan. Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) aloittaa huhtikuisesta maisemasta, kevättalven näyistä ja tunnoista. Ja niin kuin hienon runon pitää, Sinivaaran säkeet ovat sekä aistillista totta että sen ylittävää kokemusta, tunnetta ja laajentuvaa tajuntaa.

Nyt kolahtaa ja kunnolla. Luen runoja omikseni. Huomaan, että hurahdan tämäntyyppiseen lyriikkaan, jossa runon voi sijoittaa omiin maisemiin, havaintoihin ja muistoihin. Esimerkiksi metsä on Sinivaaran runoissa minun metsäni, jotain runon puhujan metsästä ja vielä sanaansa suurempi, laaja kuva kaikkea siitä, mitä se symbolina merkitsee.

Purkauva satama

Kokoelmassa on vain rapiat 40 sivua, mutta ne ovat täysiä. Ei kaikki avaudu kerralla, mutta jaan kokemuksen. Runoissa on runokäsitys, maailmannäkemys, mentaliteettisanoma, ajattelukipinöinti, elämänarvoitus. Esimerkiksi näin:

Lumi ja pilvet, pilvet ja lumi,
taivas ja maa, maa ja taivas

alkavat sekoittua, ja tämä, tämä alku
on se hetki, loppu: tämän jälkeen

taas kerran tunnustan tappioni
puille ja pakkaselle, taas myönnän

miten vähän voin elää sitä
mikä ulkona aina elää, ja elää.

Huomaan herkistyväni kaupunki- ja luontokuvista, jotka laajenevat mentaaleiksi mielentiloiksi: ”Siihen ei ole kirjoitettu mitä siinä lukee”. Runoissa on sellaista puhuttelevuutta ja kauneutta, joita haluan hiljaa itsekseni sulatella, maistella sanoja ja säkeitä.

*

Runokokoelma jakautuu perinteisesti erilaisiin osastoihin. Selvästi muoto on tärkeä. Osin runoille on ominaista kaksisäkeisyys ja säkeitä ylittävät lauseet, ajatusjatkumot. Runot kytkeytyvät traditioon, ja niihin jopa nimetään aikalaisrunoilijoita. Silti minulle kokoelman ydintä on kielen ja kokemuksen liitto.

Runoista sikiää mielikuvia, joista syntyy ajatusvälittämö, josta kehittyy maailma. Tärkeitä kuviksi avautuvia sanoja käytetään tiuhaan kuten maa, taivas, pilvet, aurinko, lumi, meri, metsä ja värit – erityisesti värit. Sanat ja värit, niistä luen Sinivaaran runousoppia.

– –
Taivas aukeaa laajemmaksi ja korkeammaksi,
sen rinteet kasvavat violetin ja turkoosin vanoja

kuin paksuja tukkeja, tienpieleen pinottuja virtoja,
polun viereen kerättyjä leiskuvia oksia, niitä ne ovat,

värit ja sanat, polkuja: uusi juuri juuren takana
miten se on uusi, onko uusi oikea sana kun polku

joka kerta on uusi, kun jokaisen hyökyvän pilven
jokainen muoto on vielä löytämätön sana, yhdysviiva

jonka jälkeen tuleva on tuntematon kuin pihan hiekka.
Sitä kohti kulkevat pilvien sammalryöppyiset laumat,

kun horisontin oranssi ja taivaanlaen turkoosi
voittavat ne, kun auringon taltat lävistävät ne.
– –

Vaikka runoissa on ajatonta ja paikatonta, kytkeytyvät ne myös siihen, mitä on nyt. Turkoosin Välimeren voi nähdä täällä, esimerkiksi tänä kevättalvisena pakkasaamuna lumessa. Luen runoista myös ikiaikaista kiertoa: asiat muuttuessaankin toistuvat. Kokemuksemme ovat sellaisia, joita on ollut ennenkin, silti tavoissa nähdä on eroja ja etenkin sokeita pisteitä: ”silmämme ovat / liiaksi eri aikakausilta”. Ja tämä vielänämä runot eivät jumiudu estetisoivaan sanahelinään. Etenkin kolmiosainen nimiruno ”Purkautuva satama” kommentoi tämänhetkistä maailmaa ja vastuutamme tulevasta.

*

Luen runoja edestakas, uudestaan ja uudestaan. Nautin joka kierroksella uusista sana- ja ajatuslöydöistä. Runon puhuja ilmaisee  ”- – Runo / käyttää ruumistani kirjoituskoneena – -.” Otan tämän nyt sanatarkasti siten, että puhujalla on välittäjän velvollisuus, ja siksi minulla on vastaanottajan oikeus. Iloitsen siitä.

– –

Olli Sinivaara
Purkautuva satama
Teos 2018
runoja
43 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta. Ostan kyllä kirjan itselleni.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kristiina Vuori: Elinan surma

Kristiina Vuori kertoo uusimmassa historiallisessa romaanissaan Elinan surma (Tammi 2018) Kantelettaresta tutun runon uudesta näkökulmasta. Nyt keskiössä on suurtilan emäntäpiika Kirsti, ei runon hyveellinen uhri, nuori Elina-rouva. Tavoite on selvä, sillä kirja omistetaan historiassa parjatuille naarasusityyppisille naisille: ”Menneisyyden naiselle, jonka ainoa synti oli olla yhtä lujatahtoinen ja ylpeä kuin mies.”

Vuori poimii Lönnrotin muokkaamasta kansanrunosta ympäristön ja päähenkilöt ja lisää sopivasti omiaan. Historiankirjoista lisäksi selviävät ilmeiset ristiriidat Klaus Kurjen ja Elinan elämänkaaresta verrattuna runoon, ja sitä Vuori hyödyntää romaanissaan. En paljasta 1460 -70 -luvuille keskittyvän juonen lopputulemaa, kerron vain lähtökohdat draamalle, joka on enemmän kuin triangeli.

Kirsti jäi pikkutyttönä orvoksi ja kasvoi Elinan isän suojeluksessa nuoreksi naiseksi, jota Elinan äiti syrjii sumeilematta mitättömän sukutaustan ja orpouden vuoksi. Ulkopuolisuus ja osattomuus seuraavat Kirstiä, vaikka kasvinkodissa Elina ja maitoema Pörösilmä kohtelevat Kirstiä hyvin, ja myös myötämielinen on Uoti-nuorukainen, Kirstin ensirakkaus. Kun Elina pääsee luostarioppiin, Kirsti siirtyy Klaus Kurjen emäntäpiiaksi ja vällyjen väliin. Ei orvosta oteta emäntää isoon taloon, joten Kirstille jää domina-Elinan piian asema.

Elinan surma.jpg

”Mutta minä en olisi minä, jos en yrittäisi tehdä asialle mitään.”

Kirsti on yhteiskunnallista asemaa vailla oleva piika, joka ei malta säästää ainoaa kauppatavaraetuaan eli itseään, vaan lankeaa isännän pauloihin ilman julkisia kihlavaloja. Nainen on miehen omaisuutta joka säädyssä, mutta säädytön nainen – kaikessa merkityksessä – arvoton. Kirsti ei tahdo taipua moiseen, vaikka vaihtoehdot ovat vähissä.

Vuori on rohkaistunut kertojana. Minäkertoja-Kirsti vuodattaa kaunaansa sumeilematta ja välillä pomppii muistoissaan, joissa on sapenkarvaita pettymyksiä lieventämässä hyviä hetkiä ja nykytilaa taustoittavia muistoja. Tuttua Vuorta valuu Kirstiin, sillä aiemmissakin romaaneissa on esiintynyt ristiriitaisia puolensapitäjiä ja tuittuilijoita (esimerkiksi Siipirikko ja Disa Hannuntytär). Kirsti on aiempia variatioita vahvemmin hahmoteltu nainen. Hän reflektoi kostotoimiaan ja on pitkälti tietoinen sekä kaunansa syistä että seurauksista – ei vain voi itselleen mitään oikeutta hakiessaan ja puoliaan pitäessään.

Katkera ääni pääkopassani ei huuda eikä paru, mutta seuraa sitkeästi läpi päivän ja yön aina uuteen aamuun. Kuin kantaisin äänekästä hepokattia vyöllispussissani.

”Kyllä kolli kuin kolli aina kalan hajun tuntee.”

Elinan surma on viisto rakkausromaani, jossa lihanpiilotus on keskeisessä roolissa. Rehevästi seksuaaliset suoruudet ja piilomerkitykset tursuavat tekstistä. Tunnepuoli maustuu romaanissa kirpeäksi, sillä himo ja rakkaus sotkeutuvat vallanhaluun ja ylpeyteen. Kirstikin niiden kynsissä sekoittaa oikean ja väärän rakkauden, oikeat ja väärät teot.

Ihailen monesti virkepoljentoa, jossa vanha sanasto lisää uskottavuutta Kirstin persoonaan. Eläväinen kieli sopii Kirstin suuhun ja välittää 1400-luvun loppupuoliskon elämänehtoja. Aiempien romaanien tapaan Vuori kuljettaa rinnan kristinuskon oppien juurtumista ihmiseen ja taikauskon vaikutusta toimintaan. Kansanuskoaineksia romaaniin ripsautellaan nyt mainiosti tekoihin sovittaen, ei luennoiden. Vuori parantaa näin kerrontaa kirja kirjalta.

Jos vakuuttaisin lempeäni nyt, kun hän on lähdössä, käyttäytyisin kuin mikäkin jalkajakkara.”

Kirstin sumeilematon puolustuskanta lisää ongelmia, joista hän osin on tietoinen, osin ei suostu tunnustamaan. Niin inhimillistä ja ajatonta. Eikä Elina ole vain kalpeanhauras nuorirouva, eikä Kirsti ainoastaan juonitteleva, petetty piika. Naisten särmä terävöityy kissatappelun kiihtyessä. Kumpikin pitää asemiaan niillä keinoin, jotka ovat mahdollisia. Vanha ystävyys ei paljon valtataistelussa paina.

Viihdelukemistoa Elinan surma mielestäni on, vaikka Angelica-tyyppinen seikkailuromanssitarinointi on syventynyt. Historiaviihde ei ole pahasta, kun se on näin vakuuttavasti hahmoteltua. Naiskeskeisyys vahvistaa tarinaa, sillä miehet jäävät persoonina yhden ilmeen uroiksi. En ole varma, onko loppuratkaisu perusteltu, mutta jotain kihelmöivää siinä on. Se jättää kutinan miettiä, mitä seuraa vääristä valinnoista väärin syin ja miten tarina voi vielä jatkua.

P. S. Kirjan lopussa Vuori taustoittaa Elinan surma -runoa ja historiallisia faktoja, ja myös alkuperäinen runo on lisätty luettavaksi. Lopussa on myös sanasto.

– –

Kristiina Vuori
Elinan surma
Tammi 2018
historiallinen romaani
201 sivua.
Luin BookBeatin eKirjan.

Juttujani Kristiina Vuoren kirjoista: tässä.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Lapset ovat kouluiässä, parisuhde vakiintunut, kodinkunnostus on valmistumassa ja nelikymppiset lähestyvät. Silloin on oiva sauma elämän väliarviolle. Toinen elämä (S&S 2018) vie Pauliina Vanhatalon arkikatsaukseen. Kirja alkaa paradoksista:

Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa  ettei se ole kiinnostavaa.
Mikä tarkoittaa ettei siitä voi kirjoittaa.

Vanhatalo on taitava tekstintuottaja. Lukekaa vaikka hieno romaani Pitkä valotusaika. Tekstitaitajana hän voi aivan mainiosti kirjoittaa keski-ikään harhailusta silloinkin, kun kaikkein dramaattisimmat asiat tapahtuvat vain pääkopassa. Toinen elämä on edellisen kirjan Keskivaikea vuosi tapaan vakuuttavaa tunnustuskirjallisuutta: siinä avoimesti välittyy kirjoittajan ajatus- ja kokemusprosessi.

Tarina asettaa suurimmat vaatimukset päähenkilölle, jonka tulee olla kiinnostava muttei liian outo, ymmärrettävä muttei ennalta arvattava, samastuttava muttei tylsä. Hänen tulee olla moniulotteinen, syvä, yksilöllinen ja rakastettava.

Näin Vanhatalo erittelee kiinnostavan kirjallisuuden ytimiä ja ilmeisesti olettaa olevansa kaikkea muuta. Tässä kirjassa minäkertoja-päähenkilö-kirjailija pistää itsensä peliin: kaikki kaatuu tai kohoaa hänen varassaan. Kirja voittaa puolelleen juuri siksi, että sen rehti lähestymistapa saa ymmärtämään, paljolti myös samastumaan (vaikka nelikymppiskriisi on kaukana takana ja muutakin elettyä elämää on jo kertynyt).

Kiinnostavaa kirjassa on suuren tarinan purkaminen. Ei elämässä ole yhtenäistä juonta tai draamankaarien säännönmukaisuutta. Samalla hajoavat kirjoittajan käsitykset itsestään ja minuuden suoralinjaisuus. Omat elämänvaiheet tuntuvat tutuilta ja samalla vierailta, kun ne muuttuvat muistoiksi. Oma elämä muuttuu tarinapalasiksi ja etääntyy samoin kuin ihminen vieraantuu lähtökohdistaan. Näiden asioiden pohdinta kiehtoo minua ja niiden käsittely kulkee mielenkiintoisena juoninauhana läpi kirjan. Eli on siinä juoni, vaikka tarina katkeilee!

Pohjimmiltaan yritys sisäistää hahmo olisi vain pyrkimystä jatkaa tarinaa, enkä tahdo sitä enää, en, vaikka ilman tarinaa en tiedä kuka olen ja mitä minulle tapahtuu kuin hetken pari kerrallaan.

Vanhatalo kertoo kirjassaan paljon perheestään. Lapset ovat merkityksellisinä läsnä mutta diskreetisti verhottuina. Äitiyden ristiriitaisuus ja luopumisen tunteet ovat kirjan yksi juonne. Avioliitto ja siten myös aviomies asetetaan yhtä paljaaksi kuin kertojakin, täysin kertojan ehdoilla ja hänen näkökulmastaan.

Monet pohdinnat liittyvät puolisoiden etäisyyden ja läheisyyden liikkumavaraan, kummankin rooleihin, joihin on lipsahdettu ja jumiuduttu. Virkistävästi paljastuu kaikenlaisia pikkumaisuuksia ja lapsellisuuksia – varmasti kaikille tuttuja, vaikkei niitä tohtisi tunnustaa. Läheisten kanssa on ainaisessa vuorovesiliikkeessä, on sitten suhde kuinka vakiintunut tahansa. Luottamuksen jälkeen heiluu epävarmuuteen, läheisyydestä vierauteen, hellyydestä ärtymykseen – ja sama jatkuu. Sen kanssa vain täytyy elää. Siihen Vanhatalo(kin) päätyy. Eikä se ole tyytymistä.

Välttämättömyyden tunne tekee tilaa kokemukselle vapaudesta. Vapaudesta lähentyä ja loitota, tarvita ja olla tarvitsematta, kulkea yksin tai kaksin, kiinnittyä toiseen, kiinnittyä itseen.

En olisi ehkä kaikkia yksityiskohtia tarvinnut, mutteivät ne haittaakaan. Alkuhangoittelun jälkeen kirja tempaisee mukaansa, sillä toinen elämä (ja Toinen elämä) on vain ja täydesti elämää. Paljon mietin sitä, houkuttaako minua yksityisyyden tirkistely vai haenko tarttumapintoja tai keinoja oman tavallisen elämäni hapuilun kestämiseksi. Vanhatalo todistaa, että yksityinen tavallisuus on kiinnostavaa – ainakin silloin, kun se esitetään näin kaunokirjallisuusomaisesti. Välillä teksti taittuu aforistisiksi ajatelmiksi, paljaimmillaan kuin koskettaviksi runosäkeiksi.

Toinen elämä

Uudessa Eeva-lehdessä esitellään Pauliina Vanhatalon ja perheen remontoimaa kotia.

– –

Pauliina Vanhatalo
Toinen elämä
S&S 2018
tunnustuskirja
206 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

Vaihtelun vuoksi: tässä juttujani muutamasta Veera Vaahtera -kirjasta, Pauliina Vanhatalon viihderomaaneista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Satu Manninen: Pikseliaurinko

Aprillipäivä ja runosunnuntai – sellainen yhdistelmä. En aprillaa, kun mainitsen Satu Mannisen runokokoelman Pikseliauringon (Gummerus 2012) kuvatäyteiseksi sanapaisteeksi varjoineen.

Pikseliaurinko

Mikä siinä on, että aina tekee mieli jaaritella jotain runojen ymmärtämisestä? Tänään voi huudahtaa APRILLIA, jos joku väittää täyden tajuamisen olevan runon lukemisen avain. Siis: kaikkinainen ymmärtäminen ei ole runolukemisen edellytys, vaan voi vain vaellella sanojen muodostamien mielikuvien taivaalla. Tai saa. Näin ajattelen Mannisen kokoelmasta: saan napata runoriveistä yllättäviä yhdistelmiä, vaikka tällaisia:

– –
Tulee roska-auto valkoiseen my little pony -lähiöön,
Lapset nauravat muovipussien rajuilmassa.

Kokoelma kiinnittyy nykyaikaan ja jakautuu viiteen osaan. Otan omakseni etenkin arkihavainnot ja pysähdyn viimeisen osan luopumistunnelmiin. New York -poikkeama ei vetoa niin paljon kuin muu. Luen kokoelmasta myös ihmissuhteen kaaren eri vaiheita. Runot ovat pääasiassa 3-6-rivisiä, mikä miellyttää. Tiivis ilmaisu tuottaa runsaasti tuumattavaa.

Kuusten takaa hahmot astuvat esiin.
Ahdistuksen trampoliini
minä musta pompin aurinkoa vasten.

Mieleeni jäävät sellaiset kuvat, joissa auringon olemus muuttuu valosta varjontuojaan. Rinnan ovat ikiaikaiset taivas ja maa sekä pikselinykytodellisuus. Luen seuraavasta runosta ulkonäkökeskeiseksi painottuvan somen vaikutuksia samalla, kun se laajenee mahdollisesti itsetutkiskeluksi ulkoisesta sisäiseksi:

Tallon digitaalisen niityn kukkia,
kävelen kohti terävyysaluetta
                 koko ajan rumentuen.

Pikseliaurinko välillä lämmittää, välillä polttaa, välillä jättää kylmäksi. Ehta kokoelma!

– –

Satu Manninen
Pikseliaurinko
Gummerus 2012
runoja
57 sivua.
Ostin kirjan alelaarista hävettävällä kahden euron hinnalla.

#runosunnuntai

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Vaatteen kaunista leikkausta ihaillessaan Margaretha pohti hämillään, kuinka Adele saattoi moderneista ajatuksistaan huolimatta olla niin muotitietoinen. Margarethalle oli opetettu, että liika tieto häivytti neidosta pehmeän naisellisuuden. Tämä alkoi laiminlyödä ulkonäköään, muuttui riitaiseksi ja kovaääniseksi – sanalla sanoen hänestä tuli vastenmielinen olento, jonka seuraa herrat karttoivat.

Margaretha on noin onnistuneesti opetettu aatelisneidon oikeille ajatustavoille muun muassa tohtori Karl von Raumerin tyttöjen kasvatusoppaan (1870) keinoin. Tuohon opukseen ja Turun tienoon maisemiin tutustuttuaan Sara Medberg on ideoinut historiallisen viihderomaanin Kultaportin kaunottaret (Otava 2018). Esikuva on one and only Jane Austen.

Kultaportin kaunottarien päähenkilö on Adele, jonka isä on kasvattanut maalaiskartanossa vapaasti, joten Turkuun saapuva neito poikkeaa muista talven 1870 debytanttikurssille osallistujista. Adele on yksi komean kreivi Gyllenfredin residenssiin majoittuneista parikymppisistä kaunottarista, toinen on tuittupäinen tukholmalaissukulainen Margratetha. Kolmas neito ilmestyy kuvioihin myöhemmin, suloinen Beatrice. Näin kaunotarkööri on valmis ja naimakauppojen teko voi todenteolla käynnistyä, mikä vie tilaa neitojen ja koko romaanin muilta pyrkimyksiltä.

Kultaportin kaunottaret.jpg

Alkuasetelmien ilmeisyydet vetävät suupieliäni vinoon hymyyn, sillä konventiot Austenista Utrioon erottuvat: heti alkuunsa on selvää, kuka kaunotar saa kenetkin komistuksista; neitoset supattelevat röyhelöissään, ja vanhemmat matamit vahtivat naisellisia hyveitä sekä tuputtavat patavanhoillisia käsityksiään; neitojen liepeillä liehuvat urhot ovat salskeita veistoksellisine piirteineen, ja asianmukaisten asujen kätköissä lihakset pullistelevat. Hupsutuksessa minua huvittaa esimerkiksi, miten seuruetta isännöivä kreivi koettaa uppoutua suomen kielioppiin kaiken silkinkahinan keskellä. Tuollaisia hyväntuulisten kerrontalaahusten laskoksiin kätkettyjä komiikkakohtia on siellä täällä, mutta tasapainottavia tummia kerroksia on niukasti, no, osuvana poikkeuksena syömishäiriöviittailu.

Näppärää: debytanttikurssilla opettaa muun muassa rouva Fredrika Runeberg, pöytäkeskusteluissa sivutaan Aurora Karamzin juuri perustamaa diakonissalaitosta, ja Adele etsii kiihkeästi sanomalehtijuttuja ensimmäisestä naisylioppilaasta. Esikuvia siis viritellään tyttöjen kasvatusoppaasta viistompaan suuntaan. Kaikkien asusteruusukkeiden, pitsikerrosten ja lemmentoiveiden lomassa Margarethaa vaivaavat liikenaishaaveet, ja Adelella on hinku opiskella ja ryhtyä kirjailijaksi, mutta siihen sisältyy pulma:

Adele terästäytyi. Jos neiti Austen olisi mennyt naimisiin, ei hän luultavasti koskaan olisi julkaissut mestariteoksiaan. Naisen oli valittava joko avioliitto tai ura, molempia ei voinut saada. Oli pidettävä lujasti kiinni päämääristään.

Lukijalle tarjotaan pätkiä Adelen romaaniteelmästä, jonka yltiöromanttisessa paatoksessa ei ole merkkiäkään esikuva-Austenin terävyydestä. Hihittelen neidon kässärille ja samalla pähkäilen: on kuin Austenin hömppäromaani-ironia (esimerkiksi Neito vanhassa linnassa -romaanissa) olisi jäänyt Adelelta ymmärtämättä. Adele tuntee myös Aleksis Kiven tekstejä, muttei sekään ole häneen jälkiä jättänyt. Ei Medbergiinkään, sillä loppupuoli nytkähtää humpuukiksi ilmeisine roistoineen ja juonen oikopolkuineen. Minulle ei näemmä riitä joutuisa viihdejuoni, vaikka Adelen mahdollisuudet lavenevat joko-tai-pulmista sekä-että-onneen.

Austen kuvasi aikalaisena säätyläisromanssien reunaehtoja ja sai tekstiinsä terää, vaikka onnellisiin loppuihin päädyttiinkin. Ei ole helppoa saada nykyajan tasa-arvotietämyksellä vuoden 1870 aatelisten naimapuuhia Austen-tasoiseksi viihdytysproosaksi. Valitettavan pintapuolisiksi Kultaportin kaunottarien henkilöt jäävät sekä sääty- ja ajankuva kovin asetelmalliseksi kulissiksi. Ymmärrän toki viihdetavoitteet, mutta silti ohuus vaivaa, kuten kaikkien oleellisten henkilöiden osoittautuminen yltiövarakkaiksi. Harmittelen: voi kun olisi ollut himpun ristiriitaisempaa ja säröisämpää, ja kelpaisi minulle myös reipasotteisempi komiikka. Vaan ei ole kirjan vika, jos en oikein käsitä genren rajoja, kun vaadin rajojen ylityksiä.

– –

Sara Medberg
Kultaportin kaunottaret
Otava 2018
historiaviihderomaani
445 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Tapani Tolonen: Sokeisto

Historiallisten romaanien ystävänä tartun Tapani Tolosen esikoisromaaniin Sokeisto (Otava 2018). Romaani sakeentuu tarkasti tavoitetusta ajankuvasta. Käynnissä on vuoden 1905 suurlakon valmistelu Helsingissä. Siihen kuuluu luokkaeroja, vakoilua, kyräilyä sekä epätyydyttäviä suhteita.

Tolonen käsittelee varmaotteisesti ja luennoimatta aikaa ja ajan aatteita. Erilaisten henkilöiden välityksellä selvenevät poliittiset jännitteet. Koska niitä synnyttävät ihmiset, eivät asiat etene odotetusti. Takana luuraa henkilökohtaisia intressejä: kaunaa, omaneduntavoittelua, kilpailua, pätemistä. Ainakin niitä. Ja sitten on vielä se sekoittavin tunne – rakkaus.

Koska jo mainitsin henkilövetoisuuden, tarkennan hieman sitä. Aatetoimintaa seurataan maanalaisesti toimivien Topin ja Franzin välityksellä. Piikanäkökulmaa saadaan Kaisan kautta. Kaisan palveluspaikan isäntä eli tohtori on yllättävä epeli, ja Kaarin-rouvan vaikutus romaanissa kasvaa juonen edetessä. Keskeisin henkilö on Eetu, latoja ja itseoppinut ajattelija, joka Topin silmin näyttää tältä:

Eetua ei voinut tavoittaa, se oli jotenkin aina kasvot hämärässä, kädet piilossa takuissa. Siitä ei tiennyt, mikä sitä veti. Ehkä se oli sen uskonnollinen omatunto.

Juuri tuo on kirjassa kiehtovaa, toisaalta hermostuttavaa. Henkilöt ovat saippuapalamaisen pakenevia. Vakavaan Eetuun kyllä kiinnyn, mutta varovainen saan olla, sillä yllätyksiä ilmaantuu. Hienosti on kuvattu Eetun herkkyys, erikoiset näyt ja kallistuminen teosofiaan. Hänessä on oleellista myös syyllisyystematiikka. Myötäelän Eetun rakastumisessa ja siihen liittyvissä kohtalonkysymyksissä, tosin kirjan kiehtovimmat kuvauskohdat löydän rakastuneen Karinin ajatusmaailmasta.

Silloin Eetu oli taas vieras. Mutta Karin tajusi, että vieras ja läheinen vaihtuivat alati toisikseen kuten uni ja valve. Hän ymmärsi, että saattoi yhtenä hetkenä vihata koko olemuksellaan, ilman että oli mitään nurkkaa sielussa vailla kiukkua, ja toisena täyttyä niin suuresta hellyydestä, että se satutti, ja että rakkauden täytyi olla jotain tämän kaiken takana olevaa.

Sokeisto kuvaa henkilöitä, jotka haluavat nähdä aikaansa kirkkaasti ja vaikuttaa, mutta ovat sokeita toisilleen, välistä itselleenkin. Sokeisto on myös painoalan ammattisana: tekstin aukkopaikkojen täytteet.

Puolivälissä olen sokeutua kerronnalle. Näen, että sitä on liikaa. Olen väsähtää. Mutta Eetu jää vaivaamaan, Kaarin myös, jotenkin myös pahantahoiset Kaisu ja Topi. Siksi kahlaan junnaavat vaiheet. Loppukolmannes alkaa vetää, kun jännitteet kiristyvät ja henkilöiden salakähmäisyys syvenee. Ja mikä loppuluku! Se on hieno.

Sokeisto.jpg

– –

Tapani Tolonen
Sokeisto
Otava 2018
romaani
445 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Erkka Mykkänen: Something not good

Elina Warsta koristaa taas kannen tulkiten kirjan ytimiä. Pinkillä sohvalla istuu läppäri sylissään irrallinen hahmo, ja kun katson takakantta, hemmolla on liikuttavasti sydän kämmenellä. Räikeää kellanvihreää tyhjyyttä on ympärillä, yksinäinen palmu huojuu haaveiden havinaa. Pää on silkkaa söherryssotkua täynnä.

Something not good

Pyörittelen käsissäni Erkka Mykkäsen romaania Something not good (WSOY 2018). Takakansiteksti kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Veikolla on kaikki hyvin.” Noin se on, eikä kuitenkaan ole, osin surkuhupaisesti.

Päähenkilö-Veikolla on päällisin puolin asiat vallan mainiosti. Lukio loppuu, seurustelusuhde alkaa, sivarina Veikko loistaa kirjailijahaastattelijana, reppureissu järjestyy, kirjallisuuden opiskelu käynnistyy ja jotkut vanhoista kontakteista kuihtuvat ja uusia tuttavuuksia syntyy. Siis ihan tavallista nuoren miehen epävarman elämän etenemistä. Tämän pintapeilauksen jälkeen tulee havaita säröt.

Hiusmurtumia melko tavallisessa tarinassa ilmenee siellä täällä. Veikon vaelluksessa on hyviä päätöksiä ja pieniä pettymyksiä, reteitä irtiottoja ja kalvavia kolauksia. Isäsuhteessa on todellisia halkeamia, mummon kanssa hyvät aikeet hajoavat ja seurustelusuhdetta kalvaa etäisyys. Äiti on äiti.

Mykkäsen kirja ei tuo erityistä uuttaa aikuistumiskipuiluun, mutta viihdyn oikein hyvin sitä seuratessani. Auts, siis viihdyn, kun nuori mies kärvistelee? Tuon lausuttuani minua jäytää syyllisyys kuten Veikkoa, joka kaiken ok-elämän keskellä tuntee, ettei kaikki ole hyvin, vaikka tavallaan on tai pitäisi olla. Ihan tavallisia hyvänolon ja nolouden tuokioita siihen mahtuu. Tavalliselta tuntuva tarina on sen kokijalle ainutlaatuinen: onnea jokainen elämään toivoo, ja sitten se tuntuu jollain lailla aina pakenevan. Sellainen on ihminen, ainainen haikailija.

Ehkä koen itseni myös tätimäisen heltyneeksi. Ehkä ajattelen, että haluaisin sanoa Veikolle jotain niinkin latteaa kuin ”kyllä se siitä”. Tämähän on mainiota: kirja ei jätä välinpitämättömäksi. Se todennäköisesti resonoi eri lailla eri-ikäisissä lukijoissa, mutta mainiosti se välittää kertojan ajatuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia. Esimerkiksi tässä ollaan joulunvietossa, hetkissä tyttöystävän seitanpaistin syömisen jälkeen:

Yöllä Veikko hakeutui jääkaapille ja teki kinkkuvoileivän. Se oli niin hyvää että itketti. Pihalamppu oli jäänyt päälle. Se valaisi vanhan vaahteran, joka näytti yhtä yksinäiseltä kuin miltä mummosta kai tuntui joka päivä.


Tapanina ajettiin takaisin Helsinkiin. Lämmitys oli niin kovalla, että nukutti. Takapenkillä sai olla lapsi taas.

Kirjan juttu on kerronta ja kielenkäyttö. Tarkka mutta säästeliäs kuvaus ja tiukasti nakuttava virke välittävät napsakasti sisällön. Siitä pidän, ja niin myös siitä, että hymähdyttävät hetket liukuvat kiusallisiin ja naurettavat tilanteet liikuttaviin. Henkilökuvauksesta nautin, sillä säästeliäin sivalluksin tyypit kasvavat sanoja suuremmiksi vaikkeivät välttämättä moniulotteisiksi persooniksi. Kiinnostavin on Veikon olhella Maija, omaehtoinen opiskelija-kirjoittaja-kollega.

*

Maaliskuisella bloggariklubilla Mykkänen kertoi kirjastaan ja kirjoittamisestaan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi se, että hän toivoo, että hänen tekstinsä olisi kuin Miina Supisen ja Petri Tammisen kirjalapsi. Ja toden totta, jotain sellaista olen kerronnassa tunnistavinani: arkea niksauttavaa näkökulmaa ja hiottua sanomisen tapaa.

– –

Erkka Mykkänen
Something not good
WSOY 2018
romaani
kansi Elina Warsta
153 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tässä videossa kirjailija vastailee kysymyksiin.

Tässä  kaksi lukijan kokemusta: Kirjallisia ja Opus eka.

P. S. Veikko on runoilija, joten taiteilijaromaanihaasteeseen tämän kirjan linkitän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

Susinukke Kosolan kokoelma Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on saanut alaotsikon tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Jo herää kiinnostus. Yhdistää nyt tuolla tavalla kuivanrapiseva tekstilaji lyriikan avaruuteen!

Kosolan tutkielma leviää moneen suuntaan ja siinä on monia osastoja. Niitä erottavat toisistaan jääkaappimagneettirunot, joita sävyttää seksuaaliviritteisyys. Kirjan osastojen runot eivät seksillä revittele. Niissä on tunnelmia laidasta laitaan, eli niissä on ihmisyyden eri tunnepuolia yksinäisyydestä vihanhallintaan, katoavaisuudesta onnenailahduksiin. Kuvasto on kekseliästä, usein urbaanihkoa, sitä useammin hetkeen osuvaa. Poimin joitain sattuvia säkeitä:

mutta jokaiseen aamuun on nidottu
esitäytetty syntymätodistus –

milloin varjostasi on tullut jokaisen lattian mustelma?

uutisvirtaa pitkin kulkee lautturin tuttu siluetti

Kokoelman loppu äityy proosarunoilemaan, muuten runot asettuvat säkeiksi ja säkeistöiksi. Lisäksi löytyy pari osuvaa listaa. Pidän etenkin kohdista, joissa on ajatuksen suoruutta, mutta huomaan myös pysähtyväni arvoituksiin – kuten näihin avaruuskissoihin. Huomaan silittäväni Kosolan kokoelmaa myötäkarvaan, ehdottomasti, vaikken siitä kaikkea ymmärrä – sehän sopii kissamielikuviin.

avaruuskissojen

Runojen ja sikermien nimet tykästyttävät, vaikka tämä: ”Maailma on sadun painajainen / mutta ruoka on ok”. Runoissa ollaan tosissaan muttei tosikkomaisia, ja suhteellisuudentaju on tallella. Korkealentoisuus ja maailmantuska kuuluvat asiaan samoin kuin tavallisuus. ”Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.”

*

Runouden lukeminen on myös sellaista, että yksi sana, sanapari tai käsite voi viedä omille teilleen: säväyttää, kohauttaa tai tyrkätä toisaalle. Silloin on juuri sen aika, otollinen hetki. Minä matkaan joitain kertoja Kosolan runoissa ja runoista muuanne, esimerkiksi silloin, kun runojen puhuja sanelee näin:

– –
          olimme eksynyt hetki keulavalossa

          seuraava hetki on ääneti

Pikku Prinssi oli jo sanonut kaiken, hänenkin
jalkansa kaipasivat sammalta, niillä 
vierailla planeetoilla

Tämä on katkelma viidennestä runosta sikermässä ”Yritän kirjoittaa perhosen mahalaukkuusi jotta joutuisit tappamaan sen”. Tässä runossa (s. 54) ennen sitaattiani on visuaalisesti vahvoja verbalisointeja öisistä katukuvista, ja runo loppuu lainaukseeni. Tulkitsen sanoista monenlaista, esimerkiksi autiutta elämässä, kuoleman läheisyyttä, sen ainaista läsnäoloa ja mahdollisuutta, jopa sen kaipuuta.

Mutta sitten tuohon Pikku Prinssiin, kulttihahmoon, joka laajentaa runoa – jokaista tyyppiin tutustunutta omiin suuntiinsa. Esimerkiksi minä siirryn viisivuotiaaksi isäni kainaloon, kun hän lukee minulle prinssistä avaruutensa yksinäisyydessä; aikahyppään muistisairaan isän runsaan vuodentakaiselle kuolinvuoteelle ja suremattomaan suruuni. Se on hyökyä ylitseni. Vähitellen laskeudun murheeni karhean kraateripintaiselta planeetalta lempimetsäni sammalikkoon.

Tätä(kin) on runous. Se voi irrota sanoista, tekijänsä tarkoituksista. Kieli luo maailmoja, runoilija on ne synnyttänyt, ja lukija löytää niistä omia ulostuloaukkojaan, syvästi subjektiivisia. Siksi(kin) on runo. Kiitos.

– –

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu. tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
runoja
80 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Avaruuskissojen leikkikaluihin ovat tarttuneet ainakin Kaikkea kirjastaKirjakissa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran ja Omppu.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Nyt täytyy tyrkätä alkuun Riina Katajavuoren kokonainen runo uutuuskokoelmasta Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018):

VASTAANOTTO

Näkyykö ihmisiä,
         piileekö kokonaisia ihmisiä,
päilyykö katseita joista saa otteen,
löytyykö ihmispeilejä,
kohtaamisen hetkiä, suunvuoroa,
mahdollisuutta saada palautetta
tästä minusta,
menikö morsetus perille

(Pahoittelen, jos someympäristöt vääristävät runon rivityksen). Vastaan näin: luulen morsetuksen saapuvan siten perille, että kiinnostun kovasti Katajavuoren monipuolisesta kokoelmasta. Koetan toimia ihmispeilinä runoille, joissa on sekä suoruutta että aiheiden ja kielikuvien moninaisuutta.

Kokoelma alkaa kaihtelemattomalla tervetulotoivotuksella, josta erotan huumoria, ironiaa ja vilpittömyyttä. Aloitusruno päättyy: ”Ole hyvä, sinä lukija, asiakas. Olemme täällä Sinua varten. Tervetuloa, käy sisään.” Kiitos, mielelläni, uteliaana.

Innostun runojen silmän pilkkeestä ja kaikenlaisesta tunnevaihtelusta. Kokoelma liukuu kikkeli- ja pimppi-sanojen selvittelyloruilusta elämänkaaren kulminaatiokohtien kokemuksiin. Minua koskettavat esimerkiksi ajan-, vuoden- ja elämänkiertoon liittyvät viitteet: ”Haudata ja hautoa ovat samaa kieliperhettä.” Pidän muutenkin runojen kielileikeistä.

Maailam tuulenkaatama

Runsas Maailma tuulenkaatama välillä eksyttää minua. Kokoelma jakautuu seitsemään osastoon, ja hapuilen niiden välillä, etsin ehkä turhaan yhteyksiä, karttaa. Hiekkarannat leviävät eri maailmankolkkiin, poiketaan vastaanottokeskuksessa, kysytään Missä olen? Kokoelman loppupuolta teemoittaa löytöretkeilijä James Cook: Löytäjä saa pitää.

Luen löytöretkeilijäteemaisen osuuden etenkin vuoropuheena läsnä- ja poissaolon kesken, puolisoiden, vaikkapa jokamiehen ja -naisen. Kuka on lopulta läsnä ja missä? Rouva Cook kirjoittaa kirjeessä miehelleen: ”Sinä olit ensimmäinen asia joka minulle tapahtui. Mutta et viimeinen.” Puhuttelevin on sikermän runo ”Elizabeth Cookin elämä numeroina”. Noin voi pelkkä luettelo kertoa tuhansia asioita yksittäisestä elämästä muutamin numeroin ja sanoin – ja laajentua merkitsemään yleisesti. Sellaisessa runon voima: yksityisestä yleiseen.

Monenlaista siis peilautui ja tulkitsin morsetuksesta. Sain suunvuoron.

P. S. Tänään 21.3. vietetään maailman runouden päivää. ”Runous on yksi puhtaimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti” – Irina Bokova, UNESCO:n pääjohtaja.

– –

Riina Katajavuori
Maailma tuulenkaatama
Tammi 2018
runoja
109 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen selkokirjana

Tänään tasa-arvon päivänä kirjoitan juttuni selkosuomeksi.
Samalla kutsun sinut lukemaan selkokirjoja:
osallistu Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen (tässä linkki).
Niin selkokirjat tulevat tutuksi,
ja niistä voi kertoa uusille lukijoille.
Kaikilla on oikeus lukea,
ja siksi kirjoja on myös selkosuomeksi.

selkokirjahaaste2018

*

Heinähattu ja Vilttitossu seikkailevat yli 10 lastenkirjassa,
ja ensimmäinen kirja ilmestyi melkein 30 vuotta sitten.
Kirjoista on tehty myös näytelmiä ja  elokuva.
Kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ovat siis keksineet hauskan aiheen.
Nyt tyttöjen elämästä voi lukea selkokielellä,
sillä Hanna Männikkölahti on muuttanut  yhden kirjan selkosuomeksi:
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (Avain 2018).

Heinähattu ja Vilttitossu

Heinähatun ja Vilttitossun uusi aika

Isosisko Heinähattu aloittaa koulun.
Pikkusisko Vilttitossu ei siitä tykkää,
koska hänellä on kotona tylsää.
Siksi Vilttitossu tekee jotain,
joka sotkee Heinähatun luokan retken.

Heinähattu tottelee ohjeita,
mutta Vilttitossu keksii aina hulluja juttuja.

Vilttitossu nappasi olkihatun
Heinähatun päästä.
– Ota kiinni mandariini! hän kiljui
ja juoksi ympäri pihaa.
– Vilttitossu,
sinä olet kauhea kakara! Heinähattu huusi.

Vilttitossu on mielenkiintoinen tyttö.
Hän saa kirjan lukijan ajattelemaan:
tarvitseeko tyttöjen olla kilttejä?

Kirjan selkokieli

Selkokielessä täytyy käyttää helppoja sanoja ja lauseita.
Lauseet ovat Heinähatun ja Vilttitossun tarinassa
aika lyhyitä ja helppoja lukea.

Kirjassa on paljon vaikeita sanoja,
mutta sillä tavalla voi oppia uutta.
Esimerkiksi kirjan nimessä on ”ärhäkkä”.
Helppo sana voi olla ”vihainen” tai ”kiukkuinen”,
mutta ”ärhäkkä” tuntuu suussa hauskalta.

Kirjassa myös leikitään sanoilla ja niiden merkityksillä.
Jo tyttöjen omat nimet ovat erikoisia.
Sanojen takia tulee kirjan henkilöille myös väärinkäsityksiä.
Kun esimerkiksi joku ”narraa”,
se tarkoittaa eri tilanteessa eri asiaa.

Selkokirjan luvut ovat lyhyitä
ja tarina etenee koko ajan.
Lukijan täytyy olla tarkka,
sillä Vilttitossu huijaa.

Huijaukset täytyy muistaa.

Anne Stolt on tehnyt värikkäät ja iloiset kuvat.
Ne sopivat kirjaan oikein hyvin.

Selkokirja sopii monille

Heinähatusta ja Vilttitossusta kertova kirja
sopii lapsille, jotka lukevat jo itse.
Sitä on myös mukava lukea ääneen lapsille,
jotka eivät vielä osaa lukea.
Kyllä tätä kirjaa voivat lukea myös nuoret ja aikuiset.
He voivat esimerkiksi harjoitella suomen kieltä.
Kaikki lukijat saavat kirjasta ajatuksia
ja voivat keskustella niistä.

Voit esimerkiksi miettiä,
saako koulussa olla ärhäkkä.
Voit myös selvittää,
miten kirjan aikuiset ymmärtävät lapsia.
Voit myös verrata kirjan tarinaa omaan elämääsi.
Esimerkiksi voit kertoa,
minkälaista elämä on sisarusten kanssa.
Lisäksi voit muistella koulun retkiä
tai muita tuttuja asioita koulusta ja omasta perheestä.

– –

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Selkomukautus Hanna Männikkölahti
Kuvitus Anne Stolt
Avain 2018
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Niin Angus se on niin että me elämme kahdessa todellisuudessa. Ensin on se mitä me olemme. Sitten on se mitä me ajattelemme olevan. Ensin on kovat kivet ja suolainen meri ja maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Sitten on meidän vahvoja ajatuksiamme että vielä muutakin täytyy olla. Niitä me yritämme löytää ja todistaa. Ymmärrätkö?

Ja Angus ymmärtää, mitä tähtitieteilijä Edmond Halley sanoo. Ja minä ymmärrän, että käsissäni on nyt sellainen fiktio, jonka maailma saa valtoihinsa. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan, eli ei ole merkitystä ajoilla, paikoilla ja henkilöiden iällä ja sukupuolella, kun kerronta rakentaa todellisuuden, joka on lukuhetkessä totta ja jonka aistii kokonaisvaltaisesti. Olen suuren kertomuksen äärellä: Olli Jalosen romaani Taivaanpallo (Otava 2018).

Jalonen yllättää täysin hakemalla aiheen 1600-luvulta. Viimeisimmät romaanit ovat valaisseet nuorukaisen kehitystä sodanjälkeisessä Suomessa (Miehiä ja ihmisiä ja Poikakirja). Ja sitten havaitsen, että niissä yhteiskuntaluokkien ja ympäristön merkitys yhdistettynä päähenkilön kasvun kuvaukseen ovat merkityksellisenä läsnä kuten nyt Taivaanpallossa. Kuvaustapa ja tunnelma ovat kuitenkin nyt erilaisia.

Lähtökohta on se, että nuori tähtitietelijä Edmond Halley käväisi Saint Helenalla tutkijakollegansa kanssa ja vaikutti monin tavoin koko Anguksen perheeseen. Romani käynnistyy siitä, kun Halleyn lähdettyä poikaan jää opinnälkä ja sen myötä taito havainnoida ympäristöä tarkasti tähtien liikkeistä lintuihin ja ihmisten käyttäytymiseen. Romaanin alussa Angus on kahdeksanvuotias ja lopussa hän täyttää 13 vuotta (1679 – 1683). Romaani jakautuu kolmeen pääosaan: Anguksen perheen tilanteeseen Saint Helenan saarella, pojan merimatkaan kohti Lontoota ja alkuaikoihin tähtitieteilijä Halleyn kodissa.

Taivaanpallo1

”Kysyn että mitä maailmassa on mitä ei saarella ole.”

Jalosen kirjassa ihmiset eivät todellakaan ole yksinäisiä planeettoja tyhjässä avaruudessa vaan tiukasti kytköksissä ympärillä tapahtuvaan. Imperiumin sekasortoisuus vaikuttaa Brittein saarelta Saint Helenalle saakka, sillä uskonkiistat protestanttien ja katolisten välillä ovat oiva maaperä vehkeilylle ja vallankäytölle, ja jyrkät luokkaerot vaikuttavat ihmisten suhtautumiseen toisiinsa sekä ihmisen mahdollisuuksien ja arvon määrittelemiseen. Anguksen perheen asemattomuus ja riippuvuus ”hyväntekijöistä” on yksi esimerkki, ja toinen on se, millä hinnalla Angus maksetaan laivaan salamatkustajaksi – lisää esimerkkejä piisaisi.

Yksi tärkeä teema on kuuliaisuus. Angus on kasvatettu Jumalan ja kuninkaan kunnioitukseen, ja muita toteltavia ovat Halley, pastori ja äiti. Ja nyt pääsen kirjan hienoon kerrontaan. Romaanin minäkerronta upottaa täydellisesti pojan ajatusmaailmaan ja asioihin, joista se koostuu. Saan ikään kuin suodatetun kuvauksen ja samalla itselleni vallan tehdä aikuisen johtopäätöksiä asiantiloista sen perusteella, mitä lapsi-Angus kertoo. Se pitää minut valppaana, se virittää keskittymiseni nupit kaakkoon.

Muita pääteemoja ovat uskon, taikauskon, tiedon ja tietämättömyyden rajojen venyttäminen valistuksen aikaan. Olen haltioissani romaanin loppupuolella Halleyn ja Anguksen matkassa, kun minulle konkretisoituu, millaista on maailmassa, jossa ensimmäisen kerran keksitään nykyisin itsenstäänselvät fysiiikan lait. Se on uskomusten voittamista, mittaamista, miettimistä, punnitsemista ja mullistavaa uuden ymmärryksen luomista. Vaikka Jalosen kirjan henki on vakava, en voi estää hymynkaretta, kun Angus eräällä oivalluksellaan muuttaa minun käsitykseni siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa Halleyn komeetta. (Olen arvoituksellinen ihan tarkoituksellisesti.)

”Että ensimmäinen on se missä ihminen on. Ja toinen on se mitä ihminen ajattelee.”

Olen säästellyt romaanin ytimet juttuni loppuun: henkilökuvaus ja kieli. Voin vielä mainita Taivaanpallon yhdeksi teemaksi uuden oppimisen merkityksen, ja Angus on aivan poikkeuksellisen oppivainen ja hoksaavainen. Erityishenkilön elämän alkukaari ei ole lainkaan ristiriidaton niin kuin ei ole sekään, että pojan esikuva Halley olisi yksionomaan hyvä mies. Angus on ihmiskoe, riipaisevasti ja moniulotteisesti sellainen –  ja siksi koko romaanin juoni ja perusta sisältää kaikkea muuta kuin yksioikoista sisältöä.

Vaikka romaanin loppupuoliskolla hetkittäin ajattelen fokuksen hämärtyvän, heitän moiset ajatusailahdukset syrjään upeiden kuvaustuokioiden vuoksi. Niitä ovat esimerkiksi Anguksen ensilumikokemus tai loppusivujen mittausretki. Olen nöyränä Jalosen kaltaisten taitureiden edessä: siis näin voi kielellä luoda maailmaa, aivan omaperäisesti ja silti saavutettavasti ja uskottavasti.

Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni. Pojan havainnot ja niiden laajennukset ajatelmiksi hivelevät mieltäni. Pääsen esimerkiksi seuraamaan konkreettisen ajattelun kehittymistä abstraktiksi. Ajattelun hienous tarinan takana on romaanin yksi puoli, toinen on se, että se mahdollistaa päähenkilöön eläytymisen.

Kuljen paljasjalkaisen pikkupojan nahoissa 1600-luvun kaukaisen saaren puunlatvuksissa siristelemässä taivaalle, kärsin purjelaivan märssykorissa ja orjalastin laskennassa sekä sinnittelen kalseassa Englannissa vierasta aksenttia puhuvien keskellä yksin, matkassani vain valtava halu selvitä ja oppia.

Silloin kun tuntuu näin on itsellä korkea olo eikä voisi olla hetkeä paikoillaan ja ajattelematta. Vaikka jalat ovat liikkumattomina, niissä silti tuntuu että ne jo kävelevät ja juoksevat. Vaikka pää on sidottu nahkaremmillä, ajatuksissa liikkuu suunnitelmia ja miettimistä että mitä sitten jos ja vielä varmemmin että mitä sitten kun.

Toivon, että Anguksen tarina jatkuu. Toivon, että englanninkielinen maailma saa Taivaanpallon käännettynä ihailtavakseen.

P. S. Taivaanpallo tähtitieteessä tarkoittaa koko taivasta katsottuna niin, että kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle.

Taivaanpallo2
– –

Olli Jalonen
Taivaanpallo
Otava 2018
romaani
461 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

17 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Ovatko minun pimeät yöni samoja kuin sinun?

Taiteen ansiosta ymmärrän nyt tämän kysymyksen tärkeyden. Ihmisen todellisuus ei ole fyysinen vaan emotionaalinen. Tulkitsemme maailmaa tunteidemme kautta.

Maailman tulkintaa rajaa oman maailman rajat, sulkeva subjektiivisuus:

En tulkitse enkä kuvaile sinun maailmaasi enkä kenenkään muun, vain omaani.

Minun on ilo tulkita Rafael Donnerin maailman verbalisointia, omaelämäkerrallista esseetä Ihminen on herkkä eläin (Teos & Förlaget 2018).

Alku- ja loppusanojen väliin mahtuu 14 tuntein nimettyä lukua. Valituista tunteista monet kalskahtavat negatiivisilta, mukana ovat esimerkiksi heikkous, yksinäisyys, häpeä, ylpeys, katkeruus, itsekkyys ja huoli. Luontevasti Donner siirtyy luvusta toiseen kytkien luvussa käsiteltyä tunnetta seuraavan luvun näkökulmaan.

Tunnetaival vie kertojan elämänkulun katselmukseen. Donner kertoo itselleen käänteentekevistä tilanteista ja tuntemusten alkukodista. Mukana on konkreettinen alkukoti eli perhe ja isä, varsinainen iso D. Kukaan ei voi lähtökohdilleen mitään –  Rafael on voinut vain vaihtaa etunimensä, oman identiteettinsä risukkoisen häpeänpesän.

Ihminen on herkkä eläin.jpg

Esseetekstin kertoja luistelee liukkaasti yksityisestä yleiseen pohdintaan elämään vaikuttavista asioista. Kertoja on humaanilla asialla, hän on emansipoitunut ja hahmottelee rajojaan empaattisesti. Hän on myös suhteellisuudentajuinen: hän katsoo maailmaa valkoisen, sosioekonomisesti pärjäävän valkoisen miehen silmin.

– ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään.

Ihminen on herkkä eläin riisuu minut aseista välittömyydellään, sivistyneensujuvalla sanomisen tavalla. Kirjasta voi ehkä sanoa, ettei siinä ole ainutlaatuisia ajatusrakennelmia. Miksi minä tuollaisen tähän tempaisen? Ei ole mitään syytä sanoa niin, sillä teemat, pohdinnat ja johtopäätökset ovat kertojan kirjoitusaikaisen elämänvaiheen aikana hahmottuvia, hänen maailmassaan omia ja subjektiivisesti ainutlaatuisia. Ne ovat vastustamattoman vilpittömästi avattu. Hän saa minut kiinnostumaan, elämään mukana. Ja hän saa minut ilahtumaan, kun kirjan tunneskaalassa päästään uskoon, joka on toivoa maailmojen jakamisesta ja jatkamisesta.

– –

Rafael Donner
Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2018
essee
207 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla mm. Lukuisa, Marjatan kirjat ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S 2018) vaatii minulta sisua. Lähtökohtaisesti kirja lapsen kuolemasta on aihe, jota haluan pitää käsivarren mitan päässä. Tunne on sekoitusta pahaenteisestä taikauskosta ja alkukantaisesta pelosta. Jos en lukisi siitä, minun ei tarvitsisi kohdata pahinta, jota en haluaisi edes kuvitella. Luen silti.

Runoilija oivaltaa sekunnissa että kuoleman rinnalla kirjoitus ja kieli eivät merkitse mitään. Millään ei ole kuoleman ehdottomuuden rinnalla mitään merkitystä.

Tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt on joutunut kasvokkain tosiasian kanssa: hänen 25-vuotias Carl-poikansa kuolee. Ei hän ole ensimmäinen surun murtama äiti, läheisensä liian varhain menettänyt. Se tulee kirjassa riipaisevasti esille. Surutyön osana Aidt kahlaa kirjallisuutta vastaavanlaisista kokemuksista, siteeraa niitä, hakee vertaistukea Sokratesta ja Cicerosta Gilgamešiin, Walt Whitmanista Nick Caveen – esimerkiksi Denis Rileyltä näin:

Yllättävä kuolemantapaus tekee eloonjääneille sellaista väkivaltaa, että aika pysähtyy ja alkaa hitaasti kerääntyä isoksi altaaksi. Entisen aikajanan tilalle on tullut jotakin pidättelevää. Silloin elää isossa ympyrässä jossa ei ole reunaa.

Aidtin kirja noudattaa edellisen sitaatin viitoittamaa rakennetta. Fragmenttien tapaan surusta hajonnut todellisuus välittyy aikaa ja muistoja silpoen, sinkoilevana syklinä. Kirjallisuussitaatit ahtautuvat kertojan kokemusten väliin, ja kaikki tämä ilmentyy erilaisin typografisin keinoin. Tunteet tiivistyvät välillä runoiksi tai hajamietteiksi. Vaikuttava on kursivoituna erottuva tilannekuvaus hetkestä ennen peruuttamatonta puhelua pojan onnettomuudesta ja siitä seuraavista hetkistä.

Aidt

Carlin kirjasta välittyy rakkaus ja pohjaton murhe. Riipaisevia kohtia on lukemattomia, mutta ehkä musertavinta on hetki, jolloin äiti tyhjentää lapsensa huonetta, törmää jälkikäteen poikaansa, jota hän ei tuntenut: runoilijaan. Se selviää jälkeenjääneistä papereista, joissa elävät aikuisen lapsen ajatukset, tunteet ja kokemukset.

Olen aika mykistyneessä tilassa väkevän kirjan jäljiltä. Suren ja pelkään. Tiedän, että tällaisia kirjoja tarvitaan elämästä selviytymisen avuksi, ne ovat tapa käsitellä käsittämätöntä, peruuttamatonta.

Takerrun kuolemaan, koska se on lapseni todellisuus. Se on ehto. Minun on tunnustettava, että en enää koskaan näe häntä, ja minun on tunnustettava että joudun elämään tämän tiedon kanssa, jotta se ei tappaisi minua. Surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Hajanaisen arvaamaton. Runoilija makaa kuin haavoittunut eläin ja kuulee kaukaisen käsittämättömän kohinan. 

– –

Naja Marie Aidt
Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S 2018
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta on vaikuttunut myös Omppu.

P.S. Kertoja on kirjailija, siksi liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Oletko miettinyt, miltä tuntuu jättää oma kieliyhteisö, kulttuuri, kotiseutu ja perhe? Millaista on aloittaa kaikki uudelleen? Kysymyksiin löytyy vastauksia Satu Leiskon haastattelukirjasta Tulin Suomeen (Avain 2018). Se kuvaa yhdeksän maahanmuuttajan juurtumista uuteen kotimaahan.

Tulin Suomeen

Kirjassa on selkeä rajaus: haastateltavat ovat tulleet aikuisina Suomeen. Osa on muuttanut puolison vuoksi, osa on paennut kotimaan poliittista tilannetta, osa on tullut Suomeen opiskelemaan ja jäänyt tänne. Haastateltavat ovat eri kulttuureista.

Jokainen tarina kerrotaan henkilön omasta näkökulmasta. Satu Leisko saa hienosti eri kertojat kuulostamaan omanlaisiltaan, eli tarinoiden tyyli eroaa toisistaan. Esimerkiksi unkarilaisen Zsanettin tarinassa kuvataan eloisasti tunnelmia, kun taas vietnamilaisen Trungin kertomuksessa on raportoivaa sävyä.

Tulin Suomeen on tärkeä kirja. Ensinnäkin ennen tätä ei ole juurikaan julkaistu kirjana lyhyitä, omaäänisiä maahanmuuttajatarinoita. Toisekseen haastattelut on kirjoitettu selkokielellä. Jotkut kertomukset ovat helpompia kuin toiset, mutta selkokielen vuoksi niitä pääsevät lukemaan myös lukijat, joille yleiskieli on vaikeaa, esimerkiksi suomen kieltä opettelevat. Kolmanneksi: kirjan elämäntarinat toimivat rohkaisevina selviytymistarinoina. Haastateltavat ovat opiskelleet ja hankkineet ammatin. Kirjasta voi löytää sellaisen sanoman, että maahanmuuttajat ovat yhteiskunnallinen voimavara.

Tarinat paljastavat, millaisia ponnisteluja uuteen maahan sopeutumisessa tarvitaan. Kaikissa tarinoissa korostuu suomen kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeys. Suomi on hiljainen ja turvallinen maa, jossa aurinko antaa valoa muttei lämmitä. Ei uusi maa aina onnelalta näytä, mutta se tarjoaa mahdollisuuksia.

Päätin jo lapsena näyttää kaikille,
että osaan ja pystyn.
Sain siitä voimaa.
Olen sisukas tyyppi,
niin kuin suomalaisetkin ovat sisukkaita.
Se on auttanut minua elämässäni.

Kirjan kertojat sienestävät ja marjastavat, puuhailevat perheen kanssa ja haaveilevat omasta talosta. On paljon asioita, jotka ovat tuttuja kaikille – on sitten maahanmuuttaja tai syntyjään suomalainen. Ihmisiä yhdistävät asiat näkyvät kirjassa selvästi kuten unelma hyvästä elämästä läheisten ihmisten kanssa. Ja myös tämä tuntuu tutulta:

Mutta jos saan toivoa jotakin,
tulevaisuudessa haluaisin tietysti voittaa lotossa!
Suomalaiset lottoavat joka viikko
ja toivovat voittoa.
Olen huomannut,
että Suomessa se on tavallista.
Siksi minäkin pelaan lottoa.
Se sopii minulle hyvin.

Koen etuoikeudeksi tutustua kirjan avulla näiden yhdeksän henkilön lähtökohtiin, vaiheisiin ja ajatuksiin. Siksi on kunnia aloittaa Klaaran päivän selkokirjahaaste tällä kirjalla (lisää haasteesta täällä). Tulin Suomeen on selkokirja, joka kuuluu kaikille. On bonusta, että tarinoiden kieli sopii mahdollisimman monelle lukijalle. Se ei kirjan elämäntarinoiden voimaa vähennä vaan päinvastoin vahvistaa.

selkokirjahaaste2018

– –

Satu Leisko
Tulin Suomeen. Maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista
Valokuvat: Laura Oja
Avain 2018
Selkokielinen tietokirja. Haastateltavat ovat muutaneet Suomeen Venäjältä, Turkista, Thaimaasta, Kreikasta, Unkarista, Vietnamista, Norsunluurannikolta, Irakista ja Jordaniasta.
149 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja