Peter Sandström rakentaa romaaninsa johdonmukaisesti. Niissä päähenkilömies, yleensä minäkertoja, matkustaa perheasioissa Turusta Uuteenkaarlepyyhyn. Turkuun jää vaimo, johon päähenkilöllä on pitkä ja mutkikas suhde; myös yhteiset lapset käväisevät mielessä. Uudessakaarlepyyssä odottaa lapsuudenkoti ja -perhe, monet sen jäsenet muistoissa, osa kenties elossa.
Saman asetelman löydän romaanista Glory Days (S&S 2025). Jos Sandströmin kerronta on aiemmin tuntunut kiehtovan nyrjähtäneeltä, nyt se liikahtaa vielä piirun verran vinksahtaneemmaksi. Arvostan kovasti sitä, miten romaani hämmentää tuotannosta tuttuja yhä merkillisemmäksi, kenties myös merkityksellisemmäksi kuin konsaan.
•
Kertojapäähenkilö häärii Turussa, muistelee raitistuneena alkoholistina kapakkaistuntoja ja useita sivusuhteitaan, schwestereitä. Muusikko-taksikuski ajaa miehen Betlehemiin, lapsuudenkodin kaupunkiin, jossa hän tapaa joitain tuttuja, mutta päämääränä on vanhainkoti Glory Days ja siellä 110-vuotias äiti. Vai onko koko vanhainkotia ollenkaan, entä äitiä? Voiko elämässä olla päämäärää? Onko kunkin elinaika vain sekavaa tapahtuma- ja muistovyyhtiä, joka jokaisen on elettävä sellaisenaan?
Romaanissa on pitkä muisteluosuus kertojan lapsuudesta, jossa jälleen (kuten on Sandströmin romaaneissa tapahtunut) äiti seuraa tylyhkösti vyöryä, jonka levoton isä saa aikaan. Jälleen random-mies kiipeää jonkinlaisen tolpan nokkaan sekä tapahtuu ennakoimatonta outoa miessakissa ja kotipihassa. Vaan en kyllästy moiseen, sillä aina tilanteet tarjotaan oudonkiehtovalla twistillä. Nyt siihen liittyvät (ehkä kuollut) varis, papukaija, tekohampaat ja kivääri.
•
Kertojapäähenkilö schwestereineen ja muine hommailuineen ärsyttää välillä suunnattomasti. Maltan pysyä silti hänen matkassaan, sillä minua ihastuttaa arvaamaton tapa kertoa, ilmaista ihmeellisesti ja tiputtaa jonninjoutavan joukkoon hienoja mietelmiä. Kyllä tämä romaani menee paljolti överiksi, mutta samalla syntyy kaunokirjallisesti kiinnostavaa. Ja jopa hiukan alkaa hellyttää väsähtäneen oldboyn melankolia rapistuvasta ruumiista, menneestä elämästä ja himmeästä rakkaudesta rouvaan.
Ehkä jotkut kirjan kiteytyspäätelmät kalskahtavat kliseiltä (kuten elämän tarkoitus), mutta menköön. Mietin, onko romaaniin tarkoitus kuvata vain miesten hulluutta vai kaikkien, mutta miesten päättömyys korostuu, siitä kaksi sitaattia – toinen varjotusti, toinen täynnä päivänvalon kirkkautta:
”Asuntovaunu keinahteli miesten keskustellessa ja tutkiessa vaunun sisustusta. Ruoste ulkopinnassa korosti projektin järjettömyyttä, se oli kuin tosite Murjasissa kautta aikain vallinneesta hulluudesta, näkymättömällä musteella allekirjoitetusta mutta silti täysin pätevä.”
”He vaelsivat rauhassa omia polkujaan kuka milläkin tavalla hulluna. Ehkä se oli ainoa tapa selviytyä, ajattelin. Tulisin myös itse hulluksi.”
•
Hullua ja hulluttelua; vakavissaan ei-tosikkomaista, omaehtoista proosaa Glory Days tarjoaa: lumoavia tuokiokuvia, absurdiutta, ristiriitaisia tilanteita, ulkopuolisen havaintoja, yksinäisen nykivää yritystä olla osallinen. Sotavuosien vaikutukset kalvavat siinä kuin myös nyky-yhteiskunnan rakennemuutosten jäljet pikkukaupungissa. Tunnelmassa tunnistan unenomaista epätodellisuutta, joka kummallisesti ankkuroituu arkeen.
•
Peter Sandström: Glory Days. Romaani, suomentanut Outi Menna. s&S 2025, 295 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 